Kirjallisuutta ja tutkimusta

Kuvataiteilija ja tutkija Johanna Lecklin on töissään pohtinut esittämisen ja muistamisen etiikkaa. Kadonneet kuvat, kätketyt kertomukset -näyttely Helsingin Taidehallissa ja siihen liittyvä samanniminen esseekokoelma käsittelevät Suomen sisällissotaa ja sen jälkiä tapahtumapaikoilla, arkistoissa ja ihmisten muistissa. Näyttely koostuu eri tekniikoin toteutetuista teoksista: Taidehallin eri huoneissa on valokuvia, liikkuvaa kuvaa, ääntä, tekstiiliteoksia ja peli-installaatio. Kirjallisen aineiston (tutkimukset, tieto- ja kaunokirjallisuus yms.) ohella Lecklin on käyttänyt lähteenään arkistomateriaalia, muun muassa haastatteluja, joissa naiset kertovat kokemuksistaan sodassa. Vuosikymmeniä tapahtumien jälkeen tehdyt haastattelut saivat miettimään ”muistin, muistamisen ja ajallisesti kaukaisista muistoista kertomisen” kysymyksiä (6). Lecklin on kertonut kiinnostuneensa erityisesti naisten ja lasten kohtaloista, mikä näkyy monissa nyt esillä olevissa töissä. Lecklinin näyttely Taidehallissa oli esillä 4. toukokuuta 2025 saakka.

Yhdessä huoneessa on ”Muistomerkki”-niminen punavalkoinen tekstiilityö, joka koostuu ruseteista. Vastakkaisella seinällä on harmaista ruseteista koostuva työ. Seinillä on nuorten tekemiä kuvia, jotka pohjautuvat Helsingin tyttölyseolaisten sodan jälkeen maalaamiin akvarelleihin. Tekstiilitöissä on yli 36000 rusettia eli yhtä monta kuin sodassa oli uhreja – harmaat rusetit edustavat puolueettomia ja niitä, joiden puolta ei ole saatu selville. Vaikuttava punavalkoinen työ täyttää suuren osan huonetta. Punainen väri hallitsee, mikä havainnollistaa epäsuhtaa sodan uhreissa: punaisia kuoli huomattavasti enemmän ja heistäkin suurin osa vankileireillä sodan jälkeen.

Toiseen huoneeseen on tehty toisinto lautapelistä ”Punaisten ja Valkoisten taistelu Suomessa 1918”. Peli esiintyy myös kaksikanavaisessa liikkuvan kuvan installaatiossa Ei ainoastaan intohimosta (2018), jossa kaksi tyttöä pelaa sitä. Vuonna 1918 julkaistun lautapelin säännöt kertovat ajan asenteista. Peli on julkaistu Kansalliskirjaston Doria-julkaisuarkistossa.

Myöhemmin tytöt ovat muiden lasten kanssa leikkimässä lumisotaa; yhdessä kohtauksessa joukkueet vaihtavat punaiset ja valkoiset hihanauhansa. Ulla Savolainen kirjoittaa esseessään ”Intohimosta, kärsimyksestä ja sodan todistamisen etiikasta” leikin ja pelin merkityksestä muistamisessa, siitä miten niiden avulla ”on mahdollista pyrkiä ymmärtämään ja kuvittelemaan eri toimijoiden näkökulmia sekä niitä monimutkaisia olosuhteita, jotka ruokkivat sotaa” (67). Hän jatkaa:

Ymmärtäminen ei tarkoita rikosten hyväksymistä, vähättelyä tai puolustelua, vaan niiden moninaisten taustojen, motiivien ja reunaehtojen hahmottamista, jotka paremmin selittävät sitä, miksi sodat ovat mahdollisia.

Tutkijan osuuksissa korostuvat naisten kohtalot. Alla olevassa kuvassa tutkijaa esittävä nainen kertoo, millaisissa rooleissa naiset pääasiassa sisällissodassa toimivat: he hoitivat sairaita, keittivät ruokaa ja leipoivat leipää. Usein punakaartiin liittyneet naiset kuitenkin demonisoitiin ja heitä pidettiin moraalittomina.

Sisällissotaa käsittelevien teosten työstäminen toi Lecklinin mieleen vuosituhannen vaihteessa Sotasurmat-tietokannasta löydetyn nimen: Kuka oli Matilda Lecklin? Ensin hänen kerrottiin toimineen punapäällikkönä ja kuolleen teloitettuna laukauksella vatsaan – molemmat tiedot oikaistaan myöhemmin ja hänen kerrotaan menehtyneen harhalaukauksesta (37). Osittain dramatisoitu dokumenttielokuva Taivas on punainen ja valkoinen (2025) kertoo Lecklinin tutkimuksista Matildan kohtalon selvittämiseksi.

Kertojaääneni kuvailee etsintöjäni. Elokuvani, joka yhdistelee arkistokuvaa ja kuviteltua kertomusta, toimii väylänä menneestä kertomiseen. Elokuvantekijänä päätän, mitkä kuvat valitsen ja mitkä jäävät käyttämättä. (41)

Esseessään ”Muistamisesta ja kertomisesta” Lecklin käy keskustelua niin runoilija ja journalisti Maria Stepanovan kuin toisen kohtaamisesta kirjoittaneen filosofi Emmanuel Lévinasin kanssa. Hän ei löydä arkistoista kuvaa Matildasta, mutta päättää sen sijaan näyttää elokuvassaan muiden punakaartilaisnaisten kuvia:

Uudessa elokuvassani pohdin, kuinka voin esittää toisen kirjoittamalla. Ei ainoastaan allegoriana tai taideteoksena vaan lihaa ja verta olevana henkilönä, joka on elänyt todellisen elämän. Kuinka kaivella toisen historiaa, toistaa raakoja tarinoita? Olenko vain tarinavaras? Parantelenko kertomuksia elokuviani varten? Luonko vaihtoehtoisen, mieleni mukaisen maailman, jossa nyt jo kuolleet olisivat voineet elää? (38)

Lecklinin näyttely yhdistelee eri taiteenlajeja ja kerrontakeinoja. Kokonaisuus tuntui aluksi vaikealta hahmottaa, mutta lopulta monitaiteisuus alkoi tuntua juuri oikealta tavalta tarkastella sisällissodan kaltaista moniselitteistä ja vaikeasti ymmärrettävää aihetta. Nyt toivon, että olisi ollut mahdollista ajoittaa vierailu niin, että olisin voinut osallistua opastetulle kierrokselle. Suosittelen näyttelyn rinnalle saman nimistä runsaasti kuvitettua esseeteosta. Monikielinen teos sopii hyvin myös lahjaksi.

Johanna Lecklin: Kadonneet kuvat, kätketyt kertomukset = Försvunna bilder, dolda berättelser = Lost Images, Hidden Stories. Toimittanut / Redigerad av / Edited by. Johanna Lecklin. Parvs, 2025. [Kirjoittajat: Johanna Lecklin, Sini Mononen, Ulla Savolainen, Juha-Heikki Tihinen]

Näyttelystä Taidehallin sivuilla

Näyttelystä ja taiteilijasta Svenska Ylen sivuilla, kirj. Eva Pursiainen, Janne Lindroos

Matkailulehti (parastasuomessa.fi), kirj. Vappu Ikonen