Avainsana-arkisto: Ukraina

Mariam Naiem, Julija Vus & Ivan Kypibida: Pitkän sodan lyhyt historia

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Pitkän sodan lyhyt historia on sarjakuvateos Ukrainan ja Venäjän suhteista läpi vuosisatojen tämän päivän sotaan. Teoksen on kirjoittanut ukrainalaisaktivisti ja kulttuurintutkija Mariam Naiem ja kuvittaneet sarjakuvataiteilijat Julija Vus ja Ivan Kypibida. Realistista, harmaasävyistä kuvitusta täydentää oranssi, kuten Ukrainasta kertovalle sarjakuvateokselle hyvin sopii.

Mariam Naiem, Julija Vus & Ivan Kypibida: Pitkän sodan lyhyt historia -sarjakuvateoksen kansikuva.

Nuori Vika-niminen nainen herää aamuyöllä ilmahälytykseen. Kello on kaksi, Vika pudottaa puhelimen lattialle ja painaa tyynyn kasvoilleen. Hän viestittelee tilanteesta matkoilla olevalle asuintoverilleen, joka kehottaa menemään eteiseen. Kylmäävän ironisesti nimetty osio ”Sotainfoa vasta-alkajille” kertoo, että jos pommisuojaa ei ole, niin ihmisiä kehotetaan menemään joko eteiseen tai kylpyhuoneeseen, koska siten on kaksi seinää suojaamassa iskulta. Vika raahaa patjan eteiseen ja alkaa etsiä puhelimesta tietoa kansanmurhasta. Seuraa kuuden aukeaman mittainen historiaosuus vuosien 1932–1933 nälänhädästä eli holodomorista, joka nykyään on yleisesti tunnustettu kansanmurhaksi. Tragedia on säilynyt kollektiivisessa muistissa ja sen seuraukset näkyvät yhä tänään esimerkiksi suhtautumisessa ruokaan: ”Lautanen on syötävä tyhjäksi.”

Aukeama sarjakuvateoksesta Pitkän sodan lyhyt historia.
Aukeama Pitkän sodan lyhyt historia -sarjakuvateoksen alusta, jossa Vika on herännyt aamuyöllä puhelimen ilmoitukseen ilmahälytyksestä.

Tämä rakenne – Vikan kokemukset ja historiaosuudet – toistuvat läpi teoksen, tosin niin että Vikan osuudet lyhenevät, mikä ei välttämättä ollut kokonaisuuden kannalta oikea ratkaisu, sillä paikoin teksti muuttuu faktojen luettelemiseksi.

Historiaosuus jatkuu kertomuksella ruhtinas Vladimir Suuresta ja Kiovan ruhtinaskunnasta, josta käytetään myös nimitystä Kiovan Rus. Nimitys selitetään historioitsija Serhi Ploh’ia lainaten:

Nimityksen Kiovan Rus keksivät tutkijat 1800-luvulla. Nykyään se tarkoittaa laajaa valtiota, jonka keskus oli Kiovassa ja joka oli olemassa 900-luvulta 1200-luvun puoliväliin, jolloin se hajosi mongolien iskuihin.

Tutkimuksessa nimitys Kiovan Rus on vakiintunut, mutta aikalaislähteissä se oli Russien maa tai Rus.

Vladimir antoi kastaa itsensä ortodoksiseen uskoon, jotta saattoi ottaa Bysantin keisarin sisaren Annan puolisokseen. Seuraava sivu kuvaa, miten Venäjä on pyrkinyt hyödyntämän Ukrainassa vuodesta 2008 vietettyä juhlapäivää. Kiinnostavaa oli lukea myös kasakoista, joilla Ukrainassa näyttää olevan huomattavasti parempi maine kuin Suomessa, jossa heidät on liitetty isonvihan ajoista erilaisiin tihutöihin ja laittomuuksiin.

Kuva teoksesta Pitkän sodan lyhyt historia.

Teoksen lopussa on lueteltu tärkeimpiä lähteitä sekä erikseen viitteitä sivuilla esiintyviin tietoihin, joskaan itse sivuilta en löytänyt sivunumeroita. Teoksessa ei ollut mainintaa siitä, onko historiaosuuksissa käytetty asiantuntijoita tai faktantarkistajia. Osa etenkin uudemmista tapahtumista on uutisia seuraavalle pääpiirteissään tuttuja – Viktor Juštšenkon myrkytys dioksiinilla vaalikampanjan aikana, oranssi vallankumous, Krimin valtaus jne. Ylipäätään teos on hyvä muistutus nykyiseen tilanteeseen johtaneista tapahtumista.

Mariam Naiem (kirj.), Julija Vus & Ivan Kypibida (kuv.): Pitkän sodan lyhyt historia. Alkuteos Korotka istorija dovhoji viiny, suom. Eero Balk. Tammi, 2025. 112 s.

Tammen sivuilla kerrotaan, että kirjan tuotto menee Suomen Unicefin kautta Ukrainan lasten hyväksi.

Mariam Naiemin sivut, jossa hänen artikkeleitaan englanniksi.

Sasha Vasilyuk: Sankarien sukua

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Historiallisten romaanien yksi hienoimpia piirteitä on se vaivaton tapa, jolla lukija pääsee sukeltamaan menneisyyteen ja itselleen ennestään tuntemattomaan maailmaan. Kuten Anna Soudakovan Valko-Venäjälle sijoittuvassa romaanissa Haikara levittää siipensä (ks. arvioni teoksesta), myös Sasha Vasilyukin teoksessa Sankarien sukua liikutaan monella aikatasolla ja eri puolilla Eurooppaa. Ukrainanjuutalainen Jefim Šulman taistelee puna-armeijan riveissä Baltiassa mutta joutuu saksalaisten vangiksi. Ensimmäinen luku, joka sijoittuu Donetskiin ja vuoteen 2007, kertoo Jefimin kuoleman jälkeen löydetystä KGB:lle osoitetusta tunnustuksesta. Mitä Jefim on tunnustanut ja miten on mahdollista, että juutalainen neuvostosotilas säilyi hengissä Saksassa? Vasilyuk kertoo vuoroin Jefimin vaiheista ja vuoroin tapahtumista seuraavilla vuosikymmenillä: Ninan ja Jefimin tapaamisesta ja elämästä Ukrainan neuvostotasavallassa ja vuodesta 1991 itsenäisessä Ukrainassa.

Sasha Vasilyukin romaanin Sankarien sukua kansikuva.

Vastahakoinen sotasankari

Isä ja äiti eivät perustaneet Puolueesta. Jos Vitan olisi pitänyt laatia yhteenveto perheen säännöistä, se olisi kuulunut: Älä tapa, älä varasta, älä ole kommunisti. Äläkä toista isän puheita julkisesti. (146)

Jefim ei eläessään juuri puhunut sodasta, ja tytär Vita on syystä huolissaan, kun isä on saatu painostettua kouluun puhumaan Suuresta isänmaallisesta sodasta ja siitä, miten hän oli päässyt puna-armeijan mukana Berliiniin asti. ”[N]äytös voi alkaa”, Jefim toteaa ilkikurisesti hymyillen Vitalle, ja valehtelee sujuvasti luokan edessä. Tosiasiassa Jefim oli vankina lähes koko sodan ajan: ensin keskitysleirillä, sitten itätyöläisenä, ostarbeiterina, eri paikoissa. Vaikka hän tunnustaa vangitsemisensa vastavakoilun upseerille keväällä 1945, kun puna-armeija ehtii Berliinin länsipuolelle, jää totuus lopulta piiloon:

Itse asiassa Jefim ei ollut koskaan tavannut ketään, joka olisi tunnustanut olleensa sotavanki tai ostarbeiter. Koko Neuvostoliitto teeskenteli, ettei heitä ollut olemassa. Ja silti heitä oli ollut miljoonittain, joten heitä täytyi olla kaikkialla. He vain vaikenivat samalla tavalla kuin hän itse. Jälkipolvet eivät kaivanneet heidän totuuttaan. (220)

Valheesta tulee taakka, eikä Jefim tiedä, miten siitä pääsisi eroon. Paljastumisen pelko tekee elämän ajoittain raskaaksi; vapaasti Jefim voi puhua vain Nikonoville, jonka tapasi keskitysleirillä ja joka sodan päätyttyä lähetettiin lukuisten muiden tavoin Siperiaan – vangiksi jääminen kun katsottiin maanpetokseksi. Nikonovin näkemys Neuvostoliitosta on jo alkuaan paljon raadollisempi kuin Jefimin. Hänen mielestään sotilaita tarvitaan vain ampumaan ja ottamaan vastaan luoteja: ”Kun tämä sota on ohi, se esitetään Neuvostoliiton suurimpana sankaritekona ja uhrauksena kautta aikojen, ja niistä, jotka eivät mahdu siihen kertomukseen, tulee hankalia tapauksia. Ja sinä tiedät kyllä, mitä hankalille tapauksille meidän maassamme tehdään…” (247)

Muistamisen merkityksellisyys

Jefimin tavoin myös Nina salaa asioita, mutta myöhemmin hän kertoo pojantyttärelleen niin juutalaisten joukkotuhosta Babi Jarissa kuin holodomorista eli valtion 1932 aiheuttamasta nälänhädästä, jonka seurauksena kuoli miljoonia ukrainalaisia. Mutta tuolloin vielä Nina ei kerro, että vartijat yrittivät estää maalaisia pääsemästä kaupunkiin eikä äidin kotiin tuomasta epäilyttävästä lihanpalasta, joka lopulta haudataan puutarhaan, koska ei haluta syyllistyä kannibalismiin. Kun Jefim kuolee ja perhe löytää hänen tunnustuksensa KGB:lle, Nina alkaa sanella muistojaan puhtaaksikirjoitettavaksi:

Kuka kolmenkymmenen vuoden kuluttua enää muistaisi, millainen Neuvostoliitto oli ollut? Nälänhädän hirvittävyyden, sodan kauhut, ilon tärkeästä tieteellisestä työstä, vainoharhaisen hallinnon typeryyden, helpotuksen ja pettymyksen, kun maa, jota he olivat koko ikänsä rakentaneet, hajosi sekasortoon, vapauteen ja ahneuteen. (338)

Ninan ja Jefimin tarinoiden kautta avautuu myös se, miten totalitaarisen hallinnon alla ihminen saattoi ”olla ylpeä ja pelätä yhtä aikaa” (300).

Sasha Vasilyuk on toimittaja, jonka juuret ovat Ukrainassa ja Venäjällä. Hän muutti kolmetoistavuotiaana Yhdysvaltoihin, ja teos onkin alkuaan julkaistu englanniksi. Jefim Šulmanin tarina perustuu kirjailijan isoisän kokemuksiin; omaiset löysivät isoisän kuoleman jälkeen hänen KGB:lle osoittaman kaksisivuisen tunnustuksen. Jefimin tarina on lähes uskomaton. Tekijä kiittääkin jälkisanoissa erityisesti kahta historioitsijaa, Aron Shneyeria ja Pavel Poliania, jotka ovat tutkineet ja haastatelleet henkiin jääneitä juutalaisia sotavankeja. Vasilyuk ei kerro vain sodanaikaisista juutalaisvainoista, sillä juutalaisviha jatkui myös sodan jälkeen.

Sasha Vasilyuk: Sankarien sukua (Your Presence Is Mandatory). Suom. Jaakko Kankaanpää. WSOY, 2025. 347 s.

Arvio Kulttuuritoimituksen sivuilla, kirj. Leena Reikko

Wendy Lower: Rotko

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Wendy Lower: Rotko: erään perheen teloitus, joka johti Ukrainan juutalaisten joukkotuhon jäljille. Suom. Virpi Vainikainen. Atena 2021. 233 s.

Holokaustista on tullut ehtymätön lähde niin tieto- kuin romaanikirjailijoille, ja etenkin Auschwitziin liittyvää todellisuuspohjaista fiktiota julkaistaan jo liikaakin. Tästä huolimatta tartuin Wendy Lowerin teokseen Rotko, joka lähtee liikkeelle yhdestä valokuvasta, joka esittää naisen ja lapsen teloitusta Ukrainan Myropilissa 13.10.1941. Neuvostoliiton asettaman tutkimuskomission selvityksen mukaan Myropilissa murhattiin 960 juutalaista kahdessa joukkoampumisessa. Lower alkaa selvittää, keitä kuvassa olevat uhrit ja teloittajat ovat, ja mitä tapahtui ennen kuvan ottamista ja sen jälkeen.

Wendy Lowerin teoksen Rotko kansikuva

Juutalaisten joukkotuhosta on runsaasti kuvallista materiaalia, mutta kuvia, joissa tappajat ovat itse teossa, on vähän. Tšekkoslovakian turvallisuuspalvelun arkistossa ollut kuva päätyi Lowerille 2009. Uhrien lisäksi kuvassa on neljä aseistettua miestä, kaksi saksalaista komentajaa ja kaksi ukrainalaista apuria, sekä yksi siviilihenkilöltä näyttävä mies.

Kuva on ällistyttävä todiste. Siinä näkyy selvästi, kuinka paikallinen miliisi ampuu saksalaisten rinnalla toisen maailmansodan aikaisessa Ukrainassa, missä yli miljoonaa juutalaista tapettiin jokseenkin avoimesti. – – Joukkomurhan uhrit on tuotu rotkon reunalle ja ammuttu perä perää niin nopeassa tahdissa, että edellisten laukausten savua leijuu vielä ilmassa. Ukrainalaisen kivääristä on vain muutama kymmenen senttiä naisen päähän, joka peittyy savuun. (11–12)

Teoksessa siteerataan amerikkalaista syyttäjää Ben Ferencziä, joka kehotti Nürnbergin oikeudenkäynnissä kuulijoita kuvittelemaan mielessään miljoonien ihmisten kuoleman sijaan ”kymmentä ihmistä – miehiä, naisia ja lapsia, ehkä vain yhtä perhettä teloittajan luoteihin kaatumassa” (115). Lower myöntää itsekin tottuneensa puhumaan uhreista isoina lukuina.

Tämä tapa kertoa kuolemasta juontaa yllättäen juurensa natseilta, jotka pelkistivät ihmiset tapettaviksi joukoiksi, tuhoamislaitoksiin kuljetettavaksi rahdiksi, juutalaisista puhdistettaviksi alueiksi. (96)

Lower käy tapahtumapaikalla Myropilissa, penkoo arkistoja eri puolilla maailmaa ja tekee uskomatonta salapoliisityötä pyrkiessään identifioimaan kuvan henkilöt. Valtavasta työstä kertoo myös teoksen lähes viidenkymmenensivun laajuinen viiteluettelo. Valokuvaaja Lubomir Skrovina ikuisti kamerallaan natsien julmuuksia. Kirjeissä vaimolleen Skrovina puhuu materiaalin julkaisemisesta; lopulta hän siirtyy vastarintaliikkeeseen. Saksalaiset teloittajat selvisivät ilman tuomiota – kuten niin usein – mutta ukrainalaisista kaksi tuomittiin kuolemaan ja kolmas neuvostoliittolaiseen vankilaan, tosin vasta 1987.

Ovatko kuvan nainen ja lapsi samat kuin eräässä perhekuvassa, joka on otettu kesällä 1941, jää epävarmaksi. Valokuva antoi kuitenkin sysäyksen tutkimustyölle, joka valottaa jälleen yhtä osaa natsien kansanmurhasta. Teoksessa on paljon sellaista tietoa, jota ei ole tullut ajatelleeksi. Kuten se, että natsien omia dokumentteja on pidetty tärkeämpinä kuin ei-saksalaisten antamia todistuslausuntoja. Näin tutkijat ovat tahtomattaan vaientaneet uhrit ja pakkotyöhön otetut siviilit, esimerkkinä tekijä mainitsee hautoja kaivamaan ja peittämään pakotetut naiset. Lower pohtii myös valokuvaajia moraalisina toimijoina ja valokuvaa todisteena. Hänen mielestään joillakin kuvilla on voimaa muuttaa maailmaa – tällaisia ovat muun muassa napalmihyökkäystä pakeneva alaston tyttö tai punapaitainen kolmivuotias poika, joka ajautui hukkuneena rantaan Turkin Bodrumissa. Hän päättää teoksensa näihin sanoihin:

Julmuuksien kuvat, varsinkin ne harvat, jotka todistavat kansanmurhaa, rikoksista suurinta, järkyttävät ja herättävät häpeää. Katseen kääntäminen palvelee tietämättömyyttä. Kun panemme kuvat näytteille museoihin ilman kuvatekstejä ja lataamme niitä netistä ilman historiallista kontekstiaan, me ylenkatsomme uhreja. Jos lakkaamme tutkimasta kuvaa, lakkaamme välittämästä historian oikeudenmukaisuudesta, kansanmurhan uhasta ja murhatuista kadonneista. (175)

Wendy Lower on historian professori ja tutkija, jolta on aiemmin suomennettu teos Hitlerin raivottaret. Saksalaisnaisia natsien kuoleman kentillä (2014), joka kuvasi naisia, jotka toimivat miestensä rinnalla idässä valloitetuilla alueilla.

Teoksesta muualla:

”Valokuva, joka ikuisti murhan. Kuva perheen teloituksesta johti Ukrainan juutalaisten joukkotuhon jäljille.” Ilta-Sanomien artikkeli, jossa kuvia teoksesta (kirj. Seppo Varjus).

Kirja-arvio: Erään perheen teloitus. MTV:n sivut, kirj. Pertti Nyberg.

Lubomir Skrovinan pojan haastattelu vuodelta 2017 löytyy United States Holocaust Memorial Museumin sivuilta. Haastattelijoina Wendy Lower ja János Dési.