Marjo Ahlsten: Naiskaarti 1918
Marjo Ahlsten jatkaa sisällissodan surmien selvittämistä uusimmassa Valkeakosken naiskaartia käsittelevässä tietokirjassaan. Aiemmat teokset Hennalan naismurhat 1918 (2018) ja Teloitusjonossa. Hennalan miesvankien kohtalot 1918–1919 (2019) on julkaistu Marjo Liukkosen nimellä (arvioni Hennalan naismurhista 20.4.2018). Naiskaartilaisten kohtaloiden rinnalla Ahlsten kuljettaa omaa tarinaansa parantumatonta syöpää sairastavana. Erikoinen ratkaisu toimii mielestäni yllättävän hyvin. Tieto tulehduksellisesta, laajalle levinneestä syövästä, jossa keskimääräinen elinajanodotus on kolme vuotta, antaa kimmokkeen käyttää jäljellä oleva aika ”erään tärkeän palan etsimiseen suomalaiseen naishistoriaan” (9).
Nuoret naiset aseissa
Naiskomppanian palkkaluettelojen avulla Ahlsten pystyy nimeämään naiskaartiin kuuluneet viisikymmentäviisi naista. Naiskaartilaiset olivat pääsääntöisesti naimattomia nuoria naisia, niin myös Valkeakoskella, jossa kolme neljästä oli alle kahdenkymmenen. ”Enemmistö naiskaartiin liittyvistä naisista on ollut AB Walkiakosken työntekijöitä, jotka ovat tottuneet saamaan omaa rahaa ja luottamaan joukkovoimaan lakkojen yhteydessä” (26), kirjoittaa Ahlsten. Näistä naisista 29 toimi paperinlajittelijoina. Kun sodan alkaminen pysäytti paperitehtaan toiminnan, monet liittyivät punakaartiin, josta sai palkan lisäksi ateriat ja vaatteet. Lupauksista huolimatta naiset harvoin saivat 15 markkaa päivässä kuten miehet. Valkeakosken naiskomppanian erikoisuus oli konekivääriosasto eli ”kuularuiskulikat”; nuorin näistä kuudesta naisesta oli Hilja Lassila, joka täytti kuusitoista vasta helmikuussa 1918.
Mitä Hauholla tapahtui vappuaamuna 1918?
Teoksen lopussa on luettelo, jossa on komppanian kaikki jäsenet ja heidän syntymä- ja kuolinaikansa – vain kolmentoista kohdalla on merkintä ”Jäi henkiin 1918”. Osa naisista kuoli taisteluissa, osa vankileirillä nälkään tai tauteihin ja osa teloitettiin. Kahdenkymmenenviiden naisen kohdalla, myös edellä mainitun Hilja Lassilan, on kuolinaika ja -paikka sarakkeessa merkintä ”1.5.1918 Hauho”. Valkeakosken naiskomppania oli osallistunut 28.–29. huhtikuuta Syrjäntaan taisteluun, josta poikkeuksellisen teki se, että punaiset torjuivat saksalaiset. Näin punaisten joukot ja heitä seuraavat pakolaiset pääsivät jatkamaan marssiaan kohti Lahtea. Onni kuitenkin kääntyi. Saksalaiset hyökkäävät uudestaan ja nyt vangeiksi jäävät myös naiskaartilaiset.
Tuntia myöhemmin saksalaiset lähtevät kohti Hämeenlinnaa ja luovuttavat vankinsa suomalaiselle Södermanin pataljoonalle. – – Saksalaiset vievät kuitenkin miehet, haavoittuneet ja sairaanhoitajat mukanaan Hämeenlinnaan, missä heidät jätetään leirille. (130)
Miksi naisia ei viedä Hämeenlinnaan vaan luovutetaan kesken matkan valkoisille? Ahlsten näkee surmien pohjimmaisena syynä naisvihan ja naisten alisteisen aseman yhteiskunnassa. Toukokuun 1. päivän vastaisen yön naiset viettävät ladossa. Aamulla heidät kuljetetaan Siikaistenkorven suolle, jonne heidät teloitetaan ja haudataan. Ahlsten ei pidä todennäköisenä, että naiset raiskattiin ennen teloitusta, vaikka Vilho Siivola kertoo asiasta muistelmaromaanissaan Myllykylästä maailmalle (1975). Teloitetuista naisista tunnetuin kuvaus lienee Anneli Kannon romaanissa Veriruusut (2008). Kanto on pitänyt raiskauksia todennäköisenä syynä teloituksille. Ahlsten puolestaan perustelee näkemystään sillä, että naisten kanssa vangittuna ollut Hugo Kaloranta (Karlsson) kertoo, ettei ”kukaan osannut aavistaa” (138), mitä aamulla tapahtuisi. Jos naiset olisi raiskattu, olisivat he aavistaneet kohtalonsa ja kertoneet Kalorannalle.
Hauholla surmataan kaksikymmentäviisi Valkeakosken naiskaartin jäsentä ja kaksi huoltojoukkoihin kuuluvaa naista. Ahlsten viittaa kyseisessä luvussa Eräsen 1974 julkaistuun tutkimukseen, jota ei kuitenkaan löydy lähdeluettelosta. Kyseessä on Mikko Eräsen teos Punaisen esiliinan tarinat: työväenliikkeen rivijäsenet kertovat, jonka yksi luku on nimeltään ”Valkeakosken naiskomppanian viime vaiheita”. Punaisista naisista ja naiskaarteista on kirjoitettu niin tutkimuksia, tietokirjoja kuin romaaneja. Valkeakosken naiskaartista erikseen ei ole paljon materiaalia. Ahlsten mainitsee yhtenä tärkeänä lähteenä Virpi Anttosen pro-gradu-tutkielman Valkeakosken naiskaarti Suomen sisällissodassa 1918 (2009). Tutkielmaa ei ole painettu, mutta se on kaikkien luettavissa Tampereen yliopiston julkaisuarkiston kautta, minkä olisi voinut tuoda lähteissä esiin – julkaisulla on tätä kirjoittaessa hurjat yli 6000 latausta.
Teoksesta olisi voinut poimia muitakin esimerkkejä naisten kohtaloista rintamalla ja ”luurankotehtaalla” eli Hennalan vankileirillä. Naiskaarti 1918 on tärkeä lisä naisten kokemuksia sisällissodassa koskevaan tutkimukseen. Toivottavasti Marjo Ahlstenin toive neljännestä kirjasta toteutuu.
Marjo Ahlsten: Naiskaarti 1918. Into, 2024. 199 s. + kuvaliite 8 s.
Kiinnostavatko punaisten naisten kohtalot? Tässä Joki-verkkokirjastoon tehty lista, jossa niin fiktiota kuin faktaa punaisista naisista. Jos et ole lukenut yhtään sisällissotaromaania, niin lue ainakin nämä: Anneli Kannon Veriruusut (2008) ja Heidi Könkään Sandra (2017).
Teoksesta myös:
Kulttuuriykkönen, Yle Areena 20.6.2024. Keskustelijoina Marjo Ahlsten ja sarjakuvaneuvos ja Kansan Arkiston tutkija Reetta Laitinen. Toimittajana Pauliina Grym.
Kirjailijan haastattelu Omalähiö-lehdessä 2.8.2024, kirj. Petri Görman
Varpu Anttosen tutkielma Valkeakosken naiskaarti Suomen sisällissodassa 1918
Kirjallisuutta ja tutkimusta 