Kategoria-arkisto: 2025

Kuunneltavaa kesään E-kirjastosta

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Olen käyttänyt nyt puoli vuotta kuntien yhteistä E-kirjastoa luovuttuani maksullisesta lukuaikapalvelusta, mistä kerroin viime syksynä jutussani Lukuaikapalvelu vai E-kirjasto? Kokemus on ollut pääasiassa myönteinen. Valikoima on rajatumpi, ja jonkin verran olenkin ostanut äänikirjoja. Aineistoa joutuu myös usein jonottamaan kuten fyysisiä kappaleita kirjastosta. Varaaminen on kuitenkin toiminut hyvin, ja varausta odotellessa olen löytänyt aina jotain muuta kuunneltavaa – pääasiassa käytänkin E-kirjastoa kuuntelemiseen, luettavaa on tullut lainattua vain puolikymmentä kertaa. Uutta on Suosikit eli käyttäjä voi lisätä kirjan suosikkeihin, jos sitä ei halua heti lainata tai varata. Uniajastimen ongelmat on ratkaistu, mutta toivoisin vielä sellaista parannusta, että lisäaikaa voisi asettaa ilman, että kirja on suljettava ja avattava uudestaan.

E-kirjastoyksikön palvelupäällikkö Annastiina Louhisalmi summaa Kirjastolehdessä (17.6.2025) E-kirjaston ensimmäistä vuotta: noin 200000 rekisteröitynyttä käyttäjää, yli 7000 nimekettä ja 50000 lukuoikeutta. Ensimmäiset aineistolisenssit ovat vanhenemassa, ja nyt päätetään lainaus- ja varauslukujen perusteella, mitkä lisenssit uusitaan. Alkuvaikeuksien jälkeen kokoelmaan on saatu aineistoa myös isoilta kustantamoilta. Lisäksi tarjolla on yhä enemmän aineistoa muilla kielillä; ruotsin kielen harrastajana minua on ilahduttanut ruotsinkielisen aineiston karttuminen. E-kirjastoa kehitetään koko ajan, ja viimeistään ensi vuoden alussa saadaan mobiilisovelluksen rinnalle selainversio – uskoisin uudistuksen lisäävään e-kirjojen käyttöä. Tulevaisuudessa on myös mahdollista löytää aineisto Finna-tietokannasta, mikä olisi erinomainen parannus.

Louhisalmi sanoo olevansa tyytyväinen nimekemäärään, sillä kokoelma on ollut aktiivisessa käytössä. Lukuaikapalvelujen etuna pidetään usein aineiston suurta määrää, josta luulisi jokaisen löytävän helposti itselle mieluisen kirjan. Mutta asialla on myös kääntöpuolensa. ”Tutkimusten perusteella tiedetään, että pelkkä iso nimekemäärä ei ole hyvä tavoite. Tietyn rajan jälkeen käy helposti niin, että osaa aineistosta ei välttämättä lainata ollenkaan tai sitä lainataan hyvin vähän”, toteaa Louhisalmi. Olen itse huomannut saman E-kirjastoa käyttäessäni, ja kevään aikana on tullut kuunneltua useampi kirja, johon en ehkä muuten olisi tarttunut. Seuraavaksi esittelenkin kaksi romaania, jotka sopivat erinomaisesti kuunneltavaksi – molemmissa on vieläpä loistavat lukijat: Markus Järvenpää ja Jukka Pitkänen.

Kuvassa kahden esiteltävän teoksen kannet eli Dinosaureeni ja Sirkusleijonan mieli.

Sami Oskari Lahtisen esikoisromaani Dinosaureeni on kertakaikkisen hurmaava tuttavuus. Teos toimii yllättävän hyvin äänikirjana monitasoisesta rakenteestaan huolimatta. Lukija kohtaa päähenkilön sekä poikana että miehenä, jolla on jo itsellä pieni tytär. Jussi pohtii suhdettaan vastikään kuolleeseen isäänsä Ondeen ja yrittää olla toistamatta tämän virheitä. Isä keksi jatkuvasti uusia keinoja hankkia rahaa, joskaan nuo keinot eivät aina kestäneet päivänvaloa. Pontikkaa ja lääkkeitä myymällä isä yritti saada kasaan riittävästi rahaa siivousfirman perustamiseen: ”Se on duunia, jonka mikä hyvänsä apina osaa. Ja siinä liikkuu ihan älyttömät massit.” (115) Jussi muistaa isän kodin sekasotkun, ”jossa ei voinut kävellä ilman kenkiä eikä vessassa ollut kuin sanomalehtipaperia.” (114)

Tarinoita Jussista lomittavat pohdinnat kirjoittamisesta, autofiktiosta ja kertomusten totuudellisuudesta – yrittäessään vastata viimeksi mainittua koskeviin kysymyksiin tekijä tuntee uppoavansa suohon.

Tosiasiassa en edes tiedä, olenko enää kiinnostunut tekemään eroa todellisuuden ja kirjani välillä. Tähänastinen yritykseni pitää novellit ja romaanikerronta jotenkin rinnakkaisina, vuorottelevina ääninä tuntuu nyt väärältä. Ei ole romaania, eikä novelleja sen sisällä, on vain yksi kaiken niellyt Dinosaureeni. (222)

Dinosaureeni on yhtä aikaa koskettava ja hauska ja ansaitsisi ehdottomasti enemmän huomiota. Toivottavasti romaani on mukana kisaamassa Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnosta tänä vuonna (teos ilmestyi viime syksynä).

Sami Oskari Lahtinen: Dinosaureeni. Lukija Markus Järvenpää. Aula & Co, 2024. 302 s.

Lahtinen esiintyi Kulttuuricocktail Kirjat -ohjelman jaksossa Kirjoja kirjoittamisen voimasta (11.11.2024)

Teoksesta myös Kirjaluotsi-blogissa

*****

Joel Elstelän Sirkusleijonan mieli oli Finlandia-palkintoehdokas vuonna 2021. Ehkä kirjan laajuus (lähes 600 sivua) säikäytti tuolloin, mutta onnekseni bongasin tämän nyt E-kirjastosta. Zircco Fantasticolla menee huonosti, eikä johtaja Egon Heuchler ole voinut maksaa väelleen palkkaa moneen kuukauteen. Eletään vuoden 1940 toukokuuta, kun Egon saa kutsun pahamaineiselle Prinz Albrecht Strasselle, SS:n ja Gestapon päämajaan. Seurauksena on, että sirkus saa uuden johtajan, herra Steinwampen, joka on sirkuksen lihavaa miestäkin paksumpi ja josta huokuu hyväntuulisuuden sijaan ”piilotettua, häilyvää ilkeyttä” (54). Steinwampe on kuvattu lähes liioitellun vastenmieliseksi, ja niinpä hänen groteski loppunsa sekä hirvitti että nauratti.

Sirkus lähtee kiertueelle uusitulla natsi-ideologiaa myötäilevällä ohjelmistolla. Egon masentuu ja päästää itsensä rappiolle, mikä herätti ainakin minussa halun ravistella tyyppiä. Sirkuksesta katoaa ihmisiä, heitä hyväksikäytetään ja nöyryytetään. Viimeinen esiintyminen on Passaussa, jossa yleisön joukossa on myös Heinrich Himmler. Toisin kuin sirkuslaiset luulevat, matkan on tarkoitus jatkua toisella junalla ilman telttoja ja vaunuja Puolaan, kaupunkiin nimeltä Oświęcim, jolle on annettu saksankielinen nimi Auschwitz. Romaanin yksi vahvuus on siinä, että lukija eläytyessään henkilöiden kohtaloihin ja tulevaisuudentoiveisiin, samalla tietää enemmän kuin he ja seuraa sydän syrjällään tapahtumien kehitystä. Onko sirkuslaisilla mitään mahdollisuuksia pelastua?

Lähes kaikissa lukemissani arvioissa moitittiin romaanin pituutta. Tiivistämisen varaa olisi ollut, mutta toisaalta pikkuhiljaa kasvava piinaava tunnelma pitää lukijan otteessaan. Elstelän uusi romaani Izak (2025), joka oli Runeberg-palkintoehdokas, sijoittuu sekin Saksaan mutta 1910-luvulle.

Joel Elstelä: Sirkusleijonan mieli. Lukija Jukka Pitkänen. WSOY, 2021. 582 s.

Lue Jani Saxellin romaania ja kirjailijaa käsittelevä juttu Kansan Uutisista (30.1.2022)

Maaria Ylikangas: Kritiikistä

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Maaria Ylikankaan Kritiikistä kannattaa lukea jo pelkästään luvun ”Ihan lyhyt välisoitto” vuoksi. Yhden aukeaman kattava luku korostaa kirjastojen merkitystä. Ylikangas lähtee liikkeelle Manic Street Preachersin laulun ”A Design for Life” säkeestä ”Libraries gave us power” (joka piti tietysti laittaa YouTubesta soimaan taustalle):

Kirjasto todella antaa meille valtaa. Se antaa lukemisen valtaa. Mitä erilaisimpiin niteisiin ulottumisen valtaa. Tällainen valta ei realisoidu päätösten tekemisenä toisten asioista, vaan valtaa omiin näkemyksiin, oman katseen, itsenäisyyden ja suunnan harjoittamiseen. Sen voi käsittää myös voimana. Kirjasto varustaa niitä luokkia, joilla ei ole ostovoimaa kotikirjaston hankkimiseen. Se kuratoi niille, jotka haluavat lukea, mutta eivät tiedä, mistä aloittaa. [–]
Kirjastoa kiinnostavat kirjojen luokat, eivät käyttäjiensä. Se päästää vessaan ja antaa istumapaikan kysymättä lanttia tai muuta olemassaolon oikeutusta. (208–209)

Maaria Ylikankaan teoksen Kritiikistä kansikuva.

Lyhyt nimeke ilman rajaavia määreitä tai alaotsikoita kuvaa hyvin teoksen sisältöä: Ylikangas kirjoittaa tekijöistä ja teksteistä, siitä mitä kritiikki on, miten kriitikoksi tullaan ja voiko kuka tahansa olla kriitikko ja paljosta muusta. Samalla tulee käsiteltyä aika monta teosta ja niiden arviota. Ylikangas näkee kritiikin edustavan taiteen vapautta: ”Hyvin kapean ja populistisista peloista rakentuvan lukijan maailmassa taiteen olemassaolo on häiriö. Kritiikki ja kulttuurisivut edustavat maailmaa, jossa sivistys ja demokratia ovat tärkeitä ihanteita.” (218)

Ylikangas kärjistää ja provosoi, hänen kielensä on paikoin räväkkää ja roisia mutta yhtä kaikki nautinnollista lukea. Yksi luku käsittelee Mika Waltarin Sinuhe egyptiläistä ja sen suosiota, mitä Ylikangas hämmästelee, sillä hän ei pidä Sinuhea ”kirjallisesti poikkeuksellisena teoksena”. Mitä tulee Sinuheen hahmona, hän ei ole ”viisas”, hänen ”itserakas jollotuksensa tahmaa koko romaanin” ja kaiken lisäksi hän on ”retorisesti äärimmäisen ovela, usein kännissä, ja suhtautuu muihin ihmisiin ylettömän epäilevästi ja tuomitsevasti”. Teoksen rasistinen kielenkäyttö ja naisviha ohitetaan vastaanotossa yhä tänä päivänä. Ylikangas kysyy, miten romaani edelleen vastaa nykylukijoiden maailmankuvaan. Klassikko on usein määritelty teokseksi, josta yhä uudet sukupolvet löytävät itselleen merkityksellistä sanomaa. Sinuhen kohdalla kanonisoituminen näyttää tarkoittavan saman vanhan merkityksen löytämistä aina uudelleen:

Jos romaanin sanoma on, että mikään ei muutu, ja jokainen ihminen on ihmisessä ihminen, niin totta helvetissä se on erittäin ajattomasti laitettu. Jos sanon, että kaikki on aina muuttunut, mikään ei ole koskaan samaa, panta rhei [selitetty alaviitteessä: ”kaikki virtaa”], baby, niin sanon ihan yhtä laittomasti. En tosiaankaan pysty keksimään Sinuhen suosiolle muita syitä kuin kerronnan lumo, jonka särkemistä tässä kokeilen. (189)

Näin Ylikangas Sinuhesta, jonka olen lukenut kaksi kertaa, joista toinen oli kirjastossa kokoontuneessa lukupiirissäni. Häiritseekö yhden suosikkiteokseni riepottelu? No ei tippaakaan!

Nostan esiin toisenkin Ylikankaan käsittelemän teoksen, Irene Kajon esikoisen Yhdellä meistä on kokemus epäasiallisesta kohtelusta (2024). Teoksessa päähenkilö saa taidehankkeessa työparikseen kuuluisan ja arvostetun H:n, jonka seksuaaliseen hyväksikäyttöön kertoja pitkään alistuu selittäen itselleen sen kuuluvan projektiin. Teos kuvaa myös, miten teatterikorkeakoulu jättää syytökset käsittelemättä. Kajon romaani oli niin häiritsevä, että jätin lukemisen kesken. Ylikangas oli kirjoittanut arvion pitäen monen muun tavoin teosta autofiktiivisenä. Myöhemmin Kajo paljasti, että kertojaan on sulautettu useiden henkilöiden kokemuksia, mikä antaa ainakin osittaisen selityksen omalle ristiriitaiselle lukukokemukselleni. Itse asiassa tämä olisi pitänyt tajuta teoksen nimestä, jossa ”’yhdellä meistä’ on suora viittaus kertojan kollektiivisuuteen” (281).

Ylikangas kirjoittaa rennosti ja humoristisesti, mistä kertoo myös liiteosio, jossa on ”epäkattava selvitys kriitikoiden patsaista”, aineistotehtäviä (”Naisille ei ole pystytetty patsaita, koska…”), opas teosten tähdittämiseen ja testi, jonka avulla selviää, millainen kriitikko sinä olet. Ja lopuksi vielä: saako arvosteltavasta teoksesta kirjoittaa kielteisesti? Kyllä! – mutta nyt siihen ei ollut aihetta.

Maaria Ylikangas: Kritiikistä. Kustantamo S&S, 2025. 380 s.

Helsingin Sanomat, kirj. Tommi Melender

Kulttuuritoimitus, kirj. Mikko Saari

Mitä luimme kerran -blogi

Lue myös Ville Hytösen pääkirjoitus Rakasta kriitikkoa! Kirjailija-lehdestä

Lukuvinkkejä ja inspiraatiota kirjoittamiseen

Julkaistu Kirjoittaja: 2 kommenttia

Tänä keväänä on ilmestynyt ilahduttavasti teoksia, joissa käsitellään lukemista ja kirjoittamista eri näkökulmista. Kun oma kirjoittaminen takkuaa, etsin inspiraatiota kirjoitusoppaista: miten selättää aloittamisen vaikeus, tyhjän paperin kammo? Miten naulita itsensä koneen ääreen silloinkin, kun kirjoittaminen ei kiinnosta pätkääkään, mutta artikkelin tai luvun deadline lähestyy? Olen usein saanut huomata, miten lukeminen – niin kauno- kuin tietokirjallisuuden – antaa eväitä omaan kirjoittamiseen. Tässä kaksi kirjoittamista eri tavoin lähestyvää teosta.

Johanna Isosävi & Camilla Lindholm: Yhteiskirjoittaminen. Vuorovedoin kirkkaaseen tekstiin. Art House, 2025. 168 s.

Kun kuulin ensimmäistä kertaa tästä kirjasta, yhdistin nimen huolimattomasti luettuani yhteisölliseen kirjoittamiseen, johon sain inspiraation tekijöiden aiemmasta teoksesta Yhteisöllisen kirjoittamisen opas (2023) – suosittelen lämpimästi niin teosta kuin kirjoittamisen tapaa! Mutta nyt ei siis puhuta yhteisöllisestä kirjoittamisesta (social writing) vaan yhteiskirjoittamisesta (co-authoring), jolla tarkoitetaan tekstejä, joilla on kaksi tai useampi kirjoittaja. Isosävi ja Lindholm käsittelevät yhteiskirjoittamisen muotoja (rinnakkaiskirjoittaminen, peräkkäin kirjoittaminen ja vastavuoroinen kirjoittaminen), taustalla olevia syitä, erilaisia kirjoituskumppaneita, tekijänoikeuksia ja tekoälyn tuomia haasteita. Moniäänisyyttä tuovat kahdessa Facebook-ryhmässä kyselyyn vastanneet, jotka kertovat kokemuksistaan yhteiskirjoittamisesta. Jokaisen luvun lopussa on pohdintakysymyksiä, ja tekstin joukossa on typografisesti eroteltuja osioita, kuten ”Ohjeet tekoälyn vastuulliseen käyttöön”, joka tiivistää Euroopan komission antamat ohjeet. Tekijät avaavat myös omaa, ilmeisen hyvin toimivaa yhteistyötään, onhan kyse jo heidän kolmannesta yhteisestä teoksestaan. Viimeisen luvun juniori- ja seniorikirjoittajien vinkit ja ohjeet kirjoitushankkeeseen osallistuvalle summaavat teoksen annin. Humanistisilla aloilla yhteiskirjoittaminen ei ole yhtä tavallista kuin esimerkiksi luonnontieteissä, vaikka yhteiskirjoittamisella saa lisää tuottavuutta, mikä puolestaan voi vaikuttaa myönteisesti urakehitykseen. Isosävin ja Lindholmin teos on erinomainen, tiivis katsaus yhteiskirjoittamisen etuihin ja sudenkuoppiin.

Lue lisää Yhteiskirjoittaminen-teoksesta Johanna Isosävin sivuilta.

Kaksi kirjoitusopasta: Yhteiskirjoittaminen ja Aiheiden kirja.

Jani Saxell: Aiheiden kirja — Uusia näkökulmia, teemoja ja tekniikoita luoville kirjoittajille. Art House, 2025. 286 s.

Otin Jani Saxellin teoksen luettavaksi, sillä luovan kirjoittamisen oppaista saa usein hyviä niksejä myös tieteelliseen kirjoittamiseen. Nyt sain lisäksi roppakaupalla lukuvinkkejä – teosta ei turhaan takakannessa mainosteta runsaudensarveksi kirjallisuudesta kiinnostuneille. Teos on suunnattu kirjoittamisessa jo pidemmälle ehtineille ja tarkoitettu jatko-osaksi Saxellin Tanssii kirjainten kanssa -oppaalle (2020). Kirjallisuuden ohella Saxell käsittelee myös elokuvia ja tv-sarjoja, joiden rytmityksen, näkökulmavaihdosten ja kerronnan tarkasteleminen hyödyttää myös proosaa kirjoittavaa.

Teos jakautuu seitsemään lukuun, joissa käsitellään esimerkiksi surutyötä, maagisrealistisia kasvukertomuksia ja antisankareita. Jokaisen luvun lopussa on esiteltyihin teoksiin pohjautuiva harjoituksia, esimerkiksi ensimmäisen luvun lopuksi harjoitellaan synopsiksen kirjoittamista. Saxell viittaa johdannossa niin kulttuuriin kohdistuviin leikkauksiin kuin äänikirjojen vaikutukseen:

Äänikirjaformaatti suosii lähinnä juonivetoista kirjallisuutta. Monet Aiheiden kirjassa esitellyt ratkaisut, kuten tajunnanvirta, metafiktiivisyys ja epäluotettava kerronta voivat olla vaikeita hahmottaa yhdeltä kuulemalta. Sama pätee aikatasojen kerroksellisuuteen ja vaihteleviin kertojanääniin. (16)

Seitsemäs luku käsittelee rajoja ja jakolinjoja sisällissodasta dystopioihin; esittelyssä on muun muassa Maritta Lintusen, Anna Soudakovan ja Sergei Dovlatovin teoksia. Viimeksi mainitun veijaritarinoiden kerrotaan kolkuttelevan ”absurdismin ja surrealismin rajoja” (251); esimerkiksi Saxell nostaa Kompromissi-teoksesta tarinan siitä, miten Tallinnan 400000. asukkaaksi kelpaa vain oikeanlaisen proletaarisen taustan omaava vauva. Sisällissodan kuvauksista mainitaan tuore Civil War -elokuva ja Ilona Tomin ”vaikuttava, suotta liian vähälle huomiolle jäänyt dystopia” Muuria ei ole (teoksessa nimi virheellisesti Rajaa ei ole), joka on kuvaus Suomen toisesta sisällissodasta – tämähän meni heti varaukseen! Saxellin Aiheiden kirja toimii juuri niin kuin kirjailija on tarkoittanut: luovan kirjoittamisen oppaana mutta myös pohdiskelevana esseekokoelmana.

Lisää teoksesta Jani Saxellin kotisivuilla

Bertel Kihlman: Pilgrimsfärden (’Pyhiinvaellusmatka’)

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Bertel Kihlman on yksi monista unohdetuista kirjailijoistamme. Suomenkielisille lukijoille hän on kutakuinkin tuntematon, sillä hänen teoksiaan ei ole suomennettu. Esittelin Kihlmania ja hänen tuotantoaan edellisessä postauksessa ja pohdin myös sitä, miten sattumanvaraista voi tällaisen kirjallisuushistorian marginaaliin joutuneen kirjailijan löytäminen olla. Nyt esittelyvuorossa on hänen esikoisteoksensa, novellikokoelma Pilgrimsfärden (1932).

Kokoelmassa on neljä novellia, joista käsittelen tarkemmin niminovellin ”Pilgrimsfärden”. Yhteistä novelleille on psykologisesti tarkkanäköiset ja usein ironisessa valossa kuvatut henkilöhahmot. Novelli ”Fru Österberg” ansaitsee erityismaininnan, sillä siinä Kihlman piirtää ironisen sijaan traagisen kuvan naisesta, joka on menettänyt lapsensa. ”Hullu eukko”, ajattelevat nuoret lehdenjakajapojat naisesta, joka laihana ja ohuissa vaatteissa, pää taipuneena kohti vasenta olkapäätä menee puolijuoksua sanomalehtipinkka sylissään ja mumisee itsekseen. Kertojana on mies, joka on tuntenut rouva Österbergin silloin, kun kaikki oli vielä hyvin. Kaikki muuttui, kun hänen silmäteränsä Lasse juoksi koiran perässä tielle ja joutui auton töytäisemäksi. Äiti lähtee poika sylissään juoksemaan kohti sairaalaa: ”Han kom i tid för att se henne lunka in, liten och fördriven, huvudet lutat ned mot vänstra axeln, där det döda barnets lilla ljusa och blodiga huvud vilade.” (74)

”Pilgrimsfärden” on kokoelman pisin novelli ja kattaa yli puolet teoksesta. Päähenkilö on Nils Gardenius, varakkaan suvun vesa, joka ei tunne porvarillista elämää omakseen. Toisin kuin veljensä Torsten, kansantaloustieteen dosentti, Nils oli kokeillut onneaan muun muassa puutarha-alalla, kunnes senaattori-isä hankki hänelle paikan pankista. Novellin alussa Nils tapaa sattumalta Torstenin kadulla, ja lukijan annetaan nähdä Nils veljensä silmin: ”Kaikki hänen toivottomat rakkausjuttunsa. Voi hyvä luoja! Ja jääkäriseikkailu. Lockstedtin leiri. Nissen nolo sotilasura.” (110) Nils oli karannut sanaakaan sanomatta, ja kun hänet sitten lähetettiin leiriltä takaisin kotiin (vai onnistuiko hän huijaamaan itsensä pois, Torsten ei ole varma), ei isä voinut edes olla ylpeä pojastaan. ”Sydän ei kestänyt, Nisse itse sanoi; hermot, sanoivat toiset silmää iskien.” (111) Nils jää Tukholmaan töihin aktivistien toimistoon, tapaa Elsan ja menee naimisiin.

Nils ja Elsa asuvat lapsineen Nilsin komeassa kotitalossa, jossa lähes kaikki on perittyä edellisiltä sukupolvilta. Nils tuntee sekä ylpeyttä että häpeää, sillä koti ei vastaa hänen asemaansa:

Han var ju en fattig kontorist, helt enkelt; han borde egentligen ha bott i ett litet tölökyffe på två rum, kokvrå, varmt vatten och vägglöss. Men någon glädje skall man väl ha av att man är en framstående mans sonson, brukade han skämta. (124)

Hänhän oli vain köyhä konttoristi. Hänen olisi oikeastaan pitänyt asua Töölössä pienessä murjussa, jossa on kaksi huonetta, keittokomero, lämmin vesi ja luteita. Mutta täytyyhän jotain iloa olla siitä, että on huomattavan miehen pojanpoika, hänellä oli tapana pilailla.

Vastapainoksi porvarilliselle elämälleen Nils maalaa tauluja, joita hän tosin ei uskalla juuri koskaan näyttää muille. Nils tunnistaa luonteensa heikkouden, alttiutensa taipua muiden tahtoon ja antaa liian helposti periksi, mikä tulee esiin itseironiana. Pidin Kihlmanin tavasta käyttää ironiaa henkilökuvauksessa, sillä vaikka hän paljastaa hahmojensa heikkoudet, hän osoittaa samalla lämmintä ymmärrystä heitä kohtaan.

Novelli koostuu osittain kirjeistä, joita Nils lähettää vaimolleen Itä-Eurooppaan suunnatulta matkaltaan. Yhdessä kirjeessään Nils pohtii luonnettaan ja sitä, miten jokaisen tulisi löytää elämäntehtävänsä; hän on kuitenkin ollut pelkuri. Nils tunnustaa olleensa nuorena sosialisti. ”Sitten tuli maailmansota, Suuri Aika joka vaati Miehiä. Todellisuus, jossa ei ollut tilaa pienille idealisteille, ei filosofeille eikä värientöhrijöille.” Ja yhtäkkiä Nils häpeää sosialismiaan ja naurettavia rauhanajatuksiaan. Niinpä hän päättää hävittää vanhan minänsä, mutta siitäkin hän saa omantunnontuskia.

Ainoana rohkeana tekonaan sodassa Nils pitää sitä, että hän päästi vankeja karkuun. Hän oli säälinyt heitä, koska he olivat usein kunnon ihmisiä.

Resten hade hamnat i Ekenäs fångläger, och blivit offer för svälten och sjukdomarna, så han hade aldrig ångrat sitt brott att rädda åtminstone en del. (174)

Loput olivat päätyneet Tammisaaren vankileirille ja joutuneet nälän ja sairauksien uhreiksi, niinpä hän ei ollut koskaan katunut rikostaan pelastaa ainakin osa heistä.

Kiinnostavaa on, että Kihlman on kertonut Pirkko Alhoniemelle (1989, 23), että tapaus pohjautuu hänen omiin kokemuksiinsa. Luonteelleen ominaisesti Nils kiusaantuu lukiessaan kirjettään, vaikka tietää kirjoittaneensa sen ilman taka-ajatuksia. Vai tietääkö sittenkään? Onko kaikki sittenkin vain tyhjiä, valheellisia sanoja?

”Pilgrimsfärden” on herkullinen kuvaus epävarmasta, kaikkien tuulten vietävissä olevasta miehestä, joka tiedostaa omat heikkoutensa ja tuntee välillä halua kuristaa itsensä: ”[K]kovat sormet naurettavan pitkän ja ohuen kaulan ympärillä, kohoileva aataminomena ruuvipenkissä, krrräää.” (189) Entä miten Nilsin pyhiinvaellusmatka päättyy? Hyvin, sillä kotiin vaimon ja lasten luo palaa mies, joka hyväksyy elämänsä kaikkine puutteineen.

Bertel Kihlman: Pilgrimsfärden. Söderström & C:o, 1932. 226 s.

Bertel Kihlman – kirjailija, kääntäjä ja kriitikko

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Bertel Kihlman (1898–1977) on monille nykylukijoille tuntematon kielitaustasta riippumatta, sen sijaan hänen poikansa Christer Kihlmanin tuotanto tunnetaan paremmin, sillä lähes kaikki hänen teoksensa on suomennettu. Bertel Kihlman oli kirjailija, kriitikko ja kääntäjä, joka käänsi ruotsiksi muun muassa Veijo Meren, Pentti Haanpään ja Paavo Rintalan teoksia. Hänen oma tuotantonsa jäi suppeaksi käsittäen yhden novellikokoelman, kaksi romaania sekä runoa ja proosaa yhdistelevän Klockan slår tiden går (1963) ja hänen isoisänsä vaiheita käsittelevän Alfred Kihlman och Högbergsgatan 19 (1975). Proosateoksissaan Idyll under åskmoln (1936, ’Idylli rajuilman alla’) ja I väntan på krevaden (1966, ’Räjähdystä odotellessa’) hän tarkastelee vuoden 1917 levotonta ilmapiiriä; teosten nimet enteilevät tulevaa myrskyä, joka rikkoo varakkaan, merenrantahuvilassa kesää viettävän perheen idyllin.*

Tämän postauksen oli tarkoitus käsitellä Kihlmanin novellikokoelmaa Pilgrimsfärden (1932, ’Pyhiinvaellusmatka’), mutta koska innostuin kirjoittamaan unohdettujen kirjailijoiden löytämisestä, esittely jää seuraavaan kertaan.

Bertel Kihlman, kuva otettu 1918-1919.
Bertel Kihlman kuvattuna 1918–1919. Kuva: Espoon kaupunginmuseo. Haettu osoitteesta Finna.fi, jossa kerrotaan Kihlmanin kuuluneen Pellingin retkeen osallistuneeseen ryhmään.

Bertel Kihlmania ei mainita Kai Laitisen Suomen kirjallisuudenhistoriassa (1997) eikä edes uudemmassa, kolmiosaisessa Suomen kirjallisuushistoriassa (1999). Ruotsinkielinen Finlands svenska litteraturhistoria I-II (2000) mainitsee hänet Nya Argus -lehden pitkäaikaisena päätoimittajana ja Veijo Meren Manillaköyden kääntäjänä, mutta ei kerro sanallakaan hänen omista teoksistaan. Thomas Warburton (1984) kertoo kirjallisuushistoriassaan arvostavasti Kihlmanin teoksista, mutta vain yhdessä kappaleessa. Jollen olisi mielenkiinnosta viime vuosisadan alkupuolen kirjallisuutta kohtaan löytänyt – erittäin osuvasti nimettyä – artikkelikokoelmaa Kirjoja kätköistä: näkökulmia 1920- ja 1930-luvun unohtuneeseen kirjallisuuteen (1986), en tietäisi mitään Kihlmanista. Pirkko Alhoniemi analysoi artikkelissaan Kihlmanilta tarkemmin mainitun novellikokoelman ja romaanin Idyll under åskmoln. Kolme vuotta myöhemmin Alhoniemeltä ilmestyi tutkimus Isät, pojat, perinnöt (1989), jossa hän käsittelee niin Bertel kuin Christer Kihlmanin tuotantoa. Muuten Kihlmanin tutkimus on rajoittunut käännöstieteessä tehtyihin opinnäytteisiin.

Olen suomenruotsalaisia sisällissotaromaaneja tutkiessa törmännyt moneen kirjailijaan, joiden teoksia ei ole suomennettu ja jotka ovat painuneet enemmän tai vähemmän unohduksiin. Onneksi esimerkiksi Sigrid Backmanin romaaneja (muitakin kuin vain sisällissotaromaaneja Ålandsjungfrun ja Familjen Brinks öden), kuin myös Leo Ågrenin teoksia on viime vuosina tutkittu ja nostettu esiin. Bertel Kihlmanin näkymättömyys sai jälleen kerran pohtimaan, kuinka monet kirjailijat jäävät ansaitsemattomasti pimentoon, jos heitä ei mainita edes kirjallisuushistorioissa, ja kuinka heidän löytymisensä voi olla sattumasta kiinni. Kirjasampo-sivusto on oikea aarreaitta, jonka avulla olen löytänyt useita sisällissota-aiheisia teoksia, mutta esimerkiksi Kihlmanin Pilgrimsfärdenissä ei ole asiasanoja (kahdessa muussa hänen teoksessaan on), eikä sisällissota ole varsinaisesti teoksen aihe, vaikka siihen niminovellissa viitataankin.

Kirjallisuushistorian tutkimus on ollut nousussa viime vuodet, mistä todistaa Kirjallisuudentutkimuksen aikakauslehti Avaimen uusin numero 1/2025. Uusi teknologia ja uudet metodit nostavat varmasti esiin monia katveeseen jääneitä kirjailijoita. Hyvänä esimerkkinä tästä on Anna Biströmin queer-luenta Olga Torckellin novellista ”Fröken Strandberg” (kokoelmassa Kvinnor och andra berättelser, 1897). Torckellin teosten löytymisessä auttoivat Suomen kirjailijat 1809–1916 (1993) ja se että teos oli digitoitu ruotsalaiselle Litteraturbanken-sivustolle. Mainittakoon, että Saga Egmont on alkanut julkaista uudelleen e-kirjoina teoksia, joissa tekijänoikeudet eivät enää ole voimassa – valikoimasta löytyy myös joitain sisällissotaromaaneja, kuten Alma Söderhjälmin Unga träd (1925) ja Ilma Virtalan (oik. Irmeli Näätänen) teoksia.

Kihlmanin teoksia ei ole suomennettu. Alhoniemi (1986, 17) arvelee, että tähän vaikutti 1930-luvun ”aitosuomalaisesti sävyttynyt ilmapiiri”. Suomen- ja ruotsinkieliset kulttuurirahastot voisivat yhdistää voimansa ja rahoittaa projektin, jossa nostettaisiin esiin näitä marginaaliin jääneitä kirjailijoita ja heidän teoksiaan ja tuotaisiin ne uudelleen lukijoiden saataville niin ruotsiksi kuin suomeksi.

* Teosten nimien suomennokset ovat Alhoniemen artikkelista.

Bertel Kihlman Kirjasammossa

ja Wikipediassa

Johanna Lecklin: Kadonneet kuvat, kätketyt kertomukset (näyttely ja esseekokoelma)

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Kuvataiteilija ja tutkija Johanna Lecklin on töissään pohtinut esittämisen ja muistamisen etiikkaa. Kadonneet kuvat, kätketyt kertomukset -näyttely Helsingin Taidehallissa ja siihen liittyvä samanniminen esseekokoelma käsittelevät Suomen sisällissotaa ja sen jälkiä tapahtumapaikoilla, arkistoissa ja ihmisten muistissa. Näyttely koostuu eri tekniikoin toteutetuista teoksista: Taidehallin eri huoneissa on valokuvia, liikkuvaa kuvaa, ääntä, tekstiiliteoksia ja peli-installaatio. Kirjallisen aineiston (tutkimukset, tieto- ja kaunokirjallisuus yms.) ohella Lecklin on käyttänyt lähteenään arkistomateriaalia, muun muassa haastatteluja, joissa naiset kertovat kokemuksistaan sodassa. Vuosikymmeniä tapahtumien jälkeen tehdyt haastattelut saivat miettimään ”muistin, muistamisen ja ajallisesti kaukaisista muistoista kertomisen” kysymyksiä (6). Lecklin on kertonut kiinnostuneensa erityisesti naisten ja lasten kohtaloista, mikä näkyy monissa nyt esillä olevissa töissä. Lecklinin näyttely Taidehallissa oli esillä 4. toukokuuta 2025 saakka.

Johanna Lecklinin Kadonneet kuvat, kätketyt kertomukset -esseeteoksen kannessa on vihreää taustaa vasten mustavalkoinen kuva nuoresta punakaartilaisnaisesta.

Yhdessä huoneessa on ”Muistomerkki”-niminen punavalkoinen tekstiilityö, joka koostuu ruseteista. Vastakkaisella seinällä on harmaista ruseteista koostuva työ. Seinillä on nuorten tekemiä kuvia, jotka pohjautuvat Helsingin tyttölyseolaisten sodan jälkeen maalaamiin akvarelleihin. Tekstiilitöissä on yli 36000 rusettia eli yhtä monta kuin sodassa oli uhreja – harmaat rusetit edustavat puolueettomia ja niitä, joiden puolta ei ole saatu selville. Vaikuttava punavalkoinen työ täyttää suuren osan huonetta. Punainen väri hallitsee, mikä havainnollistaa epäsuhtaa sodan uhreissa: punaisia kuoli huomattavasti enemmän ja heistäkin suurin osa vankileireillä sodan jälkeen.

Johanna Lecklinin tekstiiliteos Muistomerkki, jossa punaisia ja valkoisia rusetteja.
Johanna Lecklinin Muistomerkki-tekstiilityö, jossa harmaita rusetteja.

Toiseen huoneeseen on tehty toisinto lautapelistä ”Punaisten ja Valkoisten taistelu Suomessa 1918”. Peli esiintyy myös kaksikanavaisessa liikkuvan kuvan installaatiossa Ei ainoastaan intohimosta (2018), jossa kaksi tyttöä pelaa sitä. Vuonna 1918 julkaistun lautapelin säännöt kertovat ajan asenteista. Peli on julkaistu Kansalliskirjaston Doria-julkaisuarkistossa.

Johanna Lecklinin näyttelystä kuva, jossa huoneen lattialla toisinto sisällissodan aikaisesta lautapelistä. Kuvassa kartta, jonka päällä punaisia ja valkoisia nappuloita ja noppa.
Tilataideteos, joka toisintaa sisällissodan aikaista lautapeliä.

Myöhemmin tytöt ovat muiden lasten kanssa leikkimässä lumisotaa; yhdessä kohtauksessa joukkueet vaihtavat punaiset ja valkoiset hihanauhansa. Ulla Savolainen kirjoittaa esseessään ”Intohimosta, kärsimyksestä ja sodan todistamisen etiikasta” leikin ja pelin merkityksestä muistamisessa, siitä miten niiden avulla ”on mahdollista pyrkiä ymmärtämään ja kuvittelemaan eri toimijoiden näkökulmia sekä niitä monimutkaisia olosuhteita, jotka ruokkivat sotaa” (67). Hän jatkaa:

Ymmärtäminen ei tarkoita rikosten hyväksymistä, vähättelyä tai puolustelua, vaan niiden moninaisten taustojen, motiivien ja reunaehtojen hahmottamista, jotka paremmin selittävät sitä, miksi sodat ovat mahdollisia.

Tutkijan osuuksissa korostuvat naisten kohtalot. Alla olevassa kuvassa tutkijaa esittävä nainen kertoo, millaisissa rooleissa naiset pääasiassa sisällissodassa toimivat: he hoitivat sairaita, keittivät ruokaa ja leipoivat leipää. Usein punakaartiin liittyneet naiset kuitenkin demonisoitiin ja heitä pidettiin moraalittomina.

Johanna Lecklinin elokuvasta otetussa kuvakaappauksessa tutkija istuu pöydän ääressä ja kertoo punaisten naisten tehtävistä.
Kuva dokumenttielokuvasta Ei ainoastaan intohimosta (2018).

Sisällissotaa käsittelevien teosten työstäminen toi Lecklinin mieleen vuosituhannen vaihteessa Sotasurmat-tietokannasta löydetyn nimen: Kuka oli Matilda Lecklin? Ensin hänen kerrottiin toimineen punapäällikkönä ja kuolleen teloitettuna laukauksella vatsaan – molemmat tiedot oikaistaan myöhemmin ja hänen kerrotaan menehtyneen harhalaukauksesta (37). Osittain dramatisoitu dokumenttielokuva Taivas on punainen ja valkoinen (2025) kertoo Lecklinin tutkimuksista Matildan kohtalon selvittämiseksi.

Kertojaääneni kuvailee etsintöjäni. Elokuvani, joka yhdistelee arkistokuvaa ja kuviteltua kertomusta, toimii väylänä menneestä kertomiseen. Elokuvantekijänä päätän, mitkä kuvat valitsen ja mitkä jäävät käyttämättä. (41)

Johanna Lecklinin elokuvasta otetussa kuvakaappauksessa kaksi valkoista sotilasta uhkailee äitiä ja tytärtä näiden kodissa.
Kuva dokumenttielokuvasta Taivas on punainen ja valkoinen (2025). Kaksi valkoista sotilasta on tullut etsimään aseita ja punaisia. Vähän aikaisemmin äiti on löytänyt aseen ja käskenyt tytön piilottaa sen liiteriin.

Esseessään ”Muistamisesta ja kertomisesta” Lecklin käy keskustelua niin runoilija ja journalisti Maria Stepanovan kuin toisen kohtaamisesta kirjoittaneen filosofi Emmanuel Lévinasin kanssa. Hän ei löydä arkistoista kuvaa Matildasta, mutta päättää sen sijaan näyttää elokuvassaan muiden punakaartilaisnaisten kuvia:

Uudessa elokuvassani pohdin, kuinka voin esittää toisen kirjoittamalla. Ei ainoastaan allegoriana tai taideteoksena vaan lihaa ja verta olevana henkilönä, joka on elänyt todellisen elämän. Kuinka kaivella toisen historiaa, toistaa raakoja tarinoita? Olenko vain tarinavaras? Parantelenko kertomuksia elokuviani varten? Luonko vaihtoehtoisen, mieleni mukaisen maailman, jossa nyt jo kuolleet olisivat voineet elää? (38)

Lecklinin näyttely yhdistelee eri taiteenlajeja ja kerrontakeinoja. Kokonaisuus tuntui aluksi vaikealta hahmottaa, mutta lopulta monitaiteisuus alkoi tuntua juuri oikealta tavalta tarkastella sisällissodan kaltaista moniselitteistä ja vaikeasti ymmärrettävää aihetta. Nyt toivon, että olisi ollut mahdollista ajoittaa vierailu niin, että olisin voinut osallistua opastetulle kierrokselle. Suosittelen näyttelyn rinnalle saman nimistä runsaasti kuvitettua esseeteosta. Monikielinen teos sopii hyvin myös lahjaksi.

Johanna Lecklin: Kadonneet kuvat, kätketyt kertomukset = Försvunna bilder, dolda berättelser = Lost Images, Hidden Stories. Toimittanut / Redigerad av / Edited by. Johanna Lecklin. Parvs, 2025. [Kirjoittajat: Johanna Lecklin, Sini Mononen, Ulla Savolainen, Juha-Heikki Tihinen]

Näyttelystä Taidehallin sivuilla

Näyttelystä ja taiteilijasta Svenska Ylen sivuilla, kirj. Eva Pursiainen, Janne Lindroos

Matkailulehti (parastasuomessa.fi), kirj. Vappu Ikonen

Mai Tolonen: Elin

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Mai Tolosen uudessa romaanissa Elin liikutaan maantieteellisesti laajalla alueella: ruotsinkieliseltä Pohjanmaalta Newarkiin Yhdysvaltoihin ja aina Siperiaan saakka. Daniel ja Hedvig Jakobsonin viisihenkinen perhe käväisee välillä Suomessa Teerijärvellä, mutta palaa pettyneenä Yhdysvaltoihin. Myöhemmin koti perustetaan ensin Wiipuriin ja sitten Tampereelle, jossa Daniel alkaa rakentaa vetureita. Hedvigille ja perheen lapsille – Fannylle, Elinille ja Oskarille – muutto tietää uusia ihmisiä, uutta koulua ja usein myös uutta kieltä, joka on opittava hallitsemaan. Päähenkilö Elinin ohella seurataan taposta tuomitun miehen pitkää ja tuskallista matkaa Pohjanmaalta Siperiaan. Miten nämä kaksi erilliseltä vaikuttavaa juonta liittyvät toisiinsa, selviää vasta teoksen lopulla.

Mai Tolosen romaanin Elin kansikuva.

Omskin pölyisille aroille

Elin tutustuu jo varhain tulevaan puolisoonsa Paavo Granöhön. Nuoret ehtivät seurustella pitkään, sillä Elin opiskelee Helsingissä opettajaksi ja Paavo papiksi. Paavo on taiteellisesti lahjakas ja opiskelisi mieluummin maalausta Ateneumissa, mutta taipuu isänsä tahtoon. Epäilys kutsumuksesta on kuitenkin viedä hänen mielenterveytensä. Siperian Omskissa pappina työskentelevä isä hakee Paavon kotiin, ja vähitellen asiat selkiytyvät ja nuoret pääsevät aloittamaan yhteisen elämän. Elin on haaveillut opettajanpaikasta lähellä Tamperetta, mutta koti perustetaan Omskiin, jossa asutaan samassa taloudessa Paavon vanhempien kanssa. Matkalla uuteen kotiinsa Elin tuntee olevansa välitilassa, ”irrallaan kummankin pään vaatimuksista”:

Elinistä tuntui kuin koko entinen elämä olisi jäänyt matkan varrelle. Niin kuin sen olisi unohtanut matkalaukussa Pietarin asemalle. Hän oli matkalla kohti uutta ja jännittävää, kohti elämää Paavon kanssa, jota hän rakasti sydämensä pohjasta.
Junan ikkunassa verhot huojuivat, ruumis huojui, tulevat vuodet huojuivat. Olo oli kevyt. Irrallaan kummankin pään vaatimuksista. Matkalla johonkin uuteen ja ihanaan. Jonnekin missä entinen ei enää vaivaisi, itsestä löytyi ihan uusi ihminen. (227)

Ensivaikutelma Omskista on pettymys: Paavon kuvaileman ihanan joen ja vuorien sijaan Elinin eteen avautuu pölyinen aro. Vähitellen Elin tottuu Omskiin ja sen kirjavaan asujaimistoon. Lapset tuovat niin iloa kuin surua ja auttavat ennen kaikkea kasvattamaan juuret uuteen kotipaikkaan.

Hidas kuolema kaukana kotoa

Taposta tuomitun miehen tarina kertoo 1800-luvun julmasta käytännöstä, jossa tuomitut lähetettiin pakkotyöhön kauas kotiseudultaan. Kuolemanrangaistuksen muuttaminen karkotukseksi ”puettiin lempeän keisarin armeliaaksi tavaksi säästää ihmishenkiä” (54), vaikka tosiasiassa useilla oli edessään hidas kuolema. Matkaa tehtiin pitkälti jalan toisiinsa kahlehdittuina, minkä lisäksi ruoskiminen ja muut julmuudet, nälkä ja kylmä verottivat vankien voimia.

Jekaterinburg oli jo jäänyt taakse. Heidän joukkonsa huojui eteenpäin. Useimmat olivat joutuneet riisumaan rikkinäiset kengät ja kävelivät syyshyhmäisellä tiellä paljoin jaloin. Kahleet olivat jo kauan sitten kalunneet nilkkojen ihon rikki. Heikoimmat olivat nääntyneet matkan varrelle. (167)

Eri osien alussa mainitut paikkakunnat ja vuodet samoin kuin kirjeiden päivämäärät auttavat tapahtumien seuraamisessa. Kopiot lehtiuutisista ja kuolinilmoituksista kertovat paitsi historiallisesta taustasta myös teoksen henkilöistä, joilla on ollut vastineensa reaalimaailmassa. Teoksella onkin vankka dokumentaarinen pohja, tärkeimpinä Elinin Paavolle kirjoittamat 68 kirjettä. Teoksessa olevien kirjeiden tekijä kertoo kuitenkin olevan hänen kynästään. Kerronta on vaihtelevaa, sillä hän-kerronnan ohella kirjeet, joita kirjoittavat Elinin lisäksi Hedvig, Fanny ja tuomittu, sekä otteet Elinin päiväkirjasta tuovat esiin henkilöiden persoonallisia piirteitä ja ajatuksia.

Tekstiin ripotellut pienet seikat, kuten nuken nimi tai intiaanitytön haudalle jättämä pieni valkoinen kivi tulevat vastaan myöhemmin tarinassa. Elin jatkaa kirjailijan aiemmista teoksista tuttuja teemoja, kuten siirtolaisuus ja naisten kohtalot. On jollain tavalla hämmentävää, että jo tuolloin matkustettiin pitkiä matkoja huonoista ja hitaista kulkuyhteyksistä huolimatta. Tolosen teokset linkittyvät teemojen ohella pieneltä osin myös henkilöhahmoiltaan, sillä ainakin oletan, että romaanissa usein mainittu Wiipurissa asuva Bertha-täti on Meiltä on aina lähdetty -teoksesta (2023) tuttu hahmo (ks. arvioni teoksesta).

Mai Tolosen Elin kertoo faktaa ja fiktiota sekoittaen mutta kaunokirjallisuuden keinoin 1800-luvun ja 1900-luvun alun historiasta ja nuoren naisen elämästä. Lämmin suositus kaikille historiallisten romaanien ja elämäkertakirjallisuuden ystäville!

Mai Tolonen: Elin. Warelia, 2025. 340 s.

Mai Tolosen esittely Espoon kirjailiijat -sivulla

Teoksesta Länsiväylä-lehdessä (maksumuurin takana)

Alpo Juntusen tutkimus Suomalaisten karkottaminen Siperiaan autonomian aikana ja karkotetut Siperiassa, jonka Tolonen mainitsee yhtenä lähteenään, on luettavissa Dorian kautta.

Sasha Vasilyuk: Sankarien sukua

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Historiallisten romaanien yksi hienoimpia piirteitä on se vaivaton tapa, jolla lukija pääsee sukeltamaan menneisyyteen ja itselleen ennestään tuntemattomaan maailmaan. Kuten Anna Soudakovan Valko-Venäjälle sijoittuvassa romaanissa Haikara levittää siipensä (ks. arvioni teoksesta), myös Sasha Vasilyukin teoksessa Sankarien sukua liikutaan monella aikatasolla ja eri puolilla Eurooppaa. Ukrainanjuutalainen Jefim Šulman taistelee puna-armeijan riveissä Baltiassa mutta joutuu saksalaisten vangiksi. Ensimmäinen luku, joka sijoittuu Donetskiin ja vuoteen 2007, kertoo Jefimin kuoleman jälkeen löydetystä KGB:lle osoitetusta tunnustuksesta. Mitä Jefim on tunnustanut ja miten on mahdollista, että juutalainen neuvostosotilas säilyi hengissä Saksassa? Vasilyuk kertoo vuoroin Jefimin vaiheista ja vuoroin tapahtumista seuraavilla vuosikymmenillä: Ninan ja Jefimin tapaamisesta ja elämästä Ukrainan neuvostotasavallassa ja vuodesta 1991 itsenäisessä Ukrainassa.

Sasha Vasilyukin romaanin Sankarien sukua kansikuva.

Vastahakoinen sotasankari

Isä ja äiti eivät perustaneet Puolueesta. Jos Vitan olisi pitänyt laatia yhteenveto perheen säännöistä, se olisi kuulunut: Älä tapa, älä varasta, älä ole kommunisti. Äläkä toista isän puheita julkisesti. (146)

Jefim ei eläessään juuri puhunut sodasta, ja tytär Vita on syystä huolissaan, kun isä on saatu painostettua kouluun puhumaan Suuresta isänmaallisesta sodasta ja siitä, miten hän oli päässyt puna-armeijan mukana Berliiniin asti. ”[N]äytös voi alkaa”, Jefim toteaa ilkikurisesti hymyillen Vitalle, ja valehtelee sujuvasti luokan edessä. Tosiasiassa Jefim oli vankina lähes koko sodan ajan: ensin keskitysleirillä, sitten itätyöläisenä, ostarbeiterina, eri paikoissa. Vaikka hän tunnustaa vangitsemisensa vastavakoilun upseerille keväällä 1945, kun puna-armeija ehtii Berliinin länsipuolelle, jää totuus lopulta piiloon:

Itse asiassa Jefim ei ollut koskaan tavannut ketään, joka olisi tunnustanut olleensa sotavanki tai ostarbeiter. Koko Neuvostoliitto teeskenteli, ettei heitä ollut olemassa. Ja silti heitä oli ollut miljoonittain, joten heitä täytyi olla kaikkialla. He vain vaikenivat samalla tavalla kuin hän itse. Jälkipolvet eivät kaivanneet heidän totuuttaan. (220)

Valheesta tulee taakka, eikä Jefim tiedä, miten siitä pääsisi eroon. Paljastumisen pelko tekee elämän ajoittain raskaaksi; vapaasti Jefim voi puhua vain Nikonoville, jonka tapasi keskitysleirillä ja joka sodan päätyttyä lähetettiin lukuisten muiden tavoin Siperiaan – vangiksi jääminen kun katsottiin maanpetokseksi. Nikonovin näkemys Neuvostoliitosta on jo alkuaan paljon raadollisempi kuin Jefimin. Hänen mielestään sotilaita tarvitaan vain ampumaan ja ottamaan vastaan luoteja: ”Kun tämä sota on ohi, se esitetään Neuvostoliiton suurimpana sankaritekona ja uhrauksena kautta aikojen, ja niistä, jotka eivät mahdu siihen kertomukseen, tulee hankalia tapauksia. Ja sinä tiedät kyllä, mitä hankalille tapauksille meidän maassamme tehdään…” (247)

Muistamisen merkityksellisyys

Jefimin tavoin myös Nina salaa asioita, mutta myöhemmin hän kertoo pojantyttärelleen niin juutalaisten joukkotuhosta Babi Jarissa kuin holodomorista eli valtion 1932 aiheuttamasta nälänhädästä, jonka seurauksena kuoli miljoonia ukrainalaisia. Mutta tuolloin vielä Nina ei kerro, että vartijat yrittivät estää maalaisia pääsemästä kaupunkiin eikä äidin kotiin tuomasta epäilyttävästä lihanpalasta, joka lopulta haudataan puutarhaan, koska ei haluta syyllistyä kannibalismiin. Kun Jefim kuolee ja perhe löytää hänen tunnustuksensa KGB:lle, Nina alkaa sanella muistojaan puhtaaksikirjoitettavaksi:

Kuka kolmenkymmenen vuoden kuluttua enää muistaisi, millainen Neuvostoliitto oli ollut? Nälänhädän hirvittävyyden, sodan kauhut, ilon tärkeästä tieteellisestä työstä, vainoharhaisen hallinnon typeryyden, helpotuksen ja pettymyksen, kun maa, jota he olivat koko ikänsä rakentaneet, hajosi sekasortoon, vapauteen ja ahneuteen. (338)

Ninan ja Jefimin tarinoiden kautta avautuu myös se, miten totalitaarisen hallinnon alla ihminen saattoi ”olla ylpeä ja pelätä yhtä aikaa” (300).

Sasha Vasilyuk on toimittaja, jonka juuret ovat Ukrainassa ja Venäjällä. Hän muutti kolmetoistavuotiaana Yhdysvaltoihin, ja teos onkin alkuaan julkaistu englanniksi. Jefim Šulmanin tarina perustuu kirjailijan isoisän kokemuksiin; omaiset löysivät isoisän kuoleman jälkeen hänen KGB:lle osoittaman kaksisivuisen tunnustuksen. Jefimin tarina on lähes uskomaton. Tekijä kiittääkin jälkisanoissa erityisesti kahta historioitsijaa, Aron Shneyeria ja Pavel Poliania, jotka ovat tutkineet ja haastatelleet henkiin jääneitä juutalaisia sotavankeja. Vasilyuk ei kerro vain sodanaikaisista juutalaisvainoista, sillä juutalaisviha jatkui myös sodan jälkeen.

Sasha Vasilyuk: Sankarien sukua (Your Presence Is Mandatory). Suom. Jaakko Kankaanpää. WSOY, 2025. 347 s.

Arvio Kulttuuritoimituksen sivuilla, kirj. Leena Reikko

Lisa Ridzén: Kurjet lentävät etelään

Julkaistu Kirjoittaja: 2 kommenttia

Miten kirjoittaa teoksesta, joka teki niin suuren vaikutuksen, että edes kustantajan luonnehdinnat ”pakahduttavan kaunis” ja ”syvästi koskettava” eivät tunnu riittävän? Lisa Ridzénin Kurjet lentävät etelään kertoo 89-vuotiaan Bon elämästä Pohjois-Ruotsissa. Vaimo Fredrika on joutunut kolme vuotta aiemmin dementian vuoksi hoitokotiin, ja Bo on jäänyt kotitaloonsa yksin seuranaan vain Sixten-koira. Heidän poikansa Hans on järjestänyt kotihoidon, josta käydään neljä kertaa päivässä. Kirjailija on kertonut saaneensa idean romaaniin isoisänsä luona käyneiden kotihoitajien päiväkirjamerkinnöistä. Kerrontaa lomittavatkin hoitajien ja toisinaan myös Hansin merkinnät päivän kulusta ja Bon voinnista.

Lisa Ridzénin romaanin Kurjet lentävät etelään kansikuva.

Teoksen yksi keskeisistä aiheista on isän ja pojan suhde: yhtäältä Bon suhde omaan isäänsä ja toisaalta suhde Hansiin. Bo on ollut ikänsä töissä sahalla, jonne hän lähti tienaamaan isänsä eli äijän mukana jo kaksitoistavuotiaana. Suhde ankaraan äijään on ollut vaikea, ja Bo katuu, kun tajuaa antaneensa sen vaikuttaa myös suhtautumiseensa äitiin.

Olen ruvennut pohtimaan miksi kaikki meni niin kuin meni. Mietin äijää ja muoria uudella tavalla. Mutta eniten mietin Hansia, en halua että meille käy samoin kuin minulle ja äijälle.
Mutta sitten alkoi tämä mäkätys Sixtenistä ja nyt minua kismittää niin etten tiedä mitä tehdä. Kun enhän minä saamari soikoon pysty korjaamaan välejä Hansin kanssa jos hän vie minulta Sixtenin. (10)

Hansin mielestä Bo on liian vanha huolehtimaan Sixtenistä ja hän yrittää saada isänsä hyväksymään sen, että Sixten muuttaa uuteen kotiin. Bo nukkuu keittiön sivustavedettävällä sohvalla, ja Sixtenillä on tapana hypätä hänen viereensä ja painautua jalkoja vasten. Sixten on Bolle kaikki kaikessa, ja pelkkä ajatus siitä, että hän joutuisi luopumaan koirasta, kuristaa Bon (ja lukijan!) kurkkua. Muistoissa on vielä, miten isä ampui sairastuneen Buster-koiran Bon ollessa lapsi.

Katson Sixteniä joka makaa vieressäni keittiön sivustavedettävällä sohvalla. Sen kita aukeaa leveään haukotukseen ja se laskee päänsä vatsalleni. Upotan turvonneet sormeni sen karvaan ja pudistan päätäni. Mitä pojanpentele mistään tietää? Hän ei jukolauta tule saamaan tahtoaan läpi. (9)

Bon luona käy ainakin puolikymmentä eri kodinhoitajaa, joista hän pitää eniten ymmärtäväisestä Ingridistä ja ”romuluisesta ja äänekkäästä” Johannasta, joka saa puheillaan hänet nauramaan. Hoitajat ovat kaikki ammattilaisia ja jokaisella on oma tyylinsä tehdä työt, mutta toiset ottavat eri tavalla aikaa olla läsnä.

Nykyisyys ja menneisyys kietoutuvat kokonaisuudeksi, joka tekee Bosta uskomattoman aidon tuntuisen hahmon. Bo on vanhan kansan mies, joka kiusaantuu halailusta ja tunteista puhumisesta, mutta on silti mielissään pojantyttären hellistä sanoista. Hän on jääräpäinen eikä halua käyttää vaippaa, vaan vaihtaa mieluummin housut vahingon satuttua. Toisin kuin paras ystävänsä Ture, joka säälii hoitajia ”joiden on katsottavat tätä vanhaa paskakroppaa” (13), Bo ei välitä, vaikka joutuu istumaan alasti hoitajien pestävänä. Kirjailija onnistuu erinomaisesti välittämään, millaista vanhuksen elämä on, kun kotiin tulee vieraita ihmisiä eikä suihkussa voi käydä yksin saati edes päättää, haluaako pesulle vai ei.

Kurjet lentävät etelään on Ridzénin esikoisteos ja sellaisena upea suoritus. Ridzénin tausta sosiologina ja miehisyyden ja tunteiden merkityksen tutkijana näkyy. Ruotsissa kirja sai vuoden kirja eli Årets bok -palkinnon. Lainasin kirjan kirjastosta, mutta kun olin lukenut ensimmäiset luvut, annoin kirjan miehelleni luettavaksi ja ostin ruotsinkielisen äänikirjan, jossa lukijana on erinomainen Lennart Jähkel. Teos on mieleenpainuva ja koskettava olematta ylitunteellinen. Myönnän saaneeni kyyneleet silmiin useassa kohdassa, liekö se sitten mikään suositus.

Lisa Ridzén: Kurjet lentävät etelään (Tranorna flyger söderut). Suom. Sirkka-Liisa Sjöblom. Tammi, 2025. 326 s.

Ruotsalaisen kustantajan Bokförlaget Forumin sivuilla voit lukea otteita arvioista.

Arvio Kulttuuritoimituksen sivuilla, kirj. Marjatta Honkasalo

Anna Soudakova: Haikara levittää siipensä

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Kymmenvuotias Andréi katselee ihmetystä täynnä sohvalla nukkuvaa pientä sisartaan. On vuosi 1995, ja vuotta aiemmin maan presidentiksi on valittu yhä vielä tänään vallassa oleva Lukašenka. Ikäerosta huolimatta sisarusten välille kasvaa tiivis side, ja Andréi tekee kaikkensa, jotta Sveta ei joutuisi kärsimään aikuisten humalaisesta välinpitämättömyydestä. Anna Soudakovan Haikara levittää siipensä (2024) kuvaa Andréin ja Svetan kautta viime vuosikymmenien tapahtumia Valko-Venäjällä. Sisarusten tiet eroavat, kun Sveta pääsee asumaan enonsa luo Minskiin, jotta ei joutuisi huostaanotetuksi. Andréi ei näe muuta vaihtoehtoa kuin lähteä ensin vierastyöläiseksi Venäjälle ja myöhemmin turvapaikanhakijaksi. Teoksesta on kirjoitettu sen verran paljon lehdissä ja blogeissa, että nostan esiin vain muutaman seikan: valkovenäjän kielen ja takaumat, jotka kertovat maasta isompien pelinappulana.

Anna Soudakovan romaanin Haikara levittää siipensä kansikuva.

Työttömyys, alkoholismi ja näköalattomuus ajavat ihmisiä yhä alistetumpaan asemaan ja saavat nuoret haaveilemaan elämästä muualla Euroopassa. Soudakova avaa taitavasti Valko-Venäjän historiaa kertomalla henkilöidensä taustoista. Vuonna 1942 Stepanída-mummo on nuori tyttö, joka joutuu hoitamaan pikkusiskoaan Marjánaa, kun äiti on haettu keskellä päivää. Neuvostovalta on vaihtunut hetkellisesti saksalaisten komentoon. Metsässä piileskelee partisaaneja, joista yksi on Stepanídan isä. Saksalaiset suojautuvat partisaaneilta käyttämällä naisia ihmiskilpinä: Stepanídakin kävelee muiden naisten kanssa autokolonnan vieressä. Partisaanien iskut kostetaan julmasti kylien asukkaille.

Andréi ja myöhemmin myös Sveta tutustuvat naapurissa asuvaan opettaja Margaríta Serafímovnaan, josta varsinkin Andréille tulee tärkeä tuki. Opettaja suree valkovenäjän eli movan kohtaloa, sillä suuri osa ihmisiä käyttää venäjää tai sekakieltä trasjánkaa. Opettajan mielestä on hienoa, että Andréin isä käyttää movaa, vaikka muut sitä halveksivatkin. Riistämällä kieli riistetään kansalta myös osa identiteettiä. Lomalla Odessassa Sveta huomaa, mikä valtava ero Ukrainan ja Valko-Venäjän välillä on suhteessa kieleen:

Nuoret puhuvat keskenään ukrainaa epäröimättä. Kun talojen asukkaat palailevat koteihinsa, he tervehtivät toisiaan omalla kielellään, kysyvät kuulumisia, vaihtavat muutaman vitsin, ja se tuntuu Svetasta ylellisyydeltä, äärettömältä voimalta. Kun häneltä kysytään jotakin, hän vastaa valkovenäjällään. He tarttuvat siihen huvittuneina, antavat itsensä ymmärtää. Ja niin kaksi kieltä kietoutuvat toisiinsa – itsevarma, anteeksipyytämätön ukraina sekä vielä arka ja paikkaansa etsivä valkovenäjä. (207)

Sveta ja Margaríta Serafímovna matkustavat Induraan selvittääkseen, mitä opettajan isälle, kielen ja kirjallisuuden tutkijalle, tapahtui sodassa. He käyvät tapaamassa myös opettajan äitiä Hristínaa ja tämän sisarta Marjánaa. Miksi kirkonkirjassa isän nimen perässä on vain piste eikä ristiä? Oliko hän tehnyt itsemurhan? Miksi Marjána-tädin nimi on eri sivulla kuin muiden? Kertomus Hristínan lapsuudesta on jälleen kertomus vieraiden valtojen yhä uudelleen alistamasta kansasta, juutalaisvainoista ja siitä, kuinka vaikea on valita puolensa silloin, kun kaikki vaihtoehdot ovat huonoja.

Ikonit olivat vaihtuneet ensin yhden viiksekkään johtajan kuvaan ja nyt toisen viiksekkään. Ihmiset tiesivät, että vaikeneminen oli varmin tapa pysyä hengissä. Kansan tehtävä oli istua hiljaa ja kuunnella. (265)

Vuonna 2020, kun Lukašenka jälleen kerran ”voitti” vaalit, kansa ei ollut hiljaa vaan marssi kaduille kerta toisensa jälkeen (ks. Wikipedian artikkeli vuosien 2020–2021 mielenosoituksista). Soudakova kertoo, miten naiset lähtevät valkoisiin pukeutuneina punainen kukka kädessään osoittamaan mieltään. ”Nämä naiset ovat marssineet jokaisena lauantaina irvokkaista vaaleista lähtien. He ovat halunneet osoittaa solidaarisuuttaan hakattujen ja kadonneiden poikiensa, miestensä, veljiensä puolesta – –.” (321)

Soudakova on kirjoittanut jälleen kerran koskettavan, vaikuttavan ja informatiivisen teoksen. Ei voi kuin ihailla kirjailijan taitoa rakentaa teoksensa niin, että eri aikakausien tarinat täydentävät toisiaan, syventävät henkilöhahmoja ja valaisevat samalla koko kansan ja maan väkivaltaista historiaa. Lämmin suositus kirjasta myös lukupiireille!

Ylimääräisenä lukuvinkkinä suositus Lea Ypin muistelmateoksesta Vapaa: kuinka kasvoin aikuiseksi maailman luhistuessa (Atena 2023), jossa kirjailija kertoo elämästään Albaniassa 1980- ja 1990-luvuilla.

Anna Soudakova: Haikara levittää siipensä. Atena, 2024. 335 s.

Anni Valtosen erinomainen analyysi teoksesta Helsingin Sanomissa

Kirsin kirjanurkka -blogin arvio, jossa oli myös kiinnitetty huomiota teoksen tarjoamaan tietoon Valko-Venäjän kielestä ja historiasta.

« Vanhemmat artikkelit Uudemmat artikkelit »