Avainsana-arkisto: kirjailijat

Ei mitään uutta kirjailijarintamalta / Intet nytt på författarfronten

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Näin otsikoi Sigrid Backman (1.12.1880–26.5.1938) Svenska Pressenissä (2.3.1938) kahdeksankymmentäkuusi vuotta sitten julkaistun, kirjailijoiden toimeentuloa koskevan kirjoituksensa. Nostettakoon tämä hieman ilkikurinen ja samalla kärkevä teksti esiin hänen syntymäpäivänsä kunniaksi.

Kirjailijoiden toimeentulo on ollut jälleen esillä mediassa viime viikkoina (kuukausina, vuosina, vuosikymmeninä?). Lukuaikapalvelujen kirjailijoille maksama korvaus on mitätön (ks. postaukseni Lukuaikapalvelu vai E-kirjasto 27.10.2024). Viimeksi aiheen nosti esiin Finlandia-palkintojen jakotilaisuudessa Pajtim Statovci, joka moitti kovasanaisesti niin päättäjiä kuin kustantajia siitä, että nämä eivät ole pitäneet kirjallisuuden ja kirjailijoiden puolta vaan heikentäneet toimillaan tai toimimattomuudellaan suomalaisen kirjallisuuden asemaa.

Backman pohtii aluksi, olisiko aiheesta pitänyt kirjoittaa tunteisiin vetoava novelli, mutta ei, se ei olisi lähettänyt riittävän vahvaa hätäviestiä. ”Miten nujertaa huumori, joka itsepintaisesti tulee esiin, kun tarttuu kynään?” Backman kysyy ja harmittelee sitä, että kirjailija ja hänen teoksensa torjutaan liian kevyinä, jos vakavaan aiheeseen sekoittaa huumoria. Tätä vetoomusta kirjailijoiden puolesta värittää samanlainen ironia kuin hänen teoksiaan. ”Ajatella, että kirjailija tosiaan tarvitsee rahaa, siis päivittäisen leipänsä!” Kunpa ruumis saisi sielun tavoin ravintonsa auringosta, kuusta ja tähdistä, niin ei tarvittaisi kirjallisuus- ja kirjailijayhdistyksiä. Näiden pitäisi huolehtia myös kirjallisten seurapiirien ulkopuolella viihtyvien kirjailijoiden taloudellisista intresseistä. Tässä Backman viittaa itseensä, sillä alemman keskiluokan edustajana hän ei tuntenut kuuluvansa ajan kirjailijapiireihin.

Moitteita saa myös apurahajärjestelmä, joka vertautuu kerjäämiseen:

Men redan detta ansökningssystem, detta utlysta tiggeri måste ju i längden verka motbjudande på såväl utdelare som mottagare, två roller som på grund av institutionens art, måste spelas så att säga av en och samma person.

Kirjailijaliiton tekemän tulotutkimuksen mukaan apurahojen merkitys oli peräti 44 prosenttia vuonna 2023. Backmanin esiin tuomista epäkohdista valitettavan moni on yhä tätä päivää.

Nykyään kirjailijan oletetaan ilman muuta markkinoivan teostaan esiintymällä messuilla, kirjastoissa, kouluissa ja jos jonkinlaisissa tilaisuuksissa. Backmanin mukaan kirjailijalta vaadittiin jo tuolloin melkoisia näyttelijänlahjoja, kun piti pitää juhlapuheita, resitoida ja lausua kuin paraskin Thalian palvelija. Itse hän kertoo haaveilleensa posetiviista ja apinasta, jotka ehkä toisivat paremmat tulot kuin kirjoittaminen. Tavallista työtä oli yli viisikymmentävuotiaan kirjailijan turha hakea.

Lopuksi Backman kysyy, milloin tässä kulttuurimaassa aletaan myöntää kirjailijalle edes vaatimatonta eläkettä. Eläke pitäisi myöntää kaikille kirjailijoille riippumatta heidän asemastaan. Vähäisinkin kirkonpalvelija saa palkkansa, mutta kirjailija saa merkkipäivänään ehkä muutaman ystävällisen sanan, vaikka on saavuttanut piispan iän ja tuomiorovastin kokemuksen. Eihän valtion tarvitsisi paljon uhrata, sillä tilastot osoittavat ilahduttavasti, että kirjailijat kuolevat suhteellisen varhaisessa iässä, päättää Backman ironisesti vetoomuksensa.

Statistiken visar ju glädjande nog att diktare dö i relativt tidig ålder. Mycket behövde staten inte offra på dem.

Sigrid Backman kuoli viidenkymmenenkahdeksan vuoden iässä vain kolme kuukautta kirjoituksen ilmestymisen jälkeen.

Svenska Pressen julkaisi 27.5.1938 muistokirjoituksen, jossa suomenruotsalaisen kirjallisuuden kerrotaan menettäneen persoonallisen äänen omaavan kirjailijan.

Lukuaikapalvelu vai E-kirjasto?

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Työskentelen yleisessä kirjastossa ja työhöni informaatikkona kuuluu myös kirjaston palvelujen esittely. E-aineistojen esittelyssä yksi tärkeä palvelu on e-kirjat. Omalla kirjastokimpallani on ollut jo pitkään käytössä Ellibs, ja on edelleen, sillä Joki-kirjastot liittyvät kuntien yhteiseen E-kirjasto-palveluun vuodenvaihteessa 2024–2025. Kun olen esitellyt Ellibsin ääni- ja e-kirjoja ja kehunut, kuinka helppokäyttöisiä ne ovat, on omatuntoni soimannut, koska itse olen niiden sijaan käyttänyt lukuaikapalvelua. Yksi syy on tietysti valikoima, joka Ellibissä ja myös nykyisessä E-kirjastossa on suppeampi kuin kaupallisissa palveluissa.

CD-levyistä MP3:iin ja lukuaikapalveluihin

Aloitin äänikirjojen kuuntelun työmatkoilla. Ensin kuljetin mukanani CD-soitinta, johon vaihdoin aina levyn (ihan totta!), sitten MP3-soitinta (huomattavasti kevyempi!). Jossain vaiheessa aloin kokeilla lukuaikapalveluja. Ensin Elisa Kirjaa, josta tuli ostettua sekä äänikirjoja että e-kirjoja (Elisa Kirja yhdistyi kesällä 2024 Bookbeatiin). Sen jälkeen tulivat kuukausimaksulliset palvelut, joita testasin tarkoituksella: Nextory, Storytel ja viimeiseksi Bookbeat, johon jämähdin, vaikka edellisissäkään ei ollut mitään vikaa. Kaikissa näissä palveluissa on valtava määrä aineistoa ja vieläpä useilla eri kielillä.

Lukuaikapalvelujen sovelluksissa on ajastin (joka toki löytyy myös esimerkiksi Ellibsin palvelusta), josta voi valita haluamansa ajan, jonka jälkeen äänikirja sammuu – kätevää, jos haluaa nukahtaa kirjan kuuntelemiseen, kuten minä (ja tutkimusten mukaan moni muukin, ks. YLE:n juttu aiheesta). Eri asia on, kuinka hyvin kirja tulee kuunneltua tällä tavalla. Jos kirja on hyvä tai itselle syystä tai toisesta merkityksellinen, olen usein kuunnellut sen useampaan kertaan. Jos tarkoitus on kirjoittaa teoksesta esimerkiksi blogipostaus tai muu teksti, niin olen hankkinut myös fyysisen kappaleen joko kirjastosta tai ostamalla e-kirjan. Lukuaikapalvelun valikoimaa selatessani on tullut toisinaan sama tunne, kuin isoissa tavarataloissa tai kirpputoreilla: tarjontaa on niin valtavasti, että uuvun jo sisään astuessani, minkä vuoksi välttelen molempia.

Pitäisikö lukuaikapalveluista luopua?

Sen lisäksi, että tunnen kirjastolaisena huonoa omaatuntoa lukuaikapalvelun käytöstä, on toinenkin syy, miksi olen päättänyt luopua ainakin toistaiseksi kaupallisista palveluista. Kirjailijoiden toimeentulosta kirja-alan muutoksessa on puhuttu jo vuosia, ja viime viikkoina aihe on noussut jälleen esiin. Kirjailijan äänikirjasta saama korvaus on noin viidesosa painetusta kirjasta saatuun (joka sekään ei päätä huimaa). Kirjailijoiden avoimen kirjeen, jossa he vetoavat suomalaisen kirjallisuuden puolesta, on tällä hetkellä allekirjoittanut 1144 kirjailijaa. Se että yksittäiset asiakkaat luopuvat suoratoistopalvelusta, ei varmasti hetkauta yhtäkään Suomen äänikirjamarkkinat vallannutta toimijaa.

Palveluissa ei sinänsä ole mitään väärää, ja ne ovat varmasti houkutelleet kirjallisuuden pariin monia, jotka eivät aiemmin ole piitanneet lukemisesta. Toiminnan pitää olla kuitenkin reilua – mitättömiä palkkioita ei voi puolustella sillä, että kuuntelijoiden määrä on kasvanut. Ja vaikka suosituimmat kirjat toisivatkin lisätienestiä tekijöilleen, niin löytyy varmasti tuhansia, joiden kuuntelumäärät ja näin myös tekijöille maksettu palkkio jää olemattomiksi. Suosiokaan ei takaa hyviä tuloja. Kun luin Heli Laaksosen Kirjailija-lehdessä julkaistua kolumnia ”Olemme kumppaneita, emme piikoja!”, jossa hän kertoo esimerkkejä kirjojensa kuuntelijamääristä ja palkkioista, en voinut olla pohtimatta sitä, kuinka valtavia kuuntelijalukujen pitäisi olla, jotta kirjailija saisi nykyisillä palkkioilla edes kohtuullisen ansion.

Maksuton E-kirjasto

Siispä takaisin kirjaston palvelujen käyttäjäksi – ja nämä palvelut ovat ilmaisia, mitä itsekin aina korostan asiakkaille. Lisäksi sillä reilulla kahdellasadalla eurolla, jonka olen vuodessa maksanut lukuaikapalvelulle, saan ostettua monta kirjaa itselleni tai vaikkapa lahjaksi. Uskon myös, että jatkossa valitsen kuuntelemani kirjat tarkemmin ja keskityn niihin paremmin. Käy tutustumassa kuntien yhteiseen E-kirjastoon!

Kuvassa oikealla kuvakaappaus E-kirjaston aloitusnäytöstä. Alimmaisena linkki, josta palveluun pääsee tutustumaan kirjautumatta eli vaikka kuntasi ei olisi vielä liittynyt E-kirjasto-palveluun, voit tutustua siihen lataamalla sovelluksen puhelimellesi.

Palvelu toimii toistaiseksi vain puhelimella ja tabletilla; selaimella käytettävä versio on tulossa myöhemmin.

Kuvakaappaus E-kirjasto-sovelluksen aloitusnäytöstä.

Tähän loppuun vielä lainaus Ville Hämäläisen Kiiltomadossa 13.1.2023 ilmestyneestä jutusta ”Äänikirjan helppous tuottaa vaikeuksia”, jossa hän käsittelee äänikirjoja ja suoratoistopalveluita monesta eri näkökulmasta kirjastoja unohtamatta:

Vaikka jokainen äänikirjan kuuntelija ei ostaisi kirjaa, ehkäpä riittävän houkutteleva kirja lainattaisiin kirjastosta? Kirjastolainasta tekijä saa sentään vakiokorvauksen, joka ei ole kustantamoiden liikesalaisuuksien takana.
Kyse ei ole vain kirjailijasta, vaan myös lukijasta. Äänikirjapalveluita kiitellään saavutettavuuden lisäämisestä, mutta kirjastot toimivat myös ilman luottokorttia ja kuukausimaksua.

Olen edellä nostanut esiin vain muutamia puolia lukuaikapalveluita ja kirjailijoiden asemaa koskevasta keskustelusta. Seuraavista linkeistä löytyy lisää tietoa ja näkökulmia aiheeseen:

Kirjailijoiden avoin kirje suomalaisen kirjallisuuden puolesta (julkaistu 1.10.2024)

Bookbeatin toimitusjohtaja Niclas Sandin viittaa vastineessaan kuuntelukertojen kasvaviin määriin. Helsingin Sanomat (3.10.2024)

WSOY:n toimitusjohtaja Timo Julkunen toteaa myös vastineessaan, että lukuaikapalvelut ovat lisänneet kirjallisuuden myyntiä ja sitä kautta kirjailijoiden tuloja. Helsingin Sanomat (4.10.2024)

Ylen Kulttuuricoctail: Miten äänikirjamurros muuttaa kirjamarkkinaa? (6.3.2024) Keskustelemassa Kirjailijaliitosta Ville Hytönen, Storytelistä Tuuva Harjanne ja WSOY:sta Timo Julkunen. Lue myös Sisko Savonlahden haastattelu Helsingin Sanomista. Artikkelissa edellä mainittujen Storytelin ja WSOY:n edustajien lisäksi Siltala-kustantamon Touko Siltalan kommentit aiheesta. Hän toteaa muun muassa, että ”[ä]änikirjojen tuoma murros jättää osan taiteellisesti painavaa ja kirjallisuutta eteenpäin vievää ilmaisua vaille soveliasta jakelukanavaa”.

Kulttuuricoctailiin sisältynyt Aleksis Salusjärven videokolumni on kuunneltavissa myös erikseen: Pitäisikö äänikirjojen kuuntelusta tuntea huonoa omaatuntoa?

Anne Helttunen & Annamari Saure: Kynällä raivattu reitti. Suomalaisia kirjailijanaisia

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Naisten historiaa on viime vuosina nostettu esiin useissa tietokirjoissa. Anne Helttusen ja Annamari Sauren Kynällä raivattu reitti (2024) esittelee 35 naiskirjailijaa 1600-luvulta viime vuosisadan puoliväliin. Mukana on tuttujen nimien (esimerkiksi Fredrika Runeberg, Saima Harmaja) ohella useita vähemmän tunnettuja kirjailijoita. Yhteistä on se, että he kaikki kirjoittivat kaunokirjallisuutta: runoja, novelleja ja romaaneja. Johdantoon on koottu vähän tilastotietoa valitusta joukosta: seitsemällätoista naisella oli muitakin opintoja kuin alkeiskoulu, yhdellätoista oli opettajatausta, yhdeksäntoista oli naimissa ja naimattomista ainakin kaksi eli parisuhteessa naisen kanssa.

Kansikuva Anne Helttusen & Annamari Sauren teoksesta Kynällä raivattu reitti.

Tekstien pituus vaihtelee kymmenen sivun molemmin puolin. Jokaisen esittelyn jälkeen on teosluettelo ja Lähteillä-osio, jossa tekijät avaavat, millaisten lähteiden kautta he ovat sukeltaneet kirjailijan elämään ja teoksiin. Erityisen kiitoksen ansaitsee se, että lukijaa innostetaan tutustamaan itse teoksiin kertomalla niiden saatavuudesta, sillä varsinkaan vanhempia kirjoja on turha etsiä kirjaston hyllystä. Onneksi monet löytyvät digitoituina Kansalliskirjaston julkaisuarkisto Doriasta, josta kirjan voi ladata vaikka omalle koneelle (ks. myös Projekti Lönnrot ja Projekti Gutenberg).

Usein esiin nousee tekijöiden henkilökohtainen suhde kirjailijan tuotantoon: isosiskon hyllystä löytyneet Rebekka Räsäsen nuortenkirjat, samastuminen Saima Harmajan runoihin ja innostus päiväkirjan kirjoittamiseen tai Tulenkantajien sytyttävä vaikutus. Tarkemmat lukukohtaiset lähteet ovat teoksen lopussa samoin kuin henkilöhakemisto. Tekstin joukossa on useita tietolaatikoita, jotka syventävät ajankohtaan liittyviä aiheita. Fredrika Wilhelmina Carstensin yhteydessä kerrotaan köynnösvertauksesta, joka esiintyy paitsi Carstensin kirjeromaanissa Murgrönan (1840, suom. Muratti 2007) myös muissa 1800-luvun romaaneissa. Naisen ajateltiin turvaavan mieheen kuin hauras muratti, joka kietoutuu suojaa hakien vahvan tammen ympärille. Alli Nissisen yhteydessä kerrotaan Marttaliitosta, jonka perustajäsen hän oli. Elsa Heporauta oli monessa mukana, ja hänen yhteydessään kerrotaankin ensimmäisistä tieteiskirjallisuutta kirjoittaneista naisista, kansanopistoista ja Kalevala korusta.

Kuvakoosteessa 1900-luvun alkupuolen kirjailijoita.
Viikonloppuna 5.–7.7.2024 vietettiin jälleen Wanhan voiman päiviä; tapahtuma vetää Oulaisiin joka kesä tuhansittain ulkopaikkakuntalaisia (kävijämäärä liikkuu 15 000–20 000 välillä). Alueelle siirretyn Käpylän koulun yläkerrassa on koulumuseo, josta löytyi tämä kuvakooste. Näistä kymmenestä naiskirjailijasta kuusi on esitelty Kynällä raivattu reitti -teoksessa.

Teoksesta löytyy siis paljon hyvää, mutta sivumäärä (esittelyjen osuus on noin 450 sivua) on väistämättä pakottanut karsimaan sisältöä. Maila Talvion esittelyssä havahduin ihmettelemään, miksi kirjailijan tiiviit yhteydet kansallissosialistiseen Saksaan kuitataan vain maininnalla 1930-luvulla tehdyistä luentomatkoista (samaan kiinnitti huomiota Suvi Ahola arviossaan Helsingin Sanomissa 18.3.2024). Ovatko tekijät halunneet esittää kirjailijat mahdollisimman myönteisessä valossa? Kieltämättä havainto sai miettimään, mitä muuta on jätetty ”rivien välistä” luettavaksi. Teosta on moitittu myös siitä, että sekä kustantaja että tekijät puhuvat tutkimuksesta, vaikka kyse on aiempiin tutkimuksiin perustuvasta tietokirjasta (keskustelusta lisää Kritiikin uutisissa). Joissakin arvioissa on myös pidetty turhana Minna Canthin ja muiden tunnettujen kirjailijoiden mukaan ottamista. Itse näen heidät eräänlaisina solmukohtina, jotka auttavat asemoimaan oudommat nimet kirjallisuuden kartalle. Mainittakoon esimerkkinä, että ennen ja jälkeen Canthin esitellyt Theodolinda Hahnsson ja Hanna Ongelin saavat enemmän tilaa kuin Canth. Toki henkilögalleria olisi voinut olla täysin erilainen, mutta kyse on tekijöiden subjektiivisista valinnoista. Tämä heille sallittakoon, vaikka onkin myönnettävä, että petyin suuresti, kun Sigrid Backman ei ollut esiteltyjen joukossa. Backman kirjoitti sisällissotaromaaneissaan Ålandsjungfrun (1919) ja Familjen Brinks öden (1922) ymmärtävästi ja myötätuntoisesti hävinneistä punaisista nousten näin F. E. Sillanpään ja Runar Schildtin rinnalle. Lisäksi häntä on kiitetty itsenäisistä naishahmoista.

Kaiken kaikkiaan teos on hyvä kokonaisuus, joka esittelee monia kiinnostavia kirjailijakohtaloita ja houkuttelee tutustumaan syvemmin heidän elämänvaiheisiinsa ja tuotantoonsa. Lainasin kirjan kirjastosta, mutta koska löysin teoksesta muutamia uusia nimiä sisällissodasta kirjoittaneiden listaani ja koko liudan lähteitä, tämä kirja tulee hankittua itselle joko e-kirjana tai fyysisenä kappaleena.

Anne Helttunen & Annamari Saure: Kynällä raivattu reitti. Suomalaisia kirjailijanaisia. SKS kirjat, 2024. 491 s.

Teoksesta myös:

Kiiltomadon sivuilla (kirj. Marissa Mehr) ja Tuijata. Kulttuuripohdintoja-blogissa

Suvi Aholan arvio Helsingin Sanomissa

Silvia Hosseinin arvio Suomen Kuvalehdessä

Keskustelua teoksesta Kritiikin uutisissa maaliskuussa 2024 (osallistujina Kati Launis ja Jasmine Westerlund sekä teoksen tekijät)

Hans Colliander: Kesäpoika. Anni Blomqvistin luona Simskälassa

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Kirjoitan sinusta, Anni-täti, ja omasta kasvustani nuoresta aikuiseksi. Jotkut vuosiluvut ja lukumäärät olen tarkistanut kirjoistasi, mutta muuten olen pitäytynyt laajaan kirjeenvaihtoomme ja muistiini. Jos muistini jossakin kohtaa hieman horjuu ja kertoo asioista omalla tavallaan, kuulukoon se kertomukseen. Minullehan se on silloinkin totta. (7)

Hans Colliander vietti vuodesta 1966 useita kesiä Ahvenanmaalla Simskälan saaressa Anni Blomqvistin (1909–1990) luona. Tästä alkoi kaksikymmentäviisi vuotta kestänyt kirjeenvaihto Myrskyluodon Maijan luojan ja Collianderin välillä. Teoksessa on runsaasti otteita kirjeenvaihdosta ja muistoja kesistä. Tekijä ikään kuin keskustelee Blomqvistin kanssa puhutellen tätä sinä-muodossa, mikä sopii yllättävän hyvin tällaiseen muistelutyyliseen kerrontaan.

Hans Collianderin teoksen Kesäpoika kansikuva.

Simskälaan ei poikettu noin vain. Kesäisin kulki yhteysalus, ja sillekin Ahvenanmaalle saapuva sai tulla monella linja-autolla ja lautalla. Talvisin odotettiin meren jäätymistä, jotta päästiin taas kulkemaan. Kirjeissä puhutaan arkisista asioista, kuten linnuista, joista Hans oli erityisen kiinnostunut, uskonnosta ja vanhoista tavoista ja tietysti myös nuorta askarruttavista asioista, kuten opiskelusta ja tulevaisuudensuunnitelmista. Opettajaksi valmistuttuaan Colliander jopa haki paikkaa Ahvenanmaalta.

Blomqvistin elämänvaiheet eivät olleet minulle entuudestaan tuttuja, joten teos paikkasi aukkoa ja herätti kiinnostuksen lukea lisää. Anni Blomqvistin puoliso Valter ja vanhempi poika Tommy kuolivat maaliskuussa 1961 veneen kaaduttua kovalla tuulella. Tullakseen toimeen rakkaalla saarellaan Anni Blomqvist alkoi ottaa kesälapsia luokseen. Blomqvist menetti myöhemmin myös toisen poikansa Bengtin merelle. ”Olen ollut paljon yksin Bengtin aloitettua merivartiostossa, mutta nyt olen lopullisesti yksin”, kirjoittaa Blomqvist 28.6.1988.

Puolison ja pojan menetyksestä syntyi teos I stormens spår (suom. 1977 Meri yksin ystäväni) joka julkaistiin samana vuonna, kun Hansin ja kirjailijan kirjeenvaihto alkoi.

Et ollut vuonna 1966 vielä tunnettu kirjailija, vaan vaatimattomaan elämään ja kovaan työhön tottunut saaristolaisnainen [– –]. Kirjan luettuani vasta kunnolla ymmärsin, nuoren ihmisen tavalla, murhenäytelmäsi laajuuden. Moni seikka muistutti kodissasi vielä Valterista ja Tommysta, mutta surusi olit meiltä lapsilta peittänyt. Lähettämäsi uutuuskirjan mukana seuranneet saatesanat kertoivat enemmän: Suru väistyy mutta kaipaus jää. On vain kuljettava myrskyn jäljissä, jatkettava elämää kunnioituksena ja velvollisuutena niitä kohtaan, jotka meri on vienyt. (70)

Teos oli menestys niin ruotsiksi kuin suomeksi, ja muutama vuosi myöhemmin ilmestyi ensimmäinen Maija-kirja. Tekijä kertoo, kuinka Blomqvist kirjoitti keittiön pöydän ääressä epämukavassa asennossa muiden askareiden lomassa, ennen kuin taloon rakennettiin lisää tilaa.

Hans Collianderin Kesäpoika on lämpöä hehkuva tarina kahden eri-ikäisen ihmisen ystävyydestä. Collianderin aiempaan tuotantoon kuuluu muun muassa lintuja käsitteleviä tietokirjoja ja satukirjoja, ja myös tässä teoksessa on muutamia hänen kirjoittamiaan tarinoita.

Tarkistaessani Blomqvistin elinaikaa netistä huomasin koko ajan nähneeni kirjailijan sijaan mielessäni Åke Lindmanin tv-sarjasta tutun Maijan, jota näytteli Rose-Marie Rosenback. Tuhansien muiden tavoin ihastuin sarjaan jo silloin, kun se esitettiin televisiossa ensimmäistä kertaa. Myrskyluoto-sarja on julkaistu kokoomateoksena (Gummerus 2017, 748 sivua) ja äänikirjoina Anniina Piiparisen lukemana (Gummerus 2021). Toivottavasti nämä saadaan myös ruotsiksi luettuina pian, sillä kiinnostusta varmasti olisi ilman uutta elokuvaakin, jonka ensi-ilta on jo tammikuussa 2024.

Anni Blomqvistin muistelmateokset Meri yksin ystäväni ja Muistojeni Myrskyluoto on julkaistu yhteisniteenä Myrskyluoto muistoissani 2007.

Hans Colliander: Kesäpoika. Anni Blomqvistin luona Simskälassa. Warelia 2023. 104 s.

Ylen sivuilla Myrskyluodon Maijan uudesta filmatisoinnista.

Elokuvan traileri YouTubessa

Ville Hänninen: Miten kirjani ovat syntyneet 6

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Miten kirjani ovat syntyneet -sarjan osa kuusi esittelee 18 kirjailijaa. Aiemmat osat ovat perustuneet Helsingin yliopistossa pidettyihin yleisöluentosarjoihin. Näissä teoksissa kirjailijan esitystä edeltää toimittajan esittely kirjailijasta ja hänen teoksistaan. Sen sijaan uusin teos pohjautuu kulttuuritoimittaja, tietokirjailija Ville Hännisen tekemiin haastatteluihin.

Ville Hänninen: Miten kirjani ovat syntyneet 6

Ensimmäisenä vuorossa oleva Sirpa Kähkönen esitellään seuraavasti:

Pikku Pietarin pihamaalta suureen Pietariin

Sirpa Kähkönen kuvaa romaaneissaan historian maahan poljettuja ja ojaan heitettyjä. Kansallisarkiston kantapeikko ajattelee kirjojaan kuin suurena keskiaikaisena kuvakudoksena.

Sirpa Kähkönen yritti ravistella kaikkitietävää kertojaa henkiin, ”mutta sepä vain makasi kuolleena maassa eikä suostunut mihinkään yhteistyöhön”. Tässä muita poimintoja esittelyistä: Harry Salmenniemen ”työ kuulostaa hieman hullun professorin viralta”. Jukka Viikilän hahmoja verrataan tohtori Frankensteinin hirviöön. Aki Ollikainen vartoo ”virkettään kiireettä kuin kalastaja tilaisuuttaan”. Petri Tamminen kirjoittaa anekdootteja ja juuttuu yksityiskohtiin, mutta on siitä huolimatta lyhytproosan mestari. Mikko Rimmisen kieli ”jahkaa ja jaanaa, kieppuu ja konstailee”. Jaakko Yli-Juonikas kirjoittaa ”kummia kirjoja ja kahjoa kieltä”. Miki Liukkosen mielestä juoni on ”elämän siistimistä”, sillä ”tosiasiassa kaikki on sotkuista, ja harva asia selviää”.

Petri Tammisen esittely alkaa ylistyksellä kirjastoille, jotka olivat hänelle turvapaikka lapsena. ”Ihan sama tunne kuin lapsuuden seikkailukirjoissa: eksoottista ja silti kotoista. En edelleenkään tiedä toista yhteistä tilaa, jossa olisin yhtä täydesti oma itseni.” (25) Tammisen mielestä kirjasto yhteiskunnallisena tilana kertoo välittämisestä ja uskosta ihmiseen. Irakista Suomeen 2004 paenneen Hassan Blasimin tarina kertoo pakolaisuudesta ja siitä, mitä on elää maassa, jossa sananvapautta on rajoitettu. Blasim pyrkii teoksissaan ylittämään paikan rajoitukset, minkä hän arvelee auttaneen niiden leviämistä maailmalle – hänen kirjojaan on käännetty yli 20 kielelle. Hän viittaa niin Bagdadin tuhoon kuin nyt käynnissä olevaan Ukrainan sotaan:

Mutta jos on elänyt tämän länsimaisen kuplan ulkopuolella, tilanne ei ole muuttunut oikeastaan mihinkään. Sotia, köyhyyttä ja kurjuutta on jatkuvasti joka puolella. Senkin takia tavoittelen jutuissani emotionaalista totuutta, joka opettaisi meille empatiaa (256)

Ville Hännisen teos antaa uusia näkökulmia jo luettuihin teoksiin ja houkuttelee tutustumaan uusiin. Muutamissa arvioissa (esim. Kyösti Niemelä Helsingin Sanomissa) on kaivattu aiempien teosten rakennetta, jossa kirjailijan ääni kuului enemmän. Olen pitänyt sarjan aiemmista osista, mutta mielestäni kuudennen osan rakenne toimii erinomaisesti. Hänninen siteeraa laajasti kirjailijoita, kommentoi ja kiteyttää – tätä kirjailijan ja haastattelijan yhteispeliä on nautinto lukea.

Ville Hänninen: Miten kirjani ovat syntyneet [6]. WSOY 2023. 282 s.

WSOY:n kuvapankissa voi lukea näytteen teoksen alusta (Sirpa Kähkösen haastattelu)

Teoksen arvio Helsingin Sanomissa (kirj. Kyösti Niemelä)

Teoksesta myös blogeissa Marjatan kirjat ja Tainan aarrearkku