Avainsana-arkisto: 1930-luku

Annika Åman: Lumpänglar

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Härmi-Alma – niin työtoverit alkavat Alahärmän Hanhilan kylästä tullutta Alma Laaksoa kutsua. Alman veljet ovat jo muuttaneet omilleen, kun hän viimein kaksikymmentäneljävuotiaana jättää isänsä ja seuraa lehti-ilmoitusta Oravaisten tekstiilitehtaalle. Alman vakaa aikomus on tienata riittävästi rahaa Amerikan matkaa varten, mutta toisin käy. Käsikirjoittaja ja ohjaaja Annika Åmanin näytelmää Lumpänglar ja sen jatko-osaa Lumpänglars väg esitettiin Oravaisten teatterissa kesäkausilla 2013–2014 ja 2017–2018. Esitykset ovat olleet suosittuja, sillä katsojia on ollut lähes 20000. Suositut näytelmät tulevat nyt suuremman yleisön saataville, sillä Lumpänglar ilmestyi romaanina 2022 ja jatko-osasta on myös tulossa kirja. Siinä tarina etenee aina vuoteen 1945 saakka (ks. Vaasa-lehti 15.3.2023).

Annika Åmanin romaanin Lumpänglar kansikuva.

”Väälkomin ti Masunin – – två spadatag från hälviti”

Sarinelundissa asuvat naiset ottavat suomenkielisen Alman toverillisella huulenheitolla vastaan. Työyhteisö on monikielinen, ja aina joku on valmis tulkkaamaan. Jos ei muu auta, niin otetaan elekieli avuksi, kuten seuraavassa kohtauksessa, jossa yksi naisista keinuttaa mattoa kuin vauvaa sylissään, ja toteaa Almalle, että odotahan vain, kohta istut sinäkin täällä lapsi kummallakin tissillä.

”Vadan kommer hon då? Har vi långväga finfrämmand?” – –
Den sjungande melodin i språket var helt främmande och orden gick inte att urskilja, hur hon än försökte. Alma såg på än den ena, än den andra gapskrattande munnen. – –
”Vänt to bara, Härmi-Alma”, sa den storbystade kvinnan och höll mattan som ett knytte som hon vaggade och närde vid sin barm. ”Snart sitär to å jär me ejn ong vi vaardeira tissin!” (45–46)

Minä olen tullut tekemään töitä enkä lapsia, vastaa Alma leveimmällä murteellaan suomeksi. Teoksessa tämäkin kerrotaan ruotsiksi, ja muutenkin suomenkielisestä päähenkilöstä huolimatta suomen kieltä ei ole muutamaa sanaa enempää, samoin murretta on käytetty yllättävän vähän. Tämä on tietysti valinta, jonka eteen jokainen monikielistä yhteisöä kuvaava joutuu, ja Åman on päättänyt ehkä suurempaa lukijakuntaa ajatellen pysytellä yleiskielessä.

Sisällissodan haavoja ja pirtun salakuljetusta

Teos jakautuu kahteen osaan, joista ensimmäinen kuvaa vuotta 1926 ja toinen vuosia 1929–1932. Alma saa paikan kutomosta, jossa pian pystyy hoitamaan kahta konetta samanaikaisesti. Melu on valtava, ilmassa leijuu vaatepölyä ja on varottava, ettei jää vaatteista kiinni koneeseen. Työoloissa olisi parantamisen varaa, mutta työväenyhdistyksen toiminta herättää epäilyksiä sisällissodan voittaneessa puolessa, ja sen toimintaa hankaloitetaan vähän väliä. Parikymppinen Gunnar Birling, joka tuli tehtaalle jo kahdeksanvuotiaana, on innolla mukana toiminnassa ja hänestä tulee yhdistyksen uusi johtaja. Gunnarin vanhemmat on teloitettu sodan aikana, koska he olivat varoittaneet Vähäkyrön venäläisiä tulevasta aseistariisunnasta. Gunnar yrittää ottaa selville, ketkä olivat teloitusten takana. Alman ja Gunnarin välille syntyy rakkaussuhde, mutta sitä häiritsee Gunnarin kiivas luonne ja Alman haaveet Amerikkaan lähdöstä. Kun Gunnar lavastetaan syylliseksi pirtun salakuljetukseen, hän pakenee, eikä Alma enää kuule hänestä.

Toisen osan alku heittää lukijan kolme vuotta eteenpäin vuoteen 1929. Anna on muuttanut tehdasaluetta jakavan joen toiselle puolelle Ruotsista tulleen kutomomestari Nestor Walleniuksen luo. Almalla on kaksi lasta, kolmivuotias Saga ja vuoden ikäinen Edvin. Teoksen kahden osan välissä on sivunmittainen luettelo ammateista, jotka ilmeisesti kaikki ovat olleet tarpeellisia ison tekstiilitehtaan pyörittämisessä. Viimeinen rivi on paljon puhuva: ”Tjänstemannafru, mor, herrskapshora.” (194) Häät on aiottu viettää Ruotsissa, kunhan Walleniuksen äiti paranee tuberkuloosista, mutta esteitä tulee toinen toisensa jälkeen. Alkuun huomaavainen mies näyttää itsestään myös toisen, ailahtelevan ja kärsimättömän puolen. Alma haluaisi palata takaisin töihin, joko kutomosaliin tai konttorille, jossa hän työskenteli viimeiseksi, mutta Wallenius ei päästä aiemmista lupauksistaan huolimatta. Alma suree etäisyyttä, joka on noussut hänen ja entisten ystävien välille.

Taitavaa henkilökuvausta

Enempää juonesta ei kannata kertoa, mutta sanottakoon, että teos tarjosi useampia yllätyksiä. Åman kuvaa lämmöllä naisia, jotka raatavat tehtaalla ja yrittävät samalla huolehtia lapsistaan. Naisten yhteisö on tiivis, ja niin ilot kuin surut jaetaan, esimerkiksi miehensä menettäneen Jepo-Finan Maja-vauvaa hoidetaan yhdessä, jotta äiti saa levätä. Henkilökuvaus on taitavaa: Raamatun sanaan tukeutuva Jepo-Fina, räväkkä Kajs ja Skäri-Hilma, joka aikoinaan otti huolehtiakseen Gunnarista, kasvavat kokonaisiksi, aidoiksi henkilöiksi. Samoin Alman ja Walleniuksen monella tapaa kompleksinen suhde vakuuttaa – juuri noin voisivat keskustelut mennä ja suhde kehittyä, kun molemmilla on salattavaa. Teoksen loppu (josta niin haluaisin nostaa sitaatin mutta kun ei voi ilman paljastuksia!) on jollain tapaa lohdullinen: Alma haaveineen, valintoineen ja virheineen on juuri niin moniulotteinen ja inhimillinen kuin ihminen olla voi.

Teos tuo etsimättä mieleen toisen teatterijohtajan ja kirjailijan Pohjanmaalta, nimittäin Ann-Luise Bertellin, jonka teokset sijoittuvat samalle seudulle, ks. Oma maa 2021 (alkuteos Heiman 2020) ja Ikävän jälkeen (2022, alkuteos Vänd om min längtan 2016). Tehdastyötä kuvaa niin ikään Susanna Alakoski, jonka Pumpulienkeli (2021, alkuteos Bomullsängeln 2019) kertoo työstä Vaasan puuvillatehtaalla. Mielestäni Åman onnistuu paremmin sekä henkilökuvauksessa että historiallisen taustan sitomisessa tarinaan. Toivottavasti Lumpänglar suomennetaan, sillä se varmasti löytäisi lukijoita myös suomenkielisten joukosta.

Annika Åman: Lumpänglar. Schildts & Söderströms, 2022. 339 s.

Teoksesta muualla:

Åbo Underrättelser, kirj. Freja Rudels

Svenska Yle, kirj. Marit Lindqvist, 4.10.2022

Janne Wass asettaa Ny Tidin arviossa teoksen muiden pohjalaisten historiallisten (työläis)romaanien joukkoon: ”Det är ändå mindre heiman och Dollar-Hanna, och mer Anna Bondestam över Åmans bok, som kanske mer än någon av föregångarna är en uttalad arbetarroman.”

Kiiltomato / Lysmasken, kirj. Robin Valtiala 13.1.2023

Lumpänglar-näytelmän traileri on katsottavissa Oravaisten teatterin Youtube-sivulla

Svenska Ylen artikkelissa ”Röda kvinnor höjer sina röster” (27.07.2017, kirj. Ylva Perera) on kuvia Lumpänglars väg -näytelmästä.

Heidi Airaksinen: Vierge Moderne

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Heidi Airaksisen esikoisromaanin Vierge Modernen alkulehdellä on ote Edith Södergranin samannimisestä runosta (suom. Moderni neitsyt). Runon ensimmäinen säe ”En minä ole nainen. Olen neutri.” johdattaa romaanin aiheeseen. Vierge Modernen tapahtumat sijoittuvat 1930-luvun alkupuolelle, jolloin ”samansukupuolinen haureus” oli rangaistava teko. Viimeksi esittelemässäni romaanissa Laura Anderssonin Kuolema kulosaaressa liikuttiin 1940-luvulla, ja myös siinä oli yhtenä teemana seksuaalinen identiteetti ja ympäristön tuomitseva asenne homoseksuaalisuuteen. Molempiin kirjoihin törmäsin, kun tein kirjavinkkivideota historiallisista dekkareista ja etsin, mitä uutta historiallisen jännityskirjallisuuden genressä on ilmestynyt. Airaksisen romaani on ilmestynyt 2021, mutta minulle kirja oli uusi ja koska aihe ja kuvattu aikakausi kiinnostivat, niin tässäpä esittely.

Heidi Airaksisen Vierge Moderne -teoksen kansikuva.

Sisar Kerstin työskentelee Diakonissalaitoksen Kumpulan kartanossa sijaitsevassa sairaalassa, jossa hoidetaan sukupuolitauteja. Näin hän kuvaa potilaita:

Usein laitokseen tuotiin epäsäännöllisen elämän ryydittämiä, alkoholisoituneita naisia, joiden asiakkaiksi suostuivat vain köyhimmät työläiset. He olivat niitä, jotka joutuivat kiertelemään Söörnäisten työläiskortteleita ja vierellemme nousseen Kumpulan uusien puutalojen varjostamia pimeitä kujia ja kallioita väkivallan pelossa, humalan turruttamina. (9)

Yövuoron rauha rikkoontuu, kun Kerstin löytää pihalta yhden potilaista pahoin ruhjottuna. Miten Ulrika on päässyt ulos sairaalasta ja mitä hänelle on tapahtunut? Tietääkö Ulrikaa palvonut nuori Alina murhaajan? Tohtori Renvall ei näytä juuri välittävän Ulrikan kuolemasta ja sisar Kristiinan mielestä tämä ”sai, mitä ansaitsi” (71). Kun vielä komisario Bruun haukkuu Kerstinin saatuaan tietää tämän käyneen tarkastustoimistossa etsimässä tietoja Ulrikasta, päättää Kerstin sisuuntuneena selvittää tapauksen. Tästä alkaa tutkimusmatka, joka vie diakonissalaitoksen sisaren maailmaan, jossa monien halveksimia ”homosexualisteja ja ristiin pukeutujia” (59) ymmärretään.

Tekstin joukossa on kursiivilla Kerstinin muistoja nuoruudestaan papin perheen tyttärenä ja hukkuneesta Aurorasta. Ystävyys Auroraan rikkoo välit perheeseen ja saa Kerstinin hakeutumaan Diakonissalaitokseen, mutta hän joutuu myöntämään itselleen sen olleen enemmän pakotie kuin todellinen kutsumus (209). Tästä kertoo sisaren puvun epämukavuus sen jälkeen, kun Kerstin on saanut viettää illan mekossa uusien ystäviensä Freddyn eli Frederikan ja Teddyn seurassa:

Koko kroppa tuntui kamppailevan vastaan, kun nousin ylös ja tartuin puvun karheaan helmaan. – – Taistelin sen pukemisessa pitkään. Kaulus kuristi, hihansuut hiersivät ja helma oli liian raskas. (205)

Kerstinin sisällä on kuin kaksi eri ihmistä: sisar Kerstin ja Kerstin Lund, jotka taistelevat vallasta, eikä hän ole varma, ”kumpi heistä oli voittanut vai jatkuiko taistelu edelleen, vai oliko mahdollista, että jossain vaiheessa ne sulautuisivat lopulta yhdeksi ainoaksi ihmiseksi”. (325)

Usein historiallisissa dekkareissa ajankuvaus on kiinnostavin osa, ja sitä se on erityisesti Vierge Modernessa. Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen elämä aikana, jolloin vain heteroseksuaalisuus oli sallittua, oli salailua ja jatkuvaa pelkoa paljastumisesta. Teoksessa viitataan erään keskustelun yhteydessä Berliinin vapaampiin oloihin ja tohtori Hirschfeldiin, jonka mukaan homoseksuaalisuus, kuten Teddy selittää Kerstinille, ”on luonnollista ja siksi normaalia.” (232) Kyse on Magnus Hirschfeldistä, jonka instituutin ja kirjaston natsit tuhosivat. Hirschfeld oli sexologi, joka kiinnostui homoseksuaalien oikeuksista, kun moni hänen potilaansa päätyi itsemurhaan. Berliinin suvaitsevan ilmapiirin muuttumisesta kertoo myös Gerry Birgit Ilvesheimo romaanissaan Lykantropia (2009). Teoksessa liikutaan Saksan ohella muualla Euroopassa, myös Suomessa.

Diakonissalaitoksesta kertoo myös Elisabeth Ahon Sisar (2011), joka kuvaa sisarten elämää sisällissodan aikana – olen kirjoittanut teoksesta artikkelissa, joka löytyy blogini alasivulta 1918. Yhteistä näille kahdelle teokselle on köyhimpien parissa tehdyn työn kuvaus. Diakonissan asu ja heidän pyyteetön työnsä saivat jopa punakaartilaiset jättämään heidät rauhaan. Molemmissa teoksissa sisaret törmäävät perheeseen, josta vanhemmat ovat kadonneet ja lapset joutuvat selviämään keskenään. Diakonissalaitoksen sivuilla on luettelo teoksista, joissa laitoksesta on kirjoitettu. Vierge Moderne mainitaan lisäksi jutussa Diakonissa – etsivän työtä jo 1800-luvulla, jossa sisarten toiminnan Kumpulassa kerrotaan päättyneen jo 1911. Tällaiset teoksen juonta ja/tai teemaa tukevat muutokset historiallisissa faktoissa ovat tavallisia historiallisissa romaaneissa.

Heidi Airaksinen: Vierge Moderne. Arktinen banaani, 2021. 391 s.

Heidi Airaksinen kertoo teoksen vaatimasta taustatyöstä Sateenkaarihistoria.fi:n sivuilla julkaistussa Faktasta fiktioon: menneisyyden kuvittelemista.

Lue myös Miia Vistilän arvio Voima-lehdestä.

Teoksesta myös blogeissa Kirsin kirjanurkka, Sateenkaarimaalari. Kulttuuriblogi ja Kehrääjä