Avainsana-arkisto: ajankuvaus

Ulrika Hansson: Det är inte synd om Edna Svartsjö

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Ulrika Hanssonin uusin romaani sijoittuu vuoteen 1915 ruotsinkieliselle Pohjanmaalle Teerijärvelle. Päähenkilö on teoksen nimessäkin mainittu neljätoistavuotias Edna Svartsjö, joka työskentelee aputyttönä meijerissä ja haaveilee vielä joskus etenevänsä meijerskaksi kuten Marta. Ednan äiti on kuollut, ja koska isä Rafael ei ole pystynyt maksamaan vuokraa talosta, he asuvat armosta entisen kotinsa saunarakennuksessa. Isä kuvataan hiukan saamattomaksi mieheksi, johon muut suhtautuvat alentuvasti, mikä saa Ednan tuntemaan olonsa epämukavaksi. Edna sen sijaan on riuska ja eteenpäin pyrkivä, mutta kylän mahtimieheltä Anders Nybackalta otettu laina saattaa hänet vaikeuksiin.

Ulrika Hanssonin romaanin Det är inte synd om Edna Svartsjö kansikuva.
Ulrika Hanssonin romaanin Det är inte synd om Edna Svartsjö kansikuvassa Teerijärveä 1900-luvun alussa.

Edna pyydystää lintuja ja jäniksiä, joita myymällä saa vähän lisätienestiä. Retkillään Edna törmää tyhjillään olevaan mökkiin ja tekee siitä päättäväisesti kodin itselleen ja Rafaelille. Nuorena naisena Edna on jatkuvasti alttiina hyväksikäytölle, mutta kaikesta huolimatta hänellä on jonkinlainen turvaverkko. Parhaan ystävänsä, vuotta vanhemman Antonin perheen luona Edna tuntee olevansa melkein kuin kotonaan. Meijerissä Martasta tulee hänelle eräänlainen äitihahmo ja esikuva. Siinä missä Anton haaveilee kerran vielä olevansa miljonääri Amerikassa, jonne niin hänen äitinsä kuin moni muu on lähtenyt, haluaa Edna työskennellä meijerissä ja asua omassa mökissä niin kuin Marta. Meijerityö kuitenkin keskeytyy, kun Ednan on velkojen vuoksi mentävä piiaksi Nybackaan. Vastaanotto on kolea. Andersin vaimo Rose päästää Ednan sisälle mutisten samalla, miten tytöt ovat kerta kerralta nuorempia:

På höften har hon en liten pojke, rödgråten och trumpen.
”Jag skulle börja i dag, var det sagt.”
Rose säger inget, ser bara trött på Edna och stiger åt sidan för att släppa in henne. Edna känner hennes blickar på sig, uppifrån och ner. ”Hur gammal är du då?”
”Fjorton.”
Hon fnyser lätt, säger något som låter som ”de blir bara yngre”, men Edna är inte säker om hon hört rätt. (155)

Andersin luonteeseen viitataan jo teoksen alussa, kun tämä houkuttelee viinaa lupaamalla tunnetun juopon sukeltamaan turbiininpyörien läpi, ja mies on hukkua. Lisäksi talon entinen piika Astrid on kadonnut, ja kyläläiset arvuuttelevat hänen kohtaloaan. Vaikka lukija arvaa, mitä on tulossa, se ei vähennä lukunautintoa – ja kuten Edna itse toteaa, hän ei kaipaa sääliä: ”Det är inte synd om mig.” Hanssonin hahmot ovat moniulotteisia ja jälleen kerran psykologisen tarkkanäköisesti kuvattuja. Teos on fiktiivinen, mutta jälkisanoissa kirjailija kertoo isoäitinsä elämän toimineen inspiraation lähteenä. Paikallinen murre ja Amerikasta palanneisiin tarttunut englanti värittävät juuri sopivasti dialogia, jota teoksessa on paljon. Antonin ja Ednan sattumalta kuulemassa keskustelussa, jossa kaksi miestä puhuvan Andersista, näkyy kielen variaatio:

”Jag vet bara att han fick komma hem i ilfart. Han lär ska ha varit efterlyst over there, men jag vet inte för vad. Inte ett penni på fickan hade han när han kom hem. Och koppor mellan benen.”
De skrattar.
”Så kan i gaa. Hä for åt fanders mä Anders.” (135)

Ulrika Hanssonin aiemmat romaanit Jaktlaget (2020) ja Fannys väg sijoittuvat niin ikään Pohjanmaalle mutta kuvaavat nykyaikaa. Kirjailijan sukellus historiaan on mitä onnistunein, ja Ann-Luise Bertellin, Annika Åmanin ja Lars Sundin rinnalla on hyvin tilaa Hanssonin kaltaiselle tarinankertojalle. Arviossani Runeberg-palkintoehdokkaanakin olleesta romaanista Jaktlaget ihmettelin, miksi teosta ei ole suomennettu. Ehkä tämä historiallinen romaani Edna Svartsjösta herättää viimein jonkun kustantamon tai suomentajan huomion. Teos on saatavissa myös äänikirjana, jonka lukee Ylva Ekblad.

Ulrika Hansson: Det är inte synd om Edna Svartsjö. Schildts & Söderströms, 2024. 288 s.

Arvio Svenska Ylen sivuilla, kirj. Marit Lindqvist

Annika Åman: Lumpänglar

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Härmi-Alma – niin työtoverit alkavat Alahärmän Hanhilan kylästä tullutta Alma Laaksoa kutsua. Alman veljet ovat jo muuttaneet omilleen, kun hän viimein kaksikymmentäneljävuotiaana jättää isänsä ja seuraa lehti-ilmoitusta Oravaisten tekstiilitehtaalle. Alman vakaa aikomus on tienata riittävästi rahaa Amerikan matkaa varten, mutta toisin käy. Käsikirjoittaja ja ohjaaja Annika Åmanin näytelmää Lumpänglar ja sen jatko-osaa Lumpänglars väg esitettiin Oravaisten teatterissa kesäkausilla 2013–2014 ja 2017–2018. Esitykset ovat olleet suosittuja, sillä katsojia on ollut lähes 20000. Suositut näytelmät tulevat nyt suuremman yleisön saataville, sillä Lumpänglar ilmestyi romaanina 2022 ja jatko-osasta on myös tulossa kirja. Siinä tarina etenee aina vuoteen 1945 saakka (ks. Vaasa-lehti 15.3.2023).

Annika Åmanin romaanin Lumpänglar kansikuva.

”Väälkomin ti Masunin – – två spadatag från hälviti”

Sarinelundissa asuvat naiset ottavat suomenkielisen Alman toverillisella huulenheitolla vastaan. Työyhteisö on monikielinen, ja aina joku on valmis tulkkaamaan. Jos ei muu auta, niin otetaan elekieli avuksi, kuten seuraavassa kohtauksessa, jossa yksi naisista keinuttaa mattoa kuin vauvaa sylissään, ja toteaa Almalle, että odotahan vain, kohta istut sinäkin täällä lapsi kummallakin tissillä.

”Vadan kommer hon då? Har vi långväga finfrämmand?” – –
Den sjungande melodin i språket var helt främmande och orden gick inte att urskilja, hur hon än försökte. Alma såg på än den ena, än den andra gapskrattande munnen. – –
”Vänt to bara, Härmi-Alma”, sa den storbystade kvinnan och höll mattan som ett knytte som hon vaggade och närde vid sin barm. ”Snart sitär to å jär me ejn ong vi vaardeira tissin!” (45–46)

Minä olen tullut tekemään töitä enkä lapsia, vastaa Alma leveimmällä murteellaan suomeksi. Teoksessa tämäkin kerrotaan ruotsiksi, ja muutenkin suomenkielisestä päähenkilöstä huolimatta suomen kieltä ei ole muutamaa sanaa enempää, samoin murretta on käytetty yllättävän vähän. Tämä on tietysti valinta, jonka eteen jokainen monikielistä yhteisöä kuvaava joutuu, ja Åman on päättänyt ehkä suurempaa lukijakuntaa ajatellen pysytellä yleiskielessä.

Sisällissodan haavoja ja pirtun salakuljetusta

Teos jakautuu kahteen osaan, joista ensimmäinen kuvaa vuotta 1926 ja toinen vuosia 1929–1932. Alma saa paikan kutomosta, jossa pian pystyy hoitamaan kahta konetta samanaikaisesti. Melu on valtava, ilmassa leijuu vaatepölyä ja on varottava, ettei jää vaatteista kiinni koneeseen. Työoloissa olisi parantamisen varaa, mutta työväenyhdistyksen toiminta herättää epäilyksiä sisällissodan voittaneessa puolessa, ja sen toimintaa hankaloitetaan vähän väliä. Parikymppinen Gunnar Birling, joka tuli tehtaalle jo kahdeksanvuotiaana, on innolla mukana toiminnassa ja hänestä tulee yhdistyksen uusi johtaja. Gunnarin vanhemmat on teloitettu sodan aikana, koska he olivat varoittaneet Vähäkyrön venäläisiä tulevasta aseistariisunnasta. Gunnar yrittää ottaa selville, ketkä olivat teloitusten takana. Alman ja Gunnarin välille syntyy rakkaussuhde, mutta sitä häiritsee Gunnarin kiivas luonne ja Alman haaveet Amerikkaan lähdöstä. Kun Gunnar lavastetaan syylliseksi pirtun salakuljetukseen, hän pakenee, eikä Alma enää kuule hänestä.

Toisen osan alku heittää lukijan kolme vuotta eteenpäin vuoteen 1929. Anna on muuttanut tehdasaluetta jakavan joen toiselle puolelle Ruotsista tulleen kutomomestari Nestor Walleniuksen luo. Almalla on kaksi lasta, kolmivuotias Saga ja vuoden ikäinen Edvin. Teoksen kahden osan välissä on sivunmittainen luettelo ammateista, jotka ilmeisesti kaikki ovat olleet tarpeellisia ison tekstiilitehtaan pyörittämisessä. Viimeinen rivi on paljon puhuva: ”Tjänstemannafru, mor, herrskapshora.” (194) Häät on aiottu viettää Ruotsissa, kunhan Walleniuksen äiti paranee tuberkuloosista, mutta esteitä tulee toinen toisensa jälkeen. Alkuun huomaavainen mies näyttää itsestään myös toisen, ailahtelevan ja kärsimättömän puolen. Alma haluaisi palata takaisin töihin, joko kutomosaliin tai konttorille, jossa hän työskenteli viimeiseksi, mutta Wallenius ei päästä aiemmista lupauksistaan huolimatta. Alma suree etäisyyttä, joka on noussut hänen ja entisten ystävien välille.

Taitavaa henkilökuvausta

Enempää juonesta ei kannata kertoa, mutta sanottakoon, että teos tarjosi useampia yllätyksiä. Åman kuvaa lämmöllä naisia, jotka raatavat tehtaalla ja yrittävät samalla huolehtia lapsistaan. Naisten yhteisö on tiivis, ja niin ilot kuin surut jaetaan, esimerkiksi miehensä menettäneen Jepo-Finan Maja-vauvaa hoidetaan yhdessä, jotta äiti saa levätä. Henkilökuvaus on taitavaa: Raamatun sanaan tukeutuva Jepo-Fina, räväkkä Kajs ja Skäri-Hilma, joka aikoinaan otti huolehtiakseen Gunnarista, kasvavat kokonaisiksi, aidoiksi henkilöiksi. Samoin Alman ja Walleniuksen monella tapaa kompleksinen suhde vakuuttaa – juuri noin voisivat keskustelut mennä ja suhde kehittyä, kun molemmilla on salattavaa. Teoksen loppu (josta niin haluaisin nostaa sitaatin mutta kun ei voi ilman paljastuksia!) on jollain tapaa lohdullinen: Alma haaveineen, valintoineen ja virheineen on juuri niin moniulotteinen ja inhimillinen kuin ihminen olla voi.

Teos tuo etsimättä mieleen toisen teatterijohtajan ja kirjailijan Pohjanmaalta, nimittäin Ann-Luise Bertellin, jonka teokset sijoittuvat samalle seudulle, ks. Oma maa 2021 (alkuteos Heiman 2020) ja Ikävän jälkeen (2022, alkuteos Vänd om min längtan 2016). Tehdastyötä kuvaa niin ikään Susanna Alakoski, jonka Pumpulienkeli (2021, alkuteos Bomullsängeln 2019) kertoo työstä Vaasan puuvillatehtaalla. Mielestäni Åman onnistuu paremmin sekä henkilökuvauksessa että historiallisen taustan sitomisessa tarinaan. Toivottavasti Lumpänglar suomennetaan, sillä se varmasti löytäisi lukijoita myös suomenkielisten joukosta.

Annika Åman: Lumpänglar. Schildts & Söderströms, 2022. 339 s.

Teoksesta muualla:

Åbo Underrättelser, kirj. Freja Rudels

Svenska Yle, kirj. Marit Lindqvist, 4.10.2022

Janne Wass asettaa Ny Tidin arviossa teoksen muiden pohjalaisten historiallisten (työläis)romaanien joukkoon: ”Det är ändå mindre heiman och Dollar-Hanna, och mer Anna Bondestam över Åmans bok, som kanske mer än någon av föregångarna är en uttalad arbetarroman.”

Kiiltomato / Lysmasken, kirj. Robin Valtiala 13.1.2023

Lumpänglar-näytelmän traileri on katsottavissa Oravaisten teatterin Youtube-sivulla

Svenska Ylen artikkelissa ”Röda kvinnor höjer sina röster” (27.07.2017, kirj. Ylva Perera) on kuvia Lumpänglars väg -näytelmästä.

Leena Virtanen, Aino Sutinen: Sörnäisten tyttö. Sylvi-Kyllikki Kilven päiväkirja 1915–18 sarjakuvana

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Sylvi-Kyllikki Sinervo (myöh. Kilpi; 1899–1987) alkoi pitää päiväkirjaa 1915 täytettyään juuri kuusitoista vuotta. Myöhemmin hän työskenteli toimittajana ja oli pitkään ensin SDP:n ja sitten SKDL:n kansanedustaja. Päiväkirja ja sen pohjalta muokattu sarjakuva Sörnäisten tyttö kuvaa sisällissotaa ja sitä edeltäneitä vuosia. Pohjois-Helsingin Sörnäisten ja Vallilan työläiskaupunginosat, Suruttomain huvilat ja Itäinen viertotie (eli nykyinen Hämeentie) olivat hänen kotikulmiaan.

Leena Virtasen ja Aino Sutisen sarjakuvateoksen Sörnäisten tyttö kansikuva.

Perheen lapsista tunnetuin on kirjailija ja kääntäjä Elvi Sinervo, jonka jälkisanoissa kerrotaan ehdottaneen päiväkirjojen julkaisemista.

Elvin ehdotuksesta ja avulla hän julkaisi vuonna 1963 teinipäiväkirjoihinsa perustuvan kirjan Sörnäisten tyttö, jota hän muokkaili reippaasti ilmestymisajankohtaan sopivasti. Kirjassa esimerkiksi ylikorostuu nuoren tytön herääminen naisaatteeseen, koska se sopi 1960-luvun henkeen, ja voi myös epäillä, liikkuiko vankileirien nälkäkuolemista tietoa vielä toukokuun alussa 1918. (134)

Minua jäi mietityttämään perheen isä, jonka Kilpi kertoo liittyvän punakaartiin ja palaavan kotiin 21.4. parroittuneena ja luurangoksi laihtuneena oltuaan piilossa valkoisilta. Kuvaus herättää mielikuvan vankileireiltä palaavista, ja ehkä niin on tarkoituskin. Sarjakuvateoksessa kerrotaan vain isän piilotelleen valkoisilta. Pitänee tarttua vielä Jaana Torninoja-Latolan vuonna 2021 julkaistuun elämäkertaan Sylvi-Kyllikki Kilpi: matka valtakunnan vaikuttajaksi.

Sarjakuvan sivuilla esiintyy nuori tyttö, sisarusparven vanhin, joka saa käydä oppikoulua, haaveilee filminäyttelijättären, kirjailijan ja toimittajan urasta, ihastuu miesopettajiinsa, suutelee samalla luokalla olevan Laurin kanssa, joka on ”itserakas, pitkä ja finnejä täynnä” ja joka myöhemmin liittyy valkoisiin. Koulu ei suju niin hyvin, kuin vapaaoppilaalta toivotaan. Tätä ei alkuperäisessä päiväkirjassakaan kaunistella, vaan kerrotaan huonoista arvosanoista ja ehtojen suorittamisesta – toki tätä taustaa vasten pääsy ylioppilaaksi ja myöhemmin opiskelu yliopistossa korostuvat entistä ansiokkaampana suorituksena.

Tekstiä on varmasti muokattu, mutta se ei vähennä ajankuvan kiinnostavuutta: sotaa edeltäviä vuosia leimaavat itsenäisyyshaaveet, porvarillisten ja työväestön kärjistyvät asenteet, venäläissotilaiden läsnäolo ja maailmansodan aiheuttama elintarvikepula. Sarjakuvateoksen yhdellä aukeamalla on kuvattu, miten ruokaa saa aina vain vähemmän, saippuasta ja tulitikuistakin on puutetta ja kahvi on tehty ohrasta, (s. 60–61). Teoksen tyyli karsiutuu näissä kuvissa äärimmäisen pelkistetyksi alleviivaamaan perheen köyhyyttä.

Leena Virtasen ja Aino Sutisen sarjakuvateoksen Sörnäisten tyttö sivu 61.
Kuvauksessa elintarvikepulasta kuvittajan tyyli pelkistyy äärimmilleen korostamaan perheen ahdinkoa.

Sisällissodan sytyttyä Sylvi aloittaa konekirjoittajana vallankumousoikeudessa. Hän käy myös ampumaharjoituksissa Kaartin maneesissa, mutta ei usko voivansa koskaan ampua ihmistä. Sylvi esittäytyy niin sarjakuvateoksessa kuin päiväkirjassa omapäisenä ja rohkeana tyttönä, joka uskalsi vastustaa auktoriteetteja, olivat nämä sitten opettajia tai kotitarkastusta tekeviä valkoisia. Samanlaista rohkeutta hän osoitti myös politiikassa esimerkiksi syksyllä 1938 estäessään viidenkymmenenviiden juutalaisen pakolaisen palautuksen Saksaan (ks. Helsingin Sanomat 17.12.2021)

Luin tosiaan sarjakuvan rinnalla alkuperäistä päiväkirjaa, mikä syvensi lukukokemusta. Ei niin, etteikö sarjakuva toimisi omilla ehdoillaan, mutta Kilven päiväkirjamerkinnät selvensivät joitain kohtia, jotka oli sarjakuvaan pelkistyneet yhdeksi ruuduksi ilman tekstiä. Päiväkirja on sujuvaa luettavaa, minkä ei ehkä olisi pitänyt yllättää, kun ottaa kirjoittajan taustan toimittajana huomioon. Tässä molemmista teoksista kohtaus, jossa Sylvi työtoverinsa kanssa joutuu Oopperakellarista lähtiessään pakenemaan tulitusta.

Pari punakaartilaista pakeni meidän kanssamme Söörnäisiä kohti. Aina kun alkoi kuulua kuularuiskun rätinää juoksimme porraskäytäviin suojiin ja sitten taas eteenpäin. Kun nyt ajattelen, miten konttasimme yli Pitkänsillan, aina väliin vetäytyen kiinni kiviaitaan, tuntuu kaikki pahalta unelta. Siltasaarelta tuli vastamme kaksi naispunakaartilaista kiväärit kädessä. He hymyilivät astuessaan kaupunkia kohti. Se oli kummallinen sekä hurmioitunut että ylimielinen hymy. Ajattelin että he menivät kuolemaan aatteensa puolesta. Mutta minulla, raukalla, oli vain yksi ajatus: saada elää hinnalla millä hyvänsä. (158)

Leena Virtasen ja Aino Sutisen sarjakuvateoksen Sörnäisten tyttö sivu 109

Lukuisissa teoksissa on kuvattu, kuinka hirveässä kunnossa punakaartilaisten (ja venäläisten) käyttämät tilat olivat. Sarjakuvateoksen lopussa on kuvia päähenkilöstä, Donin kasakoista ratsuineen Läntisellä Viertotiellä (eli Mannerheimintiellä) ja elintarvikejonossa seisovista kaupunkilaisista. Yksi kuvista esittää sotkuista, punaisten hallussa ollutta Senaatintalon työhuonetta. Olivatko tilat niin siivottomassa kunnossa, kuin annetaan ymmärtää? Kilven näkemys on toinen. Huhtikuun puolivälissä Kilpi kirjoittaa päiväkirjaansa Oopperakellarista, jossa hänellä oli tapana käydä muiden punaisten tavoin syömässä:

Olen lukenut Uutta Suometarta ja Helsingin Sanomia ja itkenyt kiukusta. Kuvattiin esimerkiksi kuinka kurjassa kunnossa Oopperakellari oli ja kuitenkin itse tiedän, että siellä oli aina siistiä ja tupakanpolttokin oli kielletty. (162)

Lopun häämöttäessä punaisten kaikki toiminta tähtäsi ensi sijassa pelastautumiseen valkoisten käsistä. Tästä näkökulmasta voivat molemmat kertomukset pitää paikkansa. Silti yksipuoliset esitykset esimerkiksi juuri punaisten siivottomuudesta tai vaikkapa takavarikkojen yhteydessä tehdyistä julmuuksista leimaavat helposti kansanvaltuuskunnan koko hallintoajan ja kaikki punaiset.

Olen aiemmin esitellyt sisällissotaa käsittelevistä sarjakuvista ja kuvakirjoista Ulla Eton Nuori Priitu. Talvi 1917–1918 Rovaniemellä ja Riina Katajavuoren ja Martin Baltscheitin lapsille suunnatun Oravien sota -kuvakirjan. Upeaa saada samaan ajankohtaan sijoittuva Kilven Sörnäisten tyttö nykylukijoiden, niin nuorten kuin aikuisten, saataville.

Aino Sutinen on sarjakuvapiirtäjä, Sarjainfo-lehden päätoimittaja ja livekuvittaja eli hän tekee visuaalisia muistiinpanoja seminaareissa ym. tilaisuuksissa. Lisätietoja Kuvittajat ry:n sivulla.

Leena Virtanen on toimittaja ja kirjailija, jonka yhdessä Kristiina Markkasen kanssa kirjoittama Wivi & Hanna. Arkkitehdin ja kauppaneuvoksen yhteiset vuodet oli Tieto-Finlandia-ehdokas 2021.

Sörnäisten tyttö. Sylvi-Kyllikki Kilven päiväkirja 1915–18 sarjakuvana. Teksti: Leena Virtanen (ja Aino Sutinen), kuvat Aino Sutinen. Suuri Kurpitsa 2022. 135 + 8 s.

Sylvi-Kyllikki Kilpi: Sörnäisten tyttö. Päiväkirja. Tammi, 1963. 189 s.

Teoksesta muualla:

Aino Sutisen Neon Tunisia -blogissa kuvia teoksesta ja lisätietoa hänen töistään. Blogissa myös Heikki Jokisen Sarjainfossa 4/22 ilmestynyt arvio teoksesta.

Arvio Kirjavinkit-sivustolla (kirj. Titta Lindström)

Kalevassa 30.10.2022 yhteisarvio Tapani Baggen ja Aapo Kukon Marius-sarjakuvateoksen kanssa (kirj. Sauli Pesonen). Luettavissa kirjastoissa ePressin kautta tai kirjautuneena.

Arvio Hämeen Sanomissa 6.12.2022 (kirj. Mikko Vuori). Luettavissa kirjastoissa ePressin kautta.

Ulla Etto: Nuori Priitu. Talvi 1917–1918 Rovaniemellä

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Nuori Priitu kuvaa alaotsikkonsa mukaisesti sisällissotaan johtaneita tapahtumia ja sotaa Rovaniemellä. Pääosassa on seitsemäntoistavuotias Priitu ystävineen. Edellisen kerran Priitu esiintyi 2009 ilmestyneessä teoksessa Priitu Rovaniemen markkinoilla. Uusi teos on suunnattu nuorille ja aikuisille.

Ulla Eton sarjakuvateoksen Nuori Priitu kansikuva.

Teoksen kuvituksesta vastaa Ulla Etto, mutta muuten Nuori Priitu on laajan yhteistyön tulos: tekijät ovat enimmäkseen Lapin maakuntamuseosta, mutta valokuvien hankintaan, murreasun kommentointiin ja venäjänkielisiin repliikkeihin on saatu apua muualta. Tarina alkaa vuoden 1917 syksystä ja päättyy toukokuun alkuun 1918. Priitu elää isänsä kanssa kahdestaan äidin jouduttua keuhkoparantolaan Nummelaan. Viljan tuonti Neuvostoliitosta on loppunut ja muistakin elintarvikkeista alkaa olla puute. Priitu joutuu keskeyttämään koulunkäynnin hankkiakseen rahaa perheelle ja pääseekin aputytöksi sairaalaan. Teoksen alussa Priitu kertoo kirjeessään äidille, että hän on käynyt ystävänsä Juhon kanssa eväsretkellä Juhannuskallioilla, jonne oli tullut myös muita. Nuoret on kuvattu alkulehdelle sekä piirrettyinä hahmoina että valokuvin: muille löytyy vastineet todellisuudesta vain Priitu ja Juho ovat kuvitteellisia hahmoja. Teoksen lopussa on yli kaksikymmentäsivuinen Lisätietoja-osio, jossa on valotettu tapahtumia ja henkilöiden taustoja. Siellä kerrotaan muun muassa Priitun ystävästä, Ylivieskasta kotoisin olleesta Senja ”Sessa” Hirvelästä, joka työskenteli sairaalassa ja oli kihloissa Leo Pekkalan kanssa. Alkuaan jääkäriksi halunnut Leo radikalisoitui myöhemmin ja toimi Rovaniemen miliisin päällikkönä. Hänet teloitettiin helmikuun alkupuolella.

Tarkkaa ja yksityiskohtaista kuvausta

Leon kuolemasta kertovassa kuvassa on Priitu suksilla lähellä avantoa, jonne johtavat veriset jäljet; punainen veri erottuu valkean lumen ja sinertävän kaamostaivaan hallitsemasta maisemasta. Kuvaus on tarkkaa ja yksityiskohtaista, ja vaikka monien kuvien taustaa hallitsevat tummat värit, on teksteissä ja hahmoissa käytetty erottuvia värejä. Esimerkiksi marraskuun 1917 suurlakosta kertovan tummanharmaan aukeaman keskellä on kaksi vaaleampisävyistä kuvaa Priitusta sairaalatyössään. Näitä kuvia ympäröivät kuvaukset lakkokomiteasta ottamassa haltuunsa lennätinkonttorin, puhelinkeskuksen ja muut hallinnollisesti tärkeät laitokset, ja heidän repliikkinsä erottuvat punaisissa laatikoissa. Niin ikään fontteja on käytetty kuvastamaan henkilöiden ominaisuuksia ja eri tilanteita: Priitun ja äidin kirjeiden kaunokirjoitus ja papin tuomitsevien sanojen fraktuuraa erottuvat kapitaaleilla kirjoitetusta perustekstistä. Paitsi kuvissa myös teksteissä on pyritty tarkkaan ajankuvaan, esimerkiksi kirjeisiin on poimittu sanoja ja sanontoja ajankohdan todellisista kirjeistä. Kuvien taustana saattaa puolestaan olla esimerkiksi sanomalehden sivu. Myös sisäkannet on käytetty hyödyksi ja niihin on koottu lehtileikkeitä, joissa kerrotaan jäkälän käytöstä ravintona, Espanjasta levinneestä omituisesta taudista ja Ida ja Antti Rädylle syntyneestä tytöstä, jolle annettiin nimeksi Puna-viesti. Tämän uutisen yläpuolella on kuolinilmoitus, jossa isän kerrotaan murhatun Rovaniemellä helmikuussa 1918.

Ulla Eton Nuori Priitu -sarjakuvateoksen kuvituskuva, jossa kaksi tyttöä ajaa rattailla.
Nuori Priitu -teoksen kuvitusta. Aini ja Priitu hevosen vetämän reen kyydissä. Kuva haettu Arktikum – tiedekeskus ja museon tiedotteesta.

”Nyt se alakaa! Niin mikä? Vallankummous!”

Priitun ystävissä on niin sosialisteja kuin porvareita – edellisessä sitaatissa puhuu Aini, joka liittyi kuusitoistavuotiaana punakaartiin. Priitu on kirjoitettu maltilliseksi, sodan ja väkivallan tuomitsevaksi mutta silti uskottavaksi hahmoksi, johon kaksituhattaluvun lukijan on helppo samaistua. Kun Emil-eno aikoo liittyä valkoisten joukkoihin, tiuskaisee Priitu:

Kaisa on viimeisillään ja sie lähet vapaaehtosesti rintamalle! Justiinsa! Ja mitäs jo ne ampuukin sinut ensin? – – Sillähän ne asiat ratkiaa – toisia ihmisiä tappamalla! Oikein hieno ittenäinen isänmaa tästä tulikin! (55)

Niin nuoret kuin vanhemmat rovaniemeläiset puhuvat tyyliteltyä peräpohjalaista murretta välivokaaleineen, ja aina toisinaan puheessa ”kuuluu” peräpohjolan murteelle tyypillinen h. Näin Juho pyytää Priitua kahville: ”…mutta olisikohan neiti vappaa iltapäivälä kello kaksi lähtemhän kanssani vaikkapa kahavila Tähteen?” (21) Sairaalaan tullut, ”kuulan persauksiin” saanut mies kertoo yöllä tehdystä hyökkäyksestä työväentaloon seuraavasti:

Mehän vallathin posti, asema ja poliisi. Yöllä käskethin vallottaa vielä työväentaloki. Mutta me perräännythin kyllä meleko pian takasin, kun huomathin, ettei siinä sumusa ja sillä asemäärälä asiaa voinu ratkasta. Sieltähän punikit ampu takasin! – –

[Priitu:] Ei kai siinä ammuskelusa vaan kuollu kukkaan? Minun ystäviä saatto olla sielä työväentalolla.

Kyllä sinun pitäs vähän paremmin valita kaverisi. Ei sielä kukhan kuollu. Karkhun ne lähti. (46–47)

Nuori Priitu kuvaa tapahtumia Rovaniemellä, mutta samaistuttavien hahmojen ja tarkan ajankuvan ansiosta teosta voi suositella kaikille, jotka ovat kiinnostuneita elämästä sata vuotta sitten. Ulla Eton loistelias kuvitus ja lukijalle tarjottu taustatieto takaavat sen, että tämä sarjakuvateos ei yhdellä tai kahdellakaan lukemisella tyhjene.

Nuori Priitu. Talvi 1917–1918 Rovaniemellä. Kuvitus Ulla Etto. Lapin maakuntamuseo 2022. 92 s.

Kuvitus ja ulkoasu Ulla Etto; toimitus Heidi Pelkonen; käsikirjoitus, tiedonhaku Heidi Pelkonen, Suvi Harju, Ulla Etto; taustatekstit Heidi Pelkonen, Suvi Harju; ideointi, tiedonhaku, kommentointi Hanna Kyläniemi, Tuija Alariesto; valokuvat Anni Arvio (Lapin maakuntamuseo), Suvi Harju (Vapriikin kuva-arkisto); venäjän kieli Olga Haataja.

Teoksesta muualla:

Tutustu teoksen sisältöön ja kuvitukseen Lapin Maakuntamuseon YouTube-kanavan videolla.

Tiedote Arktikumin sivuilla

Arvio Lapin Kansassa 14.2.2022 (kirj. Marko Niemelä)

Uusi Rovaniemi -kaupunkilehdessä (kirj. Leena Taivalsaari) julkaistussa artikkelissa Ulla Etto kertoo teoksen alkusivulla olevan piirroksen pohjautuvan tuntemattoman valokuvaajan kuvaan retkeilevistä nuorista. Myöhemmin Etto löysi kuvan paikan Ounasvaaralta.

Kuvittaja ja graafinen suunnittelija Ulla Eton sivut, joilla muun muassa näytteitä kuvituksista Nuori Priitu -teokseen ja muihin lasten kirjoihin.

Pekka Hyyti: Tummat pilvet eilisen

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Pekka Hyyti: Tummat pilvet eilisen. Myllylahti, 2019. 333 s.

Historialliset rikosromaanit ovat kasvattaneet ilahduttavasti suosiotaan viime vuosikymmeninä, ja suomeksi on ilmestynyt laadukkaita dekkareita, jotka koukuttavat niin henkilöhahmoillaan, juonellaan kuin ajankuvallaan. Kirjailijoita on kiehtonut erityisesti 1920-luku, jota värittivät sisällissodan jälkeinen kahtiajako ja kieltolaki seurauksineen, mutta myös kaupungistuminen, elokuvat ja jazzmusiikki. Vastakkainasettelua ja jänniteitä ei puuttunut seuraavaltakaan vuosikymmeneltä. Pekka Hyyti on sijoittanut teoksensa 1930-luvun vaihteen Tampereelle, jossa hallituksen toimiin pettyneet oikeistopiirit suunnittelevat kommunismin vastaisia toimia. Kieltolaki oli yhä voimassa, joten myös Hyytin teoksissa kuvataan poliisien ja salakuljettajien välistä kisaa.

Pekka Hyyti: Tummat pilvet eilisen

Romaanissa Tummat pilvet eilisen Iiris Kurki törmää kadulla mieheen, joka palauttaa mieleen nöyryyttävän, vankileirillä tehdyn ”terveystarkastuksen”, johon punaiset naiset alistettiin. Iiris päättää varoittaa ystäviään miehestä, siitä että ”[p]ahuus asui samassa kaupungissa”. Kesän aikana eri puolilta kaupunkia löydetään useamman nuoren naisen ruumis alastomaksi riisuttuna ja aseteltuna. Murhien tutkinta kuuluu virallisesti rikospoliisille, mutta pääosassa teoksessa ovat konstaapeli Voitto Karhu ja Aamulehden toimittaja Ina Djurling, joiden avulla murhaaja lopulta selviää. Etsivä keskuspoliisin oikeistosympatiat ja tästä johtuvat epäluottamus ja salailu EK:n ja rikospoliisin välillä tuodaan teoksessa esille. Karhu olisi nuorena halunnut lähteä mukaan sisällissotaan, mutta ei tiennyt kummalle puolelle liittyisi, ja pysytteli isänsä vaatimuksesta syrjässä. Puolueettomana ja helposti samaistuttavana hahmona hän on tyypillinen historiallisen rikosromaanin päähenkilö.

Kuten monissa historiallisissa dekkareissa, ajankuva viehättää ja koukuttaa vähintään yhtä paljon kuin itse rikosjuoni. Hyytin teoksessa niin höyrylaiva Kurun uppoaminen syysmyrskyssä Näsijärvellä kuin Hämeensillan valmistuminen ja Pirkkalaispatsaiden paikalleen asettaminen on nivottu osaksi Karhun ja Djurlingin tutkimuksia. He käyvät myös kahvilla kirjaston puistoon avatussa Kahvila Katariinassa ja kävelevät Pyynikille katsomaan rakenteilla olevaa näkötornia – tamperelaisille ja muille kaupungin tunteville tällaiset maamerkit antavat oman pikantin lisänsä tarinaan.

Sekä pää- että sivuhenkilöt ovat elävästi kuvattuja. Sivuhenkilöistä on mainittava Lokomon konepajalla työskentelevä Wäinö Nieminen, sivutoiminen pirtutrokari, joka esiintyy myös seuraavassa osassa Musta talvi (2020). Ratsian uhatessa vaimo ja lapset vievät pontikkakanisterit ja ”varpuset” naapurin puolelle piiloon. Kun Nieminen tulee eräänä aamuyönä kotiin, on vastassa äkeä vaimo: ”Voi perkele, ettet sitten osaa olla erossa viinasta. Ryömit kotiin aamuyöstä ympäripäissäsi ja herätät koko talon, niin lapset kuin likankin.” Ärtymys vaihtuu järkytykseksi, kun hän näkee miehen runnotun olemuksen. Nieminen ei tiedä mitä sanoa.

Eihän tällaista voinut tapahtua. Kansalaissodasta oli jo kymmenen vuotta. Kyllä hän tiesi, ettei kansa ollut yhtenäinen ja että tehtaan patruunoita närästi työläisten vaatimukset paremmista palkoista ja työoloista. Kyllä hän tiesi Vientirauhasta ja siitä, miten lakot rikottiin rikkureiden voimin. Sitä hän ei ollut vielä ymmärtänyt, että yhteiskunnassa oltiin astumassa uuteen väkivallan aikaan.
– Oliko se taas se viina, joka tämän sai aikaan?
– Ei, sanoi Nieminen hiljaa. Työväen aate ja ammattiliitot.
– Ei kai ne sua hakanneet?
– Ei kun lahtariporukka. Ne on liikkeellä taas. (174)

Vähän aikaisemmin on pidetty kokous, jossa puhujina olivat Martti Pihkala ja Vihtori Kosola. Tilaisuudessa on päätetty piestä malliksi yksi kommunisti, ja kohteeksi joutui Nieminen. Lapuanliike nostaa päätään, ja tätä Hyyti kuvaa myös teossarjan seuraavissa osissa.

Pekka Hyytin Tummat pilvet eilisen on niin varmaa työtä, ettei sitä uskoisi esikoisromaaniksi. Teos saikin Dekkariseuran Vuoden esikoisdekkari -kunniakirjan. Palkintoraadin mielestä päähenkilöt muodostavat epäsovinnaisen mutta uskottavan parin. Erityisinä ansioina raati piti sujuvaa dialogia ja virheetöntä kieltä: ”Ilmaisu on kannesta kanteen napakkaa ja täsmällistä.” (Ruumiin kulttuuri 1/2020, s. 11.) Ina Djurlingin ja Voitto Karhun tarina jatkuu romaanissa Musta talvi (2020). Sarjasta on tulossa vähintään trilogia, sillä kolmas osa Ruumiinpuntari ilmestyy syyskuussa 2020. Lukijoiden onneksi.

Lue Dekkariseuran raadin perustelut Ruumiin kulttuuri -lehden numerosta 1/2020 tai Dekkariseuran sivuilta (pdf-tiedosto)
Teoksen arvio Kirsin kirjanurkassa
Pekka Hyytin sivuilla tietoa kirjoista ja tapahtumista

Historiallisista dekkareista enemmän tekstissäni Sisällissota kaksituhattaluvun rikosromaaneissa, jossa muun muassa Virpi Hämeen-Anttilan Björk-sarjasta, Timo Sandbergin Otso Kekki -sarjasta sekä Nina Hurman, Timo Saarron ja Mikko Porvalin romaaneista. Tekstissä tarkastelussa siis 1920-luvulle sijoittuvat rikosromaanit ja se, miten sisällissota jälkiselvittelyineen näkyy teoksissa.