Kirjallisuuden suurkuluttajana ja tutkijana tulee väistämättä eteen teoksia, jotka kuvittelee lukeneensa mutta jotka tarkemmin tarkasteltuna paljastuvat sellaisiksi, joista on lukenut – toisinaan paljonkin – mutta joihin ei ole itse tutustunut. Art Spiegelmanin Maus. Selviytyjän tarina osui kirjastossa työskennellessä useita kertoja käsiin vanhoina, loppuun luettuina niteinä. Kaksiosainen (I Isäni tuskainen tarina, II Ja täällä vaikeudet alkoivat) teos on julkaistu yksissä kansissa 2003 ja uudelleen 2023 tarkistettuna laitoksena.
Maus on klassikko, joka oli menestys heti ensimmäisen osan ilmestyttyä 1986. Teos sai hyvät arvostelut ja se käännettiin ainakin viidelletoista kielelle. Spiegelman kertoo tämän kuvaten itsensä työpöydän ääressä hiirinaamio kasvoillaan. Alaosan puolensivun suuruisessa ruudussa Spiegelmanin työpöytä on alastomien, luurankomaisten ruumiiden ympäröimä – jokainen, joka on nähnyt kuvia keskitysleireiltä tunnistaa ruumiskasan. Mausissa kaikki hahmot ovat eläimiä: juutalaiset ovat hiiriä, saksalaiset kissoja, puolalaiset sikoja, amerikkalaiset koiria, ranskalaiset sammakoita jne. Eläinhahmot eivät vähennä teoksen vaikuttavuutta, siitä hyvä esimerkki on alla olevassa kuvassa.
Art Spiegelman: Maus, sivu 201. Kohtauksessa teoksen toisesta osasta Spiegelman kirjoittaa itsensä tarinaan aikaan, kun isä on jo kuollut ja ensimmäinen osa julkaistu ja menestynyt. Masentunut Spiegelman käy psykiatrilla, jonka kanssa puhuu isän mahdollisesti tuntemasta selviytyjän syyllisyydestä ja siitä, miten holokaustista on kirjoitettu paljon: ”Kuitenkaan uhrit, kuolleet, eivät voi kertoa OMAA puoltaan tarinasta, joten olisi ehkä parempi, jos tarinoita ei enää kerrottaisi.”
Spiegelman kertoo isänsä Vladekin selviytymisestä Puolassa ja Auschwitzissa toisen maailmansodan aikana. Tarina alkaa jo vuodesta 1935 kuvaten, miten juutalaisten mahdollisuudet ja elinalue vähitellen kaventuvat. Spiegelmanin haastattelusessiot isän kanssa on nekin kuvattu; teosta onkin kiitetty tavasta yhdistää kaksi sukupolvea: sodan kokeneet ja sodan jälkeen syntyneet. Vladek kuvataan hankalaksi, vaativaksi, kaikessa säästäväksi mieheksi, joka kohtelee uutta vaimoaan Malaa tylysti ja on kaiken lisäksi rasisti. Spiegelmanin äiti, Vladekin ensimmäinen vaimo Anja, teki itsemurhan 1968. Isä kaipaa pojan käyntejä, mutta usein vierailut päättyvät riitelyyn. Vladekin vähemmän miellyttävä persoona aiheuttaa ongelmia Spiegelmanille, koska isä on ”kuin rasistinen pilakuva saidasta vanhasta juutalaisesta” (133). ”Mutta isä – tämä on hyvää aineistoa, tekee kaiken todellisemmaksi – inhimillisemmäksi” (25), Spiegelman sanoo isälleen, joka ei haluaisi, että hänen seurusteluaan toisen naisen kanssa ennen avioliittoa kuvataan teoksessa. Se että Vladekin ikävätkin luonteenpiirteet tuodaan esiin, tekevät hänestä aidomman ja todellisemman kuin, jos hänet olisi kuvattu suurena ihmisenä ilman vikoja.
Vladek on nopea oppimaan, ja hän toimii leirillä niin peltiseppänä kuin suutarina, vaikka ei hallitse kumpaakaan ammattia. Hän säästää saamistaan ruoka-annoksista osan, jolla voi käydä kauppaa tavaroista ja palveluksista. Kun liittoutuneiden joukot lähestyvät, tarvitaan peltiseppiä purkamaan kaasukammiot, sillä ne halutaan kuljettaa Saksaan: ”Sinne he voisivat viedä myös kaikki juutalaiset ja tappaa heidät rauhassa.” Vladek lisää vielä, ettei hän kerro huhuja: ”Minä olin silminnäkijä.” (229) Peltiseppänä Vladek joutuu purkamaan putkia ja tuulettimia kaasukammioista. Tämä on kuvattu yhdellä aukeamalla, jossa on pohjapiirros ja tarkkoja piirroskuvia huoneista. Mies, jonka kanssa Vladek purkaa laitteita, oli työskennellyt siellä ja kertoo niin yksityiskohtaisesti tapahtumista, että Vladek huutaa Riittää!, mutta toveri jatkaa kiellosta piittaamatta.
Sota päättyy, ja Vladek pääsee monien vaiheiden jälkeen vapaaksi. Teoksen loppusivuilla on häkellyttävä valokuva, jossa Vladek on leiriunivormu päällä – valokuvaamossa oli ollut puhdas, uusi univormu ”matkamuistovalokuvien ottamista varten” (294). Art Spiegelmanin Pulitzer-palkittu Maus on yksi vaikuttavimmista holokaustikuvauksista, jonka toivoisi kuuluvan kaikkien pakolliseksi lukemistoksi.
Eihän tässä näin pitänyt käydä! Lukulistani kasvoi varmaan kymmenellä nimekkeellä tätä teosta lukiessa. Tietokirjallisuuden lajit ja rajat -teoksessa, jonka ovat toimittaneet Ida Henritius, Olli Löytty ja Anne Mäntynen, viisitoista kirjoittajaa esittelee tietokirjallisuuden lajeja, pohtii niiden suhdetta muihin genreihin ja käsittelee toinen toistaan mielenkiintoisempia esimerkkiteoksia, joista ilahduttavan monet ovat viime vuosilta. Itse koin lukiessani samaa, mitä toivon kirjaston asiakkaiden kokevan, kun ”avaamme kokoelmia” esimerkiksi kirjavinkkauksissa eli uuden löytämisen iloa. Teos on Suomen tietokirjailijat ry:n 40-vuotisjuhlakirja.
Johdannon alussa on tietokirjallisuuden ytimekäs määritelmä, joka paljastuu kylläkin ChatGPT:n vastaukseksi tehtävään ”Määrittele tietokirjallisuuden rajat”, ja kuten toimittajat huomauttavat, tekoälyn tuottamaan tekstiin vaikuttaa se, millaisia tekstiaineistoja sillä on käytettävissä. Vaikka monien teosten ”tietokirjallisuudellisuus” on selvä asia, joissain lajeissa rajat hämärtyvät, tällaisia ovat esimerkiksi esseet ja narratiivinen tietokirja. Seuraavassa joitain poimintoja artikkeleista (teoksen sisällysluettelo löytyy Gaudeamuksen sivuilta.
Oma kirjastotyöhön perustuva käsitykseni on, että Suomessa julkaistaan laadukasta tietokirjallisuutta ja sitä lainataan paljon. Suosituin ryhmä on elämäkerrat, jotka valtaavat joka vuosi lainatuimpien listan kärkisijat,* ja nämä ovat saaneet myös kunnian aloittaa esittelyt. Ensimmäisenä on Ida Henritiuksen artikkeli elämäkerroista, jonka jälkeen Päivi Kosonen jatkaa aiheesta tarkastelemalla omaelämäkertaa, muistelmia ja autofiktiota tietokirjallisuuden rajatapauksina. Kun edellinen on toimittajan tulkintaa henkilön elämästä, rakentuvat jälkimmäiset lajityypit ”faktan ja fiktion, muistelemisen ja kuvittelemisen pohjalta” (47). Hankalin tapaus on autofiktio, jossa Tieteen termipankin määritelmän mukaan ”kirjailija, kertoja ja päähenkilö ovat samannimisiä”. Kyse on lajihybridistä, jonka kirjallisuudentutkija Gérard Genette määritteli ”kaksipäiseksi hirviöksi”.
Autofiktio saattaa tarjota tekijälle ainutlaatuisen win–win-tilanteen, jossa on mahdollista yhtä aikaa kirjoittaa omakohtaisesti (”se olen minä”) ja aina tarvittaessa paeta fiktion helmoihin (”se en ole minä”). (54)
Esimerkkinä Kosonen mainitsee Hanna Brotheruksen Ainoa kotini (2021), jossa alussa viitataan omaelämäkerrallisuuteen mutta takakannessa fiktiivisyyteen nimeämällä teos romaaniksi. Lopputulema on se, että Kosonen katsoo mahdottomaksi luokitella autofiktiota tietokirjallisuudeksi.
Jari Aron ja Kirsti Lempiäisen artikkeli yhteiskuntatieteellisestä tietokirjallisuudesta on pisin, lähes kolmekymmentä sivua, kun muut ovat noin 10–20 sivua. Hiukan puuduttavan luokittelutapojen esittelyn jälkeen teksti alkaa vetää, ja yyhteiskuntatieteellisen alan monimuotoisuutta avaavat eri vuosikymmeniltä poimitut teokset. Mukana on Pekka Kuusen 60-luvun sosiaalipolitiikka (1961), joka on alan ”tunnetuimpia ja eniten luettuja teoksia”. Kuusi päätyi näkemykseen, jonka mukaan sosiaalimenoja tulisi pienentämisen sijaan lisätä, minkä kautta päästäisiin suurempaan taloudelliseen kasvuun. Teosta lähemmin tuntematta Kuusen ajatus kuulostaa hyvältä nykyhallituksen toimenpiteisiin verrattuna. Kaksituhattaluvulta esitellään Leena Eräsaaren Julkinen tila ja valtion yhtiöittäminen (2002), joka käsittelee valtionhallinnon uudelleenorganisoimista esimerkkinä Rakennushallituksen muuttaminen kahdeksi organisaatioksi. Tässä uudistuksessa jäivät hoivatyötä tekevät naiset täysin jalkoihin. Lisäksi yliopiston ja kirjaston kiinteistöistä alettiin periä markkinahintaisia vuokria, mikä johti esimerkiksi siihen, että (Eräsaaren Helsingin Sanomiin kirjoittamaa pääkirjoitusta lainaten) ”[k]aupunki maksaa omista kirjastotiloistaan itselleen vuokraa, laskee vuokran kirjastotoimen menoksi, mikä heikentää kirjastojen kannattavuutta”. Aro ja Lempiäinen kommentoivat uudistusta seuraavasti:
Yhteiskuntatutkimuksen kannalta kiinnostavaa on, miten suuren osan taloudellinen ajattelu saa tutkimuksen kohteena olevassa uudistuksessa ja miten vähän arvoa siinä pannaan ihmisten hyvinvoinnille ja sosiaaliselle ulottuvuudelle. (95)
Eräsaaren tutkimus on julkista sosiologiaa, ja esimerkki ”kriittisestä, feministisestä yhteiskuntatutkimuksesta”, jonka taustalla on ajatus vaikuttamisesta poliittiseen päätöksentekoon.
Sarjakuvien ystävänä ilahduin erityisesti Oskari Rantalan artikkelista ”Sarjakuvat tietokirjallisuutena”. Sarjakuvat ovat tuttuja niillekin, jotka niitä eivät lue, sillä kerrontatapaa käytetään tiedon välittämiseen esimerkiksi huonekalujen koontiohjeissa. Rantala pitää nonfiktiosarjakuvaa yläkäsitteenä, joka kattaa eri tietokirjallisuuden lajeja. Muita usein käytettyjä nimityksiä ovat dokumentaarinen sarjakuva (tekijä dokumentoi omakohtaisesti kokemaansa) ja sarjakuvaromaani / graafinen romaani. Yksi aikuisille suunnatun sarjakuvan klassikoista on Art Spiegelmanin Maus (1986, 1991), keskitysleirikuvaus, jossa saksalaiset on kuvattu kissoina ja juutalaiset hiirinä. Nonfiktiiviseen sarjakuvaan mahtuu melkoinen kirjo lajeja, esimerkiksi
omaelämäkerrallisia teoksia ja kasvukertomuksia, kuten Riad Sattoufin Tulevaisuuden arabi -sarja)
feministisiä sarjakuvia, kuten Riina Tanskasen mainio Tympeät tytöt, 2021, joka sai tiedonjulkistamisen valtionpalkinnon
matka- ja reportaasisarjakuvia, kuten Joe Saccon Palestiina (1996, suom. 2004)
tietokirjojen sarjakuva-adaptaatioita, kuten Yuval Noah Hararin Sapiens – Ihmisen lyhyt historia (2011, suom. 2016)
Hyvä esimerkki on myös muistitietoon perustuva, usean taiteilijan kuvittama Sisaret 1918 (2018), joka koostuu sisällissodan kokemien naisten kertomuksista. Artikkeli päättyy Rantalan esimerkinomaisiin tulkintoihin, joissa hän keskittyy nimenomaan sarjakuvan ominaispiirteisiin eli kuvaan ja visuaalisuuteen.
[Nykyään julkaistaan kiitettävän paljon aikuisille suunnattuja sarjakuvateoksia, joista upea esimerkki on Joanna Rubin Drangerin holokaustin vaikutuksia hänen oman sukunsa kautta kuvaava Ihågkom oss till liv (2022), joka sain Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon. Toivottavasti tämä teos suomennetaan. Voit lukea arvioni täältä.]
Mikko Lehtosen tietokirjallisuuden ja kaunokirjallisuuden rajoja pohtiva artikkeli olisi voinut olla heti johdannon jälkeen, toisaalta sen sijainti johdatuksena seuraaviin narratiivisia tietokirjoja, matkakirjoja, esseitä ja historiateoksia käsitteleviin teksteihin on myös ymmärrettävä. Lehtonen pohtii niin tieto- ja kaunokirjallisuuden kuin kirjallisuuden käsitteitä ja nimityksiä eri kielissä. ”Liehuttaako tietokirjallisuus sivistyksen, totuuden ja kauneuden uljaita lippuja näinä viihteellistymisen aikoina?” Lehtonen kysyy ja vastaa antamalla vuodelta 2021 kymmenen myydyimmän tietokirjan listan, jonka kärjessä komeilee kaksi Vitsipitsa-kirjaa. Tähän ilmiöön olen törmännyt itsekin vuosittain, kun olen ottanut kirjastomme lainatuimpien listoja.
Ilona Lindh aloittaa artikkelinsa ”Kertovat ja opastavat matkakirjat” sitaatilla Silvia Hosseinin teoksesta Tie, totuus ja kuolema (2021) – sitaatissa Hosseini lyttää kuluneen ”elämä on matka” -metaforan tavalla, joka sai heti tekemään varauksen kirjaan. Matkakirjoja luetaan monista eri syistä, osa kaipaa (nojatuolimatkaltaan) eskapismia ja rentoutumista, osa hankkii tietoa tulevaa matkaa varten. Lindh tekee kiinnostavaa analyysia Matti Rämön teoksesta Polkupyörällä Intiassa – Lehmiä, jumalia ja maantiepölyä (2010). Monessa artikkelissa juuri nämä analyysit esimerkkiteoksista ovat silmiä avaavia ja antavat lisäsyvyyttä lukemiseen muillekin kuin vain tutkijoille.
Ville-Juhani Sutinen teki historiaa, kun hänen esseekokoelmansa Vaivan arvoista – esseitä poikkeuskirjallisuudesta (2022) sai tietokirjallisuuden Finlandia-palkinnon. Ida Lowndes ja Olli Löytty käyvät artikkelissaan läpi esseen historiaa ja lajin tyypillisiä piirteitä, kuten moniäänisyyttä, johon liittyy dialogisen tilan käsite eli tekstiin rakentuva ”kirjoittajan, lukijan ja esimerkiksi referoitujen osapuolten” välinen vuorovaikutus. Tätä tilaa voidaan rajoittaa ja laajentaa erilaisin keinoin, joita kirjoittajat analysoivat kolmen esimerkkiteoksen avulla, jotka ovat
Minna Maijalan ”Mielen rajat” -essee teoksesta Punaiset kengät (2019)
Suvi Auvisen Kaltainen valmiste (2021) ja
Riikka Kaihovaaran Villi ihminen ja muita luontokappaleita (2019).
Teoksen päättää Anu Lahtisen artikkeli, jossa hän tarkastelee tieteen, taiteen ja median jännitteistä suhdetta. Niin tieto- kuin kaunokirjallisuus (esimerkiksi historialliset romaanit) pohjautuu usein tutkimuksiin, ja kysymys onkin, miten tuoda esiin ne teokset, joista kirjoittaja on tietonsa ammentanut. Lahtinen tarkastelee tietoteoksista viime vuosina käytyä keskustelua täydentäen pohdintojaan tekemänsä kyselyn vastauksilla.
Teos on tarkasti viitoitettu, ja lukijan pääsyä lisätietoon helpottaa se, että jokaisen artikkelin viitteet ja kirjallisuus ovat yhdessä, eikä teoksen lopussa yhteisessä kirjallisuusluettelossa, kuten artikkelikokoelmissa usein on. Tietokirjallisuuden lajien ja tutkimuskentän kartoittajana teos varmasti toimii tutkimuksen perusoppikirjana ja antaa lähtökohtia lisätutkimukselle, kuten tekijät toivovat (Helsingin yliopistossa on ollut tietokirjallisuuden professuuri vuodesta 2015), mutta teoksella on annettavaa kaikille tietokirjoja lukeville ja lajista kiinnostuneille.
*Vuoden 2023 lainatuimmat tietokirjat Ylivieskan kirjastossa olivat Elina Hirvosen Katri Helena: laulaja, Jenni Haukion Sinun tähtesi täällä: vuodet presidentin puolisona ja Juha Hernesniemen Aivokirurgin muistelmat.
Tietokirjallisuuden lajit ja rajat, toim. Ida Henritius, Olli Löytty & Anne Mäntynen. Gaudeamus 2023. 295 s.
Kirjallisuutta ja tutkimusta 