Avainsana-arkisto: työväenluokka

Annika Åman: Utbryterskan

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Oravaisten verkatehtaan naisten tarina jatkuu Annika Åmanin Lumpänglar -romaanin ystävien iloksi. Utbryterskan lähtee liikkeelle vuodesta 1932 ja jatkuu vuoteen 1945. Epilogissa näemme välähdyksen vuodesta 1954. Kuten arviossani ensimmäisestä osasta kerroin, teokset pohjautuvat Oravaisten teatterissa esitettyihin suuren suosion saaneisiin näytelmiin. Suosittelen lukemaan teokset järjestyksessä, sillä seuraavassa tulee pakostakin juonipaljastuksia ja Lumpänglarin tapahtumien tunteminen auttaa ymmärtämään henkilöhahmojen luonnetta ja käytöstä.

Annika Åmanin romaanin Utbryterskan kansikuva.

Alma Laakso, Härmi-Alma kuten työtoverit häntä kutsuvat, on palannut asumaan naisten asuntolaan Sarinelundiin, jossa hänet otetaan vastaan kuin vanha ystävä ainakin, vaikka hän itse tuntee pettäneensä työtoverinsa. Vanhin kutoja Skäri-Hilma on kuollut ja Alma pääsee asumaan hänen asuntoonsa tyttärensä Sagan kanssa. Vain muutamaa viikkoa aiemmin Alma on haudannut kolmevuotiaan poikansa Edvinin, joka hukkui. Saga ei ole sen jälkeen puhunut sanaakaan. Alma suree ja tuntee syyllisyyttä, mutta niin tekee myös Saga. Sen sijaan että lohduttaisivat toisiaan, heidän suhteensa menee vielä pahempaan solmuun. Onneksi Saga löytää ystävän Majasta, jolla on oma taistelunsa syvästi uskonnollisen äitinsä Finan kanssa.

”Få saker var så utbytbara som en kvinna”

Alma saa ensin jatkaa konttorissa mutta on pian napit vastakkain myyntipäällikkö Rehnfeldtin kanssa. Alma ymmärtää pian, että Rehnfeldt moittii hänen työtään vain koska on tuntenut entisen kutomomestari Walleniuksen, jonka kanssa Alma asui useita vuosia.

Alma mindes hur Wallenius hade höjt henne till skyarna, valt ut henne och flyttat henne till kontoret, hur smickrad hon varit. Men också hans ord, långt senare: Få saker är så utbytbara som en väverska. Nu förstod hon, hon var knappast den enda han hade bedragit. Få saker var så utbytbara som en kvinna. Och storleken på lönekuvertet låg i direkt förhållande till hur väl man behagade överheten. (32)

Alma ei jaksa enää ”mielistellä tuollaisia sikoja” – seurauksena Rehnfeldt siirtää hänet pesulaan. Alma ei tunne pesulassa työskenteleviä naisia, mutta nämä tietävät kuka Alma on: ”Den gamla vävmästarens kvinna. Tjänstemannahoran. Hon som mist lillpojken.” (44) Työ on kovaa, ja pian Alman käsien iho halkeilee ja silmät vuotavat ja punoittavat, niin kuin muillakin naisilla. Lopulta Alma menee puhumaan johtajalle työoloista mainiten myös joen saastumisen ja pääseekin muiden naisten – ja johtajan vaimon – tuella puolaamoon töihin. Johtajatar auttaa myös Sagaa tarjoamalla töitä kotiapulaisena. Äidin vastusteluista huolimatta Saga ottaa työn vastaan.

Sodat taustalla mutta vaikutukset näkyvät

Kuva: Finna.fi. Kuva on mahdollisesti Finlayson-Forssan kutomon puolaamo-osastolta talvisodan pommitusten jälkeen.

Aivan kuin huomaamatta tulee verkatehtaan eri osastoissa tehtävä työ tutuksi lukijalle (katso kuvia puolaamoista Finna.fi:n sivuilla). Talvi- ja jatkosota näkyy teoksessa uutisina ja kirjeinä rintamalta, elintarvikkeiden säännöstelynä ja lisääntyvänä kysyntänä – pitihän sotilaille ommella pukuja. Suhtautuminen sotaan vaihtelee, ja varsinkaan jatkosodan aikaiset haaveet Suur-Suomesta eivät kaikkia miellyttäneet. Osa miehistä osoittaakin mieltään kieltäytymällä lähtemästä rintamalle. Epäoikeudenmukaisuus on saanut Alman kiinnostumaan työväenliikkeen asiasta, ja hän uskaltaa vastustaa myös kehotusta vaihtaa kultasormukset rautaisiin sodan hyväksi ja kehottaa samaan muitakin:

Det här kriget handlar nog om mer än att återta landområden. Ska vi gå med järnringar och bekosta Mannerheims dröm om Storfinland, samtidigt som kvinnor, barn och åldringar dör i tusental i finländska koncentrationsläger i Östkarelen? Nej, behåll ert guld. (221)

Luvut ovat lyhyitä, ja näkökulma vaihtelee pääasiassa Alman ja Sagan välillä. Näiden lisäksi osa luvuista kertoo Gunnarin, Alman entisen rakastetun, elämästä Paljakassa. Gunnar asuu baptisteihin kuuluvan Lisan luona autellen erilaisissa töissä talossa ja seurakunnassa. Lisan kautta Gunnar tapaa vöyriläisnaisen, joka osaa kertoa Gunnarin sisällissodan aikana teloitetuista vanhemmista. Tapahtumaan viitataan muutamissa kursiivilla merkityissä osuuksissa ja Gunnarin lapsuudenmuistoissa. Gunnarin ahdistus ja kiihkeä halu selvittää asia kertovat sodan traumaattisista jäljistä. Kun Alma käy kyläilemässä lapsuudenystävänsä luona, törmää hän sattumalta Gunnariin, eikä tapaamisilta voi välttyä enää sen jälkeen, kun Gunnar jatkosodan alkaessa pääsee takaisin Masuuniin töihin miespulan vuoksi.

Miten Alman, Sagan ja muiden masuunilaisten käy? Vaikka epilogissa kurkistetaan tulevaisuuteen, niin sen verran solmimattomia langanpäitä jää, että kirjasarja toivottavasti täydentyy trilogiaksi. Åman kuvaa elävästi ja lämmöllä henkilöhahmojaan mutta ennen kaikkea työläisnaisten yhteisöä – eikä heistä ole kirjoitettu yhtään liikaa.

Annika Åman: Utbryterskan. Schildts & Söderströms, 2024. 260 s.

Arvio Svenska Ylen sivuilla, kirj. Marit Lindqvist

Kritikerpanelen: Svenska Ylen sivuilla voit myös kuunnella Marit Lindqvistin ja Vasabladetin Lisbeth Rosenbackin keskustelun romaanista.

Annika Åman: Lumpänglar

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Härmi-Alma – niin työtoverit alkavat Alahärmän Hanhilan kylästä tullutta Alma Laaksoa kutsua. Alman veljet ovat jo muuttaneet omilleen, kun hän viimein kaksikymmentäneljävuotiaana jättää isänsä ja seuraa lehti-ilmoitusta Oravaisten tekstiilitehtaalle. Alman vakaa aikomus on tienata riittävästi rahaa Amerikan matkaa varten, mutta toisin käy. Käsikirjoittaja ja ohjaaja Annika Åmanin näytelmää Lumpänglar ja sen jatko-osaa Lumpänglars väg esitettiin Oravaisten teatterissa kesäkausilla 2013–2014 ja 2017–2018. Esitykset ovat olleet suosittuja, sillä katsojia on ollut lähes 20000. Suositut näytelmät tulevat nyt suuremman yleisön saataville, sillä Lumpänglar ilmestyi romaanina 2022 ja jatko-osasta on myös tulossa kirja. Siinä tarina etenee aina vuoteen 1945 saakka (ks. Vaasa-lehti 15.3.2023).

Annika Åmanin romaanin Lumpänglar kansikuva.

”Väälkomin ti Masunin – – två spadatag från hälviti”

Sarinelundissa asuvat naiset ottavat suomenkielisen Alman toverillisella huulenheitolla vastaan. Työyhteisö on monikielinen, ja aina joku on valmis tulkkaamaan. Jos ei muu auta, niin otetaan elekieli avuksi, kuten seuraavassa kohtauksessa, jossa yksi naisista keinuttaa mattoa kuin vauvaa sylissään, ja toteaa Almalle, että odotahan vain, kohta istut sinäkin täällä lapsi kummallakin tissillä.

”Vadan kommer hon då? Har vi långväga finfrämmand?” – –
Den sjungande melodin i språket var helt främmande och orden gick inte att urskilja, hur hon än försökte. Alma såg på än den ena, än den andra gapskrattande munnen. – –
”Vänt to bara, Härmi-Alma”, sa den storbystade kvinnan och höll mattan som ett knytte som hon vaggade och närde vid sin barm. ”Snart sitär to å jär me ejn ong vi vaardeira tissin!” (45–46)

Minä olen tullut tekemään töitä enkä lapsia, vastaa Alma leveimmällä murteellaan suomeksi. Teoksessa tämäkin kerrotaan ruotsiksi, ja muutenkin suomenkielisestä päähenkilöstä huolimatta suomen kieltä ei ole muutamaa sanaa enempää, samoin murretta on käytetty yllättävän vähän. Tämä on tietysti valinta, jonka eteen jokainen monikielistä yhteisöä kuvaava joutuu, ja Åman on päättänyt ehkä suurempaa lukijakuntaa ajatellen pysytellä yleiskielessä.

Sisällissodan haavoja ja pirtun salakuljetusta

Teos jakautuu kahteen osaan, joista ensimmäinen kuvaa vuotta 1926 ja toinen vuosia 1929–1932. Alma saa paikan kutomosta, jossa pian pystyy hoitamaan kahta konetta samanaikaisesti. Melu on valtava, ilmassa leijuu vaatepölyä ja on varottava, ettei jää vaatteista kiinni koneeseen. Työoloissa olisi parantamisen varaa, mutta työväenyhdistyksen toiminta herättää epäilyksiä sisällissodan voittaneessa puolessa, ja sen toimintaa hankaloitetaan vähän väliä. Parikymppinen Gunnar Birling, joka tuli tehtaalle jo kahdeksanvuotiaana, on innolla mukana toiminnassa ja hänestä tulee yhdistyksen uusi johtaja. Gunnarin vanhemmat on teloitettu sodan aikana, koska he olivat varoittaneet Vähäkyrön venäläisiä tulevasta aseistariisunnasta. Gunnar yrittää ottaa selville, ketkä olivat teloitusten takana. Alman ja Gunnarin välille syntyy rakkaussuhde, mutta sitä häiritsee Gunnarin kiivas luonne ja Alman haaveet Amerikkaan lähdöstä. Kun Gunnar lavastetaan syylliseksi pirtun salakuljetukseen, hän pakenee, eikä Alma enää kuule hänestä.

Toisen osan alku heittää lukijan kolme vuotta eteenpäin vuoteen 1929. Anna on muuttanut tehdasaluetta jakavan joen toiselle puolelle Ruotsista tulleen kutomomestari Nestor Walleniuksen luo. Almalla on kaksi lasta, kolmivuotias Saga ja vuoden ikäinen Edvin. Teoksen kahden osan välissä on sivunmittainen luettelo ammateista, jotka ilmeisesti kaikki ovat olleet tarpeellisia ison tekstiilitehtaan pyörittämisessä. Viimeinen rivi on paljon puhuva: ”Tjänstemannafru, mor, herrskapshora.” (194) Häät on aiottu viettää Ruotsissa, kunhan Walleniuksen äiti paranee tuberkuloosista, mutta esteitä tulee toinen toisensa jälkeen. Alkuun huomaavainen mies näyttää itsestään myös toisen, ailahtelevan ja kärsimättömän puolen. Alma haluaisi palata takaisin töihin, joko kutomosaliin tai konttorille, jossa hän työskenteli viimeiseksi, mutta Wallenius ei päästä aiemmista lupauksistaan huolimatta. Alma suree etäisyyttä, joka on noussut hänen ja entisten ystävien välille.

Taitavaa henkilökuvausta

Enempää juonesta ei kannata kertoa, mutta sanottakoon, että teos tarjosi useampia yllätyksiä. Åman kuvaa lämmöllä naisia, jotka raatavat tehtaalla ja yrittävät samalla huolehtia lapsistaan. Naisten yhteisö on tiivis, ja niin ilot kuin surut jaetaan, esimerkiksi miehensä menettäneen Jepo-Finan Maja-vauvaa hoidetaan yhdessä, jotta äiti saa levätä. Henkilökuvaus on taitavaa: Raamatun sanaan tukeutuva Jepo-Fina, räväkkä Kajs ja Skäri-Hilma, joka aikoinaan otti huolehtiakseen Gunnarista, kasvavat kokonaisiksi, aidoiksi henkilöiksi. Samoin Alman ja Walleniuksen monella tapaa kompleksinen suhde vakuuttaa – juuri noin voisivat keskustelut mennä ja suhde kehittyä, kun molemmilla on salattavaa. Teoksen loppu (josta niin haluaisin nostaa sitaatin mutta kun ei voi ilman paljastuksia!) on jollain tapaa lohdullinen: Alma haaveineen, valintoineen ja virheineen on juuri niin moniulotteinen ja inhimillinen kuin ihminen olla voi.

Teos tuo etsimättä mieleen toisen teatterijohtajan ja kirjailijan Pohjanmaalta, nimittäin Ann-Luise Bertellin, jonka teokset sijoittuvat samalle seudulle, ks. Oma maa 2021 (alkuteos Heiman 2020) ja Ikävän jälkeen (2022, alkuteos Vänd om min längtan 2016). Tehdastyötä kuvaa niin ikään Susanna Alakoski, jonka Pumpulienkeli (2021, alkuteos Bomullsängeln 2019) kertoo työstä Vaasan puuvillatehtaalla. Mielestäni Åman onnistuu paremmin sekä henkilökuvauksessa että historiallisen taustan sitomisessa tarinaan. Toivottavasti Lumpänglar suomennetaan, sillä se varmasti löytäisi lukijoita myös suomenkielisten joukosta.

Annika Åman: Lumpänglar. Schildts & Söderströms, 2022. 339 s.

Teoksesta muualla:

Åbo Underrättelser, kirj. Freja Rudels

Svenska Yle, kirj. Marit Lindqvist, 4.10.2022

Janne Wass asettaa Ny Tidin arviossa teoksen muiden pohjalaisten historiallisten (työläis)romaanien joukkoon: ”Det är ändå mindre heiman och Dollar-Hanna, och mer Anna Bondestam över Åmans bok, som kanske mer än någon av föregångarna är en uttalad arbetarroman.”

Kiiltomato / Lysmasken, kirj. Robin Valtiala 13.1.2023

Lumpänglar-näytelmän traileri on katsottavissa Oravaisten teatterin Youtube-sivulla

Svenska Ylen artikkelissa ”Röda kvinnor höjer sina röster” (27.07.2017, kirj. Ylva Perera) on kuvia Lumpänglars väg -näytelmästä.

Marianne Peltomaa: Om detta talar vi inte

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Helvi var handplockad. Ung och formbar, med kvicka rörelser och duktiga fingrar. Ett praktexemplar. (29)

Helvi Lampinen on vain viidentoista, kun hänestä tulee piika Dahlmaneille. Hän on ripeä ja osaava tyttö, josta Signe-rouva kuvittelee voivansa muokata juuri sellaisen palvelijan kuin haluaa. Helvillä on kuitenkin omat suunnitelmansa, sillä hänelle pesti pankinjohtajan perheessä on vain keino päästä kaupunkiin ja tehtaalle töihin. Marianne Peltomaan teos Om detta talar vi inte (2022) sijoittuu vuosiin 1917–1922 kuvaten eri yhteiskuntaluokista tulevien ihmisten monisäikeisiä suhteita. Henkilöistä kasvaa moniulotteisia hahmoja, jotka painivat niin sisältä kuin ulkoa tulevien vaatimusten kanssa. Esittelenkin teoksen sen värikkään henkilögallerian kautta.

Marianne Peltomaan teoksen Om detta talar vi inte kansikuva.

Signe on lapseton viisikymmentäkuusivuotias nainen, joka pitää kotinsa moitteettomassa järjestyksessä. Kun aviomies Henrik holhouslautakunnan kokouksessa lupautuu heikkona hetkenään antamaan kodin orvolle kuusivuotiaalle Alicelle, joutuu Signe tyrmistyksekseen sopeutumaan kasvattiäidin rooliin. Tuntojaan hän purkaa päiväkirjaansa. Seuraavassa otteessa Signe pohtii, miten puhua lapselle ja valita sanansa:

Hur talar man med ett barn? Hur talar man om sorg och förlust? Om vardagliga ting? Hur väljer man sina ord så de inte låter som kommandon eller obekväma försök till vänlighet?
Hur nalkas man ett litet barn och hur lär man sig umgås med det? Lär man sig någonsin?
Och hur i all världen blir man en…
Signe andades tungt. Hur kunde ord vara så svåra? Några bokstäver i en nedärvd följd, inget mer. Och ändå, alla dessa betydelser de bar med sig. Alla minnen ett enda litet ord kunde väcka av sådant hon för eviga tider sedan lämnat bakom sig. (147)

Päiväkirjaote vaihtuu Signen ajatuksiin sanojen vaikeudesta ja niiden kantamista merkityksistä; sanan ’äiti’ mor kirjoittaminen on lähes mahdotonta. Erityisesti Signen, Alicen ja Helvin suhteissa näkyy vaikeus kommunikoida ja se, miten pieni asia voi johtaa väärinkäsityksiin. Henrik on nainut itseään vanhemman naisen ja päässyt arvostettuun asemaan. Signen veli tehtaanjohtaja Ragnar Haglöf on kova, naisia hyväksikäyttävä mies, jota ystävyys Henrikiin hyödyttää mutta joka halveksii tämän heikkoutta. Ragnarin miniä Maria edustaa uuden sukupolven naisia, joille lasten synnyttäminen ja kodinhoito ei riitä. Suhde appeen Ragnariin on molemminpuolista hyväksikäyttöä.

Alice menettää äitinsä sairaudelle ja merikapteeni-isänsä merelle. Suhde vanhempiin on ollut lämmin, ja kanssakäymistä äidin kanssa ovat värittäneet tarinat ja sanoilla leikittely. Niinpä päätyminen etäisen Signen hoiviin on järkytys. Alice auttelee Helviä ruoanlaitossa, mutta myös Helvi suhtautuu tyttöön varautuneesti. Kun perhe lähtee kesäksi maalle, löytää Alice ikäistään seuraa. Hän kuitenkin salaa leikkitoverinsa, sillä Signe ei hyväksyisi työläistaustaista Irmaa.

Herkullisin hahmo on Signen iäkäs äiti Amalia, joka on jo vuosia maannut sängyssä tekemässä kuolemaa. Jo Signen syntyminen kaikkien niiden poikien jälkeen, jotka eivät jääneet eloon, on Amalian mielestä petos. Piikikäs Amalia ei kunnioita ketään. Kun Signe viimein vie Alicen vierailulle äitinsä luo, on molemminpuolinen vastenmielisyys tuntuvaa:

– När ska tant dö? [Alice kysyy]
– Alice!
Gumman brydde sig varken om frågan eller om Signes utrop. Hon stirrade på Alice med bleka ögon, medan läpparna jobbade. – – Rummet fylldes av det envisa ljudet och Signe tvingade sig att inte se bort. – – Sug smack, sug smack.
– –
– Jag berättade ju för mor att det är Henrik och min fosterdotter.
– Du har inga barn. Du är för gammal!
Det korta skrattet var hårt. Alice ryckte till igen, men så fick hon lust att skratta hon med. Fast då skulle väl tanten bli arg, så hon höll sig. (173–174)

Koulun aloitettuaan alkaa Alice käydä yksinkin vierailulla Amalian luona huolimatta tämän kuvottavasta tavasta maiskuttaa suutaan ja pahalle haisevasta huoneesta. Valokuva-albumien selailu tutustuttaa Alicen uuteen sukuunsa, ja tytön ja vanhuksen välille kasvaa jonkinlainen ystävyys.

Mielenkiintoisin ja vahvin hahmo on kuitenkin Helvi. Hänen kauttaan tuodaan esiin sisällissodan alkuvaiheen riemu ja usko työläisten asiaan, vankileirin hirvittävät olot ja sodan jälkeinen toisen asteen kansalaisuus. Sotaa itsessään kuvataan niukasti ja suuri osa teoksesta keskittyykin sodanjälkeisiin vuosiin. Vähäinen ja surkea ruoka, pesemättömyys, lihavat täit, joita osa söi nälkäänsä, ja suolisto-ongelmat vaikuttavat vielä leiriltä päästyäkin. Helvi raapii itseään, kun olemattomat syöpäläiset iskevät hänen kimppuunsa – nähtyään jäljet Helvin kaulalla antaa Signe tälle käsineet. Dahlmanien puoltava kirje auttaa Helviä pääsemään vapaaksi, mutta hän saa neljä vuotta ehdollista. Kiitollisuus Signeä kohtaan vaihtuu pian katkeruudeksi siitä, että hän on sidottu perheeseen pitkäksi aikaa.

Tänk att hon var så nöjd den där tiden efter lägren, när hon fått krafter tillbaka och kunde njuta av allt. Men det var då det och nu visste hon bättre. Nu visste hon att den var trälens tacksamhet, den som måste göra som andra sa. Så på det viset var det ingen större skillnad mellan fånglägret och att vara piga åt Dahlmans. (161)

Helvin tavoin Amalian piialla Outi Heiskasella on punainen tausta, ja hänen kohtalostaan annettaan pitkään vain vihjeitä ennen teoksen lopun paljastuksia. Peltomaa on kirjoittanut muun tuotannon ohessa rikosromaaneja, mikä näkyy taidossa kasvattaa jännitystä. Inget ljus i tunneln (2004, suom. Ei valoa tunnelissa 2005) oli ehdolla pohjoismaisen Lasiavain-palkinnon saajaksi.

Teoksessa kohtaavat paitsi eri yhteiskuntaluokat ja aatteet myös ruotsin- ja suomenkieliset. Jälkimmäisiä edustavat Helvi ja Outi, mutta silti teoksessa on vain muutamia suomenkielisiä sanoja. Olisin toivonut, että kirjailija olisi tuonut enemmän esiin kielellisiä eroja – nyt Helvi vaikuttaa liiankin osaavalta, vaikka hankaluus lukea vaikeampaa ruotsia mainitaankin. Om detta talar vi inte päättyy tavalla, joka saa odottamaan jatkoa. Lisäksi Peltomaan hahmot ovat kuin omiaan näyttämölle tai valkokankaalle. Kirjailijan aiempaa tuotantoa on käännetty suomeksi, ja myös tämä romaani ansaitsisi tulla suomennetuksi.

Marianne Peltomaa: Om detta talar vi inte. Scriptum, 2022. 375 s.

Teoksesta muualla:

Arvio Hufvudstadsbladetissa 10.1.2023, kirj. Ylva Perera (vaatii kirjautumisen, luettavissa kaksi vuotta kirjastossa ePressin kautta)

Freja Rudels kirjoittaa Åbounderrättelser-lehdessä 20.12.2022 teoksesta otsikolla ”Kärlekslöshetens arv väger tyngre än krigets i Peltomaas roman”. Rudels kiittää tarkkaa psykologista kuvausta.

Svenska Yle, kirj. Marit Lindqvist