Avainsana-arkisto: yhteiskunnalliset romaanit

Anna Soudakova: Haikara levittää siipensä

Julkaistu 14 maaliskuun, 2025 Kirjoittaja: Kirjallisuutta ja tutkimusta Jätä kommentti

Kymmenvuotias Andréi katselee ihmetystä täynnä sohvalla nukkuvaa pientä sisartaan. On vuosi 1995, ja vuotta aiemmin maan presidentiksi on valittu yhä vielä tänään vallassa oleva Lukašenka. Ikäerosta huolimatta sisarusten välille kasvaa tiivis side, ja Andréi tekee kaikkensa, jotta Sveta ei joutuisi kärsimään aikuisten humalaisesta välinpitämättömyydestä. Anna Soudakovan Haikara levittää siipensä (2024) kuvaa Andréin ja Svetan kautta viime vuosikymmenien tapahtumia Valko-Venäjällä. Sisarusten tiet eroavat, kun Sveta pääsee asumaan enonsa luo Minskiin, jotta ei joutuisi huostaanotetuksi. Andréi ei näe muuta vaihtoehtoa kuin lähteä ensin vierastyöläiseksi Venäjälle ja myöhemmin turvapaikanhakijaksi. Teoksesta on kirjoitettu sen verran paljon lehdissä ja blogeissa, että nostan esiin vain muutaman seikan: valkovenäjän kielen ja takaumat, jotka kertovat maasta isompien pelinappulana.

Anna Soudakovan romaanin Haikara levittää siipensä kansikuva.

Työttömyys, alkoholismi ja näköalattomuus ajavat ihmisiä yhä alistetumpaan asemaan ja saavat nuoret haaveilemaan elämästä muualla Euroopassa. Soudakova avaa taitavasti Valko-Venäjän historiaa kertomalla henkilöidensä taustoista. Vuonna 1942 Stepanída-mummo on nuori tyttö, joka joutuu hoitamaan pikkusiskoaan Marjánaa, kun äiti on haettu keskellä päivää. Neuvostovalta on vaihtunut hetkellisesti saksalaisten komentoon. Metsässä piileskelee partisaaneja, joista yksi on Stepanídan isä. Saksalaiset suojautuvat partisaaneilta käyttämällä naisia ihmiskilpinä: Stepanídakin kävelee muiden naisten kanssa autokolonnan vieressä. Partisaanien iskut kostetaan julmasti kylien asukkaille.

Andréi ja myöhemmin myös Sveta tutustuvat naapurissa asuvaan opettaja Margaríta Serafímovnaan, josta varsinkin Andréille tulee tärkeä tuki. Opettaja suree valkovenäjän eli movan kohtaloa, sillä suuri osa ihmisiä käyttää venäjää tai sekakieltä trasjánkaa. Opettajan mielestä on hienoa, että Andréin isä käyttää movaa, vaikka muut sitä halveksivatkin. Riistämällä kieli riistetään kansalta myös osa identiteettiä. Lomalla Odessassa Sveta huomaa, mikä valtava ero Ukrainan ja Valko-Venäjän välillä on suhteessa kieleen:

Nuoret puhuvat keskenään ukrainaa epäröimättä. Kun talojen asukkaat palailevat koteihinsa, he tervehtivät toisiaan omalla kielellään, kysyvät kuulumisia, vaihtavat muutaman vitsin, ja se tuntuu Svetasta ylellisyydeltä, äärettömältä voimalta. Kun häneltä kysytään jotakin, hän vastaa valkovenäjällään. He tarttuvat siihen huvittuneina, antavat itsensä ymmärtää. Ja niin kaksi kieltä kietoutuvat toisiinsa – itsevarma, anteeksipyytämätön ukraina sekä vielä arka ja paikkaansa etsivä valkovenäjä. (207)

Sveta ja Margaríta Serafímovna matkustavat Induraan selvittääkseen, mitä opettajan isälle, kielen ja kirjallisuuden tutkijalle, tapahtui sodassa. He käyvät tapaamassa myös opettajan äitiä Hristínaa ja tämän sisarta Marjánaa. Miksi kirkonkirjassa isän nimen perässä on vain piste eikä ristiä? Oliko hän tehnyt itsemurhan? Miksi Marjána-tädin nimi on eri sivulla kuin muiden? Kertomus Hristínan lapsuudesta on jälleen kertomus vieraiden valtojen yhä uudelleen alistamasta kansasta, juutalaisvainoista ja siitä, kuinka vaikea on valita puolensa silloin, kun kaikki vaihtoehdot ovat huonoja.

Ikonit olivat vaihtuneet ensin yhden viiksekkään johtajan kuvaan ja nyt toisen viiksekkään. Ihmiset tiesivät, että vaikeneminen oli varmin tapa pysyä hengissä. Kansan tehtävä oli istua hiljaa ja kuunnella. (265)

Vuonna 2020, kun Lukašenka jälleen kerran ”voitti” vaalit, kansa ei ollut hiljaa vaan marssi kaduille kerta toisensa jälkeen (ks. Wikipedian artikkeli vuosien 2020–2021 mielenosoituksista). Soudakova kertoo, miten naiset lähtevät valkoisiin pukeutuneina punainen kukka kädessään osoittamaan mieltään. ”Nämä naiset ovat marssineet jokaisena lauantaina irvokkaista vaaleista lähtien. He ovat halunneet osoittaa solidaarisuuttaan hakattujen ja kadonneiden poikiensa, miestensä, veljiensä puolesta – –.” (321)

Soudakova on kirjoittanut jälleen kerran koskettavan, vaikuttavan ja informatiivisen teoksen. Ei voi kuin ihailla kirjailijan taitoa rakentaa teoksensa niin, että eri aikakausien tarinat täydentävät toisiaan, syventävät henkilöhahmoja ja valaisevat samalla koko kansan ja maan väkivaltaista historiaa. Lämmin suositus kirjasta myös lukupiireille!

Ylimääräisenä lukuvinkkinä suositus Lea Ypin muistelmateoksesta Vapaa: kuinka kasvoin aikuiseksi maailman luhistuessa (Atena 2023), jossa kirjailija kertoo elämästään Albaniassa 1980- ja 1990-luvuilla.

Anna Soudakova: Haikara levittää siipensä. Atena, 2024. 335 s.

Anni Valtosen erinomainen analyysi teoksesta Helsingin Sanomissa

Kirsin kirjanurkka -blogin arvio, jossa oli myös kiinnitetty huomiota teoksen tarjoamaan tietoon Valko-Venäjän kielestä ja historiasta.

Asta Olivia Nordenhof: Löysää rahaa

Julkaistu 21 marraskuun, 2021 Kirjoittaja: Kirjallisuutta ja tutkimusta Jätä kommentti

Esittelin jo hieman Asta Olivia Nordenhofin teosta Löysää rahaa postauksessa, joka käsitteli tanskalaista Kirjat, joilla on merkitystä -ohjelmasarjaa. En aikonut kirjoittaa aiheesta enempää, mutta tämä niin kieleltään kuin rakenteeltaan omaperäinen, kapitalismia jyrkin sanoin suomiva teos vaatii tulla esitellyksi.

Teoksessa se, miten kerrotaan, on vähintään yhtä merkityksellistä kuin se, mitä kerrotaan. Aikatasot ja näkökulmat vaihtelevat. Teksti on aseteltu paikoin tiiviisti paikoin väljästi, toisinaan sivulla on vain muutama lyhyt kappale. Erityistä huomiota kannattaa kiinnittää Nordenhofin kielikuviin, jotka ovat raikkaita ja yllättäviä: ällöttävä matto on kuin ”vettynyttä ruisleipää” (17), virkailijoiden supina ”kutistaa ja pullistaa heidän ilmapallopäitään” (17), Kurt on ”väljähtyneen, sohvaan pieraistun raivon vallassa” (21), Maggie ”tunsi itsensä samalla lailla erityiseksi kuin leijaileva kurkku” (89).

Asta Olivia Nordenhofin romaanin Löysää rahaa kansikuva.

”Tämän luvun ensimmäisellä sivulla tahdon olla onnellinen”

Teoksessa on kaikkitietävä kertoja, joka välillä puhuttelee hahmoja ja kommentoi heidän kohtaloitaan. Kertoja saattaa pyytää Maggieta kertomaan jotain tai Maggie esittää kertojalle toiveen saada olla onnellinen tai kieltäytyy kertomasta enempää.

Mitä rakkaus on? Maggie katsoo minua, ja hänen kasvonsa ovat kuin tyhjä rukous. Kuin jäljellä olisivat ainoastaan rukouksen pirulliset ääriviivat.
En minä tiedä, Maggie-kulta, kerro niin kirjoitan sen muistiin. (95)

Tämän kehotuksen jälkeen Maggie jatkaa minä-muodossa hänen ja Kurtin alkutaipaleesta, siitä miten suhteeseen jo varhaisessa vaiheessa hiipii halveksunta ja väkivalta.

Kurt ja Maggie ovat molemmat lähtöisin köyhistä oloista. Romaanin alussa tilanne on parempi: Kurt on saanut bussifirmansa ansiosta vähän ylimääräistä ”kirstun pohjalle” ja pohtii, miten sijoittaisi rahat. Maggie on nuoruudessaan turvautunut milloin miehiin, milloin sosiaaliviranomaisiin saadakseen ylläpidon ja katon päälleen. ”Rakkauden ruinaaminen sosiaalitoimiston aikuisilta” (54) on sekin Maggien mielestä kaupankäyntiä. Maggien identiteetti tuntuu olevan hukassa, hänestä huokuu pettymys elämään ja tehtyihin valintoihin.

Hän kuvittelee jonkun muun naisen, sen, joka hänestä olisi voinut tulla, jos kaikki olisi mennyt toisin, ja se nainen on edelleen kaunis, eikä Maggien tavoin elämän tuhrima, ja se nainen on ennen kaikkea tyyni ja vastaa viipyillen, houkuttelee sanat pehmeästä vedestä, laskee köyden ja vetää esiin sanat, jotka hänelle ovat jääneet, ja ne ovat yksinkertaisia sanoja: polkupyörä, kananliha, uimalaituri. (32)

Kurt on perheensä kuopus ja julkilausuttu syy siihen, että rahat eivät riitä. Kurt jää kahdeksantoistavuotiaana ensimmäisen vaimon lähdettyä yksin vastasyntyneen kanssa: ”Hän makaa kauan katsellen nukkuvaa lasta, vuoroin epäuskoisena, vuoroin täynnä tuskaa, joka on rakkautta” (127). Kurt ei keksi muuta keinoa rahan hankkimiseen kuin itsensä myymisen, vaikka häntä hirvittää jättää lapsi yksin. Kurt ja Maggie eivät ole kovin rakastettavia hahmoja, mutta Nordenhofin taitavuudesta kertoo se, että hän saa lukijan välittämään heidän kohtaloistaan.

”Ei. Kuolema ei ole virhe. Se on osa järjestelmää.”

Scandinavian Star -nimisessä luvussa kertoja selvittää samannimisellä matkustajalautalla 7.4.1990 tapahtunutta tulipaloa, jossa menehtyi 159 ihmistä, joista 28 oli lapsia. Palon epäillään olleen korvausten toivossa tehty vakuutuspetos. Lukijan on helppo samaistua kertojaan, jonka lautan monimutkaiset omistussuhteet ja lukuisat taustayhtiöt saavat hämmennyksiin:

Minua huimaa, kun luen bisneksistä. Huimaa, kun luen yhtiöistä ja niiden päällekkäisistä omistajapiireistä, jotka ostavat ja myyvät toisiltaan. Rahasta, joka vaihtaa eikä sittenkään vaihda omistajaa. – –
Kyllä minä tiedän, että se on yksi liikemiehen toimintatavoista. Hänen valttikorttinsa on kieli, jolla saadaan muut vaiennettua. Hänen valttikorttinsa on se, että minä tunnen itseni tyhmäksi. (70)

Nordenhof ampuu täyslaidallisen ahneutta kohtaan kutsuen kapitalismia joukkomurhaksi. Matkustajalautan palo on epätavallinen vain siinä, että uhrit olivat pohjoismaalaisia. Ahneuden vuoksi kuolevat tehtaan sortuessa pohjoismaisille yrityksille vaatteita ompelevat työläiset ja banaaniplantaasilla torjunta-aineita käsittelevät.

[E]i banaanifirman varsinaisena tavoitteena ehkä ollut sairaus ja kuolema, mutta yhtiö oli silti valmis siihen uhraukseen.
Kuolema ei ole virhe. Murha on murha, vaikka murhaaja olisikin tavoitellut rahaa eikä toisen ihmisen henkeä. – –
Jonkun ja jonkin on kuoltava, jotta muut voivat voittaa. Siitä aatteessa on kysymys.
Kun kasaat yhtäälle, teet loven toisaalle.
Kapitalismi on joukkomurha.
Mutta me olemme elossa, ja me voimme tehdä lopun kapitalismista. (72–73)

Löysää rahaa on vahva kannanotto riistokapitalismin jalkoihin jäävien puolesta. Se vaatii näkemään ympärillämme olevan hädän mutta myös toimimaan kapitalismin eriarvoistavia rakenteita vastaan. Ensimmäinen askel voisi olla myötätunto – kertojaa koskettavat uhrien joukossa olleet lapset, joista nuorin oli vain muutaman kuukauden ikäinen.

Ajattelen omaa lastani, jonka haen kohta päiväkodista, ja puhkean itkuun. Se on ihmeellistä itkua. Sekoitus raivoa ja surua ja rakkautta. (71)

Nordenhofin Löysää rahaa on yksi vuoden hienoimpia lukuelämyksiä. Sisältö, muoto ja kieli tukevat toisiaan ja sulautuvat kokonaisuudeksi, jossa mitään ei ole liikaa. Toivottavasti mahdollisimman moni löytää tämän mieleenpainuvan teoksen. Ja koska Löysää rahaa on seitsenosaiseksi suunnitellun Scandinavian Star -sarjan ensimmäinen osa, on upeita lukuelämyksiä tarjolla jatkossakin.

Asta Olivia Nordenhof: Löysää rahaa (Penge på lommen). Suom. Aino Ahonen ja Vappu Vähälummukka. Teos 2021. 146 s.

Teoksesta ohjelmasarjassa Kirjat, joilla on merkitystä

Löysää rahaa oli Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkintoehdokas. Teos sai 2020 P. O. Enquistin palkinnon ja Euroopan unionin kirjallisuuspalkinnon.

Aftonbladetin Amelie Björck viittaa Kurtiin ja Maggieen osuvasti kapitalismin sivullisina uhreina (collateral damage).

Arvio Mummo matkalla -blogissa

Scandinavian Starin tulipalosta on julkaistu lukuisia artikkeleita. Helsingin Sanomat uutsioi vuonna 2016 Norjan poliisin vapauttaneen miehistön tuhopolttoepäilyistä. Palot tutkineet asiantuntijat eivät hyväksyneet päätöstä.

Tuhopoltosta on tehty myös kuusiosainen tv-sarja Scandinavian star (2019), jota on esitetty ainakin C Moressa.

Eero Ekqvist: Punainen varjo

Julkaistu 16 joulukuun, 2020 Kirjoittaja: Kirjallisuutta ja tutkimusta Jätä kommentti

Eero Ekqvist: Punainen varjo. RV-kirjat 1988. 279 s.

Eero Ekqvistin romaani Punainen varjo osui aivan sattumalta käteen kirjastossa – yksi kirjastotyön monista eduista! Olen kerännyt luetteloa eri vuosikymmeninä julkaistuista sisällissotaa käsittelevistä romaaneista, mutta tämä teos ei ollut tullut aiemmin eteeni. Romaani kiinnosti ennen kaikkea siksi, että Ekqvist kuvaa tapahtumia lasten ja nuorten näkökulmasta, mikä on verraten epätavallista sisällissotaromaaneissa.

Turussa vaikuttanut Ekqvist (1911–1997) on kirjoittanut kuunnelmien ja pakinoiden lisäksi historiallisia romaaneja, joista osa on nuorille suunnattuja. Monissa teoksissa kuvataan ajanlaskumme alun Palestiinaa. Punaisessa varjossa on seikkailuromaanin piirteitä, ja myös kirjoittajan uskonnollinen vakaumus tulee esiin; molemmat piirteet ovat ominaisia Ekqvistin tuotannolle.

Ekqvist oli kuusivuotias keväällä 1918, joten hänellä lienee ollut jonkin verran omia muistikuvia ainakin sodan aiheuttamasta ruokapulasta. Romaanissa päähenkilö on kuitenkin neljätoistavuotias Antti. Taistelut ovat jo päättyneet, mutta isä ei ole palannut sodasta. Antti pelkää, että isä on teloitettu, koska tämä oli punaisten plutoonanpäällikkö. Kotona on Antin ja Anjan lisäksi äiti, joka yrittää pitää toivoa yllä rukoilemalla. Ekqvist ei siis kuvaa sota-aikaa vaan valkoisten voiton jälkeistä ajanjaksoa huhtikuun alusta kesäkuun alkupuolelle. Teos alkaakin eloisalla kuvauksella siitä, kuinka ihmiset kokoontuvat katsomaan ”Halisten ukkojen” eli Aurajoen jäiden lähtöä.

Antin lisäksi tarinan keskiössä ovat hänen parhaat ystävänsä Uti ja Vike. Antin mielestä he ovat kuin hänen kirjastosta lainaamansa romaanin kolme muskettisoturia, sillä kaverit ovat aina valmiina puolustamaan häntä tappelussa Elistä ja tämän hännystelijöitä vastaan. Jako punaisiin ja valkoisiin näkyy vahvasti lasten keskuudessa. Antti ei halua tapella, mutta Elis soittaa suutaan ja lopulta lyö, kun ei onnistu muuten ärsyttämään tarpeeksi:

Vai et sä halua tapella. Sun isäs kyl yritti, mut siit ei tainu tulla mittä. Tais tulla äitiä ikävä, ku Saksan jääkärit antoiva turpiin nii et Europpa huajus. Mun serkkuni on kans jääkäri. Se sanos, et he löivä punikei pistimel. (14)

Tällä kertaa Antin pelastaa kuusivuotias Anja-sisko, joka iskee kivenmurikalla veljeään kuristavaa Elistä. Kevään kuluessa poikaporukat ottavat yhteen useita kertoja.

Kuten edellisestä sitaatista käy ilmi, dialogi on Turun murretta, mikä elävöittää kerrontaa ja on yllättävän helppolukuista murretta taitamattomallekin. Myös lähes kaikki aikuiset puhuvat murretta. Äidin kirjakielinen puhe selitetään sillä, että hän on Jyväskylästä ja uskovaisen perheen lapsi – ehkä uskonnollinen sanoma on tuntunut luontevammalta välittää kirjakielellä. Toinen kirjakieltä puhuva aikuinen on poikien opettaja, joka uskoo sokeasti valkoisten ylemmyyteen ja ihailee Mannerheimia. Isättömät ja nälkäiset hävinneiden lapset saavat tosin opettajan välillä hämilleen. Yksi teloituksissa isänsä menettänyt poika haukkuu Mannerheimia lahtaripäälliköksi.

– Minä kysyn sinulta, Viljo, herjasitko tarkoituksella, vai oliko se lause, jonka sinä äsken päästit huuliltasi, vain lipsahdus? – –
– Mä sanoin jo, poika yritti pidättää itkuaan. – Se, se on lahtaripäällikkö. Sen miehet ampusivat mun isäni ku hän joutus vankiks.
Poika kätki äkkiä kasvot käsiinsä ja purskahti itkuun.
Opettajan kiukku näytti äkkiä laukeavan. Hän katsoi hetken hämmästyneenä itkua tyrskivää oppilastaan.
– Istu, hän sanoi lyhyesti ja käveli takaisin luokkansa eteen. (37–38)

Opettajan voittajia ihannoiva yleiskielinen puhe saa vastakohdakseen poikien murteellisen hävinneiden näkökulman esiin tuovan puheen. Otan vielä toisen esimerkin näiden kahden eri diskurssin yhteentörmäyksestä. Opettaja tivaa, miksi Antti ei ole lukenut läksyjään. Isän kadottua Antin on ollut vaikea keskittyä koulunkäyntiin, minkä lisäksi hän yrittää hankkia edes vähän ylimääräistä ruokaa kotiin. Tavallisesti opettaja saa vastaukseksi vain totisen tuijotuksen, mutta nyt Antti kertoo, että häntä häiritsi juovuksissa ammuskeleva jääkäri.

– Mitä sinä puhut? Opettaja nätti häkeltyvän.
– Sitä vaa, et se jääkäri luuli sitä airantolppa punikiks, kummituspunikiks.
– Selitä paremmin. Opettajan ääni ei ollut enää niin diktaattorisen varma.
– –
– Se jääkäri oli täyres tenus… – – Ja sil oli kaveri fölis. Ne seisosiva meijän airan taka ja ryyppäsivä. Sit se jääkäri rupes yhtäkki kiljuma, et tualt tulee se punikkisussu, naiskomppanian päällikkö, se ku hän jo ampus Tamperen vallotukses. Vai et sä, narttu, kuollukka, se karjus ja veti mauserin makasiinin tyhjäks siihen meijän airantolppa, niin et kuulat vinkus.
Lopeta! Opettaja oli punaisentäplikäs kasvoiltaan.
– En usko tuollaista valhetta. Tiedätkö, että sinä häpäiset Suomen vapauttajien jalointa ainesta? Jääkärit eivät koskaan alennu tuollaisiin tekoihin.
– Ei sunka kaikki, mut niit oliki vaa yks. Se toine oliki ihan tavalline hanttapuli. (98–99)

Svante-jääkäri remuaa kaverinsa Reiskan kanssa usein Antin kodin lähistöllä. Jääkäri kehuskelee teloittaneensa antautuneita punaisia – ”kuollut punikki on hyvä punikki” – pakotettuaan nämä ensin kaivamaan hautansa. Lisäksi hänen ryhmänsä on teloittanut naiskomppanian, jonka päällikön hän on omakätisesti ampunut. Nyt nainen kummittelee hänelle jatkuvasti. Punaisten muistitiedossa kerrottiin vastapuoleen liittyviä tarinoita siitä, kuinka teloituksiin osallistuneet menettivät järkensä, alkoholisoituivat tai saivat jollain muulla tavalla ikään kuin rangaistuksen teoistaan, joista valtio oli heidät armahtanut (ks. Ulla-Maija Peltosen Punakapinan muistot, 1996, erit. 223–231). Huomionarvoista on myös se, että opettaja puhuu jääkäreistä kollektiivina, ”[j]ääkärit eivät koskaan alennu tuollaisiin tekoihin”, mihin Antti tokaisee, että nyt onkin kyse vain yhdestä tietystä jääkäristä.

Sota seurauksineen näkyy monella tapaa tapahtumissa ja värittää poikien toimia. Kekseliäät pojat tunkeutuvat vartioituun kasarmiin varastaakseen sieltä kaasunaamareita, joiden kumista tehdään sitten ritsoja. Saaliiksi saadaan myös venäläisiltä jääneitä limppuja ja kivääri. Jäiden lähdettyä pojat kalastavat ”norsui” eli norsseja Aurajoesta. Antti pelastaa virtaan pudonneen pojan hukkumasta, mutta kiitosta siitä ei heru. Paikalle kiiruhtava suojeluskuntapukuinen isä epäilee Antin työntäneen pojan veteen ja kieltää poikaansa leikkimästä ”hulikaanien” kanssa.

Aiemmin tässä blogissa olen esitellyt Anna Bondestamin, Oiva Paloheimon ja Eino Koivistoisen sisällissotaa lasten näkökulmasta kuvaavat romaanit sekä uudemmista Jari Järvelän ja Pasi Pekkolan teokset. Punaisella varjolla on eniten yhtymäkohtia Koivistoisen Siivetön enkeli -romaaniin, joka niin ikään kuvaa lapsijoukon osin vaarallisia leikkejä jakautuneessa Viipurissa.

Kriitikko ja toimittaja Jouko Grönholm toteaa Punaisen varjon olevan ”kiintoisa lisä kansalaissodan vaiheita käsittelevään kirjallisuuteemme”, ja tähän toteamukseen on helppo yhtyä (ks. Kirjojen Turku, 1992, 15).

Eero Ekqvist Kirjasammossa

Punainen varjo Kirjasammossa

Teoksesta Kapan kirjoitus Kirjapysäkki-blogissa

Sándor Zsigmond Papp: Mitättömät elämät

Julkaistu 12 helmikuun, 2017 Kirjoittaja: Kirjallisuutta ja tutkimusta

Loikkareita, urkkijoita ja muita alistettuja

Sándor Zsigmond Papp: Mitättömät elämät. Suom. Juhani Huotari. Siltala, 2012. 431 s.

Fiktio vaikuttaa käsityksiimme houkuttelemalla lukijan eläytymään toisessa ajassa ja paikassa elävien henkiöiden kohtaloihin, tuntemaan myötätuntoa heitä kohtaan ja pohtimaan asioita heidän näkökulmastaan. Sándor Zsigmond Papp, nykyisin Unkarissa asuva romanianunkarilainen toimittaja, vie teoksessaan Mitättömät elämät lukijan Transilvaniaan aikaan ennen ja jälkeen Ceausescun kukistumisen. Romanialaisten ja unkarilaisten rinnakkaiselon näyttämönä toimii Pyrintökatu 37:n ”ruskeanharmaaksi kulahtanut kulmatalo”, jonka asukkaat riitelevät sujuvasti molemmilla kielillä.

Ensinnä pääroolissa ovat kolmannen kerroksen kulmahuoneistoon asettuvat Rudolf ja Márta. Kirjoittajan blokista kärsivä Rudolf yrittää löytää kateissa olevan inspiraation: ”Mikä olisi ratkaiseva avauslause? Olisiko tapahtumilla selkeä kaari vai olisivatko faktat kuin hanhet jonossa?” Työn alla ei ole kuitenkaan romaani vaan muita asukkaita käsittelevä viikkoraportti salaisen poliisin Securitaten Nicu Zmeuralle, joka murtaa miehen kuin miehen katkomalla tämän sormet yksi kerrallaan. Takaumina paljastetaan, että Rudolfin poika Balázs on loikkausyrityksen yhteydessä ammuttu, todisteeksi isälle näytetään pojan verinen farkkutakki ja hänet painostetaan ilmiantajaksi.

Toisessa osassa tarina etenee Mihai Gondrun, joka hänkin on Securitaten palkkalistoilla, ja hänen poikansa Rolandin kuvaamana. Gondru harmittelee loikkareiden tapaa lähettää terveisiä radiossa: ”Ja onpa joku antanut lausuntoja telkkarissakin. Kaikelle maailmalle. Kuinka perkeleessä sitten kukaan enää uskoisi, että elämä on niin auvoista tässä monipuolisesti kehittyneessä bunkkerissa.” Kertomus vapautuksen päivän paraatista on absurdi: osa ryhmistä jää tulematta ja Roland luokkatovereineen joutuu vaihtamaan asuja ja marssimaan kierroksen uudestaan. Väsymys ja tympääntyminen saavat Rolandin julkisesti uhmaamaan isäänsä. Rolandin rangaistus selviää kolmannessa osassa, jossa kuvataan vuoden 1989 vallankumouksen tapahtumia ja vapauden ajan ensimmäisiä vuosia. Nyt huoneistossa asuu Eszter, joka oli koulun terveydenhoitaja ja Rolandin ihastus, ja hänen salanimen taakse kätkeytyvä mutta tutun oloinen uusi miesystävä.

Romaanin rakenne on taidokas: kulmahuoneiston asukkaat vaihtuvat, mutta heidän tarinansa limittyvät toisiinsa ja vasta kolmannessa osassa Eszterin muistoina paljastuu, mitä loikkausta yrittäneille nuorille tapahtui. Balázsin tarina kulkeekin punaisena lankana läpi teoksen. Pappin huikea, satiirinen kertomus haastaa lukijan kokemaan kommunismin ahdistavat vuodet, diktaattoriparin kukistumisen – ”oli varottava säälimästä noita kahta huitovaa surkeaa vanhusta” – ja uuden ajan hämmennyksen. Mitättömät elämät ei kuvaa täydellisiä ihmisiä vaan ihmisiä, jotka yrittävät selvitä lähes epäinhimillisissä olosuhteissa.