Kategoria-arkisto: 2023

Sigrid Backman: Ålandsjungfrun

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

”Hän oli tullut kylään kevättalvella mukanaan ompelukone, kissa ja kukkiva myrtti.”* Näin alkaa Sigrid Backmanin romaani, jonka päähenkilö Ålandsjungfrun / Oolannin neito eli Klara Vester saapuu Itä-Uudellamaalla sijaitsevaan Pigbackan kylään Ahvenanmaan luodoilta. Hän on ompelija, jonka luona pian niin piiat kuin emännät käyvät teettämässä vaatteita.

Kirjailija Sigrid Backmanin kuva.
Sigrid Backman (1.12.1880–26.5.1938)

Ålandsjungfrun on sisällissotaromaani yli sadan vuoden takaa. Finna.fi-hakupalvelun mukaan ensimmäistä painosta vuodelta 1919 on seitsemässä ja vuoden 1961 yhteisnidettä (toisena romaani Bostadsbolaget Sjuan i Lergränden, 1926) neljässätoista yleisessä kirjastossa – kaikki tietysti varastokappaleita. Kirjasta kaivattaisiin uutta painosta ja tietysti suomennosta, sillä Backmanin kymmenestä romaanista ei ainuttakaan ole suomennettu. Miksi sitten lukea saati kääntää vanhaa romaania?

Sigrid Backmanin kolmen teoksen kansikuvat.
Keskellä romaanin Ålandsjungfrun vuoden 1919 painoksen kansikuva. Vasemmalla 1961 julkaistu yhteisnide, jossa Ålandsjungfrun ja Bostadsbolaget Sjuan i Lergränden (1926). Oikealla 1974 julkaistu yhteisnide, jossa alkuaan 1922 ilmestynyt sisällissotaromaani Familjen Brinks öden ja osin omaelämäkerrallinen De fåvitska trollen (1932).

Sisällissodan jälkeisinä vuosina kirjallista kenttää hallitsivat tietysti voittajat eli valkoiset. Ålandsjungfrun on yksi ensimmäisistä teoksista, joissa hävinneisiin suhtauduttiin ymmärryksellä. Itse asiassa Backmanin hahmot ovat niin sympaattisia, että osa kriitikoista teilasi heidät epäuskottavina. Eiväthän he ole lainkaan sellaisia roistoja ja murhaajia kuin punaiset oikeasti olivat! Epäilen, oliko kyseisillä kriitikoilla omakohtaisia kokemuksia näistä murhamiehistä, mutta sanomalehdissä heistä toki kirjoitettiin. Sodan aikana lehdissä viljeltiin puolin ja toisin uhkakuvia vihollisista; huhut muuttuivat tosiasioiksi ja todellisia rikoksia liioiteltiin. F. E. Sillanpään Hurskas kurjuus ilmestyi helmikuussa 1919 ja Runar Schildtin Hemkomsten och andra noveller (suom. Kotiinpaluu ja muita novelleja, 1922) lähes samanaikaisesti Backmanin teoksen kanssa loppuvuodesta. Näitä teoksia pidetään ensimmäisinä, joissa edes yritettiin ymmärtää kapinan syitä ja syyllisiä. Hurskaan kurjuuden Juha Toivola ja Schildtin novellin ”Aapo” päähenkilö ovat kuitenkin molemmat yksinkertaisia ja jossain määrin vastenmielisiä tyyppejä. Backmanin luomat hahmot poikkeavat edellisistä huomattavasti.

Klara tutustuu pian kylän nuoriin, jotka ovat innolla mukana työväenyhdistyksessä. Klara ei kuitenkaan halua jäsenkirjaa, hänelle riittää työnsä ja kaunis luonto – hän siis jää jossain määrin sivustakatsojaksi. Ollaksen rengit David ja Fridolf ihastuvat kumpikin Klaraan. David on vannoutunut sosialisti, joka uskoo taistelun johtavan ennemmin tai myöhemmin oikeudenmukaisempaan maailmaan. Fridolf on hiukan lapsellinen, sotaa pelkäävä nuorukainen. Hän jääkin jalkaansa osuneen ”onnekkaan kirveeniskun” seurauksena kotikylään ja toikkaroi nimismiehen vahvat nenälasit päässään värväämässä lisää väkeä rintamalle. Työväenyhdistyksen sihteeri Helga on Davidin tavoin omistautunut uudelle aatteelle ja liittyy mukaan taisteluun. Herkullisin hahmo on Ollaksen emäntä, joka renkejään ymmärtävän, humaanin miehensä kanssa muodostaa ristiriitaisen parin. Emäntä ehtii haukkua niin rengit kuin miehensä käydessään sovittamassa vaatteita Klaran luona.

Hän [David] puhuu lampaista ja vuohista ja kapitalistreista ja – odotahan nyt – mitä sanaa he käyttävätkään itsestään: pro- pruprulletäärit, niin se taitaa olla. Niin hienolta sen pitää kuulostaa. (35–36)

Emännällä on vaikeuksia vieraiden sanojen kanssa, mikä lisää hänen hahmonsa koomisuutta: marseljeesi on märsiljeesi, sosialisti on sossijalisti ja proletääristä löytyy useita väännöksiä.

Miten näiden kilttien ja sympaattisten punaisten käy, jääköön kertomatta. Kriitikoista osa piti teosta Backmanin parhaana, osa heikoimpana, ja monille hävinneiden kuvaaminen myönteisessä valossa oli liikaa. Backman jatkoi kuitenkin sisällissodan käsittelemistä teoksessaan Familjen Brinks öden (1922) eli ”Brinkin perheen kohtalot”. Teoksessa on esipuhe, josta ei puutu ironiaa. Backman irtisanoutuu puoluepolitiikasta – hän ei katso pystyvänsä mihinkään niin suurisuuntaiseen – mutta kertoo olevansa kiinnostunut yhteiskunnan vähäosaisista: ”olen vain kuunnellut, miten tuhannet heistä ovat reagoineet ajan ja aatteiden oikkuihin.” Backman asui Helsingin Punavuoressa paljolti samankaltaisissa oloissa kuin kuvaamansa Brinkin perhe eli ympärillään ruotsin- ja suomenkielisiä työläisiä ja alempaa keskiluokkaa, joista osa kannatti punaisia, osa valkoisia.

*Suomennokset teoksesta kirjoittajan. Ålandsjungfrunista on tietääkseni käännetty vain viimeiset sivut Suomen sana -teossarjaan, kääntäjä Kristiina Kivivuori.

Ålandsjungfrun voi lukea Dorian sivuilta (Kansalliskirjaston ylläpitämä julkaisuarkisto)

Sigrid Backman Kirjasammossa

Hedvig Raskin esittely Backmanista BLF:n sivuilla

Mervi Kaarninen ja Pirjo Markkola ovat käsitelleet Backmanin sisällissotaromaaneja artikkelissaan ”Perhe muuttuu sisällissodan näyttämöksi”, joka on julkaistu teoksessa Toistemme viholliset? Kirjallisuus kohtaa sisällissodan (Vastapaino, 2018)

Backmanin kaikki romaanit on julkaistu Dorian sivuilla, katso tästä ja tästä

Karin Collins: Hos dig min längtan är förtöjd

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Karin Collinsin Hankoon sijoittuva historiallinen romaanisarja on edennyt toiseen osaan. Trilogian ensimmäinen osa Snart har sommarn blommat ut (2022) on julkaistu suomeksi nimellä Säilyt sydämessäin (S & S), enkä epäile yhtään, etteikö myös tätä teosta suomennettaisi. Teos jatkaa lukijalle tutuiksi tulleiden henkilöiden parissa. Ensimmäisen osan lopussa Hanko ja Hankoniemi jouduttiin luovuttamaan talvisodan jälkeen Neuvostoliitolle, ja asukkaiden oli jätettävä rakas kotikaupunkinsa. Hjalmar ja Sara ovat siirtyneet Bromarfiin Saran sisaren luo. Hjalmar ei viihdy ja hän kaipaa suunnattomasti pojanpoikaansa Nisseä, joka on lähetetty Ruotsiin turvaan. Pojan isän Berndtin kanssa seurusteleva Aino asuu vanhan rouva Söderlundin luona Tammisaaressa, kun taas Berndt työskentelee Helsingissä merivoimien esikunnassa. Helsingissä on myös Bellevueta johtanut Disa, joka hoitaa nyt professorin taloutta, mutta kieltäytyy asumasta tämän luona. Sen sijaan hän viettää yönsä Bellevuesta tutun talonmies Bergströmin luona.

Karin Collinsin romaanin Hos dig min längtan är förtöjd

Teoksessa eletään välirauhan aikaa ja jatkosodan ensimmäistä syksyä. Tarinan sijoittaminen sodan marginaaliin kotirintamalle jääneiden, erityisesti naisten ja lasten pariin, sekä sotaa edeltävään tai sodan jälkeiseen aikaan on tyypillistä naisten kirjoittamille historiallisille romaaneille – tai ehkä minusta vain tuntuu siltä, koska oma kiinnostukseni vetää minua näiden sotaa muusta kuin taisteluiden näkökulmasta tarkastelevien teosten pariin. Collins on luonut kiinnostavan henkilögallerian erilaisine persoonallisuuksineen. Rohkea oman tiensä kulkija Disa uskaltaa jälleen uhmata sovinnaisia tapoja. Hän tutustuu sairaalassa olevaan Holgeriin, joka on menettänyt molemmat jalkansa ja haluaa vain kuolla. Disa yrittää väittää vastaan, sillä onhan niin paljon minkä vuoksi elää, mutta astuessaan ulos sairaalasta on kontrasti ulkomaailman ja sairaalan steriilin ympäristön välillä lähes liikaa:

Det finns så mycket att leva för, så sade hon. Men stämmer det?
Kontrasten mellan sjukhusets tysta, renskrubbade avdelningar och den ljumma, stimmiga sommarkvällen är så brutal att hon är tvungen att bita sig i läppen. Hur kan världen vara så grym?
Hur kan Holger ligga stympad i en metallsäng och vilja dö, när så många lyckliga unga människor just nu flanerar på stadens gator med armarna om varandra? (280)

Holgerin mukana teokseen tulee mustaa huumoria; seuraavassa kohtauksessa häntä uhataan pakkoruokinnalla.

”Snart blir det tvångsmatning”, säger den strängaste systern bistert. ”Ingen dör på min avdelning bara för att de själva så önskar.”
”Slangar i båda ändor, då”, säger Holger svagt. ”Jag kanske är som en daggmask, ni kan kapa mig var som helst och jag och slangarna sprattlar vidare.” (278)

Jääköön kertomatta, millaisen keinon Disa keksii Holgerin avuksi. Aino työskentelee kaupassa mutta saa sitten lisätyötä konekirjoittajana toimituksesta, jossa tehdään lehteä Hangosta lähtemään joutuneille. Aino käyttäytyy juuri niin ärsyttävästi kuin nuori kahdeksantoistavuotias rakastunut nainen vain voi. Hän tekee jopa yllätyskäynnin Berndtin luo esikuntaan ja valittaa, kun ei saa tältä riittävän usein viestejä ja sitten kun saa, analysoi joka sanan allekirjoitusta myöten:

Det är besynnerligt att en enkel underskrift kan göra ett avstånd värre än det redan är. Att skriva ut hela namnet, och inte använda sig av minsta lilla tecken på kärlek. Skillnaden mellan Berndt, och, till exempel, din B, är milsvid. Hälsningar är rent av rysligt. Varför inte tusen kyssar? (46)

Mutta Aino aikuistuu ja alkaa jopa tuntea myötätuntoa vuokraemäntäänsä kohtaan. Teoksen lopussa hän joutuu nuoren elämänsä suurimman haasteen eteen. Koskettavimmat hahmot ovat Hjalmar ja Sara, joilla pitkästä avioliitosta huolimatta on vaikeuksia ymmärtää toisiaan. Collins nostaa taitavasti esiin ihmisten väliset suhteet kaikkine ongelmineen, sen miten yksi väärällä hetkellä lausuttu sana voi kirpaista syvältä ja saada toisen suistumaan raiteiltaan. Hyvä esimerkki tästä on Ainon keskustelu rouva ja herra Söderlundin kanssa siitä, kuinka kiitollisia hankolaisten tulisi olla siitä, että he saavat asua Tammisaaressa. Hangosta tulleiden pakolaisten vastaanottaminen ja asuttaminen ei liene ollut sen helpompaa kuin karjalaistenkaan.

Karin Collins on kirjoittanut aiemmin kolme dekkaria, joita ei ole suomennettu (ks. esittely kustantajan sivuilta). Jostain syystä pidin tästä trilogian toisesta osasta enemmän kuin ensimmäisestä; ehkä tuttujen henkilöiden matkaan oli nyt helppo solahtaa. Hanko miljöönä on kiinnostava ja vähemmän tunnettu sotakuvauksista, ja koska teoksissa liikutaan kotirintamalla, on näitä helppo suositella myös niille, jotka eivät sotaromaaneista välitä.

Karin Collins: Hos dig min längtan är förtöjd. Schildts & Söderströms, 2023. 391 s.

Teoksesta myös

Svenska Yle, kirj. Marit Lindqvist

Hangöbon-lehti, jota Ainokin on toimittamassa, löytyy Kansalliskirjaston digitoidusta aineistosta.

Jari Kupila: Kun mitalitoivot ampuivat toisiaan. Urheilun sisällissota 1918

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Suomen sisällissodassa riittää tutkittavaa, vaikka joidenkin mielestä siitä on kirjoitettu jo liikaa. Jari Kupilan teos Kun mitalitoivot ampuivat toisiaan. Urheilun sisällissota 1918 (2023) osoittaa, että uusia näkökulmia on yhä löydettävissä. Kupila tarkastelee vuoden 1918 tapahtumia niin urheiluliittojen kuin -seurojen tasolla mutta nostaa esiin myös useita tunnettuja ja jo unohdettujakin yksilösuorittajia.

Jari Kupilan teoksen Kun mitalitoivot ampuivat toisiaan kansikuva.

Kupila on urheilujournalisti, tietokirjailija ja Liikunta & Tiede -lehden päätoimittaja. Hänen lennokas ja koukuttava kirjoitustyylinsä näkyy jo esipuheessa, jossa tekijä kertoo, miten kiinnostus urheilijoiden sisällissotaan heräsi kesken väitöskirjatyön ja pakotti penkomaan asiaa lisää:

Yksittäisiä urheilijoita, seura- ja liittovaikuttajia sekä urheilun sananiekkoja vipelsi eri puolilla sisällissotivaa Suomea aseet kourassa. Punaisia ja valkoisia, soturin kiihko silmissään, uhmakkaina ja pelokkaina, tappamassa ja tapettavina, vankeina ja vangitsijoina. (8)

Suomessa ei ollut sodittu pitkään aikaan eikä maalla ollut armeijaa, saati upseeritason miehiä. Niinpä kun kaarteja perustettiin, näyttelivät urheilijat suurta roolia molemmilla puolilla, koska heillä oli sekä fyysisiä että henkisiä valmiuksia tehtävään. Saksassa koulutetut jääkärit hajotettiin kouluttamaan valkoisten joukkoja eri puolille maata, minkä lisäksi apua johtotehtäviin saatiin Ruotsista, punaiset puolestaan saivat tukea maassa vielä olevilta venäläisiltä.

Urheiluseuroista teoksessa nousee esiin Helsingin Jyryn painijoista, voimistelijoista ja yleisurheilijoista muodostettu eliittiryhmä, joka taisteli punaisten puolella. Komppaniaa, jossa oli ”kaksimetrisiä, ryhdikkäitä urheilijamiehiä” yritettiin säästellä, sillä se antoi pelkällä olemassaolollaan voimaa muille. Kärsimätön joukkue vaihtoi varovaisen johtajansa toimeliaampaan ja lähti Karjalan rintamalle. Taistelussa kävi kuitenkin huonosti:

Rohkeasti edennyt eliittijoukko paineli eteenpäin karjalaista metsäkukkulan rinnettä, mutta hyökkäykseen osallistuneista muista yksiköistä ei ollut vahvistamaan ja tukemaan etenemistä. Niinpä jyryläiset jäivät avoimessa maastossa puolustajien tulimyrskyyn, vailla kunnollista suojaa ja tukea. (20)

Tekijän mukaan urheilulajeista juuri paini kärsi eniten. Tätä havainnollistetaan Robert Oksan tarinalla, joka kuulostaa lähes uskomattomalta. Oksa toimi ensin miliisissä, mutta liittyi huhtikuun alussa taisteluun Karjaalla, josta päätyi Tammisaaren vankileirille. Hän onnistui karkaamaan ja pääsi Göteborgiin, jonka laivatelakan urheiluporukasta hänet keksittiin Tukholman painikisoihin. Oksa voitti kaikki ottelunsa, mikä tietysti johti paljastumiseen ja vaatimuksiin palauttaa painija Suomeen rangaistavaksi, sillä hänen epäiltiin – oletettavasti väärin perustein – syyllistyneen murhaan. Ruotsi ei kuitenkaan luovuttanut Oksaa, jonka ura jatkui valmentajana ensin Ruotsissa, sitten Virossa ja lopulta myös Suomessa, tosin vain hetkellisesti, sillä Oksa palasi Ruotsiin. Oksa liittyy myös sodan muistomerkkiin, sillä Wäinö Aaltonen käytti häntä mallinaan veistoksessaan. Työ tuli toiseksi ja päätyi Savonlinnaan, tosin ”punakarkurin” kasvot piti vaihtaa toisiin; pään mallina sai kunnian toimia runoilija Aaro Hellaakoski.

Teoksessa on runsaasti edellisen kaltaisia kertomuksia urheilijoista, joukkueista ja tietenkin kattojärjestöistä, joita sodan jälkeen oli kaksi, sillä SVUL päätti syksyn 1918 kokouksessaan erottaa kaikki seurat, joiden jäsenistä yli puolet oli taistellut punaisten puolella. TUL perustettiin pari kuukautta myöhemmin tammikuussa 1919 – kahtiajako pysyi aina 1990-luvulle saakka. Taistelussa kuolleiden, teloitettujen ja vankileireillä menehtyneiden urheilijoiden määrää on mahdotonta selvittää tarkasti, mutta Kupilan arvioiden mukaan heitä oli 6000: valkoisia tuhat ja punaisia 5000, joista 2000 kuoli vankileireillä. Teoksen lopussa on yhdeksäntoistasivuinen nimiluettelo, jonka tekijä toivoo toimivan lähtökohtana mahdollisille lisätutkimuksille. Pitkä nimilista on pysäyttävä, kuten myös teoksen loppuluku, jossa Kupila tekee koontia kahtiajaon seurauksista. Kiinnosti urheilu tai ei, suosittelen tutustumaan teokseen, sillä se kertoo, miten pitkälle sodan jäljet näkyivät: ”Vuoden 1918 asetelma lukkiutui tiukaksi ja pitkäaikaiseksi rajaksi. Muu Suomi pystyi purkamaan asetelmaa hiljalleen, mutta urheilu jäi jumiin.”

Jari Kupila: Kun mitalitoivot ampuivat toisiaan. Urheilun sisällissota 1918. Minerva, 2023. 378 s.

Teoksesta muualla:

Yle Areena: Urheiluhullut-podcast 23.10.2023

Uudensuomen Vapaavuoro-blogi, kirj. Jorma Melleri

Antti Rämänen: Rikottu rajamaa

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Antti Rämäsen Rikottu rajamaa kuvaa Karjalankannaksen Suomenlahden puoleisten alueiden tapahtumia 1900-luvun alkuvuosikymmeninä, erityisesti sisällissodan aikana. Paikkakunnista tutuimpia lienevät Edith Södergranin asuinpaikka Raivola ja huviloistaan tunnettu Terijoki.

Antti Rämäsen teoksen Rikottu rajamaa kansikuva.

Huvila-asutus tarjosi toimeentulon

Karjalankannaksen erityispiirteitä olivat pienet tilakoot, sillä maaomaisuus oli tapana jakaa tasan perillisten – tietysti vain miespuolisten – kesken. Tilattomia oli näin ollen vähän. Suuria kartanoita ei myöskään ollut, sillä omistajat olivat paenneet 1700-luvun alun sotien ja vainojen jälkeen länteen. Pienet tilat eivät riittäneet antamaan elantoa, ja niinpä moni joutui hakemaan lisätienestiä muualta. Huvila-asutus tarjosi monenlaisia työmahdollisuuksia kaupankäynnistä ajurin hommiin ja puutarhan hoidosta siivoukseen. Huvila-asutus on ollut yllättävän laajaa: enimmillään kesäasukkaita oli Kannaksella yli 100000, huviloita reilu 10000, joista yli puolet Kivennavalla ja Terijoella. Taloudellinen hyöty oli merkittävä, mutta haittapuolena oli esimerkiksi karjan laidunalueiden menetys. Lisäksi kulttuurien lähenemisen sijaan Venäjän lehdistössä alettiin esittää kritiikkiä Suomen erityisasemaa kohtaan:

Alempiarvoisiksi koetut tullimiehet tonkivat maalle saapuvien matkatavaroita ja saattoivat viedä heidän viinipullonsa. Venäjän kielellä ei pärjännyt virastoissa. Rupla ja venäläiset postimerkit eivät kelvanneet, vaan oli käytettävä Suomen vastaavia. Lääkäreillä ei ollut oikeuttaa harjoittaa kesäisin ammattiaan Suomen puolella. Myös kiinteistöomaisuuden hankkiminen niille, jotka saivat ostaa sitä mielin määrin Venäjältä, tuntui Suomessa nöyryyttävän vaikealta. Kaikesta tuli helposti tunne, että venäläiset olivat hallitsemallaan maaperällä sittenkin vain muukalaisia. (33)

Valituksista seurasi yhdenmukaistamistoimia, kuten postilaitoksen siirtäminen Venäjän alaisuuteen ja ruplan käyttöön ottaminen esimerkiksi rautateillä, postissa ja tullissa.

Nälkää ja järjestyskaarteja

Sisällissodan puhkeamista edeltävä vuosi oli levoton. Vallankumoukset Venäjällä saivat aikaan sekasortoa, joka heijastui monin tavoin raja-alueelle ja koko Suomen suuriruhtinaskuntaan. Patteri- ja vallitustöiden sekä sotatarviketilausten päättyminen kasvattivat työttömyyttä. Viljan tuonti pysähtyi, minkä lisäksi kesän huono sato heikensi elintarviketilannetta. Alueella perustettiin niin työläiskaarteja kuin suojeluskuntia, mutta yllättävää kyllä, kummallakaan puolella ei ollut kiirettä aseistautua ja joillakin paikkakunnilla ryhmät tekivät jopa yhteistyötä. Marraskuun lakon aikaiset väkivaltaisuudet romuttivat sivistyneistön mielikuvan kansasta, joka kehittymisen sijaan oli ”heittäytynyt täysillä mukaan venäläissotilaiden vapaudentunteeseen, svobodaan, josta oli tullut aikansa Suomessa jo kirosana. Puhuttiin ’ryssäläisestä tartunnasta’ ja ’ryssän hajusta’, joka leijaili kaikkialla etelän asutuskeskuksissa.” (149)

Teoksen ensimmäiset sataviisikymmentä sivua antavat taustan sotatapahtumille. Sisällissodan katsotaan yleensä alkaneen 27.–28.1., mutta Karjalassa yhteenottoja oli jo edeltäneellä viikolla ja Sortavalassa riisuttiin venäläisiä joukko-osastoja aseista 23.–24. tammikuuta eli ennen Pohjanmaalla tapahtuneita aseistariisuntoja. Alkuun venäläisiä sotilaita palautettiin kotimaahansa, mutta pelko heidän paluustaan ja liittymisestä punaisten riveihin johti internointileirien perustamiseen.

Kostonhimoa mutta myös järjestelmällistä tappamista

Rintamalinja kulki koko sodan ajan Kannaksen halki. Kannaksen eteläpuolisten kuntien tapahtumat käydään teoksessa tarkkaan läpi; ensin punaisten ja tappion jälkeen voittajien toimet. Kuten tekijä pariinkin otteeseen toteaa, punaiset joutuivat maksamaan teoistaan korkoineen:

Valkoinen armeija aloitti välittömästi puhdistuksen, joka viiden viikkonsa aikana ylitti järjestelmällisyydessään kaikki alueella siihen asti nähdyt hirmuteot. (243)

Vallattuja alueita puhdistettiin kovalla kädellä. Käskyä lopettaa teloitukset uhmattiin suoraan viivyttämällä sen välittämistä eteenpäin ja valehtelemalla pakoyrityksistä. Vankeja myös siirrettiin paikkakunnalta toiselle surmattaviksi, ja näin häivytettiin samalla komentoketjun jälkiä. Inhimillisyyden ja myötätunnon osoitukset olivat harvassa. Yksi tällainen löytyy kuitenkin varatuomari Hannes Paarman vaimolleen 10. kesäkuuta 1918 lähettämästä kirjeestä, jossa hän kauhistelee vankien kuntoa: ”nälkiintyneitä, surkean likaisia, usein taudeissaan horjuvia. – – Ja kaiken huippu: hallituksen kieltämät vankein murhat jatkuvat – –. Tekisi mieli sanoa, että nyt on tämä narripeli minun puolestani lopussa, lähden pois.” (344–345) Paarma kuitenkin jäi siinä toivossa, että voisi auttaa edes osaa vangeista.

Lukiessa tuli monta kertaa palattua sivun 18 karttaan – tässä olisi voinut hyödyntää teoksen sisäkansia, jotta kartasta olisi saanut lukijaystävällisemmän. Toimijoita on paljon, ja toisinaan runsas henkilöiden määrä tuntui uuvuttavalta. Toisaalta yksittäisten henkilöiden kohtalot ja tekijän kertomat anekdootit herättävät tapahtumat eloon. Teos olisi ehdottomasta kaivannut henkilöluetteloa, sillä joidenkin henkilöiden toimia seurataan koko ajanjaksolta. Tällaisia ovat muun muassa julmuudestaan tunnettu punapäällikkö Heikki Kaljunen ja työväenliikkeen piirissä aloittanut kirjailija Mikko Uotinen, joka sittemmin kiivaili Terijoen poliisipäällikkönä valkoisten puolella. Pyysin kirjasta arvostelukappaleen Atenalta, ja harmittelin sitten lukiessa, että en ottanut e-kirjaa, jossa hakujen tekeminen henkilö- ja paikannimillä on helppoa. Lähteinään Rämänen on käyttänyt muun muassa Karjala-tietokantaa ja Kansallisarkistosta löytyneitä Uudenkirkon ja Kanneljärven suojeluskuntien papereita, joiden joukossa oli muun muassa vankiluetteloita ja tutkintapöytäkirjoja. Kirjallisuusluettelo on laaja, ja loppuviitteitä on lähes neljäkymmentä sivua. Vaikka viitteitä on paljon, olisin silti toivonut, että usean kappaleen viitteitä ei olisi niputettu samaan, koska se hankaloittaa oikean lähteen löytämistä. Esimerkiksi luvussa valkoisten voitosta Raudussa kerrotaan, että Georg Elfvengrenin johtaman rykmentin taistelukertomuksen mukaan punaiset olisivat käyttäneet naisia ja lapsia ihmiskilpinä yrittäessään ulosmurtautumista saartorenkaasta (ks. sivut 196–197). Missä viitteessä mainituista noin kymmenestä lähteestä tämä on kerrottu? Mutta nämä ovat pieniä moitteita, kun ottaa huomioon työn laajuuden ja sen tarkkuuden, jolla tekijä on perehtynyt aiheeseen.

Antti Rämänen on käsitellyt aihetta myös Ylelle tekemässään kolmiosaisessa radiosarjassa Rauhaton raja, joka on yhä kuunneltavissa Areenassa.

Antti Rämänen: Rikottu rajamaa. Atena 2023. 427 s.

Teoksesta muualla:

Demokraatti, kirj. Ville Jalovaara

Ilta-Sanomat, kirj. Seppo Varjus

Seura, kirj. Riikka Forsström

Lukemattomia (ja luettuja) ruotsinkielisiämme

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Olen aina pitänyt kielistä, mutta kuten monilla peruskouluikäisillä, ruotsi ei kuulunut suosikkeihini. Innostukseni ruotsin kieleen syttyi iltalukiossa, kiitos hyvän opettajan. Lopullisen sysäyksen kirjallisuudentutkimukseen ja sitä myöten ruotsin kieleen antoivat 2000-luvun vaihteessa kirjastovirkailijakurssilla luetut Lars Sundin romaanit. Tässä Ruotsalaisuuden päivän kunniaksi joitain poimintoja lukemistani ja lukujonossa olevista kirjoista.

Suomenruotsalaisia Pohjanmaalle sijoittuvia teoksia.

Jos ruotsinkielinen Pohjanmaa kiinnostaa, niin suosittelen Sundin ohella Ann-Luise Bertellin romaaneja. Heiman / Oma maa (2020, suom. 2021) on Oravaisten Kimon kylään sijoittuva hurmaava kertomus Elofista, jonka elämää seurataan lapsuudesta kuolemaan. Lämpimällä huumorilla kerrottu elämäntarina valloitti myös suomenkieliset lukijat. Bertelliltä on ilmestynyt myös Vänd om min längtan (2016, suom. Ikävän jälkeen 2022) ja Glöm bort din saknad (2022, suom. Ikuinen kaipuu).

Samoille seuduille sijoittuu Annika Åmanin Lumpänglar (2022), joka perustuu tekijän samannimiseen näytelmään. Suomenkielinen Alma tulee töihin Oravaisten tekstiilitehtaalle vakaana aikomuksenaan tienata rahat Amerikan matkaan. Lumpänglar tarjoaa taitavaa henkilökuvausta, huumoria jos tragiikkaakin, ja on ehdottomasti niitä romaaneja, jotka pitäisi saada suomeksi. Teokselle on myös luvassa jatkoa, jota odotan innolla.

Maria Turtschaninoff on tunnettu Punaisen luostarin kronikoita -trilogiastaan eli Maresin vaiheita kuvaavista fantasiaromaaneistaan. Viime vuonna hän debytoi aikuisille suunnatulla episodiromaanilla Arvejord (2022, suom. Suomaa). Tapahtumapaikkana on Kokkolasta itään sijaitseva Nevabackan torppa, jonka sotamies Matts saa palkaksi palveluksestaan. Arvejord / Suomaa on taidokkaasti rakennettu, lumoava sukutarina, joka kulkee läpi vuosisatojen. Kirjailija puhaltaa henkilöhahmonsa eloon niin, että lukija uppoutuu jokaisen kohtaloon, vaikka luvun vaihtuessa vuorossa on jo seuraava sukupolvi.

Tällä hetkellä lukujonossa on kaksi suomenruotsalaista romaania. Mikael Forssin teoksesta Bortom mörkret (Scriptum 2023) kiinnostuin Ny tidissä julkaistun arvion myötä. Tässäkin yhtenä tapahtumapaikkana on Pohjanmaa ja ajankuvia muun muassa nälkävuosilta, Lapuanliikkeen ja jatkosodan ajoilta. Karin Collinsin Hos dig min längtan är förtöjd (Schildts & Söderströms 2023) on jatkoa teokselle Snart har sommarn blommat ut (2022, suom. Säilyt sydämessäin 2023). Nyt mennäänkin niin kauas Pohjanmaalta kuin voidaan, sillä teokset sijoittuvat Hankoon. Teokset kuvaavat sota-aikaa mutta keskiössä on kotirintama. Ensimmäisessä osassa eletään talvisodan aikaa ja toisessa välirauhan aikaa ja jatkosodan ensimmäistä syksyä. Hanko miljöönä on kiinnostava ja vähemmän tunnettu sotakuvauksista. Tämän ja hyvin rakennettujen henkilöhahmojen vuoksi suosittelen näitä teoksia niillekin, jotka eivät sotaromaaneista välitä.

Tässä linkki esittelemiini suomenruotsalaisiin teoksiin, mukana niin uutta kuin vanhempaa kirjallisuutta.

Hans Colliander: Kesäpoika. Anni Blomqvistin luona Simskälassa

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Kirjoitan sinusta, Anni-täti, ja omasta kasvustani nuoresta aikuiseksi. Jotkut vuosiluvut ja lukumäärät olen tarkistanut kirjoistasi, mutta muuten olen pitäytynyt laajaan kirjeenvaihtoomme ja muistiini. Jos muistini jossakin kohtaa hieman horjuu ja kertoo asioista omalla tavallaan, kuulukoon se kertomukseen. Minullehan se on silloinkin totta. (7)

Hans Colliander vietti vuodesta 1966 useita kesiä Ahvenanmaalla Simskälan saaressa Anni Blomqvistin (1909–1990) luona. Tästä alkoi kaksikymmentäviisi vuotta kestänyt kirjeenvaihto Myrskyluodon Maijan luojan ja Collianderin välillä. Teoksessa on runsaasti otteita kirjeenvaihdosta ja muistoja kesistä. Tekijä ikään kuin keskustelee Blomqvistin kanssa puhutellen tätä sinä-muodossa, mikä sopii yllättävän hyvin tällaiseen muistelutyyliseen kerrontaan.

Hans Collianderin teoksen Kesäpoika kansikuva.

Simskälaan ei poikettu noin vain. Kesäisin kulki yhteysalus, ja sillekin Ahvenanmaalle saapuva sai tulla monella linja-autolla ja lautalla. Talvisin odotettiin meren jäätymistä, jotta päästiin taas kulkemaan. Kirjeissä puhutaan arkisista asioista, kuten linnuista, joista Hans oli erityisen kiinnostunut, uskonnosta ja vanhoista tavoista ja tietysti myös nuorta askarruttavista asioista, kuten opiskelusta ja tulevaisuudensuunnitelmista. Opettajaksi valmistuttuaan Colliander jopa haki paikkaa Ahvenanmaalta.

Blomqvistin elämänvaiheet eivät olleet minulle entuudestaan tuttuja, joten teos paikkasi aukkoa ja herätti kiinnostuksen lukea lisää. Anni Blomqvistin puoliso Valter ja vanhempi poika Tommy kuolivat maaliskuussa 1961 veneen kaaduttua kovalla tuulella. Tullakseen toimeen rakkaalla saarellaan Anni Blomqvist alkoi ottaa kesälapsia luokseen. Blomqvist menetti myöhemmin myös toisen poikansa Bengtin merelle. ”Olen ollut paljon yksin Bengtin aloitettua merivartiostossa, mutta nyt olen lopullisesti yksin”, kirjoittaa Blomqvist 28.6.1988.

Puolison ja pojan menetyksestä syntyi teos I stormens spår (suom. 1977 Meri yksin ystäväni) joka julkaistiin samana vuonna, kun Hansin ja kirjailijan kirjeenvaihto alkoi.

Et ollut vuonna 1966 vielä tunnettu kirjailija, vaan vaatimattomaan elämään ja kovaan työhön tottunut saaristolaisnainen [– –]. Kirjan luettuani vasta kunnolla ymmärsin, nuoren ihmisen tavalla, murhenäytelmäsi laajuuden. Moni seikka muistutti kodissasi vielä Valterista ja Tommysta, mutta surusi olit meiltä lapsilta peittänyt. Lähettämäsi uutuuskirjan mukana seuranneet saatesanat kertoivat enemmän: Suru väistyy mutta kaipaus jää. On vain kuljettava myrskyn jäljissä, jatkettava elämää kunnioituksena ja velvollisuutena niitä kohtaan, jotka meri on vienyt. (70)

Teos oli menestys niin ruotsiksi kuin suomeksi, ja muutama vuosi myöhemmin ilmestyi ensimmäinen Maija-kirja. Tekijä kertoo, kuinka Blomqvist kirjoitti keittiön pöydän ääressä epämukavassa asennossa muiden askareiden lomassa, ennen kuin taloon rakennettiin lisää tilaa.

Hans Collianderin Kesäpoika on lämpöä hehkuva tarina kahden eri-ikäisen ihmisen ystävyydestä. Collianderin aiempaan tuotantoon kuuluu muun muassa lintuja käsitteleviä tietokirjoja ja satukirjoja, ja myös tässä teoksessa on muutamia hänen kirjoittamiaan tarinoita.

Tarkistaessani Blomqvistin elinaikaa netistä huomasin koko ajan nähneeni kirjailijan sijaan mielessäni Åke Lindmanin tv-sarjasta tutun Maijan, jota näytteli Rose-Marie Rosenback. Tuhansien muiden tavoin ihastuin sarjaan jo silloin, kun se esitettiin televisiossa ensimmäistä kertaa. Myrskyluoto-sarja on julkaistu kokoomateoksena (Gummerus 2017, 748 sivua) ja äänikirjoina Anniina Piiparisen lukemana (Gummerus 2021). Toivottavasti nämä saadaan myös ruotsiksi luettuina pian, sillä kiinnostusta varmasti olisi ilman uutta elokuvaakin, jonka ensi-ilta on jo tammikuussa 2024.

Anni Blomqvistin muistelmateokset Meri yksin ystäväni ja Muistojeni Myrskyluoto on julkaistu yhteisniteenä Myrskyluoto muistoissani 2007.

Hans Colliander: Kesäpoika. Anni Blomqvistin luona Simskälassa. Warelia 2023. 104 s.

Ylen sivuilla Myrskyluodon Maijan uudesta filmatisoinnista.

Elokuvan traileri YouTubessa

Anneli Kanto: Punaorvot

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Anneli Kanto palaa uusimmassa teoksessaan Punaorvot sisällissotaan ja erityisesti sen seurauksiin työläisperheille. Aiemmissa sisällissotaromaaneissaan Kanto on kuvannut naiskaartilaisia (Veriruusut, 2008) ja valkoisten sotataivalta (Lahtarit, 2017). Punaorvot on alkuaan kirjoitettu näytelmäksi, mutta koronaepidemia rajoitti esityksiä Helsingin kaupunginteatterissa keväällä 2020.

Anneli Kannon romaanin Punaorvot kansikuva.

Kalliossa asuvasta työläisperheestä sotaan lähtevät isä Arvo ja neljätoistavuotias Aarre. Raskaana oleva Helmi jää kotiin yksitoistavuotiaan Lahjan ja kuusivuotiaan Ilonan kanssa. Kanto käyttää Lahtareista tuttua tapaa vaihtaa näkökulmaa henkilöstä toiseen. Osa seitsemästäkymmenestäseitsemästä lyhyestä luvusta on otsikoitu henkilön mukaan, ja ääneen pääsevät perheen lasten ohella muun muassa Ester Hällström, vuodesta 1920 Ståhlberg, sekä pohjalaisisäntä.

Suurin osa teoksesta kuvaa sodan jälkeistä aikaa vuoden 1920 kesään saakka. Vain Aarre palaa kotiin sodasta, hänkin hakattuna ja vankileirin surkean ruoan heikentämänä. Isän kuolema on äidille järkytys, eikä hän tunnu osaavan arvostaa poikansa kotiinpaluuta. Aarre saa töitä satamasta lastin kirjurina, mutta se ei riitä toimeentuloksi koko perheelle. Eräänä päivänä joulukuussa ovella on kaksi porvarisrouvaa, jotka ovat tulleet ottamaan Ilonan huostaan. Koska perhe on hakenut köyhäinapua, ovat he holhouksenalaisia ja näin lapset voidaan ottaa pakolla huostaan. Huostaanottojen taustalla oli paitsi huoli perheiden pärjäämisestä myös ajatus punaisten kotien turmiollisesta vaikutuksesta lapsiin. Ilona ei lähde hyvällä: ”Käpälät irti, saatanan lahtari!” (72) Niinpä Lahja päättää lähteä mukaan. Toisen naisen tokaisu ”kai tuon isommankin joku kuudellasadalla markalla huolii” herättää Lahjankin huutamaan, että antaisivat rahan äidille, mutta se ei enää auta.

Aarren ja äidin välit huononevat sen jälkeen, kun tytöt viedään. Työt vähenevät talveksi, ja Aarrea alkaa kiinnostaa niin kommunistien toiminta kuin pirtun salakuljetus. Vankileiri pilasi Aarren terveyden ja jätti jälkeensä katkeruuden, jota lisää syyllisyys isän kuolemasta, sillä tämä oli antanut leivänmurikkansa Aarrelle. Kanto piirtää Aarressa kuvan nuoresta miehestä, melkein vielä lapsesta, jolle köyhyys ja sodan jälkeinen kova aika ei juuri tarjoa mahdollisuuksia.

”Vastaanottajat eivät olleet onnellisia eivätkä orvot kiitollisia”

Tytöt viedään junalla Kauhavan asemalle, jossa ”urheat pohjalaiset – – ovat ensimmäisinä sodan haavoja lääkitsemässä”, kuten Ester Ståhlberg asian ilmaisee. Lasten ja kasvatusvanhempien kohtaaminen ei liene todellisuudessakaan ollut täysin kitkatonta, eikä se ole sitä ainakaan teoksen maailmassa. Ilona ja Lahja erotetaan asemalla, jotta ”turmeleva vaikutus ei jatku”. Tämä saa tytöt tappelemaan vastaan ja Ilonan luettelemaan kaikki osaamansa kirosanat. Lahja joutuu pettyneelle isännälle, joka on tullut hakemaan itselleen renkiä eikä laihaa tyttöä. Ilona puolestaan sijoitetaan Kurikkaan kahden sisaruksen hoiviin. On kuin Kanto olisi halunnut tyttöjen kohtaloissa kuvata punaorpojen kohtaloiden äärilaidat: Lahja laitetaan lypsämään lehmiä, lapioimaan sontaa, kuuraamaan lattioita, ja jos hän ei jotain osaa, häntä lyödään.

Hänet oli heitetty nurinniskaiseen maailmaan. Yksinäisyys, turvattomuus ja kauhu sekoittuivat toisiinsa paksuina värijuovina, kiemurtelivat toistensa sisään, menettivät alkuperäisen värinsä ja muuttuivat paskanruskeiksi. (118)

Ilona puolestaan pääsee kotiin, jossa on lämpöä ja rakkautta, joka sulattaa kiukkuisen tytön. Pian menneisyydestä on jäljellä vain ”kissin” nimi Aarrelahja, eikä senkään alkuperää Siviäksi uudelleen ristitty Ilona enää muista. Stadin slangikin vaihtuu vähitellen eteläpohjalaiseen murteeseen:

– Kai sä meirän hoirat hautahan kun meistä tuloo vanahoja ja raihnahia?
Siviä haukkasi pullaa ja vilkaisi kumpaakin.
– Katton teirän perähän nottettä aiva prunnihin putua. Jos putuatte niin istutan pelakuun hauralle, hän lupasi.
Iida tirskahti ja Siviä pisti paremmaksi.
– Mä tyyrään sitte teitä kun ootta kerran huolehtinu musta. (201)

Isäntä puhuu vielä leveämpää murretta, ja muutamia sanoja, kuten ”rössööksis”, sai etsiä netin sanalistoista. Perheen poika Heikki kuoli sodan aikana, eikä emäntä anna sitä anteeksi. Kaiken lisäksi Lahja tuo Isännän mieleen ikäviä muistoja punakaartilaisnaisten teloittamisesta.

Siinä se on mun silimieni eressä joka päivä, koko vapaussota ja ne samanikääseet flikat, jokka me pistimmä kylmäksi. Siihen ne laitettihin rivihin ja saviprunnihin purotettihin. Pyssyjen kanssa ne oli liikkeellä, notta vihollisia ne oli, vaikka flikkoja olivakkin. Häjyä teki silti, sitte jälkiinpäin. Siinä kohden ei tehnyt. Se oli käsky ja se täytettiin. (134)

Teos ei yllä Kannon aiempien sisällissotakuvausten tasolle, mutta kirjailijan mestarillinen taito käyttää kielen eri variaatioita ja tästä syntyvä huumori sekä ennen kaikkea tärkeä aihe tekevät Punaorvoista ehdottomasti lukemisen arvoisen. Näkökulmatekniikka antaa kuvan niin eri tekijöiden motiiveista kuin huostaanotettujen kokemuksista. Kirjallisuusluettelossa Kanto mainitsee käyttäneensä Ester Ståhlbergin osuuksissa paikoin suoria sitaatteja tämän teksteistä. Olisin toivonut, että sitaatit olisi erotettu kursiivilla, kuten oli esimerkiksi Lahtareissa, jossa se toimi mielestäni hyvin. Ester Ståhlberg ottaa orpojen asian omakseen, mutta joutuu idealistisen ja ehkä vähän omahyväisen alun – ”Voi miten minä olen kiitollinen, että pystyn näitä onnettomia raukkoja auttamaan” – jälkeen tunnustamaan, että virheitä tehtiin, eivätkä kaikki vastaanottajat halunneet vilpittömästi lasten parasta.

Teoksen lopussa kerrotaan sisällissodan jättäneen jälkeensä arviolta 25000 orpoa tai puoliorpoa, joiden isä oli joko kuollut tai vankileirillä. Kannon mukaan huostaanotettujen lasten määrä on ollut paljon suurempi kuin aiemmin on arvioitu.

Anneli Kanto: Punaorvot. Lind & Co, 2023. 276 s.

Anneli Kanto kirjoittaa sivuillaan punaorvoista näytelmän valmistumisen aikoihin.

Teoksesta myös:

Tuijatan blogissa ja Ilkka-Pohjalaisessa (kirj. Anne Puumala)

Annika Åman: Lumpänglar

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Härmi-Alma – niin työtoverit alkavat Alahärmän Hanhilan kylästä tullutta Alma Laaksoa kutsua. Alman veljet ovat jo muuttaneet omilleen, kun hän viimein kaksikymmentäneljävuotiaana jättää isänsä ja seuraa lehti-ilmoitusta Oravaisten tekstiilitehtaalle. Alman vakaa aikomus on tienata riittävästi rahaa Amerikan matkaa varten, mutta toisin käy. Käsikirjoittaja ja ohjaaja Annika Åmanin näytelmää Lumpänglar ja sen jatko-osaa Lumpänglars väg esitettiin Oravaisten teatterissa kesäkausilla 2013–2014 ja 2017–2018. Esitykset ovat olleet suosittuja, sillä katsojia on ollut lähes 20000. Suositut näytelmät tulevat nyt suuremman yleisön saataville, sillä Lumpänglar ilmestyi romaanina 2022 ja jatko-osasta on myös tulossa kirja. Siinä tarina etenee aina vuoteen 1945 saakka (ks. Vaasa-lehti 15.3.2023).

Annika Åmanin romaanin Lumpänglar kansikuva.

”Väälkomin ti Masunin – – två spadatag från hälviti”

Sarinelundissa asuvat naiset ottavat suomenkielisen Alman toverillisella huulenheitolla vastaan. Työyhteisö on monikielinen, ja aina joku on valmis tulkkaamaan. Jos ei muu auta, niin otetaan elekieli avuksi, kuten seuraavassa kohtauksessa, jossa yksi naisista keinuttaa mattoa kuin vauvaa sylissään, ja toteaa Almalle, että odotahan vain, kohta istut sinäkin täällä lapsi kummallakin tissillä.

”Vadan kommer hon då? Har vi långväga finfrämmand?” – –
Den sjungande melodin i språket var helt främmande och orden gick inte att urskilja, hur hon än försökte. Alma såg på än den ena, än den andra gapskrattande munnen. – –
”Vänt to bara, Härmi-Alma”, sa den storbystade kvinnan och höll mattan som ett knytte som hon vaggade och närde vid sin barm. ”Snart sitär to å jär me ejn ong vi vaardeira tissin!” (45–46)

Minä olen tullut tekemään töitä enkä lapsia, vastaa Alma leveimmällä murteellaan suomeksi. Teoksessa tämäkin kerrotaan ruotsiksi, ja muutenkin suomenkielisestä päähenkilöstä huolimatta suomen kieltä ei ole muutamaa sanaa enempää, samoin murretta on käytetty yllättävän vähän. Tämä on tietysti valinta, jonka eteen jokainen monikielistä yhteisöä kuvaava joutuu, ja Åman on päättänyt ehkä suurempaa lukijakuntaa ajatellen pysytellä yleiskielessä.

Sisällissodan haavoja ja pirtun salakuljetusta

Teos jakautuu kahteen osaan, joista ensimmäinen kuvaa vuotta 1926 ja toinen vuosia 1929–1932. Alma saa paikan kutomosta, jossa pian pystyy hoitamaan kahta konetta samanaikaisesti. Melu on valtava, ilmassa leijuu vaatepölyä ja on varottava, ettei jää vaatteista kiinni koneeseen. Työoloissa olisi parantamisen varaa, mutta työväenyhdistyksen toiminta herättää epäilyksiä sisällissodan voittaneessa puolessa, ja sen toimintaa hankaloitetaan vähän väliä. Parikymppinen Gunnar Birling, joka tuli tehtaalle jo kahdeksanvuotiaana, on innolla mukana toiminnassa ja hänestä tulee yhdistyksen uusi johtaja. Gunnarin vanhemmat on teloitettu sodan aikana, koska he olivat varoittaneet Vähäkyrön venäläisiä tulevasta aseistariisunnasta. Gunnar yrittää ottaa selville, ketkä olivat teloitusten takana. Alman ja Gunnarin välille syntyy rakkaussuhde, mutta sitä häiritsee Gunnarin kiivas luonne ja Alman haaveet Amerikkaan lähdöstä. Kun Gunnar lavastetaan syylliseksi pirtun salakuljetukseen, hän pakenee, eikä Alma enää kuule hänestä.

Toisen osan alku heittää lukijan kolme vuotta eteenpäin vuoteen 1929. Anna on muuttanut tehdasaluetta jakavan joen toiselle puolelle Ruotsista tulleen kutomomestari Nestor Walleniuksen luo. Almalla on kaksi lasta, kolmivuotias Saga ja vuoden ikäinen Edvin. Teoksen kahden osan välissä on sivunmittainen luettelo ammateista, jotka ilmeisesti kaikki ovat olleet tarpeellisia ison tekstiilitehtaan pyörittämisessä. Viimeinen rivi on paljon puhuva: ”Tjänstemannafru, mor, herrskapshora.” (194) Häät on aiottu viettää Ruotsissa, kunhan Walleniuksen äiti paranee tuberkuloosista, mutta esteitä tulee toinen toisensa jälkeen. Alkuun huomaavainen mies näyttää itsestään myös toisen, ailahtelevan ja kärsimättömän puolen. Alma haluaisi palata takaisin töihin, joko kutomosaliin tai konttorille, jossa hän työskenteli viimeiseksi, mutta Wallenius ei päästä aiemmista lupauksistaan huolimatta. Alma suree etäisyyttä, joka on noussut hänen ja entisten ystävien välille.

Taitavaa henkilökuvausta

Enempää juonesta ei kannata kertoa, mutta sanottakoon, että teos tarjosi useampia yllätyksiä. Åman kuvaa lämmöllä naisia, jotka raatavat tehtaalla ja yrittävät samalla huolehtia lapsistaan. Naisten yhteisö on tiivis, ja niin ilot kuin surut jaetaan, esimerkiksi miehensä menettäneen Jepo-Finan Maja-vauvaa hoidetaan yhdessä, jotta äiti saa levätä. Henkilökuvaus on taitavaa: Raamatun sanaan tukeutuva Jepo-Fina, räväkkä Kajs ja Skäri-Hilma, joka aikoinaan otti huolehtiakseen Gunnarista, kasvavat kokonaisiksi, aidoiksi henkilöiksi. Samoin Alman ja Walleniuksen monella tapaa kompleksinen suhde vakuuttaa – juuri noin voisivat keskustelut mennä ja suhde kehittyä, kun molemmilla on salattavaa. Teoksen loppu (josta niin haluaisin nostaa sitaatin mutta kun ei voi ilman paljastuksia!) on jollain tapaa lohdullinen: Alma haaveineen, valintoineen ja virheineen on juuri niin moniulotteinen ja inhimillinen kuin ihminen olla voi.

Teos tuo etsimättä mieleen toisen teatterijohtajan ja kirjailijan Pohjanmaalta, nimittäin Ann-Luise Bertellin, jonka teokset sijoittuvat samalle seudulle, ks. Oma maa 2021 (alkuteos Heiman 2020) ja Ikävän jälkeen (2022, alkuteos Vänd om min längtan 2016). Tehdastyötä kuvaa niin ikään Susanna Alakoski, jonka Pumpulienkeli (2021, alkuteos Bomullsängeln 2019) kertoo työstä Vaasan puuvillatehtaalla. Mielestäni Åman onnistuu paremmin sekä henkilökuvauksessa että historiallisen taustan sitomisessa tarinaan. Toivottavasti Lumpänglar suomennetaan, sillä se varmasti löytäisi lukijoita myös suomenkielisten joukosta.

Annika Åman: Lumpänglar. Schildts & Söderströms, 2022. 339 s.

Teoksesta muualla:

Åbo Underrättelser, kirj. Freja Rudels

Svenska Yle, kirj. Marit Lindqvist, 4.10.2022

Janne Wass asettaa Ny Tidin arviossa teoksen muiden pohjalaisten historiallisten (työläis)romaanien joukkoon: ”Det är ändå mindre heiman och Dollar-Hanna, och mer Anna Bondestam över Åmans bok, som kanske mer än någon av föregångarna är en uttalad arbetarroman.”

Kiiltomato / Lysmasken, kirj. Robin Valtiala 13.1.2023

Lumpänglar-näytelmän traileri on katsottavissa Oravaisten teatterin Youtube-sivulla

Svenska Ylen artikkelissa ”Röda kvinnor höjer sina röster” (27.07.2017, kirj. Ylva Perera) on kuvia Lumpänglars väg -näytelmästä.

Tietokirjaviikolta poimittua

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Tietokirjaviikko päättyi eilen Lue tietokirjaa! -päivään. Viikkoon kuului kaksipäiväinen Tietokirjafestivaali Tieteiden talolla Helsingissä, Sotahistorian uutuuksia -paneelikeskustelu Akateemisen kirjakaupan kohtauspaikalla sekä muuta ohjelmaa.

Tietokirjafestivaali järjestettiin jo yhdeksättä kertaa, mutta taisi olla ensimmäinen kerta, kun olin paikan päällä kuuntelemassa esityksiä. Tapahtuma päätti lyhyen lomani ja toimi mukavana alkuna 1.9. alkaneelle tutkimusvapaalleni. Festivaalin ohjelma oli tiivis: luentoja järjestettiin kahdessa salissa kello kymmenestä ilta kuuteen, ja lounastauko oli itse raivattava johonkin väliin. Ensimmäisen kerroksen salin ohjelmat voi katsoa myöhemmin tallenteina, mikä helpotti oman ohjelman kokoamista. Niinpä kuuntelinkin enemmän luentoja viidennen kerroksen salissa (portaiden ravaaminen ylös ja alas toimi hyvänä jumppana, kun muutoin istumalihakset olivat kovilla). Salin aulaan oli koottu laajasti tietokirjallisuutta esille katseltavaksi ja ostettavaksi. Keskusteluissa käsiteltiin tietokirjoja ja -kirjallisuutta eri näkökulmista: tekijänoikeuksia, true crimen etiikkaa, tietokirjallisuuden tutkimista, lukupiirejä (myös tietokirjallisuuteen pureutuvia piirejä toimii), millaista on kääntää tietokirjoja ja miten päästä tietokirjailijaksi. Seuraavassa poimintoja muutamista esityksistä.

Äänikirjojen vaikutus kirja-alaan ja lukemiseen

Äänikirjat kirja-alan muuttajana -keskustelussa (keskustelijoina Mikko Aarne, Sari Forsström ja Tommi Saarela, juontajana Hanna-Reetta Schreck) tuli esiin se, miten äänikirjat ovat vaikuttaneet kirjoittamiseen; esimerkiksi dekkareissa ei enää käytetä yhtä paljon aikatasoja tai siirtymiä näkökulmasta toiseen (tai ainakin ne on merkattava riittävän selvästi kuuntelijaa ajatellen). Narratiivisuus on merkittävä piirre nykytietokirjoissa ja helpottaa osaltaan niiden kuuntelemista. Tietokirjojen lukijoille lähdeviitteet antavat lisävinkkejä lukemisesta, mutta äänikirjassa viitteet ja lähteet kuitataan kehotuksella tutustua painettuun kirjaan. Keskustelijat pohtivat myös äänikirjojen kuuntelemisen plussia ja miinuksia. Hyviä puolia on se, että nyt kirjoilla on yksi iso julkaisukanava lisää ja että äänikirjat ovat auttaneet monia palaamaan kirjallisuuden pariin. Miinuksena mainittiin se, että kuunteleminen on usein toissijaista tekemistä muun tärkeämmän toiminnan ohella. Pidän äänikirjoista, mutta olen jo pitkään pohtinut, kuinka hyvin kirja tulee ”luettua” kuunneltuna. Jos kirjoitan teoksesta esimerkiksi arvion, joudun äänikirjan lisäksi usein tutustumaan painettuun kirjaan. Varsinkin tietokirjoja kuunnellessa saattaa aiheesta jäädä vähän hatara käsitys, vaikka kyllä lukiessakin ajatus välillä harhailee. Kuunteleminen sopii mielestäni hyvin kaunokirjallisuuteen, tai ainakin suureen osaan siitä. Toisinaan olen kuunnellut saman äänikirjan useita kertoja, jos lukija on hyvä ja aihe kiinnostava.

Faktaa fiktiossa

Tietokirjafestivaalin Faktaa fiktiossa -paneelissa keskustelemassa kirjailijat Anneli Kanto JP Koskinen ja Tuomas Kyrö.
Tietokirjafestivaalin Faktaa fiktiossa -paneelikeskustelussa kirjailijat Anneli Kanto, JP Koskinen ja Tuomas Kyrö pohtivat faktan ja fiktion suhdetta omissa teoksissaan. Juontajana Pietari Kylmälä. Kuvakaappaus tallenteesta.

Faktasta fiktiossa keskustelivat Anneli Kanto, JP Koskinen ja Tuomas Kyrö juontaja Pietari Kylmälän johdolla. Useista ohjelmista ja tilaisuuksista tutut kirjailijat kertoivat tiedonhankinnasta ja historiallisten faktojen hyödyntämisestä. Anneli Kannon mukaan historiallisessa, realistisessa fiktiossa ”faktat on pyhiä” ja että ”pientä vääryyttä saa tehdä mutta ei suurta”, millä hän tarkoitti sitä, että esimerkiksi aikaa on tiivistettävä ja ihmisiä on saatettava yhteen. Kaikki panelistit olivat samaa mieltä siitä, että henkilöitä pitää kunnioittaa, eikä todellisesta henkilöstä saa tehdä täysin toisenlaista kuin mitä lähteet kertovat. Anneli Kannon mukaan pelkät faktat eivät riitä vaan tarvitaan aistimustietoa: on käytävä tapahtumapaikoilla, otettava selvää ajankohdan ruoasta ja musiikista (aistimustieto näkyy Kannon teoksissa – lukekaa vaikka Rottien pyhimys!). Kannolta ilmestyy syyskuun lopulla teos Punaorvot, joka pohjautuu samannimiseen näytelmään, jonka esityskausi jäi koronapandemian vuoksi lyhyeksi. Kannon mukaan lastenkoteihin ja sijaiskoteihin sijoitettujen lasten määrä oli huomattavasti suurempi kuin mitä aiemmin on arvioitu. Ohjelma on katsottavissa Tietokirjafestivaalin sivuilta.

E- ja äänikirjoja kirjastosta – uhka vai mahdollisuus?

Kuuntelin muutamia työhöni liittyviä esityksiä, vaikka pidänkin kirjastotyöstä nyt vuoden tauon. E- ja äänikirjoista kirjastossa olivat keskustelemassa kirjailija ja kirjailijaliiton varapuheenjohtaja Paula Havaste, Suomen Kustannusyhdistyksen johtaja Sakari Laiho ja Kirjastoseuran johtaja Juha Manninen. Keskustelua luotsasi Katri Vänttinen Helsingin kaupunginkirjastosta. Alaotsikossa kysyttiin hiukan raflaavasti ovatko e-kirjat kirjastossa ”uhka vai mahdollisuus”. Kyllähän e-kirjojen on pääsääntöisesti koettu rikastavan kirjastojen tarjontaa. Tosin Sakari Laiho pohti, miten esimerkiksi käy runokirjojen: ajatellaanko kirjastoissa, että e-kirja riittää eikä hankinta lainkaan fyysisiä kappaleita. Tietysti puheenaiheeksi nousi myös kirjailijoille e-kirjoista maksettava lainauskorvaus. Tästä ovat olleet huolissaan myös lukijat, sillä Paula Havaste kertoi saavansa usein lukijoiltaan kysymyksiä aiheesta. Onneksi päätös lainauskorvauksen maksamisesta yleisten kirjastojen e-kirjalainoista saatiin aikaiseksi viime vuoden lopulla. Tämä ohjelma tulee katsottavaksi Kirjastokaistalta.

Sotahistorian uutuuksia

Akateemisen kohtauspaikalla keskustelemassa Tuomas Hoppu, Tarja Lappalainen ja Ville Vänskä juontaja Unto Hämäläisen johdolla.
Akateemisen kohtauspaikalla esiteltiin sotakirjallisuuden uutuuksia. Tuomas Hoppu, Tarja Lappalainen ja Ville Vänskä kertoivat uusista teoksistaan juontaja Unto Hämäläisen johdolla.

Akateemisen kohtauspaikalla esiteltiin tiistaina sotahistorian uutuuksia. Paneelikeskustelun juonsi Unto Hämäläinen ja keskustelemassa olivat Tuomas Hoppu, Tarja Lappalainen ja Ville Vänskä. Hopun teokseen Kaupunkisotaa ja pako Tampereelta olin tutustunut jo aiemmin (arvioni 31.3.2023). Lappalaisen ”Ottakaa ryssiltä aseet”. Kenraali Uno Fagernäsin sodat kuvaa Fagernäsin vaihderikasta elämää. Otsikon sitaatti on Fagernäsin tokaisu sotilaille, jotka valittivat huonoja varusteita ja aseiden puuttumista. Tapahtuman jälkeen luin Pietarsaaren Sanomista (19.10.2022) Fagernäsiin kohdistuneesta – hyvin luultavasti aiheettomasta – epäilystä, jonka mukaan hän olisi ollut laittoman tuomioistuimen jäsen ja näin ollen syyllinen siihen, että Pietarsaaressa teloitettiin seitsemän miestä 2.3.1918. Ehkä palaan tähän teokseen myöhemmin, sillä Pietarsaaren sisällissodan aikaiset tapahtumat kiinnostavat, ja Fagernäs vaikuttaa olleen värikäs persoona. Vänskän Tehtävä Laatokalla. Italian, Saksan ja Suomen laivasto-osasto 1942 paljastaa, että Saksa ja Italia toimittivat Suomelle tykistölauttoja ja torpedoveneitä Laatokalle ja että asia lähti liikkeelle Paavo Talvelasta. Kiinnostus heräsi myös tätä teosta kohtaan.

Akateemisessa järjestettiin torstaina kirjanjulkistamistilaisuus, joka sopi hyvin Tietokirjaviikolle, vaikka ei varsinaisesti ohjelmaan kuulunutkaan. Ville Jalovaara kuvaa teoksessaan Helsinki 1944 Neuvostoliiton suurhyökkäystä Helsinkiin ja pohtii syitä sen epäonnistumiseen. Stalinin tarkoituksena oli painostaa Suomi rauhaan, mutta toisin kuin monet muut Euroopan kaupungit Helsinki ei tuhoutunut, vaikka pommit tekivätkin pahaa jälkeä.

Lukuvinkkejä tietokirjoista

Tietokirjaviikon esitykset antoivat kosolti lukuvinkkejä, suoraan sanottuna ihan liikaa, kun ottaa huomioon ajan rajallisuuden. Koostin itselleni lukulistan niistä teoksista, jotka on ehdottomasti luettava.

Lukulistalleni nousseita teoksia (ainakin nämä!):

  • Why we read (70 tietokirjailijaa kertoo, miksi he lukevat. Pirjo Hiidenmaa mainitsi teoksen avajaispuheessaan. Hän myös totesi, että ”teleporttaus on jo keksitty”, jolla hän viittasi kirjallisuuden tarjoamaan mahdollisuuteen vierailla eri paikoissa ja ajoissa.)
  • Anneli Kanto: Punaorvot (Lind & Co, ks. tiedote ePressistä)
  • Reetta Hänninen: Tulisydän: Maissi Erkon kiihkeä elämä (Otava)
  • Tarja Lappalainen: ”Ottakaa ryssiltä aseet.” Kenraali Uno Fagernäsin sodat (Docendo)
  • Ville Jalovaara: Helsinki 1944 (SKS)
  • Bea Uusma: Naparetki: minun rakkaustarinani (Like; vinkki Lukupiiri yhteisöllisen lukemisen tapana -keskustelusta)
  • Anna Kontula: Pikkuporvarit: pohdintaa aikamme hengestä (Into; myyntipöydältä bongattu)

Mai Tolonen: Meiltä on aina lähdetty

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Mai Tolosen Meiltä on aina lähdetty (2023) kuvaa yhden perheen matkan ruotsinkieliseltä Pohjanmaalta Viipuriin 1840-luvulta 1920-luvulle. Bertha katselee valokuvia pojanpoikansa Väinön kanssa ja muistelee elämänsä vaiheita. Kehyskertomus on typografisesti erotettu varsinaisesta tarinasta, ja lisäksi näitä osia koristaa avain, joka liittyy kiinteästi Berthan elämään.

Mai Tolosen historiallisen romaanin Meiltä on aina lähdetty kannessa on Maria Wiikin maalaus "Maailmalle".
Mai Tolosen historiallisen romaanin Meiltä on aina lähdetty kannessa on Maria Wiikin maalaus ”Maailmalle” vuodelta 1891.

Isä kuolee punatautiin Berthan ollessa vielä lapsi, ja suvulla sataviisikymmentävuotta ollut talo joudutaan myymään. Bertha pääsee piiaksi taloon, jossa hän koti-ikävässään kutoo harmaiden ja ruskeiden kuteiden joukkoon oman sinisen hamekankaansa, sillä äidin matoissa oli aina ollut ”jälkiä vanhasta ilosta ja juhlasta, ei pelkkää arkea” (37). Avioliitto levottoman Johanin kanssa vie Berthan ensin emännäksi torppaan ja sitten nälkää pakoon Karjalaan. Mukaan ei saada paljoa, ja Berthan suruksi faasmorin kapiokirstukin on jätettävä.

”Älä hullujas meinaa, äyskäisi Johan vihaisesti. ”Hyvä kun itse mahdumme. Se jää tänne.”
Bertha purskahti itkuun. Hänen kirstunsa, johon hän oli säilönyt itselleen tärkeät asiat. Pelkkä kirstun sisältä pelmahtava tuoksu toi muistoja lapsuudesta, isästä ja veljistä ja markkinavarsasta. (74)

Ensin jäädään Parikkalaan, vaikka päämäärä onkin Viipuri. Matka on ankea: kerjäläisiä, hiljaa laahustavia, voimattomia ihmisiä, kuolleita tien varsilla. Kun kärryt juuttuvat taas kerran saveen, pyytää tien penkalle lastensa kanssa uupunut äiti päästä kyytiin. Johan kieltäytyy ottamasta heitä mukaan ja lyö naista käsille, kun tämä yrittää nosta lapsia kärryille. ”Berthan sydän murtui kerjäläislasten lohduttoman itkun häipyessä kuulumattomiin. Heidän kauhistuneet ilmeensä eivät jättäisi Berthaa rauhaan” (77–78). Kymmeniä vuosia myöhemmin valkoisten vallattua Viipurin löytää Bertha pihaltaan naapurissa asuneen punavangin vaimon ja kolme lasta.

Kerjäläislapset viisikymmentä vuotta sitten eivät ehkä selvinneet. Joko kuolivat kevätmutaiselle tielle tai nääntyivät huutokaupattuina ynseän tuvan olkivellikupin ääreen. He olivat Johanin kanssa jättäneet ne lapset kuolemaan tien poskeen ja pelastaneet omansa elämälle. Se itku ei koskaan lakkaisi kuulumasta hänen korvissaan. (246)

Tällä kertaa Berthalla on mahdollisuus auttaa: hän ottaa perheen luokseen asumaan. Kirjailija nivoo taiten kertomuksen osat yhteen: jokin aihe tai esine – avain, ompelukone – putkahtaa esiin myöhemmin osana jotain suurempaa tapahtumaa.

Bertha on 39-vuotias seitsemän lapsen äiti, kun lavantauti vie Johanin. Tähän asti Betha oli ”lepattanut” Johanin mukana talosta ja paikasta toiseen, mutta nyt hänen täytyi ”itse opetella päättämään, haluamaan, pärjäämään. Pehmeyden rippeet karisivat. Hänelle kasvoi kuori.” (106–107) Elämä on kaikkea muuta kuin helppoa, ja kuolema vie myös osan Berthan omista lapsista. Berthasta tuntuukin, että ”Kuolema väisteli häntä, mutta muistutukseksi kyvystään iskeä, löysi aina hänelle rakkaat ihmiset” (256).

Sisällissodan aikana poika Emil yrittää houkutella Berthaa muuttamaan Viipurista Elisenvaaraan, mutta Bertha kieltäytyy lähtemästä kotoaan. Bertha miettii, minkä puolen pojat olisivat valinneet ja kuinka heidän olisi käynyt; kuuluiko ”vihan jyske ja melske” mullan alle tai valtameren taakse? Berthan ruotsinvoittoinen puhe herättää epäilyksiä punaisessa miliisissä, mikä tulee esiin esimerkiksi kotietsintöjen yhteydessä: ”Asuiko täällä Kolikkoinmäellä ruotsinkielisiä? Eikös ne olleet kaikki porvareita ja riistäjiä?” (230) Kun miliisit pysäyttävät Berthan kadulla, tämä tiuskaisee: ”Låt mig gå. Ni har ingen anledning att blockera.” (235) Tästä hyvästä hänet viedään tutkintavankilaan. Lopulta ”valkoisten kätyriksi” epäilty ”eukko” passitetaan kotiin.

Alkuun kehystarinat, joissa Väinö kyselee isoäitinsä tavaroista ja saa tämän muistelemaan menneitä, tuntuivat kömpelöiltä ja turhilta, mutta vähitellen niillekin lämpeni ja lopussa osuudet toimivat jo paremmin. Muuten teoksesta ei löydykään moitittavaa. Mai Tolonen kirjoittaa sujuvaa ja rikasta kieltä, ja antaa Berthan ruotsinkielisen taustan pilkahdella tekstistä. Jälkisanat ja lähdeluettelo kertovat kirjailijan taustatyöstä, joka myös näkyy Berthan vaiheissa läpi nälkävuosien ja itsenäisyyttään kipuilevan maan. Berthan tytär Sofia, joka lähtee Amerikkaan, on yksi Tolosen siirtolaisuutta kuvaavan esikoisteoksen Kupai nau – nähdään pian (2018) päähenkilö. Tämä teos nousi saman tien lukulistalleni. Toivottavasti kirjailija jatkaa historiallisten aiheiden parissa.

Mai Tolonen: Meiltä on aina lähdetty. Warelia 2023. 334 s.

Teoksesta Länsiväylä-lehdessä (kirj. Anneli Tuominen-Halomo) ja Agricolan sivuilla (kirj. Paavo Oinonen). Ks. myös arviot Kirjamuuri– ja Kirjat kertovat -blogeista.

Esikoisteoksesta Kupai nau – nähdään pian (2018) kirjailijan haastattelun muodossa Helsingin Sanomissa, kirj. Marja Salmela.

« Vanhemmat artikkelit