Kirjallisuutta ja tutkimusta

Kymmenvuotias Andréi katselee ihmetystä täynnä sohvalla nukkuvaa pientä sisartaan. On vuosi 1995, ja vuotta aiemmin maan presidentiksi on valittu yhä vielä tänään vallassa oleva Lukašenka. Ikäerosta huolimatta sisarusten välille kasvaa tiivis side, ja Andréi tekee kaikkensa, jotta Sveta ei joutuisi kärsimään aikuisten humalaisesta välinpitämättömyydestä. Anna Soudakovan Haikara levittää siipensä (2024) kuvaa Andréin ja Svetan kautta viime vuosikymmenien tapahtumia Valko-Venäjällä. Sisarusten tiet eroavat, kun Sveta pääsee asumaan enonsa luo Minskiin, jotta ei joutuisi huostaanotetuksi. Andréi ei näe muuta vaihtoehtoa kuin lähteä ensin vierastyöläiseksi Venäjälle ja myöhemmin turvapaikanhakijaksi. Teoksesta on kirjoitettu sen verran paljon lehdissä ja blogeissa, että nostan esiin vain muutaman seikan: valkovenäjän kielen ja takaumat, jotka kertovat maasta isompien pelinappulana.

Työttömyys, alkoholismi ja näköalattomuus ajavat ihmisiä yhä alistetumpaan asemaan ja saavat nuoret haaveilemaan elämästä muualla Euroopassa. Soudakova avaa taitavasti Valko-Venäjän historiaa kertomalla henkilöidensä taustoista. Vuonna 1942 Stepanída-mummo on nuori tyttö, joka joutuu hoitamaan pikkusiskoaan Marjánaa, kun äiti on haettu keskellä päivää. Neuvostovalta on vaihtunut hetkellisesti saksalaisten komentoon. Metsässä piileskelee partisaaneja, joista yksi on Stepanídan isä. Saksalaiset suojautuvat partisaaneilta käyttämällä naisia ihmiskilpinä: Stepanídakin kävelee muiden naisten kanssa autokolonnan vieressä. Partisaanien iskut kostetaan julmasti kylien asukkaille.

Andréi ja myöhemmin myös Sveta tutustuvat naapurissa asuvaan opettaja Margaríta Serafímovnaan, josta varsinkin Andréille tulee tärkeä tuki. Opettaja suree valkovenäjän eli movan kohtaloa, sillä suuri osa ihmisiä käyttää venäjää tai sekakieltä trasjánkaa. Opettajan mielestä on hienoa, että Andréin isä käyttää movaa, vaikka muut sitä halveksivatkin. Riistämällä kieli riistetään kansalta myös osa identiteettiä. Lomalla Odessassa Sveta huomaa, mikä valtava ero Ukrainan ja Valko-Venäjän välillä on suhteessa kieleen:

Nuoret puhuvat keskenään ukrainaa epäröimättä. Kun talojen asukkaat palailevat koteihinsa, he tervehtivät toisiaan omalla kielellään, kysyvät kuulumisia, vaihtavat muutaman vitsin, ja se tuntuu Svetasta ylellisyydeltä, äärettömältä voimalta. Kun häneltä kysytään jotakin, hän vastaa valkovenäjällään. He tarttuvat siihen huvittuneina, antavat itsensä ymmärtää. Ja niin kaksi kieltä kietoutuvat toisiinsa – itsevarma, anteeksipyytämätön ukraina sekä vielä arka ja paikkaansa etsivä valkovenäjä. (207)

Sveta ja Margaríta Serafímovna matkustavat Induraan selvittääkseen, mitä opettajan isälle, kielen ja kirjallisuuden tutkijalle, tapahtui sodassa. He käyvät tapaamassa myös opettajan äitiä Hristínaa ja tämän sisarta Marjánaa. Miksi kirkonkirjassa isän nimen perässä on vain piste eikä ristiä? Oliko hän tehnyt itsemurhan? Miksi Marjána-tädin nimi on eri sivulla kuin muiden? Kertomus Hristínan lapsuudesta on jälleen kertomus vieraiden valtojen yhä uudelleen alistamasta kansasta, juutalaisvainoista ja siitä, kuinka vaikea on valita puolensa silloin, kun kaikki vaihtoehdot ovat huonoja.

Ikonit olivat vaihtuneet ensin yhden viiksekkään johtajan kuvaan ja nyt toisen viiksekkään. Ihmiset tiesivät, että vaikeneminen oli varmin tapa pysyä hengissä. Kansan tehtävä oli istua hiljaa ja kuunnella. (265)

Vuonna 2020, kun Lukašenka jälleen kerran ”voitti” vaalit, kansa ei ollut hiljaa vaan marssi kaduille kerta toisensa jälkeen (ks. Wikipedian artikkeli vuosien 2020–2021 mielenosoituksista). Soudakova kertoo, miten naiset lähtevät valkoisiin pukeutuneina punainen kukka kädessään osoittamaan mieltään. ”Nämä naiset ovat marssineet jokaisena lauantaina irvokkaista vaaleista lähtien. He ovat halunneet osoittaa solidaarisuuttaan hakattujen ja kadonneiden poikiensa, miestensä, veljiensä puolesta – –.” (321)

Soudakova on kirjoittanut jälleen kerran koskettavan, vaikuttavan ja informatiivisen teoksen. Ei voi kuin ihailla kirjailijan taitoa rakentaa teoksensa niin, että eri aikakausien tarinat täydentävät toisiaan, syventävät henkilöhahmoja ja valaisevat samalla koko kansan ja maan väkivaltaista historiaa. Lämmin suositus kirjasta myös lukupiireille!

Ylimääräisenä lukuvinkkinä suositus Lea Ypin muistelmateoksesta Vapaa: kuinka kasvoin aikuiseksi maailman luhistuessa (Atena 2023), jossa kirjailija kertoo elämästään Albaniassa 1980- ja 1990-luvuilla.

Anna Soudakova: Haikara levittää siipensä. Atena, 2024. 335 s.

Anni Valtosen erinomainen analyysi teoksesta Helsingin Sanomissa

Kirsin kirjanurkka -blogin arvio, jossa oli myös kiinnitetty huomiota teoksen tarjoamaan tietoon Valko-Venäjän kielestä ja historiasta.