Kategoria-arkisto: Julkaisut

Miksi ruotsinkielistä kirjallisuuttamme ei suomenneta?

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Ruotsinkielisen kirjallisuutemme suomentaminen ja suomalaisiin piireihin levittäminen muodostaa kulttuurihistoriassamme kuta kuinkin masentavan luvun: suureksi osaksi kääntämättä ovat jääneet 1900-luvun klassikot – retrospektiivistä sarjaa ei suinkaan olisi liian myöhäistä jonkun kustantajan harkita ja vaikka keskinäinen vuorovaikutus viime vuosien aikana onkin osoittanut ilahduttavia kohentumisen merkkejä, omaa osaansa vielä näyttelee se kumman sitkeään juurtunut käsitys, ettei suomalaisella puolella tunnettaisi tai olisi viritettävissä kiinnostusta ruotsalaisen kansanosamme kirjallisuuteen. Ruotsinkielellä (sic) ilmestyvien teosten mainos suomalaisessa lehdistössä on edelleen jokseenkin olematonta ja kritiikki parhaassa tapauksessa sporadista.

Näin aloittaa Marja Niiniluoto Helsingin Sanomissa 28.5.1967 arvionsa kahdesta suomenruotsalaisesta teoksesta: Tito Collianderin muistelmateoksesta Lapsuuteni huvilat (alkuteos Bevarat ilmestyi 1964) ja Bertel Kihlmanin romaanista I väntan på krevaden, jota ei ole suomennettu vieläkään – eikä sen puoleen muitakaan hänen teoksiaan.

”Käännöksiä pitäisi olla paljon lisää, molemmin puolin”, toteaa Bo Carpelan Uudessa Suomessa (5.8.1979) julkaistussa laajassa haastattelussaan reilu kymmenen vuotta myöhemmin. Carpelan toteaa olevansa onnekas, mitä käännöksiin tulee. Sigrid Backman ja Anna Bondestam ovat romaaneissaan kirjoittaneet kaupunkien pikkuporvaristosta ja työläisistä, joita Carpelan pitää unohdettuna kansana. Carpelan korostaa ”Helsingin köyhän suomenruotsalaisväestön elämää kuvanneen” Backmanin (1880–1938) suomentamista. Sigrid Backman kirjoitti vuosina 1913–1935 kymmenen romaania, joista kahdessa hän käsittelee sisällissotaa (Ålandsjungfrun 1919 ja Familjen Brinks öden 1922). Montako kirjaa arvelette häneltä suomennetun? Ei ainuttakaan.

Carpelanin havaintoon siitä, että ”suomenkielisellä ja suomenruotsalaisella kirjallisuudella on enemmän yhtäläisyyksiä kuin eroja” on helppo yhtyä. Juuri sen vuoksi on vaikea ymmärtää, miksi niin paljon teoksia jää suomentamatta. Otan esimerkin yhdestä lajityypistä. Historiallisten romaanien suosio ei näytä laantuvan, pikemminkin päinvastoin, ja mielestäni Suomen historiaa käsitteleviä teoksia luetaan, lainataan ja ostetaan. Siksi ihmetyttääkin, miksi esimerkiksi Annika Åmanin 1900-luvun alun Pohjanmaalle sijoittuvia romaaneja Lumpänglar (2022) ja Utbryterskan (2024) ei ole suomennettu. Pääosassa ovat Oravaisten tekstiilitehtaalla eri tehtävissä työskentelevät naiset. Kuten arviossani ensimmäisestä osasta totean, Åman onnistuu erinomaisesti niin henkilökuvauksessa kuin historiallisen taustan sitomisessa tarinaan. Nämä naisten historiaa lämmöllä ja huumorilla kuvaavat teokset kiinnostaisivat varmasti myös suomenkielisiä lukijoita. Odotan innolla sarjan kolmatta osaa!

Kuvakollaasi ruotsinkielisistä historiallisista romaaneista.
Viime vuosina ilmestyneitä ruotsinkielisiä historiallisia romaaneja (ja yksi huhtikuussa 2026 ilmestyvä), joita ei ole suomennettu. Pääteemoina ovat naisen asema ja toimijuus.

Ulrika Hanssonin teokset sijoittuvat nekin Pohjanmaalle. Nykyaikaan sijoittuva esikoisteos Jaktlaget (2020) oli Runeberg-palkintoehdokas ja Det är inte synd om Edna Svartsjö (2024) sai Svenska litteratursällskapetin palkinnon. Jälkimmäinen on vuoteen 1915 sijoittuva historiallinen romaani, joka kuvaa isänsä kanssa kaksistaan jääneen 14-vuotiaan Ednan sitkeyttä ja halua päästä eteenpäin elämässään. Huhtikuussa 2026 ilmestyvä romaani De oförlåtna liikkuu 1800-luvun lopun Pohjanmaan erämailla.

Sekä Åman että Hansson käyttävät dialogissa mehevää Pohjanmaan ruotsia. Senkään ei pitäisi olla este suomentamiselle, sillä meillä on upeita kääntäjiä, jotka hallitsevat murteet: Lars Sundia kääntänyt Laura Jänisniemi, Axel Åhmanin novellikokoelman Klein suomentanut Katriina Huttunen, Peter Sandströmiä suomentanut Outi Menna – vain muutamia mainitakseni.

Jutun otsikko on tietysti provosoiva, ja jotta ei menisi aivan valittamiseksi, niin mainittakoon historiallisen romaanin taitajista – kestosuosikkien Ulla-Lena Lundbergin, Lars Sundin ja Kjell Westön lisäksi – Ann-Luise Bertell ja Karin Collins, joiden teokset ovat sentään ylittäneet käännöskynnyksen. Ja toki esimerkiksi Teos-kustantamolla on ollut jo pitkään yhteistyötä ruotsinkielisten kustantamojen kuten Förlagetin kanssa. Tein nopean haun Helmet-kirjastojen tietokannassa (helmet.finna.fi), niin että rajasin haun vuosina 2010–2025 ilmestyneeseen aikuisten kaunokirjallisuuteen. Asiasanoilla ”finlandssvensk litteratur” tuli 846 ja ”suomenruotsalainen kirjallisuus” 180 tietuetta. En tarkistanut hakutulosta sen enempää, enkä väitä että kaikki ruotsin kielellä julkaistu olisi suomennettava, mutta kertoohan ero luvuissa jotain siitä kuinka paljon jää suomentamatta.

Lähes kuusikymmentä vuotta sitten Niiniluoto kirjoitti 1900-luvun suomenruotsalaisiin klassikoihin viitaten, ettei olisi myöhäistä harkita retrospektiivistä sarjaa. Tutkiessani sisällissodan esityksiä kirjallisuudessa törmään jatkuvasti teoksiin ja tekijöihin, jotka ansaitsisivat ehdottomasti tulla suomennetuiksi: Sigrid Backman, Mikael Lybeck, Helena Westermarck, Alma Söderhjelm, Bertel Kihlman, Leo Ågren… Joko nyt olisi aika suomentaa aikoinaan syystä tai toisesta kääntämättä jäänyttä suomenruotsalaista kirjallisuutta?

Niiniluodon ja Carpelanin tekstit löytyvät Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot -sivuilta (vaatii kirjautumisen Haka-tunnuksilla)

Suomenruotsalainen kirjailija Bo Carpelan: Kieli kirjailijan kotimaa (Uusi Suomi 5.8.1979)

Marja Niiniluoto: Muistin maisemat (Helsingin Sanomat 28.5.1967)

Bertel Kihlman – kirjailija, kääntäjä ja kriitikko

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Bertel Kihlman (1898–1977) on monille nykylukijoille tuntematon kielitaustasta riippumatta, sen sijaan hänen poikansa Christer Kihlmanin tuotanto tunnetaan paremmin, sillä lähes kaikki hänen teoksensa on suomennettu. Bertel Kihlman oli kirjailija, kriitikko ja kääntäjä, joka käänsi ruotsiksi muun muassa Veijo Meren, Pentti Haanpään ja Paavo Rintalan teoksia. Hänen oma tuotantonsa jäi suppeaksi käsittäen yhden novellikokoelman, kaksi romaania sekä runoa ja proosaa yhdistelevän Klockan slår tiden går (1963) ja hänen isoisänsä vaiheita käsittelevän Alfred Kihlman och Högbergsgatan 19 (1975). Proosateoksissaan Idyll under åskmoln (1936, ’Idylli rajuilman alla’) ja I väntan på krevaden (1966, ’Räjähdystä odotellessa’) hän tarkastelee vuoden 1917 levotonta ilmapiiriä; teosten nimet enteilevät tulevaa myrskyä, joka rikkoo varakkaan, merenrantahuvilassa kesää viettävän perheen idyllin.*

Tämän postauksen oli tarkoitus käsitellä Kihlmanin novellikokoelmaa Pilgrimsfärden (1932, ’Pyhiinvaellusmatka’), mutta koska innostuin kirjoittamaan unohdettujen kirjailijoiden löytämisestä, esittely jää seuraavaan kertaan.

Bertel Kihlman, kuva otettu 1918-1919.
Bertel Kihlman kuvattuna 1918–1919. Kuva: Espoon kaupunginmuseo. Haettu osoitteesta Finna.fi, jossa kerrotaan Kihlmanin kuuluneen Pellingin retkeen osallistuneeseen ryhmään.

Bertel Kihlmania ei mainita Kai Laitisen Suomen kirjallisuudenhistoriassa (1997) eikä edes uudemmassa, kolmiosaisessa Suomen kirjallisuushistoriassa (1999). Ruotsinkielinen Finlands svenska litteraturhistoria I-II (2000) mainitsee hänet Nya Argus -lehden pitkäaikaisena päätoimittajana ja Veijo Meren Manillaköyden kääntäjänä, mutta ei kerro sanallakaan hänen omista teoksistaan. Thomas Warburton (1984) kertoo kirjallisuushistoriassaan arvostavasti Kihlmanin teoksista, mutta vain yhdessä kappaleessa. Jollen olisi mielenkiinnosta viime vuosisadan alkupuolen kirjallisuutta kohtaan löytänyt – erittäin osuvasti nimettyä – artikkelikokoelmaa Kirjoja kätköistä: näkökulmia 1920- ja 1930-luvun unohtuneeseen kirjallisuuteen (1986), en tietäisi mitään Kihlmanista. Pirkko Alhoniemi analysoi artikkelissaan Kihlmanilta tarkemmin mainitun novellikokoelman ja romaanin Idyll under åskmoln. Kolme vuotta myöhemmin Alhoniemeltä ilmestyi tutkimus Isät, pojat, perinnöt (1989), jossa hän käsittelee niin Bertel kuin Christer Kihlmanin tuotantoa. Muuten Kihlmanin tutkimus on rajoittunut käännöstieteessä tehtyihin opinnäytteisiin.

Olen suomenruotsalaisia sisällissotaromaaneja tutkiessa törmännyt moneen kirjailijaan, joiden teoksia ei ole suomennettu ja jotka ovat painuneet enemmän tai vähemmän unohduksiin. Onneksi esimerkiksi Sigrid Backmanin romaaneja (muitakin kuin vain sisällissotaromaaneja Ålandsjungfrun ja Familjen Brinks öden), kuin myös Leo Ågrenin teoksia on viime vuosina tutkittu ja nostettu esiin. Bertel Kihlmanin näkymättömyys sai jälleen kerran pohtimaan, kuinka monet kirjailijat jäävät ansaitsemattomasti pimentoon, jos heitä ei mainita edes kirjallisuushistorioissa, ja kuinka heidän löytymisensä voi olla sattumasta kiinni. Kirjasampo-sivusto on oikea aarreaitta, jonka avulla olen löytänyt useita sisällissota-aiheisia teoksia, mutta esimerkiksi Kihlmanin Pilgrimsfärdenissä ei ole asiasanoja (kahdessa muussa hänen teoksessaan on), eikä sisällissota ole varsinaisesti teoksen aihe, vaikka siihen niminovellissa viitataankin.

Kirjallisuushistorian tutkimus on ollut nousussa viime vuodet, mistä todistaa Kirjallisuudentutkimuksen aikakauslehti Avaimen uusin numero 1/2025. Uusi teknologia ja uudet metodit nostavat varmasti esiin monia katveeseen jääneitä kirjailijoita. Hyvänä esimerkkinä tästä on Anna Biströmin queer-luenta Olga Torckellin novellista ”Fröken Strandberg” (kokoelmassa Kvinnor och andra berättelser, 1897). Torckellin teosten löytymisessä auttoivat Suomen kirjailijat 1809–1916 (1993) ja se että teos oli digitoitu ruotsalaiselle Litteraturbanken-sivustolle. Mainittakoon, että Saga Egmont on alkanut julkaista uudelleen e-kirjoina teoksia, joissa tekijänoikeudet eivät enää ole voimassa – valikoimasta löytyy myös joitain sisällissotaromaaneja, kuten Alma Söderhjälmin Unga träd (1925) ja Ilma Virtalan (oik. Irmeli Näätänen) teoksia.

Kihlmanin teoksia ei ole suomennettu. Alhoniemi (1986, 17) arvelee, että tähän vaikutti 1930-luvun ”aitosuomalaisesti sävyttynyt ilmapiiri”. Suomen- ja ruotsinkieliset kulttuurirahastot voisivat yhdistää voimansa ja rahoittaa projektin, jossa nostettaisiin esiin näitä marginaaliin jääneitä kirjailijoita ja heidän teoksiaan ja tuotaisiin ne uudelleen lukijoiden saataville niin ruotsiksi kuin suomeksi.

* Teosten nimien suomennokset ovat Alhoniemen artikkelista.

Bertel Kihlman Kirjasammossa

ja Wikipediassa

Ei mitään uutta kirjailijarintamalta / Intet nytt på författarfronten

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Näin otsikoi Sigrid Backman (1.12.1880–26.5.1938) Svenska Pressenissä (2.3.1938) kahdeksankymmentäkuusi vuotta sitten julkaistun, kirjailijoiden toimeentuloa koskevan kirjoituksensa. Nostettakoon tämä hieman ilkikurinen ja samalla kärkevä teksti esiin hänen syntymäpäivänsä kunniaksi.

Kirjailijoiden toimeentulo on ollut jälleen esillä mediassa viime viikkoina (kuukausina, vuosina, vuosikymmeninä?). Lukuaikapalvelujen kirjailijoille maksama korvaus on mitätön (ks. postaukseni Lukuaikapalvelu vai E-kirjasto 27.10.2024). Viimeksi aiheen nosti esiin Finlandia-palkintojen jakotilaisuudessa Pajtim Statovci, joka moitti kovasanaisesti niin päättäjiä kuin kustantajia siitä, että nämä eivät ole pitäneet kirjallisuuden ja kirjailijoiden puolta vaan heikentäneet toimillaan tai toimimattomuudellaan suomalaisen kirjallisuuden asemaa.

Backman pohtii aluksi, olisiko aiheesta pitänyt kirjoittaa tunteisiin vetoava novelli, mutta ei, se ei olisi lähettänyt riittävän vahvaa hätäviestiä. ”Miten nujertaa huumori, joka itsepintaisesti tulee esiin, kun tarttuu kynään?” Backman kysyy ja harmittelee sitä, että kirjailija ja hänen teoksensa torjutaan liian kevyinä, jos vakavaan aiheeseen sekoittaa huumoria. Tätä vetoomusta kirjailijoiden puolesta värittää samanlainen ironia kuin hänen teoksiaan. ”Ajatella, että kirjailija tosiaan tarvitsee rahaa, siis päivittäisen leipänsä!” Kunpa ruumis saisi sielun tavoin ravintonsa auringosta, kuusta ja tähdistä, niin ei tarvittaisi kirjallisuus- ja kirjailijayhdistyksiä. Näiden pitäisi huolehtia myös kirjallisten seurapiirien ulkopuolella viihtyvien kirjailijoiden taloudellisista intresseistä. Tässä Backman viittaa itseensä, sillä alemman keskiluokan edustajana hän ei tuntenut kuuluvansa ajan kirjailijapiireihin.

Moitteita saa myös apurahajärjestelmä, joka vertautuu kerjäämiseen:

Men redan detta ansökningssystem, detta utlysta tiggeri måste ju i längden verka motbjudande på såväl utdelare som mottagare, två roller som på grund av institutionens art, måste spelas så att säga av en och samma person.

Kirjailijaliiton tekemän tulotutkimuksen mukaan apurahojen merkitys oli peräti 44 prosenttia vuonna 2023. Backmanin esiin tuomista epäkohdista valitettavan moni on yhä tätä päivää.

Nykyään kirjailijan oletetaan ilman muuta markkinoivan teostaan esiintymällä messuilla, kirjastoissa, kouluissa ja jos jonkinlaisissa tilaisuuksissa. Backmanin mukaan kirjailijalta vaadittiin jo tuolloin melkoisia näyttelijänlahjoja, kun piti pitää juhlapuheita, resitoida ja lausua kuin paraskin Thalian palvelija. Itse hän kertoo haaveilleensa posetiviista ja apinasta, jotka ehkä toisivat paremmat tulot kuin kirjoittaminen. Tavallista työtä oli yli viisikymmentävuotiaan kirjailijan turha hakea.

Lopuksi Backman kysyy, milloin tässä kulttuurimaassa aletaan myöntää kirjailijalle edes vaatimatonta eläkettä. Eläke pitäisi myöntää kaikille kirjailijoille riippumatta heidän asemastaan. Vähäisinkin kirkonpalvelija saa palkkansa, mutta kirjailija saa merkkipäivänään ehkä muutaman ystävällisen sanan, vaikka on saavuttanut piispan iän ja tuomiorovastin kokemuksen. Eihän valtion tarvitsisi paljon uhrata, sillä tilastot osoittavat ilahduttavasti, että kirjailijat kuolevat suhteellisen varhaisessa iässä, päättää Backman ironisesti vetoomuksensa.

Statistiken visar ju glädjande nog att diktare dö i relativt tidig ålder. Mycket behövde staten inte offra på dem.

Sigrid Backman kuoli viidenkymmenenkahdeksan vuoden iässä vain kolme kuukautta kirjoituksen ilmestymisen jälkeen.

Svenska Pressen julkaisi 27.5.1938 muistokirjoituksen, jossa suomenruotsalaisen kirjallisuuden kerrotaan menettäneen persoonallisen äänen omaavan kirjailijan.

Lukuaikapalvelu vai E-kirjasto?

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Työskentelen yleisessä kirjastossa ja työhöni informaatikkona kuuluu myös kirjaston palvelujen esittely. E-aineistojen esittelyssä yksi tärkeä palvelu on e-kirjat. Omalla kirjastokimpallani on ollut jo pitkään käytössä Ellibs, ja on edelleen, sillä Joki-kirjastot liittyvät kuntien yhteiseen E-kirjasto-palveluun vuodenvaihteessa 2024–2025. Kun olen esitellyt Ellibsin ääni- ja e-kirjoja ja kehunut, kuinka helppokäyttöisiä ne ovat, on omatuntoni soimannut, koska itse olen niiden sijaan käyttänyt lukuaikapalvelua. Yksi syy on tietysti valikoima, joka Ellibissä ja myös nykyisessä E-kirjastossa on suppeampi kuin kaupallisissa palveluissa.

CD-levyistä MP3:iin ja lukuaikapalveluihin

Aloitin äänikirjojen kuuntelun työmatkoilla. Ensin kuljetin mukanani CD-soitinta, johon vaihdoin aina levyn (ihan totta!), sitten MP3-soitinta (huomattavasti kevyempi!). Jossain vaiheessa aloin kokeilla lukuaikapalveluja. Ensin Elisa Kirjaa, josta tuli ostettua sekä äänikirjoja että e-kirjoja (Elisa Kirja yhdistyi kesällä 2024 Bookbeatiin). Sen jälkeen tulivat kuukausimaksulliset palvelut, joita testasin tarkoituksella: Nextory, Storytel ja viimeiseksi Bookbeat, johon jämähdin, vaikka edellisissäkään ei ollut mitään vikaa. Kaikissa näissä palveluissa on valtava määrä aineistoa ja vieläpä useilla eri kielillä.

Lukuaikapalvelujen sovelluksissa on ajastin (joka toki löytyy myös esimerkiksi Ellibsin palvelusta), josta voi valita haluamansa ajan, jonka jälkeen äänikirja sammuu – kätevää, jos haluaa nukahtaa kirjan kuuntelemiseen, kuten minä (ja tutkimusten mukaan moni muukin, ks. YLE:n juttu aiheesta). Eri asia on, kuinka hyvin kirja tulee kuunneltua tällä tavalla. Jos kirja on hyvä tai itselle syystä tai toisesta merkityksellinen, olen usein kuunnellut sen useampaan kertaan. Jos tarkoitus on kirjoittaa teoksesta esimerkiksi blogipostaus tai muu teksti, niin olen hankkinut myös fyysisen kappaleen joko kirjastosta tai ostamalla e-kirjan. Lukuaikapalvelun valikoimaa selatessani on tullut toisinaan sama tunne, kuin isoissa tavarataloissa tai kirpputoreilla: tarjontaa on niin valtavasti, että uuvun jo sisään astuessani, minkä vuoksi välttelen molempia.

Pitäisikö lukuaikapalveluista luopua?

Sen lisäksi, että tunnen kirjastolaisena huonoa omaatuntoa lukuaikapalvelun käytöstä, on toinenkin syy, miksi olen päättänyt luopua ainakin toistaiseksi kaupallisista palveluista. Kirjailijoiden toimeentulosta kirja-alan muutoksessa on puhuttu jo vuosia, ja viime viikkoina aihe on noussut jälleen esiin. Kirjailijan äänikirjasta saama korvaus on noin viidesosa painetusta kirjasta saatuun (joka sekään ei päätä huimaa). Kirjailijoiden avoimen kirjeen, jossa he vetoavat suomalaisen kirjallisuuden puolesta, on tällä hetkellä allekirjoittanut 1144 kirjailijaa. Se että yksittäiset asiakkaat luopuvat suoratoistopalvelusta, ei varmasti hetkauta yhtäkään Suomen äänikirjamarkkinat vallannutta toimijaa.

Palveluissa ei sinänsä ole mitään väärää, ja ne ovat varmasti houkutelleet kirjallisuuden pariin monia, jotka eivät aiemmin ole piitanneet lukemisesta. Toiminnan pitää olla kuitenkin reilua – mitättömiä palkkioita ei voi puolustella sillä, että kuuntelijoiden määrä on kasvanut. Ja vaikka suosituimmat kirjat toisivatkin lisätienestiä tekijöilleen, niin löytyy varmasti tuhansia, joiden kuuntelumäärät ja näin myös tekijöille maksettu palkkio jää olemattomiksi. Suosiokaan ei takaa hyviä tuloja. Kun luin Heli Laaksosen Kirjailija-lehdessä julkaistua kolumnia ”Olemme kumppaneita, emme piikoja!”, jossa hän kertoo esimerkkejä kirjojensa kuuntelijamääristä ja palkkioista, en voinut olla pohtimatta sitä, kuinka valtavia kuuntelijalukujen pitäisi olla, jotta kirjailija saisi nykyisillä palkkioilla edes kohtuullisen ansion.

Maksuton E-kirjasto

Siispä takaisin kirjaston palvelujen käyttäjäksi – ja nämä palvelut ovat ilmaisia, mitä itsekin aina korostan asiakkaille. Lisäksi sillä reilulla kahdellasadalla eurolla, jonka olen vuodessa maksanut lukuaikapalvelulle, saan ostettua monta kirjaa itselleni tai vaikkapa lahjaksi. Uskon myös, että jatkossa valitsen kuuntelemani kirjat tarkemmin ja keskityn niihin paremmin. Käy tutustumassa kuntien yhteiseen E-kirjastoon!

Kuvassa oikealla kuvakaappaus E-kirjaston aloitusnäytöstä. Alimmaisena linkki, josta palveluun pääsee tutustumaan kirjautumatta eli vaikka kuntasi ei olisi vielä liittynyt E-kirjasto-palveluun, voit tutustua siihen lataamalla sovelluksen puhelimellesi.

Palvelu toimii toistaiseksi vain puhelimella ja tabletilla; selaimella käytettävä versio on tulossa myöhemmin.

Kuvakaappaus E-kirjasto-sovelluksen aloitusnäytöstä.

Tähän loppuun vielä lainaus Ville Hämäläisen Kiiltomadossa 13.1.2023 ilmestyneestä jutusta ”Äänikirjan helppous tuottaa vaikeuksia”, jossa hän käsittelee äänikirjoja ja suoratoistopalveluita monesta eri näkökulmasta kirjastoja unohtamatta:

Vaikka jokainen äänikirjan kuuntelija ei ostaisi kirjaa, ehkäpä riittävän houkutteleva kirja lainattaisiin kirjastosta? Kirjastolainasta tekijä saa sentään vakiokorvauksen, joka ei ole kustantamoiden liikesalaisuuksien takana.
Kyse ei ole vain kirjailijasta, vaan myös lukijasta. Äänikirjapalveluita kiitellään saavutettavuuden lisäämisestä, mutta kirjastot toimivat myös ilman luottokorttia ja kuukausimaksua.

Olen edellä nostanut esiin vain muutamia puolia lukuaikapalveluita ja kirjailijoiden asemaa koskevasta keskustelusta. Seuraavista linkeistä löytyy lisää tietoa ja näkökulmia aiheeseen:

Kirjailijoiden avoin kirje suomalaisen kirjallisuuden puolesta (julkaistu 1.10.2024)

Bookbeatin toimitusjohtaja Niclas Sandin viittaa vastineessaan kuuntelukertojen kasvaviin määriin. Helsingin Sanomat (3.10.2024)

WSOY:n toimitusjohtaja Timo Julkunen toteaa myös vastineessaan, että lukuaikapalvelut ovat lisänneet kirjallisuuden myyntiä ja sitä kautta kirjailijoiden tuloja. Helsingin Sanomat (4.10.2024)

Ylen Kulttuuricoctail: Miten äänikirjamurros muuttaa kirjamarkkinaa? (6.3.2024) Keskustelemassa Kirjailijaliitosta Ville Hytönen, Storytelistä Tuuva Harjanne ja WSOY:sta Timo Julkunen. Lue myös Sisko Savonlahden haastattelu Helsingin Sanomista. Artikkelissa edellä mainittujen Storytelin ja WSOY:n edustajien lisäksi Siltala-kustantamon Touko Siltalan kommentit aiheesta. Hän toteaa muun muassa, että ”[ä]änikirjojen tuoma murros jättää osan taiteellisesti painavaa ja kirjallisuutta eteenpäin vievää ilmaisua vaille soveliasta jakelukanavaa”.

Kulttuuricoctailiin sisältynyt Aleksis Salusjärven videokolumni on kuunneltavissa myös erikseen: Pitäisikö äänikirjojen kuuntelusta tuntea huonoa omaatuntoa?

Tietokirjaviikolta poimittua

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Tietokirjaviikko päättyi eilen Lue tietokirjaa! -päivään. Viikkoon kuului kaksipäiväinen Tietokirjafestivaali Tieteiden talolla Helsingissä, Sotahistorian uutuuksia -paneelikeskustelu Akateemisen kirjakaupan kohtauspaikalla sekä muuta ohjelmaa.

Tietokirjafestivaali järjestettiin jo yhdeksättä kertaa, mutta taisi olla ensimmäinen kerta, kun olin paikan päällä kuuntelemassa esityksiä. Tapahtuma päätti lyhyen lomani ja toimi mukavana alkuna 1.9. alkaneelle tutkimusvapaalleni. Festivaalin ohjelma oli tiivis: luentoja järjestettiin kahdessa salissa kello kymmenestä ilta kuuteen, ja lounastauko oli itse raivattava johonkin väliin. Ensimmäisen kerroksen salin ohjelmat voi katsoa myöhemmin tallenteina, mikä helpotti oman ohjelman kokoamista. Niinpä kuuntelinkin enemmän luentoja viidennen kerroksen salissa (portaiden ravaaminen ylös ja alas toimi hyvänä jumppana, kun muutoin istumalihakset olivat kovilla). Salin aulaan oli koottu laajasti tietokirjallisuutta esille katseltavaksi ja ostettavaksi. Keskusteluissa käsiteltiin tietokirjoja ja -kirjallisuutta eri näkökulmista: tekijänoikeuksia, true crimen etiikkaa, tietokirjallisuuden tutkimista, lukupiirejä (myös tietokirjallisuuteen pureutuvia piirejä toimii), millaista on kääntää tietokirjoja ja miten päästä tietokirjailijaksi. Seuraavassa poimintoja muutamista esityksistä.

Äänikirjojen vaikutus kirja-alaan ja lukemiseen

Äänikirjat kirja-alan muuttajana -keskustelussa (keskustelijoina Mikko Aarne, Sari Forsström ja Tommi Saarela, juontajana Hanna-Reetta Schreck) tuli esiin se, miten äänikirjat ovat vaikuttaneet kirjoittamiseen; esimerkiksi dekkareissa ei enää käytetä yhtä paljon aikatasoja tai siirtymiä näkökulmasta toiseen (tai ainakin ne on merkattava riittävän selvästi kuuntelijaa ajatellen). Narratiivisuus on merkittävä piirre nykytietokirjoissa ja helpottaa osaltaan niiden kuuntelemista. Tietokirjojen lukijoille lähdeviitteet antavat lisävinkkejä lukemisesta, mutta äänikirjassa viitteet ja lähteet kuitataan kehotuksella tutustua painettuun kirjaan. Keskustelijat pohtivat myös äänikirjojen kuuntelemisen plussia ja miinuksia. Hyviä puolia on se, että nyt kirjoilla on yksi iso julkaisukanava lisää ja että äänikirjat ovat auttaneet monia palaamaan kirjallisuuden pariin. Miinuksena mainittiin se, että kuunteleminen on usein toissijaista tekemistä muun tärkeämmän toiminnan ohella. Pidän äänikirjoista, mutta olen jo pitkään pohtinut, kuinka hyvin kirja tulee ”luettua” kuunneltuna. Jos kirjoitan teoksesta esimerkiksi arvion, joudun äänikirjan lisäksi usein tutustumaan painettuun kirjaan. Varsinkin tietokirjoja kuunnellessa saattaa aiheesta jäädä vähän hatara käsitys, vaikka kyllä lukiessakin ajatus välillä harhailee. Kuunteleminen sopii mielestäni hyvin kaunokirjallisuuteen, tai ainakin suureen osaan siitä. Toisinaan olen kuunnellut saman äänikirjan useita kertoja, jos lukija on hyvä ja aihe kiinnostava.

Faktaa fiktiossa

Tietokirjafestivaalin Faktaa fiktiossa -paneelissa keskustelemassa kirjailijat Anneli Kanto JP Koskinen ja Tuomas Kyrö.
Tietokirjafestivaalin Faktaa fiktiossa -paneelikeskustelussa kirjailijat Anneli Kanto, JP Koskinen ja Tuomas Kyrö pohtivat faktan ja fiktion suhdetta omissa teoksissaan. Juontajana Pietari Kylmälä. Kuvakaappaus tallenteesta.

Faktasta fiktiossa keskustelivat Anneli Kanto, JP Koskinen ja Tuomas Kyrö juontaja Pietari Kylmälän johdolla. Useista ohjelmista ja tilaisuuksista tutut kirjailijat kertoivat tiedonhankinnasta ja historiallisten faktojen hyödyntämisestä. Anneli Kannon mukaan historiallisessa, realistisessa fiktiossa ”faktat on pyhiä” ja että ”pientä vääryyttä saa tehdä mutta ei suurta”, millä hän tarkoitti sitä, että esimerkiksi aikaa on tiivistettävä ja ihmisiä on saatettava yhteen. Kaikki panelistit olivat samaa mieltä siitä, että henkilöitä pitää kunnioittaa, eikä todellisesta henkilöstä saa tehdä täysin toisenlaista kuin mitä lähteet kertovat. Anneli Kannon mukaan pelkät faktat eivät riitä vaan tarvitaan aistimustietoa: on käytävä tapahtumapaikoilla, otettava selvää ajankohdan ruoasta ja musiikista (aistimustieto näkyy Kannon teoksissa – lukekaa vaikka Rottien pyhimys!). Kannolta ilmestyy syyskuun lopulla teos Punaorvot, joka pohjautuu samannimiseen näytelmään, jonka esityskausi jäi koronapandemian vuoksi lyhyeksi. Kannon mukaan lastenkoteihin ja sijaiskoteihin sijoitettujen lasten määrä oli huomattavasti suurempi kuin mitä aiemmin on arvioitu. Ohjelma on katsottavissa Tietokirjafestivaalin sivuilta.

E- ja äänikirjoja kirjastosta – uhka vai mahdollisuus?

Kuuntelin muutamia työhöni liittyviä esityksiä, vaikka pidänkin kirjastotyöstä nyt vuoden tauon. E- ja äänikirjoista kirjastossa olivat keskustelemassa kirjailija ja kirjailijaliiton varapuheenjohtaja Paula Havaste, Suomen Kustannusyhdistyksen johtaja Sakari Laiho ja Kirjastoseuran johtaja Juha Manninen. Keskustelua luotsasi Katri Vänttinen Helsingin kaupunginkirjastosta. Alaotsikossa kysyttiin hiukan raflaavasti ovatko e-kirjat kirjastossa ”uhka vai mahdollisuus”. Kyllähän e-kirjojen on pääsääntöisesti koettu rikastavan kirjastojen tarjontaa. Tosin Sakari Laiho pohti, miten esimerkiksi käy runokirjojen: ajatellaanko kirjastoissa, että e-kirja riittää eikä hankinta lainkaan fyysisiä kappaleita. Tietysti puheenaiheeksi nousi myös kirjailijoille e-kirjoista maksettava lainauskorvaus. Tästä ovat olleet huolissaan myös lukijat, sillä Paula Havaste kertoi saavansa usein lukijoiltaan kysymyksiä aiheesta. Onneksi päätös lainauskorvauksen maksamisesta yleisten kirjastojen e-kirjalainoista saatiin aikaiseksi viime vuoden lopulla. Tämä ohjelma tulee katsottavaksi Kirjastokaistalta.

Sotahistorian uutuuksia

Akateemisen kohtauspaikalla keskustelemassa Tuomas Hoppu, Tarja Lappalainen ja Ville Vänskä juontaja Unto Hämäläisen johdolla.
Akateemisen kohtauspaikalla esiteltiin sotakirjallisuuden uutuuksia. Tuomas Hoppu, Tarja Lappalainen ja Ville Vänskä kertoivat uusista teoksistaan juontaja Unto Hämäläisen johdolla.

Akateemisen kohtauspaikalla esiteltiin tiistaina sotahistorian uutuuksia. Paneelikeskustelun juonsi Unto Hämäläinen ja keskustelemassa olivat Tuomas Hoppu, Tarja Lappalainen ja Ville Vänskä. Hopun teokseen Kaupunkisotaa ja pako Tampereelta olin tutustunut jo aiemmin (arvioni 31.3.2023). Lappalaisen ”Ottakaa ryssiltä aseet”. Kenraali Uno Fagernäsin sodat kuvaa Fagernäsin vaihderikasta elämää. Otsikon sitaatti on Fagernäsin tokaisu sotilaille, jotka valittivat huonoja varusteita ja aseiden puuttumista. Tapahtuman jälkeen luin Pietarsaaren Sanomista (19.10.2022) Fagernäsiin kohdistuneesta – hyvin luultavasti aiheettomasta – epäilystä, jonka mukaan hän olisi ollut laittoman tuomioistuimen jäsen ja näin ollen syyllinen siihen, että Pietarsaaressa teloitettiin seitsemän miestä 2.3.1918. Ehkä palaan tähän teokseen myöhemmin, sillä Pietarsaaren sisällissodan aikaiset tapahtumat kiinnostavat, ja Fagernäs vaikuttaa olleen värikäs persoona. Vänskän Tehtävä Laatokalla. Italian, Saksan ja Suomen laivasto-osasto 1942 paljastaa, että Saksa ja Italia toimittivat Suomelle tykistölauttoja ja torpedoveneitä Laatokalle ja että asia lähti liikkeelle Paavo Talvelasta. Kiinnostus heräsi myös tätä teosta kohtaan.

Akateemisessa järjestettiin torstaina kirjanjulkistamistilaisuus, joka sopi hyvin Tietokirjaviikolle, vaikka ei varsinaisesti ohjelmaan kuulunutkaan. Ville Jalovaara kuvaa teoksessaan Helsinki 1944 Neuvostoliiton suurhyökkäystä Helsinkiin ja pohtii syitä sen epäonnistumiseen. Stalinin tarkoituksena oli painostaa Suomi rauhaan, mutta toisin kuin monet muut Euroopan kaupungit Helsinki ei tuhoutunut, vaikka pommit tekivätkin pahaa jälkeä.

Lukuvinkkejä tietokirjoista

Tietokirjaviikon esitykset antoivat kosolti lukuvinkkejä, suoraan sanottuna ihan liikaa, kun ottaa huomioon ajan rajallisuuden. Koostin itselleni lukulistan niistä teoksista, jotka on ehdottomasti luettava.

Lukulistalleni nousseita teoksia (ainakin nämä!):

  • Why we read (70 tietokirjailijaa kertoo, miksi he lukevat. Pirjo Hiidenmaa mainitsi teoksen avajaispuheessaan. Hän myös totesi, että ”teleporttaus on jo keksitty”, jolla hän viittasi kirjallisuuden tarjoamaan mahdollisuuteen vierailla eri paikoissa ja ajoissa.)
  • Anneli Kanto: Punaorvot (Lind & Co, ks. tiedote ePressistä)
  • Reetta Hänninen: Tulisydän: Maissi Erkon kiihkeä elämä (Otava)
  • Tarja Lappalainen: ”Ottakaa ryssiltä aseet.” Kenraali Uno Fagernäsin sodat (Docendo)
  • Ville Jalovaara: Helsinki 1944 (SKS)
  • Bea Uusma: Naparetki: minun rakkaustarinani (Like; vinkki Lukupiiri yhteisöllisen lukemisen tapana -keskustelusta)
  • Anna Kontula: Pikkuporvarit: pohdintaa aikamme hengestä (Into; myyntipöydältä bongattu)

Adam Rutherford: Vastaväitteitä rasisteille

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Adam Rutherford: Vastaväitteitä rasisteille. Ihmisrotujen historia, tiede ja todellisuus. Suom. Veli-Pekka Ketola. Bazar, 2021. 206 s.

Tieteen keinoin rasismia vastaan

Brittiläinen geenitutkija Adam Rutherford uskoo, että tiede ja historian tuntemus suojelevat ennakkoluuloilta. Vastaväitteitä rasisteille onkin tarkoitettu aseeksi tieteen vääristelyä ja rasismia vastaan, mistä kertoo teoksen englanninkielinen nimi How to argue with a racist. Rutherford puhuu ihonväristä, suvun merkityksestä eli rotupuhtaudesta, urheilusta ja älykkyydestä, joille kullekin on omistettu yksi luku.

Adam Rutherfordin Vastaväitteitä rasisteille kansikuva

Rasismia on kautta aikojen pyritty oikeuttamaan tieteen keinoin, eivätkä sitä harrasta vain äärioikeistolaiset punaniskat vaan siihen sortuvat monet, jotka eivät edes ymmärrä käsitystensä olevan rasistisia.

Rotuun liittyviä stereotyyppejä ja myyttejä esittävät sekä peittelemättömät rasistit, joiden ääntä moderni teknologia vahvistaa, että hyvää tarkoittavat ihmiset, joiden kokemus ja kulttuurihistoria suosivat nykygenetiikan vastaisia näkemyksiä – urheilijoiden menestys johtuu esivanhemmista eikä harjoittelusta, itäaasialaiset opiskelijat ovat luonnostaan etevämpiä matematiikassa, mustilla on ”rytmi veressä” tai juutalaiset osaavat käsitellä rahaa. (22)

Rutherford tyrmää jokaisen näistä väitteistä: erot johtuvat kulttuurisista tekijöistä tai taustalla on tahallinen tai tahaton väärinkäsitys.

”Rotupuhtaus on kuvitelma”

Löytöretket johtivat paitsi uusien alueiden ja luonnonvarojen löytämiseen myös kohdattujen ihmisten alistamiseen ja orjuuttamiseen. Kirjailijan esimerkit kertovat paitsi uskomattomasta julmuudesta myös geenien sekoittumisesta. Karibianmeren valloituksen yhteydessä 1492 Kolumbuksen retkikunta raiskasi alkuperäisasukkaisiin kuuluneita taino-naisia, ja näin ”Amerikkojen kansat saivat eurooppalaisia esivanhempia” (88). Toinen esimerkki ”rotujen” sekoittumisesta on vain parinkymmenen vuoden takaa. Ruandan kansanmurhassa surmattiin jopa miljoona ihmistä vain sadassa päivässä. Sodan taustalla oleva uskomus hutujen ja tutsien rodullisesta erilaisuudesta oli peräisin saksalaisten siirtomaavallan ajoilta. Yhtenä aseena sodassa oli – tietysti – raiskaus. Tämän seurauksena on arveltu syntyneen jopa 10 000 lasta, joten ”tulos ei ollutkaan etninen puhdistus vaan etninen sekoittuminen” (94).

”Ihmiset ovat muuttaneet pitkin maailmaa kaikkina aikoina ja harjoittaneet seksiä mahdollisuuksien mukaan missä ja milloin vain” (89), toteaa kirjoittaja ytimekkäästi. Tämän seurauksena meidän kaikkien taustalta voi löytää esivanhempia eri puolilta maailmaa. Niinpä ”jokaisella natsilla on juutalaisia esivanhempia”, eivätkä ihmiset ole ”puhdasverisiä vaan sekarotuisia”.

Rasismi tappaa

Kun Paavo Nurmi juoksi maailmanennätyksiä, selitettiin ”lentävien suomalaisten” ylivoimaa kansan puhtaudella; juoksemisen ajateltiin olevan ”jokaisella suomalaisella veressä” (122). Mustien urheilijoiden ylivoiman taustalla on sen sijaan nähty orjuus, joka suosi voimakkaita yksilöitä. Niin ikään käsitys siitä, että kenialaiset pärjäävät kestävyysjuoksussa, koska ovat harjoitelleet juoksemalla kouluun, on väärä ja edustaa ”eräänlaista pehmeää rasismia” (138). Kyse on loppujen lopuksi kulttuurista ja esikuvista; usein menestys tuo mainetta ja varallisuutta, mikä puolestaan lisää lajin vetovoimaa ja harrastajia. Mustia uimareita ei juuri ole, mikä johtuu muun muassa taloudellisista tekijöistä ja roolimallien puuttumisesta. Taustalla on myös rotuerottelun aika, jolloin afroamerikkalaisten pääsyä uima-altaille rajoitettiin. Kyse on rakenteellisesta ja kulttuurisesta rasismista, jonka seuraukset ovat tappavat: afroamerikkalaisia lapsia kuolee hukkumalla kolme kertaa enemmän kuin valkoisia.

”[O]minaisuuksien genetiikka on pirullisen mutkikasta”, toteaa Rutherford. Hän pyrkii selittämään asiat mahdollisimman yksinkertaisesti, mutta erikoistermejä sisältävä teksti on silti paikoin vaikeatajuista – mutta vain paikoin. Tieteellistä argumentointia valaisevat lukuisat esimerkit ja tekijän terävät ja ironiset huomiot. Rutherford muun muassa mainitsee useampia tunnettuja henkilöitä, jotka ovat laukoneet rasistisia näkemyksiään julkisuudessa, mistä on seurannut irtisanominen. Tämän kirjan toivoisin mahdollisimman monen lukevan.

Joitakin vuosia sitten kirjoitin arvion Carolin Emcken teoksesta Vihaa vastaan, jossa kirjailija käsittelee vihan taustalla olevia mekanismeja. Teoksessa käsitellyt esimerkit kertovat rasistisista hyökkäyksistä eri puolilla maailmaa.

Teoksesta ja kirjailijasta Ylen sivuilla (STT:n uutinen)

Bazarin tiedote STT:n sivuilla