Kirjallisuutta ja tutkimusta

Eihän tässä näin pitänyt käydä! Lukulistani kasvoi varmaan kymmenellä nimekkeellä tätä teosta lukiessa. Tietokirjallisuuden lajit ja rajat -teoksessa, jonka ovat toimittaneet Ida Henritius, Olli Löytty ja Anne Mäntynen, viisitoista kirjoittajaa esittelee tietokirjallisuuden lajeja, pohtii niiden suhdetta muihin genreihin ja käsittelee toinen toistaan mielenkiintoisempia esimerkkiteoksia, joista ilahduttavan monet ovat viime vuosilta. Itse koin lukiessani samaa, mitä toivon kirjaston asiakkaiden kokevan, kun ”avaamme kokoelmia” esimerkiksi kirjavinkkauksissa eli uuden löytämisen iloa. Teos on Suomen tietokirjailijat ry:n 40-vuotisjuhlakirja.

Johdannon alussa on tietokirjallisuuden ytimekäs määritelmä, joka paljastuu kylläkin ChatGPT:n vastaukseksi tehtävään ”Määrittele tietokirjallisuuden rajat”, ja kuten toimittajat huomauttavat, tekoälyn tuottamaan tekstiin vaikuttaa se, millaisia tekstiaineistoja sillä on käytettävissä. Vaikka monien teosten ”tietokirjallisuudellisuus” on selvä asia, joissain lajeissa rajat hämärtyvät, tällaisia ovat esimerkiksi esseet ja narratiivinen tietokirja. Seuraavassa joitain poimintoja artikkeleista (teoksen sisällysluettelo löytyy Gaudeamuksen sivuilta.

Oma kirjastotyöhön perustuva käsitykseni on, että Suomessa julkaistaan laadukasta tietokirjallisuutta ja sitä lainataan paljon. Suosituin ryhmä on elämäkerrat, jotka valtaavat joka vuosi lainatuimpien listan kärkisijat,* ja nämä ovat saaneet myös kunnian aloittaa esittelyt. Ensimmäisenä on Ida Henritiuksen artikkeli elämäkerroista, jonka jälkeen Päivi Kosonen jatkaa aiheesta tarkastelemalla omaelämäkertaa, muistelmia ja autofiktiota tietokirjallisuuden rajatapauksina. Kun edellinen on toimittajan tulkintaa henkilön elämästä, rakentuvat jälkimmäiset lajityypit ”faktan ja fiktion, muistelemisen ja kuvittelemisen pohjalta” (47). Hankalin tapaus on autofiktio, jossa Tieteen termipankin määritelmän mukaan ”kirjailija, kertoja ja päähenkilö ovat samannimisiä”. Kyse on lajihybridistä, jonka kirjallisuudentutkija Gérard Genette määritteli ”kaksipäiseksi hirviöksi”.

Autofiktio saattaa tarjota tekijälle ainutlaatuisen win–win-tilanteen, jossa on mahdollista yhtä aikaa kirjoittaa omakohtaisesti (”se olen minä”) ja aina tarvittaessa paeta fiktion helmoihin (”se en ole minä”). (54)

Esimerkkinä Kosonen mainitsee Hanna Brotheruksen Ainoa kotini (2021), jossa alussa viitataan omaelämäkerrallisuuteen mutta takakannessa fiktiivisyyteen nimeämällä teos romaaniksi. Lopputulema on se, että Kosonen katsoo mahdottomaksi luokitella autofiktiota tietokirjallisuudeksi.

Jari Aron ja Kirsti Lempiäisen artikkeli yhteiskuntatieteellisestä tietokirjallisuudesta on pisin, lähes kolmekymmentä sivua, kun muut ovat noin 10–20 sivua. Hiukan puuduttavan luokittelutapojen esittelyn jälkeen teksti alkaa vetää, ja yyhteiskuntatieteellisen alan monimuotoisuutta avaavat eri vuosikymmeniltä poimitut teokset. Mukana on Pekka Kuusen 60-luvun sosiaalipolitiikka (1961), joka on alan ”tunnetuimpia ja eniten luettuja teoksia”. Kuusi päätyi näkemykseen, jonka mukaan sosiaalimenoja tulisi pienentämisen sijaan lisätä, minkä kautta päästäisiin suurempaan taloudelliseen kasvuun. Teosta lähemmin tuntematta Kuusen ajatus kuulostaa hyvältä nykyhallituksen toimenpiteisiin verrattuna. Kaksituhattaluvulta esitellään Leena Eräsaaren Julkinen tila ja valtion yhtiöittäminen (2002), joka käsittelee valtionhallinnon uudelleenorganisoimista esimerkkinä Rakennushallituksen muuttaminen kahdeksi organisaatioksi. Tässä uudistuksessa jäivät hoivatyötä tekevät naiset täysin jalkoihin. Lisäksi yliopiston ja kirjaston kiinteistöistä alettiin periä markkinahintaisia vuokria, mikä johti esimerkiksi siihen, että (Eräsaaren Helsingin Sanomiin kirjoittamaa pääkirjoitusta lainaten) ”[k]aupunki maksaa omista kirjastotiloistaan itselleen vuokraa, laskee vuokran kirjastotoimen menoksi, mikä heikentää kirjastojen kannattavuutta”. Aro ja Lempiäinen kommentoivat uudistusta seuraavasti:

Yhteiskuntatutkimuksen kannalta kiinnostavaa on, miten suuren osan taloudellinen ajattelu saa tutkimuksen kohteena olevassa uudistuksessa ja miten vähän arvoa siinä pannaan ihmisten hyvinvoinnille ja sosiaaliselle ulottuvuudelle. (95)

Eräsaaren tutkimus on julkista sosiologiaa, ja esimerkki ”kriittisestä, feministisestä yhteiskuntatutkimuksesta”, jonka taustalla on ajatus vaikuttamisesta poliittiseen päätöksentekoon.

Sarjakuvien ystävänä ilahduin erityisesti Oskari Rantalan artikkelista ”Sarjakuvat tietokirjallisuutena”. Sarjakuvat ovat tuttuja niillekin, jotka niitä eivät lue, sillä kerrontatapaa käytetään tiedon välittämiseen esimerkiksi huonekalujen koontiohjeissa. Rantala pitää nonfiktiosarjakuvaa yläkäsitteenä, joka kattaa eri tietokirjallisuuden lajeja. Muita usein käytettyjä nimityksiä ovat dokumentaarinen sarjakuva (tekijä dokumentoi omakohtaisesti kokemaansa) ja sarjakuvaromaani / graafinen romaani. Yksi aikuisille suunnatun sarjakuvan klassikoista on Art Spiegelmanin Maus (1986, 1991), keskitysleirikuvaus, jossa saksalaiset on kuvattu kissoina ja juutalaiset hiirinä. Nonfiktiiviseen sarjakuvaan mahtuu melkoinen kirjo lajeja, esimerkiksi

• omaelämäkerrallisia teoksia ja kasvukertomuksia, kuten Riad Sattoufin Tulevaisuuden arabi -sarja)
• feministisiä sarjakuvia, kuten Riina Tanskasen mainio Tympeät tytöt, 2021, joka sai tiedonjulkistamisen valtionpalkinnon
• matka- ja reportaasisarjakuvia, kuten Joe Saccon Palestiina (1996, suom. 2004)
• tietokirjojen sarjakuva-adaptaatioita, kuten Yuval Noah Hararin Sapiens – Ihmisen lyhyt historia (2011, suom. 2016)

Hyvä esimerkki on myös muistitietoon perustuva, usean taiteilijan kuvittama Sisaret 1918 (2018), joka koostuu sisällissodan kokemien naisten kertomuksista. Artikkeli päättyy Rantalan esimerkinomaisiin tulkintoihin, joissa hän keskittyy nimenomaan sarjakuvan ominaispiirteisiin eli kuvaan ja visuaalisuuteen.

[Nykyään julkaistaan kiitettävän paljon aikuisille suunnattuja sarjakuvateoksia, joista upea esimerkki on Joanna Rubin Drangerin holokaustin vaikutuksia hänen oman sukunsa kautta kuvaava Ihågkom oss till liv (2022), joka sain Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon. Toivottavasti tämä teos suomennetaan. Voit lukea arvioni täältä.]

Mikko Lehtosen tietokirjallisuuden ja kaunokirjallisuuden rajoja pohtiva artikkeli olisi voinut olla heti johdannon jälkeen, toisaalta sen sijainti johdatuksena seuraaviin narratiivisia tietokirjoja, matkakirjoja, esseitä ja historiateoksia käsitteleviin teksteihin on myös ymmärrettävä. Lehtonen pohtii niin tieto- ja kaunokirjallisuuden kuin kirjallisuuden käsitteitä ja nimityksiä eri kielissä. ”Liehuttaako tietokirjallisuus sivistyksen, totuuden ja kauneuden uljaita lippuja näinä viihteellistymisen aikoina?” Lehtonen kysyy ja vastaa antamalla vuodelta 2021 kymmenen myydyimmän tietokirjan listan, jonka kärjessä komeilee kaksi Vitsipitsa-kirjaa. Tähän ilmiöön olen törmännyt itsekin vuosittain, kun olen ottanut kirjastomme lainatuimpien listoja.

Ilona Lindh aloittaa artikkelinsa ”Kertovat ja opastavat matkakirjat” sitaatilla Silvia Hosseinin teoksesta Tie, totuus ja kuolema (2021) – sitaatissa Hosseini lyttää kuluneen ”elämä on matka” -metaforan tavalla, joka sai heti tekemään varauksen kirjaan. Matkakirjoja luetaan monista eri syistä, osa kaipaa (nojatuolimatkaltaan) eskapismia ja rentoutumista, osa hankkii tietoa tulevaa matkaa varten. Lindh tekee kiinnostavaa analyysia Matti Rämön teoksesta Polkupyörällä Intiassa – Lehmiä, jumalia ja maantiepölyä (2010). Monessa artikkelissa juuri nämä analyysit esimerkkiteoksista ovat silmiä avaavia ja antavat lisäsyvyyttä lukemiseen muillekin kuin vain tutkijoille.

Ville-Juhani Sutinen teki historiaa, kun hänen esseekokoelmansa Vaivan arvoista – esseitä poikkeuskirjallisuudesta (2022) sai tietokirjallisuuden Finlandia-palkinnon. Ida Lowndes ja Olli Löytty käyvät artikkelissaan läpi esseen historiaa ja lajin tyypillisiä piirteitä, kuten moniäänisyyttä, johon liittyy dialogisen tilan käsite eli tekstiin rakentuva ”kirjoittajan, lukijan ja esimerkiksi referoitujen osapuolten” välinen vuorovaikutus. Tätä tilaa voidaan rajoittaa ja laajentaa erilaisin keinoin, joita kirjoittajat analysoivat kolmen esimerkkiteoksen avulla, jotka ovat

• Minna Maijalan ”Mielen rajat” -essee teoksesta Punaiset kengät (2019)
• Suvi Auvisen Kaltainen valmiste (2021) ja
• Riikka Kaihovaaran Villi ihminen ja muita luontokappaleita (2019).

Teoksen päättää Anu Lahtisen artikkeli, jossa hän tarkastelee tieteen, taiteen ja median jännitteistä suhdetta. Niin tieto- kuin kaunokirjallisuus (esimerkiksi historialliset romaanit) pohjautuu usein tutkimuksiin, ja kysymys onkin, miten tuoda esiin ne teokset, joista kirjoittaja on tietonsa ammentanut. Lahtinen tarkastelee tietoteoksista viime vuosina käytyä keskustelua täydentäen pohdintojaan tekemänsä kyselyn vastauksilla.

Teos on tarkasti viitoitettu, ja lukijan pääsyä lisätietoon helpottaa se, että jokaisen artikkelin viitteet ja kirjallisuus ovat yhdessä, eikä teoksen lopussa yhteisessä kirjallisuusluettelossa, kuten artikkelikokoelmissa usein on. Tietokirjallisuuden lajien ja tutkimuskentän kartoittajana teos varmasti toimii tutkimuksen perusoppikirjana ja antaa lähtökohtia lisätutkimukselle, kuten tekijät toivovat (Helsingin yliopistossa on ollut tietokirjallisuuden professuuri vuodesta 2015), mutta teoksella on annettavaa kaikille tietokirjoja lukeville ja lajista kiinnostuneille.

*Vuoden 2023 lainatuimmat tietokirjat Ylivieskan kirjastossa olivat Elina Hirvosen Katri Helena: laulaja, Jenni Haukion Sinun tähtesi täällä: vuodet presidentin puolisona ja Juha Hernesniemen Aivokirurgin muistelmat.

Tietokirjallisuuden lajit ja rajat, toim. Ida Henritius, Olli Löytty & Anne Mäntynen. Gaudeamus 2023. 295 s.

Lue myös Virpi Alasen arvio Kiiltomato-sivustolta.