Avainsana-arkisto: juutalaisvainot

Art Spiegelman: Maus. Selviytyjän tarina

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Kirjallisuuden suurkuluttajana ja tutkijana tulee väistämättä eteen teoksia, jotka kuvittelee lukeneensa mutta jotka tarkemmin tarkasteltuna paljastuvat sellaisiksi, joista on lukenut – toisinaan paljonkin – mutta joihin ei ole itse tutustunut. Art Spiegelmanin Maus. Selviytyjän tarina osui kirjastossa työskennellessä useita kertoja käsiin vanhoina, loppuun luettuina niteinä. Kaksiosainen (I Isäni tuskainen tarina, II Ja täällä vaikeudet alkoivat) teos on julkaistu yksissä kansissa 2003 ja uudelleen 2023 tarkistettuna laitoksena.

Art Spiegelmanin klassikkosarjakuvan Maus kansikuva

Maus on klassikko, joka oli menestys heti ensimmäisen osan ilmestyttyä 1986. Teos sai hyvät arvostelut ja se käännettiin ainakin viidelletoista kielelle. Spiegelman kertoo tämän kuvaten itsensä työpöydän ääressä hiirinaamio kasvoillaan. Alaosan puolensivun suuruisessa ruudussa Spiegelmanin työpöytä on alastomien, luurankomaisten ruumiiden ympäröimä – jokainen, joka on nähnyt kuvia keskitysleireiltä tunnistaa ruumiskasan. Mausissa kaikki hahmot ovat eläimiä: juutalaiset ovat hiiriä, saksalaiset kissoja, puolalaiset sikoja, amerikkalaiset koiria, ranskalaiset sammakoita jne. Eläinhahmot eivät vähennä teoksen vaikuttavuutta, siitä hyvä esimerkki on alla olevassa kuvassa.

Sivu 201 Art Spiegelmanin sarjakuvateoksesta Maus.
Art Spiegelman: Maus, sivu 201. Kohtauksessa teoksen toisesta osasta Spiegelman kirjoittaa itsensä tarinaan aikaan, kun isä on jo kuollut ja ensimmäinen osa julkaistu ja menestynyt. Masentunut Spiegelman käy psykiatrilla, jonka kanssa puhuu isän mahdollisesti tuntemasta selviytyjän syyllisyydestä ja siitä, miten holokaustista on kirjoitettu paljon: ”Kuitenkaan uhrit, kuolleet, eivät voi kertoa OMAA puoltaan tarinasta, joten olisi ehkä parempi, jos tarinoita ei enää kerrottaisi.”

Spiegelman kertoo isänsä Vladekin selviytymisestä Puolassa ja Auschwitzissa toisen maailmansodan aikana. Tarina alkaa jo vuodesta 1935 kuvaten, miten juutalaisten mahdollisuudet ja elinalue vähitellen kaventuvat. Spiegelmanin haastattelusessiot isän kanssa on nekin kuvattu; teosta onkin kiitetty tavasta yhdistää kaksi sukupolvea: sodan kokeneet ja sodan jälkeen syntyneet. Vladek kuvataan hankalaksi, vaativaksi, kaikessa säästäväksi mieheksi, joka kohtelee uutta vaimoaan Malaa tylysti ja on kaiken lisäksi rasisti. Spiegelmanin äiti, Vladekin ensimmäinen vaimo Anja, teki itsemurhan 1968. Isä kaipaa pojan käyntejä, mutta usein vierailut päättyvät riitelyyn. Vladekin vähemmän miellyttävä persoona aiheuttaa ongelmia Spiegelmanille, koska isä on ”kuin rasistinen pilakuva saidasta vanhasta juutalaisesta” (133). ”Mutta isä – tämä on hyvää aineistoa, tekee kaiken todellisemmaksi – inhimillisemmäksi” (25), Spiegelman sanoo isälleen, joka ei haluaisi, että hänen seurusteluaan toisen naisen kanssa ennen avioliittoa kuvataan teoksessa. Se että Vladekin ikävätkin luonteenpiirteet tuodaan esiin, tekevät hänestä aidomman ja todellisemman kuin, jos hänet olisi kuvattu suurena ihmisenä ilman vikoja.

Vladek on nopea oppimaan, ja hän toimii leirillä niin peltiseppänä kuin suutarina, vaikka ei hallitse kumpaakaan ammattia. Hän säästää saamistaan ruoka-annoksista osan, jolla voi käydä kauppaa tavaroista ja palveluksista. Kun liittoutuneiden joukot lähestyvät, tarvitaan peltiseppiä purkamaan kaasukammiot, sillä ne halutaan kuljettaa Saksaan: ”Sinne he voisivat viedä myös kaikki juutalaiset ja tappaa heidät rauhassa.” Vladek lisää vielä, ettei hän kerro huhuja: ”Minä olin silminnäkijä.” (229) Peltiseppänä Vladek joutuu purkamaan putkia ja tuulettimia kaasukammioista. Tämä on kuvattu yhdellä aukeamalla, jossa on pohjapiirros ja tarkkoja piirroskuvia huoneista. Mies, jonka kanssa Vladek purkaa laitteita, oli työskennellyt siellä ja kertoo niin yksityiskohtaisesti tapahtumista, että Vladek huutaa Riittää!, mutta toveri jatkaa kiellosta piittaamatta.

Sota päättyy, ja Vladek pääsee monien vaiheiden jälkeen vapaaksi. Teoksen loppusivuilla on häkellyttävä valokuva, jossa Vladek on leiriunivormu päällä – valokuvaamossa oli ollut puhdas, uusi univormu ”matkamuistovalokuvien ottamista varten” (294). Art Spiegelmanin Pulitzer-palkittu Maus on yksi vaikuttavimmista holokaustikuvauksista, jonka toivoisi kuuluvan kaikkien pakolliseksi lukemistoksi.

Suosittelen myös Joanna Rubin Drangerin palkittua sarjakuvaromaania Ihågkom oss till liv (2022), joka kertoo, miten tekijälle vähitellen paljastuvat suvun vaiheet toisen maailmansodan joukkotuhossa.

Art Spiegelman: Maus. Selviytyjän tarina. Suom. Jukka Snell. Tekstannut Erkki Kukkonen. Wsoy, 2023. 296 s.

Teoksesta myös:

Petri Kemppisen arvio Helsingin Sanomissa 9.8.1990

Arvio Maailmankirjat-sivustolla, kirj. Liisamari Seppälä

Arvio Sallan lukupäiväkirja -blogissa

Joanna Rubin Dranger: Ihågkom oss till liv

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Jag kan inte bära det. Jag måste bära det. Du måste bära det. Åtminstone detta, att orka veta att det hände. (334)

Joanna Rubin Dranger ei koskaan kuullut mainittavan joukkotuhosta sukunsa yhteydessä. Osan suvusta sanottiin vain ”kadonneen” toisen maailmansodan aikana. Neljän vuoden ajan hän haastatteli sukulaisiaan, etsi tuttuja nimiä tietokannoista ja tutustui suvussa säilyneisiin kirjeisiin ja valokuviin. Tuloksena on yli 400-sivuinen sarjakuvateos, jonka sanoma on yhä ajankohtainen.

”Varje människa som lyfts upp ur glömskans hav är en seger mot nazismen”

Teos ei kerro vain tuloksista vaan itse etsintäprosessista. Rubin Dranger on piirtänyt itsensä mukaan etsimään ja kyselemään. Hän esimerkiksi keskustelee kirjan teosta miehensä kanssa ja pohtii, voiko hänen sukuhistoriansa kiinnostaa muita kuin asianosaisia. Kyllä voi. Kertomus tulee lähelle lukijaa, kun juutalaisiin 1900-luvun alussa kohdistuneet vainot, natsien valtaannousuun liittyvä systemaattinen väkivalta ja lopullisen ratkaisun toteuttaminen sidotaan yhden suvun kohtaloihin ja osoitetaan, miten se vaikuttaa vielä kolmannessa ja neljännessä sukupolvessa: ”folkmord [är] ett våld som pågår flera generationer”. Vaikutus nousee nimenomaan siitä, että tekijä antaa lukijan tutustua näiden ihmisten elämään ennen kuin heidät murhattiin. Kun päähenkilö löytää nimen unohduksiin painuneelle lapselle Yad Vashem -tietokannasta, jonne on koottu tietoja holokaustin uhreista, purskahtaa hän itkuun.

Kuvitusta Joanna Rubin Drangerin teoksesta Ihågkom oss till liv.
”Ensimmäinen sukupolvi ei puhunut, toinen ei voinut kysellä ja kolmas yrittää selvittää mitä tapahtui.”

Myöntyväisyyspolitiikkaa

Uutiset Natsi-Saksan tapahtumista olivat niin hirvittäviä, että monet kieltäytyivät uskomasta edes niitä, jotka olivat paenneet leireiltä ja yrittivät varoittaa vaarasta. Järkyttävää on myös se, miten Ruotsin kautta liittoutuneille tarkoitettuja tietoja joukkomurhista pimitettiin järjestelmällisesti – edes pääministeri Per Albin Hansson ei selviä puhtain paperein. Ruotsi oli taloudellisesti riippuvainen Saksasta ja se näkyi monenlaisina myönnytyksinä. Kun natsit valtasivat Norjan, salli ”puolueeton” Ruotsi materiaali- ja miehistökuljetusten kauttakulun. Kaikkiaan yli kaksi miljoonaa sotilasta ja satatuhatta vaunulastia aseita ja muuta sotamateriaalia kuljetettiin Ruotsin rautateitä pitkin; Ruotsi jatkoi kuulalaakereiden ja teräksen vientiä Saksaan lokakuulle 1944. Natsi-Saksasta ei saanut kirjoittaa kielteisesti; vain muutamat lehdet uhmasivat hallituksen käskyä.

I Sverige blir det en patriotisk plikt att blunda för nazismens våld och brutalitet. De få svenska publicister som ändå skriver kritiskt om Hitler och nazismen riskerar fängelsestraff. Och att inte tala om ”våldsdåd och övergrepp” betyder att det inte går att beskriva vad Nazityskland faktiskt gör. ”Tystnaden betyder i det fallet inte bara tystnad, utan också samtycke”, skriver en folkbildare i Dagens Nyheter 1940. (324)

Myöntyväisyyspolitiikka näkyi esimerkiksi niin, että Svensk Filmindustri lupasi olla esittämättä Chaplinin elokuvaa Diktaattori jo ennen kuin se valmistui ja että Ruotsissa ilmestyi kolme saksalaista lehteä ja että Tukholmassa oli Kolmannen valtakunnan matkatoimisto. Ruotsissa laadittiin juutalaisista kolme luetteloa, joista yksi löydettiin 1997 piilotettuna Erik Wallesin talon seinään. Walles oli natsi ja ruotsidemokraattien jäsen kuolemaansa asti 1991. Yhdessä kolmestatuhannesta kortissa on Joanna Rubin Drangerin äidinäidin ja isänäidin tiedot, muun muassa osoite, puhelinnumero ja yhden lapsen tiedot. Luetteloa olisi käytetty natsien noustua valtaan.

Yhtäläisyyksiä meidän aikaamme on liian paljon: maailmassa on enemmän pakolaisia kuin koskaan eikä kukaan halua ottaa heitä vastaan. Vuonna 1938 järjestetyssä Evian-konferenssissa keskusteltiin Euroopan pakolaisongelmasta; myötätuntoa sateli mutta ei lisää turvapaikkoja, mistä natsipuolueen lehti sai aiheen karkeaan pilakuvaan: kukaan ei halua juutalaisia. Oikeistoradikalismi tuntuu jylläävän joka puolella, Unkarista ja Puolasta Ruotsiin ja Brasiliasta Yhdysvaltoihin. ”Tider är ur led och världen tycks vara på väg åt helt fel håll.” (296)

”Vem ska minnas dem, om inte vi?”

Intensiivinen tutkimustyö tuo holokaustin kauheudet lähelle. Teoksen loppupuolella on musta aukeama, jossa on muutama piirros ja teksti, jossa tekijä kertoo oman jaksamisensa olleen koetuksella: miltä tuntuisi, jos ei voisi suojella omaa lastaan?

Jag står inte ut. Står inte ut att tänka på det. Samtidigt måste jag komma ihåg att vara oändligt tacksam över att vi slipper uppleva något av det. Och mitt i allt är jag rasande. Rasande på alla som tycker det ska sluta ”tjatas” om Förintelsen. På alla som inte orkar ta till sig vad som hände, alla som inte orkar bry sig. (341)

Mustavalkoinen kuvitus, jonka joukossa on jonkin verran valokuvia ja vielä enemmän piirroksia valokuvista yhdistettynä tekstiin, joka toisinaan toteaa getosta kuljetettujen tai murhattujen määrät tylyinä lukuina, toisinaan tuo henkilöiden keskustelujen kautta esiin ahdistuksen ja epätoivon, ei voi olla vaikuttamatta myös lukijaan. Ihågkom oss till liv on Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkintoehdokas. Teoksen otsikko on juutalaisesta rukouksesta, ja ehdokasesittelysivulla se on käännetty ”Muistele meidät eloon”.

Joanna Rubin Dranger: Ihågkom oss till liv. Albert Bonniers Förlag. 393 [28] s. Kustantajan sivuilla lisää kuvia teoksesta.

Joanna Rubin Drangerin sivut

Video tekijän haastattelusta Svenska Kyrkanin sivuilla

Kulttuuritoimitus 3.2.2023 (teos on yksi Kimmo Ylösen artikkelissaan ”Parasta juuri nyt” esittelemistä kirjoista)

Dagensbok.com, kirj. Eva Wissting

Folkbladet.nu: Rubin Dranger kan få stort nordiskt pris

Expressen.se, Gunilla Brodrej

Aftonbladet, kirj. Cecilia Djurberg

Olavi Lempinen: Suuremman Suomen puolesta. SS-mies Aarre Jylhänmaan palvelusvuodet

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Suomen historiassa on kaksi aihetta, joiden käsittelyssä poliittiset asenteet näkyvät selvästi: sisällissota ja yhteistyö Kansallissosialistisen Saksan kanssa. Jälkimmäiseen liittyvät Saksaan sotilaskoulutukseen lähteneet noin 1400 vapaaehtoista, joista on kirjoitettu niin romaaneja, elämäkertoja kuin tietokirjoja. Tutkijoiden suurin mielenkiinto on kohdistunut siihen, tiesivätkö miehet juutalaisiin kohdistuneista vainoista ja olivatko he itse osallisina sotavankeihin, juutalaisiin ja muihin siviileihin kohdistuvissa julmuuksissa. Laajin selvitys lienee Lars Westerlundin alkuaan englanniksi julkaistu Suomalaiset SS-vapaaehtoiset ja väkivaltaisuudet 1941–1943. Juutalaisten, siviilien ja sotavankien surmaaminen Saksan hyökkäyksessä Neuvostoliittoon (2019), joka sai alkunsa Simon Wiesenthal -keskuksen pyynnöstä. Teoksen voi ladata Kansalliskirjaston sivuilta pdf-tiedostona. Kirjoitin Westerlundin tutkimuksesta yhteisarviossa, jossa käsittelin myös Jari Vilénin ja Markku Jokisipilän teosta Kiitoskortti Hitleriltä. SS-mies Jorma Laitisen päiväkirjat 1941–1943 (2020). Aiemmista tutkimuksista on mainittava Mauno Jokipiin 1968 julkaistu lähes yhdeksänsataasivuinen Panttipataljoona: suomalaisen SS-pataljoonan historia.

Olavi Lempisen teoksen Suuremman Suomen puolesta kansikuva.

Yksi uusimmista aihetta käsittelevistä teoksista on Olavi Lempisen Suuremman Suomen puolesta (2021), joka kertoo yhden vapaaehtoisen, Aarre Jylhänmaan, tarinan. Teos perustuu Jylhänmaan päiväkirjamerkintöihin sekä hänen vuonna 1984 nauhalle sanelemiinsa kertomuksiin – puolentoistatunnin kasetteja kertyi kymmenen. Sota-ajan tapahtumat on kehystetty kertomalla Jylhänmaan taustasta. Hän oli vain puolitoistavuotias, kun punaiset ampuivat hänen isänsä sisällissodan alkuvaiheessa. Jylhänmaa piti jääkäreitä sankareinaan ja on niin innokas seuraamaan heidän jälkiään, että tiedusteli Saksan konsulilta mahdollisuutta päästä oppimaan sodankäyntiä jo ennen kuin Suomessa tehtiin päätös miesten lähettämisestä koulutukseen. Teoksen lopussa puolestaan kerrotaan Saksan reissun seurauksista: palanneiden vaisu vastaanotto Hangossa, punaisen Valpon kuulustelut ja SS-vapaaehtoisiin kohdistunut ajojahti, hankaluudet työpaikoilla ja invalidien olematon sosiaaliturva.

Lempisen historiallista taustaa selittävät luvut on erotettu muusta tekstistä typografisesti. Muissa luvuissa kirjailija on elävöittänyt esimerkiksi taistelukuvauksia ja hyödyntänyt myös muita lähteitä. Näissä luvuissa olevat Jylhänmaan päiväkirjoista poimitut otteet on kursivoitu. Toisinaan oli vaikea erottaa, mikä oli tekijän tulkintaa, mikä perustui Jylhänmaan nauhalle sanelemiin kertomuksiin tai mikä oli poimittu muista lähteistä.

Jylhänmaa kuului vanhempaan, sotakokemusta omaavaan ikäluokkaan ja hänestä tuli niin sanottu divisioonan mies. Hänet sijoitettiin Wiking-divisioonan ilmatorjuntapataljoonaan, ja samaan 37-millistä ilmatorjuntatykkiä käyttämään valittiin viisi muuta suomalaista. Koulutus tuntui talvisodan käyneestä miehestä pikkumaiselta simputukselta, minkä lisäksi saksankieliset komennot aiheuttivat ongelmia kieltä taitamattomalle. Toukokuun lopulla saapuneet miehet olivat jo kesäkuussa matkalla kohti itää. Hyökkäys Neuvostoliittoon alkoi 22.6.1941.

[¬– –] Aarne Jylhänmaa ei suurista maailmantilanteista ja niiden taustoista ollut millään lailla tietoinen. Muiden rivisotilaiden tavoin hänen näkemyksensä rajoittui siihen, mitä silmien edessä kulloinkin tapahtui. (113)

Edellinen sitaatti on poimittu kirjailijan historiallisesta katsauksesta. Rivisotilaan tietämättömyys tapahtumista korostuu muuallakin teoksessa. Toinen Lempisen vahvasti painottama ja usein toistama seikka on Waffen-SS:n eli Ase-SS:n ja poliisi- ja turvallisuus-SS:n ero, missä hän seuraa Mauno Jokipiin jälkiä. Jälkimmäiseen kuuluivat muun muassa Gestapo ja keskitysleiritoiminnot. Eroa halutaan korostaa, koska teoksen yksi tarkoitus on osoittaa vääriksi viimeaikaisten tutkimusten väitteet suomalaisten vapaaehtoisten osallisuudesta juutalaisten ja sotavankien surmiin. Tekijä onkin liittänyt teoksensa loppuun ”Noitavainot alkavat uudelleen” -luvun, jossa hän luettelee (ja arvioi) SS-joukkoihin lähteneistä suomalaisista kirjoitettuja teoksia. Lempinen tyrmää tutkimukset, joissa osoitetaan joidenkin SS-vapaaehtoisten osallistuneen tai edes voineen osallistua holokaustiin. Usein näissä teoksissa on siteerattu Saksaan lähteneiden päiväkirjamerkintöjä, esimerkiksi Lars Westerlundilla oli käytössään seitsemänkymmenenkuuden suomalaisen vapaaehtoisen päiväkirjat. Sellaiset tutkijat kuin André Swanström, Oula Silvennoinen ja Tuomas Tepora saavat kovasanaisen tuomion. Tekijä olisi toki voinut mainita historiantutkijan ja Eduskuntatutkimuksen keskuksen johtajan Markku Jokisipilän, jonka mukaan on varottava leimaamasta kaikkia vapaaehtoisia, vaikka jotkut mahdollisesti osallistuivat väkivaltaisuuksiin.

Millaisia olivat Jylhänmaan kokemukset itärintamalla? Koska sodan uskottiin kestävän vain 4–5 kuukautta, hytisivät miehet kesävaatteissa Ukrainan aroilla talven tullessa. Kylmyyden lisäksi toistuvia valituksen aiheita olivat huollon toimimattomuus, jatkuva nälkä ja jano, syöpäläiset, simputtaminen, auto- ja bensiinipula sekä hidas postinkulku.

Lähes kaikissa vapaaehtoisia käsittelevissä teoksissa kerrotaan Lembergin tapahtumista. Menossa oleva Ukrainan sota antoi oman sävynsä lukemiselle, sillä kyse on nykyisestä Lvivin kaupungista alueella, joka vuoteen 1945 kuului Puolalle ja sen jälkeen Ukrainalle. Lempisen teoksessa kerrotaan NKVD:n tekemistä murhista, surmatuista lapsista ja vankilassa tapetuista yli kahdestatuhannesta poliittisesta vangista sekä kostosta, joka seurasi puna-armeijan jätettyä kaupungin. Tapahtumien selostus muistuttaa Unto Parvilahden teoksessaan Terekille ja takaisin. Suomalaisen vapaaehtoisjoukon vaiheita Saksan itärintamalla 1941–43 (1958) antamaa kuvausta. Molemmissa todetaan, että saksalaiset seurasivat tapahtumia sivusta. Seuraavassa otteessa Jylhänmaa kyselee tapahtumista aseveljiltään. Nämä kertovat ”teurastajien” olleen paikallisia, joiden silmissä ”paloi koston tuli”:

Minä ihmettelin, miten syyllisyys oli selvitetty.
”Ei siellä mitään ole voitu selvittää. Kaikki, joita epäiltiin yhteistoiminnasta venäläisten murhamiesten kanssa, pääsivät hengestään.”
Takaani kuului kysymys: ”Entäs meikäläiset?”
”Ai meikäläiset? Meikäläiset katselivat sivusta. Paikalliset toteuttivat omaa karmeaa näytelmäänsä aivan vapaasti. Ei mieliala täynnä raivoa olevaa valtavaa väkimäärää olisi pystyttykään pysäyttämään. Sitä on vaikea arvioida, olisiko haluttu vai ei.” (136–137)

Ote ei ole kursivoitu, joten se ei ole suora lainaus Jylhänmaan päiväkirjasta. Onko kertomus siis hänen kasetilleen sanelema vai onko kyse kirjoittajan teoksen alussa mainitsemasta tapahtumien elävöittämisestä? Olisin toivonut selkeämpää erottelua ja lähteiden nimeämistä. Toisaalta ymmärrän tekijän ratkaisun, sillä teos oli helppolukuinen ja paikoin sitä luki kuin jännitysromaania.

Lembergiin ja siellä tapahtuneisiin julmuuksiin palataan perääntymisvaiheessa. Vastaanotto on tällä kertaa erilainen: ihmiset ovat peloissaan ja vaihtavat vastaan tullessaan toiselle puolelle katua. Asukkaiden käytöstä ihmettelevää Jylhänmaata valistetaan ”toisen aallon” SS-miehistä, jotka etsivät ja tappoivat juutalaisia.

Keitä nuo tappajat olivat olleet? Kyllä minä olin havainnut, ettei juutalaisista jostakin syystä pidetty, mutta tappaminen oli eri asia.
Mihin helvetin kurimukseen tämä yksi puolalainen kaupunki oli joutunut ja miksi? (274)

Juutalaisvainoista oli kirjoitettu Suomen sanomalehdissä 1930-luvulla niin paljon, että sen luulisi olleen kaikkien vapaaehtoisten tiedossa jo ennen Saksaan lähtöä. Sami Eerola on Oula Silvennoisen tutkimusavustajana käynyt läpi suomalaisia sanomalehtiä vuosilta 1932–1945; esimerkiksi marraskuun 1938 kristalliyö oli etusivun uutinen Aamulehdessä.

SS-vapaaehtoisten tekoja ja tekemättä jättämisiä tullaan käsittelemään vielä monissa teoksissa. Lopullista totuutta yksittäisten sotilaiden tekemisistä tuskin koskaan saadaan.

Olavi Lempinen: Suuremman Suomen puolesta. SS-mies Aarre Jylhänmaan palvelusvuodet. Bazar, 2021. 416 s.

Mainittakoon vielä, että ensimmäisessä luvussa puhutaan hiukan hämäävästi Aarnesta, joka oli palvellut SS-joukoissa ja pelkäsi vielä vanhuksena vainoojia. Teoksen lopussa paljastuu, että kyse on Aarne Kähärästä, josta Lempinen on yhteistyössä Manu Paajasen kanssa kirjoittanut teoksessa Pääkallosotilas: SS-vapaaehtoiseksi 16-vuotiaana (2018).

Teoksesta muualla:

Sami Eerolan kriittinen arvio teoksesta blogissa Sami Eerola ja spektaakkeliyhteiskunta (25.3.2022)

”Aarre Jylhänmaa todisti sodan kauhuja”. Aamulehti 24.10.2021, kirj. Sini Kuvaja.

”Saako kuka tahansa kirjoittaa kenestä tahansa”. Satakunnan kansa 24.10.2021, kirj. Ilari Tapio. Artikkelissa vastataan Jylhänmaan omaisen samassa lehdessä julkaistuun mielipidekirjoitukseen, jossa kirjoittaja kysyy, miksi omaisiin ei ollut otettu yhteyttä ennen kirjan kirjottamista ja julkaisemista.

”Kiisteltyjen rintamasotilaiden elämää taistelujen keskellä – kirja pohtii, kuka oikein on sotarikollinen”. Päivänlehti 10.12.2021, kirj. Kari Kallonen.

SS-vapaaehtoisten menneisyyttä käsitellään myös muualla. Norjalaisia Saksaan lähtijöitä oli noin 6000. Norjan yleisradion NRK:n sivuilla olevassa artikkelissa 91-vuotias Olav Tuff kertoo osallisuudestaan julmuuksiin. Yksi tällainen tapaus oli siviilejä täynnä olevan kirkon polttaminen. ”Vi brente en kirke med sivilister. Den tidligere norske SS-soldaten Olav Tuff fra Modum forteller for første gang om sin deltakelse i rystende krigsforbrytelser i Ukraina i 1941”. Artikkeli on julkaistu 1.10.2013 (kirj. Ola Flyum). Tuffin kerrotaan olevan ensimmäinen, joka murtaa hiljaisuuden, mutta hänkin toteaa, ettei olisi voinut tehdä mitään ja että hän totteli vain käskyjä.

Wendy Lower: Rotko

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Wendy Lower: Rotko: erään perheen teloitus, joka johti Ukrainan juutalaisten joukkotuhon jäljille. Suom. Virpi Vainikainen. Atena 2021. 233 s.

Holokaustista on tullut ehtymätön lähde niin tieto- kuin romaanikirjailijoille, ja etenkin Auschwitziin liittyvää todellisuuspohjaista fiktiota julkaistaan jo liikaakin. Tästä huolimatta tartuin Wendy Lowerin teokseen Rotko, joka lähtee liikkeelle yhdestä valokuvasta, joka esittää naisen ja lapsen teloitusta Ukrainan Myropilissa 13.10.1941. Neuvostoliiton asettaman tutkimuskomission selvityksen mukaan Myropilissa murhattiin 960 juutalaista kahdessa joukkoampumisessa. Lower alkaa selvittää, keitä kuvassa olevat uhrit ja teloittajat ovat, ja mitä tapahtui ennen kuvan ottamista ja sen jälkeen.

Wendy Lowerin teoksen Rotko kansikuva

Juutalaisten joukkotuhosta on runsaasti kuvallista materiaalia, mutta kuvia, joissa tappajat ovat itse teossa, on vähän. Tšekkoslovakian turvallisuuspalvelun arkistossa ollut kuva päätyi Lowerille 2009. Uhrien lisäksi kuvassa on neljä aseistettua miestä, kaksi saksalaista komentajaa ja kaksi ukrainalaista apuria, sekä yksi siviilihenkilöltä näyttävä mies.

Kuva on ällistyttävä todiste. Siinä näkyy selvästi, kuinka paikallinen miliisi ampuu saksalaisten rinnalla toisen maailmansodan aikaisessa Ukrainassa, missä yli miljoonaa juutalaista tapettiin jokseenkin avoimesti. – – Joukkomurhan uhrit on tuotu rotkon reunalle ja ammuttu perä perää niin nopeassa tahdissa, että edellisten laukausten savua leijuu vielä ilmassa. Ukrainalaisen kivääristä on vain muutama kymmenen senttiä naisen päähän, joka peittyy savuun. (11–12)

Teoksessa siteerataan amerikkalaista syyttäjää Ben Ferencziä, joka kehotti Nürnbergin oikeudenkäynnissä kuulijoita kuvittelemaan mielessään miljoonien ihmisten kuoleman sijaan ”kymmentä ihmistä – miehiä, naisia ja lapsia, ehkä vain yhtä perhettä teloittajan luoteihin kaatumassa” (115). Lower myöntää itsekin tottuneensa puhumaan uhreista isoina lukuina.

Tämä tapa kertoa kuolemasta juontaa yllättäen juurensa natseilta, jotka pelkistivät ihmiset tapettaviksi joukoiksi, tuhoamislaitoksiin kuljetettavaksi rahdiksi, juutalaisista puhdistettaviksi alueiksi. (96)

Lower käy tapahtumapaikalla Myropilissa, penkoo arkistoja eri puolilla maailmaa ja tekee uskomatonta salapoliisityötä pyrkiessään identifioimaan kuvan henkilöt. Valtavasta työstä kertoo myös teoksen lähes viidenkymmenensivun laajuinen viiteluettelo. Valokuvaaja Lubomir Skrovina ikuisti kamerallaan natsien julmuuksia. Kirjeissä vaimolleen Skrovina puhuu materiaalin julkaisemisesta; lopulta hän siirtyy vastarintaliikkeeseen. Saksalaiset teloittajat selvisivät ilman tuomiota – kuten niin usein – mutta ukrainalaisista kaksi tuomittiin kuolemaan ja kolmas neuvostoliittolaiseen vankilaan, tosin vasta 1987.

Ovatko kuvan nainen ja lapsi samat kuin eräässä perhekuvassa, joka on otettu kesällä 1941, jää epävarmaksi. Valokuva antoi kuitenkin sysäyksen tutkimustyölle, joka valottaa jälleen yhtä osaa natsien kansanmurhasta. Teoksessa on paljon sellaista tietoa, jota ei ole tullut ajatelleeksi. Kuten se, että natsien omia dokumentteja on pidetty tärkeämpinä kuin ei-saksalaisten antamia todistuslausuntoja. Näin tutkijat ovat tahtomattaan vaientaneet uhrit ja pakkotyöhön otetut siviilit, esimerkkinä tekijä mainitsee hautoja kaivamaan ja peittämään pakotetut naiset. Lower pohtii myös valokuvaajia moraalisina toimijoina ja valokuvaa todisteena. Hänen mielestään joillakin kuvilla on voimaa muuttaa maailmaa – tällaisia ovat muun muassa napalmihyökkäystä pakeneva alaston tyttö tai punapaitainen kolmivuotias poika, joka ajautui hukkuneena rantaan Turkin Bodrumissa. Hän päättää teoksensa näihin sanoihin:

Julmuuksien kuvat, varsinkin ne harvat, jotka todistavat kansanmurhaa, rikoksista suurinta, järkyttävät ja herättävät häpeää. Katseen kääntäminen palvelee tietämättömyyttä. Kun panemme kuvat näytteille museoihin ilman kuvatekstejä ja lataamme niitä netistä ilman historiallista kontekstiaan, me ylenkatsomme uhreja. Jos lakkaamme tutkimasta kuvaa, lakkaamme välittämästä historian oikeudenmukaisuudesta, kansanmurhan uhasta ja murhatuista kadonneista. (175)

Wendy Lower on historian professori ja tutkija, jolta on aiemmin suomennettu teos Hitlerin raivottaret. Saksalaisnaisia natsien kuoleman kentillä (2014), joka kuvasi naisia, jotka toimivat miestensä rinnalla idässä valloitetuilla alueilla.

Teoksesta muualla:

”Valokuva, joka ikuisti murhan. Kuva perheen teloituksesta johti Ukrainan juutalaisten joukkotuhon jäljille.” Ilta-Sanomien artikkeli, jossa kuvia teoksesta (kirj. Seppo Varjus).

Kirja-arvio: Erään perheen teloitus. MTV:n sivut, kirj. Pertti Nyberg.

Lubomir Skrovinan pojan haastattelu vuodelta 2017 löytyy United States Holocaust Memorial Museumin sivuilta. Haastattelijoina Wendy Lower ja János Dési.

Tatiana de Rosnay: Avain

Julkaistu Kirjoittaja:

Muista. Älä unohda

Tatiana de Rosnay: Avain. Suom. Irmeli Ruuska. WSOY / Bazar, 2008. 319 s.

Tatiana de Rosnay: Nimeni on SarahKannessa on punasävyinen kuva narua hyppäävästä tytöstä. Sama kuva toistuu läpikuultavana, mustavalkoisena suurennoksena taustanaan jo hiukan ränsistynyt kerrostalo. Mielleyhtymä Schindlerin listan punatakkiseen tyttöön ei vie aivan harhaan, koska myös Tatiana de Rosnayn romaanin Avain aiheena on toinen maailmansota ja juutalaisvainot. Teos kuvaa tapahtumia kahdella aikatasolla. Heinäkuussa 1942 Pariisissa tapahtuneessa operaatiossa pidätettiin tuhansittain juutalaisia ja heidät suljettiin pyöräilystadionille viideksi päiväksi hirvittäviin oloihin lähes ilman ruokaa ja juomaa. Poliisien jyskytykseen ovella herännyt kymmenenvuotias Sarah ehtii jo tuntea helpotusta kuullessaan miesten puhuvan virheetöntä ranskaa: ”Ei hätää, tyttö ajatteli. Jos ne kerran ovat ranskalaisia eivätkä saksalaisia emme ole vaarassa.” Sarah lukitsee pikkuveljensä seinään piilotettuun komeroon: ”Tulen päästämään sinut sieltä. Lupaan sen.” Tämän lupauksen Sarah yrittää epätoivoisesti pitää.

Toukokuussa 2002 amerikkalainen toimittaja Julia Jarmond saa tehtäväkseen kirjoittaa Vél d’Hivin stadionin tapahtumista. Useat haastateltavat suhtautuvat Julian miehen Bertrandin tavoin: ”Ei kukaan enää välitä. Ei kukaan enää muista.” Bertrandia ei häiritse sekään, että perheen isoäidin omistama asunto, johon he ovat muuttamassa, on aikoinaan vapautunut ratsiassa pidätetyltä perheeltä: ”He eivät varmaan tienneet”. Osa juonenkäänteistä on arvattavissa heti tästä alkuasetelmasta. Lisäksi ristiriita kahden aikatason välillä on häiritsevän suuri: Julian elämänvaiheet tuntuvat turhan pinnallisilta Sarahin kokemuksiin verrattuna. Avain on kuitenkin sujuvasti kirjoitettu ja koskettava romaani, joka käsittelee vähemmän tunnettua Ranskan miehityksen aikaista tapahtumaa. Kirjailija lainaa pääministeri Jean-Pierre Raffarinin tapahtuman kuusikymmentävuotispäivän muistojuhlassa pitämästä puheesta katkelmia: ”Vél d’Hiv, Drancy ja kaikki kokoomaleirit – – olivat ranskalaisten organisoimia, johtamia ja vartioimia. Holokaustin ensimmäinen näytös esitettiin täällä, ja Ranskan valtio oli siinä mukana.”

Avain on julkaistu yli kolmessakymmenessä maassa. Teoksen pohjalta tehdyssä elokuvassa Sarah’s key Juliaa esittää Kristin Scott Thomas. De Rosnaylta on julkaistu myös Viimeinen kesä ja syyskuussa ilmestyy uusi romaani Mokka.

Huom. Teoksen uusintapainokset on julkaissut Bazar nimellä Nimeni on Sarah.

(Arvio julkaistu myös: Vieskalainen 30.8.2012)