Avainsana-arkisto: 1918

Helena Pilke: Sanomalehtien sisällissota

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

”Mikä oli sanomalehtien rooli siinä, että maa luisui sisällissotaan?” Tähän kysymykseen Helena Pilke etsii vastausta teoksessaan Sanomalehtien sisällissota. Pilke tarkastelee laajasti sanomalehtiä vasemmisto–oikeistoakselilta; yhteensä lehtiä on 37, jos molempien osapuolten Tiedonantolehdet lasketaan mukaan. Pilke käy läpi lehtiä maaliskuusta 1917 toukokuuhun 1918. Vuoden 1917 tapahtumat – tsaarin kukistuminen Venäjällä, elintarvikepula ja monet lakot, joista rajuimpana marraskuun yleislakko – ja niihin reagointi ovat tietysti olennaisia, kun tutkitaan sotaan johtaneita syitä. Sotakevään tapahtumat ja niistä uutisointi ovat kiinnostavia, vaikka tuolloin molemmilla puolilla oli lehtien ilmestymisessä katkoksia riippuen siitä, kuka mitäkin aluetta hallitsi.

Teoksesta oli poikkeuksellisen haastava kirjoittaa arviota, ja siksi päätinkin toimia vähän eri tavalla. Seuraavien kysymysten avulla pystyn toivoakseni tuomaan esiin niin teoksen ansiot kuin myös ne puolet, jotka häiritsivät itseäni.

Helena Pilke: Sanomalehtien sisällissota

Mitä aiheita lehdistö käsitteli maaliskuusta 1917 toukokuuhun 1918?

Vaatimus kahdeksan tunnin työajasta herätti puolin ja toisin kiivasta sananvaihtoa, koska painostusta yritettiin saada aikaan lakoilla, joista maatalous kärsi. Tuusulalaisen Järvenpään kartanon omistaja uhkasi jopa myydä lehmät teuraaksi lakon vuoksi. Kirjapainoalan lakko, elintarvikepula, niin sanotut voimellakat Turussa ja tietysti marraskuun yleislakko väkivaltaisuuksineen nousivat otsikoihin. Mainittakoon, että kahdeksan tunnin työaika vahvistettiin vasta yleislakon jälkeen marraskuun lopulla.

Lokakuun 1917 vaaleista on jonkin verran asiaa, mutta sitä, miten valtalakia ja eduskunnan hajottamista käsiteltiin lehdistössä, olisi voinut tuoda enemmän esiin. Valtalain vahvistamatta jättämistä on kuitenkin pidetty yhtenä syynä sotaan ajautumiselle.

Miten lehdet kommentoivat vastapuolen järjestyskaarteja?

Kaartien perustamista ja kommentointia käsitellään teoksessa laajasti. Kaarteja perustivat niin porvarit kuin työväestö (kaarteja oli toki ollut jo suurlakon aikana 1905), ja kun molemmilla puolilla huolestuttiin vastustajan aikeista, oli nimittely sen mukaista. Työväen lehdet käyttivät lahtarikaarti-nimitystä jo keväällä 1917, astetta vahvempaa kieltä olivat verikaarti ja verihurtat: ”Karttakaa työläiset, verihurttain pimeitä puuhia!” (117) päättää vaasalainen Vapaa Sana juttunsa Kaskisten suojeluskunnan perustamisesta. Toisaalta oikeistolehdet heittivät nimityksen takaisin ja syyttivät työväenkaarteja lahtareiksi.

Ainoana maltillisena kommenttina Pilke nostaa Savon Työmiehen päätoimittajan Taavi Tainion kirjoituksen ”Vaarojen keskellä”, jossa tämä peräänkuuluttaa yhtenäisyyttä. Mutta kuten Pilke toteaa, rauhanrakentajien ”sanat kaikuivat kuuroille korville” marraskuun 1917 tulehtuneessa ilmapiirissä. Itse sodan aikana propaganda kiihtyi ja vastustajan demonisointi johti liioiteltuihin ja valheellisiin juttuihin vastustajan tekemistä kidutuksista ja murhista.

Miksi tarkasteltavaksi valittu ajanjakso päättyy Mannerheimin voitonparaatiin?

Tarkastelun päättäminen Mannerheimin 16.5.1918 pitämään voitonparaatiin Helsingissä on sikäli perusteltua, että ”[h]uhti-toukokuussa 1918 valkoiset lopettivat voittajan oikeudella työväenlehtiä” (316). Esimerkiksi sosiaalidemokraattinen Työmies, joka oli levikiltään Suomen suurin lehti, ilmestyi viimeisen kerran 12.4. Sen seuraajaksi perustetusta Suomen sosialidemokraatista ilmestyi vain yksi numero toukokuussa, minkä jälkeen lehti jatkoi ilmestymistä vasta syyskuun 12. päivä.

Vaikka teos on laaja jo tällaisenaan (371 sivua), olisin toivonut jonkinlaista katsausta kesän ja syksyn 1918 lehtiin ja kommentteja vankileirikatastrofista ja armahduksia koskevasta keskustelusta. Näin mukaan olisi saatu esimerkiksi Hjalmar Linderin kuuluisa ”Nog med blodbad” -kirjoitus (”Jo riittää verilöyly”), joka julkaistiin Hufvudstadsbladetissa niinkin varhain kuin 28.5. Tätä vankien huonoa kohtelua ja joukkoteloituksia soimaavaa kirjoitusta kommentoitiin ahkerasti ja se julkaistiin suomennettuna useissa suomenkielisissä lehdissä.

Mitkä ovat johtopäätökset?

”Muuttuivatko sanat teoiksi?” kysyy Pilke päätösluvussa. Vastaus on, että sanomalehdistön vaikutus oli ”ainakin merkittävä”.

”Vastaavanlaista väheksyntää ja mustamaalausta, parjausta ja herjausta tuskin löytyy milloinkaan muulloin ilmestyneistä suomalaisista sanomalehdistä.” (327)

Ylilyönteihin sorruttiin nimenomaan molemmissa leireissä. Syyllisiä eivät olleet vain työväenlehdet, jotka olivat ”agitaattoreiksi kutsuttujen puhujien työn jatkajia”, kuten Pilke toteaa Touko Perkon teokseen Kaksi vapaussotaa (2022) viitaten, vaan ”nykymittapuulla lähes käsittämättömän räväkkä kielenkäyttö osattiin myös porvarillisissa lehdissä [– –].” (324)

Mitkä ovat tutkimuksen ansiot?

Pilke on tehnyt valtavan työn, mistä kertovat runsaat sitaatit ja lähes 40-sivuinen viiteosio. Tutkimuksen yksi ehdottomista ansioista on lukuisat sitaatit, joissa toimittajien ja pakinoitsijoiden värikäs kielenkäyttö pääsee esille. Teoksen käyttöä lähde- ja hakuteoksena helpottavat sisällysluetteloon merkityt alaluvut ja tarkka viitoitus. Näiden lisäksi henkilöluettelo olisi ollut hyvä lisä. Teoksen lopussa olevasta taulukosta on helppo tarkistaa lehtien keskeiset tiedot, kuten puoluekanta, päätoimittaja, levikki ja ilmestymistiheys.

Mikä teoksessa häiritsi?

Pilke kysyy päätösluvussa, jälleen Perkon tutkimukseen viitaten, että ”mitä [työväenliike] vielä olisi voinut vaatia”, kun sen tavoitteet oli jo saavutettu tai ”ne olisi voitu saavuttaa ilman verenvuodatusta”. Tällaista johtopäätöstä ei voi tehdä edeltävän lehdistötutkimuksen perusteella eli kyse on tekijän omasta näkökannasta, mihin hänellä on tietysti oikeus. Teoksen lähdeluettelossa on mainittu Risto Alapuron vuonna 2017 suomennettu Valtio ja vallankumous Suomessa, joka alkuaan ilmestyi englanninkielisenä 1988. Nimenomaan Alapuro mainitsee valtalain yhtenä sisällissodan taustatekijänä. ”Eräässä mielessä valtalain käsittely johti porvarilliseen vallankaappaukseen”, kirjoittaa Alapuro ja katsoo, että ”kamppailussaan vallasta sekä sosialistit että porvarilliset ryhmät käyttivät hyväkseen valtion heikkouksia”.

Olen sisällissodan esityksiin kirjallisuudessa perehtynyt kirjallisuudentutkija, ja ehkä juuri siksi kiinnitin huomiota siihen, että tekijä johdannossa mainitsee 2000-luvulla ilmestyneistä ”hyvistä teoksista” ensimmäisenä Esko Salmisen tietokirjan Päättymätön sota 1918 (2007). Teos herätti kiivasta keskustelua väittämällä, että nykytutkimus ja -kirjallisuus myötäilevät sisällissodan häviäjiä. Salminen mainitsee nimeltä useita kirjailijoita ja tutkijoita; osansa saa tietysti myös Väinö Linna. Keskustelua käytiin muun muassa Helsingin Sanomissa (17.10.2007) jossa mainitut kirjailijat ja tutkijat saivat vastata syytöksiin. Niin ikään Perko sortuu samankaltaisiin moitteisiin omassa teoksessaan.

Helena Pilke: Sanomalehtien sisällissota. Vastapaino, 2025. 371 s.

Pilkkeen tarkastelemat lehdet ovat vapaasti luettavissa Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot -sivulla

Teosta on arvioitu seuraavissa medioissa:

Helsingin Sanomat, kirj. Unto Hämäläinen

Kansan Uutiset, kirj. Veli-Pekka Leppänen

Kulttuuritoimitus, kirj. Kimmo Ylönen

Jari Järvelä: Raiteet

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Jari Järvelä teki sen taas: kirjoitti upean historiallisen romaanin tärkeästä aiheesta. Raiteet on runsas sivumäärältään (479 sivua) mutta ennen kaikkea sisällöltään. Teoksessa on kolmea aikatasoa, joiden kaikkien nimet viittaavat rautatiehen: Luurata (1868), Valtimot ja laskimot (1918), Sivuraide (1944). Toinen yhdistävä tekijä on kaksitoistavuotias Amanda, joka kaksi vuotta vanhemman veljensä Ilmarin kanssa pääsee hätäaputöihin Riihimäki–Pietari-ratatyömaalle. Toisessa osassa seurataan Amandan pojantyttären Kuutamon vaiheita sisällissodassa maaliskuun alusta toukokuun alkuun. Kolmas osa kertoo Kuutamon pojasta Voitosta, joka vartio ”Suomen kansan elämänlankaa” eli radanpätkää jossain Aunuksenkannaksella.

Jari Järvelän romaanin Raiteet kansikuvassa on mustalla pohjalla höyryveturi, raiteita ja taskukello.

Nälkäradan luiset rintakehät

Vanhempien ja kolmen nuoremman sisaruksen kuoltua Amandalla ja Ilmarilla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin lähteä kotoa. Matkalla he kohtaavat perheensä menettäneen, puolisokean Augustin, jota he ensin luulevat kummitukseksi. Nälästä horjuva kolmikko löytää ratatyömaalle viime hetkellä; laihaa velliä annetaan aluksi vain vähän, sillä moni nälkiintynyt on menehtynyt syötyään liikaa. Nälkään tai lapionvarteen kuolleita haudataan niin metsiin kuin radan alle saven ja soran sekaan: ”Kiskoja kannattelisivat rakentajien luiset rintakehät.”

Ensin sisarukset siirtävät pitkävartisella, leveällä kihvelillä maata kottikärryihin. Amanda löytää ”leipälajinsa seitsemäntenä päivänä, silloin kun Jumala lepäsi joskus aikojen alussa, kun taas me emme näin maailmanlopun aikoina” (36). Irti hakattu, ylimääräinen maa-aines kuskataan niin kutsutun leikkauksen rinnettä alas kottikärryillä siksakkia lankkuja pitkin. Yhden kärrymiehen saatua tarpeekseen, tarttuu Amanda kärryihin: ”Ensimmäisessä tiukassa käännöksessä kärryt kaatuivat ja sisko niiden mukana, lapiomiehet röhähtivät nauruun (37).

Kolmannessa käännöksessä kärryt kaatuivat uudestaan ja sisko lensi nurin. Hän nousi pystyyn naama verisenä, nenä oli kolahtanut johonkin. Sanaakaan sanomatta hän väänsi tyhjät kärryt pystyyn ja alkoi lapioida lastia takaisin. Nyt kukaan työporukasta ei enää röhähdellyt, kaikki seurasivat herpaantumatta miten sisko lähti taas kerran liikkeelle, selvisi yhdestä käännöksestä, vielä toisesta. Kolmannessa kärryt menivät kumoon, ja sisko lastasi ne entistä mustelmaisempana vielä kerran uudestaan.
Ylhäällä oli nyt hiirenhiljaista. [– –]
Seuraavana aamuna kaivuupaikalle oli ilmestynyt yhdet muita kottikärryjä pienemmät kärryt. Niiden toiseen kahvaan oli kaiverrettu Amandan nimi. Siitä aamusta siskoni oli kärrymies. (38)

Kun työnjohtaja seuraavana päivänä ihmettelee, että ”mikä helvetin kääpiö tuolla huseeraa”, käskevät miehet kuorossa tämän pitää turpansa kiinni. Tämä tarina on hyvä esimerkki Järvelän usein humoristisesta tyylistä. Amanda todellakin ”antaa valoa”, kuten August toteaa.

Myöhemmin kolmikko on räjäyttämässä kalliota ensin ruudilla ja sitten nitroglyseriinillä – taito, jonka Paracelsus- niminen mies on oppinut Amerikassa. Ja panosten sytyttäminenhän on ”seiffiä workia” kun ei hätäile. Koeräjäytys nitroglyseriinillä tehdään harjunrinteeseen insinööri Appelbergin päätöksellä – Amandan vastaväitteet kuitataan lapsen tietämättömyydeksi. Seuraa yksi teoksen monista groteskeista kohtauksista, sillä harjuun on haudattu työmaalla kuolleita. Räjähdyksen jälkeen insinööri kerää sekopäisenä maassa lojuvia ruumiinkappaleita kuin ”koittaisi koota vainajan uudestaan elämään”.

Laskettuaan raajat varovaisesti alas hän istui maahan luomansa uuden, uljaan ihmisen viereen. Sillä oli yksi jalka ja kolme vasenta kättä. Pää puuttui. (124)

Punasoluja Suomi-neidon verisuonissa

Amandan ja Ilmarin oloja ratatyömaalla seurataan pari vuotta, minkä jälkeen siirrytään vuoden 1918 maaliskuun alkuun. Kuutamo, Amandan pojantytär, käyttelee Maxim-kuularuiskua punaisten panssarijunassa, jossa työskentelee myös sanitääri Tekla. Kuutamon Voitto-pojasta huolehtii mummi, koska Amerikkaan lähteneen isän on ”helvetin huono suuntavaisto” vienyt Sysmään. Amanda piirtää Voitolle Suomen kartan, jossa rautatiet kulkevat valtimoina ja laskimoina, ja hän itse on ”Suomi-neidon sanitääri”, joka pitää verisuonet kunnossa. Sodankäynti on sekavaa, ja välillä tulitetaan omia, mutta syyllisiä ovat tietysti lahtarit. Panssarijunan päällikkö Lehtinen kirjaa omat möhlintänsä sotapäiväkirjaan voittoisina taisteluina.

Amanda on säilyttänyt suorasukaisen, äkeän tyylinsä – henkilöhahmona Kuutamo ei valitettavasti yllä hänen tasolleen. Ratatyömaahan ja Kymijoen ylittävään Korian siltaan palataan pariinkin otteeseen. Sillan rakentaminen oli valtava ponnistus; Amandan mielestä niin uusi kuin vanha silta ovat kirotut ja ”joenpohja täynnä vainajia”. Kun tulee puhe yli-inhimillisiä voimia omaavista sankareista, toteaa mummi Kuutamolle, että tämäkin lienee vain ”tavallinen pikku muurahainen kuten me kaikki”:

Muurahaista muistellaan sankarina vasta sitten kun se on tapettu, Sitten sille pystytetään yhteinen muistopysti tuhannen muun kuolleen murkun kanssa. Eikä kellään niistä ole nimiä. Pystiin kaiverretaan: Tuntemattomalle muurahaiselle. Eteen sytytetään muistokynttilä kerran vuodessa. Jos muistetaan. (208)

Toinen osa päättyy kohtaukseen, jossa Kuutamo ja Tekla yrittävät kävellä panssarijunan vaunun alta kolmenkymmenen askeleen matkan suojaan valkoisia sotilaita parveilevan ratapihan läpi. Kuutamon laskemat askeleet lomittuvat ympärillä olevan kaaoksen ja Jääkärimarssin säkeiden kanssa.

Elämän- ja kuolemanlanka

Kolmannen osan kiinnostavimmaksi hahmoksi kasvaa Voiton avukseen saama, ”ihmisenpuolikas” Hesekiel, jolla on takanaan värikäs työhistoria ja kymmenen vuotta mielisairaalassa. Hesekiel alkaa kunnostaa vanhaa venäläistä höyryveturia ja tekee Voiton määräämiä töitä, jos sattuu huvittamaan. Syrjäisellä asemalla touhuaa siis kaksi armeijan epäkelvoksi havaitsemaa miestä, sillä Voitto on saanut osuman sekä jalkaansa että hermoihinsa. Hesekiel käy välillä ottamassa sähköshokkeja morsetuslaitteen johdon avulla vaientaakseen äänet päänsä sisältä. Mutta tulee kerta, jolloin Hesekiel ei pääse äänistä eroon, ja miehiä odottaa sivuraiteella järkyttävä näky. Järvelä käyttää taitavasti groteskia korostamaan tarinaa: nälkäradan kuvauksessa groteski on räjäytettyine ja lahoavine ruumiineen vielä rabelaismaista naurua kuolemalle. Toisessa osassa, jossa pelloilla viljan sijaan lojuu ruumiita ja ihmisiä heitellään Korian sillalta alas, ollaan jo astetta vakavampia. Kolmannessa osassa groteski on paikoin järkyttävää ja mustaa, kuten kohtauksessa, jossa hirvittävä näky ”lyyhistää” Hesekielin ja Voiton polvilleen. ”Taivas itkee” ja niin tekisi myös lukijan mieli itkeä. Voitto kysyy kuten niin monet: ”Miksi? Miksi? – – Miksi en ajatellut omin aivoin? Miksi vaikenin?” Hivenen toivoa teoksen loppuun tuo suurisilmäinen tyttövauva, joka saa nimekseen Alku, vaikka isomummi ”jupisee taustalla yhä maailmanlopusta”.

Järvelä on sitonut nämä eri vuosiin ajoittuvat luvut taitavasti yhteen. Teos alkaa toimittaja Mathias Mattsonin sanoilla, kun tämä ylistää ratahanketta, jota varten senaattorit ovat tulleet mäen harjalle kilistelemään lasejaan. Mattson, oikealta nimeltään Matti Matinpoika, jota kutsuttiin Taskumatiksi erotukseksi samannimisistä veljistään, kirjoittaa lehtijutun ohella Monte-Criston kreivin tyylistä seikkailuromaania nimeltä Kiskojen Kreivi, jonka unohtumattomana sankarina seikkailee hänen itsensä kaltainen mies. Hänen kultakellonsa, johon on kaiverrettu kirjaimet MM, siirtyy Amandan omistukseen ja lopulta Voitolle – Amandalle kirjaimet tarkoittivat Maailman Murenemista ja Kuutamolle Maailmanmestaria. Kesken jäänyt käsikirjoituskin säilyy, koska Ilmar haluaa iltaisin kuulla Amandan lukevan sitä hänelle. Myöhemmin Voitto kirjoittaa käsikirjoitukselle jatkoa, ja Mattsonkin saa palata Matti Matinpojaksi, joka on Voiton mielestä uskottavampi nimi ratajätkälle. Toistuvia motiiveja ovat myös Amandan, Kuutamon ja Voiton taipumus nähdä näkyjä ja rataan liittyvät, muistoja lapsuudesta kantavat piirustukset.

Groteskit kuvaukset milloin naurattavat milloin itkettävät mutta pitkäveteiseksi tämä radanrakennuksesta, höyryvetureista, panssarijunista, sotilaskuljetuksista ja paljosta muusta rautateihin liittyvästä kertova teos ei missään vaiheessa muutu. Samalla Järvelä tulee kirjoittaneeksi Suomen historiaa valtakeskuksista syrjässä olevia kunnioittaen.

Jari Järvelä: Raiteet. Tammi, 2025. 479 s.

Järvelä on käsitellyt sisällissotaa aiemmin Finlandia-ehdokkaanakin olleessa romaanissaan Kosken kahta puolta, josta kirjoitin myös arvion.

Helsingin Sanomat, kirj. Antti Majander

Kulttuuritoimitus, kirj. Jukka Ahtela

Satakunnan Kansa, kirj. Jari Olavi Hiltunen

Sisko Latvus: Rudolfin näköinen poika

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Törmäsin Sisko Latvuksen nuortenromaaniin Rudolfin näköinen poika (2025) selatessani Kotimaiset kirjablogit -sivustolta uusia blogipostauksia. Tarina alkaa, kun Jasper vie rippikuvansa mummilleen, joka havaitsee yhdennäköisyyttä Jasperin ja yli sata vuotta kuolleen isoisänsä Rudolfin kanssa. Jasper hätkähtää kuullessaan, että Rudolf oli ammuttu vain 20-vuotiaana. Tämä ”murhamysteeri” johtaa Jasperin sisällissodan sekasortoisiin tapahtumiin. Rudolfin tarina perustuu kirjailijan äidin isän elämään.

Sisko Latvuksen nuortenromaanin Rudolfin näköinen poika kannessa on yhdistetty valokuvan palasia ja piirrosta nuoresta pojasta.

Aivan ensimmäisenä Jasper etsii Rudolfin tiedot Sotasurmat 1914–1922 -sivustolta: ”Kuolinpäivä 25.5. [- -] Surmamotiivi punakaartilainen”. Sukututkimuksesta kiinnostuneen Minna-tädin keräämä aineisto ja kirjastosta lainatut kirjat auttavat Jasperia selvittämään niin sodan taustoja kuin Rudolfin kohtaloa. Keskustelussa vanhempien kanssa paljastuu, että suvut ovat olleet sodassa eri puolilla:

Minun vaarini isä oli veljiensä kanssa valkoisten joukossa. Silloin kun Mannerheim ratsasti Helsinkiin, he olivat marssimassa siellä voitonparaatissa valkoiset nauhat käsivarsissaan.
– Ai milloin ne marssi stadiin? minä halusin tarkentaa.
– No millos se nyt oli. Toukokuussa 1918 varmaan, kun sota oli päättynyt. [- -]
– Aika törkeetä, minä huomautin. – Miten silloin voitiin vielä tappaa ihmisiä, kun sota oli kerran jo ohi?
– Loistava kysymys, isä sanoi. – Sitähän tässä on ihmetelty jo sata vuotta. (20–21)

Latvus kuvaa uskottavasti, miten hämmentävältä sisällissodan aikaiset tapahtumat voivat tuntua 2020-luvun näkökulmasta. Rudolfistakin paljastuu seikkoja, jotka saavat Jasperin toivomaan, ettei olisi koskaan alkanut tutkia asiaa. Mutta Rudolf ei jätä Jasperia rauhaan vaan tulee jopa tämän uniin. Jasper lukee kuulustelupöytäkirjoja ja tajuaa kuulevansa niissä Rudolfin äänen – Jasperin on vain kuviteltava kysymykset ja käännettävä selostus puheeksi, mikä tietysti tekee samalla tekstistä lukijaystävällisemmän.

Teoksen toisessa tarinalinjassa seurataan Jasperin ja hänen ystäviensä bändiharrastusta. Jasper on rippileirillä tutustunut Einoon ja Juuliin, joiden kanssa jatketaan leirillä alkanutta soittamista ja haaveillaan oman bändin perustamisesta. Juulin kanssa Jasper voi myös puhua Rudolfista ja tämän teoista. Ensimmäisenä biisinä opetellaan soittamaan irlantilaisen The Cranberries -yhtyeen Zombie, jonka sanoma on yhä ajankohtainen tänään:

Kun luin Zombien sanoja, se alkoi näyttää Rudolfin sodalta. Jos vaihtoi vuosiluvun 1916 tilalle 1918, sama sodan hirviö uhkasi vieläkin. Since nineteen eighteen, in your head, in your head they’re still fightin’… Aina vain jossakin päin maailmaa ammuttiin ja itkettiin ja ihmisiä kuoli ihan turhaan. (24)

Sisko Latvus on kirjoittanut yli 20 nuortenkirjaa, joista Siperiaan karkotetuista inkeriläislapsista kertova Kaukana omalta maalta (2011) oli Finlandia Junior -ehdokas ja inkeriläisistä paluumuuttajista kertova Kaksi sateenkaarta (2015) Topelius-palkintoehdokas. Latvus on työskennellyt lähetystyöntekijänä Ranskassa ja Venäjällä. Romaanissa Rudolfin näköinen poika usko on läsnä luontevalla tavalla riparilaulussa ja siinä, miten Jasper muistaa kertomuksen ristille naulitusta rikollisesta, joka kääntyy Jeesuksen puoleen sanoen ”Muista minua”. Suvussa kulkevan tarinan mukaan Rudolfin ystävä Juho oli huutanut tien varrella seisseelle tutulle miehelle ”Muistakaa meitä”, kun heitä oli kuljetettu teloitettaviksi (86–87). Muistamisen merkitys toistuu myös Jasperin sanoittamassa Rudolfista kertovassa laulussa, jonka bändi pääsee esittämään itsenäisyyspäivän konsertissa.

Teoksen lopun kiitoksissa nimetään kolme lähdeteosta, joista Antti Rämäsen Rikottu rajamaa oli omassa hyllyssäni (ks. arvioni teoksesta); Rudolf mainitaan kuin mainitaankin kirjassa useita kertoja. Ensimmäiset kiitokset on kuitenkin omistettu tekijän isovanhemmille Annalle ja Rudolfille sanoin ”kiitos elämästä”. Päällimmäiseksi teoksesta jääkin ajatus jokaisen elämän merkityksellisyydestä.

Kirjoitin riparivihkoon: Ammuttu Raivolassa 25.5.1918.
Menin katselemaan ikkunasta ja minua itketti. Pikkulapset juoksentelivat pihalla pallon perässä. He olivat elossa. Varpuset pyrähtelivät koivussa, jonka kellastuneet lehdet olivat putoamassa. Keväällä silmuista kasvaisivat uudet vihreät lehdet. Minä hengitin. Elämäni oli vasta alussa. Jos Rudolfille ei olisi syntynyt Viipurissa tytärtä ja tälle kuutta lasta, joista yksi oli mummini, minua ei olisi olemassa. Hänen elämänsä jatkui minussa.
Ei hän turhaan elänyt. Melkoinen jätkä. (88)

Sisko Latvus: Rudolfin näköinen poika. WSOY, 2025. 112 s. (Kustantajan sivulta voi lukea tekstinäytteen teoksesta.)

Lue lisää teoksen taustoista Sisko Latvuksen blogista

Kirjailijan haastattelu Helsingin Sanomissa, kirj. Laura Kytölä

Arvio Päivi Heikkilä-Halttusen Lastenkirjahylly-blogissa

Johanna Lecklin: Kadonneet kuvat, kätketyt kertomukset (näyttely ja esseekokoelma)

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Kuvataiteilija ja tutkija Johanna Lecklin on töissään pohtinut esittämisen ja muistamisen etiikkaa. Kadonneet kuvat, kätketyt kertomukset -näyttely Helsingin Taidehallissa ja siihen liittyvä samanniminen esseekokoelma käsittelevät Suomen sisällissotaa ja sen jälkiä tapahtumapaikoilla, arkistoissa ja ihmisten muistissa. Näyttely koostuu eri tekniikoin toteutetuista teoksista: Taidehallin eri huoneissa on valokuvia, liikkuvaa kuvaa, ääntä, tekstiiliteoksia ja peli-installaatio. Kirjallisen aineiston (tutkimukset, tieto- ja kaunokirjallisuus yms.) ohella Lecklin on käyttänyt lähteenään arkistomateriaalia, muun muassa haastatteluja, joissa naiset kertovat kokemuksistaan sodassa. Vuosikymmeniä tapahtumien jälkeen tehdyt haastattelut saivat miettimään ”muistin, muistamisen ja ajallisesti kaukaisista muistoista kertomisen” kysymyksiä (6). Lecklin on kertonut kiinnostuneensa erityisesti naisten ja lasten kohtaloista, mikä näkyy monissa nyt esillä olevissa töissä. Lecklinin näyttely Taidehallissa oli esillä 4. toukokuuta 2025 saakka.

Johanna Lecklinin Kadonneet kuvat, kätketyt kertomukset -esseeteoksen kannessa on vihreää taustaa vasten mustavalkoinen kuva nuoresta punakaartilaisnaisesta.

Yhdessä huoneessa on ”Muistomerkki”-niminen punavalkoinen tekstiilityö, joka koostuu ruseteista. Vastakkaisella seinällä on harmaista ruseteista koostuva työ. Seinillä on nuorten tekemiä kuvia, jotka pohjautuvat Helsingin tyttölyseolaisten sodan jälkeen maalaamiin akvarelleihin. Tekstiilitöissä on yli 36000 rusettia eli yhtä monta kuin sodassa oli uhreja – harmaat rusetit edustavat puolueettomia ja niitä, joiden puolta ei ole saatu selville. Vaikuttava punavalkoinen työ täyttää suuren osan huonetta. Punainen väri hallitsee, mikä havainnollistaa epäsuhtaa sodan uhreissa: punaisia kuoli huomattavasti enemmän ja heistäkin suurin osa vankileireillä sodan jälkeen.

Johanna Lecklinin tekstiiliteos Muistomerkki, jossa punaisia ja valkoisia rusetteja.
Johanna Lecklinin Muistomerkki-tekstiilityö, jossa harmaita rusetteja.

Toiseen huoneeseen on tehty toisinto lautapelistä ”Punaisten ja Valkoisten taistelu Suomessa 1918”. Peli esiintyy myös kaksikanavaisessa liikkuvan kuvan installaatiossa Ei ainoastaan intohimosta (2018), jossa kaksi tyttöä pelaa sitä. Vuonna 1918 julkaistun lautapelin säännöt kertovat ajan asenteista. Peli on julkaistu Kansalliskirjaston Doria-julkaisuarkistossa.

Johanna Lecklinin näyttelystä kuva, jossa huoneen lattialla toisinto sisällissodan aikaisesta lautapelistä. Kuvassa kartta, jonka päällä punaisia ja valkoisia nappuloita ja noppa.
Tilataideteos, joka toisintaa sisällissodan aikaista lautapeliä.

Myöhemmin tytöt ovat muiden lasten kanssa leikkimässä lumisotaa; yhdessä kohtauksessa joukkueet vaihtavat punaiset ja valkoiset hihanauhansa. Ulla Savolainen kirjoittaa esseessään ”Intohimosta, kärsimyksestä ja sodan todistamisen etiikasta” leikin ja pelin merkityksestä muistamisessa, siitä miten niiden avulla ”on mahdollista pyrkiä ymmärtämään ja kuvittelemaan eri toimijoiden näkökulmia sekä niitä monimutkaisia olosuhteita, jotka ruokkivat sotaa” (67). Hän jatkaa:

Ymmärtäminen ei tarkoita rikosten hyväksymistä, vähättelyä tai puolustelua, vaan niiden moninaisten taustojen, motiivien ja reunaehtojen hahmottamista, jotka paremmin selittävät sitä, miksi sodat ovat mahdollisia.

Tutkijan osuuksissa korostuvat naisten kohtalot. Alla olevassa kuvassa tutkijaa esittävä nainen kertoo, millaisissa rooleissa naiset pääasiassa sisällissodassa toimivat: he hoitivat sairaita, keittivät ruokaa ja leipoivat leipää. Usein punakaartiin liittyneet naiset kuitenkin demonisoitiin ja heitä pidettiin moraalittomina.

Johanna Lecklinin elokuvasta otetussa kuvakaappauksessa tutkija istuu pöydän ääressä ja kertoo punaisten naisten tehtävistä.
Kuva dokumenttielokuvasta Ei ainoastaan intohimosta (2018).

Sisällissotaa käsittelevien teosten työstäminen toi Lecklinin mieleen vuosituhannen vaihteessa Sotasurmat-tietokannasta löydetyn nimen: Kuka oli Matilda Lecklin? Ensin hänen kerrottiin toimineen punapäällikkönä ja kuolleen teloitettuna laukauksella vatsaan – molemmat tiedot oikaistaan myöhemmin ja hänen kerrotaan menehtyneen harhalaukauksesta (37). Osittain dramatisoitu dokumenttielokuva Taivas on punainen ja valkoinen (2025) kertoo Lecklinin tutkimuksista Matildan kohtalon selvittämiseksi.

Kertojaääneni kuvailee etsintöjäni. Elokuvani, joka yhdistelee arkistokuvaa ja kuviteltua kertomusta, toimii väylänä menneestä kertomiseen. Elokuvantekijänä päätän, mitkä kuvat valitsen ja mitkä jäävät käyttämättä. (41)

Johanna Lecklinin elokuvasta otetussa kuvakaappauksessa kaksi valkoista sotilasta uhkailee äitiä ja tytärtä näiden kodissa.
Kuva dokumenttielokuvasta Taivas on punainen ja valkoinen (2025). Kaksi valkoista sotilasta on tullut etsimään aseita ja punaisia. Vähän aikaisemmin äiti on löytänyt aseen ja käskenyt tytön piilottaa sen liiteriin.

Esseessään ”Muistamisesta ja kertomisesta” Lecklin käy keskustelua niin runoilija ja journalisti Maria Stepanovan kuin toisen kohtaamisesta kirjoittaneen filosofi Emmanuel Lévinasin kanssa. Hän ei löydä arkistoista kuvaa Matildasta, mutta päättää sen sijaan näyttää elokuvassaan muiden punakaartilaisnaisten kuvia:

Uudessa elokuvassani pohdin, kuinka voin esittää toisen kirjoittamalla. Ei ainoastaan allegoriana tai taideteoksena vaan lihaa ja verta olevana henkilönä, joka on elänyt todellisen elämän. Kuinka kaivella toisen historiaa, toistaa raakoja tarinoita? Olenko vain tarinavaras? Parantelenko kertomuksia elokuviani varten? Luonko vaihtoehtoisen, mieleni mukaisen maailman, jossa nyt jo kuolleet olisivat voineet elää? (38)

Lecklinin näyttely yhdistelee eri taiteenlajeja ja kerrontakeinoja. Kokonaisuus tuntui aluksi vaikealta hahmottaa, mutta lopulta monitaiteisuus alkoi tuntua juuri oikealta tavalta tarkastella sisällissodan kaltaista moniselitteistä ja vaikeasti ymmärrettävää aihetta. Nyt toivon, että olisi ollut mahdollista ajoittaa vierailu niin, että olisin voinut osallistua opastetulle kierrokselle. Suosittelen näyttelyn rinnalle saman nimistä runsaasti kuvitettua esseeteosta. Monikielinen teos sopii hyvin myös lahjaksi.

Johanna Lecklin: Kadonneet kuvat, kätketyt kertomukset = Försvunna bilder, dolda berättelser = Lost Images, Hidden Stories. Toimittanut / Redigerad av / Edited by. Johanna Lecklin. Parvs, 2025. [Kirjoittajat: Johanna Lecklin, Sini Mononen, Ulla Savolainen, Juha-Heikki Tihinen]

Näyttelystä Taidehallin sivuilla

Näyttelystä ja taiteilijasta Svenska Ylen sivuilla, kirj. Eva Pursiainen, Janne Lindroos

Matkailulehti (parastasuomessa.fi), kirj. Vappu Ikonen

Syster [Dagmar Ruin Ramsay]: Till Gröna-bataljonen

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Sigrid Backmanin sisällissotaromaanit antoivat kimmokkeen tutustua myös muihin varhaisiin sodasta kirjoittaneisiin naiskirjailijoihin, joista olen viimeksi esitellyt Helena Westermarckin romaanin Vägvisare (1922). Sisällissodasta kirjoitettiin heti sodan jälkeen – ja osittain jo sen aikana – paljon sellaista, jolla ei ole kaunokirjallista arvoa ja joka vastapuolen panettelussaan sortui ylilyönteihin. Backmanin Ålandsjungfrun (1919) ja Familjen Brinks öden (1922) ovat ainoat, jotka katsovat tapahtumia punaisten näkökulmasta kuvaten kohteitaan lämmöllä ja ymmärtäen. Tällä kertaa esittelyssä on Dagmar Ruinin (myöhemmin Ruin Ramsay) nimimerkillä Syster kirjoittamat muistelmateokset Till Gröna-bataljonen I (1919) ja Till Gröna-bataljonen II: över isarna (1919). Teokset poikkeavat niin tyyliltään kuin sisällöltään Backmanin romaaneista, mutta niillä voi nähdä tiettyä kuriositeettiarvoa.

Dagmar Ruin: Till Gröna-bataljonen kansikuva.
Kuva: Kirjasampo

Dagmar Ruin (1894–1977) oli sairaanhoitaja, joka osallistui niin ensimmäiseen maailmansotaan, sisällissotaan kuin Viron vapaussotaan. Kokemuksistaan hän kertoi runsaassa omaelämäkerrallisessa tuotannossaan. Kaksiosaisessa teoksessaan Till Gröna-bataljonen Ruin kertoo matkastaan niin kutsutun Vihreän pataljoonan mukana. Väinö Petreliuksen johtamassa pataljoonassa oli noin 400–500 miestä Uudenmaan alueelta. Helmikuun alussa miehet marssivat Porvoon ulkosaaristossa sijaitsevalle Pellingin saarelle, josta he uskoivat pääsevänsä nousemaan laivaan, joka veisi heidät Vaasaan. Odotettua pelastusta ei kuitenkaan tullut, ja joukot saivat punakaartilaiset vastaansa. Vihollisilla oli ylivoima, mutta valkoisten joukoilla paremmat asemat, sillä he pystyivät ampumaan avoimen jään yli pyrkiviä punaisia saarten suojasta. Osa miehistä lähti Petreliuksen johdolla murtautumaan ohi punaisten saarron, ja onnistuikin siinä. Suuri osa jäi saaristoon, ja pakeni meren jäädyttyä Viroon, josta matka jatkui Danzigiin ja saksalaisten mukana Hankoon.*

Ruin kuvaa kaikki nämä vaiheet teoksissaan sekä lyhyesti sodan lopun. Ruinin ansioita sairaanhoitajana rintamalla ei voi kiistää, mutta niiden pukemisessa kirjalliseen muotoon hän epäonnistuu. Kaikkea kerrottua sävyttää valkoisten ihannointi, ja osa luvuista onkin henkilömuotokuvia mukana olleista sotilaista. Runebergin sankareihin viitataan usein ja niin Vänrikeistä kuin marssilauluista lainataan otteita. Yksi luku on ylistystä ”Valkoiselle kenraalille” (II, 99–101). Kirkasotsaiset nuorukaiset ovat valmiit uhraamaan elämänsä taistelussa maansa puolesta. Seuraavassa otteessa, jossa Ruin puhuu juuri näistä nuorista miehistä, ahdistus heidän elämänsä puolesta vaihtuu ”vanhasta sankarilaulusta” eli Runebergin ”Porilaisten marssista” poimittujen säkeiden myötä varmuudeksi heidän kuolemattomuudestaan.

Dö?…
Skola de dö, dessa unga varma liv? Förgås? Bli till intet, dessa ynglingar, så fulla av livets ädlaste tankar?
Det kan ej, får ej vara så!
Och något likt ångest kommer över en. Ångest för dessa ynglingars liv.
Dö? Skola de dö?….
Men då ljuder stilla uti ens själ – varifrån kom den i den minuten? – förlösande, all ångest avkastande, strofen ur den gamla hjältesången:
”dö för vårt land
är leva för vår ära”
Och då vet man det – fast, orubbligt – att de äro odödliga! (I, 166)

Ruinin tyyli on maalailevaa, ja paikoin hän pyrkii runolliseen ilmaisuun, mikä osin selittää runsaan toiston. Lyhyet, paikoin elliptiset lauseet ja runsas ajatusviivan sekä huuto- ja kysymysmerkkien käyttö tekevät tekstistä töksähtelevää. Vasabladetiin (29.08.1919) arvion kirjoittanut Karl Bruhn oli jopa vaivautunut laskemaan turhat välimerkit ja toistot. Bruhn näkee yhtenä syynä kirjoittajan sukupuolen: lämmin ja suuri sydän on tarpeen taistelukentillä, kun auttaa ja lohduttaa haavoittuneita, mutta liika tunteellisuus ja pateettisuus rikkovat taiteellisen muodon. Tyyliin tottuu ainakin jossain määrin, kirjoittaa Bruhn ja arvelee kirjan saavan lukuisia lukijattaria.

Dagmar Ruinin kuva vuodelta 1917.
Kuva: Museovirasto (Finna.fi)

On tunnustettava, että tyyli koitteli kärsivällisyyttä siinä määrin, että toinen osa tuli lukemisen sijaan silmäiltyä läpi. Till Gröna bataljonen on kuitenkin yksi esimerkki ajankohdan kirjailijoiden suhtautumisesta sotaan: omia ylistettiin ja vastustajia pidettiin murhaavina petoina. Ensimmäisen teoksen lopulla Ruin pohtii, säästääkö punakaarti edes puolustuskyvyttömiä haavoittuneita. Sitten hän muistaa kerrotun, miten punaiset ovat tutkineet sairaaloita ja kiduttaneet ja murhanneet sairaat ja haavoittuneet: ”Och då vet man, att där ej är någon misskund att vänta.” (I, 236) Niin lehdistö kuin osin kirjallisuus toisti kauhukertomuksia punaisten tekemistä julmuuksista, joista suuri osa oli kuitenkin liioittelua ja suoranaisia valheita, kuten Ulla-Maija Peltonen on Punakapinan muistot -tutkimuksessaan (1996) todennut. Sotamuistelmina näillä teoksilla lienee arvoa ainakin osallistuneiden jälkipolville.

Dagmar Ruin on yksi viidestä naisesta, joista Anna Lindholm kirjoittaa teoksessaan Ines 1918 (2018, alkuteos Projekt Ines. Fem kvinnor i inbördeskriget 1918, 2015), mitä en muistanut ensin ollenkaan. Jos naisten toiminta ja kohtalot sisällissodassa kiinnostavat, suosittelen tutustumaan Lindholmin teokseen.

*Tiedot Wikipedian artikkeleista ”Pellingin retki” ja ”Väinö Petrelius” sekä Uppslagsverket Finlandin artikkelista ”Frikårer”

Syster [Dagmar Ruin Ramsay]: Till Gröna-bataljonen I, II. Söderström 1919. 243, 304 s.

Dagmar Ruin Boksampo-sivustolla

Kirjailija Wikipediassa

Marjo Ahlsten: Naiskaarti 1918

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Marjo Ahlsten jatkaa sisällissodan surmien selvittämistä uusimmassa Valkeakosken naiskaartia käsittelevässä tietokirjassaan. Aiemmat teokset Hennalan naismurhat 1918 (2018) ja Teloitusjonossa. Hennalan miesvankien kohtalot 1918–1919 (2019) on julkaistu Marjo Liukkosen nimellä (arvioni Hennalan naismurhista 20.4.2018). Naiskaartilaisten kohtaloiden rinnalla Ahlsten kuljettaa omaa tarinaansa parantumatonta syöpää sairastavana. Erikoinen ratkaisu toimii mielestäni yllättävän hyvin. Tieto tulehduksellisesta, laajalle levinneestä syövästä, jossa keskimääräinen elinajanodotus on kolme vuotta, antaa kimmokkeen käyttää jäljellä oleva aika ”erään tärkeän palan etsimiseen suomalaiseen naishistoriaan” (9).

Marjo Ahlstenin teoksen Naiskaarti 1918 kansikuva.

Nuoret naiset aseissa

Naiskomppanian palkkaluettelojen avulla Ahlsten pystyy nimeämään naiskaartiin kuuluneet viisikymmentäviisi naista. Naiskaartilaiset olivat pääsääntöisesti naimattomia nuoria naisia, niin myös Valkeakoskella, jossa kolme neljästä oli alle kahdenkymmenen. ”Enemmistö naiskaartiin liittyvistä naisista on ollut AB Walkiakosken työntekijöitä, jotka ovat tottuneet saamaan omaa rahaa ja luottamaan joukkovoimaan lakkojen yhteydessä” (26), kirjoittaa Ahlsten. Näistä naisista 29 toimi paperinlajittelijoina. Kun sodan alkaminen pysäytti paperitehtaan toiminnan, monet liittyivät punakaartiin, josta sai palkan lisäksi ateriat ja vaatteet. Lupauksista huolimatta naiset harvoin saivat 15 markkaa päivässä kuten miehet. Valkeakosken naiskomppanian erikoisuus oli konekivääriosasto eli ”kuularuiskulikat”; nuorin näistä kuudesta naisesta oli Hilja Lassila, joka täytti kuusitoista vasta helmikuussa 1918.

Mitä Hauholla tapahtui vappuaamuna 1918?

Teoksen lopussa on luettelo, jossa on komppanian kaikki jäsenet ja heidän syntymä- ja kuolinaikansa – vain kolmentoista kohdalla on merkintä ”Jäi henkiin 1918”. Osa naisista kuoli taisteluissa, osa vankileirillä nälkään tai tauteihin ja osa teloitettiin. Kahdenkymmenenviiden naisen kohdalla, myös edellä mainitun Hilja Lassilan, on kuolinaika ja -paikka sarakkeessa merkintä ”1.5.1918 Hauho”. Valkeakosken naiskomppania oli osallistunut 28.–29. huhtikuuta Syrjäntaan taisteluun, josta poikkeuksellisen teki se, että punaiset torjuivat saksalaiset. Näin punaisten joukot ja heitä seuraavat pakolaiset pääsivät jatkamaan marssiaan kohti Lahtea. Onni kuitenkin kääntyi. Saksalaiset hyökkäävät uudestaan ja nyt vangeiksi jäävät myös naiskaartilaiset.

Tuntia myöhemmin saksalaiset lähtevät kohti Hämeenlinnaa ja luovuttavat vankinsa suomalaiselle Södermanin pataljoonalle. – – Saksalaiset vievät kuitenkin miehet, haavoittuneet ja sairaanhoitajat mukanaan Hämeenlinnaan, missä heidät jätetään leirille. (130)

Miksi naisia ei viedä Hämeenlinnaan vaan luovutetaan kesken matkan valkoisille? Ahlsten näkee surmien pohjimmaisena syynä naisvihan ja naisten alisteisen aseman yhteiskunnassa. Toukokuun 1. päivän vastaisen yön naiset viettävät ladossa. Aamulla heidät kuljetetaan Siikaistenkorven suolle, jonne heidät teloitetaan ja haudataan. Ahlsten ei pidä todennäköisenä, että naiset raiskattiin ennen teloitusta, vaikka Vilho Siivola kertoo asiasta muistelmaromaanissaan Myllykylästä maailmalle (1975). Teloitetuista naisista tunnetuin kuvaus lienee Anneli Kannon romaanissa Veriruusut (2008). Kanto on pitänyt raiskauksia todennäköisenä syynä teloituksille. Ahlsten puolestaan perustelee näkemystään sillä, että naisten kanssa vangittuna ollut Hugo Kaloranta (Karlsson) kertoo, ettei ”kukaan osannut aavistaa” (138), mitä aamulla tapahtuisi. Jos naiset olisi raiskattu, olisivat he aavistaneet kohtalonsa ja kertoneet Kalorannalle.

Hauholla surmataan kaksikymmentäviisi Valkeakosken naiskaartin jäsentä ja kaksi huoltojoukkoihin kuuluvaa naista. Ahlsten viittaa kyseisessä luvussa Eräsen 1974 julkaistuun tutkimukseen, jota ei kuitenkaan löydy lähdeluettelosta. Kyseessä on Mikko Eräsen teos Punaisen esiliinan tarinat: työväenliikkeen rivijäsenet kertovat, jonka yksi luku on nimeltään ”Valkeakosken naiskomppanian viime vaiheita”. Punaisista naisista ja naiskaarteista on kirjoitettu niin tutkimuksia, tietokirjoja kuin romaaneja. Valkeakosken naiskaartista erikseen ei ole paljon materiaalia. Ahlsten mainitsee yhtenä tärkeänä lähteenä Virpi Anttosen pro-gradu-tutkielman Valkeakosken naiskaarti Suomen sisällissodassa 1918 (2009). Tutkielmaa ei ole painettu, mutta se on kaikkien luettavissa Tampereen yliopiston julkaisuarkiston kautta, minkä olisi voinut tuoda lähteissä esiin – julkaisulla on tätä kirjoittaessa hurjat yli 6000 latausta.

Teoksesta olisi voinut poimia muitakin esimerkkejä naisten kohtaloista rintamalla ja ”luurankotehtaalla” eli Hennalan vankileirillä. Naiskaarti 1918 on tärkeä lisä naisten kokemuksia sisällissodassa koskevaan tutkimukseen. Toivottavasti Marjo Ahlstenin toive neljännestä kirjasta toteutuu.

Marjo Ahlsten: Naiskaarti 1918. Into, 2024. 199 s. + kuvaliite 8 s.

Kiinnostavatko punaisten naisten kohtalot? Tässä Joki-verkkokirjastoon tehty lista, jossa niin fiktiota kuin faktaa punaisista naisista. Jos et ole lukenut yhtään sisällissotaromaania, niin lue ainakin nämä: Anneli Kannon Veriruusut (2008) ja Heidi Könkään Sandra (2017).

Teoksesta myös:

Kulttuuriykkönen, Yle Areena 20.6.2024. Keskustelijoina Marjo Ahlsten ja sarjakuvaneuvos ja Kansan Arkiston tutkija Reetta Laitinen. Toimittajana Pauliina Grym.

Kirsin kirjanurkka

Kirjailijan haastattelu Omalähiö-lehdessä 2.8.2024, kirj. Petri Görman

Varpu Anttosen tutkielma Valkeakosken naiskaarti Suomen sisällissodassa 1918

Anna Sirola: Vakaumuksensa puolesta. Vuoden 1918 punaisten muistomerkit

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Anna Sirolalta on ilmestynyt neljäs sisällissodan muistomerkkejä käsittelevä teos. Kaksi ensimmäistä teosta kuvasivat valkoisten ja kolmas saksalaisten Suomessa olevia muistomerkkejä. Nyt ovat vuorossa punaisten muistomerkit. Suurin osa yli neljäsataasivuisesta teoksesta kertoo yksittäisten paikkakuntien muisto- ja hautamerkeistä kuvin ja tekstein. Teoksessa esitellään noin 350 muistomerkkiä, minkä lisäksi on nostettu erikseen esiin 2000-luvulla pystytetyt yhteiset muistomerkit.

Anna Sirolan teoksen Vakaumuksensa puolesta kannessa punaisten muistomerkki Tampereen Kalevankankaalta.

Teoksen alussa luodaan yleiskatsaus aiheeseen ja kerrotaan tutkimukseen liittyvistä ongelmista, kuten ajoitustietojen löytämisestä – varmimmaksi lähteeksi osoittautuivat sanomalehtien uutiset muistomerkkien paljastamisesta. Valkoisten ja punaisten mahdollisuudet muistaa vainajiaan poikkesivat huomattavasti toisistaan. Siinä missä voittajat pystyttivät muistomerkkejä heti sodan päätyttyä ja järjestivät yleisiä muistotilaisuuksia, oli hävinneiltä julkinen muistaminen kielletty. Toisen maailmansodan jälkeen vaihtunut poliittinen suuntaus näkyy selvästi paljastustilaisuuksien järjestämisessä: kun 1920-luvulla oli kuusi tilaisuutta ja 1930-luvulla yksi, oli niitä 1940-luvulla peräti satakaksitoista (niistä 223 muistomerkistä, joiden paljastuspäivän tekijä on pystynyt selvittämään). Muistomerkin pystyttämisestä ei aina edes haluttu kertoa julkisesti, jotta merkki säilyisi eikä joutuisi ilkivallan kohteeksi; esimerkiksi Varkaudessa kolmemetrinen graniittinen muistomerkki varastettiin ja upotettiin järveen. Muistamista hankaloitettiin myös virallisin keinoin, esimerkiksi seurakunta saattoi vedota omiin ohjeistuksiinsa. Niin ikään lapuanliikkeen aikana punaisten hautoja ja muistomerkkejä häväistiin.

Materiaalina oli aluksi puu tai luonnonkivi ja myöhemmin graniitti: yli kaksisataa muistomerkkiä on tehty – aatteen mukaisesti – punaisesta graniitista. Hautamuistomerkeissä on harvoin nimiä tai haudattujen lukumäärää, koska kyse oli usein joukkohaudoista. Paikkakuntakohtaisissa tiedoissa on kerrottu paikkakunnalla kirjolla olleiden ja siellä kuolleiden punaisten lukumäärä. Muistomerkistä kerrotaan mahdollisuuksien mukaan, kenen toimesta hanke on laitettu alulle, patsaan suunnittelija ja tekijä. Muistomerkin sijainti on annettu sekä osoitteena että koordinaatteina. Yksi vanhimmista säilyneistä muistomerkeistä sijaitsee Turun hautausmaalla. Joukkohaudalle vappuna 1921 saapunut työväki näki ihmeekseen paikalla kiven, jota siellä ei ollut aiemmin ollut. Hankkeesta vastanneet Turun Järjestönuoret olivat kuljettaneet muistomerkin salaa yöllä paikalleen. Sirola lainaa Suomen Sosialidemokraatin Sasu Punasta, joka sai tempusta aiheen pakinaansa: ”Pienet pojan ja tytön naskalit, järjestönuoret, ovat yön synkässä hiljaisuudessa hilanneet kolmatta metriä korkean, punaisesta graniitista tehdyn hautapatsaan punakaartilaisten veljeshaudalle.” (323) Tämäkään muistomerkki ei saanut olla täysin rauhassa, sillä poliisi poistatti kolme neljästä tekstilaatasta ja huipulle kiinnitetyn peltisen punalipun.

Kaksi esimerkkiä muistomerkeistä Anna Sirolan teoksesta Vakaumuksensa puolesta.
Turun hautausmaalla on yksi vanhimmista säilyneistä muistomerkeistä (osa sivusta 322). Vieressä yksi uusimmista, sisällissodan satavuotismuistovuonna 2018 Vihtiin pystytetty Sovinnon ja toivon muistomerkki (osa sivusta 368).

Sirola on tehnyt valtavan työn kootessaan tiedot muistomerkeistä valokuvineen. Lukijan tehtävää helpottaa lopussa oleva paikkakuntahakemisto sivunumeroineen. Teksti on tarkoin viitoitettu (viitteitä on noin kaksikymmentä sivua), tosin jonkin verran viitteinä on käytetty pelkkää verkkosivun osoitetta sivuston nimen tai tekijän sijaan. Näyttävä teos kertoo sisällissodan muistokulttuurista yhdestä rajatusta näkökulmasta. Teos toimii selailtavana kuvateoksena mutta myös tietokirjana ja matkaoppaana sisällissodan muistamisesta kiinnostuneille.

Anna Sirola: Vakaumuksensa puolesta. Vuoden 1918 punaisten muistomerkit. Väyläkirjat, 2024. 415 s.

Helena Westermarck: Vägvisare

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Helena Westermarck tunnetaan paremmin taidemaalarina, mutta hän oli myös kirjailija. Hänen tuotantoaan ei ole suomennettu, joten se lienee jokseenkin tuntematonta suomenkieliselle ja ehkä myös ruotsinkieliselle yleisölle. Oli lähes pakko tarttua aiheeseen, koska törmäsin vastikään Westermarckia nimenomaan kirjallisuuden näkökulmasta esittelevään teokseen. Edellisessä postauksessa esittelemässäni Anne Helttusen ja Annamari Sauren naiskirjailijoista kertovassa teoksessa Kynällä raivattu reitti mainitaan yhtenä Westermarckin teoksista Vägvisare (1922), josta ntamo on julkaissut näköispainoksen 2017. Kun vielä Kirjasampo tiesi kertoa, että teos sijoittuu Uudenmaan saaristoon ja sisällissodan aikaan, se nousi ilman muuta lukulistalleni.

Kuvassa Helena Westermarck lukemassa.
Helena Westermarck (1857–1938). Kuva: Atelier Nyblin, 1904 (Finna.fi).

Vägvisare kuvaa syrjäisellä saarella asuvan perheen vaiheita ennen sisällissotaa ja sen aikana. Kuusi vuotta Amerikassa kotiapulaisena työskennellyt Elin Karlsson palaa kotiin. Edla-äiti on kaivannut tytärtään ja iloitsee tämän paluusta samoin kuin kymmenen vuotta nuorempi sisar Karin. Isää kutsutaan usein kotisaareen viittaavalla nimellä Bergöaren, ja hänen kerrotaan olevan komea, olemukseltaan vaikuttava mies, joka hallitsee itsevaltiaana saarellaan: ” I den värld, där Bergöaren levde, var han oinskränkt härskare.” (172) Siinä missä Elin kuvataan isänsä kaltaiseksi niin ulkonäöltään kuin luonteeltaan, on Karin ruumiiltaan heikko lukutoukka, mutta silti isän lempilapsi. Karin näkee välillä ennenäkyjä, jotka ovat osoittautuneet paikkansapitäviksi. Vanhin veli Gunnar on jo naimisissa ja asuu muualla.

Elin nauttii kotona olosta ja askareista, mutta ennen pitkään toinen toisensa kaltaisina toistuvat päivät alkavat ahdistaa, ja etenkin pitkä talvi eristyksissä muusta maailmasta saa hänet kaipaamaan takaisin Amerikkaan. Elin myös kyllästyy siihen, että kaikki katsovat asiakseen kehottaa häntä pysymään kotona.

Symaskinen surrar….. Dagarna skrida fram, den ena fullkomligt lik den andra. Elin börjar finna dem allt längre och enformigare. Liksom förr, då hon kom hem från skolan, där hon glidit bort från den hemlighetsfulla värld, i vilken modern kände sig hemmastad, ha åren i Amerika gjort henne främmande för livet i det gamla hemmet — där ingenting händer, där allt står stilla. (53)

Vuoden 1917 levottomuuksia, sosialismin vahvistumista ja agitaattorien puheita ja kirjoituksia kuvataan aiheesta käytyjen keskustelujen kautta. Kirkonkylällä pidetyssä juhlassa kunnallisneuvos, kihlakunnantuomari ja muut silmäätekevät ruotivat opettajana toimivan Axel Widingin pitämää puhetta. Teoksessa naiset edustavat järkeä, ja yksi tällainen viisas naishahmo on rouva Bengtson, Widingin täti, joka väittelee sisarenpoikansa kanssa tämän kirjoituksista, vaikka on itsekin toiminut tasa-arvoisemman yhteiskunnan puolesta. Karlsson tuntee Widingin sortokauden ajalta, jolloin he salakuljettivat kiellettyjä lehtiä ja kirjoituksia, mutta hän ei ole lukenut Widingin artikkeleita ja on käsittänyt tämän poliittisen suunnan väärin. Niinpä kun Widing tulee pyytämään saariston parhaiten tuntevaa Karlssonia tiennäyttäjäksi joukolle miehiä, tämä lupautuu empimättä mukaan. Karlsson kuuntelee vain puolella korvalla Widingin vuodatusta, sillä hän tuntee saavansa mahdollisuuden toteuttaa nuoruuden haaveensa päästessään ajamaan vihaamansa venäläiset maasta. Tavallisesti niin mukautuvainen Edla vastustaa lähtöä, mikä suututtaa Karlssonin. Lähtiessään hän kuitenkin kääntyy nyökkäämään hyvästit tupaan jääville mitään ymmärtämättömille naisille.

Han vart så vred vid denna oväntade motsägelse att han gick mot dörren utan ett ord till avsked. Men på tröskeln vände han sig likväl om och nickade ett hastigt farväl inåt stugan. Det var för honom ett högtidligt ögonblick, då han drog ut till livets stora äventyr — och de därinne voro ju ändå bara svaga kvinnor, som ingenting begrepo. (181)

Hetken kuluttua hiljaisuuden rikkoo Karinin hillitön huuto.

Westermarck oli naisasianainen ja kannatti yhteiskunnallisia uudistuksia, mutta sisällissodan syttyminen oli hänelle järkytys ja sai hänet monen älymystöön kuuluvan tavoin tuomitsemaan punaiset. Romaanissa Vägvisare, joka muuten jäi hänen viimeiseksi kaunokirjalliseksi työkseen, Westermarck katsoo asioita valkoisten näkökulmasta. Westermarckin kirjallista tuotantoa tarkastelleen Arne Toftegaard Pedersenin (2016) mukaan romaani on nimeään myöten ironinen. Ironia kohdistuu nimenomaan miehiin, joita voisi anakronistisesti kutsua miesselittäjiksi. Teoksen huumori nousee keskusteluista, joissa naisten ja miesten erilaiset näkökannat törmäävät.

Vägvisare oli ensimmäinen romaani, jonka luin Westermarckilta. Pidin kirjasta enemmän kuin osasin odottaa (mikä tietysti kertoo enemmän minusta kuin kirjailijasta!). Teos on sujuvasti kirjoitettu ja suhteellisen helppolukuista kieltä. Henkilöhahmot ovat onnistuneita ja ajankuva kiinnostava, mutta valitettavasti Westermarck on jälleen yksi niitä suomenruotsalaisia kirjailijoita, jota ei ole suomennettu. Teos on luettavissa Doria.fi-palvelussa.

Helena Westermarck: Vägvisare. Söderströms & C:o 1922, (ntamo 2017). 221 s.

Naisten ääni -sivuston esittely Helena Westermarckista

Kirjailija ja teokset Kirjasammossa

Arne Toftegaard Pedersen: Helena Westermarck: intellektets idoga arbetare, 2016

Tutkimuksia, artikkeleita, tietokirjoja, kuvia ym. Helena Westermarckiin liittyen Finna.fi:ssä

Laura Mauro: Otavaisen olkapäillä

Julkaistu Kirjoittaja: 2 kommenttia

Kauhukertomus, joka sijoittuu Suomen sisällissotaan kuulostaa mielikuvitukselliselta ja mahdottomalta toteuttaa, mutta Laura Mauro vetää pisteet kotiin. Otavaisen olkapäillä on upeasti kirjoitettu ja kerrottu tarina naispunakaartilaisista. Nimestään huolimatta Mauro on brittiläinen kirjailija, joka on voittanut novelleillaan useita kertoja British Fantasy Award -palkinnon. Folkloresta kiinnostunut Mauro on perehtynyt suomalaiseen mytologiaan ja Kalevalaan, ja se näkyy kauttaaltaan teoksessa.

Laura Mauron Otavaisen olkapäillä kansikuva.

Pienoisromaani (117 sivua, 18 x 18 cm) alkaa kuin kauhukertomus ainakin: ”Yössä vanhan hautuumaan läpi kulkee humalaisia miehiä pistimineen, he ulisevat kuin peikot – –.” Siiri, Ester, Elina, Mirva ja muut naiset ovat ahtautuneet pieneen, kylmään pappilaan ja yrittävät nukkua. Tarinan keskiössä on Siiri, torpparin tytär, joka liittyi kaartiin, koska punaiset lupasivat parempaa tulevaisuutta, ja palkka kaartissa oli parempi kuin piikana tai tehtaassa. Motiiveja naisten liittymiselle oli muitakin: ”Jokaista vakaasti vallankumoukseen uskovaa naista kohden löytyy kaksi, jotka leikkasivat tukkansa ja vetivät miesten housut jalkaan seikkailun tähden” (41). Naiset, tai paremminkin tytöt, ovat luonteeltaan erilaisia: suustaan kova Ester pilkkaa ja ärsyttää muita, Mirvalla on auktoriteettia, vaikka hän on vain kahdeksantoista, herkkä Elina on kuin ”lämmintä kultaa valossa” ja suurin osa myyttisistä tarinoista, kuten liekkiöistä ja karhun synnystä, kuullaan hänen kertominaan. Siirin ja Elinan välillä on hentoa ihastusta, jota he tuskin itse edes tajuavat.

Heti alussa viitataan molempien puolien laittomuuksiin: valkoiset hyökkäsivät sairaalaan Harmoisissa ja punaiset teloittivat antautuneita valkoisia (Suinulan) Markkulassa. Nuorten valkoisten poikien turha kuolema ei jätä Siiriä rauhaan:

Hänkin on leikkinyt rohkeaa niin pitkään, että lähestulkoon uskoo sen itsekin. Markkula repi naamion pois. Sai hänet ymmärtämän, kuinka valheellista kaikki oli; tämä kivääri, tämä univormu, tämä oikeamielinen viha, jota hän kantaa sisällään. Se kaikki tuntui varsin todelliselta, ennen kuin Maxim-konekiväärit alkoivat tulittaa, ja silloin se suli kuin kevätjää ja kaikki, mitä jäi jäljelle, oli tyttö liian suuressa venäläisiltä kierrätetyssä univormussa, kivääri rintaansa vasten puristettuna. (95–96)

Ensimmäinen vihje outoudesta on hautausmaalla seisovan tutun miehen, Oskun, liikkumaton olemus ja tietoisuutta vailla olevat silmät. Seuraavana päivänä Osku käy joukkueenjohtajan kimppuun ja häntä pitelemään tarvitaan kolme miestä. Naiset komennetaan palaamaan Tampereelle, kun miehet marssivat taisteluun Kuruun. Siiri, Ester ja Mirva päättävät uhmata käskyä. Raju lumipyry pakottaa heidät hakemaan suojaa metsästä. Mirva on näkevinään jonkun liikkuvan metsässä ja lähtee ottamaan selvää asiasta eikä palaa enää. Siiri ja Ester törmäävät Annikkiin kolmetoistavuotiaaseen, valkoiseen tyttöön, ja tämä kohtaaminen muuttaa suunnitelmat jälleen kerran.

On maaliskuu ja karhut nukkuvat vielä talviuntaan, mutta silti yksi jos toinen näkee metsässä karhuja ja tuntee niiden löyhkän, ”veren ja mädän ja kuolleen lihan” hajun (104). Karhu on läsnä monissa tarinoissa, kuten myös teoksen nimessä, onhan karhu syntynyt Otavaisen olkapäillä. Otava eli Iso karhu löytyy myös teoksen kauniista, Noora Jantusen suunnittelemasta kannesta.

Runollisen kaunis kieli taittuu hetkittäin groteskiksi maalailuksi sodan jäljistä tai ruokottomaksi kiroiluksi. Kielikuvat ovat ilmeikkäitä: Maxim-konekiväärin ääni on kuin ”keuhkotautista nakutusta”, hautuumaan ”murenevat hautakivet kuin murjottuja hampaita” ja valkoisten poikien pelko ”terävää löyhkää”. Suomentaja Lauri Lattu, joka kertoo ratkaisuistaan teoksen alussa, onnistuu erinomaisesti; itse kiinnitin huomiota esimerkiksi sanaan ’hautuumaa’, joka istuu täydellisesti teoksen tunnelmaan.

Takakansi-podcastissa Mauro luonnehtii tyyliään sanoilla quiet horror, joka kuvaa hyvin romaania, jossa kauhuelementit hiipivät valoina ja varjoina metsän kätköissä. En tunne riittävän hyvin kauhun tai fantasian lajeja, mutta mieleeni tuli uuskumma, ja määritelmän mukaan lajityyppien rajoja hämärtävään genreen kuuluisi ”kauhuvaikutteita, erityisesti groteskia kuvastoa”. Oli genre mikä hyvänsä – ja mikä pakko on lokeroida ollenkaan – tätä teosta voi suositella muillekin kuin vain kauhun ystäville.

Jälkisanoissa tekijä kertoo olevansa paljosta velkaa teokselle The Finnish Civil War 1918: History, Memory, Legacy (2014). Tämä Tuomas Teporan ja Aapo Roseliuksen toimittama teos onkin parhaita kokoavia esityksiä Suomen sisällissodasta ja on ilmestynyt myös suomeksi 2018 nimellä Rikki revitty maa. Suomen sisällissodan kokemukset ja perintö.

Laura Mauro: Otavaisen olkapäillä (On the Shoulders of Otava), suom. Lauri Lattu. Haamu, 2024. 117 s.

Kirsin kirjanurkka

Kirjapöllön huhuiluja

Takakansi-podcast (58 min, englanniksi), Marko Suomi haastattelee Laura Mauroa

Ylen artikkelissa ”Ihmissusia, saatananpalvontaa ja väkivaltaista splatteria: Suomalaisen kauhun historia kertoo marginaalisesta tyylilajista, jota kuitenkin ovat viljelleet yllättävät tahot” Jussi Mankkisen esittely Juri Nummelinin teoksesta Kuoleman usvaa ja pimeyttä, joka käsittelee kauhukirjallisuuden historiaa.

Tuomas Hoppu: Tien päänä Lahti

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Tuomas Hopun sisällissotatrilogia on edennyt viimeiseen osaansa. Tien päänä Lahti kuvaa punaisten hidasta vetäytymistä kohti kaakkoa ja itää – osan päämääränä oli Neuvosto-Venäjä. Valkoisten ohella vastassa ovat Loviisassa ja Hangossa maihin nousseet saksalaiset. Hoppu jatkaa tutulla linjalla värittäen tapahtumia osallisten kertomuksilla, joita hän on poiminut arkistolähteistä, muistelmista ja lehdistä.

Tuomas Hopun teoksen Tien päänä Lahti kansikuva.

Poltetun maan taktiikka

Tapahtumia seurataan huhtikuusta toukokuun alkuun. Tampereen menetys oli valtava isku punaisille, ja punapäällikkö Eino Rahja suunnittelikin vangittujen punaisten pelastamista kaupungista. ”Tavallisille rivikaartilaisille Tampereen kukistumisesta ei kerrottu” (13), kirjoittaa Hoppu ja arvelee syynä olleen taistelumoraalin ylläpitämisen. Taisteluja käytiin muun muassa Vesilahdessa ja Lempäälässä ennen Hämeenlinnaa ja Tuuloksen Syrjäntaan kylässä ennen Lahtea. Seudun asukkaille punaisten vetäytyminen oli koettelemus, sillä käyttöön otettiin poltetun maan taktiikka ja esimerkiksi Vesilahdessa poltettiin 650 rakennusta. Väkivalta lisääntyi, vaikka ylempi johto yritti jopa kuolemanrangaistusten uhalla kieltää ryöstelyn ja murhat. Kielloista ei välitetty kummallakaan puolella. Satakunnan rintaman ylipäällikkö Hannes Uksila oli ”pahoin järkyttynyt joukkojensa moraalin ja taistelutahdon heikkenemisestä” (96). Punaisten lähdettyä alkoivat valkoisten rankaisutoimet: 15–20 teloitettiin paikan päällä ja noin viisitoista myöhemmin toukokuussa Toijalassa.

Kohtaamisia saksalaisten kanssa

Saksalaiset nousivat huhtikuun alkupuolella maihin Loviisassa ja Hangossa, mikä tarkoitti sitä, että nyt punaisia ahdisteltiin myös etelästä. Tilanne alkoi olla epätoivoinen, mutta taistelu olisi voinut kääntyä punaisille nimenomaan Lahdessa: ”Yhteensä näillä rintamilla oli paikalliset kaartit mukaan lukien 8000–9000 vallankumoussoturia. Se oli monta kertaa enemmän kuin Lahdessa oli saksalaisjoukkoja.” (105) Panssarijunista ja miesylivoimasta huolimatta Lahden takaisinvaltausyritys kuivui kokoon, ja saksalaisilla jäi ”aikaa juopotteluun ja varasteluun. Punaisten vankien teloituksiakin sattui.” Kokemukset kohtaamisista saksalaisten kanssa vaihtelivat; osa menetti vangitsemisen aikana vähäisenkin omaisuutensa, osa sai saksalaiselta välksäriltä hoitoa. Yhden suuren voiton punaiset saivat Syrjäntaan taistelussa huhtikuun lopulla. Hoppu kertoo Syrjänniemeen vetäytyneiden saksalaisten pakokauhusta: osa syöksyi takanaan olevaan Suolijärveen, osa joutui punaisten ampumiksi.

Saksalaisten lopetettua tulituksensa saattoivat punaiset kuuden tunnin ajan vapaasti kulkea Syrjäntaan tienhaaran läpi. Saksalaiset seurasivat tapahtumia sormi liipaisimella, mutta eivät enää puuttuneet tapahtumien kulkuun. Siihen heillä ei yksinkertaisesti enää ollut voimia ja ammuksetkin olivat vähissä. (194–195)

Pakolaiskolonnan jälkijoukosta osa jää saksalaisten käsiin näiden saatua lisävahvistusta. Joukossa on 25–30 Alvettulan taisteluihin osallistunutta naiskaartilaista, jotka saksalaiset luovuttavat valkoisille. Heidät teloitetaan Hauholla toukokuun 1. päivä. Hoppu on pohtinut syitä naiskaartilaisten teloittamiseen tarkemmin Sisällissodan naiskaartit (2017) teoksessaan: oliko syynä vain se, että heidät tavattiin ase kädessä vai että he huhujen mukaan olisivat kiduttaneet valkoisia vankejaan? Anneli Kanto kirjoittaa aiheesta romaaneissaan Veriruusut (2008) ja Lahtarit (2017). Hän arvelee naisten joutuneen raiskatuiksi ja valkoisten peitelleen jälkiään teloittamalla nämä. Monen muun sisällissotaan liittyvän tapahtuman tavoin tämä jäänee vaille lopullista selitystä.

Kuin germaanien kansainvaellus

Vähitellen pakoyritys nähdään turhaksi ja punaiset luopuvat taistelusta. Punaisia oli tien päällä valtavat määrät, sillä kaartilaisten ohella matkaan olivat lähteneet vaimot ja lapset ja omaisuutta sen verran kuin pystyttiin kuljettamaan. Saksalaisosasto ottaa vastaan pitkän antautuneiden kolonnan, ja näin näkyä on kuvannut saksalainen Paul Fischman:

Niin lienemme marssineet 15 km:n matkan keskeytymättömien ihmisjoukkojen läpi, lukemattomien ajoneuvojen ohi; suunnattomat määrät oli myöskin hevosia ja polkupyöriä. Sotajoukon keskuudessa oli naisia ja lapsia, kokonainen kansa oli siinä koossa useimmissa tapauksessa varustettuna omaisuuksineen, joka oli rattailla. Tämäntapaisen näyn lienevät germaaniheimot kansainvaellusten aikana tarjonneet. (216)

Vähän myöhemmin saksalaiset törmäävät vielä vaikuttavampaan näkyyn: Fellmanin pellolle on koottu noin kymmenentuhatta vankia. Täältä vangit marssitettiin parin sadan hengen ryhmissä Lahteen. Fischmanin kertomuksen mukaan joidenkin ryhmien kärjessä kulki punaisten soittokunta tahdittaen marssia soitollaan. Jälkikirjoituksessa Hoppu luettelee sodan hirvittäviä lukuja. Useat itärajan yli päässeet kaartilaispäälliköt saivat loppunsa Stalinin vainoissa.

Tuomas Hopun sisällissotatrilogia Vilppulasta Tampereen porteille (2022), Kaupunkisotaa ja pako Tampereelta (2023) ja Tien päänä Lahti (2024) keskittyy Hämeen seudun tapahtumiin, mutta koska niihin sisältyvät niin Tampereesta käydyt taistelut kuin sodan loppuvaiheet Lahdessa, kasvaa teossarja näkökulmaansa laajemmaksi esitykseksi sodasta. Tämä yleisen ja yksityisen yhdistäminen näkyy myös siinä, että laajoja linjoja katsotaan usein rivimiesten ja muiden osallisten näkökulmasta.

Tuomas Hoppu: Tien päänä Lahti. Vastapaino, 2024. 248 s.

Paul Fischmanin kertomus Lahden taisteluista on julkaistu Lahti-lehdessä 1.5.1928 ja sen voi lukea Kansalliskirjaston digi-palvelussa. Tuona päivänä vietettiin Lahden vapautumisen kymmenvuotisjuhlaa, ja lehdessä onkin runsaasti muisteluksia tapahtumista.

Arvioni aiemmista osista: Vilppulasta Tampereen porteille ja Kaupunkisotaa ja pako Tampereelta

« Vanhemmat artikkelit