Avainsana-arkisto: äänikirjat

Podcasteja, äänikirjoja ja luettavaa – sukellus ruotsin kieleen

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Olen innokas ruotsin kielen harrastaja ja yritän pitää kielitaitoa yllä eri tavoin ja samalla oppia uutta. Luen ja kuuntelen paljon muun muassa E-kirjaston kautta ja viime vuoden aikana olen löytänyt podcastit. Tässä joitain vinkkejä huviksi ja hyödyksi!

Sommarpratare – kesäpuhuja

Sommarpratare-sarjasta osui silmiin kirjailija Ulrika Hanssonin ohjelma, jossa hän kuvaa, miten muutto vuonna 2005 Suomesta Ruotsiin Taalainmaalle Hedemoraan aiheutti identiteettikriisin (I Sverige gick Ulrika Hansson från duktig flicka till arbetslös – längtan hem till Österbotten var stor, 7.7.2025).

Pidän Hanssonin romaaneista ja olen esitellyt blogissani teoksen Jaktlaget (19.2.2023) ja historiallisen romaanin Det är inte synd om Edna Svartsjö, jotka molemmat sijoittuvat ruotsinkieliselle Pohjanmaalle.

Hansson pohtii suorittamisen vaikutusta identiteettiimme: ”Vem är jag om jag inte presterar?” Hansson haki kahdeksaakymmentä työpaikkaa kaikilta mahdollisilta aloilta toimistotyöstä kulttuurialan paikkoihin tuloksetta. Hansson halusi ruotsalaisten ymmärtävän, että hän on käynyt koulunsa ruotsiksi ja että kirjasto on täynnä ruotsinkielisiä kirjoja ja…. Hän sai kuitenkin tuntea olevansa maahanmuuttaja muiden joukossa. ”Kanske en del av lyckan handlar om just det här: en längtan efter att bli sedd och förstått fullt ut”, Hansson kuvailee tunteitaan. Lopulta onni kääntyi ja työpaikka löytyi, vaikkakin projektin rahoitus ehdittiin perua. Myöhemmin Hansson pääsi toimittajaksi paikallislehteen, jonka päätoimittaja rakasti Suomea ja riemastui löytäessään tekstistä finlandismeja!

Näst sista ordet eli toiseksi viimeinen sana

Näst sista ordet -podcastin juontajat.

Näst sista ordet -podcast käsittelee ruotsin kieltä rennolla otteella. Juontajat Jens Berg ja Jenny Sylvin keskustelevat vieraiden kanssa ja vastailevat katsojien kysymyksiin. Ohjelmissa on käsitelty niin sekakieltä, vöyriläisen KAJ’n murretta, vahvistussanojen epäloogisuutta (”grymt snäll”) kuin sitä, miten kieli paljastaa puhujan luokkataustan. Ohjelmassa tehdään paljon kyselyjä kuuntelijoille, ja kesäkuussa paljastettiin vaikeimmin ymmärrettävä suomenruotsin murre. Vieraana oli ruotsalainen Peter Törnroth, joka sai kuunneltavakseen kolmen kärjen: kolmantena oli stadin slangi 7 prosentilla ja toisena Kokkolan seudun murre grondsprååtsi 25 prosentilla. Entä minkä murteen kuuntelijat olivat äänestäneet kaikkein vaikeimmaksi ymmärtää peräti 61 prosentilla?

Ruotsia sarjakuvan keinoin

Suosikkikirjailijani Lars Sund ja Leo Ågren käyttävät romaaneissaan ruotsinkielisen Pohjanmaan murteita: Sund Pohjanmaan eteläosan ja Ågren pohjoisosan, lähinnä Uudenkaarlepyyn ja Pietarsaaren alueen murteita. Lisäksi molemmat höystävät dialogia laajalle levinneillä puhekielisillä ja suomenruotsalaisille murteille yhteisillä piirteillä. Kokkolan kirjaston aulassa on kulttuurikeskus Luckan, josta bongasin keväällä murteelle käännetyn Asterixin Reiså yvi Atlanten (2024; suomennettu nimellä Asterix ja suuri merimatka). Käännös on siis tehty grondsprååtsiksi, jonka Näst sista ordet -podcastin kuuntelijat äänestivät toiseksi vaikeimmaksi suomenruotsin murteeksi. Murrekirjoitusta kehotetaan usein lukemaan ääneen, jolloin teksti on helpompi ymmärtää: esimerkiksi kuvan viimeisen ruudun stsäll muuttuu ymmärrettäväksi ääneen lukemisen – ja tietysti kontekstin – avulla (’skälla’ eli ’haukkua’).

Kuvakaappaus Asterix-murresarjakuvasta. Kuvassa Asterix ja Obelix riitelevät veneessä merellä.
Kuva sivulta 10 Asterix-sarjakuvateoksesta Reiså yvi Atlanten.

Jos ääneen lukeminen ei auta, niin kannattaa tsekata netin Ordbok över Finlands svenska folkmål – murresanakirja. Tosin tässä tapauksessa apua löytyi paremmin Soole på bakka -sanakirjasta, joka on Kokkolan ja Alavetelin alueiden murteen sanakirja ja jonka senkin aikoinaan löysin Luckanista. Seudulla arvostetaan murretta, sillä molemmat teokset, niin sarjakuva kuin sanakirja, ovat paikallisen Dialektens Vänner -ryhmän työn tuloksia.

Asterix ja Obelix palaavat metsältä keskelle tappelua, joka on saanut alkunsa kalakauppiaan suututtua tuotteidensa arvostelemisesta. Ystävykset lähtevät merelle kalaan, mutta riitahan siitä syntyy, kun Obelix Asterixin käskystä heittää verkon veteen.

Kriitikkopaneeli

Lopuksi vinkki kulttuurin ystäville: Kritikerpanelen, jossa kriitikot keskustelevat Simon Karlssonin johdolla ajankohtaisesta kirjallisuudesta, elokuvista, musiikista ja teatterista. Jokaiseen osaan (noin 20–25 min) liittyy Ylen sivuilla julkaistu johdantoartikkeli, jossa esitellään aihe ja keskustelijat. Kirjallisuuskriitikot ovat ruotineen muun muassa Ann-Luise Bertellin uuden romaanin Skuggas (2025) ja Johanna Holmströmin jännitysromaanin Vargens unge (2014, suom. Suden lapset). Luin Holmströmin romaanin kesällä. Kirja on sen verran paksu (yli 400 sivua), että en halunnut ottaa sitä matkalle mukaan. Tapahtumat jäivät kuitenkin pyörimään mieleen niin, että matkan aikana oli ostettava äänikirja, jota kuunnellessa osaksi valvottu yö ja kotimatka junassa hurahtivat huomaamatta. Lukijana on yksi suomenruotsin upeimmista äänistä, näyttelijä Linda Zilliacus.

Johanna Holmströmin jännitysromaanin Vargens unge kannessa pieni poika makaa sammaleen keskellä.

Vielä muutama sana Holmströmin teoksesta, josta oli tarkoitus kirjoittaa oma postauksensa, mutta muut työt veivät ajan. Erikoista romaanissa on, että tapahtumat sijoittuvat Kuhmoon eli kauas suomenruotsalaisen kirjallisuuden perinteisiltä alueilta. Niinpä suuri osa päähenkilöistä on suomalaisia, mutta se näkyy tekstissä vain muutamina yksittäisinä suomenkielisinä sanoina. Tapahtumat sijoittuvat kahdelle aikatasolle: vuonna 2000 Gloria muuttaa toisella kymmenellä olevan poikansa Luukaksen kanssa ekokylä Toivolaan. Toukokuussa 2023 ilmestyy pieni, likainen poika Seija ja Tarmo Sadeniemen pihalle. Paikalliset poliisit Minna Salminen ja Timo Kyrö alkavat tutkia, mistä poika on tullut ja miksi kukaan ei tunnu kaipaavan häntä. Holmström kietoo tapahtumiin niin koronapandemian kuin Ukrainan sodan nostattamat pelot. Jossain oli maininta, että teos aloittaisi sarjan – toivottavasti näin on, sillä niin vetävän tarinan Holmström on luonut.

Peter Lüttge nostaa arviossaan Svenska Ylen sivuilla esiin romaanin kytkökset Kalevalaan.

Leena Riekko kirjoittaa Kulttuuritoimituksen sivuilla, miten on ” virkistävää lukea jännitysromaaniksi luokiteltu romaani, jossa kuvataan paljon muutakin kuin rikos ja sen selvittäminen”, ja tähän mielipiteeseen yhdyn täysin.

Kuunneltavaa kesään E-kirjastosta

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Olen käyttänyt nyt puoli vuotta kuntien yhteistä E-kirjastoa luovuttuani maksullisesta lukuaikapalvelusta, mistä kerroin viime syksynä jutussani Lukuaikapalvelu vai E-kirjasto? Kokemus on ollut pääasiassa myönteinen. Valikoima on rajatumpi, ja jonkin verran olenkin ostanut äänikirjoja. Aineistoa joutuu myös usein jonottamaan kuten fyysisiä kappaleita kirjastosta. Varaaminen on kuitenkin toiminut hyvin, ja varausta odotellessa olen löytänyt aina jotain muuta kuunneltavaa – pääasiassa käytänkin E-kirjastoa kuuntelemiseen, luettavaa on tullut lainattua vain puolikymmentä kertaa. Uutta on Suosikit eli käyttäjä voi lisätä kirjan suosikkeihin, jos sitä ei halua heti lainata tai varata. Uniajastimen ongelmat on ratkaistu, mutta toivoisin vielä sellaista parannusta, että lisäaikaa voisi asettaa ilman, että kirja on suljettava ja avattava uudestaan.

E-kirjastoyksikön palvelupäällikkö Annastiina Louhisalmi summaa Kirjastolehdessä (17.6.2025) E-kirjaston ensimmäistä vuotta: noin 200000 rekisteröitynyttä käyttäjää, yli 7000 nimekettä ja 50000 lukuoikeutta. Ensimmäiset aineistolisenssit ovat vanhenemassa, ja nyt päätetään lainaus- ja varauslukujen perusteella, mitkä lisenssit uusitaan. Alkuvaikeuksien jälkeen kokoelmaan on saatu aineistoa myös isoilta kustantamoilta. Lisäksi tarjolla on yhä enemmän aineistoa muilla kielillä; ruotsin kielen harrastajana minua on ilahduttanut ruotsinkielisen aineiston karttuminen. E-kirjastoa kehitetään koko ajan, ja viimeistään ensi vuoden alussa saadaan mobiilisovelluksen rinnalle selainversio – uskoisin uudistuksen lisäävään e-kirjojen käyttöä. Tulevaisuudessa on myös mahdollista löytää aineisto Finna-tietokannasta, mikä olisi erinomainen parannus.

Louhisalmi sanoo olevansa tyytyväinen nimekemäärään, sillä kokoelma on ollut aktiivisessa käytössä. Lukuaikapalvelujen etuna pidetään usein aineiston suurta määrää, josta luulisi jokaisen löytävän helposti itselle mieluisen kirjan. Mutta asialla on myös kääntöpuolensa. ”Tutkimusten perusteella tiedetään, että pelkkä iso nimekemäärä ei ole hyvä tavoite. Tietyn rajan jälkeen käy helposti niin, että osaa aineistosta ei välttämättä lainata ollenkaan tai sitä lainataan hyvin vähän”, toteaa Louhisalmi. Olen itse huomannut saman E-kirjastoa käyttäessäni, ja kevään aikana on tullut kuunneltua useampi kirja, johon en ehkä muuten olisi tarttunut. Seuraavaksi esittelenkin kaksi romaania, jotka sopivat erinomaisesti kuunneltavaksi – molemmissa on vieläpä loistavat lukijat: Markus Järvenpää ja Jukka Pitkänen.

Kuvassa kahden esiteltävän teoksen kannet eli Dinosaureeni ja Sirkusleijonan mieli.

Sami Oskari Lahtisen esikoisromaani Dinosaureeni on kertakaikkisen hurmaava tuttavuus. Teos toimii yllättävän hyvin äänikirjana monitasoisesta rakenteestaan huolimatta. Lukija kohtaa päähenkilön sekä poikana että miehenä, jolla on jo itsellä pieni tytär. Jussi pohtii suhdettaan vastikään kuolleeseen isäänsä Ondeen ja yrittää olla toistamatta tämän virheitä. Isä keksi jatkuvasti uusia keinoja hankkia rahaa, joskaan nuo keinot eivät aina kestäneet päivänvaloa. Pontikkaa ja lääkkeitä myymällä isä yritti saada kasaan riittävästi rahaa siivousfirman perustamiseen: ”Se on duunia, jonka mikä hyvänsä apina osaa. Ja siinä liikkuu ihan älyttömät massit.” (115) Jussi muistaa isän kodin sekasotkun, ”jossa ei voinut kävellä ilman kenkiä eikä vessassa ollut kuin sanomalehtipaperia.” (114)

Tarinoita Jussista lomittavat pohdinnat kirjoittamisesta, autofiktiosta ja kertomusten totuudellisuudesta – yrittäessään vastata viimeksi mainittua koskeviin kysymyksiin tekijä tuntee uppoavansa suohon.

Tosiasiassa en edes tiedä, olenko enää kiinnostunut tekemään eroa todellisuuden ja kirjani välillä. Tähänastinen yritykseni pitää novellit ja romaanikerronta jotenkin rinnakkaisina, vuorottelevina ääninä tuntuu nyt väärältä. Ei ole romaania, eikä novelleja sen sisällä, on vain yksi kaiken niellyt Dinosaureeni. (222)

Dinosaureeni on yhtä aikaa koskettava ja hauska ja ansaitsisi ehdottomasti enemmän huomiota. Toivottavasti romaani on mukana kisaamassa Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnosta tänä vuonna (teos ilmestyi viime syksynä).

Sami Oskari Lahtinen: Dinosaureeni. Lukija Markus Järvenpää. Aula & Co, 2024. 302 s.

Lahtinen esiintyi Kulttuuricocktail Kirjat -ohjelman jaksossa Kirjoja kirjoittamisen voimasta (11.11.2024)

Teoksesta myös Kirjaluotsi-blogissa

*****

Joel Elstelän Sirkusleijonan mieli oli Finlandia-palkintoehdokas vuonna 2021. Ehkä kirjan laajuus (lähes 600 sivua) säikäytti tuolloin, mutta onnekseni bongasin tämän nyt E-kirjastosta. Zircco Fantasticolla menee huonosti, eikä johtaja Egon Heuchler ole voinut maksaa väelleen palkkaa moneen kuukauteen. Eletään vuoden 1940 toukokuuta, kun Egon saa kutsun pahamaineiselle Prinz Albrecht Strasselle, SS:n ja Gestapon päämajaan. Seurauksena on, että sirkus saa uuden johtajan, herra Steinwampen, joka on sirkuksen lihavaa miestäkin paksumpi ja josta huokuu hyväntuulisuuden sijaan ”piilotettua, häilyvää ilkeyttä” (54). Steinwampe on kuvattu lähes liioitellun vastenmieliseksi, ja niinpä hänen groteski loppunsa sekä hirvitti että nauratti.

Sirkus lähtee kiertueelle uusitulla natsi-ideologiaa myötäilevällä ohjelmistolla. Egon masentuu ja päästää itsensä rappiolle, mikä herätti ainakin minussa halun ravistella tyyppiä. Sirkuksesta katoaa ihmisiä, heitä hyväksikäytetään ja nöyryytetään. Viimeinen esiintyminen on Passaussa, jossa yleisön joukossa on myös Heinrich Himmler. Toisin kuin sirkuslaiset luulevat, matkan on tarkoitus jatkua toisella junalla ilman telttoja ja vaunuja Puolaan, kaupunkiin nimeltä Oświęcim, jolle on annettu saksankielinen nimi Auschwitz. Romaanin yksi vahvuus on siinä, että lukija eläytyessään henkilöiden kohtaloihin ja tulevaisuudentoiveisiin, samalla tietää enemmän kuin he ja seuraa sydän syrjällään tapahtumien kehitystä. Onko sirkuslaisilla mitään mahdollisuuksia pelastua?

Lähes kaikissa lukemissani arvioissa moitittiin romaanin pituutta. Tiivistämisen varaa olisi ollut, mutta toisaalta pikkuhiljaa kasvava piinaava tunnelma pitää lukijan otteessaan. Elstelän uusi romaani Izak (2025), joka oli Runeberg-palkintoehdokas, sijoittuu sekin Saksaan mutta 1910-luvulle.

Joel Elstelä: Sirkusleijonan mieli. Lukija Jukka Pitkänen. WSOY, 2021. 582 s.

Lue Jani Saxellin romaania ja kirjailijaa käsittelevä juttu Kansan Uutisista (30.1.2022)

Lukuaikapalvelu vai E-kirjasto?

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Työskentelen yleisessä kirjastossa ja työhöni informaatikkona kuuluu myös kirjaston palvelujen esittely. E-aineistojen esittelyssä yksi tärkeä palvelu on e-kirjat. Omalla kirjastokimpallani on ollut jo pitkään käytössä Ellibs, ja on edelleen, sillä Joki-kirjastot liittyvät kuntien yhteiseen E-kirjasto-palveluun vuodenvaihteessa 2024–2025. Kun olen esitellyt Ellibsin ääni- ja e-kirjoja ja kehunut, kuinka helppokäyttöisiä ne ovat, on omatuntoni soimannut, koska itse olen niiden sijaan käyttänyt lukuaikapalvelua. Yksi syy on tietysti valikoima, joka Ellibissä ja myös nykyisessä E-kirjastossa on suppeampi kuin kaupallisissa palveluissa.

CD-levyistä MP3:iin ja lukuaikapalveluihin

Aloitin äänikirjojen kuuntelun työmatkoilla. Ensin kuljetin mukanani CD-soitinta, johon vaihdoin aina levyn (ihan totta!), sitten MP3-soitinta (huomattavasti kevyempi!). Jossain vaiheessa aloin kokeilla lukuaikapalveluja. Ensin Elisa Kirjaa, josta tuli ostettua sekä äänikirjoja että e-kirjoja (Elisa Kirja yhdistyi kesällä 2024 Bookbeatiin). Sen jälkeen tulivat kuukausimaksulliset palvelut, joita testasin tarkoituksella: Nextory, Storytel ja viimeiseksi Bookbeat, johon jämähdin, vaikka edellisissäkään ei ollut mitään vikaa. Kaikissa näissä palveluissa on valtava määrä aineistoa ja vieläpä useilla eri kielillä.

Lukuaikapalvelujen sovelluksissa on ajastin (joka toki löytyy myös esimerkiksi Ellibsin palvelusta), josta voi valita haluamansa ajan, jonka jälkeen äänikirja sammuu – kätevää, jos haluaa nukahtaa kirjan kuuntelemiseen, kuten minä (ja tutkimusten mukaan moni muukin, ks. YLE:n juttu aiheesta). Eri asia on, kuinka hyvin kirja tulee kuunneltua tällä tavalla. Jos kirja on hyvä tai itselle syystä tai toisesta merkityksellinen, olen usein kuunnellut sen useampaan kertaan. Jos tarkoitus on kirjoittaa teoksesta esimerkiksi blogipostaus tai muu teksti, niin olen hankkinut myös fyysisen kappaleen joko kirjastosta tai ostamalla e-kirjan. Lukuaikapalvelun valikoimaa selatessani on tullut toisinaan sama tunne, kuin isoissa tavarataloissa tai kirpputoreilla: tarjontaa on niin valtavasti, että uuvun jo sisään astuessani, minkä vuoksi välttelen molempia.

Pitäisikö lukuaikapalveluista luopua?

Sen lisäksi, että tunnen kirjastolaisena huonoa omaatuntoa lukuaikapalvelun käytöstä, on toinenkin syy, miksi olen päättänyt luopua ainakin toistaiseksi kaupallisista palveluista. Kirjailijoiden toimeentulosta kirja-alan muutoksessa on puhuttu jo vuosia, ja viime viikkoina aihe on noussut jälleen esiin. Kirjailijan äänikirjasta saama korvaus on noin viidesosa painetusta kirjasta saatuun (joka sekään ei päätä huimaa). Kirjailijoiden avoimen kirjeen, jossa he vetoavat suomalaisen kirjallisuuden puolesta, on tällä hetkellä allekirjoittanut 1144 kirjailijaa. Se että yksittäiset asiakkaat luopuvat suoratoistopalvelusta, ei varmasti hetkauta yhtäkään Suomen äänikirjamarkkinat vallannutta toimijaa.

Palveluissa ei sinänsä ole mitään väärää, ja ne ovat varmasti houkutelleet kirjallisuuden pariin monia, jotka eivät aiemmin ole piitanneet lukemisesta. Toiminnan pitää olla kuitenkin reilua – mitättömiä palkkioita ei voi puolustella sillä, että kuuntelijoiden määrä on kasvanut. Ja vaikka suosituimmat kirjat toisivatkin lisätienestiä tekijöilleen, niin löytyy varmasti tuhansia, joiden kuuntelumäärät ja näin myös tekijöille maksettu palkkio jää olemattomiksi. Suosiokaan ei takaa hyviä tuloja. Kun luin Heli Laaksosen Kirjailija-lehdessä julkaistua kolumnia ”Olemme kumppaneita, emme piikoja!”, jossa hän kertoo esimerkkejä kirjojensa kuuntelijamääristä ja palkkioista, en voinut olla pohtimatta sitä, kuinka valtavia kuuntelijalukujen pitäisi olla, jotta kirjailija saisi nykyisillä palkkioilla edes kohtuullisen ansion.

Maksuton E-kirjasto

Siispä takaisin kirjaston palvelujen käyttäjäksi – ja nämä palvelut ovat ilmaisia, mitä itsekin aina korostan asiakkaille. Lisäksi sillä reilulla kahdellasadalla eurolla, jonka olen vuodessa maksanut lukuaikapalvelulle, saan ostettua monta kirjaa itselleni tai vaikkapa lahjaksi. Uskon myös, että jatkossa valitsen kuuntelemani kirjat tarkemmin ja keskityn niihin paremmin. Käy tutustumassa kuntien yhteiseen E-kirjastoon!

Kuvassa oikealla kuvakaappaus E-kirjaston aloitusnäytöstä. Alimmaisena linkki, josta palveluun pääsee tutustumaan kirjautumatta eli vaikka kuntasi ei olisi vielä liittynyt E-kirjasto-palveluun, voit tutustua siihen lataamalla sovelluksen puhelimellesi.

Palvelu toimii toistaiseksi vain puhelimella ja tabletilla; selaimella käytettävä versio on tulossa myöhemmin.

Kuvakaappaus E-kirjasto-sovelluksen aloitusnäytöstä.

Tähän loppuun vielä lainaus Ville Hämäläisen Kiiltomadossa 13.1.2023 ilmestyneestä jutusta ”Äänikirjan helppous tuottaa vaikeuksia”, jossa hän käsittelee äänikirjoja ja suoratoistopalveluita monesta eri näkökulmasta kirjastoja unohtamatta:

Vaikka jokainen äänikirjan kuuntelija ei ostaisi kirjaa, ehkäpä riittävän houkutteleva kirja lainattaisiin kirjastosta? Kirjastolainasta tekijä saa sentään vakiokorvauksen, joka ei ole kustantamoiden liikesalaisuuksien takana.
Kyse ei ole vain kirjailijasta, vaan myös lukijasta. Äänikirjapalveluita kiitellään saavutettavuuden lisäämisestä, mutta kirjastot toimivat myös ilman luottokorttia ja kuukausimaksua.

Olen edellä nostanut esiin vain muutamia puolia lukuaikapalveluita ja kirjailijoiden asemaa koskevasta keskustelusta. Seuraavista linkeistä löytyy lisää tietoa ja näkökulmia aiheeseen:

Kirjailijoiden avoin kirje suomalaisen kirjallisuuden puolesta (julkaistu 1.10.2024)

Bookbeatin toimitusjohtaja Niclas Sandin viittaa vastineessaan kuuntelukertojen kasvaviin määriin. Helsingin Sanomat (3.10.2024)

WSOY:n toimitusjohtaja Timo Julkunen toteaa myös vastineessaan, että lukuaikapalvelut ovat lisänneet kirjallisuuden myyntiä ja sitä kautta kirjailijoiden tuloja. Helsingin Sanomat (4.10.2024)

Ylen Kulttuuricoctail: Miten äänikirjamurros muuttaa kirjamarkkinaa? (6.3.2024) Keskustelemassa Kirjailijaliitosta Ville Hytönen, Storytelistä Tuuva Harjanne ja WSOY:sta Timo Julkunen. Lue myös Sisko Savonlahden haastattelu Helsingin Sanomista. Artikkelissa edellä mainittujen Storytelin ja WSOY:n edustajien lisäksi Siltala-kustantamon Touko Siltalan kommentit aiheesta. Hän toteaa muun muassa, että ”[ä]änikirjojen tuoma murros jättää osan taiteellisesti painavaa ja kirjallisuutta eteenpäin vievää ilmaisua vaille soveliasta jakelukanavaa”.

Kulttuuricoctailiin sisältynyt Aleksis Salusjärven videokolumni on kuunneltavissa myös erikseen: Pitäisikö äänikirjojen kuuntelusta tuntea huonoa omaatuntoa?

Karin Erlandsson: Taru Silmäterästä -sarja, osa II

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Lupasin palata Erlandssonin sarjaan, sillä alkuperäinen ajatukseni postata sarjasta kääntämisen ja kielen opiskelun kannalta vesittyi, kun innostuin kirjoittamaan tarinan maailmasta (7.1.2022). Hienoa toisaalta löytää teoksia, jotka toimivat kohderyhmäänsä – tässä tapauksessa lapset ja nuoret – laajemmalle yleisölle.

Kuuntelen paljon ruotsinkielisiä äänikirjoja paitsi huviksi myös ruotsin kielen harrastuksen vuoksi. Jotkut kirjat – etenkin jos on hyvä lukija, kuten tässä tapauksessa – tulee kuunneltua useita kertoja. Saatan kuunnella äänikirjaa samalla kun seuraan ruotsinkielistä tekstiä fyysisestä kirjasta tai vertaan suomenkieliseen käännökseen. Kiinnostuin ruotsin opintojen yhteydessä kääntämisestä, ja vaikka siitä ei enää voi tulla korkeintaan kuin harrastus, niin on kiehtovaa verrata käännöstä lähtökieleen.

Legenden om ögonstenen / Taru Silmäterästä (suom. Tuula Kojo)

  • Pärlfiskaren 2017, suom. Helmenkalastaja (2017)
  • Fågeltämjaren 2018, suom. Linnunkesyttäjä (2018)
  • Bergsklättraren 2019, suom. Vuorikiipeilijä (2019)
  • Segraren 2019, suom. Kukistaja (2020)
Karin Erlandssonin Legenden om Ögonstenen sarjan kansikuvat.

Sattumalta luin vähän ennen Erlandssonin romaaneihin tarttumista Kersti Juvan mainion Tolkienin tulkkina (2021), jossa hän valottaa Taru sormusten herrasta -romaanien käännösprosessia ja kertoo myös erisnimien suomentamisesta. Erinomainen teos, jonka lainasin ensin kirjastosta mutta hankin sitten omaan hyllyyn. Kuten Juva toteaa (2021, 147), henkilöiden nimiä tai paikannimiä ei nykyään käännetä, mutta tähän sääntöön muodostavat poikkeuksen pienten lasten kirjat. Erlandssonin teossarjan toinen päähenkilö on nimeltään Syrsa, joka tarkoittaa ’sirkkaa’, ja niinpä suomennoksessa Mirandan rinnalla seikkailee Sirkka. Nimi kuvannee tytön tapaa olla jatkuvasti äänessä, joten ymmärrän valinnan, mutta silti ’sirkka’ särähti vähän korvaan. Ensinnäkin olin ehtinyt tottua äänikirjoja kuunnellessa nimeen Syrsa. Toiseksi nimi tuo minulle mieleen vanhemman ihmisen. Digi- ja väestötietoviraston etunimitilaston mukaan nimi oli suosittu erityisesti 1920-luvun jälkeisinä vuosikymmeninä. Noista ajoista suosio on hiipunut murto-osaan, sillä vuosien 2020–21 aikana vain kahdeksantoista lasta sai nimen Sirkka. Nuoremmalle lukijalle nimi voi toki assosioitua eri tavoin. Itse olisin säilyttänyt nimen alkuperäisen muodon tai käyttänyt jotain muuta muotoa, kuten vaikkapa Siri. Mutta jos jotain kääntämisen kursseista ja harjoituksista jäi mieleen, niin se, että tekstin voi kääntää kymmenin eri tavoin yhden käännöksen olematta ”oikeampi” kuin toisen.

Erlandsson on täyttänyt luomansa maailman koko joukolla eläimiä ja kasveja, joita ei reaalimaailmasta löydy. Nimet luomuksille on keksinyt kirjailijan poika Frans Erlandsson. Kirjasarjan sivuilla Frans kertoo käyttäneensä apunaan kasvi- ja eläinkirjoja, synonyymisanastoa ja latinan sanakirjaa (eliöillä on jopa latinankieliset nimet!). Helpointa hänen mukaansa on yhdistää kaksi jo olemassa olevaa sanaa. Alla muutamia teoksissa usein mainittuja eläimiä ja kasveja. Kirjailijan luomat eliöt ovat saaneet kekseliäät nimet, ja myös suomennokset ovat onnistuneita, erityisesti päivytharakka, jonka ruotsinkielinen muoto dagskata on keksijän mielestä ”niin majesteettinen”. Sanan suomennokseen kääntäjä Tuula Kojo on saanut samaa sävyä ja hivenen runollisuutta vanhakantaisella päivyt-alulla.

  • roshaj – ruusuhai
  • dagskata – päivytharakka
  • guldstjärt – kultapyrstö
  • klämticka – pinnekääpä (suuri simpukka, jonka latinankielinen nimi on Compresa compresa)
  • smaragdkrona – smaragdilatva
  • vetesviol – vehnäorvokki

Kuten useissa fantasiaromaaneissa myös Taru Silmäterästä -sarjassa on saaria, luotoja ja muita paikkoja, jotka on täytynyt nimetä. Nimet ovat usein kaksiosaisia, kuten kartassa, jota Miranda tutkii Helmenkalastajassa.

Så tar jag kartan med vattnet vi kom över. Kartan är nästan helt och hållet blå, längst upp i ena hörnet finns Dristhalvan markerad och tvärs över, i andra hörnet, finns skolan där jag befinner mig.
Jag följer farvattnet med fingret ungefär den väg vi tog. Förbi Kobbskär, Kalvarna och den lilla ö som jag trott saknar namn men som jag nu får veta heter Storkluns.

Sitten tartun karttaan, joka esittää vesiä, joilla olemme purjehtineet. Se on melkein kokonaan sininen, yläkulmaan on merkitty Urhonpuoli ja vastakkaisessa kulmassa on koulu, jossa nyt olen.
Seuraan väylää sormellani suurin piirtein sitä reittiä, jota seilasimme. Ohi Hyljeluodon, Vasikanperän ja sen pienen saaren, jonka olen luullut olevan nimetön, mutta jota sanotaankin näköjään Isoköntiksi. (138)

Nimet on suomennettu kaksiosaisina, niin että alku- ja loppuosa vastaavat alkukielistä nimeä. Kalvarna kuulosti aidolta nimeltä, mutta Googlen karttasovellus ei löytänyt paikkaa. Monikon määräinen muoto on kuitenkin tuttu monista ruotsinkielisistä nimistä, esimerkkinä vaikkapa Dalarna (Taalainmaa). Kalvarna on saanut kaksiosaisen suomenkielisen nimen Vasikanperä. Jos nimen olisi suomentanut Vasikat olisi käännös kuulunut ohi Hyljeluodon, Vasikoiden ja – –, mikä olisi kuulostanut ehkä oudolta. Juva (221, 152–153) kertoo, että kirjoittaessaan Tolkienin tulkkina -teosta hän etsi käyttämiään nimiä eri lähteistä (etu- ja sukunimitilastot, Nimisampo ym.) ja sai yllätyksekseen huomata, että moni nimi, jonka hän oli kuvitellut keksineensä, olikin käytössä. Nimisammosta löytyi kuin löytyikin neljä Vasikat-nimistä paikkaa, joiden joukossa oli yksi saari ja yksi kariryhmä.

Vaikka teosten maailma poikkeaa jonkin verran todellisuudesta, ei se juuri haitannut kuuntelemista. Erlandssonin kieli soljuu kauniina ja kirkkaana Emma Klingenbergin lukemana – näitä äänikirjoja oli ilo kuunnella.

Erlandsson on kirjoittanut myös aikuisille, mutta jostain syystä Minkriket (2014, suom. Minkkitarha), Pojken (2016, Saarretut) ja Missdåd (2016, suom. Kuolonkielot) ovat jääneet lukematta. Viime syksynä julkaistu historiallinen romaani Hem, joka kertoo 10 ahvenanmaalaisen naisen tarinan eri vuosisadoilta, nousee ainakin lukulistalleni (ja kuuntelulistalleni, kunhan äänikirja ilmestyy).

Hufvudstadsbladetin arviossa sarjan aloitusosasta Pärlfiskaren kriitikko Mia Österlund mainitsee Tove Janssonin ja Astrid Lindgrenin Erlandssonin esikuvina ja vinkkaa pari samantyylistä merellistä seikkailuromaania: Frida Nilssonin Ishavspiraterna (2015) ja Jakob Wegeliuksen Mördarens apa (2014, suom. Merten gorilla 2017). Edellinen oli August- ja Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkintoehdokas, jälkimmäinen voitti molemmat palkinnot.

Karin Smirnoff: Jana Kippo -sarja, osa II

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Karin Smirnoffin Jana Kippo -trilogiasta on julkaistu suomeksi ensimmäinen osa Lähdin veljen luo. Kuuntelin jatko-osat äänikirjoina, joissa lukijana on näyttelijä Lo Kauppi. Svenska Ylen artikkelissa Smirnoff kertoo ääntämisvirheiden ärsyttäneen joitakin pohjoisruotsalaisia kuulijoita. Hän ei ollut ehtinyt tarkistaa ensimmäisen osan ääntämystä mutta oli ollut tarkempi toisen ja kolmannen osan kanssa. Tämä on päivitys arviooni sarjan ensimmäisestä osasta (21.3.2021), ja keskityn seuraavassa lähinnä teosten kieleen.

Karin Smirnoffin Vi for upp med mor äänkirjaversion kansikuva
Karin Smirnoffin romaanin Sen for jag hem äänikirjaversion kansikuva

Kyse lienee lähinnä suomenkielisistä sanoista, ei niinkään Västerbottenin murteesta, jota sitäkin esiintyy. Toinen osa Vi for upp med mor (ilmestyy 2022 Tammen kustantamana suomeksi nimellä Viedään äiti pohjoiseen) kertoo Janan ja Brorin matkasta pohjoiseen äidin kotikylään Kukkojärvelle, jonne tämä haluaa tulla haudatuksi. Veli löytää lohtua tiukan uskonnollisesta yhteisöstä, jota Jana puolestaan kammoaa. Jana yrittää löytää työtä, koska ei voi vain lähteä ja jättää Broria. Jussi Rahanni, Janan ja Brorin serkku, kertoo useimpien vanhusten puhuvan joko suomea tai meänkieltä, joten kotipalvelu ei käy. Lopulta Jana saa töitä hotellista, jossa joutuu tekemään kaikkea siivouksesta turistien ajeluttamiseen koiravaljakolla.

Tekstiä ryydittävät useat suomenkieliset erisnimet – sirkkaliisa, kimmorantatalo, koira, jonka nimi on tyttö – ja muut yksittäiset suomenkieliset sanat. Koiravaljakon koiratkin puhuvat vain suomea: ”Vasemmalle. Oikealle. Seis. Eskas hundar pratade bara finska.” (Luku 57)

Jussi ja Jana ottavat huolehtiaakseen alkoholistivanhempien laiminlyödystä vauvasta, jonka nimi on Satu (Kaupin ääntämänä nimi kuulostaa suunnilleen kuin se olisi kirjoitettu Satty):

”Vadå jag. Jag vet inte hur man tar hand om ett barn. Har hon ett namn vad du vet.
Satu sa han.
Det låter japanskt sa jag.
Satu är finskt. Samma som saga.
Satusatu sa jag för att smaka på ordet. Sagasaga. Satusaga. Sagasatu. Förstår hon svenska.
Han tittade förvånat på mig.
Det är klart hon gör. Hon är ju svensk. (Luku 38)

Äidin jälkeensä jättämät kirjeet paljastavat, että hän tuli raskaaksi nuorena ja että lapsi annettiin adoptoivavaksi. Potilaskertomus, jota hän siteeraa kirjeissään, kertoo hänen huutaneen niin, että hänet sidottiin kiinni ja vaiennettiin lääkkein: ”Intagna skrek om dagen och om natten. Tystades av bälten, insulinkoma, isolering, sömnmedel och hibernal. Valveilla ollessaan hän huutaa apua suomeksi – suomen kielen diftongit voivat olla haasteellisia niihin tottumattomalle:

”Hjälp mig, sa hon igen. Auta minua.
Auta minua auta minua auta minua auta minua. (Luku 40)

John seurustelee suomalaisen galleristin (”housuhameen”) kanssa. Jana ei voi olla piruilematta ja kehottaa Johnia opettelemaan suomea todeten, että suomen kielessä on yhtä paljon sanoja rakkaudelle kuin maassa on järviä: ”Du kanske borde lära dig finska. Jussi säger att det finns lika många finska ord för kärlek som de har sjöar. Sinä saatanan kusipää till exempel. Är det inte vackert så säg. (Luku 61)

Jana ja Jussi auttavat kotisynnytyksessä. Lapsi on perätilassa. Jussi toteaa, että osaisi toimia, jos kyse olisi vasikasta mutta ei kun kyse on ihmisestä:

Bra ylade magda. Låt ungen slippa det här skitlivet på en gång.
Turpa kiinni magda sa jag och jussi log. Din finska blir bättre och bättre. Ring yksiyksikaksi och fråga vad vi ska göra. (Luku 43)

Äiti ja lapsi viedään sairaalaan. Jana vierailee heidän luonaan ja kysyy lapsen nimeä: ”Han ska heta perkele sa hon. Efter sin far.” (Luku 45)

Kolmannessa osassa Sen for jag hem liikutaan Smalångerissa ja Tukholmassa eikä suomenkielisiä sanoja ole erisnimiä lukuun ottamatta yhtä paljon kuin toisessa osassa. Joidenkin sanojen hiukan oudosta ääntämisestä huolimatta oli nautinnollista kuunnella romaanit Lo Kaupin lukemana.

Ostan usein teokset, joista todella pidän, sekä äänikirjoina ette e-kirjoina. Suosittelen – jätte roligt sätt att lära sig svenska! Nämä romaanit on tullut kuunneltua jo useita kertoja. Yksi ehdottomia suosikkejani viime vuosilta on Jonas Hassan Khemirin Pappaklausulen (2018, suom. Isän säännöt 2019), jossa lukijana on kirjailijan näyttelijäveli Hamidi Khemiri (arvioni teoksesta 22.12.2019).

Hyödynsin lukemaani myös työssäni ja tein Smirnoffin romaaneista kirjavinkkivideon Ylivieskan kaupungin Youtube-kanavalle.

Esikoisteosta suitsutettiin, ja sama ylistys ja suosio jatkui jatko-osien arvioissa. Tässä muutamia poimintoja:

”Hon kan konsten att berätta en historia”. Expressen 23.5.2019. Kirjoittaja Annina Rabe ylistää niin Smirnoffin taitoa kertoa tarinoita kuin teosten kieltä. Rabe viittaa arviossaan toiseen August-palkintoehdokkaaseen, jonka teos sijoittuu pohjoiseen, tarkemmin sanoen Tornionlaaksoon: Nina Wähän romaani Testamente (2019, suom. Testamentti 2020).

Sevendays-blogissa (18.11.2019) Eivor Bäck kirjoittaa sarjan kahdesta ensimmäisestä osasta.

”Smirnoffs cocktail är stark, hemsk och rolig”. Aftonbladetin Pia Bergströmin arvio romaanista Vi for upp med mor. (6.6.2019):

Kirja-arvosteluja julkaisevalla dagensbok.com-sivustolla Olivia Larsson antaa täydet kymmenen pistettä teossarjan toiselle osalle: ”En fortsättning lika stark som den prisbelönade debuten”.

Kult-verkkolehden arvio romaanista Sen for jag hem. (kirj. Alva Lundin 7.5.2020)

Lottens Bokbloggin arvio trilogian viimeisestä osasta (23.5.2020). Hänen mielipiteeseensä siitä, että sarja on yksi viime vuoden parhaista, on helppo yhtyä.

Karin Smirnoffia on haastateltu useissa ohjelmissa, tässä muutama: