Kategoria-arkisto: 2024

Inga Elgqvist-Saltzman & Katarina Saltzman: En röst för frigörelse. Emma Saltzmans livshistoria

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

”Mitt levnadslopp erbjuder visserligen intet av synnerligt eller allmänt intresse, min penna är ovan, men minnenas värld lockar oemotståndligt – –.” (11) Muistojen maailma houkutteli Emma Saltzmanin (1853–1934) aloittamaan vuonna 1894 muistelmien kirjoittamisen, mutta on melkoista vähättelyä sanoa, etteikö hänen vaiherikas elämänsä kiinnostaisi lukijoita. Emma Saltzman ei pelkästään elänyt 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alkuvuosikymmenien mullistuvassa maailmassa vaan vaikutti aktiivisesti useissa naisjärjestöissä. Inga Elgqvist-Saltzmanin ja Katarina Saltzmanin tarkoituksena onkin kuvata päähenkilön elämän kautta yhteiskuntaa ja erityisesti naisten kamppailua äänioikeuden, koulutuksen ja itsenäisyyden puolesta.

Inga Elgqvist-Saltzman & Katarina Saltzman: En röst för frigörelse. Emma Saltzmans livshistoria -teoksen kansikuva.

Emma syntyi Pietarin lähellä olevassa Puškinin kaupungissa, ja venäjä olikin saksan ja ruotsin ohella yksi hänen osaamistaan kielistä. Erinäisten mutkien kautta perhe – myös palvelijatar Avdotja, entinen maaorja – muutti 1870 isän kotimaahan Suomeen Mommilan kartanoon Lammille. Kartano liittyy sisällissotaa edeltäviin veritekoihin, sillä marraskuussa 1917 venäläiset matruusit ja suojeluskuntalaiset ottivat yhteen ja kartanon omistaja maanviljelysneuvos Alfred Kordelin surmattiin. Emman muistiinpanot lapsuus- ja nuoruusvuosistaan päättyvät tähän, mutta hänen vanhin, samanniminen tyttärensä kirjoitti sukukronikan (”En släktkrönika”) sekä kokosi kirjeitä, dokumentteja ja valokuvia, jotka valaisevat Emman myöhempiä vaiheita. Emma Ruin ja kirurgian professori Fredrik Saltzman vihittiin 1879, minkä jälkeen he asettuivat asumaan Helsinkiin.

Aktivismia ja naisasiaa

Bobrikovin valinta kenraalikuvernööriksi 1898 ja helmikuun manifesti seuraavana keväänä aloittivat venäläistämiskampanjan. Emma kannatti perustuslaillisten tavoin passiivista vastarintaa. Kirjeissäkään ei voinut sanoa kaikkea suoraan, niinpä Emma kirjoittaa tyttärelleen Helsinkiin saapuvasta ”paksusta sedästä”, mutta kutsuu tätä kolme kuukautta myöhemmin kiertelemättä syöpäläiseksi. Vastarinnalla oli seurauksia myös Fredrikille, joka irtisanoutui Lääkintöhallituksen pääjohtajan virasta välttyäkseen toimeenpanemasta määräyksiä, kuten kutsuntalääkärin nimittämistä.

Emma oli aktiivinen myös Naiskagaalissa, joka perustettiin 1902, vain vuosi miesten hallitseman Kagaalin perustamisen jälkeen. Tärkeimpiä tehtäviä olivat varojen kerääminen ja laittoman kirjallisuuden levittäminen. Esimerkiksi Fria Ord -lehteä painettiin Tukholmassa, josta naiset alakuljettivat sen matka-arkkujen salapohjissa tai vaatteisiin piilotettuina Suomeen, jossa se edelleen jaettiin noin 5000 tilaajalle. Toiminta aktivoitui myöhemmin uudelleen toisen sortokauden aikana, jolloin järjestö tuki irtisanottuja ja vainon kohteiksi joutuneita.

Marraskuun 1917 yleislakosta ja sen seurauksista Emma kirjoitti kuusitoistasivuisen kirjeen tyttärelleen, joka tuolloin asui Düsseldorfissa. Vastakkainasettelu syveni ja ylemmät säädyt pelkäsivät työväen reaktioita. Emma ymmärsi työväen pyrkimyksiä ja piti naurettavana herrojen ”hermostunutta pelkoa”, joka sai heidät näkemään jokaisessa väenkokouksessa vallankumouksen alun ja pelkäämään joukkomurhia.

Gamla herrar visa föga mannamod, se i varje folkskockning början till revolution och förutse minst sagt massmord på herremän. Denna nervösa rädsla visar sig på diverse sätt, som förbittra arbetarena, hvilka nogsamGamla herrar visa föga mannamod, se i varje folkskockning början till revolution och förutse minst sagt massmord på herremän. Denna nervösa rädsla visar sig på diverse sätt, som förbittra arbetarena, hvilka nogsamt märka herrarnes brist på lugn. – Med bästa vilja kan jag ej inse hvad som berättigar vår herremannaklass att hänge sig åt sådana farhågor? Det enda som värkeligen låter skrämmande tills vidare äro – orden, talen, – men ingen har blifvit ens skrapad, än mindre sprängd” Litet mera mod, – det är det som är af nöden nu, man riktigt skäms för så mycket rädsla […]. (160–161)t märka herrarnes brist på lugn. – Med bästa vilja kan jag ej inse hvad som berättigar vår herremannaklass att hänge sig åt sådana farhågor? – – Litet mera mod, – det är det som är af nöden nu, man riktigt skäms för så mycket rädsla […]. (160–161)

Onkin yllättävää, että itse sisällissodasta teoksessa on hyvin vähän. Ilmeisesti noilta vuosilta ei ole säilynyt Emman kirjeitä. Sen sijaan tekijät siteeraavat Emman tyttären sukukronikkaansa kirjoittamaa ylimalkaista yhteenvetoa kevään 1918 tapahtumista. Toteamusta, jonka mukaan Emman näkökulma tulee esiin hänen muutamissa myöhemmin kirjoittamissaan artikkeleissa, ei valoteta sen enempää. Mitä mieltä Emma oli tapahtumista, kun ”sanat, puheet” eivät enää riittäneet?

Naiskagaalista Marttaliittoon ja Folkhälsaniin

Emma Saltzmanin yhteiskunnallinen aktiivisuus on häkellyttävä: hän kirjoitti artikkeleita eri lehtiin, toimi Naiskagaalin ohella merkittävänä vaikuttajana Marttaliitossa ja monessa muussa naisasiaa ja kansanterveyttä edistävässä järjestössä, ja oli mukana Ruotsalaisen kansanpuolueen toiminnassa, vaikka ei ehdokkaaksi suostunutkaan. Tämä kaikki viisilapsisesta perheestä huolehtimisen ohella.

Kirjoittajat Inga Elgqvist-Saltzman ja Katarina Saltzman ovat äiti ja tytär: edellinen on toiminut professorina ja tutkinut muun muassa naishistoriaa ja jälkimmäinen etnologina ja yliopisto-opettajana. Emma on Katarinan Saltzmanin isänisän äiti. Yhtäältä läheinen yhteys voi tuottaa haasteita tutkimukselle, toisaalta se usein mahdollistaa pääsyn sellaiseen materiaalin, joka ei ole yleisesti saatavilla, kuten tässä tapauksessa. Kirjoittaminen ei sujunut aivan ongelmitta, sillä Inga Elgqvist-Saltzman sai aivohalvauksen 2022, mutta senkin jälkeen hän oli työssä mukana lukien ja tarkistaen käsikirjoitusta. Tekijät ovat asuneet Ruotsissa, eivätkä osaa suomea, mikä rajoitti suomenkielisen lähdemateriaalin käyttöä.

Runsaasti kuvitettu, paljon sitaatteja alkuperäislähteistä sisältävä teos antaa Emma Saltzmanin henkilöhistorian kautta näkökulman 1900-luvun vaihteen kuohuviin vuosikymmeniin ja erityisesti naisten oikeuksien kehitykseen.

Inga Elgqvist-Saltzman & Katarina Saltzman: En röst för frigörelse. Emma Saltzmans livshistoria. Svenska litteratursällskapet i Finland, 2024. 255 s.

Evelina Wilson: Emma Saltzman kämpade för kvinnorna (SLS:n julkaisussa Källan 2/2024)

Raili Ilola: Emma Saltzman – Naiskagaalin, Marthaförbundetin, Folkhälsanin ja Svenska Kvinnoförbundetin aktiivinen toimija (esittely Naisten ääni -sivustolla)

Annika Åman: Utbryterskan

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Oravaisten verkatehtaan naisten tarina jatkuu Annika Åmanin Lumpänglar -romaanin ystävien iloksi. Utbryterskan lähtee liikkeelle vuodesta 1932 ja jatkuu vuoteen 1945. Epilogissa näemme välähdyksen vuodesta 1954. Kuten arviossani ensimmäisestä osasta kerroin, teokset pohjautuvat Oravaisten teatterissa esitettyihin suuren suosion saaneisiin näytelmiin. Suosittelen lukemaan teokset järjestyksessä, sillä seuraavassa tulee pakostakin juonipaljastuksia ja Lumpänglarin tapahtumien tunteminen auttaa ymmärtämään henkilöhahmojen luonnetta ja käytöstä.

Annika Åmanin romaanin Utbryterskan kansikuva.

Alma Laakso, Härmi-Alma kuten työtoverit häntä kutsuvat, on palannut asumaan naisten asuntolaan Sarinelundiin, jossa hänet otetaan vastaan kuin vanha ystävä ainakin, vaikka hän itse tuntee pettäneensä työtoverinsa. Vanhin kutoja Skäri-Hilma on kuollut ja Alma pääsee asumaan hänen asuntoonsa tyttärensä Sagan kanssa. Vain muutamaa viikkoa aiemmin Alma on haudannut kolmevuotiaan poikansa Edvinin, joka hukkui. Saga ei ole sen jälkeen puhunut sanaakaan. Alma suree ja tuntee syyllisyyttä, mutta niin tekee myös Saga. Sen sijaan että lohduttaisivat toisiaan, heidän suhteensa menee vielä pahempaan solmuun. Onneksi Saga löytää ystävän Majasta, jolla on oma taistelunsa syvästi uskonnollisen äitinsä Finan kanssa.

”Få saker var så utbytbara som en kvinna”

Alma saa ensin jatkaa konttorissa mutta on pian napit vastakkain myyntipäällikkö Rehnfeldtin kanssa. Alma ymmärtää pian, että Rehnfeldt moittii hänen työtään vain koska on tuntenut entisen kutomomestari Walleniuksen, jonka kanssa Alma asui useita vuosia.

Alma mindes hur Wallenius hade höjt henne till skyarna, valt ut henne och flyttat henne till kontoret, hur smickrad hon varit. Men också hans ord, långt senare: Få saker är så utbytbara som en väverska. Nu förstod hon, hon var knappast den enda han hade bedragit. Få saker var så utbytbara som en kvinna. Och storleken på lönekuvertet låg i direkt förhållande till hur väl man behagade överheten. (32)

Alma ei jaksa enää ”mielistellä tuollaisia sikoja” – seurauksena Rehnfeldt siirtää hänet pesulaan. Alma ei tunne pesulassa työskenteleviä naisia, mutta nämä tietävät kuka Alma on: ”Den gamla vävmästarens kvinna. Tjänstemannahoran. Hon som mist lillpojken.” (44) Työ on kovaa, ja pian Alman käsien iho halkeilee ja silmät vuotavat ja punoittavat, niin kuin muillakin naisilla. Lopulta Alma menee puhumaan johtajalle työoloista mainiten myös joen saastumisen ja pääseekin muiden naisten – ja johtajan vaimon – tuella puolaamoon töihin. Johtajatar auttaa myös Sagaa tarjoamalla töitä kotiapulaisena. Äidin vastusteluista huolimatta Saga ottaa työn vastaan.

Sodat taustalla mutta vaikutukset näkyvät

Kuva: Finna.fi. Kuva on mahdollisesti Finlayson-Forssan kutomon puolaamo-osastolta talvisodan pommitusten jälkeen.

Aivan kuin huomaamatta tulee verkatehtaan eri osastoissa tehtävä työ tutuksi lukijalle (katso kuvia puolaamoista Finna.fi:n sivuilla). Talvi- ja jatkosota näkyy teoksessa uutisina ja kirjeinä rintamalta, elintarvikkeiden säännöstelynä ja lisääntyvänä kysyntänä – pitihän sotilaille ommella pukuja. Suhtautuminen sotaan vaihtelee, ja varsinkaan jatkosodan aikaiset haaveet Suur-Suomesta eivät kaikkia miellyttäneet. Osa miehistä osoittaakin mieltään kieltäytymällä lähtemästä rintamalle. Epäoikeudenmukaisuus on saanut Alman kiinnostumaan työväenliikkeen asiasta, ja hän uskaltaa vastustaa myös kehotusta vaihtaa kultasormukset rautaisiin sodan hyväksi ja kehottaa samaan muitakin:

Det här kriget handlar nog om mer än att återta landområden. Ska vi gå med järnringar och bekosta Mannerheims dröm om Storfinland, samtidigt som kvinnor, barn och åldringar dör i tusental i finländska koncentrationsläger i Östkarelen? Nej, behåll ert guld. (221)

Luvut ovat lyhyitä, ja näkökulma vaihtelee pääasiassa Alman ja Sagan välillä. Näiden lisäksi osa luvuista kertoo Gunnarin, Alman entisen rakastetun, elämästä Paljakassa. Gunnar asuu baptisteihin kuuluvan Lisan luona autellen erilaisissa töissä talossa ja seurakunnassa. Lisan kautta Gunnar tapaa vöyriläisnaisen, joka osaa kertoa Gunnarin sisällissodan aikana teloitetuista vanhemmista. Tapahtumaan viitataan muutamissa kursiivilla merkityissä osuuksissa ja Gunnarin lapsuudenmuistoissa. Gunnarin ahdistus ja kiihkeä halu selvittää asia kertovat sodan traumaattisista jäljistä. Kun Alma käy kyläilemässä lapsuudenystävänsä luona, törmää hän sattumalta Gunnariin, eikä tapaamisilta voi välttyä enää sen jälkeen, kun Gunnar jatkosodan alkaessa pääsee takaisin Masuuniin töihin miespulan vuoksi.

Miten Alman, Sagan ja muiden masuunilaisten käy? Vaikka epilogissa kurkistetaan tulevaisuuteen, niin sen verran solmimattomia langanpäitä jää, että kirjasarja toivottavasti täydentyy trilogiaksi. Åman kuvaa elävästi ja lämmöllä henkilöhahmojaan mutta ennen kaikkea työläisnaisten yhteisöä – eikä heistä ole kirjoitettu yhtään liikaa.

Annika Åman: Utbryterskan. Schildts & Söderströms, 2024. 260 s.

Arvio Svenska Ylen sivuilla, kirj. Marit Lindqvist

Kritikerpanelen: Svenska Ylen sivuilla voit myös kuunnella Marit Lindqvistin ja Vasabladetin Lisbeth Rosenbackin keskustelun romaanista.

Ei mitään uutta kirjailijarintamalta / Intet nytt på författarfronten

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Näin otsikoi Sigrid Backman (1.12.1880–26.5.1938) Svenska Pressenissä (2.3.1938) kahdeksankymmentäkuusi vuotta sitten julkaistun, kirjailijoiden toimeentuloa koskevan kirjoituksensa. Nostettakoon tämä hieman ilkikurinen ja samalla kärkevä teksti esiin hänen syntymäpäivänsä kunniaksi.

Kirjailijoiden toimeentulo on ollut jälleen esillä mediassa viime viikkoina (kuukausina, vuosina, vuosikymmeninä?). Lukuaikapalvelujen kirjailijoille maksama korvaus on mitätön (ks. postaukseni Lukuaikapalvelu vai E-kirjasto 27.10.2024). Viimeksi aiheen nosti esiin Finlandia-palkintojen jakotilaisuudessa Pajtim Statovci, joka moitti kovasanaisesti niin päättäjiä kuin kustantajia siitä, että nämä eivät ole pitäneet kirjallisuuden ja kirjailijoiden puolta vaan heikentäneet toimillaan tai toimimattomuudellaan suomalaisen kirjallisuuden asemaa.

Backman pohtii aluksi, olisiko aiheesta pitänyt kirjoittaa tunteisiin vetoava novelli, mutta ei, se ei olisi lähettänyt riittävän vahvaa hätäviestiä. ”Miten nujertaa huumori, joka itsepintaisesti tulee esiin, kun tarttuu kynään?” Backman kysyy ja harmittelee sitä, että kirjailija ja hänen teoksensa torjutaan liian kevyinä, jos vakavaan aiheeseen sekoittaa huumoria. Tätä vetoomusta kirjailijoiden puolesta värittää samanlainen ironia kuin hänen teoksiaan. ”Ajatella, että kirjailija tosiaan tarvitsee rahaa, siis päivittäisen leipänsä!” Kunpa ruumis saisi sielun tavoin ravintonsa auringosta, kuusta ja tähdistä, niin ei tarvittaisi kirjallisuus- ja kirjailijayhdistyksiä. Näiden pitäisi huolehtia myös kirjallisten seurapiirien ulkopuolella viihtyvien kirjailijoiden taloudellisista intresseistä. Tässä Backman viittaa itseensä, sillä alemman keskiluokan edustajana hän ei tuntenut kuuluvansa ajan kirjailijapiireihin.

Moitteita saa myös apurahajärjestelmä, joka vertautuu kerjäämiseen:

Men redan detta ansökningssystem, detta utlysta tiggeri måste ju i längden verka motbjudande på såväl utdelare som mottagare, två roller som på grund av institutionens art, måste spelas så att säga av en och samma person.

Kirjailijaliiton tekemän tulotutkimuksen mukaan apurahojen merkitys oli peräti 44 prosenttia vuonna 2023. Backmanin esiin tuomista epäkohdista valitettavan moni on yhä tätä päivää.

Nykyään kirjailijan oletetaan ilman muuta markkinoivan teostaan esiintymällä messuilla, kirjastoissa, kouluissa ja jos jonkinlaisissa tilaisuuksissa. Backmanin mukaan kirjailijalta vaadittiin jo tuolloin melkoisia näyttelijänlahjoja, kun piti pitää juhlapuheita, resitoida ja lausua kuin paraskin Thalian palvelija. Itse hän kertoo haaveilleensa posetiviista ja apinasta, jotka ehkä toisivat paremmat tulot kuin kirjoittaminen. Tavallista työtä oli yli viisikymmentävuotiaan kirjailijan turha hakea.

Lopuksi Backman kysyy, milloin tässä kulttuurimaassa aletaan myöntää kirjailijalle edes vaatimatonta eläkettä. Eläke pitäisi myöntää kaikille kirjailijoille riippumatta heidän asemastaan. Vähäisinkin kirkonpalvelija saa palkkansa, mutta kirjailija saa merkkipäivänään ehkä muutaman ystävällisen sanan, vaikka on saavuttanut piispan iän ja tuomiorovastin kokemuksen. Eihän valtion tarvitsisi paljon uhrata, sillä tilastot osoittavat ilahduttavasti, että kirjailijat kuolevat suhteellisen varhaisessa iässä, päättää Backman ironisesti vetoomuksensa.

Statistiken visar ju glädjande nog att diktare dö i relativt tidig ålder. Mycket behövde staten inte offra på dem.

Sigrid Backman kuoli viidenkymmenenkahdeksan vuoden iässä vain kolme kuukautta kirjoituksen ilmestymisen jälkeen.

Svenska Pressen julkaisi 27.5.1938 muistokirjoituksen, jossa suomenruotsalaisen kirjallisuuden kerrotaan menettäneen persoonallisen äänen omaavan kirjailijan.

Irene Zidan: Isäni appelsiininkukkien maasta

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Aseistautuneet miehet ovat tunkeutuneet yli rajan. Niin kertovat otsikot puhelimeni tahraisella näytöllä. En avaa yhtäkään artikkeleista. (5)

Irene Zidanin esikoisromaani Isäni appelsiininkukkien maasta (2024) lähtee liikkeelle Hamasin lokakuussa 2023 tekemästä iskusta Israeliin. Toimittaja Amira Mansur laittaa aamupalaa lapsilleen vältellen avaamasta puhelimen näytöllä huutavia otsikoita. Amiralla on kirjailijan tavoin palestiinalainen isä ja suomalainen äiti. Kun työkaveri kaipaa kontakteja alueelle, hänet siirretään lehden muistokirjoitusten laatijasta avustajaksi ulkomaantoimitukseen. Alkaa ahdistava ajanjakso, jossa pelkästään hänen nimensä jutun lopussa saa aikaan palauteryöpyn, jossa niin häntä itseään kuin lehteä syytetään tietämättömyydestä ja puolueellisuudesta.

Irene Zidanin romaanin Isäni appelsiininkukkien maasta kansikuva.

Teoksen toisessa aikatasossa liikutaan Amiran lapsuudessa ja nuoruudessa. Ylen Kultuuricocktail Kirjat -ohjelmassa (14.10.2024) Zidan kertoo kirjoittaneensa tätä osuutta jo aiemmin, mutta tapahtumat Lähi-Idässä pakottivat lisäämään teokseen toisen aikatason. Zidan nostaa esiin, miten Suomessa puhutaan paljon sodan aiheuttamista ylisukupolvisista traumoista; joukossamme on kuitenkin paljon sellaisia, joille sota on tätä päivää.

Israel on Valtio, jolla on kaikki valta. Palestiina on paikka siellä jossain, olemassa vain toiveena. Olen vihainen Valtiolle, joka kuulee ja puhuu vain väkivallan kieltä. Pitää pilkkanaan niitä, jotka jaksavat vielä puhua neuvotteluista tai kahdesta valtiosta. Verhoaa äärimäisyydet turvallisuuden pakkoon. Esiintyy kuin kaikki olisi alkanut lokakuussa. (22)

Sitaatissa puhutaan Israelista ja Palestiinasta, mutta pääasiassa kirjailija viittaa osallisiin Valtiona, Kaistaleena ja Rantana, mikä korostaa sitä, että vain konfliktin toisella osapuolella on virallinen oikeus olemassaoloon, kun taas toinen on ”olemassa vain toiveena”. Amira käy tapaamassa isänsä sukua ollessaan seitsemäntoista. Nimensä vuoksi hän joutuu heti lentokentällä erikoistarkastukseen niin Suomen kansalainen kuin onkin – tullivirkailija vetoaa turvallisuuteen. Sama toistuu, kun hän sukulaistensa kanssa lähtee käymään Valtion puolella ostoksilla ennen kotiin paluuta.

Suhde isään kulkee punaisena lankana läpi teoksen. Isä on yliopisto-opinnot aloitettuaan joutunut kohta pidätetyksi ja viettänyt yli vuoden vankilassa. Sen jälkeen hän lähti maasta, päätyi Ruotsiin, jossa tutustui vaimoonsa ja sitä kautta Suomeen. Matkansa aikana Amira saa kuulla isänsä olleen valoisa ja naurava nuorukainen, mikä ei vastaa Amiran tuntemaa ketjussa polttavaa, ahdistunutta miestä. Niin isän kuin Amiran tuntema toiseus tuodaan esiin kohtaamisissa, jotka saavat tuntemaan epämääräistä häpeää: kuinka monesti itse teen turhan pikaisia johtopäätöksiä kantasuomalaisesta poikkeavan nimen tai jonkin ulkoisen piirteen perusteella? Kuvaava esimerkki tulee koulumaailmasta: opettaja kyselee muutaman tunnin tuttavuuden jälkeen, mitä kieltä hän puhuu kotonaan ja rohkaisee osallistumaan oman äidinkielensä opetukseen, vaikka Amiran äidinkieli on suomi, eikä hän koskaan ole puhunut arabiaa.

Irene Zidan on kirjoittanut tärkeän teoksen ajankohtaisesta aiheesta. Siteeraan tähän loppuun vielä kohdan, jossa puhutaan kodin menettämisestä ja paluun mahdottomuudesta – evakkoudesta:

Kaistaleen asukkaista moni on alkujaan lähtöisin sieltä, missä Valtio nykyisin sijaitsee. He ovat evakkoja ja heidän jälkeläisiään. Isäni kansan vanhukset muistelevat lähtöä ja sitä, miltä heidän kotinsa ja kylänsä näyttivät. Yksityiskohdat hämärtyvät, mutta menetyksen tunne pysyy. Vartaloni jännittyy, sillä tunnen ihollani Kaistaleen ihmisten pelon. Niskassani kauhun siitä, että kuolema voi pudota taivaalta milloin vain. He ovat pakkautuneet Kaistaleen eteläosiin. Paenneet taas monta kertaa. Turvalliseksikin väitetty paikka voi sekunneissa muuttua joukkomurhan näyttämöksi. Valtion sanaan ei koskaan voi luottaa. Tiedän, että osa heistä ei lähde Kaistaleelta vaikka mikä olisi. Jopa minulla on kaikkien lähtöjen lopullisuus syvällä dna:ssani. Jokainen meistä tietää sanomatta, että lähtö on aina lopullinen, koska meillä ei ole koskaan paluuta. Lähtijöistä tulee sieluttomia puolikkaita, joita haamut seuraavat yli sukupolvien. (179–180)

Irene Zidan: Isäni appelsiininkukkien maasta. WSOY, 2024. 281 s.

Ylen Kulttuuricocktail Kirjat -ohjelmassa 14.10.2024 Irene Zidan ja Pajtim Statovci keskustelevat toimittaja Anna Tuluston johdolla teoksistaan otsikolla ” Kirjoja siitä, kuinka sietää sietämätöntä”

Kulttuuritoimistus, kirj. Leena Reikko

Helsingin Sanomat, kirj. Suvi Ahola

Petter Sandelin: Osuma

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Petter Sandelinin jatkosotaan sijoittuva pienoisromaani Osuma (2024) avautuu moneen suuntaan eikä tyhjene yhdellä lukukerralla. Eletään asemasotavaihetta, kun sotamies Tallgren saapuu uutena vänrikki Andersénin johtamaan ryhmään. Miehet hyväksyvät hänet kursailematta joukkoonsa. Tallgrenin huomio kiinnittyy kamiinan luona istuvaan Ståhliin, joka hymyillen esittelee itsensä. Vähitellen heidän välilleen kasvaa kiintymys, joka syvenee rakkaussuhteeksi. Osuma on romaani paitsi kielletystä rakkaudesta myös muistamisen merkityksestä.

Petter Sandelinin teoksen Skott (Osuma) kansikuvat.

Asemasodan pysähtyneisyys tuodaan usein esiin kuvaamalla puhdetöitä ja muita toimia, joilla aika saatiin kulumaan. Osumassa miehet järjestävät juoksukilpailun, pelaavat korttia ja ryyppäävät. Holm vuolee puusta niin säädyllisiä kuin säädyttömiä hahmoja. Silti joku on aina tähystysvuorossa, sillä vihollinen on vain sadan metrin päässä. Hyvin yhteen hitsautuneen ryhmän rauhan rikkoo luutnantti Wolff, joka kiillotettuine saappaineen saa edustaa saksalaismielisyyttä. Wolff yllättää Tallgrenin ja Ståhlin suutelemassa, mistä seuraa uhkailua ja käsky siirtää Ståhl viidenteen komppaniaan, jota miehet pitävät kuolemantuomiona. Ståhl on ryhmässä pidetty jäsen, sillä hän on rohkeudellaan pelastanut muiden hengen. Kuten Freja Rudels arviossaan toteaa (ÅU 11.10.2024), Sandelin yhdistää Ståhlin hahmossa ihannesotilaan ja homoseksuaalisuuden: edellisestä tuli sotajuttujen ja -kirjallisuuden yleinen piirre, jälkimmäisestä vaiettiin.

Inhimillistetty luonto

Monissa sotaromaaneissa asetetaan luonnon kauneus ja rauha vastakkain sodan tuhojen, julmuuden ja melun kanssa. Sandelinin romaanissa luonnonkuvaus saa poikkeuksellisen suuren roolin. Teos sekä alkaa että päättyy kuvaukseen puusta, joka alussa on vasta siemen kosteassa ja pimeässä maassa ja lopussa ”harmaahapsinen ja vanha” (128) mänty, joka tietää aikansa päättyvän pian. Yhtäältä todetaan, että ”[l]uonto ei välitä sodasta”, ja että [t]ekee kipeää ajatella miten kaikki se kaunis voi olla olemassa niin lähellä sotaa. Niin lähellä järjestelmällistä tappamista.” (89) Toisaalta lehtensä pudottanneen koivun ”[o]ksat riippuvat kuin amputoitujen raajojen tyngät.” (92) Koivun kirkuminen pakkasen repiessä lehtiä tai kuusen ”pitkittynyt kuolinhuuto” (103) lumen painon alla tuntuvat viittaavan myös sodan ihmisille ja luonnolle aiheuttamiin kärsimyksiin. Inhimillistäminen ulottuu myös muistamiseen:

Det är något jag måste minnas innan jag kan fortsätta växa. Det är något som inte har att göra med skogen, mossa och regn. Jag sträcker mig efter minnet.

Minun täytyy muistaa jotain ennen kuin voin jatkaa kasvamista. Se jokin ei liity metsään, sammaleeseen eikä sateeseen. Kurkotan kohti muistoa. (11)

Minä-kertojana toimivat niin muistojaan kohti kurkottava mänty kuin sotamies Tallgren (nimi viittaa männynoksaan). Ovatko he yksi ja sama vai edustaako mänty kollektiivista muistia? Toistuvia aihelmia ovat myös punatulkku (’domherre’), joka tuntuisi toimivan perinteisenä enteenä kuolemasta mutta myös rakkauden symbolina, ja saappaat, joita Ståhl kuivattelee kamiinan edessä, kun Tallgren ensimmäistä kertaa astuu korsuun, ja jotka Tallgren perääntymisen alkaessa asettelee huolella korsun oven viereen ja joiden ympärille mänty kietoo juurensa.

Monimerkityksinen kieli

Sandelin leikittelee sanojen eri merkityksillä. Jo teoksen nimi Skott tarkoittaa paitsi laukausta myös versoa.

Jag är ett frö, ett skott, ett träd, en man, en soldat, någon som älskar.

Olen siemen, verso, puu, mies, sotilas, joku joka rakastaa. (34)

Modig-nimisen (’rohkea, urhoollinen) naapurikorsun miehen kuolema tarkka-ampujan luodista saa miehet riitelemään: Munter väittää tämän olleen tyhmänrohkea, kun taas Trast ja Lode kehuvat mallisotilaaksi. Teoksen alussa on ote J. L. Runebergin Vänrikkien ensimmäisestä runosta ”Vänrikki Stool” (tai Stål kuten nimi kuuluu Juhani Lindholmin suomennoksessa vuodelta 2017). Siteeratussa kohdassa viitataan Stoolin kertomiin tarinoihin, jonka jälkeen tulevat sitten runot Pilven veikosta, Sven Dufvasta ja muista sankareista. Vänrikkeihin viittaa Ståhlin lisäksi nimet Munter ja Lode. Eikä Runebergista pääse eroon vielä teoksen lopussakaan, sillä ainakin minulle Ståhlin sisaren nuiva suhtautuminen ja veljen tahallinen unohtaminen tuovat mieleen ”Torpan tytön”, jossa sulhastaan sodasta odottava neito haluaa kuolla ymmärtäessään tämän paenneen taisteluita. Sandelinin romaanissa syy ei kuitenkaan ole pelkuruus vaan seksuaalinen suuntautuminen. Jos Vänrikit tuntuvat kurkistelevan rivien välistä, niin kaukana ei ole toinenkaan sotakirjallisuuden jättiläinen: miehiään ymmärtävä ja turhaa pokkurointia kaihtava vänrikki Andersén on toisinto Väinö Linnan Tuntemattoman Koskelasta.

Pietarsaaressa syntynyt Petter Sandelin asuu nykyään Vaasassa. Häneltä on aiemmin ilmestynyt runokokoelma Istället för grindcore (2013). Esikoisromaanissaan Sandelin käyttää taitavasti hyväkseen aiempaa sotakirjallisuutta, mutta hänen teoksensa on täysin omaääninen, runollisen kaunis kuvaus rakkaudesta, jonka näyttämönä sattuu olemaan sota. Haastatteluissa kirjailija on viitannut Kati Mustolan ja Sandra Hagmanin tutkimuksiin* sodanaikaisesta homoseksuaalisuudesta. Sandelin ei toki ole ensimmäinen, joka kuvaa homoseksuaalisuutta sijoittaen tapahtumat sota-aikaan; samaa aihetta käsitteli esimerkiksi Sami Hilvon Viinakortti (2010).** Molemmissa teoksissa tulee esiin sota-ajan sallivuus verrattuna sodanjälkeiseen aikaan, jolloin asenteet jälleen tiukentuivat. Paikoin proosarunoa lähenevän Osuman on suomentanut upeasti Katriina Huttunen.

Jag ska minnas hur vår kärlek var ljuset mitt i mörkret.

Aion muistaa miten rakkautemme oli valo pimeyden keskellä. (114)

Petter Sandelin: Osuma (alkuteos Skott). Suomentanut Katriina Huttunen. S&S / Schildts & Söderströms, 2024. 130 s.

* Ks. Kati Mustolan artikkeli teoksessa Ihminen sodassa. Suomalaisten kokemuksia talvi- ja jatkosodassa (2006) ja Sandra Hagmanin teos Seitsemän kummaa veljestä: Kertomuksia suomalaisen homoseksuaalisuuden historiasta (2016).

** Teoksessani Sodan muisti. Talvi-, jatkosota ja Lapin sota 2000-luvun historiallisessa romaanissa (2016) käsittelen luvussa neljä homoseksuaalisuutta kuvaavia sotaromaaneja, Hilvon teoksen lisäksi analysoin tarkemmin Gerry Birgit Ilvesheimon Lykantropian (2009) ja Paula Havasteen Kaksi rakkautta (2010). Yksi ehkä koskettavimmista kertomuksista löytyy Sirpa Kähkösen romaanista Neidonkenkä (2009).

Teoksesta muualla:

Svenska Yle, kirj. Malin Öhman

Åbo Underrättelser, kirj. Freja Rudels (maksumuurin takana, luettavissa ePressin kautta kirjastoissa)

Ilkka-Pohjalainen, kirj. Anne Puumala (maksumuurin takana, luettavissa ePressin kautta kirjastoissa)

Syster [Dagmar Ruin Ramsay]: Till Gröna-bataljonen

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Sigrid Backmanin sisällissotaromaanit antoivat kimmokkeen tutustua myös muihin varhaisiin sodasta kirjoittaneisiin naiskirjailijoihin, joista olen viimeksi esitellyt Helena Westermarckin romaanin Vägvisare (1922). Sisällissodasta kirjoitettiin heti sodan jälkeen – ja osittain jo sen aikana – paljon sellaista, jolla ei ole kaunokirjallista arvoa ja joka vastapuolen panettelussaan sortui ylilyönteihin. Backmanin Ålandsjungfrun (1919) ja Familjen Brinks öden (1922) ovat ainoat, jotka katsovat tapahtumia punaisten näkökulmasta kuvaten kohteitaan lämmöllä ja ymmärtäen. Tällä kertaa esittelyssä on Dagmar Ruinin (myöhemmin Ruin Ramsay) nimimerkillä Syster kirjoittamat muistelmateokset Till Gröna-bataljonen I (1919) ja Till Gröna-bataljonen II: över isarna (1919). Teokset poikkeavat niin tyyliltään kuin sisällöltään Backmanin romaaneista, mutta niillä voi nähdä tiettyä kuriositeettiarvoa.

Dagmar Ruin: Till Gröna-bataljonen kansikuva.
Kuva: Kirjasampo

Dagmar Ruin (1894–1977) oli sairaanhoitaja, joka osallistui niin ensimmäiseen maailmansotaan, sisällissotaan kuin Viron vapaussotaan. Kokemuksistaan hän kertoi runsaassa omaelämäkerrallisessa tuotannossaan. Kaksiosaisessa teoksessaan Till Gröna-bataljonen Ruin kertoo matkastaan niin kutsutun Vihreän pataljoonan mukana. Väinö Petreliuksen johtamassa pataljoonassa oli noin 400–500 miestä Uudenmaan alueelta. Helmikuun alussa miehet marssivat Porvoon ulkosaaristossa sijaitsevalle Pellingin saarelle, josta he uskoivat pääsevänsä nousemaan laivaan, joka veisi heidät Vaasaan. Odotettua pelastusta ei kuitenkaan tullut, ja joukot saivat punakaartilaiset vastaansa. Vihollisilla oli ylivoima, mutta valkoisten joukoilla paremmat asemat, sillä he pystyivät ampumaan avoimen jään yli pyrkiviä punaisia saarten suojasta. Osa miehistä lähti Petreliuksen johdolla murtautumaan ohi punaisten saarron, ja onnistuikin siinä. Suuri osa jäi saaristoon, ja pakeni meren jäädyttyä Viroon, josta matka jatkui Danzigiin ja saksalaisten mukana Hankoon.*

Ruin kuvaa kaikki nämä vaiheet teoksissaan sekä lyhyesti sodan lopun. Ruinin ansioita sairaanhoitajana rintamalla ei voi kiistää, mutta niiden pukemisessa kirjalliseen muotoon hän epäonnistuu. Kaikkea kerrottua sävyttää valkoisten ihannointi, ja osa luvuista onkin henkilömuotokuvia mukana olleista sotilaista. Runebergin sankareihin viitataan usein ja niin Vänrikeistä kuin marssilauluista lainataan otteita. Yksi luku on ylistystä ”Valkoiselle kenraalille” (II, 99–101). Kirkasotsaiset nuorukaiset ovat valmiit uhraamaan elämänsä taistelussa maansa puolesta. Seuraavassa otteessa, jossa Ruin puhuu juuri näistä nuorista miehistä, ahdistus heidän elämänsä puolesta vaihtuu ”vanhasta sankarilaulusta” eli Runebergin ”Porilaisten marssista” poimittujen säkeiden myötä varmuudeksi heidän kuolemattomuudestaan.

Dö?…
Skola de dö, dessa unga varma liv? Förgås? Bli till intet, dessa ynglingar, så fulla av livets ädlaste tankar?
Det kan ej, får ej vara så!
Och något likt ångest kommer över en. Ångest för dessa ynglingars liv.
Dö? Skola de dö?….
Men då ljuder stilla uti ens själ – varifrån kom den i den minuten? – förlösande, all ångest avkastande, strofen ur den gamla hjältesången:
”dö för vårt land
är leva för vår ära”
Och då vet man det – fast, orubbligt – att de äro odödliga! (I, 166)

Ruinin tyyli on maalailevaa, ja paikoin hän pyrkii runolliseen ilmaisuun, mikä osin selittää runsaan toiston. Lyhyet, paikoin elliptiset lauseet ja runsas ajatusviivan sekä huuto- ja kysymysmerkkien käyttö tekevät tekstistä töksähtelevää. Vasabladetiin (29.08.1919) arvion kirjoittanut Karl Bruhn oli jopa vaivautunut laskemaan turhat välimerkit ja toistot. Bruhn näkee yhtenä syynä kirjoittajan sukupuolen: lämmin ja suuri sydän on tarpeen taistelukentillä, kun auttaa ja lohduttaa haavoittuneita, mutta liika tunteellisuus ja pateettisuus rikkovat taiteellisen muodon. Tyyliin tottuu ainakin jossain määrin, kirjoittaa Bruhn ja arvelee kirjan saavan lukuisia lukijattaria.

Dagmar Ruinin kuva vuodelta 1917.
Kuva: Museovirasto (Finna.fi)

On tunnustettava, että tyyli koitteli kärsivällisyyttä siinä määrin, että toinen osa tuli lukemisen sijaan silmäiltyä läpi. Till Gröna bataljonen on kuitenkin yksi esimerkki ajankohdan kirjailijoiden suhtautumisesta sotaan: omia ylistettiin ja vastustajia pidettiin murhaavina petoina. Ensimmäisen teoksen lopulla Ruin pohtii, säästääkö punakaarti edes puolustuskyvyttömiä haavoittuneita. Sitten hän muistaa kerrotun, miten punaiset ovat tutkineet sairaaloita ja kiduttaneet ja murhanneet sairaat ja haavoittuneet: ”Och då vet man, att där ej är någon misskund att vänta.” (I, 236) Niin lehdistö kuin osin kirjallisuus toisti kauhukertomuksia punaisten tekemistä julmuuksista, joista suuri osa oli kuitenkin liioittelua ja suoranaisia valheita, kuten Ulla-Maija Peltonen on Punakapinan muistot -tutkimuksessaan (1996) todennut. Sotamuistelmina näillä teoksilla lienee arvoa ainakin osallistuneiden jälkipolville.

Dagmar Ruin on yksi viidestä naisesta, joista Anna Lindholm kirjoittaa teoksessaan Ines 1918 (2018, alkuteos Projekt Ines. Fem kvinnor i inbördeskriget 1918, 2015), mitä en muistanut ensin ollenkaan. Jos naisten toiminta ja kohtalot sisällissodassa kiinnostavat, suosittelen tutustumaan Lindholmin teokseen.

*Tiedot Wikipedian artikkeleista ”Pellingin retki” ja ”Väinö Petrelius” sekä Uppslagsverket Finlandin artikkelista ”Frikårer”

Syster [Dagmar Ruin Ramsay]: Till Gröna-bataljonen I, II. Söderström 1919. 243, 304 s.

Dagmar Ruin Boksampo-sivustolla

Kirjailija Wikipediassa

Emilia Hart: Taipumattomat

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Emilia Hartin Taipumattomat osui sattumalta kuunneltavaksi loppukesästä. Teos yllätti myönteisesti, sillä ensinnäkin kirjailija kuljettaa niin varmaotteisesti kolmen eri vuosisadoilla elävän naisen tarinaa rinnakkain, ettei romaania ole uskoa esikoiseksi. Toiseksi teoksen eetos, naisten voimaantuminen ja emansipaatio, vetoaa varmasti jo itsessään ainakin naislukijoihin. Kolmanneksi kasvien, hyönteisten ja lintujen kuvaus on sidottu tarinaan, sillä niin Althalla, Violetilla kuin Katella on vahva yhteys luontoon, mitä he oppivat hyödyntämään monin tavoin.

Emilia Hartin romaanin Taipumattomat kansikuva.

On vuosi 1619 ja Altha on ollut kymmenen vuorokautta tyrmässä ilman ruokaa. Häntä syytetään lapsuudenystävänsä Gracen puolison surmaamisesta noituudella. Ystävysten välit olivat rikkoutuneet vuosia aiemmin, kun Althan äiti Jennet ei ollut kyennyt parantamaan Gracen äitiä. Violetin tarina alkaa vuodesta 1942. Violet elää veljensä ja isänsä kanssa Crows Beckin kylässä kartanossa, jonka ulkopuolelle isä ei häntä päästä. Miksi Graham-veli saa opiskella luonnontieteitä, mutta Violetille on palkattu kotiopettaja? Entä miksi Violetin kysymyksiin äidistä vastataan välttelevästi? Salaa kuultu keskustelu paljastaa Violetille, että hän muistuttaa äitiään paitsi ulkonäöltään myös luonteeltaan, sillä äidissäkin oli ollut ”toismaailmallista” (24–25). Kate asuu miehensä Simonin kanssa kauniissa kerrostaloasunnossa Lontoossa. Kun äärimmäisen kontrolloiva ja väkivaltainen Simon kertoo haluavansa lapsen, ei Katella enää ole vaihtoehtoja.

”Et sinä tuosta nuoremmaksi muutu”, Simon oli sanonut ja hymähtänyt ivallisesti perään: ”Eikä sinulla ole mitään parempaakaan tekemistä.”
Simonin sanat olivat hyytäneet Katen selkäpiitä. Oli asia erikseen, että hän joutui kestämään tätä – kestämään Simonia, kasvoilleen lentävää sylkeä, Simonin käden poltetta ihollaan, loputtomia raakoja öitä.
Mutta että lapsi?
Sitä Kate ei voisi ottaa omalletunnolleen – siihen hän ei suostuisi. (34)

Kate onnistuu pakenemaan isotädiltään eli Violetilta perimäänsä Weyward Cottageen Pohjois-Englantiin. Isä on kuollut liikenneonnettomuudessa Katen ollessa yhdeksän. Kate syyttää tapahtuneesta itseään, sillä hän oli kääntynyt takaisin suojatiellä nähtyään variksen. Tämän seurauksena Kate kieltää kiinnostuksensa luontoon, mutta isotädin talossa yhteys palaa, ja myös Kate löytää oman maagisen voimansa. Altha ja Violet joutuvat kamppailemaan aikansa naisia alistavia käytänteitä vastaan, ja kaikki kolme törmäävät miesten julmuuteen. Vapauden tuo lopulta kunnioitus luontoa kohtaan ja kyky pyytää siltä apua. Mutta voimia voi käyttää myös vahingon tuottamiseen, ja sekä Altha että Violet tekevät virheitä, joita saavat katua syvästi.

Romaanissa usein esiintyvä nimi Weyward on myös romaanin alkukielinen nimi. Teos alkaa Shakespearen Macbethista poimitulla sitaatilla, jossa puhutaan velhosiskoista – englanniksi ”The Weyward Sisters”. Alaviitteessä kerrotaan, että sana weyward (taipumaton, kesytön) korvattiin myöhemmissä versioissa sanalla weird (outo). Tässä osin historiallisessa romaanissa viehätti myös maaginen realismi, josta lopuksi vielä näyte:

Jokin hipaisee hänen jalkaansa, ja hän näkee hämähäkkien kipittävän mustana aaltona lattian poikki. Ikkunasta virtaa sisään lisää lintuja. Ja hyönteisiä: sinihohtoisina sujahtelevia neidonkorentoja, perhosia, joiden siivissä on oranssit silmät. Pikkuruisia, hentoisia päivänkorentoja. Mehiläisiä hurjana, surisevana, kultaisena parvena.
Kate tuntee olallaan jotakin terävää, kynnet pureutuvat hänen lihaansa. Hän nostaa katseensa ja näkee valkojuovaiset sinimustat sulat. Varis. Sama varis, joka on tarkkaillut häntä siitä asti, kun hän saapui. Katen silmät täyttyvät kyynelistä, sillä nyt hän tietää, ettei ole talossa yksin. Altha on siellä hänen kanssaan lattian poikki tanssivissa hämähäkeissä. Violet on siellä päivänkorennoissa, joiden kimalteleva parvi aaltoilee ja kiemurtelee kuin valtava hopeinen käärme. Kaikki muutkin Weywardin naiset aivan ensimmäisestä alkaen ovat siellä. (371–372)

Emilia Hart: Taipumattomat (alkuteos Weyward), suom. Viia Viitanen. WSOY, 2024. 405 s. Äänikirjassa lukijana Karoliina Kudjoi.

Wsoy:n sivuilla on lukunäyte teoksen alusta. Lukujen alkua koristavat kullekin naiselle ominainen laji: Althan lukuja varis, Violetin päivänkorento ja Katen mehiläinen.

Teoksesta myös blogeissa Nostetaan teksti pöydälle ja Kirjakasta

Katalin Miklóssy: Demokratian rappio. Unkarin tiellä tulevaisuuteen?

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Katalin Miklóssy on tuttu kasvo monista ajankohtaisohjelmista, joissa hän on kommentoinut asiantuntijana maailmanpolitiikkaa. Teoksessaan Demokratian rappio. Unkarin tiellä tulevaisuuteen? (2024) hän tarkastelee Unkarin kehitystä Fidesz-puolueen ja sen johtajan Viktor Orbánin kaudella. Kaksisataasivuinen teos on paikoin kylmäävää luettavaa siitä, miten vallan keskittämisessä onnistuttiin, vaikka maasta tuli Euroopan Unionin jäsen vuonna 2004.

Katalin Miklóssyn teoksen Demokratian rappio kansikuva.

Opiskelijoiden liberaalipuolueesta kansalliskonservatiiviseksi

Vuonna 1988 perustettu Fidesz oli alkuun opiskelijoiden liberaalipuolue, joka halusi haastaa kommunistien vallan – vain viisi vuotta myöhemmin puolueesta oli tullut kansalliskonservatiivinen. Fideszin ensimmäistä kautta hallituspuolueena seurasi kahdet tappiolliset vaalit, mutta 2010 puolue nousi jälleen valtaan. Nyt valtakauden jatkuminen varmistettiin rajoittamalla lainsäädännöllä ja median haltuunotolla opposition mahdollisuuksia vaikuttaa: parlamenttikeskustelujen televisiointi lopetettiin, opposition edustajat eivät saa esiintyä julkisrahoitteisessa mediassa eivätkä Orbán ja muut fideszläiset osallistu enää vaalikeskusteluihin. Media on 80 prosenttisesti Fideszin hallussa, joten ei ihme, että median vapautta mittaavassa tilastossa Unkari on vasta sijalla 72. Puolueen mediaimperiumiin säröjä lyö enää internetissä toimiva uutissivusto Telex. Kuvaavaa tilanteelle on, että kylmän sodan aikainen, Yhdysvaltain kongressin rahoittama radiokanava Radio Free Europe on aloittanut uudelleen toimintansa 2020.

Unkarin terveydenhoito on kriisissä ja kansa voi huonosti: 38 % miehistä kuolee ennen eläkkeelle pääsyä ja alkoholismitilastoissa Unkari on ottanut kärkipaikan ohittaen jopa Venäjän. Fidesz jakaa mieluummin kunniamitaleita lääkäreille kuin korottaa palkkoja. Miklóssy kuvaa terveydenhoidon tilaa omista kokemuksistaan. Kun hänen äitinsä joutui sairaalaan 2017, kävivät sukulaiset syöttämässä häntä, ja sairaalaan piti viedä vessapaperia, pyyhkeitä ja saippuaa, mikä oli ”unkarilaisittain ’normaalia’” (54). Sen sijaan normaalia ei enää ollut se, että omaisia pyydettiin viemään sänkyvaatteet kotiin pestäviksi. Isän sairastuessa vuonna 2021 mukana piti olla myös omat lääkkeet. Jos tilanne on Budapestin sairaaloissa tämä, millainen se on muualla maassa? Miklóssy neuvookin matkailijoita joko käyttämään yksityistä terveydenhoitoa tai hankkiutumaan Itävallan puolelle.

Kansallisen identiteetin rakentaminen

Koulutusjärjestelmä on niin ikään valjastettu tukemaan puolueen päämääriä. Koulukirjojen sisältöä ja opettajien luokkatyöskentelyä kontrolloidaan, minkä lisäksi kouluja on siirretty toisen konservatiivisen tahon eli kirkkojen alaisuuteen. Fideszin arvomaailma näkyy erityisesti historian ja kirjallisuuden oppiaineissa.

Nämähän ovat kansallisen identiteetin rakentamisen kannalta avainaloja, joten ne ovat otollisia kohteita ideologiselle indoktrinaatiolle. Menneisyyden valtiollisesti ohjatut tukinnat tavoittelevat kansakunnan muistin yhtenäistämistä ja yhdenmukaistamista siitä, mistä hetkistä tulee olla ylpeitä, ketkä ovat sankareita ja ketkä vihollisia. (40–41)

Kaksi muistitutkimuksen kannalta merkittävää instituutiota, Unkarin kansalliskirjasto ja Kansallisgalleria, saivat siirtyä Budan kuninkaanlinnasta, koska hallitus halusi rakennuksen käyttöönsä. Suomalais-ugrilaisuudestakin on tehty irtiotto: vaikka kieli olisikin tarttunut jossain vaiheessa, unkarilaiset olivat perimältään ”turkinsukuista kansaa, hunnien jälkeläisiä” (119). Välit Suomeen ovat muutenkin viilentyneet oikeusvaltiokiistan vuoksi. Orbán ja Fidesz-puolue toimivat kuten kaikki autoritaariset johtajat eli pyrkivät luomaan kuvan yhtenäisestä historiasta.

Muistin hegemonian tavoittelu saavuttaa määränpäänsä, kun enemmistö uudesta sukupolvesta on sisäistänyt uuden ajattelutavan ja jossa toisentyyppisiin menneisyystulkintoihin suhtaudutaan epätosina tai epärelevantteina. Siinä vaiheessa kansainvälisillä vaikutteilla on enää vain rajatut mahdollisuudet. (122)

Viimeisessä luvussa Miklóssy tarjoaa viisi mahdollista tulevaisuuden skenaariota, joista yksikään ei ole kovin valoisa. Vaikka Orbán ja Fidesz menettäisivät valta-asemansa, tulee demokratian palauttaminen olemaan vaikeaa: Voidaanko kaikki puolueen valtaa keskittäneet lakimuutokset korjata? Miten palauttaa median vapaus ilman epädemokraattisia keinoja? Demokratian rappio on tärkeä muistutus siitä, että demokratian säilyminen ei ole itsestäänselvyys.

Katalin Miklóssy: Demokratian rappio. Unkarin tiellä tulevaisuuteen. Tammi 2024. 239 s.

Arvio Helsingin Sanomissa, kirj. Mari Manninen

Arvio Suomen Kuvalehdessä, kirj. Oskari Onninen

Arvio Demokraatti.fi:n sivuilla, kirj. Ville Jalovaara

Marjo Ahlsten: Naiskaarti 1918

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Marjo Ahlsten jatkaa sisällissodan surmien selvittämistä uusimmassa Valkeakosken naiskaartia käsittelevässä tietokirjassaan. Aiemmat teokset Hennalan naismurhat 1918 (2018) ja Teloitusjonossa. Hennalan miesvankien kohtalot 1918–1919 (2019) on julkaistu Marjo Liukkosen nimellä (arvioni Hennalan naismurhista 20.4.2018). Naiskaartilaisten kohtaloiden rinnalla Ahlsten kuljettaa omaa tarinaansa parantumatonta syöpää sairastavana. Erikoinen ratkaisu toimii mielestäni yllättävän hyvin. Tieto tulehduksellisesta, laajalle levinneestä syövästä, jossa keskimääräinen elinajanodotus on kolme vuotta, antaa kimmokkeen käyttää jäljellä oleva aika ”erään tärkeän palan etsimiseen suomalaiseen naishistoriaan” (9).

Marjo Ahlstenin teoksen Naiskaarti 1918 kansikuva.

Nuoret naiset aseissa

Naiskomppanian palkkaluettelojen avulla Ahlsten pystyy nimeämään naiskaartiin kuuluneet viisikymmentäviisi naista. Naiskaartilaiset olivat pääsääntöisesti naimattomia nuoria naisia, niin myös Valkeakoskella, jossa kolme neljästä oli alle kahdenkymmenen. ”Enemmistö naiskaartiin liittyvistä naisista on ollut AB Walkiakosken työntekijöitä, jotka ovat tottuneet saamaan omaa rahaa ja luottamaan joukkovoimaan lakkojen yhteydessä” (26), kirjoittaa Ahlsten. Näistä naisista 29 toimi paperinlajittelijoina. Kun sodan alkaminen pysäytti paperitehtaan toiminnan, monet liittyivät punakaartiin, josta sai palkan lisäksi ateriat ja vaatteet. Lupauksista huolimatta naiset harvoin saivat 15 markkaa päivässä kuten miehet. Valkeakosken naiskomppanian erikoisuus oli konekivääriosasto eli ”kuularuiskulikat”; nuorin näistä kuudesta naisesta oli Hilja Lassila, joka täytti kuusitoista vasta helmikuussa 1918.

Mitä Hauholla tapahtui vappuaamuna 1918?

Teoksen lopussa on luettelo, jossa on komppanian kaikki jäsenet ja heidän syntymä- ja kuolinaikansa – vain kolmentoista kohdalla on merkintä ”Jäi henkiin 1918”. Osa naisista kuoli taisteluissa, osa vankileirillä nälkään tai tauteihin ja osa teloitettiin. Kahdenkymmenenviiden naisen kohdalla, myös edellä mainitun Hilja Lassilan, on kuolinaika ja -paikka sarakkeessa merkintä ”1.5.1918 Hauho”. Valkeakosken naiskomppania oli osallistunut 28.–29. huhtikuuta Syrjäntaan taisteluun, josta poikkeuksellisen teki se, että punaiset torjuivat saksalaiset. Näin punaisten joukot ja heitä seuraavat pakolaiset pääsivät jatkamaan marssiaan kohti Lahtea. Onni kuitenkin kääntyi. Saksalaiset hyökkäävät uudestaan ja nyt vangeiksi jäävät myös naiskaartilaiset.

Tuntia myöhemmin saksalaiset lähtevät kohti Hämeenlinnaa ja luovuttavat vankinsa suomalaiselle Södermanin pataljoonalle. – – Saksalaiset vievät kuitenkin miehet, haavoittuneet ja sairaanhoitajat mukanaan Hämeenlinnaan, missä heidät jätetään leirille. (130)

Miksi naisia ei viedä Hämeenlinnaan vaan luovutetaan kesken matkan valkoisille? Ahlsten näkee surmien pohjimmaisena syynä naisvihan ja naisten alisteisen aseman yhteiskunnassa. Toukokuun 1. päivän vastaisen yön naiset viettävät ladossa. Aamulla heidät kuljetetaan Siikaistenkorven suolle, jonne heidät teloitetaan ja haudataan. Ahlsten ei pidä todennäköisenä, että naiset raiskattiin ennen teloitusta, vaikka Vilho Siivola kertoo asiasta muistelmaromaanissaan Myllykylästä maailmalle (1975). Teloitetuista naisista tunnetuin kuvaus lienee Anneli Kannon romaanissa Veriruusut (2008). Kanto on pitänyt raiskauksia todennäköisenä syynä teloituksille. Ahlsten puolestaan perustelee näkemystään sillä, että naisten kanssa vangittuna ollut Hugo Kaloranta (Karlsson) kertoo, ettei ”kukaan osannut aavistaa” (138), mitä aamulla tapahtuisi. Jos naiset olisi raiskattu, olisivat he aavistaneet kohtalonsa ja kertoneet Kalorannalle.

Hauholla surmataan kaksikymmentäviisi Valkeakosken naiskaartin jäsentä ja kaksi huoltojoukkoihin kuuluvaa naista. Ahlsten viittaa kyseisessä luvussa Eräsen 1974 julkaistuun tutkimukseen, jota ei kuitenkaan löydy lähdeluettelosta. Kyseessä on Mikko Eräsen teos Punaisen esiliinan tarinat: työväenliikkeen rivijäsenet kertovat, jonka yksi luku on nimeltään ”Valkeakosken naiskomppanian viime vaiheita”. Punaisista naisista ja naiskaarteista on kirjoitettu niin tutkimuksia, tietokirjoja kuin romaaneja. Valkeakosken naiskaartista erikseen ei ole paljon materiaalia. Ahlsten mainitsee yhtenä tärkeänä lähteenä Virpi Anttosen pro-gradu-tutkielman Valkeakosken naiskaarti Suomen sisällissodassa 1918 (2009). Tutkielmaa ei ole painettu, mutta se on kaikkien luettavissa Tampereen yliopiston julkaisuarkiston kautta, minkä olisi voinut tuoda lähteissä esiin – julkaisulla on tätä kirjoittaessa hurjat yli 6000 latausta.

Teoksesta olisi voinut poimia muitakin esimerkkejä naisten kohtaloista rintamalla ja ”luurankotehtaalla” eli Hennalan vankileirillä. Naiskaarti 1918 on tärkeä lisä naisten kokemuksia sisällissodassa koskevaan tutkimukseen. Toivottavasti Marjo Ahlstenin toive neljännestä kirjasta toteutuu.

Marjo Ahlsten: Naiskaarti 1918. Into, 2024. 199 s. + kuvaliite 8 s.

Kiinnostavatko punaisten naisten kohtalot? Tässä Joki-verkkokirjastoon tehty lista, jossa niin fiktiota kuin faktaa punaisista naisista. Jos et ole lukenut yhtään sisällissotaromaania, niin lue ainakin nämä: Anneli Kannon Veriruusut (2008) ja Heidi Könkään Sandra (2017).

Teoksesta myös:

Kulttuuriykkönen, Yle Areena 20.6.2024. Keskustelijoina Marjo Ahlsten ja sarjakuvaneuvos ja Kansan Arkiston tutkija Reetta Laitinen. Toimittajana Pauliina Grym.

Kirsin kirjanurkka

Kirjailijan haastattelu Omalähiö-lehdessä 2.8.2024, kirj. Petri Görman

Varpu Anttosen tutkielma Valkeakosken naiskaarti Suomen sisällissodassa 1918

Anna Sirola: Vakaumuksensa puolesta. Vuoden 1918 punaisten muistomerkit

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Anna Sirolalta on ilmestynyt neljäs sisällissodan muistomerkkejä käsittelevä teos. Kaksi ensimmäistä teosta kuvasivat valkoisten ja kolmas saksalaisten Suomessa olevia muistomerkkejä. Nyt ovat vuorossa punaisten muistomerkit. Suurin osa yli neljäsataasivuisesta teoksesta kertoo yksittäisten paikkakuntien muisto- ja hautamerkeistä kuvin ja tekstein. Teoksessa esitellään noin 350 muistomerkkiä, minkä lisäksi on nostettu erikseen esiin 2000-luvulla pystytetyt yhteiset muistomerkit.

Anna Sirolan teoksen Vakaumuksensa puolesta kannessa punaisten muistomerkki Tampereen Kalevankankaalta.

Teoksen alussa luodaan yleiskatsaus aiheeseen ja kerrotaan tutkimukseen liittyvistä ongelmista, kuten ajoitustietojen löytämisestä – varmimmaksi lähteeksi osoittautuivat sanomalehtien uutiset muistomerkkien paljastamisesta. Valkoisten ja punaisten mahdollisuudet muistaa vainajiaan poikkesivat huomattavasti toisistaan. Siinä missä voittajat pystyttivät muistomerkkejä heti sodan päätyttyä ja järjestivät yleisiä muistotilaisuuksia, oli hävinneiltä julkinen muistaminen kielletty. Toisen maailmansodan jälkeen vaihtunut poliittinen suuntaus näkyy selvästi paljastustilaisuuksien järjestämisessä: kun 1920-luvulla oli kuusi tilaisuutta ja 1930-luvulla yksi, oli niitä 1940-luvulla peräti satakaksitoista (niistä 223 muistomerkistä, joiden paljastuspäivän tekijä on pystynyt selvittämään). Muistomerkin pystyttämisestä ei aina edes haluttu kertoa julkisesti, jotta merkki säilyisi eikä joutuisi ilkivallan kohteeksi; esimerkiksi Varkaudessa kolmemetrinen graniittinen muistomerkki varastettiin ja upotettiin järveen. Muistamista hankaloitettiin myös virallisin keinoin, esimerkiksi seurakunta saattoi vedota omiin ohjeistuksiinsa. Niin ikään lapuanliikkeen aikana punaisten hautoja ja muistomerkkejä häväistiin.

Materiaalina oli aluksi puu tai luonnonkivi ja myöhemmin graniitti: yli kaksisataa muistomerkkiä on tehty – aatteen mukaisesti – punaisesta graniitista. Hautamuistomerkeissä on harvoin nimiä tai haudattujen lukumäärää, koska kyse oli usein joukkohaudoista. Paikkakuntakohtaisissa tiedoissa on kerrottu paikkakunnalla kirjolla olleiden ja siellä kuolleiden punaisten lukumäärä. Muistomerkistä kerrotaan mahdollisuuksien mukaan, kenen toimesta hanke on laitettu alulle, patsaan suunnittelija ja tekijä. Muistomerkin sijainti on annettu sekä osoitteena että koordinaatteina. Yksi vanhimmista säilyneistä muistomerkeistä sijaitsee Turun hautausmaalla. Joukkohaudalle vappuna 1921 saapunut työväki näki ihmeekseen paikalla kiven, jota siellä ei ollut aiemmin ollut. Hankkeesta vastanneet Turun Järjestönuoret olivat kuljettaneet muistomerkin salaa yöllä paikalleen. Sirola lainaa Suomen Sosialidemokraatin Sasu Punasta, joka sai tempusta aiheen pakinaansa: ”Pienet pojan ja tytön naskalit, järjestönuoret, ovat yön synkässä hiljaisuudessa hilanneet kolmatta metriä korkean, punaisesta graniitista tehdyn hautapatsaan punakaartilaisten veljeshaudalle.” (323) Tämäkään muistomerkki ei saanut olla täysin rauhassa, sillä poliisi poistatti kolme neljästä tekstilaatasta ja huipulle kiinnitetyn peltisen punalipun.

Kaksi esimerkkiä muistomerkeistä Anna Sirolan teoksesta Vakaumuksensa puolesta.
Turun hautausmaalla on yksi vanhimmista säilyneistä muistomerkeistä (osa sivusta 322). Vieressä yksi uusimmista, sisällissodan satavuotismuistovuonna 2018 Vihtiin pystytetty Sovinnon ja toivon muistomerkki (osa sivusta 368).

Sirola on tehnyt valtavan työn kootessaan tiedot muistomerkeistä valokuvineen. Lukijan tehtävää helpottaa lopussa oleva paikkakuntahakemisto sivunumeroineen. Teksti on tarkoin viitoitettu (viitteitä on noin kaksikymmentä sivua), tosin jonkin verran viitteinä on käytetty pelkkää verkkosivun osoitetta sivuston nimen tai tekijän sijaan. Näyttävä teos kertoo sisällissodan muistokulttuurista yhdestä rajatusta näkökulmasta. Teos toimii selailtavana kuvateoksena mutta myös tietokirjana ja matkaoppaana sisällissodan muistamisesta kiinnostuneille.

Anna Sirola: Vakaumuksensa puolesta. Vuoden 1918 punaisten muistomerkit. Väyläkirjat, 2024. 415 s.

« Vanhemmat artikkelit