Nämä sanat ovat vain sinulle on Tiina Kristofferssonin ja Vesa-Matti Toivosen toinen yhteinen aikuisille suunnattu romaani. Teos liikkuu kahdella aikatasolla, joista menneisyyteen sijoittuva vie lukijan 1940-luvun kansallissosialistiseen Saksaan – syy, miksi ylipäätään tartuin kirjaan ja hyvä niin, sillä ahmin kirjan kahdessa illassa.
Maria on jäänyt isän kuoltua huolehtimaan yksin pienestä Kissankello-kustantamosta. Hänet kuvataan teoksen alkulehdillä kaikesta huolissaan olevaksi viisikymppiseksi naiseksi, joka elää kissansa Monnin kanssa eikä edes kaipaa romantiikkaa elämäänsä. Työterveyslääkäri määrää ahdistuneelle Marialle estrogeenigeeliä, mielialalääkkeitä ja voimaharjoittelua. Onneksi romantiikka jää kuitenkin kustantamon viihdekirjailijan, 85-vuotiaan Ritva Kanervan hoidettavaksi.
Kun Helsingin Sanomat julkaisee haastattelun, jossa arvostettu psykiatri Arne Ahlfors liitetään natsi-Saksan hirmutekoihin, alkaa kustantamossa työskentelevä Kaisla tutkia asiaa. Oliko hänen kaukainen sukulaisensa osallistunut natsien Aktion T4 -eutanasiaohjelmaan murhaamalla potilaitaan Bergwaldin sairaalassa? Miksi hän oli toiminut nimellä Sören Kasser? Historiaa opiskeleva Kaisla haluaa osoittaa toisen historiantutkijan väitteet Arnen natsimenneisyydestä vääriksi. Ehkä hän voisi kirjan kirjoittamalla pelastaa samalla kustantamon.
Kaisla pääsee äkeän isotätinsä Cecilian hulppeaan kartanoon penkomaan Arnen jäämistöä. Saksaksi kirjoitetun päiväkirjan ja muiden lähteiden läpikäyminen näyttää ensin toivottomalta, mutta avuksi tulee Ritvan ihastus Martti, joka osaa saksaa – ja tekoäly. Kuka on salaperäinen N., jonka kirjeitä Arne on säästänyt? Menneisyys ei ole läsnä pelkästään Arnen jäämistön kautta, vaan osa luvuista vie lukijan tapahtumien keskelle vuosiin 1940 ja 1941.
Molemmat aikatasot pysyvät hyvin tasapainossa ja säilyttävät mielenkiintonsa. Henkilöhahmot jäävät ehkä vähän ohuiksi, mutta toisaalta viihdyin heidän seurassaan niin hyvin, että en panisi pahakseni, vaikka he seikkailisivat seuraavassakin romaanissa. Pidin myös siitä, että mukana oli monen ikäisiä hahmoja, mikä tietysti antaa lukijakuntaa ajatellen tarttumapintaa lisää. Teoksessa on myös huumoria – Martin lausuma eroottinen runo ja höyryjunan ja kumiankan risteytykseltä kuulostava hierottava saivat nauramaan ääneen. Kustantaja mainostaa teosta hyvän mielen kirjana kuten tekijöiden edellistä Kangaskauppa joen varrella -romaania. Genre ei kuulu omiin suosikkeihini, mutta teoksessa kuvattu yhteisöllisyys, se miten Maria omaksi hämmästyksekseen saa tukea monelta taholta ja alkaa uskoa ihmisten hyvyyteen, lämmittää kieltämättä tällaisena synkkien uutisten aikana.
Tekijöiden loppusanoissa on lisätietoa historiallisesta taustasta ja käytetystä lähdemateriaalista. En reagoinut ensin ollenkaan nimiin Harro ja Libertas, vaikka olisi pitänyt, sillä kyse on Harro ja Libertas Schulze-Boysenista, joista Norman Ohler kirjoittaa tietokirjassaan Soluttautujat. Rakkautta ja vastarintaa Hitlerin Berliinissä (2021). Teos teki aikoinaan suuren vaikutuksen ja kirjoitin siitä arvion.
Tiina Kristoffersson & Vesa-Matti Toivonen: Nämä sanat ovat vain sinulle. Bazar, 2025. 315 s.
Petter Sandelinin jatkosotaan sijoittuva pienoisromaani Osuma (2024) avautuu moneen suuntaan eikä tyhjene yhdellä lukukerralla. Eletään asemasotavaihetta, kun sotamies Tallgren saapuu uutena vänrikki Andersénin johtamaan ryhmään. Miehet hyväksyvät hänet kursailematta joukkoonsa. Tallgrenin huomio kiinnittyy kamiinan luona istuvaan Ståhliin, joka hymyillen esittelee itsensä. Vähitellen heidän välilleen kasvaa kiintymys, joka syvenee rakkaussuhteeksi. Osuma on romaani paitsi kielletystä rakkaudesta myös muistamisen merkityksestä.
Asemasodan pysähtyneisyys tuodaan usein esiin kuvaamalla puhdetöitä ja muita toimia, joilla aika saatiin kulumaan. Osumassa miehet järjestävät juoksukilpailun, pelaavat korttia ja ryyppäävät. Holm vuolee puusta niin säädyllisiä kuin säädyttömiä hahmoja. Silti joku on aina tähystysvuorossa, sillä vihollinen on vain sadan metrin päässä. Hyvin yhteen hitsautuneen ryhmän rauhan rikkoo luutnantti Wolff, joka kiillotettuine saappaineen saa edustaa saksalaismielisyyttä. Wolff yllättää Tallgrenin ja Ståhlin suutelemassa, mistä seuraa uhkailua ja käsky siirtää Ståhl viidenteen komppaniaan, jota miehet pitävät kuolemantuomiona. Ståhl on ryhmässä pidetty jäsen, sillä hän on rohkeudellaan pelastanut muiden hengen. Kuten Freja Rudels arviossaan toteaa (ÅU 11.10.2024), Sandelin yhdistää Ståhlin hahmossa ihannesotilaan ja homoseksuaalisuuden: edellisestä tuli sotajuttujen ja -kirjallisuuden yleinen piirre, jälkimmäisestä vaiettiin.
Inhimillistetty luonto
Monissa sotaromaaneissa asetetaan luonnon kauneus ja rauha vastakkain sodan tuhojen, julmuuden ja melun kanssa. Sandelinin romaanissa luonnonkuvaus saa poikkeuksellisen suuren roolin. Teos sekä alkaa että päättyy kuvaukseen puusta, joka alussa on vasta siemen kosteassa ja pimeässä maassa ja lopussa ”harmaahapsinen ja vanha” (128) mänty, joka tietää aikansa päättyvän pian. Yhtäältä todetaan, että ”[l]uonto ei välitä sodasta”, ja että [t]ekee kipeää ajatella miten kaikki se kaunis voi olla olemassa niin lähellä sotaa. Niin lähellä järjestelmällistä tappamista.” (89) Toisaalta lehtensä pudottanneen koivun ”[o]ksat riippuvat kuin amputoitujen raajojen tyngät.” (92) Koivun kirkuminen pakkasen repiessä lehtiä tai kuusen ”pitkittynyt kuolinhuuto” (103) lumen painon alla tuntuvat viittaavan myös sodan ihmisille ja luonnolle aiheuttamiin kärsimyksiin. Inhimillistäminen ulottuu myös muistamiseen:
Det är något jag måste minnas innan jag kan fortsätta växa. Det är något som inte har att göra med skogen, mossa och regn. Jag sträcker mig efter minnet.
Minun täytyy muistaa jotain ennen kuin voin jatkaa kasvamista. Se jokin ei liity metsään, sammaleeseen eikä sateeseen. Kurkotan kohti muistoa. (11)
Minä-kertojana toimivat niin muistojaan kohti kurkottava mänty kuin sotamies Tallgren (nimi viittaa männynoksaan). Ovatko he yksi ja sama vai edustaako mänty kollektiivista muistia? Toistuvia aihelmia ovat myös punatulkku (’domherre’), joka tuntuisi toimivan perinteisenä enteenä kuolemasta mutta myös rakkauden symbolina, ja saappaat, joita Ståhl kuivattelee kamiinan edessä, kun Tallgren ensimmäistä kertaa astuu korsuun, ja jotka Tallgren perääntymisen alkaessa asettelee huolella korsun oven viereen ja joiden ympärille mänty kietoo juurensa.
Monimerkityksinen kieli
Sandelin leikittelee sanojen eri merkityksillä. Jo teoksen nimi Skott tarkoittaa paitsi laukausta myös versoa.
Jag är ett frö, ett skott, ett träd, en man, en soldat, någon som älskar.
Olen siemen, verso, puu, mies, sotilas, joku joka rakastaa. (34)
Modig-nimisen (’rohkea, urhoollinen) naapurikorsun miehen kuolema tarkka-ampujan luodista saa miehet riitelemään: Munter väittää tämän olleen tyhmänrohkea, kun taas Trast ja Lode kehuvat mallisotilaaksi. Teoksen alussa on ote J. L. Runebergin Vänrikkien ensimmäisestä runosta ”Vänrikki Stool” (tai Stål kuten nimi kuuluu Juhani Lindholmin suomennoksessa vuodelta 2017). Siteeratussa kohdassa viitataan Stoolin kertomiin tarinoihin, jonka jälkeen tulevat sitten runot Pilven veikosta, Sven Dufvasta ja muista sankareista. Vänrikkeihin viittaa Ståhlin lisäksi nimet Munter ja Lode. Eikä Runebergista pääse eroon vielä teoksen lopussakaan, sillä ainakin minulle Ståhlin sisaren nuiva suhtautuminen ja veljen tahallinen unohtaminen tuovat mieleen ”Torpan tytön”, jossa sulhastaan sodasta odottava neito haluaa kuolla ymmärtäessään tämän paenneen taisteluita. Sandelinin romaanissa syy ei kuitenkaan ole pelkuruus vaan seksuaalinen suuntautuminen. Jos Vänrikit tuntuvat kurkistelevan rivien välistä, niin kaukana ei ole toinenkaan sotakirjallisuuden jättiläinen: miehiään ymmärtävä ja turhaa pokkurointia kaihtava vänrikki Andersén on toisinto Väinö Linnan Tuntemattoman Koskelasta.
Pietarsaaressa syntynyt Petter Sandelin asuu nykyään Vaasassa. Häneltä on aiemmin ilmestynyt runokokoelma Istället för grindcore (2013). Esikoisromaanissaan Sandelin käyttää taitavasti hyväkseen aiempaa sotakirjallisuutta, mutta hänen teoksensa on täysin omaääninen, runollisen kaunis kuvaus rakkaudesta, jonka näyttämönä sattuu olemaan sota. Haastatteluissa kirjailija on viitannut Kati Mustolan ja Sandra Hagmanin tutkimuksiin* sodanaikaisesta homoseksuaalisuudesta. Sandelin ei toki ole ensimmäinen, joka kuvaa homoseksuaalisuutta sijoittaen tapahtumat sota-aikaan; samaa aihetta käsitteli esimerkiksi Sami Hilvon Viinakortti (2010).** Molemmissa teoksissa tulee esiin sota-ajan sallivuus verrattuna sodanjälkeiseen aikaan, jolloin asenteet jälleen tiukentuivat. Paikoin proosarunoa lähenevän Osuman on suomentanut upeasti Katriina Huttunen.
Jag ska minnas hur vår kärlek var ljuset mitt i mörkret.
Aion muistaa miten rakkautemme oli valo pimeyden keskellä. (114)
* Ks. Kati Mustolan artikkeli teoksessa Ihminen sodassa. Suomalaisten kokemuksia talvi- ja jatkosodassa (2006) ja Sandra Hagmanin teos Seitsemän kummaa veljestä: Kertomuksia suomalaisen homoseksuaalisuuden historiasta (2016).
** Teoksessani Sodan muisti. Talvi-, jatkosota ja Lapin sota 2000-luvun historiallisessa romaanissa (2016) käsittelen luvussa neljä homoseksuaalisuutta kuvaavia sotaromaaneja, Hilvon teoksen lisäksi analysoin tarkemmin Gerry Birgit Ilvesheimon Lykantropian (2009) ja Paula Havasteen Kaksi rakkautta (2010). Yksi ehkä koskettavimmista kertomuksista löytyy Sirpa Kähkösen romaanista Neidonkenkä (2009).
Anne Vuori-Kemilän Maahan viilletty raja (2023) teki niin suuren vaikutuksen (lue arvioni täältä), että otin saman tien kuunneltavaksi hänen edellisen romaaninsa Mustaa jäätä (2020). En tiennyt teoksesta muuta kuin, että se oli ollut Finlandia-palkintoehdokas. Kuuntelemisen jälkeen hain kirjan vielä kirjastosta ajatuksena kirjoittaa lyhyt arvio, sillä teos iski tajuntaan niin kerronnallaan kuin henkilöhahmoillaan. Vasta nyt aloin lukea, mitä teoksesta on kirjoitettu, ja hämmästyin ristiriitaista vastaanottoa – tai oikeastaan kielteisesti kirjoitti lähinnä Helsingin Sanomien kriitikko, mikä tietysti herätti palkintoehdokkuuden yhteydessä huomiota.
Teoksen alku on koukuttava: Antti on vastentahtoisesti menossa Gulffin ja Siirin luo jälkimmäisen syntymäpäiville mutta löytää molemmat kuolleina. Seuraavassa luvussa Antti on pieni poika, joka asuu samassa pihapiirissä kuin Elffi eli Siiri ja Gulffi. Antti tutustuu Gulffiin ja ihailee tämän pirssi-Mersua, jota saa kiillottaa. Siiri saa epilepsiakohtauksia ja joutuu välillä ”piirille”. Seuraavassa otteessa tapahtuma nähdään Antin näkökulmasta:
Gulffi oli ollut saattamassa, ei ollut antanut vieraiden retuuttaa vaan oli taluttanut Elffin käsipuolesta autoon ja tunkenut kassillisen tavaraa mukaan. Auton mentyä Gulffi oli itkenyt. Gulffiko itkenyt? Katsoin Sakaria eikä se onneksi huomannut. Kunhan puhuu omiaan, vasiten liioittelee, varmasti valehteleekin jos joku vaan on niin pöljä että uskoo. Ei Gulffi itke. Sillä on Mersu ja lihaksia. (35)
Tapahtumia kuvataan Antin lisäksi myös Siirin ja Gulffin näkökulmista. Takaumina kerrotaan Siirin avioliitosta ja pitkään odotetun Timo-pojan syntymisestä sekä tutustumisesta Gulffiin eli Railiin. Aviomies Erkki sallii Siirin lopulta aloittaa työt sijaisena kirjastossa. Ruumiinavausapulaisen hommat jätettyään Raili pääsee taksikuskiksi ja alkaa kasvattaa osaamistaan autoista kirjaston tarjonnalla. Siellä vastaan tulee Siiri, jonka ”[l]aihasta varresta tuli mieleen heinä, ei mikään törröttävä korsi lumen alta vaan tuore ja tuulessa taipuisa” (71–72). Raili keksii olevansa etsimässä tietoa rasvatatista.
Lopulta suostuin tavallisiin tatteihin, sitten rouskuihin, haperoihin, seitikkeihin. Lainasin kirjan kerrallaan. Jokaisen kohdalla kiitin kirjailijaa ja sienilajien määrää. Tiskin takana istuvaa naista.
Kuukauden jälkeen Raili rohkaistuu pyytämään Siiriä kahville: ”Myrkkyseitikkeihin helposti hairahtuu jos ei tunne. Vähän kuin hengenpelastustyöstä kiitokseksi.” (77) Rasvatatin metsästys toi mieleen Gerry Birgit Ilvesheimon Lykantropian (2009) hillittömän sieniluettelon. Teoksessa on paljon tämänkaltaista huumoria, joka keventää muutoin tummasävyistä tarinaa, sillä niin Siirillä kuin Raililla on menneisyyden taakkansa. Gulffin ja Antin omalaatuinen ystävyys, jos sitä siksi voi kutsua, on usein koetuksella. Hyvä esimerkki on Kokkolaan ruumisautolla – Peli-Taskisen ruumis takaosassa – tehty reissu, jolle Gulffi saa houkuteltua Antin mukaan lupaamalla avusta hyvän maksun niin pojalle kuin tämän äkkipikaiselle kommunisti-isälle. Ehkä parasta teoksessa on juuri epätavalliset ihmissuhteet, jotka on kuvattu lämmöllä ja huumorilla. Vuori-Kemilän tekstiä on ilo lukea ja etenkin dialogissa on iskevyyttä. Kerronta on muutenkin paikoin lakonista: ”Menin ovelle, sen takana oli maailma. Ei ahdas niin kuin arkku mutta ei paljoakaan avarampi tai sellainen että vaivatta mahtuisi” (272), on yksi Gulffin paljonpuhuvista toteamuksista.
Löytyykö teoksesta sitten mitään moitittavaa? Miesmäinen Raili / Gulffi on 2020-luvun näkökulmasta turhan stereotyyppinen lesbohahmo, mutta olisiko tällaista tarinaa saanut rakennettua toisenlaisen hahmon varaan. Gulffi herättää huomiota ulkonäöllään ja käytöksellään ja tuo esiin ne ennakkoluulot, joita 1960-luvun Pohjois-Pohjanmaalla seksuaalivähemmistöjä kohtaan tunnettiin.
Vuoden 2020 Finlandia-ehdokkaiden joukossa oli teoksia useilta suosikkikirjailijoiltani: Ann-Luise Bertellin Heiman (suom. Oma maa 2021; ks. arvioni 19.7.2021), Tommi Kinnusen Ei kertonut katuvansa ja Anni Kytömäen Margarita, joka nappasi voiton. Toisinaan valitsijat nostavat esiin kokeellista kirjallisuutta mutta tämä vuosi näyttäisi olleen enemmän perinteisten tarinankertojien. Vuori-Kemilän teoksen perustelut olivat:
Yhteisön poikkeusyksilöitä tukahduttava paine, suomalainen vaikenemiseen kallistuva puhekulttuuri, vuosien tunnelukot ja mielenterveysongelmat. Vuori-Kemilän aiheet ovat raskaat, mutta hän kuvaa maailman kolhimia ihmisiään oikeudenmukaisella lämmöllä ja rakkaudella, heidät kirjailijan taidolla lihaksi ja vereksi muuttaen. (Kirjasäätiön julkaisemasta tiedotteesta)
Anne Vuori-Kemilä: Mustaa jäätä. Karisto 2020. 297 s.
Finlandia-palkintoehdokkaana teoksesta julkaistiin arvioita lehdissä ja blogeissa, mutta ehkä olisin odottanut vielä enemmän huomiota. Tässä muutamia poimintoja:
Suomessa kirjoitetaan kiitettävän paljon historiallisia jännäreitä. Artikkelissani Sisällissota kaksituhattaluvun rikosromaaneissa olen käsitellyt Timo Sandbergin, Timo Saarron, Mikko Porvalin, Nina Hurman ja Virpi Hämeen-Anttilan romaanien ajankuvaa, lähinnä sitä miten sisällissodan jäljet näkyivät yhä seuravilla vuosikymmenillä. On ollut ilahduttavaa huomata, että genren pariin on tullut jälleen uusia tekijöitä, esimerkiksi Laura Andersson (Kuolema Kulosaaressa, 2022), Pauli Jokinen (Jääleinikin kuolema, 2022) ja Heidi Airaksinen (Vierge Moderne, 2021). Esittelen seuraavaksi Laura Anderssonin romaanin, jossa miljöönä on sodanjälkeinen Helsinki.
Kuolema Kulosaaressa aloittaa Lili Loimola -ratkaisee sarjan. Lili, oikealta nimeltään Lyyli Huttunen, on ollut Amerikassa kotiapulaisena mutta palaa kotiin sodan päätyttyä. Laivalla hän tapaa Riku Loimolan, ja yhdessä he ratkaisevat kuuluisaa pankkiiria kohdanneen varkauden. Lili ja Riku avioituvat käytännön syistä: pariskunnan on helpompi saada katto päänsä päälle asuntopulasta kärsivässä Helsingissä ja Rikun on helpompi peittää seksuaalinen identiteettinsä. Homoseksuaalisuus nousee yhdeksi teoksen teemoista, sillä myös ratkaistava tapaus näyttäisi liittyvän siihen. Joakim Holm palkkaa yksityisetsivät saadakseen takaisin kiristyskirjeet, jotka hän on lähettänyt rikkaalle Henry Aaltokoskelle nähtyään tämän usein yöllä Esplanadin puistossa, jossa miehet etsivät seuraa. Toimeksianto vie Lilin ja Rikun Kulosaaren hienolle huvila-alueelle. Pian heidän selvitettävänään on myös palvelustytön murha. Onneksi apuun saadaan komisario Elias Huhta, joka kaikesta päätellen tulee olemaan mukana myös sarjan seuraavassa osassa. Kimurantista juonesta ei sen enempää. Teos on sujuvasti kirjoitettu, ja sympaattinen pääpari takaa mukavan lukuhetken.
Kuten usein olen todennut, historiallisissa dekkareissa ajankuva koukuttaa lähes yhtä paljon (ja toisinaan enemmän) kuin rikosjuoni. Andersson tuo hyvin esiin kielteiset asenteet homoseksuaalisuutta kohtaan. Poliisit ratsaavat kaupungilla paikkoja, joissa tietävät homomiesten tapaavan, ja kiinniotettuja pahoinpidellään estotta. Myös Riku saa osansa iskuista erään ratsian yhteydessä.
Kaupungissa sota-aikana eläneet kertovat, että silloin täällä sai olla rauhassa – –. Poliiseilla oli kai parempaakin tekemistä kuin jahdata muutamaa poikkeavaa pitkin puistotietä. Kaikki olivat ehtineet tottua siihen. He olivat kuulemma järkyttyneet aiemmin tänä vuonna, kun ratsiat alkoivat toden teolla uudestaan. Kiihkoilijoiden joukossa on isoja nimiä poliisilaitokselta. He tekevät sitä huvikseen. Ei siinä ole kyse mistään muusta. (144)
Rikun toteamus asenteiden muuttumisesta pitää paikkansa. Kati Mustola kirjoittaa artikkelissaan ”Homoseksuaalisuus ja sota” (teoksessa Ihminen sodassa, 2006), että sota muodosti poikkeustilanteen, jossa asenteet homoseksuaalisuutta kohtaan lieventyivät. Mustola kertoo kahdesta sotilaasta, joista toinen on paremmin Tom of Finlandina tunnettu Touko Laaksonen. Laaksosen mukaan sota-aikana ei ollut ratsioita, vaikka miesten kohtaamispaikat Helsingissä olivat yleisessä tiedossa. Mustolan sanoin ”[s]odan jälkeen tapahtui eräänlainen kollektiivinen muistinmenetys sota-aikaisesta homoseksuaalisuudesta” (2006, 188); moni näki heteroavioliiton ainoana mahdollisuutena ja vaikeni todellisesta seksuaalisesta identiteetistään.
Laura Andersson: Kuolema Kulosaaressa. Otava, 2022. 415 s.
Kirjallisuutta ja tutkimusta 