Maria Lähteenmäki tarkastelee teoksessaan kolmea Neuvosto-Venäjälle viime vuosisadan alkupuolella siirtynyttä ryhmää: vuonna 1918 paenneita poliittisia pakolaisia, raja-alueelta eli lähinnä Itä- ja Pohjois-Suomesta paremman elämän perässä tulleita loikkareita ja amerikansuomalaisia. Yhteensä heitä oli 31500. Tutkimuksen tärkein lähdeaineisto on Petroskoin Karjalan Tiedeakatemiasta löytyneet, aiemmin hyödyntämättömät punapakolaisten pienoiselämänkerrat ja haastattelut; yli neljästäsadasta tarinasta vain kaksikymmentäneljä oli naisten. Aihetta on käsitelty aiemmin niin elämäkerroissa kuin tieto- ja kaunokirjallisuudessa mutta lähinnä sisällissodan jälkeen paenneiden tai lapuanliikkeen kyydittämien näkökulmasta, kuten esimerkiksi Antti Tuuri romaanissaan Ikitie. Jos aihe kiinnostaa laajemmin, niin Joki-kirjastojen tietokannasta kootulta listalta löytyy lisää luettavaa.

Väkivaltaisiin ja sekasortoisiin oloihin

Sisällissodan loppuvaiheessa pakeni noin 10000 punakaartilaista – useat perheineen – Pietarin kaoottisiin oloihin. ”Pietarin kaupunki oli kurjassa, suorastaan viheliäisessä ja vaarallisessa tilassa” (58); kaikesta oli pula ja taudit rehottivat, ei siis ihme, että vastaanotto ei ollut lämmin. Pietarissa kerrotaan kuolleen niin paljon ihmisiä, että ”ruumiita kuljetettiin joukkohautoihin kuin halkoja laatikoissa” (59). Osa pakolaisista lähetettiin eteenpäin Buin siirtolaan noin 500 kilometrin päähän Moskovasta, mutta elintarvikepula ajoi monet takaisin.

Todellisuus 1920- ja 1930-lukujen Neuvosto-Venäjällä oli kaukana bolsevismin antamista lupauksista. Punapakolaisetkaan eivät olleet tasa-arvoisia, sillä kommunistijohtajat saivat ostaa elintarvikkeita ohi jonojen, heillä oli kunnon asunnot ja muita etuja, kun taas tavallinen kansa kulutti tuntikausia jonottamiseen ilman takeita siitä, että tavaraa riittäisi kaikille.

Monien elättelemä mielikuva uudesta isänmaasta monikulttuurisena työläisten, naisten ja alistettujen vähemmistöjen tasavertaisena toveriliittona oli niin kaukana todellisuudesta, että osa työläisnaisaktivisteistakin lähti niin pian kuin mahdollista paluumatkalle länteen. (82)

Suomesta paenneiden joukossa oli useita Sdp:n naiskansanedustajia ja kansanvaltuuskunnassa toimineita naisia. Palattuaan Suomeen 1919 Hilja Pärssinen kirjoitti kielteisen kuvauksen kokemuksistaan, mistä hyvästä hänet leimattiin petturiksi.

Paremman elämän toivossa lähteneet loikkarit

Taloudellisista syistä lähteneitä on ollut noin kaksi kolmasosaa. Lähteenmäen mukaan he ovat jääneet tutkimuksessa sisällissodan jälkeen paenneiden poliittisten pakolaisten varjoon. Myös he pettyivät rajan takana vallitseviin oloihin. Naiset pyrittiin vapauttamaan kodin piiristä tuottavaan työhön, mutta tosiasiassa naisten työtaakka vain kasvoi: palkkatyön ohella oli hoidettava kotityöt, eikä vapaa-aikakaan ollut omaa vaan silloin opiskeltiin punanurkissa tai harjoiteltiin maanpuolustusta. Samapalkkaisuus jäi niin ikään visioksi: teollisuudessa vuonna 1926 naisten palkka oli vain 63 prosenttia miesten palkoista. Syynä eivät olleet naisten heikompi koulutus ja kokemus tai äitiyslomat vaan konservatiiviset asenteet ja halu hyödyntää naisia halpatyövoimana.

Kommuna Säde (myöhemmin Papanin) Aunuksessa ja sen kohtalo heijastaa hyvin maahan saapuneiden toiveikasta asennetta ja sitä, mitä seurasi valtion kasvavasta kontrollista. Säteen perusti Karjalaan muuttanut kanadansuomalaisten ryhmä. Tila menestyi epäilyistä huolimatta ja halukkaita tulijoita olisi ollut paljon. Jäseniksi hyväksyttiin kuitenkin vain suomalaisia, mitä 1930-luvulle tultaessa alettiin arvostella yhä enemmän. Suomalaisten asettuminen muiden suomalaisten lähelle ja kielitaidottomuus osoittautuivat kohtalokkaiksi kollektivisoinnin edetessä ja keskushallinnon kiristäessä otettaan. Lopulta Säteestä jäi jäljelle vain umpeen kasvanutta joutomaata.

Pakkokollektivisointia ja nälänhätää

Pakkokollektivisoinnilla oli monille alueille katastrofaaliset seuraukset. Teoksessa kuvataan myös Ukrainan nälänhätää, jonka Stalinin päätökset ja välinpitämättömyys hätäviesteihin aiheuttivat. Lähteenmäki viittaa Anne Applebaumin teokseen Punainen nälkä. Stalinin sota Ukrainassa (2017). Ukrainalaisia oli kuritettu jo kymmenen vuotta aikaisemmin:

Rangaistuksena bolsevikkivallan vastaisesta toiminnasta ja kurittomuudesta alue tyhjennettiin ruoasta ja siemenviljasta. Sato vietiin ulkomaille, mikä nostatti talonpoikaisväestön kapinaan. Sen seurauksena Tšeka murhasi 444 ukrainalaista kapinallisjohtajaa jo 1921. (189)

Leninin mielestä ukrainalaiset saisivat kuolla nälkään, ja näin myös kävi, kun ensin oli syöty rottia, hyönteisiä ja ruohoa. 1930-luvun alun nälänhätä ylitti kauheudessaan tämänkin.

Pakko-otot muuttuivat raaemmiksi. Alussa vapaaehtoiseksi mainostettu kollektivisointi muuttui pakolliseksi. Vastarintaa tehneiden talonpoikien vaimot ja lapset ajettiin kodeistaan, ihmisiltä vietiin jopa vaatteet päältä, jäljellä olleet ruokatavarat myrkytettiin. – – Nälästä seonneet ihmiset sortuivat kannibalismiin. – – Ruumiita kertyi kasoiksi kuin halkopinoja, ja mätänevien kalmojen lemu levisi kaikkialle. (190)

Applebaumin mukaan vuosina 1931–1934 Neuvostoliitossa kuoli nälkään ainakin viisi miljoonaa ihmistä, joista ukrainalaisia oli 3,9 miljoonaa. Ukrainan nälänhädästä, jonka mittakaavat täyttävät kansanmurhan kriteerit, käytetään nimitystä holodomor (holod = nälkä, mor = tuho). En ehtinyt kuin vilkaista Applebaumin teosta, mutta heti alun historiakatsaus antaa taustaa nykytilanteelle, jossa Venäjä jälleen yrittää tuhota ukrainalaiset ja vallata maan, jota pitää itselleen kuuluvana.

Metsistä elävä Karjala ei joutunut kokemaan samanlaista kurimusta, vaikka sielläkin nähtiin nälkää ja ”syötiin leipää, suolamuikkua ja ilmaa” (202), kuten yksi naisista kertoo. Kollektivisoinnin ja pakkomuuttojen seurauksena alue menetti vähitellen oikeuden hallita luonnonvarojaan.

Katteettomia lupauksia

Teoksen viimeiset luvut ovat karua luettavaa. Vainojen uhreiksi 1930-luvulla joutui 20 miljoonaa ihmistä, mikä on lähes käsittämätön luku. Noin 15000 suomalaispakolaista teloitettiin Stalinin puhdistuksissa – alkuun monet syyttivät virkamiehiä uskoen, että Stalin itse ei ollut tietoinen asiasta. Karjalassa suomalaisten, myös naisten, osuus teloitetuista oli suurin suhteutettuna väkilukuun. Pidätettyjä kuulusteltiin, kidutettiin ja pidettiin vankiselleissä, kunnes heidät joko teloitettiin tai lähetettiin leireille. Jopa naisia ja lapsia pidätettiin vaimopykälän perusteella eli riitti, että oli maankavaltajana pidetyn perheenjäsen. Venäjää osaamattomat eivät ymmärtäneet, mitä heiltä kuulusteluissa kysyttiin tai mitä allekirjoittivat. Mielivaltaisuus korostuu kiintiöissä, jotka määräsivät, kuinka paljon pidätettiin ja kuinka monet pidätetyistä teloitettiin. Petroskoin eteläpuolella sijaitseva Krasnyi bor ja Karhumäen Pindusin kylän lähellä sijaitseva Sandarmoh, joissa suomalaisia teloitettiin, ovat tulleet tutuiksi monista teoksista ja dokumenttiohjelmista.

Entä mitä teki Suomi? Hyvin vähän. Lähtijät saivat syyttää itseään, ja ulkoministeriö oli huolestuneempi Suomen maineesta kuin rajan takana kärsivistä. Vaikka julmuuksiin syypää oli Neuvostoliitto, ei Lähteenmäki anna synninpäästöä Suomellekaan: ”Pakolaiset jätettiin yksin, vaikka sekä Suomi että Neuvostoliitto olivat Kansainliiton jäseniä ja sen ihmisoikeusjulistuksen hyväksyjiä.” (384) Tarkemmat tiedot Karjalan naisuhrien taustoista ja teloituspaikoista löytyvät teoksen loppuun sijoitetuista taulukoista, näin tekstiä ei ole rasitettu liiaksi tilastotiedoilla. Punapakolaiset onkin helposti lähestyttävä tutkimus, joka varmasti kiinnostaa myös laajempaa yleisöä.

Maria Lähteenmäki: Punapakolaiset. Suomalaisnaisten elämä ja kohtalo Neuvosto-Karjalassa. Gaudeamus, 2022. 453 s.

Teoksesta Yle:n sivuilla (kirj. Pauliina Tolvanen)

Verkkouutisten artikkeli (kirj. Jarkko Kemppi)

Kirjavinkit.fi