Avainsana-arkisto: Tuomas Hoppu

Tuomas Hoppu: Tien päänä Lahti

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Tuomas Hopun sisällissotatrilogia on edennyt viimeiseen osaansa. Tien päänä Lahti kuvaa punaisten hidasta vetäytymistä kohti kaakkoa ja itää – osan päämääränä oli Neuvosto-Venäjä. Valkoisten ohella vastassa ovat Loviisassa ja Hangossa maihin nousseet saksalaiset. Hoppu jatkaa tutulla linjalla värittäen tapahtumia osallisten kertomuksilla, joita hän on poiminut arkistolähteistä, muistelmista ja lehdistä.

Tuomas Hopun teoksen Tien päänä Lahti kansikuva.

Poltetun maan taktiikka

Tapahtumia seurataan huhtikuusta toukokuun alkuun. Tampereen menetys oli valtava isku punaisille, ja punapäällikkö Eino Rahja suunnittelikin vangittujen punaisten pelastamista kaupungista. ”Tavallisille rivikaartilaisille Tampereen kukistumisesta ei kerrottu” (13), kirjoittaa Hoppu ja arvelee syynä olleen taistelumoraalin ylläpitämisen. Taisteluja käytiin muun muassa Vesilahdessa ja Lempäälässä ennen Hämeenlinnaa ja Tuuloksen Syrjäntaan kylässä ennen Lahtea. Seudun asukkaille punaisten vetäytyminen oli koettelemus, sillä käyttöön otettiin poltetun maan taktiikka ja esimerkiksi Vesilahdessa poltettiin 650 rakennusta. Väkivalta lisääntyi, vaikka ylempi johto yritti jopa kuolemanrangaistusten uhalla kieltää ryöstelyn ja murhat. Kielloista ei välitetty kummallakaan puolella. Satakunnan rintaman ylipäällikkö Hannes Uksila oli ”pahoin järkyttynyt joukkojensa moraalin ja taistelutahdon heikkenemisestä” (96). Punaisten lähdettyä alkoivat valkoisten rankaisutoimet: 15–20 teloitettiin paikan päällä ja noin viisitoista myöhemmin toukokuussa Toijalassa.

Kohtaamisia saksalaisten kanssa

Saksalaiset nousivat huhtikuun alkupuolella maihin Loviisassa ja Hangossa, mikä tarkoitti sitä, että nyt punaisia ahdisteltiin myös etelästä. Tilanne alkoi olla epätoivoinen, mutta taistelu olisi voinut kääntyä punaisille nimenomaan Lahdessa: ”Yhteensä näillä rintamilla oli paikalliset kaartit mukaan lukien 8000–9000 vallankumoussoturia. Se oli monta kertaa enemmän kuin Lahdessa oli saksalaisjoukkoja.” (105) Panssarijunista ja miesylivoimasta huolimatta Lahden takaisinvaltausyritys kuivui kokoon, ja saksalaisilla jäi ”aikaa juopotteluun ja varasteluun. Punaisten vankien teloituksiakin sattui.” Kokemukset kohtaamisista saksalaisten kanssa vaihtelivat; osa menetti vangitsemisen aikana vähäisenkin omaisuutensa, osa sai saksalaiselta välksäriltä hoitoa. Yhden suuren voiton punaiset saivat Syrjäntaan taistelussa huhtikuun lopulla. Hoppu kertoo Syrjänniemeen vetäytyneiden saksalaisten pakokauhusta: osa syöksyi takanaan olevaan Suolijärveen, osa joutui punaisten ampumiksi.

Saksalaisten lopetettua tulituksensa saattoivat punaiset kuuden tunnin ajan vapaasti kulkea Syrjäntaan tienhaaran läpi. Saksalaiset seurasivat tapahtumia sormi liipaisimella, mutta eivät enää puuttuneet tapahtumien kulkuun. Siihen heillä ei yksinkertaisesti enää ollut voimia ja ammuksetkin olivat vähissä. (194–195)

Pakolaiskolonnan jälkijoukosta osa jää saksalaisten käsiin näiden saatua lisävahvistusta. Joukossa on 25–30 Alvettulan taisteluihin osallistunutta naiskaartilaista, jotka saksalaiset luovuttavat valkoisille. Heidät teloitetaan Hauholla toukokuun 1. päivä. Hoppu on pohtinut syitä naiskaartilaisten teloittamiseen tarkemmin Sisällissodan naiskaartit (2017) teoksessaan: oliko syynä vain se, että heidät tavattiin ase kädessä vai että he huhujen mukaan olisivat kiduttaneet valkoisia vankejaan? Anneli Kanto kirjoittaa aiheesta romaaneissaan Veriruusut (2008) ja Lahtarit (2017). Hän arvelee naisten joutuneen raiskatuiksi ja valkoisten peitelleen jälkiään teloittamalla nämä. Monen muun sisällissotaan liittyvän tapahtuman tavoin tämä jäänee vaille lopullista selitystä.

Kuin germaanien kansainvaellus

Vähitellen pakoyritys nähdään turhaksi ja punaiset luopuvat taistelusta. Punaisia oli tien päällä valtavat määrät, sillä kaartilaisten ohella matkaan olivat lähteneet vaimot ja lapset ja omaisuutta sen verran kuin pystyttiin kuljettamaan. Saksalaisosasto ottaa vastaan pitkän antautuneiden kolonnan, ja näin näkyä on kuvannut saksalainen Paul Fischman:

Niin lienemme marssineet 15 km:n matkan keskeytymättömien ihmisjoukkojen läpi, lukemattomien ajoneuvojen ohi; suunnattomat määrät oli myöskin hevosia ja polkupyöriä. Sotajoukon keskuudessa oli naisia ja lapsia, kokonainen kansa oli siinä koossa useimmissa tapauksessa varustettuna omaisuuksineen, joka oli rattailla. Tämäntapaisen näyn lienevät germaaniheimot kansainvaellusten aikana tarjonneet. (216)

Vähän myöhemmin saksalaiset törmäävät vielä vaikuttavampaan näkyyn: Fellmanin pellolle on koottu noin kymmenentuhatta vankia. Täältä vangit marssitettiin parin sadan hengen ryhmissä Lahteen. Fischmanin kertomuksen mukaan joidenkin ryhmien kärjessä kulki punaisten soittokunta tahdittaen marssia soitollaan. Jälkikirjoituksessa Hoppu luettelee sodan hirvittäviä lukuja. Useat itärajan yli päässeet kaartilaispäälliköt saivat loppunsa Stalinin vainoissa.

Tuomas Hopun sisällissotatrilogia Vilppulasta Tampereen porteille (2022), Kaupunkisotaa ja pako Tampereelta (2023) ja Tien päänä Lahti (2024) keskittyy Hämeen seudun tapahtumiin, mutta koska niihin sisältyvät niin Tampereesta käydyt taistelut kuin sodan loppuvaiheet Lahdessa, kasvaa teossarja näkökulmaansa laajemmaksi esitykseksi sodasta. Tämä yleisen ja yksityisen yhdistäminen näkyy myös siinä, että laajoja linjoja katsotaan usein rivimiesten ja muiden osallisten näkökulmasta.

Tuomas Hoppu: Tien päänä Lahti. Vastapaino, 2024. 248 s.

Paul Fischmanin kertomus Lahden taisteluista on julkaistu Lahti-lehdessä 1.5.1928 ja sen voi lukea Kansalliskirjaston digi-palvelussa. Tuona päivänä vietettiin Lahden vapautumisen kymmenvuotisjuhlaa, ja lehdessä onkin runsaasti muisteluksia tapahtumista.

Arvioni aiemmista osista: Vilppulasta Tampereen porteille ja Kaupunkisotaa ja pako Tampereelta

Tuomas Hoppu: Kaupunkisotaa ja pako Tampereelta

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Tuomas Hopun Sisällissota Hämeessä -sarjan toinen osa jatkaa suoraan siitä, mihin edellinen Vilppulasta Tampereen porteille (2022) päättyi (lue arvioni täältä). Ensimmäisen luku Verinen kiirastorstai kertoo maaliskuun lopun tapahtumista ja kiirastorstain 28.3. taisteluista. Saartorengas Tampereen ympärillä sulkeutui, kun valkoiset valtasivat Kangasalan ja Lempäälän. Teos päättyy saartorenkaan läpi päässeen punaisten pakojoukon vaiheiden ja Tampereen antautumisen kuvaukseen.

Tuomas Hopun teoksen Kaupunkisotaa ja pako Tampereelta kansikuva.

”Tämä oli hauska ja jännittävä risti-retki”

Kiirastorstaina kamppailtiin muun muassa Lapinniemestä, jossa vastakkain olivat helsinkiläinen seppien komppania ja Vöyrin pataljoonan komppaniat, molempia ”pidettiin omalla tahollaan valiojoukkona” (31). Ratkaisu saatiin vasta perjantaina aamuyöstä, kun vöyriläiset Eljas Erkon, tulevan ulkoministerin, johdolla pääsivät yllättämään punaiset hyökkäämällä Näsijärven jään yli. Valkoisten mukana taistelleen Aarne Kauhasen kuvausta Hoppu kommentoi toteamalla, että ”[k]erronnan reipas seikkailunomainen ote kuului olennaisena osana aikalaiskuvauksiin”:

”Tämä oli hauska ja jännittävä risti-retki. Äänettä ja nopeasti kuin villisiat hiivimme talo talolta eteenpäin kunnes miehitimme Lapinniemen tehtaan, mitä ketjussa olevat punkit eivät voineet käsittää ennen puolta päivää, kun täältä käsin tuotimme heille lisää mieshukkaa.” (33)

Punaisia kannattavat ympäristön asukkaat pakenivat keskikaupungille, jossa heitä majoittui kirkkoihin ja rukoushuoneisiin. Julkiset tilat olivat kuitenkin pian täynnä ja pakolaisten majoittamista vaadittiin myös yksityishenkilöiltä. Hoppu nostaa jälleen esiin muutamia yksittäisiä henkilöitä, joista kerrotaan tarkemmin. Yksi tällainen on punaisia kannattanut kauppa-apulainen Elvi Majanen, jonka ajatuksia siteerattiin jo edellisessä osassa. Majanen kirjoittaa päiväkirjassaan, miten heillä kävi ”3 vaimoihmistä, pakolaisia ja lupasivat tulla tänne perheineen. Selitimme, että tänne ei juuri mahtuisi enempää. Se ei auttanut, lupasivat käydä hakemassa lapsensa ja tavaransa. Siis aivan väkivallan kanssa” (65). Toki lopulta häneltäkin löytyy ymmärrystä taisteluita paenneita kohtaan.

Suomen Kuvalehden toimittajasta Matti Kivekkäästä Hoppu toteaa, että tämä ”tuntui näinä päivinä ehtivän kaikkialle” (65). Kivekäs käy jopa punakaartin yleisesikunnassa yksityishenkilönä pyytämässä punaisia tekemään sopimuksen valkoisten kanssa, ”että loppuisi tämä surkeus ja ihmisteurastus”, kuten kaartin raporttikirjaan on kirjattu hänen sanoneen. Vähän aikaisemmin hänen kerrotaan olleen Johanneksen kirkossa ja koettaneen rauhoittaa sinne ahtautuneita pakolaisia soittamalla urkuja.

”Totuus ei ehkä koskaan selviä”

Keskellä vihollisen saartoa päätti punakaarti tyhjentää pankkien holvit ilmeisenä tarkoituksenaan paeta saalis mukanaan, minkä voi tulkita tulevan tappion tunnustamiseksi. Päätös lienee tehty paikallisesti, sillä yhteydet Helsinkiin olivat poikki, mutta kuka tai ketkä käskyn takana olivat, on yhä hämärän peitossa. Holveja ei kuitenkaan noin vain saada murrettua auki, ja touhu saa jopa farssimaisia piirteitä, kun mukana oli kassakaappiseppä, viilari, värikkään menneisyyden omaava monitoimimies ja konjakkipullo. Joka tapauksessa punaiset saivat haltuunsa satojen tuhansien, ellei jopa miljoonien saaliin. Tampereen Säästöpankin on kerrottu säästyneen ryöstöltä, koska siellä oli köyhempien rahat.

Keskiviikosta 3. huhtikuuta tuli sisällissodan verisin päivä. Valkoisten tappiot olivat noin 230 ja punaisten noin 180 kaatunutta. ”Päälle tuli vielä henkinen järkytys”, kirjoittaa Hoppu ja lainaa Jyväskylän komppanian Arvi Karelahden sanoja:

Silloin minulta ensi kerran hermot pettivät koko sotaretken aikana. Itkin kuin pieni lapsi. Suuri osa parhaita tovereita oli kaatunut tai haavoittunut. (138)

Teoksessa tulee hyvin esiin kaupunkisodan kaoottisuus: aina ei tiedetty, kenen hallussa joku alue tai rakennus oli, ja sotilaita ja siviilejä kuoli omien tulituksesta. Reilun sadan vuoden takaisista tapahtumista ei aina ole mahdollista saada selville lopullista totuutta, ja se myös kerrotaan lukijalle. Rautatieläisten talon Toralinnan valtaukseen liitetyistä punaisten itsemurhista kirjoittaja toteaa, että

[t]arinoilla näyttäisi olleen ainakin osittain totuuspohjaa. Sen sijaan usein esitetyt väitteet antautuneiden punaisten laajamittaisista teloituksista rautatieläisten talolla ovat vaikeasti todennettavissa. (130)

Julmia mutta myös humaaneja tarinoita

Kun punaiset pohtivat antautuako vaiko paeta, kerrotaan juopuneen Verneri Lehtimäen ampuneen paikalle tulleen valkoisten lähetin sanaakaan sanomatta. Syynä lienee ollut se, että valkoiset olivat laittaneet asialle vangitun punaisen. Alkoholi ei ollut pelkästään punaisen puolen ongelma. Kapteeni Aleksander Pellin kerrotaan olleen ”niin humalassa ettei ollut pysyä pystyssä”, kun hän antaa raahelaisjoukkueelle käskyn hyökätä Saunasaareen punaisten ristitulessa. Epätoivoinen yritys päättyy käskyyn palata takaisin, ja vain yksi mies menetetään. Tapahtumaa kuvaa ”Saloisten poika” Raahe-lehdessä 10.7.1918.

Joukkoon mahtuu myös kertomuksia humaanista suhtautumisesta viholliseen. Kun tappio alkoi näyttää väistämättömältä, halusi osa punaisista antautua. Valkoisia vankeja, lähinnä kaupungin porvareita, vartioineet olivat perheellisiä, vanhempia miehiä, jotka uskoivat säästyvänsä kostolta valkoisten käsissä, koska olivat kohdelleet vankeja inhimillisesti. Vankeinhuollon johtaja Juho Rossi oli siirrättänyt vangit omalla vastuullaan tulituksen tieltä suomalaiselle yhteiskoululle. Ilkka-lehdessä kerrottiin Vaasan suojeluskuntaan kuuluneen Kaarlo Leskisen kokemuksista vankeusajalta ja toistettiin myös hänen vetoomuksensa Rossin puolesta: ”Mutta jos Rossi hengissä vielä lienee – lopetti kertojamme – olisi oikeus ja kohtuu, että hänet laskettaisiin vapaaksi.” (253) Rossin tarina sai onnellisen lopun, sillä hän ei koskaan joutunut valtiorikosoikeuden tuomittavaksi.

Monet johtajat ja venäläiset teloitettiin valtauksen jälkeen. Hopun mukaan kaikkia venäläisiä ei suinkaan surmattu, sillä noin yhdeksänkymmentä venäläisvankia ja kymmeniä upseereja palautettiin myöhemmin kotiseuduilleen. Pohjoismaiden sotahistorian suurin asutuskeskustaistelu vaati 800 valkoisen ja 1200 punaisen hengen. Punavangit kaivoivat Kalevankankaalle joukkohaudan, johon vuoden loppuun mennessä haudattiin yhteensä 2500 punaista: kaatuneita, teloitettuja ja vankileireillä kuolleita.

Tuomas Hoppu kuvaa Tampereen valtaukseen osallistuneiden joukkojen toimet tarkkaan värittäen jälleen esitystään yksittäisten toimijoiden kertomuksilla. Juuri nämä henkilökohtaisia kokemuksia kuvastavat tarinat herättävät tapahtumat eloon ja antavat sodalle kasvot: kyse ei koskaan ole vain pataljoonista, joukkueista ja rintamista vaan yksilöistä omine kokemuksineen. Toivottavasti kolmannessa osassa Tien päänä Lahti on mukana henkilöhakemisto, jotta eri ryhmien ja toimijoiden vaiheita on helpompi seurata sarjan osasta toiseen.

Tuomas Hoppu: Kaupunkisotaa ja pako Tampereelta. Sisällissotaa Hämeessä, osa 2. Vastapaino, 2023. 266 s.

Teoksesta ja kirjailijasta Aamulehdessä 26.3.2023 (kirj. Kari Pitkänen), luettavissa kirjautuneena tai kirjastoissa ePressin kautta kaksi vuotta. Artikkelissa Hoppu kertoo piakkoin tulossa olevan myös Hugo Salmelan elämäkerran. Haluan lainata tähän yhden sitaatin tekstistä: ”Sata vuotta tapahtumien jälkeen ei ole tarpeen hakea syyllisiä. On paljon tärkeämpää ymmärtää tapahtumia, niiden syitä ja seurauksia.”

Tuomas Hoppu: Vilppulasta Tampereen porteille

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Sisällissodasta kiinnostuneelle historiantutkija Tuomas Hopun nimi on tuttu. Hoppu on käsitellyt teoksissaan muun muassa naiskaartilaisia, sodan aikana surmansa saaneita ja saksalaisten hyökkäystä Helsinkiin. Monet teoksista ovat liittyneet Tampereen taisteluihin. Uusin Vilppulasta Tampereen porteille aloittaa Hämeen taisteluista kertovan teossarjan. Ensimmäinen osa kuvaa taisteluja Tampereen pohjoispuolella aina maaliskuun lopulle, jolloin punaiset vetäytyivät Tampereelle joutuen valkoisten saartorenkaan puristukseen. Toinen osa kuvaa taisteluja itse kaupungista ja kolmas osa punaisten pakoyritystä kohti itää. Tapahtumia valotetaan niin valkoisten, punaisten kuin taistelujen keskelle joutuneiden siviilien näkökulmasta. Kirjoittajan mielestä ”Lapua, Helsinki ja Vesilahti muodostavat ikään kuin koko sotaa käyvän Suomen pienoiskoossa: valkoisen talonpoikaisarmeijan ytimen sekä kaupunkien ja maaseudun punakaartilaisjoukot” (8). Valintoja on ohjannut paitsi lähteiden saatavuus myös henkilökohtaiset syyt, sillä niin Vesilahden Hinsalan kylä kuin Säijä liittyvät tekijän taustaan.

Tuomas Hopun Vilppulasta Tampereen porteille -teoksen kansikuva.

Keskiössä yksittäiset toimijat

Teoksen sisäkannessa on Tampereen ympäristöä esittävä kartta, johon on merkitty tärkeimmät tapahtumapaikat. Pohjoispuolen Ruovesi, Vilppula ja Orivesi sekä eteläpuolen Vesilahti ja Lempäälä tulevat lukijalle tutuiksi. Jos teos keskittyisi kuvamaan ainoastaan rintamalinjojen sijaintia, osapuolten voittoja ja tappioita, olisi mielenkiinto voinut lopahtaa heti alkuunsa. Hoppu nostaa kuitenkin laajasta toimijoiden joukosta esiin muutamia henkilöitä ja ryhmiä, joiden vaiheita seurataan tarkemmin. Yksi tällainen on helsinkiläinen naissanitääri, jonka päiväkirjasta tekstin joukossa on otteita. Naisen henkilöllisyyttä ei tiedetä, mutta päiväkirjan kautta hänestä piirtyy elävä kuva yli sadan vuoden takaa. Hän kirjoittaa päiväkirjaansa rintamatapahtumien lisäksi ihastuksestaan, punapäälliköstä, jonka nimeä ei tohdi mainita. Hoppu arvelee kyseessä olleen Turun ratsuväen päällikkö Verneri Lehtimäki. Nainen kertoo ensiapujoukkueen tehneen ”kääreitä ja pulveripakettia” (50) ja käyneen toisinaan hakemassa haavoittuneita etulinjalta asti, niin että ”kuultiin lahtareiden puhettakin” (91).

Toinen punaisten puolella tarkempaan seurantaan otettu on Helsingin punakaartin noin sadan miehen vahvuinen ”seppien komppania”. Koska kyse oli koulutetuista ammattimiehistä, läkki-, vaski ja peltisepistä, olivat he iältään jo 21–31-vuotiaita. Helmikuun alussa komppania matkaa junalla Tampereelle ja sieltä edelleen kohti pohjoista. Tulikaste tuli Vilppulassa, jota ei kuitenkaan saatu vallattua. Yhdeksän miehen sota loppui lyhyeen heidän jäätyään valkoisten vangeiksi.

Vastassa omia maanmiehiä

Vilppulan taistelussa osalla punaisia oli yllään venäläisiä univormuja.

Se sopi hyvin valkoisen propagandan luomaan kuvaan, jota mielellään toistettiin vielä sodan jälkeenkin: venäläiset olivat aktiivisesti tukemassa punaisia kapinallisia. Se ei kuitenkaan ollut lopullinen totuus sodasta. Todellisuus eli se, että nyt taisteltiin omia maanmiehiä vastaan, valkeni valkoisille rintamamiehille jo pian sodan alettua. Vilppulassa asian laita ilmeni peruuttamattomasti viimeistään helmikuun 7. päivän taistelussa vangittujen punakaartilaisten myötä. Enää ei kenellekään ollut epäselvää, että vastassa oli omia maanmiehiä. (42)

Valkoiset saivat taistelussa vankeja, mikä viimeistään paljasti vastustajien kansallisuuden. Tämä oli tuotu avoimesti esiin niin lehdissä kuin Mannerheimin tammikuun 30. päivänä antamassa julistuksessa. Hoppu toteaakin, että ”[m]yytti siitä, että pohjalaiset olisivat aina maaliskuulle saakka luulleet taistelevansa etupäässä venäläisiä vastaan, on täysin kestämätön” (43).

”Ja mikä ihmeellisintä, vielä hengissä”

Taistelun osapuolet syyttelivät toisiaan vankien kiduttamisesta, surmaamisesta ja muista ilkitöistä. Oriveden aseman hallinnasta käytiin kovia taisteluita. Kun punaiset saivat asema-alueen haltuunsa, joutui vastapuoli jättämään pahimmin haavoittuneet jälkeensä. Hoppu kiistää usein esitetyn väitteen, jonka mukaan kahdeksantoista valkoista sotilasta olisi surmattu: ”Valkoisten menetykset olivat huomattavat, mutta ne näyttävät aiheutuneen yksinomaan taisteluista” (105). Kahdeksan haavoittunutta evakuoitiin panssarijunaan ja vietiin sairaalaan Tampereelle. Tampereen valtauksen jälkeen valkoiset tapasivat yhden selviytyneen Punaisen Ristin sairaalasta: ”’Ja mikä ihmeellisintä, vielä hengissä’, totesi epäuskoinen aikalaislähde.” (106) Juupajoen ja Korkeakosken taistelussa kävi toisin. Valkoiset saivat alueen haltuunsa menettäen ainakin seitsemän miestä. Punaisten tappiot olivat huomattavasti suuremmat, yli seitsemänkymmentä henkeä, mikä herättää ”väistämättä epäilyksen siitä, että osa vangeista ammuttiin paikalla” (113). Taistelun päättymisen jälkeen tapahtuneesta ampumisesta on kertonut parikin henkilöä. Hoppu arvelee teloitetuksi joutuneen ”muutamia kymmeniä punaisia”. Vankileirille toimitettiin noin sata vankia.

Hopun mukaan valkoisten joukoista alkoi vähitellen muodostua organisoitu armeija, sen sijaan punaisten joukot jäivät ”kansanarmeijan tasolle” (163). Punaisten kurittomuudesta ja epäluuloisesta suhtautumisesta johtajiinsa, niin venäläisiin kuin suomalaisiin, on kerrottu monissa lähteissä. Miehet lähtivät lomille ilman lupaa ja niskoittelivat käskyjä vastaan niin, että heitä joutui aseella uhaten pakottamaan rintamalle. Teoksessa kerrotaan erään päällikön ampuneen yhden tällaisen kieltäytyneen. Miesten joukosta kuuluneen uhkauksen ”[e]t sinä montaa ammu” edessä joutui päällikkö kuitenkin antamaan periksi. Lopullisen tappion häämöttäessä epäluulo johtajien petturuudesta vain kasvoi. Mutta ei valkoisten puolellakaan aina toteltu. Taisteluista ja valvomisesta uupuneista vöyriläisistä osa lähti perääntymään omin luvin. Hoppu lainaa Jorma Gallen-Kallelan Vöyrin sotakoulu -teoksen (1918) kertomusta johtajien vaikeuksista: ”Oli kova työ saada nääntynyt miehistö tottelemaan, ja yksityisiä miehiä sai ampumalla uhata ennenkuin luopuivat perääntymästä ennen muita” (201).

Tekstissä on runsaasti otteita sanoma- ja aikakauslehdistä sekä arkistolähteistä, mikä elävöittää tapahtumia tuoden yksittäiset toimijat lähelle lukijaa. Kaatuneita itkevien miesten suru kosketti riippumatta siitä, kumpaa puolta he edustivat. Lähteet olivat alaviitteinä, mikä helpotti lukemista ja houkutteli kerran jos toisenkin käyttämään Kansalliskirjaston digitoituja aineistoja. Esimerkiksi Aamulehti julkaisi keväällä 1918 artikkelisarjan otsikolla ”Punaisten pääesikunnasta”, jossa referoitiin Tampereen pääesikunnan ja paikallisesikuntien välisiä kaapattuja puhelinkeskusteluja. Kalevassa puolestaan nimimerkillä Teppo toimiva kirjeenvaihtaja kertoili kokemuksistaan otsikolla ”Rintamalta ja sen selkäpuolelta”.

Tuomas Hoppu: Vilppulasta Tampereen porteille. Vastapaino, 2022. 272 s.

Teoksesta ja kirjailijasta Aamulehdessä 3.4.2022: ”Piiritetty Tampere savuaa jälleen” (kirj. Simopekka Virkkula)