Avainsana-arkisto: jatkosota

Jari Järvelä: Raiteet

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Jari Järvelä teki sen taas: kirjoitti upean historiallisen romaanin tärkeästä aiheesta. Raiteet on runsas sivumäärältään (479 sivua) mutta ennen kaikkea sisällöltään. Teoksessa on kolmea aikatasoa, joiden kaikkien nimet viittaavat rautatiehen: Luurata (1868), Valtimot ja laskimot (1918), Sivuraide (1944). Toinen yhdistävä tekijä on kaksitoistavuotias Amanda, joka kaksi vuotta vanhemman veljensä Ilmarin kanssa pääsee hätäaputöihin Riihimäki–Pietari-ratatyömaalle. Toisessa osassa seurataan Amandan pojantyttären Kuutamon vaiheita sisällissodassa maaliskuun alusta toukokuun alkuun. Kolmas osa kertoo Kuutamon pojasta Voitosta, joka vartio ”Suomen kansan elämänlankaa” eli radanpätkää jossain Aunuksenkannaksella.

Jari Järvelän romaanin Raiteet kansikuvassa on mustalla pohjalla höyryveturi, raiteita ja taskukello.

Nälkäradan luiset rintakehät

Vanhempien ja kolmen nuoremman sisaruksen kuoltua Amandalla ja Ilmarilla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin lähteä kotoa. Matkalla he kohtaavat perheensä menettäneen, puolisokean Augustin, jota he ensin luulevat kummitukseksi. Nälästä horjuva kolmikko löytää ratatyömaalle viime hetkellä; laihaa velliä annetaan aluksi vain vähän, sillä moni nälkiintynyt on menehtynyt syötyään liikaa. Nälkään tai lapionvarteen kuolleita haudataan niin metsiin kuin radan alle saven ja soran sekaan: ”Kiskoja kannattelisivat rakentajien luiset rintakehät.”

Ensin sisarukset siirtävät pitkävartisella, leveällä kihvelillä maata kottikärryihin. Amanda löytää ”leipälajinsa seitsemäntenä päivänä, silloin kun Jumala lepäsi joskus aikojen alussa, kun taas me emme näin maailmanlopun aikoina” (36). Irti hakattu, ylimääräinen maa-aines kuskataan niin kutsutun leikkauksen rinnettä alas kottikärryillä siksakkia lankkuja pitkin. Yhden kärrymiehen saatua tarpeekseen, tarttuu Amanda kärryihin: ”Ensimmäisessä tiukassa käännöksessä kärryt kaatuivat ja sisko niiden mukana, lapiomiehet röhähtivät nauruun (37).

Kolmannessa käännöksessä kärryt kaatuivat uudestaan ja sisko lensi nurin. Hän nousi pystyyn naama verisenä, nenä oli kolahtanut johonkin. Sanaakaan sanomatta hän väänsi tyhjät kärryt pystyyn ja alkoi lapioida lastia takaisin. Nyt kukaan työporukasta ei enää röhähdellyt, kaikki seurasivat herpaantumatta miten sisko lähti taas kerran liikkeelle, selvisi yhdestä käännöksestä, vielä toisesta. Kolmannessa kärryt menivät kumoon, ja sisko lastasi ne entistä mustelmaisempana vielä kerran uudestaan.
Ylhäällä oli nyt hiirenhiljaista. [– –]
Seuraavana aamuna kaivuupaikalle oli ilmestynyt yhdet muita kottikärryjä pienemmät kärryt. Niiden toiseen kahvaan oli kaiverrettu Amandan nimi. Siitä aamusta siskoni oli kärrymies. (38)

Kun työnjohtaja seuraavana päivänä ihmettelee, että ”mikä helvetin kääpiö tuolla huseeraa”, käskevät miehet kuorossa tämän pitää turpansa kiinni. Tämä tarina on hyvä esimerkki Järvelän usein humoristisesta tyylistä. Amanda todellakin ”antaa valoa”, kuten August toteaa.

Myöhemmin kolmikko on räjäyttämässä kalliota ensin ruudilla ja sitten nitroglyseriinillä – taito, jonka Paracelsus- niminen mies on oppinut Amerikassa. Ja panosten sytyttäminenhän on ”seiffiä workia” kun ei hätäile. Koeräjäytys nitroglyseriinillä tehdään harjunrinteeseen insinööri Appelbergin päätöksellä – Amandan vastaväitteet kuitataan lapsen tietämättömyydeksi. Seuraa yksi teoksen monista groteskeista kohtauksista, sillä harjuun on haudattu työmaalla kuolleita. Räjähdyksen jälkeen insinööri kerää sekopäisenä maassa lojuvia ruumiinkappaleita kuin ”koittaisi koota vainajan uudestaan elämään”.

Laskettuaan raajat varovaisesti alas hän istui maahan luomansa uuden, uljaan ihmisen viereen. Sillä oli yksi jalka ja kolme vasenta kättä. Pää puuttui. (124)

Punasoluja Suomi-neidon verisuonissa

Amandan ja Ilmarin oloja ratatyömaalla seurataan pari vuotta, minkä jälkeen siirrytään vuoden 1918 maaliskuun alkuun. Kuutamo, Amandan pojantytär, käyttelee Maxim-kuularuiskua punaisten panssarijunassa, jossa työskentelee myös sanitääri Tekla. Kuutamon Voitto-pojasta huolehtii mummi, koska Amerikkaan lähteneen isän on ”helvetin huono suuntavaisto” vienyt Sysmään. Amanda piirtää Voitolle Suomen kartan, jossa rautatiet kulkevat valtimoina ja laskimoina, ja hän itse on ”Suomi-neidon sanitääri”, joka pitää verisuonet kunnossa. Sodankäynti on sekavaa, ja välillä tulitetaan omia, mutta syyllisiä ovat tietysti lahtarit. Panssarijunan päällikkö Lehtinen kirjaa omat möhlintänsä sotapäiväkirjaan voittoisina taisteluina.

Amanda on säilyttänyt suorasukaisen, äkeän tyylinsä – henkilöhahmona Kuutamo ei valitettavasti yllä hänen tasolleen. Ratatyömaahan ja Kymijoen ylittävään Korian siltaan palataan pariinkin otteeseen. Sillan rakentaminen oli valtava ponnistus; Amandan mielestä niin uusi kuin vanha silta ovat kirotut ja ”joenpohja täynnä vainajia”. Kun tulee puhe yli-inhimillisiä voimia omaavista sankareista, toteaa mummi Kuutamolle, että tämäkin lienee vain ”tavallinen pikku muurahainen kuten me kaikki”:

Muurahaista muistellaan sankarina vasta sitten kun se on tapettu, Sitten sille pystytetään yhteinen muistopysti tuhannen muun kuolleen murkun kanssa. Eikä kellään niistä ole nimiä. Pystiin kaiverretaan: Tuntemattomalle muurahaiselle. Eteen sytytetään muistokynttilä kerran vuodessa. Jos muistetaan. (208)

Toinen osa päättyy kohtaukseen, jossa Kuutamo ja Tekla yrittävät kävellä panssarijunan vaunun alta kolmenkymmenen askeleen matkan suojaan valkoisia sotilaita parveilevan ratapihan läpi. Kuutamon laskemat askeleet lomittuvat ympärillä olevan kaaoksen ja Jääkärimarssin säkeiden kanssa.

Elämän- ja kuolemanlanka

Kolmannen osan kiinnostavimmaksi hahmoksi kasvaa Voiton avukseen saama, ”ihmisenpuolikas” Hesekiel, jolla on takanaan värikäs työhistoria ja kymmenen vuotta mielisairaalassa. Hesekiel alkaa kunnostaa vanhaa venäläistä höyryveturia ja tekee Voiton määräämiä töitä, jos sattuu huvittamaan. Syrjäisellä asemalla touhuaa siis kaksi armeijan epäkelvoksi havaitsemaa miestä, sillä Voitto on saanut osuman sekä jalkaansa että hermoihinsa. Hesekiel käy välillä ottamassa sähköshokkeja morsetuslaitteen johdon avulla vaientaakseen äänet päänsä sisältä. Mutta tulee kerta, jolloin Hesekiel ei pääse äänistä eroon, ja miehiä odottaa sivuraiteella järkyttävä näky. Järvelä käyttää taitavasti groteskia korostamaan tarinaa: nälkäradan kuvauksessa groteski on räjäytettyine ja lahoavine ruumiineen vielä rabelaismaista naurua kuolemalle. Toisessa osassa, jossa pelloilla viljan sijaan lojuu ruumiita ja ihmisiä heitellään Korian sillalta alas, ollaan jo astetta vakavampia. Kolmannessa osassa groteski on paikoin järkyttävää ja mustaa, kuten kohtauksessa, jossa hirvittävä näky ”lyyhistää” Hesekielin ja Voiton polvilleen. ”Taivas itkee” ja niin tekisi myös lukijan mieli itkeä. Voitto kysyy kuten niin monet: ”Miksi? Miksi? – – Miksi en ajatellut omin aivoin? Miksi vaikenin?” Hivenen toivoa teoksen loppuun tuo suurisilmäinen tyttövauva, joka saa nimekseen Alku, vaikka isomummi ”jupisee taustalla yhä maailmanlopusta”.

Järvelä on sitonut nämä eri vuosiin ajoittuvat luvut taitavasti yhteen. Teos alkaa toimittaja Mathias Mattsonin sanoilla, kun tämä ylistää ratahanketta, jota varten senaattorit ovat tulleet mäen harjalle kilistelemään lasejaan. Mattson, oikealta nimeltään Matti Matinpoika, jota kutsuttiin Taskumatiksi erotukseksi samannimisistä veljistään, kirjoittaa lehtijutun ohella Monte-Criston kreivin tyylistä seikkailuromaania nimeltä Kiskojen Kreivi, jonka unohtumattomana sankarina seikkailee hänen itsensä kaltainen mies. Hänen kultakellonsa, johon on kaiverrettu kirjaimet MM, siirtyy Amandan omistukseen ja lopulta Voitolle – Amandalle kirjaimet tarkoittivat Maailman Murenemista ja Kuutamolle Maailmanmestaria. Kesken jäänyt käsikirjoituskin säilyy, koska Ilmar haluaa iltaisin kuulla Amandan lukevan sitä hänelle. Myöhemmin Voitto kirjoittaa käsikirjoitukselle jatkoa, ja Mattsonkin saa palata Matti Matinpojaksi, joka on Voiton mielestä uskottavampi nimi ratajätkälle. Toistuvia motiiveja ovat myös Amandan, Kuutamon ja Voiton taipumus nähdä näkyjä ja rataan liittyvät, muistoja lapsuudesta kantavat piirustukset.

Groteskit kuvaukset milloin naurattavat milloin itkettävät mutta pitkäveteiseksi tämä radanrakennuksesta, höyryvetureista, panssarijunista, sotilaskuljetuksista ja paljosta muusta rautateihin liittyvästä kertova teos ei missään vaiheessa muutu. Samalla Järvelä tulee kirjoittaneeksi Suomen historiaa valtakeskuksista syrjässä olevia kunnioittaen.

Jari Järvelä: Raiteet. Tammi, 2025. 479 s.

Järvelä on käsitellyt sisällissotaa aiemmin Finlandia-ehdokkaanakin olleessa romaanissaan Kosken kahta puolta, josta kirjoitin myös arvion.

Helsingin Sanomat, kirj. Antti Majander

Kulttuuritoimitus, kirj. Jukka Ahtela

Satakunnan Kansa, kirj. Jari Olavi Hiltunen

Annika Åman: Utbryterskan

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Oravaisten verkatehtaan naisten tarina jatkuu Annika Åmanin Lumpänglar -romaanin ystävien iloksi. Utbryterskan lähtee liikkeelle vuodesta 1932 ja jatkuu vuoteen 1945. Epilogissa näemme välähdyksen vuodesta 1954. Kuten arviossani ensimmäisestä osasta kerroin, teokset pohjautuvat Oravaisten teatterissa esitettyihin suuren suosion saaneisiin näytelmiin. Suosittelen lukemaan teokset järjestyksessä, sillä seuraavassa tulee pakostakin juonipaljastuksia ja Lumpänglarin tapahtumien tunteminen auttaa ymmärtämään henkilöhahmojen luonnetta ja käytöstä.

Annika Åmanin romaanin Utbryterskan kansikuva.

Alma Laakso, Härmi-Alma kuten työtoverit häntä kutsuvat, on palannut asumaan naisten asuntolaan Sarinelundiin, jossa hänet otetaan vastaan kuin vanha ystävä ainakin, vaikka hän itse tuntee pettäneensä työtoverinsa. Vanhin kutoja Skäri-Hilma on kuollut ja Alma pääsee asumaan hänen asuntoonsa tyttärensä Sagan kanssa. Vain muutamaa viikkoa aiemmin Alma on haudannut kolmevuotiaan poikansa Edvinin, joka hukkui. Saga ei ole sen jälkeen puhunut sanaakaan. Alma suree ja tuntee syyllisyyttä, mutta niin tekee myös Saga. Sen sijaan että lohduttaisivat toisiaan, heidän suhteensa menee vielä pahempaan solmuun. Onneksi Saga löytää ystävän Majasta, jolla on oma taistelunsa syvästi uskonnollisen äitinsä Finan kanssa.

”Få saker var så utbytbara som en kvinna”

Alma saa ensin jatkaa konttorissa mutta on pian napit vastakkain myyntipäällikkö Rehnfeldtin kanssa. Alma ymmärtää pian, että Rehnfeldt moittii hänen työtään vain koska on tuntenut entisen kutomomestari Walleniuksen, jonka kanssa Alma asui useita vuosia.

Alma mindes hur Wallenius hade höjt henne till skyarna, valt ut henne och flyttat henne till kontoret, hur smickrad hon varit. Men också hans ord, långt senare: Få saker är så utbytbara som en väverska. Nu förstod hon, hon var knappast den enda han hade bedragit. Få saker var så utbytbara som en kvinna. Och storleken på lönekuvertet låg i direkt förhållande till hur väl man behagade överheten. (32)

Alma ei jaksa enää ”mielistellä tuollaisia sikoja” – seurauksena Rehnfeldt siirtää hänet pesulaan. Alma ei tunne pesulassa työskenteleviä naisia, mutta nämä tietävät kuka Alma on: ”Den gamla vävmästarens kvinna. Tjänstemannahoran. Hon som mist lillpojken.” (44) Työ on kovaa, ja pian Alman käsien iho halkeilee ja silmät vuotavat ja punoittavat, niin kuin muillakin naisilla. Lopulta Alma menee puhumaan johtajalle työoloista mainiten myös joen saastumisen ja pääseekin muiden naisten – ja johtajan vaimon – tuella puolaamoon töihin. Johtajatar auttaa myös Sagaa tarjoamalla töitä kotiapulaisena. Äidin vastusteluista huolimatta Saga ottaa työn vastaan.

Sodat taustalla mutta vaikutukset näkyvät

Kuva: Finna.fi. Kuva on mahdollisesti Finlayson-Forssan kutomon puolaamo-osastolta talvisodan pommitusten jälkeen.

Aivan kuin huomaamatta tulee verkatehtaan eri osastoissa tehtävä työ tutuksi lukijalle (katso kuvia puolaamoista Finna.fi:n sivuilla). Talvi- ja jatkosota näkyy teoksessa uutisina ja kirjeinä rintamalta, elintarvikkeiden säännöstelynä ja lisääntyvänä kysyntänä – pitihän sotilaille ommella pukuja. Suhtautuminen sotaan vaihtelee, ja varsinkaan jatkosodan aikaiset haaveet Suur-Suomesta eivät kaikkia miellyttäneet. Osa miehistä osoittaakin mieltään kieltäytymällä lähtemästä rintamalle. Epäoikeudenmukaisuus on saanut Alman kiinnostumaan työväenliikkeen asiasta, ja hän uskaltaa vastustaa myös kehotusta vaihtaa kultasormukset rautaisiin sodan hyväksi ja kehottaa samaan muitakin:

Det här kriget handlar nog om mer än att återta landområden. Ska vi gå med järnringar och bekosta Mannerheims dröm om Storfinland, samtidigt som kvinnor, barn och åldringar dör i tusental i finländska koncentrationsläger i Östkarelen? Nej, behåll ert guld. (221)

Luvut ovat lyhyitä, ja näkökulma vaihtelee pääasiassa Alman ja Sagan välillä. Näiden lisäksi osa luvuista kertoo Gunnarin, Alman entisen rakastetun, elämästä Paljakassa. Gunnar asuu baptisteihin kuuluvan Lisan luona autellen erilaisissa töissä talossa ja seurakunnassa. Lisan kautta Gunnar tapaa vöyriläisnaisen, joka osaa kertoa Gunnarin sisällissodan aikana teloitetuista vanhemmista. Tapahtumaan viitataan muutamissa kursiivilla merkityissä osuuksissa ja Gunnarin lapsuudenmuistoissa. Gunnarin ahdistus ja kiihkeä halu selvittää asia kertovat sodan traumaattisista jäljistä. Kun Alma käy kyläilemässä lapsuudenystävänsä luona, törmää hän sattumalta Gunnariin, eikä tapaamisilta voi välttyä enää sen jälkeen, kun Gunnar jatkosodan alkaessa pääsee takaisin Masuuniin töihin miespulan vuoksi.

Miten Alman, Sagan ja muiden masuunilaisten käy? Vaikka epilogissa kurkistetaan tulevaisuuteen, niin sen verran solmimattomia langanpäitä jää, että kirjasarja toivottavasti täydentyy trilogiaksi. Åman kuvaa elävästi ja lämmöllä henkilöhahmojaan mutta ennen kaikkea työläisnaisten yhteisöä – eikä heistä ole kirjoitettu yhtään liikaa.

Annika Åman: Utbryterskan. Schildts & Söderströms, 2024. 260 s.

Arvio Svenska Ylen sivuilla, kirj. Marit Lindqvist

Kritikerpanelen: Svenska Ylen sivuilla voit myös kuunnella Marit Lindqvistin ja Vasabladetin Lisbeth Rosenbackin keskustelun romaanista.

Petter Sandelin: Osuma

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Petter Sandelinin jatkosotaan sijoittuva pienoisromaani Osuma (2024) avautuu moneen suuntaan eikä tyhjene yhdellä lukukerralla. Eletään asemasotavaihetta, kun sotamies Tallgren saapuu uutena vänrikki Andersénin johtamaan ryhmään. Miehet hyväksyvät hänet kursailematta joukkoonsa. Tallgrenin huomio kiinnittyy kamiinan luona istuvaan Ståhliin, joka hymyillen esittelee itsensä. Vähitellen heidän välilleen kasvaa kiintymys, joka syvenee rakkaussuhteeksi. Osuma on romaani paitsi kielletystä rakkaudesta myös muistamisen merkityksestä.

Petter Sandelinin teoksen Skott (Osuma) kansikuvat.

Asemasodan pysähtyneisyys tuodaan usein esiin kuvaamalla puhdetöitä ja muita toimia, joilla aika saatiin kulumaan. Osumassa miehet järjestävät juoksukilpailun, pelaavat korttia ja ryyppäävät. Holm vuolee puusta niin säädyllisiä kuin säädyttömiä hahmoja. Silti joku on aina tähystysvuorossa, sillä vihollinen on vain sadan metrin päässä. Hyvin yhteen hitsautuneen ryhmän rauhan rikkoo luutnantti Wolff, joka kiillotettuine saappaineen saa edustaa saksalaismielisyyttä. Wolff yllättää Tallgrenin ja Ståhlin suutelemassa, mistä seuraa uhkailua ja käsky siirtää Ståhl viidenteen komppaniaan, jota miehet pitävät kuolemantuomiona. Ståhl on ryhmässä pidetty jäsen, sillä hän on rohkeudellaan pelastanut muiden hengen. Kuten Freja Rudels arviossaan toteaa (ÅU 11.10.2024), Sandelin yhdistää Ståhlin hahmossa ihannesotilaan ja homoseksuaalisuuden: edellisestä tuli sotajuttujen ja -kirjallisuuden yleinen piirre, jälkimmäisestä vaiettiin.

Inhimillistetty luonto

Monissa sotaromaaneissa asetetaan luonnon kauneus ja rauha vastakkain sodan tuhojen, julmuuden ja melun kanssa. Sandelinin romaanissa luonnonkuvaus saa poikkeuksellisen suuren roolin. Teos sekä alkaa että päättyy kuvaukseen puusta, joka alussa on vasta siemen kosteassa ja pimeässä maassa ja lopussa ”harmaahapsinen ja vanha” (128) mänty, joka tietää aikansa päättyvän pian. Yhtäältä todetaan, että ”[l]uonto ei välitä sodasta”, ja että [t]ekee kipeää ajatella miten kaikki se kaunis voi olla olemassa niin lähellä sotaa. Niin lähellä järjestelmällistä tappamista.” (89) Toisaalta lehtensä pudottanneen koivun ”[o]ksat riippuvat kuin amputoitujen raajojen tyngät.” (92) Koivun kirkuminen pakkasen repiessä lehtiä tai kuusen ”pitkittynyt kuolinhuuto” (103) lumen painon alla tuntuvat viittaavan myös sodan ihmisille ja luonnolle aiheuttamiin kärsimyksiin. Inhimillistäminen ulottuu myös muistamiseen:

Det är något jag måste minnas innan jag kan fortsätta växa. Det är något som inte har att göra med skogen, mossa och regn. Jag sträcker mig efter minnet.

Minun täytyy muistaa jotain ennen kuin voin jatkaa kasvamista. Se jokin ei liity metsään, sammaleeseen eikä sateeseen. Kurkotan kohti muistoa. (11)

Minä-kertojana toimivat niin muistojaan kohti kurkottava mänty kuin sotamies Tallgren (nimi viittaa männynoksaan). Ovatko he yksi ja sama vai edustaako mänty kollektiivista muistia? Toistuvia aihelmia ovat myös punatulkku (’domherre’), joka tuntuisi toimivan perinteisenä enteenä kuolemasta mutta myös rakkauden symbolina, ja saappaat, joita Ståhl kuivattelee kamiinan edessä, kun Tallgren ensimmäistä kertaa astuu korsuun, ja jotka Tallgren perääntymisen alkaessa asettelee huolella korsun oven viereen ja joiden ympärille mänty kietoo juurensa.

Monimerkityksinen kieli

Sandelin leikittelee sanojen eri merkityksillä. Jo teoksen nimi Skott tarkoittaa paitsi laukausta myös versoa.

Jag är ett frö, ett skott, ett träd, en man, en soldat, någon som älskar.

Olen siemen, verso, puu, mies, sotilas, joku joka rakastaa. (34)

Modig-nimisen (’rohkea, urhoollinen) naapurikorsun miehen kuolema tarkka-ampujan luodista saa miehet riitelemään: Munter väittää tämän olleen tyhmänrohkea, kun taas Trast ja Lode kehuvat mallisotilaaksi. Teoksen alussa on ote J. L. Runebergin Vänrikkien ensimmäisestä runosta ”Vänrikki Stool” (tai Stål kuten nimi kuuluu Juhani Lindholmin suomennoksessa vuodelta 2017). Siteeratussa kohdassa viitataan Stoolin kertomiin tarinoihin, jonka jälkeen tulevat sitten runot Pilven veikosta, Sven Dufvasta ja muista sankareista. Vänrikkeihin viittaa Ståhlin lisäksi nimet Munter ja Lode. Eikä Runebergista pääse eroon vielä teoksen lopussakaan, sillä ainakin minulle Ståhlin sisaren nuiva suhtautuminen ja veljen tahallinen unohtaminen tuovat mieleen ”Torpan tytön”, jossa sulhastaan sodasta odottava neito haluaa kuolla ymmärtäessään tämän paenneen taisteluita. Sandelinin romaanissa syy ei kuitenkaan ole pelkuruus vaan seksuaalinen suuntautuminen. Jos Vänrikit tuntuvat kurkistelevan rivien välistä, niin kaukana ei ole toinenkaan sotakirjallisuuden jättiläinen: miehiään ymmärtävä ja turhaa pokkurointia kaihtava vänrikki Andersén on toisinto Väinö Linnan Tuntemattoman Koskelasta.

Pietarsaaressa syntynyt Petter Sandelin asuu nykyään Vaasassa. Häneltä on aiemmin ilmestynyt runokokoelma Istället för grindcore (2013). Esikoisromaanissaan Sandelin käyttää taitavasti hyväkseen aiempaa sotakirjallisuutta, mutta hänen teoksensa on täysin omaääninen, runollisen kaunis kuvaus rakkaudesta, jonka näyttämönä sattuu olemaan sota. Haastatteluissa kirjailija on viitannut Kati Mustolan ja Sandra Hagmanin tutkimuksiin* sodanaikaisesta homoseksuaalisuudesta. Sandelin ei toki ole ensimmäinen, joka kuvaa homoseksuaalisuutta sijoittaen tapahtumat sota-aikaan; samaa aihetta käsitteli esimerkiksi Sami Hilvon Viinakortti (2010).** Molemmissa teoksissa tulee esiin sota-ajan sallivuus verrattuna sodanjälkeiseen aikaan, jolloin asenteet jälleen tiukentuivat. Paikoin proosarunoa lähenevän Osuman on suomentanut upeasti Katriina Huttunen.

Jag ska minnas hur vår kärlek var ljuset mitt i mörkret.

Aion muistaa miten rakkautemme oli valo pimeyden keskellä. (114)

Petter Sandelin: Osuma (alkuteos Skott). Suomentanut Katriina Huttunen. S&S / Schildts & Söderströms, 2024. 130 s.

* Ks. Kati Mustolan artikkeli teoksessa Ihminen sodassa. Suomalaisten kokemuksia talvi- ja jatkosodassa (2006) ja Sandra Hagmanin teos Seitsemän kummaa veljestä: Kertomuksia suomalaisen homoseksuaalisuuden historiasta (2016).

** Teoksessani Sodan muisti. Talvi-, jatkosota ja Lapin sota 2000-luvun historiallisessa romaanissa (2016) käsittelen luvussa neljä homoseksuaalisuutta kuvaavia sotaromaaneja, Hilvon teoksen lisäksi analysoin tarkemmin Gerry Birgit Ilvesheimon Lykantropian (2009) ja Paula Havasteen Kaksi rakkautta (2010). Yksi ehkä koskettavimmista kertomuksista löytyy Sirpa Kähkösen romaanista Neidonkenkä (2009).

Teoksesta muualla:

Svenska Yle, kirj. Malin Öhman

Åbo Underrättelser, kirj. Freja Rudels (maksumuurin takana, luettavissa ePressin kautta kirjastoissa)

Ilkka-Pohjalainen, kirj. Anne Puumala (maksumuurin takana, luettavissa ePressin kautta kirjastoissa)

Karin Collins: Hos dig min längtan är förtöjd

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Karin Collinsin Hankoon sijoittuva historiallinen romaanisarja on edennyt toiseen osaan. Trilogian ensimmäinen osa Snart har sommarn blommat ut (2022) on julkaistu suomeksi nimellä Säilyt sydämessäin (S & S), enkä epäile yhtään, etteikö myös tätä teosta suomennettaisi. Teos jatkaa lukijalle tutuiksi tulleiden henkilöiden parissa. Ensimmäisen osan lopussa Hanko ja Hankoniemi jouduttiin luovuttamaan talvisodan jälkeen Neuvostoliitolle, ja asukkaiden oli jätettävä rakas kotikaupunkinsa. Hjalmar ja Sara ovat siirtyneet Bromarfiin Saran sisaren luo. Hjalmar ei viihdy ja hän kaipaa suunnattomasti pojanpoikaansa Nisseä, joka on lähetetty Ruotsiin turvaan. Pojan isän Berndtin kanssa seurusteleva Aino asuu vanhan rouva Söderlundin luona Tammisaaressa, kun taas Berndt työskentelee Helsingissä merivoimien esikunnassa. Helsingissä on myös Bellevueta johtanut Disa, joka hoitaa nyt professorin taloutta, mutta kieltäytyy asumasta tämän luona. Sen sijaan hän viettää yönsä Bellevuesta tutun talonmies Bergströmin luona.

Karin Collinsin romaanin Hos dig min längtan är förtöjd

Teoksessa eletään välirauhan aikaa ja jatkosodan ensimmäistä syksyä. Tarinan sijoittaminen sodan marginaaliin kotirintamalle jääneiden, erityisesti naisten ja lasten pariin, sekä sotaa edeltävään tai sodan jälkeiseen aikaan on tyypillistä naisten kirjoittamille historiallisille romaaneille – tai ehkä minusta vain tuntuu siltä, koska oma kiinnostukseni vetää minua näiden sotaa muusta kuin taisteluiden näkökulmasta tarkastelevien teosten pariin. Collins on luonut kiinnostavan henkilögallerian erilaisine persoonallisuuksineen. Rohkea oman tiensä kulkija Disa uskaltaa jälleen uhmata sovinnaisia tapoja. Hän tutustuu sairaalassa olevaan Holgeriin, joka on menettänyt molemmat jalkansa ja haluaa vain kuolla. Disa yrittää väittää vastaan, sillä onhan niin paljon minkä vuoksi elää, mutta astuessaan ulos sairaalasta on kontrasti ulkomaailman ja sairaalan steriilin ympäristön välillä lähes liikaa:

Det finns så mycket att leva för, så sade hon. Men stämmer det?
Kontrasten mellan sjukhusets tysta, renskrubbade avdelningar och den ljumma, stimmiga sommarkvällen är så brutal att hon är tvungen att bita sig i läppen. Hur kan världen vara så grym?
Hur kan Holger ligga stympad i en metallsäng och vilja dö, när så många lyckliga unga människor just nu flanerar på stadens gator med armarna om varandra? (280)

Holgerin mukana teokseen tulee mustaa huumoria; seuraavassa kohtauksessa häntä uhataan pakkoruokinnalla.

”Snart blir det tvångsmatning”, säger den strängaste systern bistert. ”Ingen dör på min avdelning bara för att de själva så önskar.”
”Slangar i båda ändor, då”, säger Holger svagt. ”Jag kanske är som en daggmask, ni kan kapa mig var som helst och jag och slangarna sprattlar vidare.” (278)

Jääköön kertomatta, millaisen keinon Disa keksii Holgerin avuksi. Aino työskentelee kaupassa mutta saa sitten lisätyötä konekirjoittajana toimituksesta, jossa tehdään lehteä Hangosta lähtemään joutuneille. Aino käyttäytyy juuri niin ärsyttävästi kuin nuori kahdeksantoistavuotias rakastunut nainen vain voi. Hän tekee jopa yllätyskäynnin Berndtin luo esikuntaan ja valittaa, kun ei saa tältä riittävän usein viestejä ja sitten kun saa, analysoi joka sanan allekirjoitusta myöten:

Det är besynnerligt att en enkel underskrift kan göra ett avstånd värre än det redan är. Att skriva ut hela namnet, och inte använda sig av minsta lilla tecken på kärlek. Skillnaden mellan Berndt, och, till exempel, din B, är milsvid. Hälsningar är rent av rysligt. Varför inte tusen kyssar? (46)

Mutta Aino aikuistuu ja alkaa jopa tuntea myötätuntoa vuokraemäntäänsä kohtaan. Teoksen lopussa hän joutuu nuoren elämänsä suurimman haasteen eteen. Koskettavimmat hahmot ovat Hjalmar ja Sara, joilla pitkästä avioliitosta huolimatta on vaikeuksia ymmärtää toisiaan. Collins nostaa taitavasti esiin ihmisten väliset suhteet kaikkine ongelmineen, sen miten yksi väärällä hetkellä lausuttu sana voi kirpaista syvältä ja saada toisen suistumaan raiteiltaan. Hyvä esimerkki tästä on Ainon keskustelu rouva ja herra Söderlundin kanssa siitä, kuinka kiitollisia hankolaisten tulisi olla siitä, että he saavat asua Tammisaaressa. Hangosta tulleiden pakolaisten vastaanottaminen ja asuttaminen ei liene ollut sen helpompaa kuin karjalaistenkaan.

Karin Collins on kirjoittanut aiemmin kolme dekkaria, joita ei ole suomennettu (ks. esittely kustantajan sivuilta). Jostain syystä pidin tästä trilogian toisesta osasta enemmän kuin ensimmäisestä; ehkä tuttujen henkilöiden matkaan oli nyt helppo solahtaa. Hanko miljöönä on kiinnostava ja vähemmän tunnettu sotakuvauksista, ja koska teoksissa liikutaan kotirintamalla, on näitä helppo suositella myös niille, jotka eivät sotaromaaneista välitä.

Karin Collins: Hos dig min längtan är förtöjd. Schildts & Söderströms, 2023. 391 s.

Teoksesta myös

Svenska Yle, kirj. Marit Lindqvist

Hangöbon-lehti, jota Ainokin on toimittamassa, löytyy Kansalliskirjaston digitoidusta aineistosta.

Anne Vuori-Kemilä: Maahan viilletty raja

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Tunnen miten vanha tuttu häpeä vyöryy päälleni kuin talonkorkuinen aalto. Olen yhä sama Reeta, töllisteltävänä ja armonpaloja anelemassa. Kelpaamattomana ja äänettömänä. – – Kaitsijamiehet kuin kiusallaan hokevat neitiä ja nyökkivät päätään kuin varisparvi. (49)

Maahan viilletty raja kuvaa äidin ja tyttären kautta ilman taloudellista turvaa jääneiden naisten elämänvaiheita viime vuosisadan alkupuolella Kemissä ja Haukiputaalla. Reeta menettää äitinsä ja sisarensa, kun laivanlastaajia kuljettanut purjevene kaatuu. Kokemus huutolaisuudesta jättää pysyvät jäljet. Sahalla ystävä Mari haaveilee Amerikkaan lähdöstä, mutta Reetalle riittää Arvi. Tämä kuitenkin hylkää, kun saa tietää Reetan olevan raskaana. Keskenmeno ja uusi raskaus juhannustansseissa kohdatulle Toivolle määrittävät Reetan elämän jatkon. Työt vähenevät eikä köyhäinavusta saatu mitätön summa auta selviämään talven yli. Pakon edessä Reeta antaa Signe-tytön kasvatiksi Toivolle ja Elmille, joilla ei ole omia lapsia.

Anne Vuori-Kemilän teoksen Maahan viilletty raja kansikuva.

Signe on kuusi kuukautta tullessaan Toivolle ja Elmille ja kuusi vuotta, kun hänet Reetan toiveesta tuodaan takaisin. Tällä välin Reeta on mennyt naimisiin Veinin kanssa, joka tarvitsi vaimon ja joka hyväksyi Reetalle prostituution seurauksena syntyneen pojan. Signe ei voi antaa äidilleen anteeksi sitä, että tämä ei antanut hänen jäädä ainoaan tuntemaansa kotiin. Kuusitoistavuotiaana Signe lähtee takaisin Kemiin ja piirtää ”terävän viillon” junan ylittäessä joen: ”Siinä menee eilisen ja huomisen raja” (133). Takaisin Reetan luo hän sanoo tulevansa ”[k]un helvetti jäätyy”.

Signe pääsee ensin lautatarhalle töihin ja myöhemmin saksalaisten sotasairaalaan, jossa eteen tulee Hans. Suomalaisten naisten ja saksalaisten sotilaiden seurustelusta on kirjoitettu niin tutkimuksia kuin fiktiota. Monissa romaaneissa on kuvattu myös halveksuntaa, jota naisiin kohdistettiin etenkin aseveljien muututtua vihollisiksi (esim. Paula Havasteen Yhden toivon tie, joka osin sijoittuu Kemiin).

Jälkisanoissa kirjailija kertoo Reetan ja Signen hahmojen kautta voineensa kuvata ”ylisukupolvista sosiaalista perimää”. Signe ei halua olla äitinsä kaltainen mutta hänen vaiheissaan toistuu Reetan ja niin monen muun köyhän naisen kohtalo. Naisten työn kuvaus miehisiksi mielletyillä aloilla sahoilla ja satamissa ansaitsee tulla nostetuksi esiin. Työ on kovaa, eikä miesten naljailu ja muiden naisten halveksunta tee sitä yhtään helpommaksi. Näin Inkeri neuvoo ahtaajaporukkaan päässyttä Signeä:

Ykskään mies täällä ei halua hävitä akalle, olipa millanen juokale tahansa. Ja jokasen akan täällä piittää olla ainakin viis kertaa miestä kovempi työnteossa ja puhheissa. Ja hyvä viinapääkin lasketaan plussaksi. – – Nostelet lautoja niin pirusti ku pystyt etkä anna kenenkään hyppiä nokalles. Tiville muistat sopivasti pokkuroia, miehet ku on sellaselle persoja. Etkä säiky akkojen juttuja, ne aina uusia koettellee. (247)

Hyvin tutunoloista murretta! Tekijä kertookin Kemin murteen olevan sekoitus Pohjois-Pohjanmaan, Tornionlaakson ja Etelä-Lapin murteita.

Teos pohjautuu todellisiin henkilöihin ja tapahtumiin – muun muassa alussa kuvattu onnettomuus tapahtui Oulunsalon edustalla ja siinä kuoli kaksikymmentä laivanlastaajana toiminutta tyttöä ja naista. Tapahtumia seurataan yli viidenkymmenen vuoden jaksolta. Kerronta vaihtelee Signen ja Reetan välillä, mutta lukujen otsikoissa kerrotaan henkilö, paikkakunta ja vuodet, mikä auttaa lukijaa seuraamaan tapahtumia. Päähenkilöiden lisäksi myös sivuhenkilöissä tekijä nostaa esiin yleisiä kohtaloita: Amerikkaan lähtevä Mari, Signen ystävä Aili, jonka miehen sota jatkuu kotona, Inkeri, jolla on raskaan työn vastapainona raskaat huvit. Historialliset tapahtumat jäävät taustalle mutta vaikuttavat henkilöiden elämään: sodat, yhteistyö saksalaisten kanssa, Kemi-yhtiön työntekijöiden lakko (Kemin veritorstaista ks. esim. Ylen artikkeli). Anne Vuori-Kemilän edellinen romaani Mustaa jäätä (2020) oli Finlandia-palkintoehdokas, enkä ihmettelisi, vaikka tämäkin saisi palkintoehdokkuuksia.

Anne Vuori-Kemilä: Maahan viilletty raja. Karisto 2023. 332 s.

Teoksesta blogeissa Tuijata. Kulttuuripohdintoja ja Kirjailuja ja Kulttuuri kukoistaa

Arvio Mesta.net-sivustolla

Seija Aunila & Jukka-Pekka Heiskanen: Kotien salainen armeija. Naiset tiukassa ohjauksessa sotavuosina

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Seija Aunilan ja Jukka-Pekka Heiskasen Kotien salainen armeija katsoo sotavuosia poikkeuksellisesta näkökulmasta. Kotirintaman merkitys ja naisten rooli sotaponnisteluissa on toki nostettu esiin etenkin uudessa sotahistoriassa. Tästä huolimatta Kotilieden tarkasteleminen osana sotapropagandaa ja sen päätoimittajan Alli Wiherheimon tarina antaa virkistävän erilaisen kuvan sota-ajasta ja täydentää onnistuneesti naisten sotahistoriaa. Kotiliesi oli sotavuosina yksi Suomen luetuimmista aikakauslehdistä ja suurin naistenlehti, jota luettiin niin kaupungeissa kuin maaseudulla, mikä antaa tutkimukselle painoarvoa. Teos perustuu Aunilan 2020 aiheesta kirjoittamaan väitöskirjaan.

Alli Wiherheimo toimi Kotilieden päätoimittajana vuosina 1922–1963. Hän oli opiskellut kieliä ja estetiikkaa ja käsitellyt opinnäytetyössään naistenlehtiä. Hänellä oli apunaan toimituskunta sekä liuta luottokirjoittajia, kuten kirjailija ja kääntäjä Tyyni Tuulio, kirjailija ja yhteiskunnallinen vaikuttaja Katri Bergholm ja Vihannin Alpuassa asunut Impi Aronaho, joka pakinoillaan toi esille maaseudun näkökulmaa. Niin Tuuliota kuin Aronahoa kohtasi menetys, aihe josta he paljon kirjoittivat, sillä Aronahon poika kaatui talvisodassa ja Tuulion jatkosodan alussa.

Louhen ajasta Lemminkäisen äidin aikaan

Pohtiessaan lehden linjaa Wiherheimo keksi käyttää Kalevalan naishahmoja kirkastaakseen perusajatustaan muille. Talvisodan syttymiseen saakka lehdessä oli vallinnut Pohjolan emännän Louhen aika; Louhi kuvasi tahdonlujuutta, tahtoa ponnistella naisen yhteiskunnallisen aseman kohentamiseksi. Sodan sytyttyä Louhi sai väistyä uhrautuvan Lemminkäisen äidin tieltä. Wiherheimon omin sanoin:

Koti-Suomen puolesta, ennen muuta poikiensa puolesta tämä äiti ponnisteli yli-inhimillisin voimin, hän uskoi, toivoi ja toimi eikä hänen rakkautensa, kekseliäisyytensä ehtynyt. (51)

Lemminkäisen äidin kuvassa painottui äidin ja pojan tiivis suhde. Kun sota viimein oli ohi, lehdessä siirryttiin nopeasti naisen yhteiskunnallista roolia ja yksilöllisyyttä korostavaan Ainon ja Kyllikin kauteen.

Kalevalan merkitys korostui myös suhtautumisessa valloitettuun Itä-Karjalaan. Kotiliesi vaikeni keskitysleireistä ja huonoista oloista. Sen sijaan se oli mukana rakentamassa Suur-Suomea luomalla ”ihanteellista, kalevalaisen romantisoitua kuvaa Karjalan kansasta ja alueista” (202), kuvaa, jonka juuret olivat 1800-luvun karelianismissa. Kotiliesi pysytteli tosiasioissa, mutta sen virallisia kanavia pitkin saama tieto oli jo läpikäynyt sensuurin ja toisinaan asioista kirjoitettiin ”varsin ohuellakin perehtymisellä” (206), kuten ihasteltaessa itäkarjalaisten koteja.

Venäläistä kotia taas luonnehdittiin kauhistuttavan pimeäksi ja likaiseksi, kuin ikuisen yön ympäröimäksi elintilaksi. Suomalaisten naisten tehtävä oli tämän lian ”poispeseminen” eli toisin sanoen Itä-Karjalan suomalaistaminen. (206)

Vaikka lehden kirjoituksia ei voikaan arvostella oman aikamme kriteerein, ovat kirjoitukset venäläisten ”hengenalemmuudesta” ja venäläiskotien likaisuudesta nykylukijan silmin silkkaa rasismia.

Wiherheimo oli vakaumuksellinen kristitty, ja kun sodan sytyttyä uskonnon rooli korostui muutenkin, tuli kristillisyydestä luonteva osa lehteä. Wiherheimo näki yhtenä tehtävänään päätoimittajana tukea kansan yhtenäisyyttä. Sotilassanasto valui lehden artikkeleihin, puhuttiin ”pikku alokas-emännästä” (58), sankariäideistä ja sankarilapsista. Sen sijaan sankari-isistä ja heidän surustaan Kotiliedessä ei puhuttu. Tekijät muistuttavat, että myös kotona oli miehiä, sillä sotapalvelukseen oli kutsuttu alle 46-vuotiaat. Ylipäätään surusta oli vaikea kirjoittaa, koska naisten haluttiin näkevän kaatunut puoliso tai poika uhrina isänmaalle, seuraavaa sukupolvea velvoittavana sankarivainajana. Wiherheimo ymmärsi, että asiatietoa paremmin lukijaan vaikutettaisiin kertomuksilla. Niinpä hän alkoi tilata lehdelle tarinoita, joissa käsiteltiin esimerkiksi puolison menettämistä tai sotainvalidin vaimona olemista.

Opintojen sijaan lapsia

Talvisodan jälkeen yhtenä syynä häviöön nähtiin Suomen vähäinen väkiluku. Kotilieden kirjoittajajoukkoon liittyvä kirjailija Elsa Enäjärvi-Haavio suunnitteli Väestöliiton toimintaohjelman, jossa suositukseksi tuli kuusi lasta. Kaikki eivät innostuneet Kotiliedenkin propagoimista lastentekotalkoista. Pienviljelijäemäntä Elisabet Tuomaantytär antaa kitkerää kritiikkiä kaupunkien eliitille ”Korpiäidin väestökysymykseksi” otsikoimassaan tekstissä. Hän kertoo neljän lapsen äidistä, joka kuolee synnytykseen, koska kätilöä tai lääkäriä ei saada ajoissa syrjäiseen torppaan. Enäjärvi-Haavion mielestä kirjoittaja tekee vääriä johtopäätöksiä, sillä väestöliiton ohjelmassa on tärkeä osa lasten ja äitien terveyden pelastamisella. Tähän vastaukseen päättyi aiheen kritisointi lehdessä.

Törmäsin aiheeseen aiemmin keväällä lukiessani Silja-Elisa Laitosen romaanin Valinta, jossa Kotilieden toimittaja tulee haastattelemaan pesulassa rintaman läheisyydessä työskentelevää Raakelia. Toimittaja hehkuttaa, kuinka tärkeää on tehdä lapsia uhrattujen henkien korvaamiseksi ja kuinka toissijaista naisten kouluttautuminen on (ks. arvioni teoksesta 22.2.2022). Kotilieden suhtautuminen naisten opiskeluun muuttui sotavuosina. Nyt suosittiin käytännönläheisiä ammatteja ja nopeaa valmistumista. Ennen kaikkea tyttöjen oli kasvettava nopeasti reippaiksi perheenemänniksi.

Merkittävä sotavuosien vaikuttaja

Tekstin joukossa on koosteita Kotilieden lukijoilleen antamista ohjeista. Osa liittyy jokapäiväiseen elämään, kuten ruoanlaittoon: näin teet silakanpääkeiton tai karjalaisen uunipuuron. Osa käsittelee vakavampia aiheita: kuinka hoitaa sankarihautaa ja millaisia kukkia on soveliasta viedä, miten lähettää joululahja tuntemattomalle sotilaalle tai miten puhua lapselle sodasta. Hyvin monet sisältävät moraalisia ja velvoittavia kehotuksia. Etenkin Isoäiti eli Katri Bergholm saattoi lukijakysymyksiin kirjoittamissaan vastauksissa varoitella moraalittomista miehistä tai ohjata nuorta sotaleskeä menemään ansiotyöhön mieluummin kuin uuteen avioon, mikä sinänsä oli ristiriidassa suurperhevaatimusten kanssa. Kotilieden propagandalle oli ominaista ”pyrkimys vaikuttaa lukijan tunteisiin ja ihmisten asennoitumiseen suurten menetysten keskellä” (328). Tekijöiden mukaan Kotiliesi ”oli merkittävä sotavuosien vaikuttaja”, mutta silti he katsovat lehden onnistuneen tavoitteissaan vain osittain.

Kotilieden tarinan mukana tulee siis melkoinen annos sotahistoriaa. Edellä käsiteltyjen teemojen lisäksi on mainittava vielä kuvaus opintomatkasta natsi-Saksaan, jossa toimittajat tutustuivat kansallissosialistiseen naisjärjestöön. Kuvauksen yhteydessä nostetaan esiin juutalaisvainot ja rotupuhtauden vaaliminen. Juutalaisvastaisuus tuli tekijöiden mukaan esille vain yhdessä Kotilieden artikkelissa, ja mitä tulee rotupuhtauteen, lehden kirjoittajat korostivat kaikkien lasten, myös puutteellisista oloista tulevien, olevan arvokkaita. Kotilieden propagandalle oli ominaista ”pyrkimys vaikuttaa lukijan tunteisiin ja ihmisten asennoitumiseen suurten menetysten keskellä” (328). Tekijöiden mukaan Kotiliesi ”oli merkittävä sotavuosien vaikuttaja”, mutta silti he katsovat lehden onnistuneen tavoitteissaan vain osittain.

Kotien salainen armeija on paitsi sisällöltään myös ulkoasultaan huolellista työtä. Kirjan koko (18 x 23 cm), runsas kuvitus ja ilmava taitto tekevät teoksesta myös esineenä kauniin ja helposti lähestyttävän.

Seija Aunila & Jukka-Pekka Heiskanen: Kotien salainen armeija. Naiset tiukassa ohjauksessa sotavuosina. Atena, 2022. 334 s.

Teoksesta myös Verkkouutisten sivuilla (kirj. Jarkko Kemppi), Kalevassa (kirj. Eeva Kauppinen), Uuden Suomen Vapaavuoro-blogissa (kirj. Jorma Melleri). Lue myös Jussi Karjalaisen hieman kriittisempi arvio Suomen Kuvalehdestä.

Tuija Saarinen-Härkönen: Rintamakarkurit. Eino Hietarinne, yksi monista

Julkaistu Kirjoittaja: 2 kommenttia

Tuija Saarinen-Härkösen teoksessa Rintamakarkurit yhdistyy yleinen ja yksityinen, mistä kertoo jo alaotsikko Eino Hietarinne, yksi monista. Tekijä kuvaa äidinisänsä elämänvaiheita mutta laajentaa näkökulmaa kertomalla 1900-luvun alussa eläneiden pienituloisten, punaisten puolella sisällissodassa olleiden olosuhteista. Henkilökohtainen kytkös tutkimusaiheeseen tekee usein tietokirjasta helpommin lähestyttävän. Niinpä kirjailijan lapsena tekemä huomio siitä, kuinka toisessa mummolassa sota-aikaa puitiin tarinoissa mutta toisessa aiheesta vaiettiin, vie lukijan mukaan selvittämään Einon arvoitusta.

Tuija Saarinen-Härkönen: Rintamakarkurit. Eino Hietarinne, yksi monista -teoksen kansikuva.

Orimattilasta kotoisin oleva Eino Hietarinne osoittautuu otolliseksi kohdehenkilöksi, sillä hänestä löytyy runsaasti materiaalia Kansallisarkiston eri kokoelmista. Hän oli muun muassa saanut useampia sakkorangaistuksia juopumuksesta, vankilatuomion varkaudesta ja kuritushuonetta karkaamisesta. Taustaltaan hän on kuten moni muu sotakarkuruuteen syyllistynyt: ”työväestöön kuuluva rivimies” ja kotoisin alueelta, joka 1918 oli punaisten hallussa. Eino oli kolmetoistavuotias sisällissodan aikoihin, mutta hänen kaksi vanhempaa veljeään osallistui taisteluihin punaisten riveissä. Poistuessaan joukko-osastostaan elokuun 1941 kiivaiden taistelujen jälkeen Eino oli kolmekymmentäkuusivuotias, naimisissa ja kolmen lapsen isä; tässä hän siis poikkesi tyypillisistä sotakarkureista, jotka olivat pääsääntöisesti nuorempaa ikäluokkaa.

Karkuruudelle oli tietysti monia syitä, vaikka asiakirjat niistä usein vaikenevat: palvelus oli psyykkisesti raskasta, olosuhteet olivat vaikeat eikä huoltokaan aina toiminut. Jatkosodan odotettiin olevan ohi syksyyn mennessä, ja kun niin ei käynyt, saivat miehet palella taistelujen pitkittyessä kesävarusteissa. Jatkosota poikkesi jo luonteeltaan talvisodasta, sillä nyt ei ollut kyse enää puolustussodasta, ja etenkin vanhan rajan ylittäminen tuntui monista väärältä.

Rangaistus karkuruudesta saattoi olla jopa kuolemantuomio – teloitettujen määrästä käytiin kiivasta keskustelua syksyllä 2007 Heikki Ylikankaan Romahtaako rintama? -teoksen julkaisun myötä. Seuraavana vuonna ilmestyi artikkelikokoelma Teloitettu totuus: kesä 1944, jossa joukko tutkijoita esitti oman kantansa väitteisiin. Eino ei kuitenkaan saanut kuolemanrangaistusta vaan hänet tuomittiin joulukuussa 1941 kolmen vuoden vankeusrangaistukseen. Hän päätyi suorittamaan rangaistustaan Sukevalle, jossa säilytettiin myös mielipiteidensä vuoksi vangittuja. Tuomiotaan kärsivistä oli sotilasvankeja enimmillään 30–40 prosenttia. Kustannuksia helpottamaan perustettiin jo vuonna 1941 rykmentti JR 101, johon vanki halutessaan saattoi liittyä. Osa liittyi vain saadakseen mahdollisuuden paeta tai siirtyä rajan yli Neuvostoliiton puolelle. Eino ilmoittautui vapaaehtoiseksi ja päätyi palvelemaan konekiväärikomppaniassa. Näin myös hänen perheensä tilanne helpottui, sillä sotapalvelus oikeutti puolison saamaan sotakuukausipalkkaa.

Einon ongelmat kuitenkin jatkuvat, koska hän ei malta palata lomalta ajoissa vaan sortuu juopottelemaan. Otteet kuulustelupöytäkirjoista antavat surkuhupaisan mutta samalla hyvin inhimillisen kuvan tapahtumista. Einon käytös ei ollut mitenkään poikkeuksellista, sillä karkuruustapauksista lähes puolet johtui siitä, että lomaltapaluu myöhästyi juopumuksen vuoksi. Noin vuotta myöhemmin elokuussa 1943 Eino kaatui saatuaan kranaatinsirpaleen tai luodin rintaansa. Eino Hietarinne oli todella ”yksi monista”, sillä karkuruuteen syyllistyneitä oli yli 30000.

Teos perustuu laajaan lähdemateriaaliin ja arkistotutkimuksiin. Viitteitä on yli viisisataa, joten lukija voi niin halutessaan perehtyä aiheeseen tarkemmin. Johtuneeko laajasta aineistosta, mutta valitettavasti lähdeluettelo on puutteellinen, sillä törmäsin useamman kerran siihen, että viitteessä mainittua teosta ei löytynyt lähteistä. Tekstin joukkoon poimitut kuvakaappaukset lehdistä kertovat muun muassa karkureiden tekemistä varkauksista, pidätetyksi tulemisesta ja pirtutakavarikoista elävöittäen näin aikakauden kuvaa.

*****

Tartuin kirjaan osin henkilökohtaisista syistä, sillä isäni oli yksi noista yli kolmestakymmenestätuhannesta. Asia selvisi minulle noin viisi vuotta sitten, kun tilasin hänen kantakorttinsa Kansallisarkistosta. Isäni karkasi 25.6.1944 Noskuan taistelusta, jota käytiin Kannaksella Tali-Ihantala-linjan oikealla puolella. Taisteluista on jonkin verran Bair Irinchevin teoksessa Kannaksen suurtaistelut kesällä 1944 venäläisin silmin (2016). Kolme päivää myöhemmin isäni ja muut karanneet palautettiin yksikköönsä. Mitään merkintää rangaistuksesta ei ollut; ilmeisesti asia käsiteltiin vain joukkueen sisällä. Isä ei juuri sodasta puhunut, mutta veljeni kertoi kuulleensa karkaamisesta. Isäni kuoli ollessani nuori aikuinen. Hän oli yksi niistä, jotka näkivät painajaisia lopunikäänsä. Ehkä karkaaminen selittää muutaman lapsena ja nuorena kuulemani kommentin, jotka ovat jääneet mieleen. Valitettavasti enää ei ole ketään, jolta kysyä asiasta.

Tuija Saarinen-Härkönen: Rintamakarkurit. Eino Hietarinne, yksi monista. Minerva, 2022. 232 s.

Teoksesta muualla:

Verkkouutiset (kirj. Jarkko Kemppi); Kymen Sanomat (kirj. Ilkka Kuosmanen)

Bair Irinchevin teoksesta ja Noskuan taisteluista Ilta-Sanomissa 30.10.2016 (kirj. Tuomas Manninen)

Silja-Elisa Laitonen: Valinta

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Silja-Elisa Laitosen esikoisromaani Valinta kertoo naisista sodassa. On kevät 1941. Raakel pukeutuu ylioppilasjuhlissaan tädiltään Elisabethilta saamaansa lottapukuun, mikä järkyttää Greta-äitiä niin, että tämä saa migreenin ja tokaisee poistuessaan, että ”[e]tsi sieltä sitten edes itsellesi mies” (10). Sodan odotetaan puhkeavan milloin tahansa, mutta Raakel ei suinkaan pääse itärintamalle, siitä Greta pitää huolen, vaan määränpäänä on viestintälotan tehtävät Hangossa.

Silja-Elisa Laitosen romaanin Valinta kansikuva.

Raakel on alussa lapsellinen ja intomielinen. Hän näkee itsensä milloin keksimässä uutta salakirjoitusta, milloin välittämässä ratkaisevan tärkeää viestiä tai pelastamassa ihmisiä Helsingin pommitusten keskellä. Raakelin naiiviutta korostetaan jopa ärsyttävyyteen asti, mutta toisaalta se toimii tehokkaana vastakohtana tulevalle, sille mitä hän joutuu kokemaan rintamalla ja miten nämä kokemukset vähitellen muuttavat häntä. Laitonen on kirjoittanut Raakelin samaistuttavaksi hahmoksi, joka tekee virheitä niin työssään kuin ihmissuhteissaan. Viestilottana hän muun muassa sortuu inhimilliseen uteliaisuuteen ja jää kuuntelemaan puheluita kuin pahinkin ”sentraalisantra”.

Laitonen kirjoittaa naisten sotahistoriaa ja kuvaa laajasti lottien tehtäviä. Jouduttuaan pois viestijaostosta Raakel lähtee ilman komennusta rintamalle ja pääsee muonituslotaksi, minkä jälkeen hänet siirretään varusjaostoon ja lopulta hän päätyy vainajien pesijäksi. Naisten tekemää työtä ei aina arvosteta, mikä tuodaan esiin yksittäisten sotilaiden huuteluna (”Ei täällä naisia tarvita!”) ja Kotilieden toimittajan kommentteina siitä, että kotirintamalla tehty työ on arvokkaampana kuin niiden lottien, jotka ovat ”karanneet” rintamalle. Pesulassa työskenteleviä naisia haastattelemaan tullut toimittaja Kurvinen paheksuu Raakelin aikomusta aloittaa sodan jälkeen opiskelu Teknillisessä korkeakoulussa, sen sijaan että tämä kiirehtisi naimisiin ja tuottaisi valtiolle sodassa uhrattujen tilalle uusia taimia: ”Lapsia, lapsia tämä maa kaipaa, koulutus on täysin toissijaista” (248).

Toimittajan tietämättömyys ja teennäisyys ärsyttävät Raakelia.

Muonittajan työssä Kurvista näytti kiinnostavan vain se, miten ihmeessä naiset saivat nukuttua teltassa, talvella. Hämmästely tuntui niin teennäiseltä, että Raakelin olisi tehnyt mieli repiä hienotunteisuuden verho alas kertomalla miten käydään riukupaskalla, mutta hän sai hillittyä itsensä. (246)

Naisten kokemukset tuodaan esiin niinkin proosallisessa asiassa kuin henkilökohtaisesta hygieniasta huolehtimisessa. Raakel miettii, miten toimia rintamalla kuukautisten kanssa ja missä pestä ”toptyykit”, jotka ”piti pestä salaa ja laittaa kuivumaan jonnekin katseen ulottumattomille” (66). Historiallisia sotaromaaneja on tullut luettua melkoisesti, mutta tämä taitaa olla ensimmäinen, jossa kuukautiset ja pohdinta siitä, miten toimia rintamaoloissa tuodaan esiin täysin luonnollisena asiana. Näin siitäkin huolimatta, että etenkin nuoret naiset ovat 2000-luvulla tarttuneet teoksissaan sota-aiheisiin.

Raakel joutuu tottumaan kylmään ja nälkään, pesemättömiin vaatteisiin ja pitkiksi venyviin työpäiviin. Sodan edetessä suureelliset kuvitelmat urotöistä vaihtuvat ymmärrykseen sodan todellisuudesta. Kotilomalla hän näkee rampautuneita sotilaita ja nälkiintyneitä lapsia ja häpeää, sitä että oli joskus ”suorastaan toivonut että sota syttyisi”.

Ja minkä takia?
Vain senkö tähden, että hän halusi osaksi sitä seikkailua, joka viimeistään nyt oli näyttänyt hänelle rumat, likaiset ja luotaantyöntävät kasvonsa? (380)

Nurkkatansseissa Raakel tutustuu Voittoon, jonka hahmossa tuodaan esiin se, miten sotakokemukset muuttavat ihmistä – ei liene sattumaa, että hänet on nimetty Voitoksi. Eri tavoin ruhjoutuneet vainajat, joita Raakel joutuu käsittelemään, karkottavat viimeisetkin harhaluulot sodan ylevyydestä. Raakel miettii, millainen tulevaisuus sodasta palaavia odottaa.

Miten kukaan sodan nähnyt – – saattoi aloittaa opiskelunsa ja tähdätä tulevaan, kun mielessä kummittelivat näyt jostain sellaisesta mitä kukaan ei ollut koskaan toivonut, mutta mihin he kaikki lopulta olivat osallistuneet. Suomi olisi täynnä Voittoja, nuoria miehiä, jotka säpsähtelivät äkillisiä ääniä, naisia, jotka olivat joutuneet liimaamaan hymyn naamalleen vaikka tiesivät mitä oli tapahtumassa, tiesivät että heidän kohtaamansa ihmiset saattoivat seuraavassa hetkessä olla poissa. (414)

Kirjailija tuo tarinan lomassa esiin tutkimuskirjallisuuden esiin nostamia asioita, kuten lottien ja työvelvollisten moraaliin kohdistuneet ennakkoluulot, pappien kotiin kirjoittamien suruviestien kaavamaisuuden, joka saattoi peittää alleen vähemmän sankarillisen toiminnan, sekä turtumisen väkivaltaan, joka ilmeni esimerkiksi vihollissotilaiden ruumiiden häpäisynä.

Laitosen Valinnan kerrotaan aloittavan naisten sotaa kuvaavan romaanisarjan. Raakel palaa kotiin, kun jatkosota on päättynyt ja Lapin sota alkamassa; liikutaanko seuraavassa osassa siis pohjoisen maisemissa? Ehkä, mutta melkein toivoisin, että kirjailija palaisi ajassa taaksepäin ja kertoisi lisää Gretan taustasta ja ennen kaikkea paljastaisi, mitä Elisabeth teki sisällissodan aikana.

Silja-Elisa Laitonen: Valinta. Tammi, 2022. 479 s.

Teoksesta muualla:

Arvio Kulttuuritoimituksen sivuilla (kirj. Leena Reikko)

Arvio Helsingin Sanomissa (kirj. Antti Majander)

Tammen esittely teoksesta ja kirjailijasta