Avainsana-arkisto: holokausti

Art Spiegelman: Maus. Selviytyjän tarina

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Kirjallisuuden suurkuluttajana ja tutkijana tulee väistämättä eteen teoksia, jotka kuvittelee lukeneensa mutta jotka tarkemmin tarkasteltuna paljastuvat sellaisiksi, joista on lukenut – toisinaan paljonkin – mutta joihin ei ole itse tutustunut. Art Spiegelmanin Maus. Selviytyjän tarina osui kirjastossa työskennellessä useita kertoja käsiin vanhoina, loppuun luettuina niteinä. Kaksiosainen (I Isäni tuskainen tarina, II Ja täällä vaikeudet alkoivat) teos on julkaistu yksissä kansissa 2003 ja uudelleen 2023 tarkistettuna laitoksena.

Art Spiegelmanin klassikkosarjakuvan Maus kansikuva

Maus on klassikko, joka oli menestys heti ensimmäisen osan ilmestyttyä 1986. Teos sai hyvät arvostelut ja se käännettiin ainakin viidelletoista kielelle. Spiegelman kertoo tämän kuvaten itsensä työpöydän ääressä hiirinaamio kasvoillaan. Alaosan puolensivun suuruisessa ruudussa Spiegelmanin työpöytä on alastomien, luurankomaisten ruumiiden ympäröimä – jokainen, joka on nähnyt kuvia keskitysleireiltä tunnistaa ruumiskasan. Mausissa kaikki hahmot ovat eläimiä: juutalaiset ovat hiiriä, saksalaiset kissoja, puolalaiset sikoja, amerikkalaiset koiria, ranskalaiset sammakoita jne. Eläinhahmot eivät vähennä teoksen vaikuttavuutta, siitä hyvä esimerkki on alla olevassa kuvassa.

Sivu 201 Art Spiegelmanin sarjakuvateoksesta Maus.
Art Spiegelman: Maus, sivu 201. Kohtauksessa teoksen toisesta osasta Spiegelman kirjoittaa itsensä tarinaan aikaan, kun isä on jo kuollut ja ensimmäinen osa julkaistu ja menestynyt. Masentunut Spiegelman käy psykiatrilla, jonka kanssa puhuu isän mahdollisesti tuntemasta selviytyjän syyllisyydestä ja siitä, miten holokaustista on kirjoitettu paljon: ”Kuitenkaan uhrit, kuolleet, eivät voi kertoa OMAA puoltaan tarinasta, joten olisi ehkä parempi, jos tarinoita ei enää kerrottaisi.”

Spiegelman kertoo isänsä Vladekin selviytymisestä Puolassa ja Auschwitzissa toisen maailmansodan aikana. Tarina alkaa jo vuodesta 1935 kuvaten, miten juutalaisten mahdollisuudet ja elinalue vähitellen kaventuvat. Spiegelmanin haastattelusessiot isän kanssa on nekin kuvattu; teosta onkin kiitetty tavasta yhdistää kaksi sukupolvea: sodan kokeneet ja sodan jälkeen syntyneet. Vladek kuvataan hankalaksi, vaativaksi, kaikessa säästäväksi mieheksi, joka kohtelee uutta vaimoaan Malaa tylysti ja on kaiken lisäksi rasisti. Spiegelmanin äiti, Vladekin ensimmäinen vaimo Anja, teki itsemurhan 1968. Isä kaipaa pojan käyntejä, mutta usein vierailut päättyvät riitelyyn. Vladekin vähemmän miellyttävä persoona aiheuttaa ongelmia Spiegelmanille, koska isä on ”kuin rasistinen pilakuva saidasta vanhasta juutalaisesta” (133). ”Mutta isä – tämä on hyvää aineistoa, tekee kaiken todellisemmaksi – inhimillisemmäksi” (25), Spiegelman sanoo isälleen, joka ei haluaisi, että hänen seurusteluaan toisen naisen kanssa ennen avioliittoa kuvataan teoksessa. Se että Vladekin ikävätkin luonteenpiirteet tuodaan esiin, tekevät hänestä aidomman ja todellisemman kuin, jos hänet olisi kuvattu suurena ihmisenä ilman vikoja.

Vladek on nopea oppimaan, ja hän toimii leirillä niin peltiseppänä kuin suutarina, vaikka ei hallitse kumpaakaan ammattia. Hän säästää saamistaan ruoka-annoksista osan, jolla voi käydä kauppaa tavaroista ja palveluksista. Kun liittoutuneiden joukot lähestyvät, tarvitaan peltiseppiä purkamaan kaasukammiot, sillä ne halutaan kuljettaa Saksaan: ”Sinne he voisivat viedä myös kaikki juutalaiset ja tappaa heidät rauhassa.” Vladek lisää vielä, ettei hän kerro huhuja: ”Minä olin silminnäkijä.” (229) Peltiseppänä Vladek joutuu purkamaan putkia ja tuulettimia kaasukammioista. Tämä on kuvattu yhdellä aukeamalla, jossa on pohjapiirros ja tarkkoja piirroskuvia huoneista. Mies, jonka kanssa Vladek purkaa laitteita, oli työskennellyt siellä ja kertoo niin yksityiskohtaisesti tapahtumista, että Vladek huutaa Riittää!, mutta toveri jatkaa kiellosta piittaamatta.

Sota päättyy, ja Vladek pääsee monien vaiheiden jälkeen vapaaksi. Teoksen loppusivuilla on häkellyttävä valokuva, jossa Vladek on leiriunivormu päällä – valokuvaamossa oli ollut puhdas, uusi univormu ”matkamuistovalokuvien ottamista varten” (294). Art Spiegelmanin Pulitzer-palkittu Maus on yksi vaikuttavimmista holokaustikuvauksista, jonka toivoisi kuuluvan kaikkien pakolliseksi lukemistoksi.

Suosittelen myös Joanna Rubin Drangerin palkittua sarjakuvaromaania Ihågkom oss till liv (2022), joka kertoo, miten tekijälle vähitellen paljastuvat suvun vaiheet toisen maailmansodan joukkotuhossa.

Art Spiegelman: Maus. Selviytyjän tarina. Suom. Jukka Snell. Tekstannut Erkki Kukkonen. Wsoy, 2023. 296 s.

Teoksesta myös:

Petri Kemppisen arvio Helsingin Sanomissa 9.8.1990

Arvio Maailmankirjat-sivustolla, kirj. Liisamari Seppälä

Arvio Sallan lukupäiväkirja -blogissa

Joanna Rubin Dranger: Ihågkom oss till liv

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Jag kan inte bära det. Jag måste bära det. Du måste bära det. Åtminstone detta, att orka veta att det hände. (334)

Joanna Rubin Dranger ei koskaan kuullut mainittavan joukkotuhosta sukunsa yhteydessä. Osan suvusta sanottiin vain ”kadonneen” toisen maailmansodan aikana. Neljän vuoden ajan hän haastatteli sukulaisiaan, etsi tuttuja nimiä tietokannoista ja tutustui suvussa säilyneisiin kirjeisiin ja valokuviin. Tuloksena on yli 400-sivuinen sarjakuvateos, jonka sanoma on yhä ajankohtainen.

”Varje människa som lyfts upp ur glömskans hav är en seger mot nazismen”

Teos ei kerro vain tuloksista vaan itse etsintäprosessista. Rubin Dranger on piirtänyt itsensä mukaan etsimään ja kyselemään. Hän esimerkiksi keskustelee kirjan teosta miehensä kanssa ja pohtii, voiko hänen sukuhistoriansa kiinnostaa muita kuin asianosaisia. Kyllä voi. Kertomus tulee lähelle lukijaa, kun juutalaisiin 1900-luvun alussa kohdistuneet vainot, natsien valtaannousuun liittyvä systemaattinen väkivalta ja lopullisen ratkaisun toteuttaminen sidotaan yhden suvun kohtaloihin ja osoitetaan, miten se vaikuttaa vielä kolmannessa ja neljännessä sukupolvessa: ”folkmord [är] ett våld som pågår flera generationer”. Vaikutus nousee nimenomaan siitä, että tekijä antaa lukijan tutustua näiden ihmisten elämään ennen kuin heidät murhattiin. Kun päähenkilö löytää nimen unohduksiin painuneelle lapselle Yad Vashem -tietokannasta, jonne on koottu tietoja holokaustin uhreista, purskahtaa hän itkuun.

Kuvitusta Joanna Rubin Drangerin teoksesta Ihågkom oss till liv.
”Ensimmäinen sukupolvi ei puhunut, toinen ei voinut kysellä ja kolmas yrittää selvittää mitä tapahtui.”

Myöntyväisyyspolitiikkaa

Uutiset Natsi-Saksan tapahtumista olivat niin hirvittäviä, että monet kieltäytyivät uskomasta edes niitä, jotka olivat paenneet leireiltä ja yrittivät varoittaa vaarasta. Järkyttävää on myös se, miten Ruotsin kautta liittoutuneille tarkoitettuja tietoja joukkomurhista pimitettiin järjestelmällisesti – edes pääministeri Per Albin Hansson ei selviä puhtain paperein. Ruotsi oli taloudellisesti riippuvainen Saksasta ja se näkyi monenlaisina myönnytyksinä. Kun natsit valtasivat Norjan, salli ”puolueeton” Ruotsi materiaali- ja miehistökuljetusten kauttakulun. Kaikkiaan yli kaksi miljoonaa sotilasta ja satatuhatta vaunulastia aseita ja muuta sotamateriaalia kuljetettiin Ruotsin rautateitä pitkin; Ruotsi jatkoi kuulalaakereiden ja teräksen vientiä Saksaan lokakuulle 1944. Natsi-Saksasta ei saanut kirjoittaa kielteisesti; vain muutamat lehdet uhmasivat hallituksen käskyä.

I Sverige blir det en patriotisk plikt att blunda för nazismens våld och brutalitet. De få svenska publicister som ändå skriver kritiskt om Hitler och nazismen riskerar fängelsestraff. Och att inte tala om ”våldsdåd och övergrepp” betyder att det inte går att beskriva vad Nazityskland faktiskt gör. ”Tystnaden betyder i det fallet inte bara tystnad, utan också samtycke”, skriver en folkbildare i Dagens Nyheter 1940. (324)

Myöntyväisyyspolitiikka näkyi esimerkiksi niin, että Svensk Filmindustri lupasi olla esittämättä Chaplinin elokuvaa Diktaattori jo ennen kuin se valmistui ja että Ruotsissa ilmestyi kolme saksalaista lehteä ja että Tukholmassa oli Kolmannen valtakunnan matkatoimisto. Ruotsissa laadittiin juutalaisista kolme luetteloa, joista yksi löydettiin 1997 piilotettuna Erik Wallesin talon seinään. Walles oli natsi ja ruotsidemokraattien jäsen kuolemaansa asti 1991. Yhdessä kolmestatuhannesta kortissa on Joanna Rubin Drangerin äidinäidin ja isänäidin tiedot, muun muassa osoite, puhelinnumero ja yhden lapsen tiedot. Luetteloa olisi käytetty natsien noustua valtaan.

Yhtäläisyyksiä meidän aikaamme on liian paljon: maailmassa on enemmän pakolaisia kuin koskaan eikä kukaan halua ottaa heitä vastaan. Vuonna 1938 järjestetyssä Evian-konferenssissa keskusteltiin Euroopan pakolaisongelmasta; myötätuntoa sateli mutta ei lisää turvapaikkoja, mistä natsipuolueen lehti sai aiheen karkeaan pilakuvaan: kukaan ei halua juutalaisia. Oikeistoradikalismi tuntuu jylläävän joka puolella, Unkarista ja Puolasta Ruotsiin ja Brasiliasta Yhdysvaltoihin. ”Tider är ur led och världen tycks vara på väg åt helt fel håll.” (296)

”Vem ska minnas dem, om inte vi?”

Intensiivinen tutkimustyö tuo holokaustin kauheudet lähelle. Teoksen loppupuolella on musta aukeama, jossa on muutama piirros ja teksti, jossa tekijä kertoo oman jaksamisensa olleen koetuksella: miltä tuntuisi, jos ei voisi suojella omaa lastaan?

Jag står inte ut. Står inte ut att tänka på det. Samtidigt måste jag komma ihåg att vara oändligt tacksam över att vi slipper uppleva något av det. Och mitt i allt är jag rasande. Rasande på alla som tycker det ska sluta ”tjatas” om Förintelsen. På alla som inte orkar ta till sig vad som hände, alla som inte orkar bry sig. (341)

Mustavalkoinen kuvitus, jonka joukossa on jonkin verran valokuvia ja vielä enemmän piirroksia valokuvista yhdistettynä tekstiin, joka toisinaan toteaa getosta kuljetettujen tai murhattujen määrät tylyinä lukuina, toisinaan tuo henkilöiden keskustelujen kautta esiin ahdistuksen ja epätoivon, ei voi olla vaikuttamatta myös lukijaan. Ihågkom oss till liv on Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkintoehdokas. Teoksen otsikko on juutalaisesta rukouksesta, ja ehdokasesittelysivulla se on käännetty ”Muistele meidät eloon”.

Joanna Rubin Dranger: Ihågkom oss till liv. Albert Bonniers Förlag. 393 [28] s. Kustantajan sivuilla lisää kuvia teoksesta.

Joanna Rubin Drangerin sivut

Video tekijän haastattelusta Svenska Kyrkanin sivuilla

Kulttuuritoimitus 3.2.2023 (teos on yksi Kimmo Ylösen artikkelissaan ”Parasta juuri nyt” esittelemistä kirjoista)

Dagensbok.com, kirj. Eva Wissting

Folkbladet.nu: Rubin Dranger kan få stort nordiskt pris

Expressen.se, Gunilla Brodrej

Aftonbladet, kirj. Cecilia Djurberg

Wendy Lower: Rotko

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Wendy Lower: Rotko: erään perheen teloitus, joka johti Ukrainan juutalaisten joukkotuhon jäljille. Suom. Virpi Vainikainen. Atena 2021. 233 s.

Holokaustista on tullut ehtymätön lähde niin tieto- kuin romaanikirjailijoille, ja etenkin Auschwitziin liittyvää todellisuuspohjaista fiktiota julkaistaan jo liikaakin. Tästä huolimatta tartuin Wendy Lowerin teokseen Rotko, joka lähtee liikkeelle yhdestä valokuvasta, joka esittää naisen ja lapsen teloitusta Ukrainan Myropilissa 13.10.1941. Neuvostoliiton asettaman tutkimuskomission selvityksen mukaan Myropilissa murhattiin 960 juutalaista kahdessa joukkoampumisessa. Lower alkaa selvittää, keitä kuvassa olevat uhrit ja teloittajat ovat, ja mitä tapahtui ennen kuvan ottamista ja sen jälkeen.

Wendy Lowerin teoksen Rotko kansikuva

Juutalaisten joukkotuhosta on runsaasti kuvallista materiaalia, mutta kuvia, joissa tappajat ovat itse teossa, on vähän. Tšekkoslovakian turvallisuuspalvelun arkistossa ollut kuva päätyi Lowerille 2009. Uhrien lisäksi kuvassa on neljä aseistettua miestä, kaksi saksalaista komentajaa ja kaksi ukrainalaista apuria, sekä yksi siviilihenkilöltä näyttävä mies.

Kuva on ällistyttävä todiste. Siinä näkyy selvästi, kuinka paikallinen miliisi ampuu saksalaisten rinnalla toisen maailmansodan aikaisessa Ukrainassa, missä yli miljoonaa juutalaista tapettiin jokseenkin avoimesti. – – Joukkomurhan uhrit on tuotu rotkon reunalle ja ammuttu perä perää niin nopeassa tahdissa, että edellisten laukausten savua leijuu vielä ilmassa. Ukrainalaisen kivääristä on vain muutama kymmenen senttiä naisen päähän, joka peittyy savuun. (11–12)

Teoksessa siteerataan amerikkalaista syyttäjää Ben Ferencziä, joka kehotti Nürnbergin oikeudenkäynnissä kuulijoita kuvittelemaan mielessään miljoonien ihmisten kuoleman sijaan ”kymmentä ihmistä – miehiä, naisia ja lapsia, ehkä vain yhtä perhettä teloittajan luoteihin kaatumassa” (115). Lower myöntää itsekin tottuneensa puhumaan uhreista isoina lukuina.

Tämä tapa kertoa kuolemasta juontaa yllättäen juurensa natseilta, jotka pelkistivät ihmiset tapettaviksi joukoiksi, tuhoamislaitoksiin kuljetettavaksi rahdiksi, juutalaisista puhdistettaviksi alueiksi. (96)

Lower käy tapahtumapaikalla Myropilissa, penkoo arkistoja eri puolilla maailmaa ja tekee uskomatonta salapoliisityötä pyrkiessään identifioimaan kuvan henkilöt. Valtavasta työstä kertoo myös teoksen lähes viidenkymmenensivun laajuinen viiteluettelo. Valokuvaaja Lubomir Skrovina ikuisti kamerallaan natsien julmuuksia. Kirjeissä vaimolleen Skrovina puhuu materiaalin julkaisemisesta; lopulta hän siirtyy vastarintaliikkeeseen. Saksalaiset teloittajat selvisivät ilman tuomiota – kuten niin usein – mutta ukrainalaisista kaksi tuomittiin kuolemaan ja kolmas neuvostoliittolaiseen vankilaan, tosin vasta 1987.

Ovatko kuvan nainen ja lapsi samat kuin eräässä perhekuvassa, joka on otettu kesällä 1941, jää epävarmaksi. Valokuva antoi kuitenkin sysäyksen tutkimustyölle, joka valottaa jälleen yhtä osaa natsien kansanmurhasta. Teoksessa on paljon sellaista tietoa, jota ei ole tullut ajatelleeksi. Kuten se, että natsien omia dokumentteja on pidetty tärkeämpinä kuin ei-saksalaisten antamia todistuslausuntoja. Näin tutkijat ovat tahtomattaan vaientaneet uhrit ja pakkotyöhön otetut siviilit, esimerkkinä tekijä mainitsee hautoja kaivamaan ja peittämään pakotetut naiset. Lower pohtii myös valokuvaajia moraalisina toimijoina ja valokuvaa todisteena. Hänen mielestään joillakin kuvilla on voimaa muuttaa maailmaa – tällaisia ovat muun muassa napalmihyökkäystä pakeneva alaston tyttö tai punapaitainen kolmivuotias poika, joka ajautui hukkuneena rantaan Turkin Bodrumissa. Hän päättää teoksensa näihin sanoihin:

Julmuuksien kuvat, varsinkin ne harvat, jotka todistavat kansanmurhaa, rikoksista suurinta, järkyttävät ja herättävät häpeää. Katseen kääntäminen palvelee tietämättömyyttä. Kun panemme kuvat näytteille museoihin ilman kuvatekstejä ja lataamme niitä netistä ilman historiallista kontekstiaan, me ylenkatsomme uhreja. Jos lakkaamme tutkimasta kuvaa, lakkaamme välittämästä historian oikeudenmukaisuudesta, kansanmurhan uhasta ja murhatuista kadonneista. (175)

Wendy Lower on historian professori ja tutkija, jolta on aiemmin suomennettu teos Hitlerin raivottaret. Saksalaisnaisia natsien kuoleman kentillä (2014), joka kuvasi naisia, jotka toimivat miestensä rinnalla idässä valloitetuilla alueilla.

Teoksesta muualla:

”Valokuva, joka ikuisti murhan. Kuva perheen teloituksesta johti Ukrainan juutalaisten joukkotuhon jäljille.” Ilta-Sanomien artikkeli, jossa kuvia teoksesta (kirj. Seppo Varjus).

Kirja-arvio: Erään perheen teloitus. MTV:n sivut, kirj. Pertti Nyberg.

Lubomir Skrovinan pojan haastattelu vuodelta 2017 löytyy United States Holocaust Memorial Museumin sivuilta. Haastattelijoina Wendy Lower ja János Dési.

Vilén & Jokisipilä: Kiitoskortti Hitleriltä / Lars Westerlund: Suomalaiset SS-vapaaehtoiset ja väkivaltaisuudet 1941–1943

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Vieraassa univormussa

Jari Vilén & Markku Jokisipilä: Kiitoskortti Hitleriltä. SS-mies Jorma Laitisien päiväkirjat 1941–1943. Minerva, 2020. 208 s.

Lars Westerlund: Suomalaiset SS-vapaaehtoiset ja väkivaltaisuudet 1941–1943. Juutalaisten, siviilien ja sotavankien surmaaminen Saksan hyökkäyksessä Neuvostoliittoon. Suom. Timo Soukola. SKS, 2019. 372 s. (Teos pdf-tiedostona)

Suomalaisten SS-vapaaehtoisten kohtalot ja toiminta Saksan itärintamalla jaksavat kiinnostaa. Aiheesta on kirjoitettu lukuisia teoksia, joista tunnetuin lienee Mauno Jokipiin järkälemäinen Panttipataljoona. Suomalaisen SS-pataljoonan historia (1968). Jokipiin tutkimusta arvostetaan yhä, mutta useat nykyhistorioitsijat ovat moittineet häntä puolueellisuudesta ja haluttomuudesta käsitellä tapahtuneita väkivaltaisuuksia.

Alkuaan englanniksi julkaistun Lars Westerlundin Suomalaiset SS-vapaaehtoiset ja väkivaltaisuudet 1941–1943. Juutalaisten, siviilien ja sotavankien surmaaminen Saksan hyökkäyksessä Neuvostoliittoon (2019) taustalla on tutkimushanke, joka sai alkunsa Simon Wiesenthal -keskuksen johtajan presidentti Sauli Niinistölle osoittamasta pyynnöstä laatia selvitys suomalaisten osuudesta juutalaisten surmaamiseen.

Vilén & Jokisipilä: Kiitoskortti Hitleriltä / Westerlund: Suomalaiset SS-vapaaehtoiset ja väkivaltaisuudet 1941–1943

Westerlund seuraa SS-divisioona Wikingin reittiä Ukrainan kautta Kaukasiaan. Yksittäisten paikkakuntien tapahtumia valottavat muiden lähteiden ohella eri maista tulleiden SS-sotilaiden päiväkirjamerkinnät. Miesten asenteet vaihtelevat innokkaista kansallissosialismin kannattajista ja sen kaikki ilmenemismuodot hyväksyvistä saksalaisten raakuutta vastustaviin. Suomalaisten SS-miesten kertomukset on erotettu omiksi alaluvuikseen. Surmattujen siviilien ja sotavankien määrät ovat pysäyttäviä ja kuvatut julmuudet puistattavia. Useissa kylissä paikalliset asukkaat ottivat riemuiten saksalaiset vastaan ja olivat ensimmäisinä pahoinpitelemässä juutalaisia.

Westerlundilla on ollut käytössään 76 suomalaisen vapaaehtoisen päiväkirjat, joista 34 alkuperäisessä käsinkirjoitetussa asussa. Jari Vilénin ja Markku Jokisipilän toimittama Kiitoskortti Hitleriltä. SS-mies Jorma Laitisen päiväkirjat 1941–1943 (2020) esittelee yhden tällaisen päiväkirjan. Autonkuljettajana ja moottoripyörälähettinä toimineen Laitisen merkinnät ovat osin lakonisia toteamuksia (”29.6. Taasen matkalla itää kohden”), osin pitempiä kirjauksia taisteluista mutta myös arkisista asioista kuten ruoanhankinnasta tai kotoa tulleista kirjeistä. Suomalaiset vapaaehtoiset olivat Westerlundin tutkimuksen mukaan tietoisia joukkomurhista sotaretken alusta saakka, niin myös Laitinen, joka kirjoittaa surmista jo 2.7.: ”Matka jatkuu itään. Kosketus viholliseen. – – Paljon juutalaisia tapettu.” Tekijöiden mukaan Laitisen tapa kuvata tapahtumia passiivissa osoittaa, että hän ei itse osallistunut tekoihin. Lyhyet merkinnät kertovat myös järkytyksestä.

Suomalaisten ja saksalaisten yhteistyöstä huolimatta suomalaisia ei pidetty arjalaisina. Laitinen sai kokea usein halveksuntaa saksalaisten joukkuetovereiden taholta, itse hän puhuu halventavasti ”valionuorukaisista” ja penikoista: ”Sikoja ja varkaita ovat kaikki. Ottavat kaikki mitä näkevät, oli kaverin tai jonkun muun. On hyvä, että tietää mitä nämä ovat.” Laitisen päiväkirjamerkinnöissä on puolen vuoden tauko ajalta, jolloin hän oli Krakovassa hakemassa ajoneuvoja divisioonalle. Näkikö hän, kun kaupungin getto tyhjennettiin ja 15000 juutalaista lähetettiin tuhoamisleireille? On epäselvää, onko päiväkirja hävinnyt, hävitetty vai eikö hän jostain syystä kirjoittanut. Laitinen haavoittui lokakuussa 1942 ja vietti loppuajan eri sairaaloissa ennen kotiuttamista 3.6.1943. Sotainvalidina hän ei joutunut muiden tavoin enää rintamalle Suomessa.

Laitisen päiväkirjamerkintöihin tehdyt lisäykset ja korjaukset ovat pilkkuja myöten hakasulkeissa, ja merkintöjä taustoittavat kommentit on erotettu harmaalla pohjalla. Alku- ja päätösluvut kertovat vapaaehtoisten joutumisesta Suomen ulkopolitiikan pelinappuloiksi, kotiuttamiseen liittyvistä kiemuroista sekä panttipataljoonaa koskevista uusista tulkinnoista. Tuloksena on onnistunut, informatiivinen kokonaisuus, joka valottaa niin yksittäisen sotilaan kuin koko pataljoonan vaiheita.

Entä kysymys siitä, osallistuivatko suomalaiset SS-vapaaehtoiset väkivaltaisuuksiin? Westerlundin tutkimuksen loppupäätelmä on, että he ”osallistuivat väkivallantekoihin siviilejä ja juutalaisia kohtaan”, mutta että ”tieto ei ole yksiselitteistä eikä täysin luotettavasti varmennettavissa”. Teoksen suomenkieliseen laitokseen saatiin uutta tietoa nykyisen Pohjois-Ossetian alueella lähellä Georgian rajaa sijaitsevan Toldzgunin tapahtumista. Arkistotiedot, suulliset kertomukset ja uusi päiväkirjalöytö kertovat suomalaisen pioneeriryhmän osallistuneen viiden siviilin ja kahden sotavangin surmaamiseen.

Saksaan vapaaehtoiseksi lähti yli 1400 miestä. Motiivit vaihtelivat: monia yhdisti kommunisminvastaisuus ja halu päästä taistelemaan Neuvostoliittoa vastaan, toisia houkutteli mahdollisuus saada korkeatasoista sotilaallista koulutusta tai yksinkertaisesti seikkailunhalu. Äärioikeiston kannattajia oli enemmän kuin aiemmin on arvioitu. Myös asenteet vaihtelivat, joukkoon mahtui niin antisemitistejä kuin juutalaisiin myötätuntoisesti suhtautuneita. SS-vapaaehtoisista ei pitäisikään puhua kollektiivina. Markku Jokisipilä toisti Ylen aamun haastattelussa Kiitoskortti Hitleriltä -teoksessakin esiin tuodun ajatuksen siitä, että vaikka jotkut mahdollisesti osallistuivat väkivaltaisuuksiin, on varottava leimaamasta koko ryhmää.

Teoksista lisää mm. seuravilla sivustoilla:

Markku Jokisipilä aiheesta Ylen aamussa ja Ylen sivuilla
Kiitoskortti Hitleriltä -teoksesta MTV:n sivuilla
Teoksesta arvio Esa Pesosen blogissa

Westerlundin teos on vapaasti ladattavissa Kansallisarkiston sivuilta. Sivuilla lisätietoa tutkimushankkeesta ja linkkejä aineistoihin.
Westerlundin teoksesta Aamulehden sivuilla