Kirjallisuutta ja tutkimusta

Anneli Kanto palaa uusimmassa teoksessaan Punaorvot sisällissotaan ja erityisesti sen seurauksiin työläisperheille. Aiemmissa sisällissotaromaaneissaan Kanto on kuvannut naiskaartilaisia (Veriruusut, 2008) ja valkoisten sotataivalta (Lahtarit, 2017). Punaorvot on alkuaan kirjoitettu näytelmäksi, mutta koronaepidemia rajoitti esityksiä Helsingin kaupunginteatterissa keväällä 2020.

Kalliossa asuvasta työläisperheestä sotaan lähtevät isä Arvo ja neljätoistavuotias Aarre. Raskaana oleva Helmi jää kotiin yksitoistavuotiaan Lahjan ja kuusivuotiaan Ilonan kanssa. Kanto käyttää Lahtareista tuttua tapaa vaihtaa näkökulmaa henkilöstä toiseen. Osa seitsemästäkymmenestäseitsemästä lyhyestä luvusta on otsikoitu henkilön mukaan, ja ääneen pääsevät perheen lasten ohella muun muassa Ester Hällström, vuodesta 1920 Ståhlberg, sekä pohjalaisisäntä.

Suurin osa teoksesta kuvaa sodan jälkeistä aikaa vuoden 1920 kesään saakka. Vain Aarre palaa kotiin sodasta, hänkin hakattuna ja vankileirin surkean ruoan heikentämänä. Isän kuolema on äidille järkytys, eikä hän tunnu osaavan arvostaa poikansa kotiinpaluuta. Aarre saa töitä satamasta lastin kirjurina, mutta se ei riitä toimeentuloksi koko perheelle. Eräänä päivänä joulukuussa ovella on kaksi porvarisrouvaa, jotka ovat tulleet ottamaan Ilonan huostaan. Koska perhe on hakenut köyhäinapua, ovat he holhouksenalaisia ja näin lapset voidaan ottaa pakolla huostaan. Huostaanottojen taustalla oli paitsi huoli perheiden pärjäämisestä myös ajatus punaisten kotien turmiollisesta vaikutuksesta lapsiin. Ilona ei lähde hyvällä: ”Käpälät irti, saatanan lahtari!” (72) Niinpä Lahja päättää lähteä mukaan. Toisen naisen tokaisu ”kai tuon isommankin joku kuudellasadalla markalla huolii” herättää Lahjankin huutamaan, että antaisivat rahan äidille, mutta se ei enää auta.

Aarren ja äidin välit huononevat sen jälkeen, kun tytöt viedään. Työt vähenevät talveksi, ja Aarrea alkaa kiinnostaa niin kommunistien toiminta kuin pirtun salakuljetus. Vankileiri pilasi Aarren terveyden ja jätti jälkeensä katkeruuden, jota lisää syyllisyys isän kuolemasta, sillä tämä oli antanut leivänmurikkansa Aarrelle. Kanto piirtää Aarressa kuvan nuoresta miehestä, melkein vielä lapsesta, jolle köyhyys ja sodan jälkeinen kova aika ei juuri tarjoa mahdollisuuksia.

”Vastaanottajat eivät olleet onnellisia eivätkä orvot kiitollisia”

Tytöt viedään junalla Kauhavan asemalle, jossa ”urheat pohjalaiset – – ovat ensimmäisinä sodan haavoja lääkitsemässä”, kuten Ester Ståhlberg asian ilmaisee. Lasten ja kasvatusvanhempien kohtaaminen ei liene todellisuudessakaan ollut täysin kitkatonta, eikä se ole sitä ainakaan teoksen maailmassa. Ilona ja Lahja erotetaan asemalla, jotta ”turmeleva vaikutus ei jatku”. Tämä saa tytöt tappelemaan vastaan ja Ilonan luettelemaan kaikki osaamansa kirosanat. Lahja joutuu pettyneelle isännälle, joka on tullut hakemaan itselleen renkiä eikä laihaa tyttöä. Ilona puolestaan sijoitetaan Kurikkaan kahden sisaruksen hoiviin. On kuin Kanto olisi halunnut tyttöjen kohtaloissa kuvata punaorpojen kohtaloiden äärilaidat: Lahja laitetaan lypsämään lehmiä, lapioimaan sontaa, kuuraamaan lattioita, ja jos hän ei jotain osaa, häntä lyödään.

Hänet oli heitetty nurinniskaiseen maailmaan. Yksinäisyys, turvattomuus ja kauhu sekoittuivat toisiinsa paksuina värijuovina, kiemurtelivat toistensa sisään, menettivät alkuperäisen värinsä ja muuttuivat paskanruskeiksi. (118)

Ilona puolestaan pääsee kotiin, jossa on lämpöä ja rakkautta, joka sulattaa kiukkuisen tytön. Pian menneisyydestä on jäljellä vain ”kissin” nimi Aarrelahja, eikä senkään alkuperää Siviäksi uudelleen ristitty Ilona enää muista. Stadin slangikin vaihtuu vähitellen eteläpohjalaiseen murteeseen:

– Kai sä meirän hoirat hautahan kun meistä tuloo vanahoja ja raihnahia?
Siviä haukkasi pullaa ja vilkaisi kumpaakin.
– Katton teirän perähän nottettä aiva prunnihin putua. Jos putuatte niin istutan pelakuun hauralle, hän lupasi.
Iida tirskahti ja Siviä pisti paremmaksi.
– Mä tyyrään sitte teitä kun ootta kerran huolehtinu musta. (201)

Isäntä puhuu vielä leveämpää murretta, ja muutamia sanoja, kuten ”rössööksis”, sai etsiä netin sanalistoista. Perheen poika Heikki kuoli sodan aikana, eikä emäntä anna sitä anteeksi. Kaiken lisäksi Lahja tuo Isännän mieleen ikäviä muistoja punakaartilaisnaisten teloittamisesta.

Siinä se on mun silimieni eressä joka päivä, koko vapaussota ja ne samanikääseet flikat, jokka me pistimmä kylmäksi. Siihen ne laitettihin rivihin ja saviprunnihin purotettihin. Pyssyjen kanssa ne oli liikkeellä, notta vihollisia ne oli, vaikka flikkoja olivakkin. Häjyä teki silti, sitte jälkiinpäin. Siinä kohden ei tehnyt. Se oli käsky ja se täytettiin. (134)

Teos ei yllä Kannon aiempien sisällissotakuvausten tasolle, mutta kirjailijan mestarillinen taito käyttää kielen eri variaatioita ja tästä syntyvä huumori sekä ennen kaikkea tärkeä aihe tekevät Punaorvoista ehdottomasti lukemisen arvoisen. Näkökulmatekniikka antaa kuvan niin eri tekijöiden motiiveista kuin huostaanotettujen kokemuksista. Kirjallisuusluettelossa Kanto mainitsee käyttäneensä Ester Ståhlbergin osuuksissa paikoin suoria sitaatteja tämän teksteistä. Olisin toivonut, että sitaatit olisi erotettu kursiivilla, kuten oli esimerkiksi Lahtareissa, jossa se toimi mielestäni hyvin. Ester Ståhlberg ottaa orpojen asian omakseen, mutta joutuu idealistisen ja ehkä vähän omahyväisen alun – ”Voi miten minä olen kiitollinen, että pystyn näitä onnettomia raukkoja auttamaan” – jälkeen tunnustamaan, että virheitä tehtiin, eivätkä kaikki vastaanottajat halunneet vilpittömästi lasten parasta.

Teoksen lopussa kerrotaan sisällissodan jättäneen jälkeensä arviolta 25000 orpoa tai puoliorpoa, joiden isä oli joko kuollut tai vankileirillä. Kannon mukaan huostaanotettujen lasten määrä on ollut paljon suurempi kuin aiemmin on arvioitu.

Anneli Kanto: Punaorvot. Lind & Co, 2023. 276 s.

Anneli Kanto kirjoittaa sivuillaan punaorvoista näytelmän valmistumisen aikoihin.

Teoksesta myös:

Tuijatan blogissa ja Ilkka-Pohjalaisessa (kirj. Anne Puumala)