Kategoria-arkisto: 2025

Miksi ruotsinkielistä kirjallisuuttamme ei suomenneta?

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Ruotsinkielisen kirjallisuutemme suomentaminen ja suomalaisiin piireihin levittäminen muodostaa kulttuurihistoriassamme kuta kuinkin masentavan luvun: suureksi osaksi kääntämättä ovat jääneet 1900-luvun klassikot – retrospektiivistä sarjaa ei suinkaan olisi liian myöhäistä jonkun kustantajan harkita ja vaikka keskinäinen vuorovaikutus viime vuosien aikana onkin osoittanut ilahduttavia kohentumisen merkkejä, omaa osaansa vielä näyttelee se kumman sitkeään juurtunut käsitys, ettei suomalaisella puolella tunnettaisi tai olisi viritettävissä kiinnostusta ruotsalaisen kansanosamme kirjallisuuteen. Ruotsinkielellä (sic) ilmestyvien teosten mainos suomalaisessa lehdistössä on edelleen jokseenkin olematonta ja kritiikki parhaassa tapauksessa sporadista.

Näin aloittaa Marja Niiniluoto Helsingin Sanomissa 28.5.1967 arvionsa kahdesta suomenruotsalaisesta teoksesta: Tito Collianderin muistelmateoksesta Lapsuuteni huvilat (alkuteos Bevarat ilmestyi 1964) ja Bertel Kihlmanin romaanista I väntan på krevaden, jota ei ole suomennettu vieläkään – eikä sen puoleen muitakaan hänen teoksiaan.

”Käännöksiä pitäisi olla paljon lisää, molemmin puolin”, toteaa Bo Carpelan Uudessa Suomessa (5.8.1979) julkaistussa laajassa haastattelussaan reilu kymmenen vuotta myöhemmin. Carpelan toteaa olevansa onnekas, mitä käännöksiin tulee. Sigrid Backman ja Anna Bondestam ovat romaaneissaan kirjoittaneet kaupunkien pikkuporvaristosta ja työläisistä, joita Carpelan pitää unohdettuna kansana. Carpelan korostaa ”Helsingin köyhän suomenruotsalaisväestön elämää kuvanneen” Backmanin (1880–1938) suomentamista. Sigrid Backman kirjoitti vuosina 1913–1935 kymmenen romaania, joista kahdessa hän käsittelee sisällissotaa (Ålandsjungfrun 1919 ja Familjen Brinks öden 1922). Montako kirjaa arvelette häneltä suomennetun? Ei ainuttakaan.

Carpelanin havaintoon siitä, että ”suomenkielisellä ja suomenruotsalaisella kirjallisuudella on enemmän yhtäläisyyksiä kuin eroja” on helppo yhtyä. Juuri sen vuoksi on vaikea ymmärtää, miksi niin paljon teoksia jää suomentamatta. Otan esimerkin yhdestä lajityypistä. Historiallisten romaanien suosio ei näytä laantuvan, pikemminkin päinvastoin, ja mielestäni Suomen historiaa käsitteleviä teoksia luetaan, lainataan ja ostetaan. Siksi ihmetyttääkin, miksi esimerkiksi Annika Åmanin 1900-luvun alun Pohjanmaalle sijoittuvia romaaneja Lumpänglar (2022) ja Utbryterskan (2024) ei ole suomennettu. Pääosassa ovat Oravaisten tekstiilitehtaalla eri tehtävissä työskentelevät naiset. Kuten arviossani ensimmäisestä osasta totean, Åman onnistuu erinomaisesti niin henkilökuvauksessa kuin historiallisen taustan sitomisessa tarinaan. Nämä naisten historiaa lämmöllä ja huumorilla kuvaavat teokset kiinnostaisivat varmasti myös suomenkielisiä lukijoita. Odotan innolla sarjan kolmatta osaa!

Kuvakollaasi ruotsinkielisistä historiallisista romaaneista.
Viime vuosina ilmestyneitä ruotsinkielisiä historiallisia romaaneja (ja yksi huhtikuussa 2026 ilmestyvä), joita ei ole suomennettu. Pääteemoina ovat naisen asema ja toimijuus.

Ulrika Hanssonin teokset sijoittuvat nekin Pohjanmaalle. Nykyaikaan sijoittuva esikoisteos Jaktlaget (2020) oli Runeberg-palkintoehdokas ja Det är inte synd om Edna Svartsjö (2024) sai Svenska litteratursällskapetin palkinnon. Jälkimmäinen on vuoteen 1915 sijoittuva historiallinen romaani, joka kuvaa isänsä kanssa kaksistaan jääneen 14-vuotiaan Ednan sitkeyttä ja halua päästä eteenpäin elämässään. Huhtikuussa 2026 ilmestyvä romaani De oförlåtna liikkuu 1800-luvun lopun Pohjanmaan erämailla.

Sekä Åman että Hansson käyttävät dialogissa mehevää Pohjanmaan ruotsia. Senkään ei pitäisi olla este suomentamiselle, sillä meillä on upeita kääntäjiä, jotka hallitsevat murteet: Lars Sundia kääntänyt Laura Jänisniemi, Axel Åhmanin novellikokoelman Klein suomentanut Katriina Huttunen, Peter Sandströmiä suomentanut Outi Menna – vain muutamia mainitakseni.

Jutun otsikko on tietysti provosoiva, ja jotta ei menisi aivan valittamiseksi, niin mainittakoon historiallisen romaanin taitajista – kestosuosikkien Ulla-Lena Lundbergin, Lars Sundin ja Kjell Westön lisäksi – Ann-Luise Bertell ja Karin Collins, joiden teokset ovat sentään ylittäneet käännöskynnyksen. Ja toki esimerkiksi Teos-kustantamolla on ollut jo pitkään yhteistyötä ruotsinkielisten kustantamojen kuten Förlagetin kanssa. Tein nopean haun Helmet-kirjastojen tietokannassa (helmet.finna.fi), niin että rajasin haun vuosina 2010–2025 ilmestyneeseen aikuisten kaunokirjallisuuteen. Asiasanoilla ”finlandssvensk litteratur” tuli 846 ja ”suomenruotsalainen kirjallisuus” 180 tietuetta. En tarkistanut hakutulosta sen enempää, enkä väitä että kaikki ruotsin kielellä julkaistu olisi suomennettava, mutta kertoohan ero luvuissa jotain siitä kuinka paljon jää suomentamatta.

Lähes kuusikymmentä vuotta sitten Niiniluoto kirjoitti 1900-luvun suomenruotsalaisiin klassikoihin viitaten, ettei olisi myöhäistä harkita retrospektiivistä sarjaa. Tutkiessani sisällissodan esityksiä kirjallisuudessa törmään jatkuvasti teoksiin ja tekijöihin, jotka ansaitsisivat ehdottomasti tulla suomennetuiksi: Sigrid Backman, Mikael Lybeck, Helena Westermarck, Alma Söderhjelm, Bertel Kihlman, Leo Ågren… Joko nyt olisi aika suomentaa aikoinaan syystä tai toisesta kääntämättä jäänyttä suomenruotsalaista kirjallisuutta?

Niiniluodon ja Carpelanin tekstit löytyvät Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot -sivuilta (vaatii kirjautumisen Haka-tunnuksilla)

Suomenruotsalainen kirjailija Bo Carpelan: Kieli kirjailijan kotimaa (Uusi Suomi 5.8.1979)

Marja Niiniluoto: Muistin maisemat (Helsingin Sanomat 28.5.1967)

Helena Pilke: Sanomalehtien sisällissota

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

”Mikä oli sanomalehtien rooli siinä, että maa luisui sisällissotaan?” Tähän kysymykseen Helena Pilke etsii vastausta teoksessaan Sanomalehtien sisällissota. Pilke tarkastelee laajasti sanomalehtiä vasemmisto–oikeistoakselilta; yhteensä lehtiä on 37, jos molempien osapuolten Tiedonantolehdet lasketaan mukaan. Pilke käy läpi lehtiä maaliskuusta 1917 toukokuuhun 1918. Vuoden 1917 tapahtumat – tsaarin kukistuminen Venäjällä, elintarvikepula ja monet lakot, joista rajuimpana marraskuun yleislakko – ja niihin reagointi ovat tietysti olennaisia, kun tutkitaan sotaan johtaneita syitä. Sotakevään tapahtumat ja niistä uutisointi ovat kiinnostavia, vaikka tuolloin molemmilla puolilla oli lehtien ilmestymisessä katkoksia riippuen siitä, kuka mitäkin aluetta hallitsi.

Teoksesta oli poikkeuksellisen haastava kirjoittaa arviota, ja siksi päätinkin toimia vähän eri tavalla. Seuraavien kysymysten avulla pystyn toivoakseni tuomaan esiin niin teoksen ansiot kuin myös ne puolet, jotka häiritsivät itseäni.

Helena Pilke: Sanomalehtien sisällissota

Mitä aiheita lehdistö käsitteli maaliskuusta 1917 toukokuuhun 1918?

Vaatimus kahdeksan tunnin työajasta herätti puolin ja toisin kiivasta sananvaihtoa, koska painostusta yritettiin saada aikaan lakoilla, joista maatalous kärsi. Tuusulalaisen Järvenpään kartanon omistaja uhkasi jopa myydä lehmät teuraaksi lakon vuoksi. Kirjapainoalan lakko, elintarvikepula, niin sanotut voimellakat Turussa ja tietysti marraskuun yleislakko väkivaltaisuuksineen nousivat otsikoihin. Mainittakoon, että kahdeksan tunnin työaika vahvistettiin vasta yleislakon jälkeen marraskuun lopulla.

Lokakuun 1917 vaaleista on jonkin verran asiaa, mutta sitä, miten valtalakia ja eduskunnan hajottamista käsiteltiin lehdistössä, olisi voinut tuoda enemmän esiin. Valtalain vahvistamatta jättämistä on kuitenkin pidetty yhtenä syynä sotaan ajautumiselle.

Miten lehdet kommentoivat vastapuolen järjestyskaarteja?

Kaartien perustamista ja kommentointia käsitellään teoksessa laajasti. Kaarteja perustivat niin porvarit kuin työväestö (kaarteja oli toki ollut jo suurlakon aikana 1905), ja kun molemmilla puolilla huolestuttiin vastustajan aikeista, oli nimittely sen mukaista. Työväen lehdet käyttivät lahtarikaarti-nimitystä jo keväällä 1917, astetta vahvempaa kieltä olivat verikaarti ja verihurtat: ”Karttakaa työläiset, verihurttain pimeitä puuhia!” (117) päättää vaasalainen Vapaa Sana juttunsa Kaskisten suojeluskunnan perustamisesta. Toisaalta oikeistolehdet heittivät nimityksen takaisin ja syyttivät työväenkaarteja lahtareiksi.

Ainoana maltillisena kommenttina Pilke nostaa Savon Työmiehen päätoimittajan Taavi Tainion kirjoituksen ”Vaarojen keskellä”, jossa tämä peräänkuuluttaa yhtenäisyyttä. Mutta kuten Pilke toteaa, rauhanrakentajien ”sanat kaikuivat kuuroille korville” marraskuun 1917 tulehtuneessa ilmapiirissä. Itse sodan aikana propaganda kiihtyi ja vastustajan demonisointi johti liioiteltuihin ja valheellisiin juttuihin vastustajan tekemistä kidutuksista ja murhista.

Miksi tarkasteltavaksi valittu ajanjakso päättyy Mannerheimin voitonparaatiin?

Tarkastelun päättäminen Mannerheimin 16.5.1918 pitämään voitonparaatiin Helsingissä on sikäli perusteltua, että ”[h]uhti-toukokuussa 1918 valkoiset lopettivat voittajan oikeudella työväenlehtiä” (316). Esimerkiksi sosiaalidemokraattinen Työmies, joka oli levikiltään Suomen suurin lehti, ilmestyi viimeisen kerran 12.4. Sen seuraajaksi perustetusta Suomen sosialidemokraatista ilmestyi vain yksi numero toukokuussa, minkä jälkeen lehti jatkoi ilmestymistä vasta syyskuun 12. päivä.

Vaikka teos on laaja jo tällaisenaan (371 sivua), olisin toivonut jonkinlaista katsausta kesän ja syksyn 1918 lehtiin ja kommentteja vankileirikatastrofista ja armahduksia koskevasta keskustelusta. Näin mukaan olisi saatu esimerkiksi Hjalmar Linderin kuuluisa ”Nog med blodbad” -kirjoitus (”Jo riittää verilöyly”), joka julkaistiin Hufvudstadsbladetissa niinkin varhain kuin 28.5. Tätä vankien huonoa kohtelua ja joukkoteloituksia soimaavaa kirjoitusta kommentoitiin ahkerasti ja se julkaistiin suomennettuna useissa suomenkielisissä lehdissä.

Mitkä ovat johtopäätökset?

”Muuttuivatko sanat teoiksi?” kysyy Pilke päätösluvussa. Vastaus on, että sanomalehdistön vaikutus oli ”ainakin merkittävä”.

”Vastaavanlaista väheksyntää ja mustamaalausta, parjausta ja herjausta tuskin löytyy milloinkaan muulloin ilmestyneistä suomalaisista sanomalehdistä.” (327)

Ylilyönteihin sorruttiin nimenomaan molemmissa leireissä. Syyllisiä eivät olleet vain työväenlehdet, jotka olivat ”agitaattoreiksi kutsuttujen puhujien työn jatkajia”, kuten Pilke toteaa Touko Perkon teokseen Kaksi vapaussotaa (2022) viitaten, vaan ”nykymittapuulla lähes käsittämättömän räväkkä kielenkäyttö osattiin myös porvarillisissa lehdissä [– –].” (324)

Mitkä ovat tutkimuksen ansiot?

Pilke on tehnyt valtavan työn, mistä kertovat runsaat sitaatit ja lähes 40-sivuinen viiteosio. Tutkimuksen yksi ehdottomista ansioista on lukuisat sitaatit, joissa toimittajien ja pakinoitsijoiden värikäs kielenkäyttö pääsee esille. Teoksen käyttöä lähde- ja hakuteoksena helpottavat sisällysluetteloon merkityt alaluvut ja tarkka viitoitus. Näiden lisäksi henkilöluettelo olisi ollut hyvä lisä. Teoksen lopussa olevasta taulukosta on helppo tarkistaa lehtien keskeiset tiedot, kuten puoluekanta, päätoimittaja, levikki ja ilmestymistiheys.

Mikä teoksessa häiritsi?

Pilke kysyy päätösluvussa, jälleen Perkon tutkimukseen viitaten, että ”mitä [työväenliike] vielä olisi voinut vaatia”, kun sen tavoitteet oli jo saavutettu tai ”ne olisi voitu saavuttaa ilman verenvuodatusta”. Tällaista johtopäätöstä ei voi tehdä edeltävän lehdistötutkimuksen perusteella eli kyse on tekijän omasta näkökannasta, mihin hänellä on tietysti oikeus. Teoksen lähdeluettelossa on mainittu Risto Alapuron vuonna 2017 suomennettu Valtio ja vallankumous Suomessa, joka alkuaan ilmestyi englanninkielisenä 1988. Nimenomaan Alapuro mainitsee valtalain yhtenä sisällissodan taustatekijänä. ”Eräässä mielessä valtalain käsittely johti porvarilliseen vallankaappaukseen”, kirjoittaa Alapuro ja katsoo, että ”kamppailussaan vallasta sekä sosialistit että porvarilliset ryhmät käyttivät hyväkseen valtion heikkouksia”.

Olen sisällissodan esityksiin kirjallisuudessa perehtynyt kirjallisuudentutkija, ja ehkä juuri siksi kiinnitin huomiota siihen, että tekijä johdannossa mainitsee 2000-luvulla ilmestyneistä ”hyvistä teoksista” ensimmäisenä Esko Salmisen tietokirjan Päättymätön sota 1918 (2007). Teos herätti kiivasta keskustelua väittämällä, että nykytutkimus ja -kirjallisuus myötäilevät sisällissodan häviäjiä. Salminen mainitsee nimeltä useita kirjailijoita ja tutkijoita; osansa saa tietysti myös Väinö Linna. Keskustelua käytiin muun muassa Helsingin Sanomissa (17.10.2007) jossa mainitut kirjailijat ja tutkijat saivat vastata syytöksiin. Niin ikään Perko sortuu samankaltaisiin moitteisiin omassa teoksessaan.

Helena Pilke: Sanomalehtien sisällissota. Vastapaino, 2025. 371 s.

Pilkkeen tarkastelemat lehdet ovat vapaasti luettavissa Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot -sivulla

Teosta on arvioitu seuraavissa medioissa:

Helsingin Sanomat, kirj. Unto Hämäläinen

Kansan Uutiset, kirj. Veli-Pekka Leppänen

Kulttuuritoimitus, kirj. Kimmo Ylönen

Jari Järvelä: Raiteet

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Jari Järvelä teki sen taas: kirjoitti upean historiallisen romaanin tärkeästä aiheesta. Raiteet on runsas sivumäärältään (479 sivua) mutta ennen kaikkea sisällöltään. Teoksessa on kolmea aikatasoa, joiden kaikkien nimet viittaavat rautatiehen: Luurata (1868), Valtimot ja laskimot (1918), Sivuraide (1944). Toinen yhdistävä tekijä on kaksitoistavuotias Amanda, joka kaksi vuotta vanhemman veljensä Ilmarin kanssa pääsee hätäaputöihin Riihimäki–Pietari-ratatyömaalle. Toisessa osassa seurataan Amandan pojantyttären Kuutamon vaiheita sisällissodassa maaliskuun alusta toukokuun alkuun. Kolmas osa kertoo Kuutamon pojasta Voitosta, joka vartio ”Suomen kansan elämänlankaa” eli radanpätkää jossain Aunuksenkannaksella.

Jari Järvelän romaanin Raiteet kansikuvassa on mustalla pohjalla höyryveturi, raiteita ja taskukello.

Nälkäradan luiset rintakehät

Vanhempien ja kolmen nuoremman sisaruksen kuoltua Amandalla ja Ilmarilla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin lähteä kotoa. Matkalla he kohtaavat perheensä menettäneen, puolisokean Augustin, jota he ensin luulevat kummitukseksi. Nälästä horjuva kolmikko löytää ratatyömaalle viime hetkellä; laihaa velliä annetaan aluksi vain vähän, sillä moni nälkiintynyt on menehtynyt syötyään liikaa. Nälkään tai lapionvarteen kuolleita haudataan niin metsiin kuin radan alle saven ja soran sekaan: ”Kiskoja kannattelisivat rakentajien luiset rintakehät.”

Ensin sisarukset siirtävät pitkävartisella, leveällä kihvelillä maata kottikärryihin. Amanda löytää ”leipälajinsa seitsemäntenä päivänä, silloin kun Jumala lepäsi joskus aikojen alussa, kun taas me emme näin maailmanlopun aikoina” (36). Irti hakattu, ylimääräinen maa-aines kuskataan niin kutsutun leikkauksen rinnettä alas kottikärryillä siksakkia lankkuja pitkin. Yhden kärrymiehen saatua tarpeekseen, tarttuu Amanda kärryihin: ”Ensimmäisessä tiukassa käännöksessä kärryt kaatuivat ja sisko niiden mukana, lapiomiehet röhähtivät nauruun (37).

Kolmannessa käännöksessä kärryt kaatuivat uudestaan ja sisko lensi nurin. Hän nousi pystyyn naama verisenä, nenä oli kolahtanut johonkin. Sanaakaan sanomatta hän väänsi tyhjät kärryt pystyyn ja alkoi lapioida lastia takaisin. Nyt kukaan työporukasta ei enää röhähdellyt, kaikki seurasivat herpaantumatta miten sisko lähti taas kerran liikkeelle, selvisi yhdestä käännöksestä, vielä toisesta. Kolmannessa kärryt menivät kumoon, ja sisko lastasi ne entistä mustelmaisempana vielä kerran uudestaan.
Ylhäällä oli nyt hiirenhiljaista. [– –]
Seuraavana aamuna kaivuupaikalle oli ilmestynyt yhdet muita kottikärryjä pienemmät kärryt. Niiden toiseen kahvaan oli kaiverrettu Amandan nimi. Siitä aamusta siskoni oli kärrymies. (38)

Kun työnjohtaja seuraavana päivänä ihmettelee, että ”mikä helvetin kääpiö tuolla huseeraa”, käskevät miehet kuorossa tämän pitää turpansa kiinni. Tämä tarina on hyvä esimerkki Järvelän usein humoristisesta tyylistä. Amanda todellakin ”antaa valoa”, kuten August toteaa.

Myöhemmin kolmikko on räjäyttämässä kalliota ensin ruudilla ja sitten nitroglyseriinillä – taito, jonka Paracelsus- niminen mies on oppinut Amerikassa. Ja panosten sytyttäminenhän on ”seiffiä workia” kun ei hätäile. Koeräjäytys nitroglyseriinillä tehdään harjunrinteeseen insinööri Appelbergin päätöksellä – Amandan vastaväitteet kuitataan lapsen tietämättömyydeksi. Seuraa yksi teoksen monista groteskeista kohtauksista, sillä harjuun on haudattu työmaalla kuolleita. Räjähdyksen jälkeen insinööri kerää sekopäisenä maassa lojuvia ruumiinkappaleita kuin ”koittaisi koota vainajan uudestaan elämään”.

Laskettuaan raajat varovaisesti alas hän istui maahan luomansa uuden, uljaan ihmisen viereen. Sillä oli yksi jalka ja kolme vasenta kättä. Pää puuttui. (124)

Punasoluja Suomi-neidon verisuonissa

Amandan ja Ilmarin oloja ratatyömaalla seurataan pari vuotta, minkä jälkeen siirrytään vuoden 1918 maaliskuun alkuun. Kuutamo, Amandan pojantytär, käyttelee Maxim-kuularuiskua punaisten panssarijunassa, jossa työskentelee myös sanitääri Tekla. Kuutamon Voitto-pojasta huolehtii mummi, koska Amerikkaan lähteneen isän on ”helvetin huono suuntavaisto” vienyt Sysmään. Amanda piirtää Voitolle Suomen kartan, jossa rautatiet kulkevat valtimoina ja laskimoina, ja hän itse on ”Suomi-neidon sanitääri”, joka pitää verisuonet kunnossa. Sodankäynti on sekavaa, ja välillä tulitetaan omia, mutta syyllisiä ovat tietysti lahtarit. Panssarijunan päällikkö Lehtinen kirjaa omat möhlintänsä sotapäiväkirjaan voittoisina taisteluina.

Amanda on säilyttänyt suorasukaisen, äkeän tyylinsä – henkilöhahmona Kuutamo ei valitettavasti yllä hänen tasolleen. Ratatyömaahan ja Kymijoen ylittävään Korian siltaan palataan pariinkin otteeseen. Sillan rakentaminen oli valtava ponnistus; Amandan mielestä niin uusi kuin vanha silta ovat kirotut ja ”joenpohja täynnä vainajia”. Kun tulee puhe yli-inhimillisiä voimia omaavista sankareista, toteaa mummi Kuutamolle, että tämäkin lienee vain ”tavallinen pikku muurahainen kuten me kaikki”:

Muurahaista muistellaan sankarina vasta sitten kun se on tapettu, Sitten sille pystytetään yhteinen muistopysti tuhannen muun kuolleen murkun kanssa. Eikä kellään niistä ole nimiä. Pystiin kaiverretaan: Tuntemattomalle muurahaiselle. Eteen sytytetään muistokynttilä kerran vuodessa. Jos muistetaan. (208)

Toinen osa päättyy kohtaukseen, jossa Kuutamo ja Tekla yrittävät kävellä panssarijunan vaunun alta kolmenkymmenen askeleen matkan suojaan valkoisia sotilaita parveilevan ratapihan läpi. Kuutamon laskemat askeleet lomittuvat ympärillä olevan kaaoksen ja Jääkärimarssin säkeiden kanssa.

Elämän- ja kuolemanlanka

Kolmannen osan kiinnostavimmaksi hahmoksi kasvaa Voiton avukseen saama, ”ihmisenpuolikas” Hesekiel, jolla on takanaan värikäs työhistoria ja kymmenen vuotta mielisairaalassa. Hesekiel alkaa kunnostaa vanhaa venäläistä höyryveturia ja tekee Voiton määräämiä töitä, jos sattuu huvittamaan. Syrjäisellä asemalla touhuaa siis kaksi armeijan epäkelvoksi havaitsemaa miestä, sillä Voitto on saanut osuman sekä jalkaansa että hermoihinsa. Hesekiel käy välillä ottamassa sähköshokkeja morsetuslaitteen johdon avulla vaientaakseen äänet päänsä sisältä. Mutta tulee kerta, jolloin Hesekiel ei pääse äänistä eroon, ja miehiä odottaa sivuraiteella järkyttävä näky. Järvelä käyttää taitavasti groteskia korostamaan tarinaa: nälkäradan kuvauksessa groteski on räjäytettyine ja lahoavine ruumiineen vielä rabelaismaista naurua kuolemalle. Toisessa osassa, jossa pelloilla viljan sijaan lojuu ruumiita ja ihmisiä heitellään Korian sillalta alas, ollaan jo astetta vakavampia. Kolmannessa osassa groteski on paikoin järkyttävää ja mustaa, kuten kohtauksessa, jossa hirvittävä näky ”lyyhistää” Hesekielin ja Voiton polvilleen. ”Taivas itkee” ja niin tekisi myös lukijan mieli itkeä. Voitto kysyy kuten niin monet: ”Miksi? Miksi? – – Miksi en ajatellut omin aivoin? Miksi vaikenin?” Hivenen toivoa teoksen loppuun tuo suurisilmäinen tyttövauva, joka saa nimekseen Alku, vaikka isomummi ”jupisee taustalla yhä maailmanlopusta”.

Järvelä on sitonut nämä eri vuosiin ajoittuvat luvut taitavasti yhteen. Teos alkaa toimittaja Mathias Mattsonin sanoilla, kun tämä ylistää ratahanketta, jota varten senaattorit ovat tulleet mäen harjalle kilistelemään lasejaan. Mattson, oikealta nimeltään Matti Matinpoika, jota kutsuttiin Taskumatiksi erotukseksi samannimisistä veljistään, kirjoittaa lehtijutun ohella Monte-Criston kreivin tyylistä seikkailuromaania nimeltä Kiskojen Kreivi, jonka unohtumattomana sankarina seikkailee hänen itsensä kaltainen mies. Hänen kultakellonsa, johon on kaiverrettu kirjaimet MM, siirtyy Amandan omistukseen ja lopulta Voitolle – Amandalle kirjaimet tarkoittivat Maailman Murenemista ja Kuutamolle Maailmanmestaria. Kesken jäänyt käsikirjoituskin säilyy, koska Ilmar haluaa iltaisin kuulla Amandan lukevan sitä hänelle. Myöhemmin Voitto kirjoittaa käsikirjoitukselle jatkoa, ja Mattsonkin saa palata Matti Matinpojaksi, joka on Voiton mielestä uskottavampi nimi ratajätkälle. Toistuvia motiiveja ovat myös Amandan, Kuutamon ja Voiton taipumus nähdä näkyjä ja rataan liittyvät, muistoja lapsuudesta kantavat piirustukset.

Groteskit kuvaukset milloin naurattavat milloin itkettävät mutta pitkäveteiseksi tämä radanrakennuksesta, höyryvetureista, panssarijunista, sotilaskuljetuksista ja paljosta muusta rautateihin liittyvästä kertova teos ei missään vaiheessa muutu. Samalla Järvelä tulee kirjoittaneeksi Suomen historiaa valtakeskuksista syrjässä olevia kunnioittaen.

Jari Järvelä: Raiteet. Tammi, 2025. 479 s.

Järvelä on käsitellyt sisällissotaa aiemmin Finlandia-ehdokkaanakin olleessa romaanissaan Kosken kahta puolta, josta kirjoitin myös arvion.

Helsingin Sanomat, kirj. Antti Majander

Kulttuuritoimitus, kirj. Jukka Ahtela

Satakunnan Kansa, kirj. Jari Olavi Hiltunen

Tiina Kristoffersson & Vesa-Matti Toivonen: Nämä sanat ovat vain sinulle

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Nämä sanat ovat vain sinulle on Tiina Kristofferssonin ja Vesa-Matti Toivosen toinen yhteinen aikuisille suunnattu romaani. Teos liikkuu kahdella aikatasolla, joista menneisyyteen sijoittuva vie lukijan 1940-luvun kansallissosialistiseen Saksaan – syy, miksi ylipäätään tartuin kirjaan ja hyvä niin, sillä ahmin kirjan kahdessa illassa.

Tiina Kristofferssonin ja Vesa-Matti Toivosen romaanin Nämä sanat ovat vain sinulle kannessa on narulla sidottu kirjenippu.

Maria on jäänyt isän kuoltua huolehtimaan yksin pienestä Kissankello-kustantamosta. Hänet kuvataan teoksen alkulehdillä kaikesta huolissaan olevaksi viisikymppiseksi naiseksi, joka elää kissansa Monnin kanssa eikä edes kaipaa romantiikkaa elämäänsä. Työterveyslääkäri määrää ahdistuneelle Marialle estrogeenigeeliä, mielialalääkkeitä ja voimaharjoittelua. Onneksi romantiikka jää kuitenkin kustantamon viihdekirjailijan, 85-vuotiaan Ritva Kanervan hoidettavaksi.

Kun Helsingin Sanomat julkaisee haastattelun, jossa arvostettu psykiatri Arne Ahlfors liitetään natsi-Saksan hirmutekoihin, alkaa kustantamossa työskentelevä Kaisla tutkia asiaa. Oliko hänen kaukainen sukulaisensa osallistunut natsien Aktion T4 -eutanasiaohjelmaan murhaamalla potilaitaan Bergwaldin sairaalassa? Miksi hän oli toiminut nimellä Sören Kasser? Historiaa opiskeleva Kaisla haluaa osoittaa toisen historiantutkijan väitteet Arnen natsimenneisyydestä vääriksi. Ehkä hän voisi kirjan kirjoittamalla pelastaa samalla kustantamon.

Kaisla pääsee äkeän isotätinsä Cecilian hulppeaan kartanoon penkomaan Arnen jäämistöä. Saksaksi kirjoitetun päiväkirjan ja muiden lähteiden läpikäyminen näyttää ensin toivottomalta, mutta avuksi tulee Ritvan ihastus Martti, joka osaa saksaa – ja tekoäly. Kuka on salaperäinen N., jonka kirjeitä Arne on säästänyt? Menneisyys ei ole läsnä pelkästään Arnen jäämistön kautta, vaan osa luvuista vie lukijan tapahtumien keskelle vuosiin 1940 ja 1941.

Molemmat aikatasot pysyvät hyvin tasapainossa ja säilyttävät mielenkiintonsa. Henkilöhahmot jäävät ehkä vähän ohuiksi, mutta toisaalta viihdyin heidän seurassaan niin hyvin, että en panisi pahakseni, vaikka he seikkailisivat seuraavassakin romaanissa. Pidin myös siitä, että mukana oli monen ikäisiä hahmoja, mikä tietysti antaa lukijakuntaa ajatellen tarttumapintaa lisää. Teoksessa on myös huumoria – Martin lausuma eroottinen runo ja höyryjunan ja kumiankan risteytykseltä kuulostava hierottava saivat nauramaan ääneen. Kustantaja mainostaa teosta hyvän mielen kirjana kuten tekijöiden edellistä Kangaskauppa joen varrella -romaania. Genre ei kuulu omiin suosikkeihini, mutta teoksessa kuvattu yhteisöllisyys, se miten Maria omaksi hämmästyksekseen saa tukea monelta taholta ja alkaa uskoa ihmisten hyvyyteen, lämmittää kieltämättä tällaisena synkkien uutisten aikana.

Tekijöiden loppusanoissa on lisätietoa historiallisesta taustasta ja käytetystä lähdemateriaalista. En reagoinut ensin ollenkaan nimiin Harro ja Libertas, vaikka olisi pitänyt, sillä kyse on Harro ja Libertas Schulze-Boysenista, joista Norman Ohler kirjoittaa tietokirjassaan Soluttautujat. Rakkautta ja vastarintaa Hitlerin Berliinissä (2021). Teos teki aikoinaan suuren vaikutuksen ja kirjoitin siitä arvion.

Tiina Kristoffersson & Vesa-Matti Toivonen: Nämä sanat ovat vain sinulle. Bazar, 2025. 315 s.

Pyhän temppeliviikunan siemen

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Iranilaisen ohjaajan Mohammad Rasoulofin elokuva Pyhän temppeliviikunan siemen on viimein kirjastoissa lainattavissa. Teattereissa elokuva oli alkuvuodesta. Aiempien töidensä vuoksi valtaapitävien epäsuosioon joutunut Rasalouf joutui kuvaamaan elokuvaa salaa. Ohjaaja pakeni maasta vähän ennen ensi-iltaa Cannesin elokuvajuhlilla, jossa elokuva sai tuomariston erikoispalkinnon. Pyhän viikunapuun siemen tukahduttaa lopulta isäntäpuunsa, ja nimen onkin nähty symboloivan Iranin hallintoa.

Elokuvan Pyhän temppeliviikunan siemen kansikuva.

Elokuva kertoo yhden perheen tarinan. Isä Iman (Missagh Zareh) saa parinkymmenen vuoden uran jälkeen ylennyksen tutkintatuomariksi, mikä voisi tietää perheelle suurempaa asuntoa. Äiti Najmeh (Soheila Golestani) huolehtii kodista. Tyttäret Rezvan (Mahsa Rostami) ja Sana (Setareh Maleki) ovat kuin ketkä tahansa nuoret, jotka kuuntelevat puhelimiltaan musiikkia ja viestittelevät ystäviensä kanssa.

Ensimmäisen tunnin aikana keskitytään paljolti perheen sisäiseen dynamiikkaan. Vanhempien suhde on lämmin eikä isä vaikuta tyttäriään kohtaan turhan ankaralta. Yhteenotoissa äiti asettuu kuitenkin aina isän puolelle pyrkien estämään isomman riidan syntymisen. Uskottavuutta tarinaan tuo se, ettei Imanin hahmokaan ole yksioikoinen. Saatuaan ylennyksen hän valittaa kollegalleen, että hänelle ei pyynnöistä huolimatta anneta aikaa tutkia tapauksia vaan syyttäjä sanelee tuomiot. Iman mukautuu, vaikka työ käy raskaaksi varsinkin, kun Teheranin kaduilla aletaan mellakoida. Turvakseen Iman saa aseen. Kun ase katoaa, tunnelma kotona muuttuu painostavaksi. Rasalouf kuvaa taitavasti, miten Imanista tulee yhä vainoharhaisempi. Epäilykset kohdistuvat ensin vanhempaan tyttäreen Rezvaniin mutta lopulta ei vaimokaan ole epäilysten ulkopuolella. Seuraa keskusteluja, jotka alkavat yhä enemmän muistuttaa poliisikuulusteluja.

Rezvan ja Sana seuraavat tapahtumia puhelimiltaan. Mellakoiden taustalla on nuoren naisen Masha Aminin kuolema syksyllä 2022. Siveyspoliisi pidätti ja hakkasi Aminin, koska hänen huivinsa ei peittänyt hiuksia riittävän hyvin. Myös katsoja näkee puhelimilla kuvatut videot ja sen, miten virkavalta tukahduttaa mielenosoitukset raa’asti ampumalla vesitykeillä, hakkaamalla ja pidättämällä mielenosoittajia.

Protesteissa huudettiin iskulausetta ”Nainen, elämä, vapaus”. Äitiä näyttelevä Golestani oli osallistunut itsekin protesteihin. Olen aikaisemmin kirjoittanut arvion Marjane Satrapin toimittamasta samannimisestä sarjakuvateoksesta. Liitin siihen mukaan linkin protestiliikkeen tunnuslauluun Baraye, joka muuten soi elokuvassa hetken Imanin viereen pysäköidyn, nuoren lippalakkipäisen naisen ajaman auton avoimesta ikkunasta. Tässä tuo kaunis, vaikuttava laulu laulaja-lauluntekijä Shervin Hajipourin esittämänä.

Ehkä elokuvan jännite olisi säilynyt paremmin koko kestonsa ajan (2 h 47 min) pimeässä katsomossa tapahtumia suurelta kankaalta seuraten. Etenkin elokuvan loppuhuipennus raunioiden sokkeloissa olisi päässyt paremmin oikeuksiinsa teatterissa. Nyt katsominen jakautui parille illalle, mutta siitä huolimatta elokuvassa olisi mielestäni ollut tiivistämisen varaa, niin vaikuttava kuin se kokonaisuutena olikin.

Elokuvan traileri Youtubessa

Tässä muutamia arvioita elokuvan ensi-illan (7.2.2025) ajoilta:

Kulttuuritoimitus, kirj. Antti Selkokari

Helsingin Sanomat, kirj. Sakri Pölönen

Suomen Kuvalehti, kirj. Kalle Kinnunen

Joki-kirjastoissa saatavissa olevat iranilaiset DVD-elokuvat

Kirjastojen Cineast-elokuvapalvelusta (cineast.fi) löytyvät muun muassa

  • Pieni pala kakkua (2024; ohj. Maryam Moghadam)
  • Holy Spider (2022; ohj. Ali Abbasi)
  • Sankari (2021; ohj. Asghar Farhadi)
  • Balladi valkoisesta lehmästä (2021; ohj. Maryam Moghadam)
  • Kolme naista (2018; ohj. Jafar Panah)
  • The Salesman (2016; ohj. Asghar Farhadi)

Mariam Naiem, Julija Vus & Ivan Kypibida: Pitkän sodan lyhyt historia

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Pitkän sodan lyhyt historia on sarjakuvateos Ukrainan ja Venäjän suhteista läpi vuosisatojen tämän päivän sotaan. Teoksen on kirjoittanut ukrainalaisaktivisti ja kulttuurintutkija Mariam Naiem ja kuvittaneet sarjakuvataiteilijat Julija Vus ja Ivan Kypibida. Realistista, harmaasävyistä kuvitusta täydentää oranssi, kuten Ukrainasta kertovalle sarjakuvateokselle hyvin sopii.

Mariam Naiem, Julija Vus & Ivan Kypibida: Pitkän sodan lyhyt historia -sarjakuvateoksen kansikuva.

Nuori Vika-niminen nainen herää aamuyöllä ilmahälytykseen. Kello on kaksi, Vika pudottaa puhelimen lattialle ja painaa tyynyn kasvoilleen. Hän viestittelee tilanteesta matkoilla olevalle asuintoverilleen, joka kehottaa menemään eteiseen. Kylmäävän ironisesti nimetty osio ”Sotainfoa vasta-alkajille” kertoo, että jos pommisuojaa ei ole, niin ihmisiä kehotetaan menemään joko eteiseen tai kylpyhuoneeseen, koska siten on kaksi seinää suojaamassa iskulta. Vika raahaa patjan eteiseen ja alkaa etsiä puhelimesta tietoa kansanmurhasta. Seuraa kuuden aukeaman mittainen historiaosuus vuosien 1932–1933 nälänhädästä eli holodomorista, joka nykyään on yleisesti tunnustettu kansanmurhaksi. Tragedia on säilynyt kollektiivisessa muistissa ja sen seuraukset näkyvät yhä tänään esimerkiksi suhtautumisessa ruokaan: ”Lautanen on syötävä tyhjäksi.”

Aukeama sarjakuvateoksesta Pitkän sodan lyhyt historia.
Aukeama Pitkän sodan lyhyt historia -sarjakuvateoksen alusta, jossa Vika on herännyt aamuyöllä puhelimen ilmoitukseen ilmahälytyksestä.

Tämä rakenne – Vikan kokemukset ja historiaosuudet – toistuvat läpi teoksen, tosin niin että Vikan osuudet lyhenevät, mikä ei välttämättä ollut kokonaisuuden kannalta oikea ratkaisu, sillä paikoin teksti muuttuu faktojen luettelemiseksi.

Historiaosuus jatkuu kertomuksella ruhtinas Vladimir Suuresta ja Kiovan ruhtinaskunnasta, josta käytetään myös nimitystä Kiovan Rus. Nimitys selitetään historioitsija Serhi Ploh’ia lainaten:

Nimityksen Kiovan Rus keksivät tutkijat 1800-luvulla. Nykyään se tarkoittaa laajaa valtiota, jonka keskus oli Kiovassa ja joka oli olemassa 900-luvulta 1200-luvun puoliväliin, jolloin se hajosi mongolien iskuihin.

Tutkimuksessa nimitys Kiovan Rus on vakiintunut, mutta aikalaislähteissä se oli Russien maa tai Rus.

Vladimir antoi kastaa itsensä ortodoksiseen uskoon, jotta saattoi ottaa Bysantin keisarin sisaren Annan puolisokseen. Seuraava sivu kuvaa, miten Venäjä on pyrkinyt hyödyntämän Ukrainassa vuodesta 2008 vietettyä juhlapäivää. Kiinnostavaa oli lukea myös kasakoista, joilla Ukrainassa näyttää olevan huomattavasti parempi maine kuin Suomessa, jossa heidät on liitetty isonvihan ajoista erilaisiin tihutöihin ja laittomuuksiin.

Kuva teoksesta Pitkän sodan lyhyt historia.

Teoksen lopussa on lueteltu tärkeimpiä lähteitä sekä erikseen viitteitä sivuilla esiintyviin tietoihin, joskaan itse sivuilta en löytänyt sivunumeroita. Teoksessa ei ollut mainintaa siitä, onko historiaosuuksissa käytetty asiantuntijoita tai faktantarkistajia. Osa etenkin uudemmista tapahtumista on uutisia seuraavalle pääpiirteissään tuttuja – Viktor Juštšenkon myrkytys dioksiinilla vaalikampanjan aikana, oranssi vallankumous, Krimin valtaus jne. Ylipäätään teos on hyvä muistutus nykyiseen tilanteeseen johtaneista tapahtumista.

Mariam Naiem (kirj.), Julija Vus & Ivan Kypibida (kuv.): Pitkän sodan lyhyt historia. Alkuteos Korotka istorija dovhoji viiny, suom. Eero Balk. Tammi, 2025. 112 s.

Tammen sivuilla kerrotaan, että kirjan tuotto menee Suomen Unicefin kautta Ukrainan lasten hyväksi.

Mariam Naiemin sivut, jossa hänen artikkeleitaan englanniksi.

Sisko Latvus: Rudolfin näköinen poika

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Törmäsin Sisko Latvuksen nuortenromaaniin Rudolfin näköinen poika (2025) selatessani Kotimaiset kirjablogit -sivustolta uusia blogipostauksia. Tarina alkaa, kun Jasper vie rippikuvansa mummilleen, joka havaitsee yhdennäköisyyttä Jasperin ja yli sata vuotta kuolleen isoisänsä Rudolfin kanssa. Jasper hätkähtää kuullessaan, että Rudolf oli ammuttu vain 20-vuotiaana. Tämä ”murhamysteeri” johtaa Jasperin sisällissodan sekasortoisiin tapahtumiin. Rudolfin tarina perustuu kirjailijan äidin isän elämään.

Sisko Latvuksen nuortenromaanin Rudolfin näköinen poika kannessa on yhdistetty valokuvan palasia ja piirrosta nuoresta pojasta.

Aivan ensimmäisenä Jasper etsii Rudolfin tiedot Sotasurmat 1914–1922 -sivustolta: ”Kuolinpäivä 25.5. [- -] Surmamotiivi punakaartilainen”. Sukututkimuksesta kiinnostuneen Minna-tädin keräämä aineisto ja kirjastosta lainatut kirjat auttavat Jasperia selvittämään niin sodan taustoja kuin Rudolfin kohtaloa. Keskustelussa vanhempien kanssa paljastuu, että suvut ovat olleet sodassa eri puolilla:

Minun vaarini isä oli veljiensä kanssa valkoisten joukossa. Silloin kun Mannerheim ratsasti Helsinkiin, he olivat marssimassa siellä voitonparaatissa valkoiset nauhat käsivarsissaan.
– Ai milloin ne marssi stadiin? minä halusin tarkentaa.
– No millos se nyt oli. Toukokuussa 1918 varmaan, kun sota oli päättynyt. [- -]
– Aika törkeetä, minä huomautin. – Miten silloin voitiin vielä tappaa ihmisiä, kun sota oli kerran jo ohi?
– Loistava kysymys, isä sanoi. – Sitähän tässä on ihmetelty jo sata vuotta. (20–21)

Latvus kuvaa uskottavasti, miten hämmentävältä sisällissodan aikaiset tapahtumat voivat tuntua 2020-luvun näkökulmasta. Rudolfistakin paljastuu seikkoja, jotka saavat Jasperin toivomaan, ettei olisi koskaan alkanut tutkia asiaa. Mutta Rudolf ei jätä Jasperia rauhaan vaan tulee jopa tämän uniin. Jasper lukee kuulustelupöytäkirjoja ja tajuaa kuulevansa niissä Rudolfin äänen – Jasperin on vain kuviteltava kysymykset ja käännettävä selostus puheeksi, mikä tietysti tekee samalla tekstistä lukijaystävällisemmän.

Teoksen toisessa tarinalinjassa seurataan Jasperin ja hänen ystäviensä bändiharrastusta. Jasper on rippileirillä tutustunut Einoon ja Juuliin, joiden kanssa jatketaan leirillä alkanutta soittamista ja haaveillaan oman bändin perustamisesta. Juulin kanssa Jasper voi myös puhua Rudolfista ja tämän teoista. Ensimmäisenä biisinä opetellaan soittamaan irlantilaisen The Cranberries -yhtyeen Zombie, jonka sanoma on yhä ajankohtainen tänään:

Kun luin Zombien sanoja, se alkoi näyttää Rudolfin sodalta. Jos vaihtoi vuosiluvun 1916 tilalle 1918, sama sodan hirviö uhkasi vieläkin. Since nineteen eighteen, in your head, in your head they’re still fightin’… Aina vain jossakin päin maailmaa ammuttiin ja itkettiin ja ihmisiä kuoli ihan turhaan. (24)

Sisko Latvus on kirjoittanut yli 20 nuortenkirjaa, joista Siperiaan karkotetuista inkeriläislapsista kertova Kaukana omalta maalta (2011) oli Finlandia Junior -ehdokas ja inkeriläisistä paluumuuttajista kertova Kaksi sateenkaarta (2015) Topelius-palkintoehdokas. Latvus on työskennellyt lähetystyöntekijänä Ranskassa ja Venäjällä. Romaanissa Rudolfin näköinen poika usko on läsnä luontevalla tavalla riparilaulussa ja siinä, miten Jasper muistaa kertomuksen ristille naulitusta rikollisesta, joka kääntyy Jeesuksen puoleen sanoen ”Muista minua”. Suvussa kulkevan tarinan mukaan Rudolfin ystävä Juho oli huutanut tien varrella seisseelle tutulle miehelle ”Muistakaa meitä”, kun heitä oli kuljetettu teloitettaviksi (86–87). Muistamisen merkitys toistuu myös Jasperin sanoittamassa Rudolfista kertovassa laulussa, jonka bändi pääsee esittämään itsenäisyyspäivän konsertissa.

Teoksen lopun kiitoksissa nimetään kolme lähdeteosta, joista Antti Rämäsen Rikottu rajamaa oli omassa hyllyssäni (ks. arvioni teoksesta); Rudolf mainitaan kuin mainitaankin kirjassa useita kertoja. Ensimmäiset kiitokset on kuitenkin omistettu tekijän isovanhemmille Annalle ja Rudolfille sanoin ”kiitos elämästä”. Päällimmäiseksi teoksesta jääkin ajatus jokaisen elämän merkityksellisyydestä.

Kirjoitin riparivihkoon: Ammuttu Raivolassa 25.5.1918.
Menin katselemaan ikkunasta ja minua itketti. Pikkulapset juoksentelivat pihalla pallon perässä. He olivat elossa. Varpuset pyrähtelivät koivussa, jonka kellastuneet lehdet olivat putoamassa. Keväällä silmuista kasvaisivat uudet vihreät lehdet. Minä hengitin. Elämäni oli vasta alussa. Jos Rudolfille ei olisi syntynyt Viipurissa tytärtä ja tälle kuutta lasta, joista yksi oli mummini, minua ei olisi olemassa. Hänen elämänsä jatkui minussa.
Ei hän turhaan elänyt. Melkoinen jätkä. (88)

Sisko Latvus: Rudolfin näköinen poika. WSOY, 2025. 112 s. (Kustantajan sivulta voi lukea tekstinäytteen teoksesta.)

Lue lisää teoksen taustoista Sisko Latvuksen blogista

Kirjailijan haastattelu Helsingin Sanomissa, kirj. Laura Kytölä

Arvio Päivi Heikkilä-Halttusen Lastenkirjahylly-blogissa

Podcasteja, äänikirjoja ja luettavaa – sukellus ruotsin kieleen

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Olen innokas ruotsin kielen harrastaja ja yritän pitää kielitaitoa yllä eri tavoin ja samalla oppia uutta. Luen ja kuuntelen paljon muun muassa E-kirjaston kautta ja viime vuoden aikana olen löytänyt podcastit. Tässä joitain vinkkejä huviksi ja hyödyksi!

Sommarpratare – kesäpuhuja

Sommarpratare-sarjasta osui silmiin kirjailija Ulrika Hanssonin ohjelma, jossa hän kuvaa, miten muutto vuonna 2005 Suomesta Ruotsiin Taalainmaalle Hedemoraan aiheutti identiteettikriisin (I Sverige gick Ulrika Hansson från duktig flicka till arbetslös – längtan hem till Österbotten var stor, 7.7.2025).

Pidän Hanssonin romaaneista ja olen esitellyt blogissani teoksen Jaktlaget (19.2.2023) ja historiallisen romaanin Det är inte synd om Edna Svartsjö, jotka molemmat sijoittuvat ruotsinkieliselle Pohjanmaalle.

Hansson pohtii suorittamisen vaikutusta identiteettiimme: ”Vem är jag om jag inte presterar?” Hansson haki kahdeksaakymmentä työpaikkaa kaikilta mahdollisilta aloilta toimistotyöstä kulttuurialan paikkoihin tuloksetta. Hansson halusi ruotsalaisten ymmärtävän, että hän on käynyt koulunsa ruotsiksi ja että kirjasto on täynnä ruotsinkielisiä kirjoja ja…. Hän sai kuitenkin tuntea olevansa maahanmuuttaja muiden joukossa. ”Kanske en del av lyckan handlar om just det här: en längtan efter att bli sedd och förstått fullt ut”, Hansson kuvailee tunteitaan. Lopulta onni kääntyi ja työpaikka löytyi, vaikkakin projektin rahoitus ehdittiin perua. Myöhemmin Hansson pääsi toimittajaksi paikallislehteen, jonka päätoimittaja rakasti Suomea ja riemastui löytäessään tekstistä finlandismeja!

Näst sista ordet eli toiseksi viimeinen sana

Näst sista ordet -podcastin juontajat.

Näst sista ordet -podcast käsittelee ruotsin kieltä rennolla otteella. Juontajat Jens Berg ja Jenny Sylvin keskustelevat vieraiden kanssa ja vastailevat katsojien kysymyksiin. Ohjelmissa on käsitelty niin sekakieltä, vöyriläisen KAJ’n murretta, vahvistussanojen epäloogisuutta (”grymt snäll”) kuin sitä, miten kieli paljastaa puhujan luokkataustan. Ohjelmassa tehdään paljon kyselyjä kuuntelijoille, ja kesäkuussa paljastettiin vaikeimmin ymmärrettävä suomenruotsin murre. Vieraana oli ruotsalainen Peter Törnroth, joka sai kuunneltavakseen kolmen kärjen: kolmantena oli stadin slangi 7 prosentilla ja toisena Kokkolan seudun murre grondsprååtsi 25 prosentilla. Entä minkä murteen kuuntelijat olivat äänestäneet kaikkein vaikeimmaksi ymmärtää peräti 61 prosentilla?

Ruotsia sarjakuvan keinoin

Suosikkikirjailijani Lars Sund ja Leo Ågren käyttävät romaaneissaan ruotsinkielisen Pohjanmaan murteita: Sund Pohjanmaan eteläosan ja Ågren pohjoisosan, lähinnä Uudenkaarlepyyn ja Pietarsaaren alueen murteita. Lisäksi molemmat höystävät dialogia laajalle levinneillä puhekielisillä ja suomenruotsalaisille murteille yhteisillä piirteillä. Kokkolan kirjaston aulassa on kulttuurikeskus Luckan, josta bongasin keväällä murteelle käännetyn Asterixin Reiså yvi Atlanten (2024; suomennettu nimellä Asterix ja suuri merimatka). Käännös on siis tehty grondsprååtsiksi, jonka Näst sista ordet -podcastin kuuntelijat äänestivät toiseksi vaikeimmaksi suomenruotsin murteeksi. Murrekirjoitusta kehotetaan usein lukemaan ääneen, jolloin teksti on helpompi ymmärtää: esimerkiksi kuvan viimeisen ruudun stsäll muuttuu ymmärrettäväksi ääneen lukemisen – ja tietysti kontekstin – avulla (’skälla’ eli ’haukkua’).

Kuvakaappaus Asterix-murresarjakuvasta. Kuvassa Asterix ja Obelix riitelevät veneessä merellä.
Kuva sivulta 10 Asterix-sarjakuvateoksesta Reiså yvi Atlanten.

Jos ääneen lukeminen ei auta, niin kannattaa tsekata netin Ordbok över Finlands svenska folkmål – murresanakirja. Tosin tässä tapauksessa apua löytyi paremmin Soole på bakka -sanakirjasta, joka on Kokkolan ja Alavetelin alueiden murteen sanakirja ja jonka senkin aikoinaan löysin Luckanista. Seudulla arvostetaan murretta, sillä molemmat teokset, niin sarjakuva kuin sanakirja, ovat paikallisen Dialektens Vänner -ryhmän työn tuloksia.

Asterix ja Obelix palaavat metsältä keskelle tappelua, joka on saanut alkunsa kalakauppiaan suututtua tuotteidensa arvostelemisesta. Ystävykset lähtevät merelle kalaan, mutta riitahan siitä syntyy, kun Obelix Asterixin käskystä heittää verkon veteen.

Kriitikkopaneeli

Lopuksi vinkki kulttuurin ystäville: Kritikerpanelen, jossa kriitikot keskustelevat Simon Karlssonin johdolla ajankohtaisesta kirjallisuudesta, elokuvista, musiikista ja teatterista. Jokaiseen osaan (noin 20–25 min) liittyy Ylen sivuilla julkaistu johdantoartikkeli, jossa esitellään aihe ja keskustelijat. Kirjallisuuskriitikot ovat ruotineen muun muassa Ann-Luise Bertellin uuden romaanin Skuggas (2025) ja Johanna Holmströmin jännitysromaanin Vargens unge (2014, suom. Suden lapset). Luin Holmströmin romaanin kesällä. Kirja on sen verran paksu (yli 400 sivua), että en halunnut ottaa sitä matkalle mukaan. Tapahtumat jäivät kuitenkin pyörimään mieleen niin, että matkan aikana oli ostettava äänikirja, jota kuunnellessa osaksi valvottu yö ja kotimatka junassa hurahtivat huomaamatta. Lukijana on yksi suomenruotsin upeimmista äänistä, näyttelijä Linda Zilliacus.

Johanna Holmströmin jännitysromaanin Vargens unge kannessa pieni poika makaa sammaleen keskellä.

Vielä muutama sana Holmströmin teoksesta, josta oli tarkoitus kirjoittaa oma postauksensa, mutta muut työt veivät ajan. Erikoista romaanissa on, että tapahtumat sijoittuvat Kuhmoon eli kauas suomenruotsalaisen kirjallisuuden perinteisiltä alueilta. Niinpä suuri osa päähenkilöistä on suomalaisia, mutta se näkyy tekstissä vain muutamina yksittäisinä suomenkielisinä sanoina. Tapahtumat sijoittuvat kahdelle aikatasolle: vuonna 2000 Gloria muuttaa toisella kymmenellä olevan poikansa Luukaksen kanssa ekokylä Toivolaan. Toukokuussa 2023 ilmestyy pieni, likainen poika Seija ja Tarmo Sadeniemen pihalle. Paikalliset poliisit Minna Salminen ja Timo Kyrö alkavat tutkia, mistä poika on tullut ja miksi kukaan ei tunnu kaipaavan häntä. Holmström kietoo tapahtumiin niin koronapandemian kuin Ukrainan sodan nostattamat pelot. Jossain oli maininta, että teos aloittaisi sarjan – toivottavasti näin on, sillä niin vetävän tarinan Holmström on luonut.

Peter Lüttge nostaa arviossaan Svenska Ylen sivuilla esiin romaanin kytkökset Kalevalaan.

Leena Riekko kirjoittaa Kulttuuritoimituksen sivuilla, miten on ” virkistävää lukea jännitysromaaniksi luokiteltu romaani, jossa kuvataan paljon muutakin kuin rikos ja sen selvittäminen”, ja tähän mielipiteeseen yhdyn täysin.

Elli Salo: Keräilijät

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Ljudmila nousi ja lähti uimaan:
”Teen pidemmän lenkin. Jos minua ei kuulu, älkää huolestuko. Jos kaskelotti luulee minua hylkeeksi ja nielaisee vatsaansa, niin se on sitten minun kohtaloni, se on määrätty niin!” Saunan ovi paukahti kiinni.
”Ljudmila on niin iloinen”, sanoin Anille, joka oli noussut lauteille viereeni.
”Ljudmila on juuri niin iloinen, että sanoo iloisesti näkemiin, kipittään vaunuunsa ja työntää päänsä kaasu-uuniin”, Ani sanoi ja heitti löylyä. (158)

Tragiikkaan taipuvia ihmiskohtaloita, viistoa huumoria, groteskeja kohtauksia ja mestarillista kieltä. Elli Salon romaanin Keräilijät edessä ei voi kuin antautua tarinan vietäväksi.

Elli Salon romaanin Keräilijät kansikuva.

Keräilijät kertoo kolmen eri-ikäisen naisen kohtaamisesta leirintäalueella Kainuussa itärajan läheisyydessä. Heini on arkeologi, joka tulee kartoittamaan toisen maailmansodan aikaisia joukkohautoja Läätteen (lue Raatteen) maisemiin. Etsinnöissä auttaa Ani, maailmalla palkittu luontokuvaaja, joka nyt pyörittää petokuvaukseen erikoistunutta matkailuyritystä. Ljudmila on Kostamuksesta Suomeen naitu entinen kirjastonhoitaja, jonka asuntovaunusta löytyy kokoelma Gulak-kirjallisuutta ja jonka mielestä sienestys on ”hauskinta mitä ihminen voi housut jalassa tehdä” (20). Ja sitten on vielä Ystävä, rajavartijan nuorempaan vaihtama koira, joka on ”niin arvovaltaisen oloinen, että sille teki mieli sanoa päivää ja näyttää henkilöpaperit” (13).

Kaikilla kolmella naisella on menneisyyden painolastinsa, ja he oireilevat eri tavoin, yksi surun sisäänsä padoten, toinen juoden ja kolmas maanisen pakkomielteisesti. Heinin pikkuveljen Paulin kuolemasta kerrotaan heti ensimmäisillä sivuilla. Suru pikkuveljestä kulkee Heinin tarinassa mukana, kun pienet arkipäiväiset asiat herättävät muistoja: Ljudmilan keittämät uudet perunat saavat Heinin muistamaan, miten Paulin kuolemaan jälkeen ”äiti keitti ison kattilallisen perunoita ja söi ne kaikki kerralla kuorineen” (113).

Ani kuskaa kesäkuukausina turisteja piilokojulle valokuvaamaan karhuja, teeriä, metsiä ja milloin mitäkin. Ani yrittää hoitaa omia kuvaushommiaan öisin, kun muulloin ei ole aikaa, mutta lopulta ”vittuuntui vaativiin turisteihin, pakeni velvollisuuksia, meni yksin piilokojuun, makasi siellä umpikännissä päiväkausia”.

Kerran Ani oli ollut hoitamassa karhujenruokintaa ja sammunut suolle. Karhut olivat tulleet syömään. Mitään ei ollut käynyt, karhut olivat vain haistelleet Ania kuin raatoa, antaneet hänen maata rauhassa. Mutta turistit kopissa olivat saaneet myöhemmin vakavia traumaperäisen stressihäiriön oireita. (87)

Tekstin joukossa on Anista kertova lehtijuttu, tekstiviestejä, muisteluksia sota-ajalta, thainkielinen voideresepti, pihlajansilmuamaretton ohje ukrainaksi ja eräkirjailija Erkki Järvenharjun teoksista poimittuja tarinoita. Viimeksi mainittujen yhteyteen merkityt lähdetiedot, jotka kertoivat kustantajan (Otava) ja julkaisuvuoden, erehdyttivät etsimään kirjailijaa kirjaston tietokannasta. Jälkisanoissa Salo kertoo saaneensa tarinoihin inspiraation Samuli Paulaharjun ja A. E. Järvisen teoksista. Jollain ihmeellisellä tavalla kirjailija onnistuu sitomaan nämä näennäisesti irralliset tekstisirpaleet palvelemaan kokonaisuutta.

Elli Salo on dramaturgi ja suomentaja, mikä näkyy teoksen rakenteessa ja kielessä. Keräilijät onkin uskomattoman hieno ja kypsä esikoisromaani. Romaaniin perustuvaa näytelmää esitettiin Kajaanin kaupunginteatterissa viime kaudella – toivottavasti ylistetystä näytelmästä saataisiin vierailunäytöksiä myös muualle.

Elli Salo: Keräilijät. Otava, 2025. 206 s.

Arvio Helsingin Sanomissa, kirj. Antti Majander

Kulttuuritoimituksen arvio Kajaanin kaupunginteatterin Keräilijät-näytelmästä (arvio 4,5 tähteä)

Chloe Dalton: Ystävänä jänis

Julkaistu Kirjoittaja: 2 kommenttia

Aloin laskeutua loivaa mäkeä tietä kohti, kun minut yllätti pikkuinen otus, joka nökötti minuun päin polun keskellä kulkevalla ruohokaistaleella. Pysähdyin äkkiä. Jäniksenpoika. [- -] Eläin ei ollut kämmeneni leveyttä pidempi. Se nökötti vatsallaan silmät auki ja lyhyet, silkkiset korvat tiukasti selkää vasten. Sen turkki oli tummanruskea, tuuhea ja pörröinen ja kasvoi selkärangan vieressä hauraina kiharoina. [–] Paljasta maata ja kuivaa ruohoa vasten oli vaikea sanoa, missä turkki päättyi ja maanpinta alkoi. (16–17)

Chloe Daltonin teoksen Ystävänä jänis kannessa on kaunis, korvat pystyssä oleva jänis.

Poliittisena neuvonantajana työskentelevä Chloe Dalton on pandemian vuoksi muuttanut maaseutukotiinsa. Kävelyretkellään hän kohtaa pienen jäniksenpojan, mutta jättää sen ensin emon löydettäväksi paikalleen. Kun poikanen nököttää samassa kohdassa vielä Daltonin palatessa neljän tunnin kuluttua, hän vie sen ruohoon käärittynä kotiinsa. Tästä alkaa ainutlaatuinen ystävyys, joka saa kiireistä elämää viettäneen, kaupunkien sykkeessä viihtyneen Daltonin löytämään hitaamman elämäntavan ja yhteyden luontoon.

Vain sata grammaa painanut poikanen jää ennusteista huolimatta eloon. Aluksi Dalton ruokkii sitä 50 millilitran tuttipullolla kolme kertaa päivässä kissanpennuille tarkoitetulla maitojauheella. Poikanen pysyttelee sille vuoteeksi ruohoilla pehmustetussa kenkälaatikossa tuntikausia hievahtamatta, kuten jäniksenpojat tekevät luonnossakin. Tämän vastapainoksi se venyttelee huolellisesti:

Se käveli etutassuillaan eteenpäin mutta pysyi istuallaan ja ojensi ruumistaan, kunnes vatsa oli lattiaa vasten ja takajalat täysin ojennettuina, ainoastaan takakäpälien kärjet olivat lattiaa vasten. Se ojensi häntänsä suoraksi taakse tai käänsi sen maata kohti. Jäniksenpojan ruumis oli nuolisuora neljä tai viisi sekuntia kerrallaan – ja korvat pystyssä ja valppaina – kun se venytti jokaista lihastaan niskasta nilkkoihin. (33)

Teos on täynnä ihastuttavia ja samalla tarkkoja kuvauksia jäniksen käytöksestä ja ulkonäöstä. Dalton oppii – välillä yrityksen ja erehdyksen kautta – mikä hänen hoidokilleen on parasta. Dalton hakee tietoa jäniksistä netistä ja kirjastoista lainaamistaan opuksista, mutta tuloksena on ”lukemattomia kuvauksia siitä, miten jäniksen voi metsästää, tappaa ja valmistaa ruoaksi” (42). Yllättävästi tieto jänikselle kelpaavasta ruoasta löytyy William Cowperin runoista. Näitä eri lähteistä poimittuja sitaatteja on lukujen alussa. Itse luvuissa Dalton jakaa runsaasti tietoa jäniksen historiasta, elinympäristöstä, tavoista ja uhista, joista yksi on tehomaatalous. Daltonin jäniksenpoika paljastuu rusakoksi.

Chloe Daltonin teoksen Ystävänä jänis sivu 61, jossa pieni jäniksenpoika kuvattu luvun alkuun.
Teoksessa on Denise Nestorin ihastuttava kuvitus. Ystävänä jänis -teoksen sivu 61.

Yhteiselo tuottaa monia oivalluksia ja kumoaa myös monta totena pidettyä käsitystä jäniksistä. Dalton huomaa jäniksenpojan hakeutuvan lähettyvilleen, mitä ei olisi odottanut erakkona pidetyltä eläimeltä. Niinpä työpäivät kuluvat jäniksenpoika vierellä tai sen touhuja puutarhassa seuraten.

Rutiinini ei enää määräytynyt yksinomaan minulle välttämättömien asioiden mukaan vaan minulle ennalta täysin tuntemattoman olennon mielialojen ja liikkeiden perusteella, ja ne eivät vastanneet minkään aiemmin kohtaamani eläimen käyttäytymistä. (38)

Jäniksenpojan elinpiiri laajenee ja eräänä päivänä se loikkaa taloa ympäröivän muurin päältä pellolle. Vaikka Dalton on koko ajan ajatellut jäniksen palaavaan luontoon, riipaisee sen lähtö. Jäniksenpoika palaa kuitenkin takaisin. Eräänä päivänä, kun jänis on reilun vuoden ikäinen, Dalton löytää yllätyksen työhuoneensa verhon takaa: ”Siellä oli toisiinsa painautuneina kaksi jäniksenpoikaa, joilla oli tumman suklaan värinen turkki ja pohjattomat hiilenmustat silmät.” (127) Eikä poikue jää ainoaksi.

Teoksen sisäkansia ja lukujen alkua kuvittavat Denise Nestorin ihastuttavat piirrokset. Alussa on myös Jamie Whyten piirtämä kartta Chloe Daltonin kodista ja sen ympäristöstä; karttaan on merkitty jäniksen reitit muurin yli pellolle ja takaisin taloon. Ystävänä jänis on hurmaava ja lämminhenkinen kertomus, joka avaa lukijankin silmät näkemään tutun luontokappaleen ihmeellisyyden ja toivomaan ”enemmän villejä, häiriöttömiä paikkoja niin villieläimille kuin ihmisille”.

Chloe Dalton: Ystävänä jänis. Suom. Ari Väntänen. Atena, 2025. 198 s.

Arvio Helsingin Sanomissa, kirj. Sanna Kangasniemi

Kirjaluotsin arvio englanninkielisestä alkuteoksesta Raising hare

« Vanhemmat artikkelit