Kirjallisuutta ja tutkimusta

Sisällissodan satavuotismuistovuosi on ohi. Vuoden aikana sisällissotaa on käsitelty kirjallisuudessa, teatterissa, akateemisissa tutkimuksissa, sanoma- ja aikakauslehdissä sekä lukuisissa luento- ym. tilaisuuksissa ympäri maata. Kiinnostus vuoden 1918 tapahtumia kohtaan on ollut todella suurta (ks. historiantutkija Marko Tikan mietteitä sodan muistovuodesta Alusta!-verkkolehdessä).

Oma projektini Punavalkoista historiaa. Näkökulmia sisällissotakirjallisuuteen on sekin saavuttanut jonkinlaisen välietapin – projektin päättymisestä en uskalla puhua, koska sisällissotakirjallisuuden tutkiminen voi hyvinkin viedä loppuelämäni. Tutkimukseni on keskittynyt nykykirjallisuuteen, mutta yksi kirja johti toiseen ja kiinnostava aihe sai tarttumaan aiemmin julkaistuihin teoksiin. Tuttujen Sillanpään, Viidan, Linnan, Rintalan ja Meren romaanien lisäksi löytyi esimerkiksi koskettavia lapsikertomuksia, joista muutamia olen esitellyt jo aiemmin tässä blogissani, sotavuonna kirjoitettu salapoliisiromaani, nuoren sankaripojan tarina, jota yhä hyödynnetään, ja niin paljon muita tarinoita. Nykykirjailijoista sävähdyttäviä lukuelämyksiä tarjosivat muun muassa Anneli Kanto (Veriruusut ja Lahtarit), Heidi Köngäs (Sandra), Antti Tuuri (Kylmien kyytimies, Surmanpelto), Jari Järvelä (Kosken kahta puolta) ja Pasi Pekkola (Huomenna kevät palaa) – vain muutamia mainitakseni.

Alkuvuoden 2019 aikana tulen julkaisemaan tutkimukseni tähän mennessä kirjoittamani tekstit (noin 150 sivua) pdf-tiedostoina blogini alasivulla 1918 (ehkä jossain vaiheessa aineistoille tulee oma blogisivustonsa, mutta tällä hetkellä sen tekemiseen ei ole aikaa). Tarkastelunäkökulmani ovat dokumentaarisen romaanin tapa leikkiä faktalla ja fiktiolla (tästä esimerkkinä alla postaus Leena Landerin romaanista Liekin lapset), naisten ja lasten kohtalot sekä sisällissotaromaanin suomenruotsalainen traditio. Näiden kolmen näkökulman lisäksi innostuin lukemaan ja kirjoittamaan siitä, miten sisällissodan kahtiajako näkyy rikoskirjallisuudessa. Yllättävän moni dekkarikirjailija on sijoittanut teoksensa 1920-luvulle (Timo Sandberg, Mikko Porvali, Virpi Hämeen-Anttila, Nina Hurma), jolloin sota oli vielä tuoreessa muistissa. Sen sijaan Timo Saarron romaaneissa rikoksia ratkotaan sodanajan punaisessa Helsingissä.

Yksi hienoimmista lukuelämyksistä oli Leena Landerin Liekin lapset (2010). Lander on käsitellyt sisällissotaa aiemmin romaanissaan Käsky (2003), joka oli Finlandia-palkintoehdokas ja josta tehtiin useampia näyttämöversioita. Aku Louhimiehen teoksen pohjalta ohjaama samanniminen elokuva sai ensi-iltansa 2008 ja kasvatti romaanin mainetta entisestään. Lander on pitänyt Liekin lapsia uransa tärkeimpänä teoksena, eräänlaisena synteesinä siitä, mikä on fiktion ja faktan ero (Aamun kirjan haastattelu on katsottavissa Ylen Elävän arkiston sivuilla).

Romaani on uskomattoman monitasoinen ja moniääninen. Tapahtumia kuvataan kahdella aikatasolla. Kehyskertomuksessa muurarin työnsä jättänyt Risto Salin alkaa tutkia, mitä Halikon Vartsalassa tapahtui vuonna 1918. Mikä johti useiden kymmenien punaisten teloituksiin Halikon Märynummella? Menneisyyden aikataso alkaa jo vuodesta 1903. Näin lukija näkee henkilöhahmojen kehittyvän, valitsevan puolensa tai vain ajautuvan osallisiksi tapahtumia omien tai muiden toimien seurauksena. Joel Tammiston, Sakari Salinin, Saida Harjulan ja Arvi Malmbergin kohtalot imaisevat lukijan osaksi pienen sahayhteisön elämää. Yhtä lailla kiinnostava on kirjoittamisajankohdan taso, jossa Salin historiantutkijan tavoin yrittää saada tolkkua erilaisista dokumenteista. Hän toimii teoksessa lukijan vastineena mikä tuotiin esiin myös arvioissa. ”Hän olemme me, jotka haluamme tietää”, totesi Helsingin Sanomien Antti Majander (ks. Joukkomurha ei vanhene).

Siltalan julkaisema Liekin lapset sai ylimääräistä julkisuutta siitä käytyjen tekijänoikeuskiistojen vuoksi. Tammen mukaan teos oli uusi versio heidän 1987 julkaisemastaan romaanista Jumalattoman kova tinki. Kyse on kuitenkin itsenäinestä romaanista, vaikka tapahtumapaikka ja henkilöhahmot ovat paljolti samoja. Lander kohtelee Liekin lapsissa aiemmin kirjoittamaansa teosta hyvin pilkallisesti, hän puhuu muun muassa nuoresta ”tutkijanplantusta”, joka oli ottanut vähän liikaa kirjallisia vapauksia.

Koko teksti pdf-tiedostona: Historian vapaa ladelma – Leena Lander: Liekin lapset

Liekin lapset -romaanista on kirjoitettu myös seuraavissa blogeissa: Luettua elämää ja Annelin lukuvinkit.