Marjo Ahlsten: Naiskaarti 1918

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Marjo Ahlsten jatkaa sisällissodan surmien selvittämistä uusimmassa Valkeakosken naiskaartia käsittelevässä tietokirjassaan. Aiemmat teokset Hennalan naismurhat 1918 (2018) ja Teloitusjonossa. Hennalan miesvankien kohtalot 1918–1919 (2019) on julkaistu Marjo Liukkosen nimellä (arvioni Hennalan naismurhista 20.4.2018). Naiskaartilaisten kohtaloiden rinnalla Ahlsten kuljettaa omaa tarinaansa parantumatonta syöpää sairastavana. Erikoinen ratkaisu toimii mielestäni yllättävän hyvin. Tieto tulehduksellisesta, laajalle levinneestä syövästä, jossa keskimääräinen elinajanodotus on kolme vuotta, antaa kimmokkeen käyttää jäljellä oleva aika ”erään tärkeän palan etsimiseen suomalaiseen naishistoriaan” (9).

Marjo Ahlstenin teoksen Naiskaarti 1918 kansikuva.

Nuoret naiset aseissa

Naiskomppanian palkkaluettelojen avulla Ahlsten pystyy nimeämään naiskaartiin kuuluneet viisikymmentäviisi naista. Naiskaartilaiset olivat pääsääntöisesti naimattomia nuoria naisia, niin myös Valkeakoskella, jossa kolme neljästä oli alle kahdenkymmenen. ”Enemmistö naiskaartiin liittyvistä naisista on ollut AB Walkiakosken työntekijöitä, jotka ovat tottuneet saamaan omaa rahaa ja luottamaan joukkovoimaan lakkojen yhteydessä” (26), kirjoittaa Ahlsten. Näistä naisista 29 toimi paperinlajittelijoina. Kun sodan alkaminen pysäytti paperitehtaan toiminnan, monet liittyivät punakaartiin, josta sai palkan lisäksi ateriat ja vaatteet. Lupauksista huolimatta naiset harvoin saivat 15 markkaa päivässä kuten miehet. Valkeakosken naiskomppanian erikoisuus oli konekivääriosasto eli ”kuularuiskulikat”; nuorin näistä kuudesta naisesta oli Hilja Lassila, joka täytti kuusitoista vasta helmikuussa 1918.

Mitä Hauholla tapahtui vappuaamuna 1918?

Teoksen lopussa on luettelo, jossa on komppanian kaikki jäsenet ja heidän syntymä- ja kuolinaikansa – vain kolmentoista kohdalla on merkintä ”Jäi henkiin 1918”. Osa naisista kuoli taisteluissa, osa vankileirillä nälkään tai tauteihin ja osa teloitettiin. Kahdenkymmenenviiden naisen kohdalla, myös edellä mainitun Hilja Lassilan, on kuolinaika ja -paikka sarakkeessa merkintä ”1.5.1918 Hauho”. Valkeakosken naiskomppania oli osallistunut 28.–29. huhtikuuta Syrjäntaan taisteluun, josta poikkeuksellisen teki se, että punaiset torjuivat saksalaiset. Näin punaisten joukot ja heitä seuraavat pakolaiset pääsivät jatkamaan marssiaan kohti Lahtea. Onni kuitenkin kääntyi. Saksalaiset hyökkäävät uudestaan ja nyt vangeiksi jäävät myös naiskaartilaiset.

Tuntia myöhemmin saksalaiset lähtevät kohti Hämeenlinnaa ja luovuttavat vankinsa suomalaiselle Södermanin pataljoonalle. – – Saksalaiset vievät kuitenkin miehet, haavoittuneet ja sairaanhoitajat mukanaan Hämeenlinnaan, missä heidät jätetään leirille. (130)

Miksi naisia ei viedä Hämeenlinnaan vaan luovutetaan kesken matkan valkoisille? Ahlsten näkee surmien pohjimmaisena syynä naisvihan ja naisten alisteisen aseman yhteiskunnassa. Toukokuun 1. päivän vastaisen yön naiset viettävät ladossa. Aamulla heidät kuljetetaan Siikaistenkorven suolle, jonne heidät teloitetaan ja haudataan. Ahlsten ei pidä todennäköisenä, että naiset raiskattiin ennen teloitusta, vaikka Vilho Siivola kertoo asiasta muistelmaromaanissaan Myllykylästä maailmalle (1975). Teloitetuista naisista tunnetuin kuvaus lienee Anneli Kannon romaanissa Veriruusut (2008). Kanto on pitänyt raiskauksia todennäköisenä syynä teloituksille. Ahlsten puolestaan perustelee näkemystään sillä, että naisten kanssa vangittuna ollut Hugo Kaloranta (Karlsson) kertoo, ettei ”kukaan osannut aavistaa” (138), mitä aamulla tapahtuisi. Jos naiset olisi raiskattu, olisivat he aavistaneet kohtalonsa ja kertoneet Kalorannalle.

Hauholla surmataan kaksikymmentäviisi Valkeakosken naiskaartin jäsentä ja kaksi huoltojoukkoihin kuuluvaa naista. Ahlsten viittaa kyseisessä luvussa Eräsen 1974 julkaistuun tutkimukseen, jota ei kuitenkaan löydy lähdeluettelosta. Kyseessä on Mikko Eräsen teos Punaisen esiliinan tarinat: työväenliikkeen rivijäsenet kertovat, jonka yksi luku on nimeltään ”Valkeakosken naiskomppanian viime vaiheita”. Punaisista naisista ja naiskaarteista on kirjoitettu niin tutkimuksia, tietokirjoja kuin romaaneja. Valkeakosken naiskaartista erikseen ei ole paljon materiaalia. Ahlsten mainitsee yhtenä tärkeänä lähteenä Virpi Anttosen pro-gradu-tutkielman Valkeakosken naiskaarti Suomen sisällissodassa 1918 (2009). Tutkielmaa ei ole painettu, mutta se on kaikkien luettavissa Tampereen yliopiston julkaisuarkiston kautta, minkä olisi voinut tuoda lähteissä esiin – julkaisulla on tätä kirjoittaessa hurjat yli 6000 latausta.

Teoksesta olisi voinut poimia muitakin esimerkkejä naisten kohtaloista rintamalla ja ”luurankotehtaalla” eli Hennalan vankileirillä. Naiskaarti 1918 on tärkeä lisä naisten kokemuksia sisällissodassa koskevaan tutkimukseen. Toivottavasti Marjo Ahlstenin toive neljännestä kirjasta toteutuu.

Marjo Ahlsten: Naiskaarti 1918. Into, 2024. 199 s. + kuvaliite 8 s.

Kiinnostavatko punaisten naisten kohtalot? Tässä Joki-verkkokirjastoon tehty lista, jossa niin fiktiota kuin faktaa punaisista naisista. Jos et ole lukenut yhtään sisällissotaromaania, niin lue ainakin nämä: Anneli Kannon Veriruusut (2008) ja Heidi Könkään Sandra (2017).

Teoksesta myös:

Kulttuuriykkönen, Yle Areena 20.6.2024. Keskustelijoina Marjo Ahlsten ja sarjakuvaneuvos ja Kansan Arkiston tutkija Reetta Laitinen. Toimittajana Pauliina Grym.

Kirsin kirjanurkka

Kirjailijan haastattelu Omalähiö-lehdessä 2.8.2024, kirj. Petri Görman

Varpu Anttosen tutkielma Valkeakosken naiskaarti Suomen sisällissodassa 1918

Anna Sirola: Vakaumuksensa puolesta. Vuoden 1918 punaisten muistomerkit

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Anna Sirolalta on ilmestynyt neljäs sisällissodan muistomerkkejä käsittelevä teos. Kaksi ensimmäistä teosta kuvasivat valkoisten ja kolmas saksalaisten Suomessa olevia muistomerkkejä. Nyt ovat vuorossa punaisten muistomerkit. Suurin osa yli neljäsataasivuisesta teoksesta kertoo yksittäisten paikkakuntien muisto- ja hautamerkeistä kuvin ja tekstein. Teoksessa esitellään noin 350 muistomerkkiä, minkä lisäksi on nostettu erikseen esiin 2000-luvulla pystytetyt yhteiset muistomerkit.

Anna Sirolan teoksen Vakaumuksensa puolesta kannessa punaisten muistomerkki Tampereen Kalevankankaalta.

Teoksen alussa luodaan yleiskatsaus aiheeseen ja kerrotaan tutkimukseen liittyvistä ongelmista, kuten ajoitustietojen löytämisestä – varmimmaksi lähteeksi osoittautuivat sanomalehtien uutiset muistomerkkien paljastamisesta. Valkoisten ja punaisten mahdollisuudet muistaa vainajiaan poikkesivat huomattavasti toisistaan. Siinä missä voittajat pystyttivät muistomerkkejä heti sodan päätyttyä ja järjestivät yleisiä muistotilaisuuksia, oli hävinneiltä julkinen muistaminen kielletty. Toisen maailmansodan jälkeen vaihtunut poliittinen suuntaus näkyy selvästi paljastustilaisuuksien järjestämisessä: kun 1920-luvulla oli kuusi tilaisuutta ja 1930-luvulla yksi, oli niitä 1940-luvulla peräti satakaksitoista (niistä 223 muistomerkistä, joiden paljastuspäivän tekijä on pystynyt selvittämään). Muistomerkin pystyttämisestä ei aina edes haluttu kertoa julkisesti, jotta merkki säilyisi eikä joutuisi ilkivallan kohteeksi; esimerkiksi Varkaudessa kolmemetrinen graniittinen muistomerkki varastettiin ja upotettiin järveen. Muistamista hankaloitettiin myös virallisin keinoin, esimerkiksi seurakunta saattoi vedota omiin ohjeistuksiinsa. Niin ikään lapuanliikkeen aikana punaisten hautoja ja muistomerkkejä häväistiin.

Materiaalina oli aluksi puu tai luonnonkivi ja myöhemmin graniitti: yli kaksisataa muistomerkkiä on tehty – aatteen mukaisesti – punaisesta graniitista. Hautamuistomerkeissä on harvoin nimiä tai haudattujen lukumäärää, koska kyse oli usein joukkohaudoista. Paikkakuntakohtaisissa tiedoissa on kerrottu paikkakunnalla kirjolla olleiden ja siellä kuolleiden punaisten lukumäärä. Muistomerkistä kerrotaan mahdollisuuksien mukaan, kenen toimesta hanke on laitettu alulle, patsaan suunnittelija ja tekijä. Muistomerkin sijainti on annettu sekä osoitteena että koordinaatteina. Yksi vanhimmista säilyneistä muistomerkeistä sijaitsee Turun hautausmaalla. Joukkohaudalle vappuna 1921 saapunut työväki näki ihmeekseen paikalla kiven, jota siellä ei ollut aiemmin ollut. Hankkeesta vastanneet Turun Järjestönuoret olivat kuljettaneet muistomerkin salaa yöllä paikalleen. Sirola lainaa Suomen Sosialidemokraatin Sasu Punasta, joka sai tempusta aiheen pakinaansa: ”Pienet pojan ja tytön naskalit, järjestönuoret, ovat yön synkässä hiljaisuudessa hilanneet kolmatta metriä korkean, punaisesta graniitista tehdyn hautapatsaan punakaartilaisten veljeshaudalle.” (323) Tämäkään muistomerkki ei saanut olla täysin rauhassa, sillä poliisi poistatti kolme neljästä tekstilaatasta ja huipulle kiinnitetyn peltisen punalipun.

Kaksi esimerkkiä muistomerkeistä Anna Sirolan teoksesta Vakaumuksensa puolesta.
Turun hautausmaalla on yksi vanhimmista säilyneistä muistomerkeistä (osa sivusta 322). Vieressä yksi uusimmista, sisällissodan satavuotismuistovuonna 2018 Vihtiin pystytetty Sovinnon ja toivon muistomerkki (osa sivusta 368).

Sirola on tehnyt valtavan työn kootessaan tiedot muistomerkeistä valokuvineen. Lukijan tehtävää helpottaa lopussa oleva paikkakuntahakemisto sivunumeroineen. Teksti on tarkoin viitoitettu (viitteitä on noin kaksikymmentä sivua), tosin jonkin verran viitteinä on käytetty pelkkää verkkosivun osoitetta sivuston nimen tai tekijän sijaan. Näyttävä teos kertoo sisällissodan muistokulttuurista yhdestä rajatusta näkökulmasta. Teos toimii selailtavana kuvateoksena mutta myös tietokirjana ja matkaoppaana sisällissodan muistamisesta kiinnostuneille.

Anna Sirola: Vakaumuksensa puolesta. Vuoden 1918 punaisten muistomerkit. Väyläkirjat, 2024. 415 s.

Helena Westermarck: Vägvisare

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Helena Westermarck tunnetaan paremmin taidemaalarina, mutta hän oli myös kirjailija. Hänen tuotantoaan ei ole suomennettu, joten se lienee jokseenkin tuntematonta suomenkieliselle ja ehkä myös ruotsinkieliselle yleisölle. Oli lähes pakko tarttua aiheeseen, koska törmäsin vastikään Westermarckia nimenomaan kirjallisuuden näkökulmasta esittelevään teokseen. Edellisessä postauksessa esittelemässäni Anne Helttusen ja Annamari Sauren naiskirjailijoista kertovassa teoksessa Kynällä raivattu reitti mainitaan yhtenä Westermarckin teoksista Vägvisare (1922), josta ntamo on julkaissut näköispainoksen 2017. Kun vielä Kirjasampo tiesi kertoa, että teos sijoittuu Uudenmaan saaristoon ja sisällissodan aikaan, se nousi ilman muuta lukulistalleni.

Kuvassa Helena Westermarck lukemassa.
Helena Westermarck (1857–1938). Kuva: Atelier Nyblin, 1904 (Finna.fi).

Vägvisare kuvaa syrjäisellä saarella asuvan perheen vaiheita ennen sisällissotaa ja sen aikana. Kuusi vuotta Amerikassa kotiapulaisena työskennellyt Elin Karlsson palaa kotiin. Edla-äiti on kaivannut tytärtään ja iloitsee tämän paluusta samoin kuin kymmenen vuotta nuorempi sisar Karin. Isää kutsutaan usein kotisaareen viittaavalla nimellä Bergöaren, ja hänen kerrotaan olevan komea, olemukseltaan vaikuttava mies, joka hallitsee itsevaltiaana saarellaan: ” I den värld, där Bergöaren levde, var han oinskränkt härskare.” (172) Siinä missä Elin kuvataan isänsä kaltaiseksi niin ulkonäöltään kuin luonteeltaan, on Karin ruumiiltaan heikko lukutoukka, mutta silti isän lempilapsi. Karin näkee välillä ennenäkyjä, jotka ovat osoittautuneet paikkansapitäviksi. Vanhin veli Gunnar on jo naimisissa ja asuu muualla.

Elin nauttii kotona olosta ja askareista, mutta ennen pitkään toinen toisensa kaltaisina toistuvat päivät alkavat ahdistaa, ja etenkin pitkä talvi eristyksissä muusta maailmasta saa hänet kaipaamaan takaisin Amerikkaan. Elin myös kyllästyy siihen, että kaikki katsovat asiakseen kehottaa häntä pysymään kotona.

Symaskinen surrar….. Dagarna skrida fram, den ena fullkomligt lik den andra. Elin börjar finna dem allt längre och enformigare. Liksom förr, då hon kom hem från skolan, där hon glidit bort från den hemlighetsfulla värld, i vilken modern kände sig hemmastad, ha åren i Amerika gjort henne främmande för livet i det gamla hemmet — där ingenting händer, där allt står stilla. (53)

Vuoden 1917 levottomuuksia, sosialismin vahvistumista ja agitaattorien puheita ja kirjoituksia kuvataan aiheesta käytyjen keskustelujen kautta. Kirkonkylällä pidetyssä juhlassa kunnallisneuvos, kihlakunnantuomari ja muut silmäätekevät ruotivat opettajana toimivan Axel Widingin pitämää puhetta. Teoksessa naiset edustavat järkeä, ja yksi tällainen viisas naishahmo on rouva Bengtson, Widingin täti, joka väittelee sisarenpoikansa kanssa tämän kirjoituksista, vaikka on itsekin toiminut tasa-arvoisemman yhteiskunnan puolesta. Karlsson tuntee Widingin sortokauden ajalta, jolloin he salakuljettivat kiellettyjä lehtiä ja kirjoituksia, mutta hän ei ole lukenut Widingin artikkeleita ja on käsittänyt tämän poliittisen suunnan väärin. Niinpä kun Widing tulee pyytämään saariston parhaiten tuntevaa Karlssonia tiennäyttäjäksi joukolle miehiä, tämä lupautuu empimättä mukaan. Karlsson kuuntelee vain puolella korvalla Widingin vuodatusta, sillä hän tuntee saavansa mahdollisuuden toteuttaa nuoruuden haaveensa päästessään ajamaan vihaamansa venäläiset maasta. Tavallisesti niin mukautuvainen Edla vastustaa lähtöä, mikä suututtaa Karlssonin. Lähtiessään hän kuitenkin kääntyy nyökkäämään hyvästit tupaan jääville mitään ymmärtämättömille naisille.

Han vart så vred vid denna oväntade motsägelse att han gick mot dörren utan ett ord till avsked. Men på tröskeln vände han sig likväl om och nickade ett hastigt farväl inåt stugan. Det var för honom ett högtidligt ögonblick, då han drog ut till livets stora äventyr — och de därinne voro ju ändå bara svaga kvinnor, som ingenting begrepo. (181)

Hetken kuluttua hiljaisuuden rikkoo Karinin hillitön huuto.

Westermarck oli naisasianainen ja kannatti yhteiskunnallisia uudistuksia, mutta sisällissodan syttyminen oli hänelle järkytys ja sai hänet monen älymystöön kuuluvan tavoin tuomitsemaan punaiset. Romaanissa Vägvisare, joka muuten jäi hänen viimeiseksi kaunokirjalliseksi työkseen, Westermarck katsoo asioita valkoisten näkökulmasta. Westermarckin kirjallista tuotantoa tarkastelleen Arne Toftegaard Pedersenin (2016) mukaan romaani on nimeään myöten ironinen. Ironia kohdistuu nimenomaan miehiin, joita voisi anakronistisesti kutsua miesselittäjiksi. Teoksen huumori nousee keskusteluista, joissa naisten ja miesten erilaiset näkökannat törmäävät.

Vägvisare oli ensimmäinen romaani, jonka luin Westermarckilta. Pidin kirjasta enemmän kuin osasin odottaa (mikä tietysti kertoo enemmän minusta kuin kirjailijasta!). Teos on sujuvasti kirjoitettu ja suhteellisen helppolukuista kieltä. Henkilöhahmot ovat onnistuneita ja ajankuva kiinnostava, mutta valitettavasti Westermarck on jälleen yksi niitä suomenruotsalaisia kirjailijoita, jota ei ole suomennettu. Teos on luettavissa Doria.fi-palvelussa.

Helena Westermarck: Vägvisare. Söderströms & C:o 1922, (ntamo 2017). 221 s.

Naisten ääni -sivuston esittely Helena Westermarckista

Kirjailija ja teokset Kirjasammossa

Arne Toftegaard Pedersen: Helena Westermarck: intellektets idoga arbetare, 2016

Tutkimuksia, artikkeleita, tietokirjoja, kuvia ym. Helena Westermarckiin liittyen Finna.fi:ssä

Anne Helttunen & Annamari Saure: Kynällä raivattu reitti. Suomalaisia kirjailijanaisia

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Naisten historiaa on viime vuosina nostettu esiin useissa tietokirjoissa. Anne Helttusen ja Annamari Sauren Kynällä raivattu reitti (2024) esittelee 35 naiskirjailijaa 1600-luvulta viime vuosisadan puoliväliin. Mukana on tuttujen nimien (esimerkiksi Fredrika Runeberg, Saima Harmaja) ohella useita vähemmän tunnettuja kirjailijoita. Yhteistä on se, että he kaikki kirjoittivat kaunokirjallisuutta: runoja, novelleja ja romaaneja. Johdantoon on koottu vähän tilastotietoa valitusta joukosta: seitsemällätoista naisella oli muitakin opintoja kuin alkeiskoulu, yhdellätoista oli opettajatausta, yhdeksäntoista oli naimissa ja naimattomista ainakin kaksi eli parisuhteessa naisen kanssa.

Kansikuva Anne Helttusen & Annamari Sauren teoksesta Kynällä raivattu reitti.

Tekstien pituus vaihtelee kymmenen sivun molemmin puolin. Jokaisen esittelyn jälkeen on teosluettelo ja Lähteillä-osio, jossa tekijät avaavat, millaisten lähteiden kautta he ovat sukeltaneet kirjailijan elämään ja teoksiin. Erityisen kiitoksen ansaitsee se, että lukijaa innostetaan tutustamaan itse teoksiin kertomalla niiden saatavuudesta, sillä varsinkaan vanhempia kirjoja on turha etsiä kirjaston hyllystä. Onneksi monet löytyvät digitoituina Kansalliskirjaston julkaisuarkisto Doriasta, josta kirjan voi ladata vaikka omalle koneelle (ks. myös Projekti Lönnrot ja Projekti Gutenberg).

Usein esiin nousee tekijöiden henkilökohtainen suhde kirjailijan tuotantoon: isosiskon hyllystä löytyneet Rebekka Räsäsen nuortenkirjat, samastuminen Saima Harmajan runoihin ja innostus päiväkirjan kirjoittamiseen tai Tulenkantajien sytyttävä vaikutus. Tarkemmat lukukohtaiset lähteet ovat teoksen lopussa samoin kuin henkilöhakemisto. Tekstin joukossa on useita tietolaatikoita, jotka syventävät ajankohtaan liittyviä aiheita. Fredrika Wilhelmina Carstensin yhteydessä kerrotaan köynnösvertauksesta, joka esiintyy paitsi Carstensin kirjeromaanissa Murgrönan (1840, suom. Muratti 2007) myös muissa 1800-luvun romaaneissa. Naisen ajateltiin turvaavan mieheen kuin hauras muratti, joka kietoutuu suojaa hakien vahvan tammen ympärille. Alli Nissisen yhteydessä kerrotaan Marttaliitosta, jonka perustajäsen hän oli. Elsa Heporauta oli monessa mukana, ja hänen yhteydessään kerrotaankin ensimmäisistä tieteiskirjallisuutta kirjoittaneista naisista, kansanopistoista ja Kalevala korusta.

Kuvakoosteessa 1900-luvun alkupuolen kirjailijoita.
Viikonloppuna 5.–7.7.2024 vietettiin jälleen Wanhan voiman päiviä; tapahtuma vetää Oulaisiin joka kesä tuhansittain ulkopaikkakuntalaisia (kävijämäärä liikkuu 15 000–20 000 välillä). Alueelle siirretyn Käpylän koulun yläkerrassa on koulumuseo, josta löytyi tämä kuvakooste. Näistä kymmenestä naiskirjailijasta kuusi on esitelty Kynällä raivattu reitti -teoksessa.

Teoksesta löytyy siis paljon hyvää, mutta sivumäärä (esittelyjen osuus on noin 450 sivua) on väistämättä pakottanut karsimaan sisältöä. Maila Talvion esittelyssä havahduin ihmettelemään, miksi kirjailijan tiiviit yhteydet kansallissosialistiseen Saksaan kuitataan vain maininnalla 1930-luvulla tehdyistä luentomatkoista (samaan kiinnitti huomiota Suvi Ahola arviossaan Helsingin Sanomissa 18.3.2024). Ovatko tekijät halunneet esittää kirjailijat mahdollisimman myönteisessä valossa? Kieltämättä havainto sai miettimään, mitä muuta on jätetty ”rivien välistä” luettavaksi. Teosta on moitittu myös siitä, että sekä kustantaja että tekijät puhuvat tutkimuksesta, vaikka kyse on aiempiin tutkimuksiin perustuvasta tietokirjasta (keskustelusta lisää Kritiikin uutisissa). Joissakin arvioissa on myös pidetty turhana Minna Canthin ja muiden tunnettujen kirjailijoiden mukaan ottamista. Itse näen heidät eräänlaisina solmukohtina, jotka auttavat asemoimaan oudommat nimet kirjallisuuden kartalle. Mainittakoon esimerkkinä, että ennen ja jälkeen Canthin esitellyt Theodolinda Hahnsson ja Hanna Ongelin saavat enemmän tilaa kuin Canth. Toki henkilögalleria olisi voinut olla täysin erilainen, mutta kyse on tekijöiden subjektiivisista valinnoista. Tämä heille sallittakoon, vaikka onkin myönnettävä, että petyin suuresti, kun Sigrid Backman ei ollut esiteltyjen joukossa. Backman kirjoitti sisällissotaromaaneissaan Ålandsjungfrun (1919) ja Familjen Brinks öden (1922) ymmärtävästi ja myötätuntoisesti hävinneistä punaisista nousten näin F. E. Sillanpään ja Runar Schildtin rinnalle. Lisäksi häntä on kiitetty itsenäisistä naishahmoista.

Kaiken kaikkiaan teos on hyvä kokonaisuus, joka esittelee monia kiinnostavia kirjailijakohtaloita ja houkuttelee tutustumaan syvemmin heidän elämänvaiheisiinsa ja tuotantoonsa. Lainasin kirjan kirjastosta, mutta koska löysin teoksesta muutamia uusia nimiä sisällissodasta kirjoittaneiden listaani ja koko liudan lähteitä, tämä kirja tulee hankittua itselle joko e-kirjana tai fyysisenä kappaleena.

Anne Helttunen & Annamari Saure: Kynällä raivattu reitti. Suomalaisia kirjailijanaisia. SKS kirjat, 2024. 491 s.

Teoksesta myös:

Kiiltomadon sivuilla (kirj. Marissa Mehr) ja Tuijata. Kulttuuripohdintoja-blogissa

Suvi Aholan arvio Helsingin Sanomissa

Silvia Hosseinin arvio Suomen Kuvalehdessä

Keskustelua teoksesta Kritiikin uutisissa maaliskuussa 2024 (osallistujina Kati Launis ja Jasmine Westerlund sekä teoksen tekijät)

Glendy Vanderah: Missä metsä kohtaa tähdet / Valoa lehtien lomasta

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Kesäisin monet vaihtavat työhön ja opiskeluun liittyvät kirjat kevyempään lukemiseen. Viime viikolla vietettiinkin jälleen perinteistä dekkariviikkoa blogeissa; koonnin vinkatuista dekkareista löydät Kirsin kirjanurkasta. Tässä kuitenkin vinkki Glendy Vanderahin kahdesta teoksesta, joita voi hyvällä syyllä kutsua lukuromaaneiksi. Teokset sopivat loistavasti kesälukemiseksi, jos etsit koukuttavaa tarinaa, johon uppoutua. Kuuntelin molemmat äänikirjoina (lukijana erinomainen Sanna Majuri). Epäilen olisinko tarttunut kirjoihin muuten ollenkaan, sillä sen verran paksuja molemmat ovat (561 ja 391 sivua), tosin ainakin romaanissa Valoa lehtien lomassa, jonka lainasin kirjastosta tätä juttua varten, teksti on aseteltu lähestyttävän ilmavasti.

Glendy Vanderahin kahden romaanin kansikuvat.

Missä metsä kohtaa tähdet (2023)

Kenties tyttö oli vaihdokas. Hän oli miltei näkymätön, hänen kalpeat kasvonsa, hupparinsa ja housunsa sulautuivat hänen takanaan olevaan hämärään metsään. Hän oli paljasjaloin. Hän seisoi liikkumatta, toinen käsivarsi hikkoripuun rungon ympärillä, eikä hän hievahtanutkaan, kun auto pääsi ratisevan soratien loppuun ja pysähtyi muutaman metrin päähän.

Väitöskirjatutkimusta indigokardinaalien pesinnästä tekevä Joanna on vuokrannut mökin Illinoisin maaseudulta. Jon pihalle ilmestyy tyttö, joka kertoo tulevansa Tuulimyllygalaksista, joka sijaitsee Ison karhun tähdistössä – nimekseenkin hän kertoo Ursa. Tyttö on mustelmilla, ja Jo ottaa yhteyttä poliisiin, mutta tyttö katoaa metsään. Lopulta Jo päätyy huolehtimaan Ursasta samalla kun yrittää naapurissa asuvan Gaben kanssa ottaa selville, mistä tyttö on karannut. Pihalle eksyvä koiranpentu, jota kukaan ei kaipaa, saa tytöltä nimekseen Ursa minor eli Pikku karhu. Koira saa tarinassa myöhemmin suuren roolin. Vaikka Jon ja Gaben rakastuminen oli ennalta-arvattava, oli romaanissa aivan riittävästi yllätyksiä.

Valoa lehtien lomasta (2024)

Ellis on kaksostensa Jasperin ja Riverin sekä Viola-vauvan kanssa ulkoilemassa, mutta hänen ajatuksensa ovat miehensä Jonahin petoksessa. Kaaos auton takapenkillä saa Ellisin unohtamaan hetkeksi Violan silmistään, ja tämä katoaa. Syyllisyys saa Ellisin elämän suistumaan raiteiltaan; hän alkaa käyttää huumeita ja jättää perheensä. Jonkinlainen mielenrauha löytyy lopulta pitkällä vaelluksella, jossa seurana kulkevat säkeet Walt Whitmanin runosta ”Laulu avoimesta tiestä”. Ellisin tarinan kanssa vuorottelevat Korpin tyttärestä eli Ravenista kertovat luvut. Raven asuu syrjäisessä talossa maan henkiä palvovan äitinsä kanssa. Välillä äiti katoaa henkien maailmaan, ja Ravenin on huolehdittava itsestään ja joskus myös äidistään.

Raven pohti aina mitä äiti näki silloin, kun tämän silmät tuijottivat. Se liittyi jotenkin maan henkiin. Raven pelkäsi, että jonain päivänä henget veisivät äidin liian kauas niiden maailmaan. Ne haluaisivat äitiä yhä enemmän, kun äiti tutustuisi niihin paremmin.
Raven vietti päivän pitämällä äidin ihmisten maailmassa. Hän jutteli äidille, toi tälle vettä ja ruokaa, vei tämän käymään vessassa. (158)

Ei liene suuri juonenpaljastus, että Raven on Ellisin kadonnut tytär. Äiti yrittää pitää Ravenin erossa muista lapsista, mutta kun Raven tutustuu naapurissa asuvaan Jackiin ja tämän ystäviin, alkaa hän vaatia pääsyä kouluun, mikä avaa Ravenille uuden maailman.

Rikkinäisiä henkilöhahmoja

Teokset ovat koukuttavia ihmissuhdedraamoja. Yhteistä on esimerkiksi epätäydelliset henkilöhahmot: Jo on toipumassa rintasyövästä, Gabe kärsii masennuksesta ja Ellis huumeriippuvuudesta – myös Jonahilla on oma salaisuutensa, vaikka hän alussa vaikuttaakin vastenmieliseltä tyypiltä. Tarinoiden puolivälissä henkilöt joutuvat vaaraan ja kohtaukset ovat kuin parhaastakin trilleristä. Glendy Vanderah on lintuihin erikoistunut biologi, ja luonto onkin suuressa roolissa molemmissa teoksissa; tekijän asiantuntemus näkyy muun muassa romaanin Missä metsä kohtaa tähdet kuvauksissa lintujen pesinnästä.

Kiinnostavia henkilöhahmoja, hiukan jännitystä, hieman huumoria ja vetävä tarina – mitä muuta kesäkirjalta voi toivoa?

Glendy Vanderah: Missä metsä kohtaa tähdet. Suom. Virpi Kuusela. Saga Egmont, 2023. 391 s.

Glendy Vanderah: Valoa lehtien lomasta. Suom. Virpi Kuusela. Saga Egmont, 2024. 561 s.

Teokset Saga Egmontin sivuilla.

Glendy Vanderahin sivut.

Arvio Missä metsä kohtaa tähdet -teoksesta Seinäjoen kirjaston blogissa ja Anun ihmeelliset matkat -blogissa.

Emilia Laatikainen: Ei ois susta uskonu

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Tänä keväänä on tullut luettua monta upeaa sarjakuvateosta. Näihin kuuluu ehdottomasti myös oululaisen Emilia Laatikaisen Ei ois susta uskonu – tosin ”löysin” teoksen vasta, kun se palkittiin Sarjakuva-Finlandialla. Voittajan valitsi kuudenkymmenenkolmen sarjakuvateoksen joukosta kirjailija, toimittaja Roman Schatz. Laatikainen kuvaa sarjakuvan keinoin alkoholiriippuvuuttaan ja siitä selviytymistään. Schatz luonnehtiikin teosta rohkeaksi ja riipaisevaksi ja pitää erityisenä ansiona sen tarjoamaa vertaistukea muille päihdeongelmien kanssa taisteleville (ks. HS 22.3.2024). Schatzin arvioon on helppo yhtyä, ja teos onkin omistettu ”Jokaiselle vielä kärsivälle addiktille”.

Emilia Laatikaisen sarjakuvateoksen Ei ois susta uskonu kansikuva.

”Käyn hakee vielä yhen ja lähen sit kotiin.” ”En aio juoda huomenna.” Nämä ja kymmenet muut lupaukset päättyvät usein kahdenkymmen oluen tai useamman viinipullon juomiseen. Välillä Emilia sanoo voivansa halutessaan lopettaa juomisen, välillä ettei hän pysty olemaan juomatta. Päätökset olla juomatta kaatuvat kerta toisensa jälkeen.

Sivu 61 Emilia Laatikaisen teoksesta Ei ois susta uskonu.
Sivu 61. Päätökset tehdä jotain muuta kivaa juomisen sijaan eivät pidä.

Niin tyttöystävä kuin vanhemmat yrittävät saada Emilialle pitkäkestoisempaa apua, eikä vain toistuvia käyntejä katkolla. Lopulta alkaa pari kuukautta kestävä kuntoutusjakso, joka on kuvattu yksityiskohtaisen tarkasti. Vaihtelevat tunteet – ahdistus, levottomuus, turhautuminen, syyllisyys ja häpeä – saavat Emilian kysymään, ”[m]itä mä teen kaikille mun tunteille?” Yksi ryhmäistunnoissa purettava tehtävä on oman elämäntarinan kirjoittaminen niin, että se tuo esiin päihteidenkäytön. Tämä tarina kerrotaan myös lukijalle ikään kuin kuntoutusjakson sisäkertomuksena. Emilia harrastaa yleisurheilua, mutta joutuu kiusatuksi. Nilkan murtuminen lopettaa urheiluharrastuksen, kun Emilia on seitsemäntoista, ja silloin hän myös juo ensimmäistä kertaa: ”Kokeilin pikkuhiljaa juoda enemmän. Romantisoin juomista, addiktioita, taiteilijaelämää ja syömishäiriöitä blogissa.” (91) Alkoholismista kärsivät aina myös läheiset, mikä paljastuu Emilialle viimeistään läheiskohtaamisessa: vanhemmat ovat tunteneet pelkoa ja huolta mutta myös häpeää, ja sisarukset ovat jääneet omine ongelmineen Emilian varjoon.

Kansia lukuun ottamatta teos on mustavalkoinen, mikä korostaa vakavaa aihetta. Piirrosjälki on selkeää, teksti- ja kuvakoko vaihtelevat suuresti; esimerkiksi osa kuntoutuksessa vietetyistä päivistä eri aiheineen ja pohdintoineen on tiivistetty yhteen ruutuun, joka on täynnä piirroksia ja tekstiä. Teoksen nimi Ei ois susta uskonu viittaa niihin vähätteleviin ja epäuskoisiin kommentteihin, joita Emilia sai tilanteestaan.

Sivut 84 ja 146 Emilia Laatikaisen teoksesta Ei ois susta uskonu.
Sivut 84 ja 146. Vasemmalla keskellä kuvaus 12. päivästä kuntoutuksessa. Oikealla Emilia purkaa puhelimessa turhautumistaan siitä, että joidenkin mielestä hänen olemuksensa ei kerro alkoholismista.

Emilian tunteet ja pohdinnat alkoholista ja riippuvuudesta, siitä miten kuntoutuksen jälkeen ”addiktio kuiskailee” ottamaan pari kaljaa antavat tarttumapintaa kaikille, jotka kamppailevat omien riippuvuuksiensa kanssa. Tekijä toteaakin lopussa: ”Minä en voi enkä halua neuvoa ketään. Ainoa keino, jolla voin yrittää auttaa muita, on jakaa oma kokemukseni. Näin minä selvisin.” (174) Tämän sarjakuvateoksen toivoisi löytyvän jokaisesta koulusta ja jokaisesta kirjastosta.

Emilia Laatikainen on sarjakuvataiteilija ja kuvataiteen opettaja. Katso ihastuttavat ja rohkaisevat lintuaiheiset piirrokset taiteilijan sivuilta.

Emilia Laatikainen: Ei ois susta uskonu. Suuri Kurpitsa, 2023, 2. painos 2024. 176 s.

Teoksesta ja palkinnosta Helsingin Sanomien sivuilla ja Ylen sivuilla

Laaja esittely Ilta-Sanomien sivuilla, kirj. Veera Reko

Marjane Satrapi (toim.): Nainen, elämä, vapaus

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Nainen, elämä, vapaus -sarjakuvateoksen taustalla on iranilaisen Masha Aminin kuolema. Syyskuussa 2022 siveyspoliisi pidätti Aminin, koska hänen huivinsa ei peittänyt riittävän hyvin hiuksia. Hakkaamisen seurauksena Amini vajosi koomaan ja kuoli kolme päivää myöhemmin. Aminin kohtalo nostatti eri puolilla maata mielenosoituksia, joissa huudettiin kuolemaa diktaattorille. Protesteissa naiset uhmasivat pukeutumissääntöjä riisumalla huivinsa.

Marjane Satrapin toimittaman sarjakuvateoksen Nainen, elämä, vapaus kansikuva.

Nainen, elämä, vapaus -teos on seitsemäntoista piirtäjän ja kolmen Iran-asiantuntijan yhteistyötä. Tuloksena on 24 eri tyyleillä piirrettyä ja esitettyä kertomusta Iranin historiasta ja nykypäivästä. Antologian toimittanut Marjane Satrapi, joka on tunnettu omaelämäkerrallisista sarjakuvateoksistaan Persepolis, joista hän on ohjannut myös palkitun animaatioelokuvan, on mukana muutamilla piirroksilla ja teksteillä – myös vaikuttava kansi, jossa naisten hiukset kohoavat leimuten ylös, on hänen käsialaansa.

Teoksen ensimmäinen osa ”Tapahtumat” kertoo viime vuosien vallankumousliikkeestä, toinen osa ”Historiaa” 1900-luvun vallankumouksista ja kolmas osa ”Hirmuhallinto… ja kansa, joka panee hanttiin” lukuisista naisilta kielletyistä asioista (kuten yksin asuminen, lenkkeily, skootterilla ajaminen…). Yli neljäkymmentä vuotta maata pelon vallassa pitäneestä vallankumouskaartista kertova aukeaman mittainen luku ”Pelätyt ja vihatut” on Satrapin piirtämä.

Kaikki iranilaiset tuntevat vallankumouskaartin, ja useimmat pelkäävät ja vihaavat kaartilaisia. Kaartin historia on pitkä ja tuskallinen. Sitä ei ole helppo kertoa muutamalla sivulla, varsinkin kun kaartin väkivaltaisuus on niin yletöntä, että ajatus sen piirtämisestä saa sormeni kramppaamaan. Mutta on mahdotonta puhua ”Nainen, elämä, vapaus” -kansannoususta mainitsematta vallankumouskaartia. (136)

Väkivaltainen, korruptoitunut ja fanaattinen kaarti vastaa suoraan ajatollah Khameneille ja sen lonkerot ulottuvat kaikkialle. Satrapin mukaan ilman kaartia nykyhallinto ei kestäisi kuukauttakaan.

Teos vaikuttaa monella tasolla: se vetoaa tunteisiin kuvatessaan niitä alistavia käytänteitä ja väkivaltaisuuksia, joita naisiin kohdistetaan. Se antaa valtavan määrän tietoa Iranista, iranilaisista ja korruptoituneen nykyhallinnon julmista tavoista pysytellä vallassa. Runsas, paljon tekstiä ja henkilökuvia sisältävä teos ei kertalukemisella tyhjene. Piirrostyyli ja kerrontapa vaihtuu joka luvussa; hyvä esimerkki on Khamenein ja muiden johtajien eri tavoin karrikoidut hahmot.

Kolme kuvaa Marjane Satrapin toimittamasta sarjakuvateoksesta Nainen, elämä, vapaus.
Vasemmalla kerrotaan Khamenein hajota ja hallitse -politiikasta (s. 97 luvusta ”Teitä tarkkaillaan”, tekijöinä Mana Neyestani ja Farid Vahid). Keskellä kuva luvusta ”Kuka Irania johtaa?” – Khamenein pitäisi olla Jumalan edustaja maan päällä, mutta kuva kertoo Jumalan jäävän toiseksi (s. 123, tekijät Touka Neyestani ja Jean-Pierre Perrin). Oikealla kuvitusta lukuun ”Kielletty alue”. Sahar Khodayari meni vastoin sääntöjä katsomaan miesten jalkapallo-ottelua ja hänet vangittiin. Ollessaan vapaana takuita vastaan hän teki polttoitsemurhan, joka järkytti urheilijoita ympäri maailmaa – myös Fifa yritti mutista vastalauseensa (s. 219, tekijät Coco ja Jean-Pierre Perrin).

Nainen, elämä, vapaus – liikkeen tunnuslaulun Baraye on tehnyt iranilainen Servin Hajipur (myös Shervin Hajipour). Hän sai Grammy-palkinnon ”parhaasta yhteiskunnallista muutosta edistävästä laulusta”. Barayessa (”Puolesta” tai ”Vuoksi”) lauletaan eri asioiden, kuten esimerkiksi tanssimisoikeuden, katulasten haaveiden ja hymyilevien kasvojen puolesta.

Kauniista laulusta löytyy useita eri versioita YouTubesta – kaikki yhtä koskettavia. Iranilaisen taiteilijan Shabnam Adibanin kuvittamassa versiossa kulkee englanninkielinen käännös alareunassa. Laulusta kertovassa luvussa on Adibanin kuvitus, jossa jokaisesta kuvasta syntyy seuraava.

Kuvitusta Marjane Satrapin toimittamasta sarjakuvateoksesta Nainen, elämä, vapaus.
Vallankumouksen tunnussävel -luku kertoo iranilaisen Servin Hajipurin säveltämän ja sanoittaman ja Grammy-palkitun laulun Baraye synnystä. Kuvat ovat Shabnam Adibanin kuvittamasta videosta.

Servin Hajipurin esittämässä versiossa kuva on jaettu kahtia: laulajan rinnalla näytetään välähdyksiä elämästä Iranissa.

Azam Alin ja Ramin Torkianin sekä vierailevien artistien (Hamed Nikpay, Mamak Khadem, Arash Avin, and Mahsa Ghassemi) vaikuttavassa versiossa on myös englanninkielinen tekstitys.

Marjane Satrapi (toim.): Nainen, elämä, vapaus (Femme, vie, liberté). Suom. Saara Pääkkönen. WSOY, 2024. 272 s.

WSOY:n sivuilla on lukunäyte, jossa sisällysluettelo sekä näytteitä eri taiteilijoiden kuvituksesta.

Kulttuuritoimituksen arvio, kirj. Ilkka Valpasvuo

Arvio Helsingin Sanomissa, kirj. Arla Kanerva

Maailmankuvalehden arvio, kirj. Harri Römpötti

Laura Mauro: Otavaisen olkapäillä

Julkaistu Kirjoittaja: 2 kommenttia

Kauhukertomus, joka sijoittuu Suomen sisällissotaan kuulostaa mielikuvitukselliselta ja mahdottomalta toteuttaa, mutta Laura Mauro vetää pisteet kotiin. Otavaisen olkapäillä on upeasti kirjoitettu ja kerrottu tarina naispunakaartilaisista. Nimestään huolimatta Mauro on brittiläinen kirjailija, joka on voittanut novelleillaan useita kertoja British Fantasy Award -palkinnon. Folkloresta kiinnostunut Mauro on perehtynyt suomalaiseen mytologiaan ja Kalevalaan, ja se näkyy kauttaaltaan teoksessa.

Laura Mauron Otavaisen olkapäillä kansikuva.

Pienoisromaani (117 sivua, 18 x 18 cm) alkaa kuin kauhukertomus ainakin: ”Yössä vanhan hautuumaan läpi kulkee humalaisia miehiä pistimineen, he ulisevat kuin peikot – –.” Siiri, Ester, Elina, Mirva ja muut naiset ovat ahtautuneet pieneen, kylmään pappilaan ja yrittävät nukkua. Tarinan keskiössä on Siiri, torpparin tytär, joka liittyi kaartiin, koska punaiset lupasivat parempaa tulevaisuutta, ja palkka kaartissa oli parempi kuin piikana tai tehtaassa. Motiiveja naisten liittymiselle oli muitakin: ”Jokaista vakaasti vallankumoukseen uskovaa naista kohden löytyy kaksi, jotka leikkasivat tukkansa ja vetivät miesten housut jalkaan seikkailun tähden” (41). Naiset, tai paremminkin tytöt, ovat luonteeltaan erilaisia: suustaan kova Ester pilkkaa ja ärsyttää muita, Mirvalla on auktoriteettia, vaikka hän on vain kahdeksantoista, herkkä Elina on kuin ”lämmintä kultaa valossa” ja suurin osa myyttisistä tarinoista, kuten liekkiöistä ja karhun synnystä, kuullaan hänen kertominaan. Siirin ja Elinan välillä on hentoa ihastusta, jota he tuskin itse edes tajuavat.

Heti alussa viitataan molempien puolien laittomuuksiin: valkoiset hyökkäsivät sairaalaan Harmoisissa ja punaiset teloittivat antautuneita valkoisia (Suinulan) Markkulassa. Nuorten valkoisten poikien turha kuolema ei jätä Siiriä rauhaan:

Hänkin on leikkinyt rohkeaa niin pitkään, että lähestulkoon uskoo sen itsekin. Markkula repi naamion pois. Sai hänet ymmärtämän, kuinka valheellista kaikki oli; tämä kivääri, tämä univormu, tämä oikeamielinen viha, jota hän kantaa sisällään. Se kaikki tuntui varsin todelliselta, ennen kuin Maxim-konekiväärit alkoivat tulittaa, ja silloin se suli kuin kevätjää ja kaikki, mitä jäi jäljelle, oli tyttö liian suuressa venäläisiltä kierrätetyssä univormussa, kivääri rintaansa vasten puristettuna. (95–96)

Ensimmäinen vihje outoudesta on hautausmaalla seisovan tutun miehen, Oskun, liikkumaton olemus ja tietoisuutta vailla olevat silmät. Seuraavana päivänä Osku käy joukkueenjohtajan kimppuun ja häntä pitelemään tarvitaan kolme miestä. Naiset komennetaan palaamaan Tampereelle, kun miehet marssivat taisteluun Kuruun. Siiri, Ester ja Mirva päättävät uhmata käskyä. Raju lumipyry pakottaa heidät hakemaan suojaa metsästä. Mirva on näkevinään jonkun liikkuvan metsässä ja lähtee ottamaan selvää asiasta eikä palaa enää. Siiri ja Ester törmäävät Annikkiin kolmetoistavuotiaaseen, valkoiseen tyttöön, ja tämä kohtaaminen muuttaa suunnitelmat jälleen kerran.

On maaliskuu ja karhut nukkuvat vielä talviuntaan, mutta silti yksi jos toinen näkee metsässä karhuja ja tuntee niiden löyhkän, ”veren ja mädän ja kuolleen lihan” hajun (104). Karhu on läsnä monissa tarinoissa, kuten myös teoksen nimessä, onhan karhu syntynyt Otavaisen olkapäillä. Otava eli Iso karhu löytyy myös teoksen kauniista, Noora Jantusen suunnittelemasta kannesta.

Runollisen kaunis kieli taittuu hetkittäin groteskiksi maalailuksi sodan jäljistä tai ruokottomaksi kiroiluksi. Kielikuvat ovat ilmeikkäitä: Maxim-konekiväärin ääni on kuin ”keuhkotautista nakutusta”, hautuumaan ”murenevat hautakivet kuin murjottuja hampaita” ja valkoisten poikien pelko ”terävää löyhkää”. Suomentaja Lauri Lattu, joka kertoo ratkaisuistaan teoksen alussa, onnistuu erinomaisesti; itse kiinnitin huomiota esimerkiksi sanaan ’hautuumaa’, joka istuu täydellisesti teoksen tunnelmaan.

Takakansi-podcastissa Mauro luonnehtii tyyliään sanoilla quiet horror, joka kuvaa hyvin romaania, jossa kauhuelementit hiipivät valoina ja varjoina metsän kätköissä. En tunne riittävän hyvin kauhun tai fantasian lajeja, mutta mieleeni tuli uuskumma, ja määritelmän mukaan lajityyppien rajoja hämärtävään genreen kuuluisi ”kauhuvaikutteita, erityisesti groteskia kuvastoa”. Oli genre mikä hyvänsä – ja mikä pakko on lokeroida ollenkaan – tätä teosta voi suositella muillekin kuin vain kauhun ystäville.

Jälkisanoissa tekijä kertoo olevansa paljosta velkaa teokselle The Finnish Civil War 1918: History, Memory, Legacy (2014). Tämä Tuomas Teporan ja Aapo Roseliuksen toimittama teos onkin parhaita kokoavia esityksiä Suomen sisällissodasta ja on ilmestynyt myös suomeksi 2018 nimellä Rikki revitty maa. Suomen sisällissodan kokemukset ja perintö.

Laura Mauro: Otavaisen olkapäillä (On the Shoulders of Otava), suom. Lauri Lattu. Haamu, 2024. 117 s.

Kirsin kirjanurkka

Kirjapöllön huhuiluja

Takakansi-podcast (58 min, englanniksi), Marko Suomi haastattelee Laura Mauroa

Ylen artikkelissa ”Ihmissusia, saatananpalvontaa ja väkivaltaista splatteria: Suomalaisen kauhun historia kertoo marginaalisesta tyylilajista, jota kuitenkin ovat viljelleet yllättävät tahot” Jussi Mankkisen esittely Juri Nummelinin teoksesta Kuoleman usvaa ja pimeyttä, joka käsittelee kauhukirjallisuuden historiaa.

Anneli Furmark: Tule kanssani kulman taa

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

”Oliko kaikki alkanut niistä kolmesta sekunnista? Vai oliko hän vain keksinyt koko jutun? Että kaikki olisi muuttunut. Että eniten maailmassa hän halusi nyt kietoa kätensä Dagmarin vyötärölle ja antaa sen jäädä siihen.”

Anneli Furmarkin sarjakuvaromaanin Tule kanssani kulman taa kansikuva.

Kolme sekuntia viittaa halaukseen, jolla sattumalta tavanneet Elise ja Dagmar hyvästelevät toisensa. Tästä alkaa yli viisikymppisten naisten suhde, joka heidän omien sanojensa mukaan on ”kulttuuritätien Brokeback Mountain”. Kumpikin on tahoillaan naimisissa: Dagmar Jennyn ja Elise Henrikin kanssa. Seitsemänsadan kilometrin välimatka ei estä tapaamista, jonka jälkeen Elisestä tuntuu, että hänen on kerrottava Henrikille. Ei huutoa, ei raivoa, mutta kaikki muuttuu, vaikka Elise ei halua erota ja vakuuttaa Henrikille, että hän ei rakasta tätä ”yhtään vähempää kuin ennen! Yhtään grammaa!” Dagmar puolestaan ei voi jättää vaimoaan ja kahta lastaan.

Elise ja Dagmar tapaavat harvoin ja kommunikoivat tapaamisten välillä messengerillä ja lisäämällä kappaleita yhteiselle soittolistalle. Välillä erotaan mutta kaipaus käy liian suureksi ja pakottaa ottamaan jälleen yhteyttä. Elise on hämmentynyt tunteidensa voimasta. Hän toteaakin pojalleen, että nuorempana hän näki vanhempien ihmisten seurustelun vähän huvittavana, mutta nyt hän on saanut huomata ”kaiken olevan aivan yhtä dramaattista”.

Kaunis, koskettava mutta ei lohduton tarina – ehkä näin voisin kuvailla lukukokemustani. Furmarkin tapa käyttää värejä ihastutti samoin kuin hämmästyttävä variaatio erikokoisia ja muotoisia ruutuja.

Kolmen sivun kooste Anneli Furmarkin sarjakuvaromaanista Tule kanssani kulman taa.
Anneli Furmarkin sarjakuvaromaani Tule kanssani kulman taa ihastuttaa väreillään ja kuvien ja tekstien muunnelmillaan. Kuvat sivuilta 100, 169 ja 188.

Anneli Furmark on julkaissut kymmenen teosta ja saanut lukuisia palkintoja. Tule kanssani kulman taa on ensimmäinen pitkä sarjakuvaromaani, joka häneltä on suomennettu. Suomennoksesta ja tekstityksestä vastaa kääntäjä ja sarjakuvapiirtäjä Hannele Richert.

Anneli Furmark: Tule kanssani kulman taa (Gå med mig till hörnet). Suom. Hannele Richert. ZumTeufel, 2023. 227 s.

Furmarkin kotisivuilla lisää kuvia teoksesta sekä muiden teosten esittelyt.

Arvio Kulttuuritoimituksen sivuilla, kirj. Mikko Lamberg

Arviot blogeissa Hyllyy ja Kirjahilla

Ulrika Hansson: Det är inte synd om Edna Svartsjö

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Ulrika Hanssonin uusin romaani sijoittuu vuoteen 1915 ruotsinkieliselle Pohjanmaalle Teerijärvelle. Päähenkilö on teoksen nimessäkin mainittu neljätoistavuotias Edna Svartsjö, joka työskentelee aputyttönä meijerissä ja haaveilee vielä joskus etenevänsä meijerskaksi kuten Marta. Ednan äiti on kuollut, ja koska isä Rafael ei ole pystynyt maksamaan vuokraa talosta, he asuvat armosta entisen kotinsa saunarakennuksessa. Isä kuvataan hiukan saamattomaksi mieheksi, johon muut suhtautuvat alentuvasti, mikä saa Ednan tuntemaan olonsa epämukavaksi. Edna sen sijaan on riuska ja eteenpäin pyrkivä, mutta kylän mahtimieheltä Anders Nybackalta otettu laina saattaa hänet vaikeuksiin.

Ulrika Hanssonin romaanin Det är inte synd om Edna Svartsjö kansikuva.
Ulrika Hanssonin romaanin Det är inte synd om Edna Svartsjö kansikuvassa Teerijärveä 1900-luvun alussa.

Edna pyydystää lintuja ja jäniksiä, joita myymällä saa vähän lisätienestiä. Retkillään Edna törmää tyhjillään olevaan mökkiin ja tekee siitä päättäväisesti kodin itselleen ja Rafaelille. Nuorena naisena Edna on jatkuvasti alttiina hyväksikäytölle, mutta kaikesta huolimatta hänellä on jonkinlainen turvaverkko. Parhaan ystävänsä, vuotta vanhemman Antonin perheen luona Edna tuntee olevansa melkein kuin kotonaan. Meijerissä Martasta tulee hänelle eräänlainen äitihahmo ja esikuva. Siinä missä Anton haaveilee kerran vielä olevansa miljonääri Amerikassa, jonne niin hänen äitinsä kuin moni muu on lähtenyt, haluaa Edna työskennellä meijerissä ja asua omassa mökissä niin kuin Marta. Meijerityö kuitenkin keskeytyy, kun Ednan on velkojen vuoksi mentävä piiaksi Nybackaan. Vastaanotto on kolea. Andersin vaimo Rose päästää Ednan sisälle mutisten samalla, miten tytöt ovat kerta kerralta nuorempia:

På höften har hon en liten pojke, rödgråten och trumpen.
”Jag skulle börja i dag, var det sagt.”
Rose säger inget, ser bara trött på Edna och stiger åt sidan för att släppa in henne. Edna känner hennes blickar på sig, uppifrån och ner. ”Hur gammal är du då?”
”Fjorton.”
Hon fnyser lätt, säger något som låter som ”de blir bara yngre”, men Edna är inte säker om hon hört rätt. (155)

Andersin luonteeseen viitataan jo teoksen alussa, kun tämä houkuttelee viinaa lupaamalla tunnetun juopon sukeltamaan turbiininpyörien läpi, ja mies on hukkua. Lisäksi talon entinen piika Astrid on kadonnut, ja kyläläiset arvuuttelevat hänen kohtaloaan. Vaikka lukija arvaa, mitä on tulossa, se ei vähennä lukunautintoa – ja kuten Edna itse toteaa, hän ei kaipaa sääliä: ”Det är inte synd om mig.” Hanssonin hahmot ovat moniulotteisia ja jälleen kerran psykologisen tarkkanäköisesti kuvattuja. Teos on fiktiivinen, mutta jälkisanoissa kirjailija kertoo isoäitinsä elämän toimineen inspiraation lähteenä. Paikallinen murre ja Amerikasta palanneisiin tarttunut englanti värittävät juuri sopivasti dialogia, jota teoksessa on paljon. Antonin ja Ednan sattumalta kuulemassa keskustelussa, jossa kaksi miestä puhuvan Andersista, näkyy kielen variaatio:

”Jag vet bara att han fick komma hem i ilfart. Han lär ska ha varit efterlyst over there, men jag vet inte för vad. Inte ett penni på fickan hade han när han kom hem. Och koppor mellan benen.”
De skrattar.
”Så kan i gaa. Hä for åt fanders mä Anders.” (135)

Ulrika Hanssonin aiemmat romaanit Jaktlaget (2020) ja Fannys väg sijoittuvat niin ikään Pohjanmaalle mutta kuvaavat nykyaikaa. Kirjailijan sukellus historiaan on mitä onnistunein, ja Ann-Luise Bertellin, Annika Åmanin ja Lars Sundin rinnalla on hyvin tilaa Hanssonin kaltaiselle tarinankertojalle. Arviossani Runeberg-palkintoehdokkaanakin olleesta romaanista Jaktlaget ihmettelin, miksi teosta ei ole suomennettu. Ehkä tämä historiallinen romaani Edna Svartsjösta herättää viimein jonkun kustantamon tai suomentajan huomion. Teos on saatavissa myös äänikirjana, jonka lukee Ylva Ekblad.

Ulrika Hansson: Det är inte synd om Edna Svartsjö. Schildts & Söderströms, 2024. 288 s.

Arvio Svenska Ylen sivuilla, kirj. Marit Lindqvist

« Vanhemmat artikkelit Uudemmat artikkelit »