Maaria Ylikankaan Kritiikistä kannattaa lukea jo pelkästään luvun ”Ihan lyhyt välisoitto” vuoksi. Yhden aukeaman kattava luku korostaa kirjastojen merkitystä. Ylikangas lähtee liikkeelle Manic Street Preachersin laulun ”A Design for Life” säkeestä ”Libraries gave us power” (joka piti tietysti laittaa YouTubesta soimaan taustalle):
Kirjasto todella antaa meille valtaa. Se antaa lukemisen valtaa. Mitä erilaisimpiin niteisiin ulottumisen valtaa. Tällainen valta ei realisoidu päätösten tekemisenä toisten asioista, vaan valtaa omiin näkemyksiin, oman katseen, itsenäisyyden ja suunnan harjoittamiseen. Sen voi käsittää myös voimana. Kirjasto varustaa niitä luokkia, joilla ei ole ostovoimaa kotikirjaston hankkimiseen. Se kuratoi niille, jotka haluavat lukea, mutta eivät tiedä, mistä aloittaa. [–] Kirjastoa kiinnostavat kirjojen luokat, eivät käyttäjiensä. Se päästää vessaan ja antaa istumapaikan kysymättä lanttia tai muuta olemassaolon oikeutusta. (208–209)
Lyhyt nimeke ilman rajaavia määreitä tai alaotsikoita kuvaa hyvin teoksen sisältöä: Ylikangas kirjoittaa tekijöistä ja teksteistä, siitä mitä kritiikki on, miten kriitikoksi tullaan ja voiko kuka tahansa olla kriitikko ja paljosta muusta. Samalla tulee käsiteltyä aika monta teosta ja niiden arviota. Ylikangas näkee kritiikin edustavan taiteen vapautta: ”Hyvin kapean ja populistisista peloista rakentuvan lukijan maailmassa taiteen olemassaolo on häiriö. Kritiikki ja kulttuurisivut edustavat maailmaa, jossa sivistys ja demokratia ovat tärkeitä ihanteita.” (218)
Ylikangas kärjistää ja provosoi, hänen kielensä on paikoin räväkkää ja roisia mutta yhtä kaikki nautinnollista lukea. Yksi luku käsittelee Mika Waltarin Sinuhe egyptiläistä ja sen suosiota, mitä Ylikangas hämmästelee, sillä hän ei pidä Sinuhea ”kirjallisesti poikkeuksellisena teoksena”. Mitä tulee Sinuheen hahmona, hän ei ole ”viisas”, hänen ”itserakas jollotuksensa tahmaa koko romaanin” ja kaiken lisäksi hän on ”retorisesti äärimmäisen ovela, usein kännissä, ja suhtautuu muihin ihmisiin ylettömän epäilevästi ja tuomitsevasti”. Teoksen rasistinen kielenkäyttö ja naisviha ohitetaan vastaanotossa yhä tänä päivänä. Ylikangas kysyy, miten romaani edelleen vastaa nykylukijoiden maailmankuvaan. Klassikko on usein määritelty teokseksi, josta yhä uudet sukupolvet löytävät itselleen merkityksellistä sanomaa. Sinuhen kohdalla kanonisoituminen näyttää tarkoittavan saman vanhan merkityksen löytämistä aina uudelleen:
Jos romaanin sanoma on, että mikään ei muutu, ja jokainen ihminen on ihmisessä ihminen, niin totta helvetissä se on erittäin ajattomasti laitettu. Jos sanon, että kaikki on aina muuttunut, mikään ei ole koskaan samaa, panta rhei [selitetty alaviitteessä: ”kaikki virtaa”], baby, niin sanon ihan yhtä laittomasti. En tosiaankaan pysty keksimään Sinuhen suosiolle muita syitä kuin kerronnan lumo, jonka särkemistä tässä kokeilen. (189)
Näin Ylikangas Sinuhesta, jonka olen lukenut kaksi kertaa, joista toinen oli kirjastossa kokoontuneessa lukupiirissäni. Häiritseekö yhden suosikkiteokseni riepottelu? No ei tippaakaan!
Nostan esiin toisenkin Ylikankaan käsittelemän teoksen, Irene Kajon esikoisen Yhdellä meistä on kokemus epäasiallisesta kohtelusta (2024). Teoksessa päähenkilö saa taidehankkeessa työparikseen kuuluisan ja arvostetun H:n, jonka seksuaaliseen hyväksikäyttöön kertoja pitkään alistuu selittäen itselleen sen kuuluvan projektiin. Teos kuvaa myös, miten teatterikorkeakoulu jättää syytökset käsittelemättä. Kajon romaani oli niin häiritsevä, että jätin lukemisen kesken. Ylikangas oli kirjoittanut arvion pitäen monen muun tavoin teosta autofiktiivisenä. Myöhemmin Kajo paljasti, että kertojaan on sulautettu useiden henkilöiden kokemuksia, mikä antaa ainakin osittaisen selityksen omalle ristiriitaiselle lukukokemukselleni. Itse asiassa tämä olisi pitänyt tajuta teoksen nimestä, jossa ”’yhdellä meistä’ on suora viittaus kertojan kollektiivisuuteen” (281).
Ylikangas kirjoittaa rennosti ja humoristisesti, mistä kertoo myös liiteosio, jossa on ”epäkattava selvitys kriitikoiden patsaista”, aineistotehtäviä (”Naisille ei ole pystytetty patsaita, koska…”), opas teosten tähdittämiseen ja testi, jonka avulla selviää, millainen kriitikko sinä olet. Ja lopuksi vielä: saako arvosteltavasta teoksesta kirjoittaa kielteisesti? Kyllä! – mutta nyt siihen ei ollut aihetta.
Maaria Ylikangas: Kritiikistä. Kustantamo S&S, 2025. 380 s.
Kuvataiteilija ja tutkija Johanna Lecklin on töissään pohtinut esittämisen ja muistamisen etiikkaa. Kadonneet kuvat, kätketyt kertomukset -näyttely Helsingin Taidehallissa ja siihen liittyvä samanniminen esseekokoelma käsittelevät Suomen sisällissotaa ja sen jälkiä tapahtumapaikoilla, arkistoissa ja ihmisten muistissa. Näyttely koostuu eri tekniikoin toteutetuista teoksista: Taidehallin eri huoneissa on valokuvia, liikkuvaa kuvaa, ääntä, tekstiiliteoksia ja peli-installaatio. Kirjallisen aineiston (tutkimukset, tieto- ja kaunokirjallisuus yms.) ohella Lecklin on käyttänyt lähteenään arkistomateriaalia, muun muassa haastatteluja, joissa naiset kertovat kokemuksistaan sodassa. Vuosikymmeniä tapahtumien jälkeen tehdyt haastattelut saivat miettimään ”muistin, muistamisen ja ajallisesti kaukaisista muistoista kertomisen” kysymyksiä (6). Lecklin on kertonut kiinnostuneensa erityisesti naisten ja lasten kohtaloista, mikä näkyy monissa nyt esillä olevissa töissä. Lecklinin näyttely Taidehallissa oli esillä 4. toukokuuta 2025 saakka.
Yhdessä huoneessa on ”Muistomerkki”-niminen punavalkoinen tekstiilityö, joka koostuu ruseteista. Vastakkaisella seinällä on harmaista ruseteista koostuva työ. Seinillä on nuorten tekemiä kuvia, jotka pohjautuvat Helsingin tyttölyseolaisten sodan jälkeen maalaamiin akvarelleihin. Tekstiilitöissä on yli 36000 rusettia eli yhtä monta kuin sodassa oli uhreja – harmaat rusetit edustavat puolueettomia ja niitä, joiden puolta ei ole saatu selville. Vaikuttava punavalkoinen työ täyttää suuren osan huonetta. Punainen väri hallitsee, mikä havainnollistaa epäsuhtaa sodan uhreissa: punaisia kuoli huomattavasti enemmän ja heistäkin suurin osa vankileireillä sodan jälkeen.
Toiseen huoneeseen on tehty toisinto lautapelistä ”Punaisten ja Valkoisten taistelu Suomessa 1918”. Peli esiintyy myös kaksikanavaisessa liikkuvan kuvan installaatiossa Ei ainoastaan intohimosta (2018), jossa kaksi tyttöä pelaa sitä. Vuonna 1918 julkaistun lautapelin säännöt kertovat ajan asenteista. Peli on julkaistu Kansalliskirjaston Doria-julkaisuarkistossa.
Tilataideteos, joka toisintaa sisällissodan aikaista lautapeliä.
Myöhemmin tytöt ovat muiden lasten kanssa leikkimässä lumisotaa; yhdessä kohtauksessa joukkueet vaihtavat punaiset ja valkoiset hihanauhansa. Ulla Savolainen kirjoittaa esseessään ”Intohimosta, kärsimyksestä ja sodan todistamisen etiikasta” leikin ja pelin merkityksestä muistamisessa, siitä miten niiden avulla ”on mahdollista pyrkiä ymmärtämään ja kuvittelemaan eri toimijoiden näkökulmia sekä niitä monimutkaisia olosuhteita, jotka ruokkivat sotaa” (67). Hän jatkaa:
Ymmärtäminen ei tarkoita rikosten hyväksymistä, vähättelyä tai puolustelua, vaan niiden moninaisten taustojen, motiivien ja reunaehtojen hahmottamista, jotka paremmin selittävät sitä, miksi sodat ovat mahdollisia.
Tutkijan osuuksissa korostuvat naisten kohtalot. Alla olevassa kuvassa tutkijaa esittävä nainen kertoo, millaisissa rooleissa naiset pääasiassa sisällissodassa toimivat: he hoitivat sairaita, keittivät ruokaa ja leipoivat leipää. Usein punakaartiin liittyneet naiset kuitenkin demonisoitiin ja heitä pidettiin moraalittomina.
Kuva dokumenttielokuvasta Ei ainoastaan intohimosta (2018).
Sisällissotaa käsittelevien teosten työstäminen toi Lecklinin mieleen vuosituhannen vaihteessa Sotasurmat-tietokannasta löydetyn nimen: Kuka oli Matilda Lecklin? Ensin hänen kerrottiin toimineen punapäällikkönä ja kuolleen teloitettuna laukauksella vatsaan – molemmat tiedot oikaistaan myöhemmin ja hänen kerrotaan menehtyneen harhalaukauksesta (37). Osittain dramatisoitu dokumenttielokuva Taivas on punainen ja valkoinen (2025) kertoo Lecklinin tutkimuksista Matildan kohtalon selvittämiseksi.
Kertojaääneni kuvailee etsintöjäni. Elokuvani, joka yhdistelee arkistokuvaa ja kuviteltua kertomusta, toimii väylänä menneestä kertomiseen. Elokuvantekijänä päätän, mitkä kuvat valitsen ja mitkä jäävät käyttämättä. (41)
Kuva dokumenttielokuvasta Taivas on punainen ja valkoinen (2025). Kaksi valkoista sotilasta on tullut etsimään aseita ja punaisia. Vähän aikaisemmin äiti on löytänyt aseen ja käskenyt tytön piilottaa sen liiteriin.
Esseessään ”Muistamisesta ja kertomisesta” Lecklin käy keskustelua niin runoilija ja journalisti Maria Stepanovan kuin toisen kohtaamisesta kirjoittaneen filosofi Emmanuel Lévinasin kanssa. Hän ei löydä arkistoista kuvaa Matildasta, mutta päättää sen sijaan näyttää elokuvassaan muiden punakaartilaisnaisten kuvia:
Uudessa elokuvassani pohdin, kuinka voin esittää toisen kirjoittamalla. Ei ainoastaan allegoriana tai taideteoksena vaan lihaa ja verta olevana henkilönä, joka on elänyt todellisen elämän. Kuinka kaivella toisen historiaa, toistaa raakoja tarinoita? Olenko vain tarinavaras? Parantelenko kertomuksia elokuviani varten? Luonko vaihtoehtoisen, mieleni mukaisen maailman, jossa nyt jo kuolleet olisivat voineet elää? (38)
Lecklinin näyttely yhdistelee eri taiteenlajeja ja kerrontakeinoja. Kokonaisuus tuntui aluksi vaikealta hahmottaa, mutta lopulta monitaiteisuus alkoi tuntua juuri oikealta tavalta tarkastella sisällissodan kaltaista moniselitteistä ja vaikeasti ymmärrettävää aihetta. Nyt toivon, että olisi ollut mahdollista ajoittaa vierailu niin, että olisin voinut osallistua opastetulle kierrokselle. Suosittelen näyttelyn rinnalle saman nimistä runsaasti kuvitettua esseeteosta. Monikielinen teos sopii hyvin myös lahjaksi.
Johanna Lecklin: Kadonneet kuvat, kätketyt kertomukset = Försvunna bilder, dolda berättelser = Lost Images, Hidden Stories. Toimittanut / Redigerad av / Edited by. Johanna Lecklin. Parvs, 2025. [Kirjoittajat: Johanna Lecklin, Sini Mononen, Ulla Savolainen, Juha-Heikki Tihinen]
Eihän tässä näin pitänyt käydä! Lukulistani kasvoi varmaan kymmenellä nimekkeellä tätä teosta lukiessa. Tietokirjallisuuden lajit ja rajat -teoksessa, jonka ovat toimittaneet Ida Henritius, Olli Löytty ja Anne Mäntynen, viisitoista kirjoittajaa esittelee tietokirjallisuuden lajeja, pohtii niiden suhdetta muihin genreihin ja käsittelee toinen toistaan mielenkiintoisempia esimerkkiteoksia, joista ilahduttavan monet ovat viime vuosilta. Itse koin lukiessani samaa, mitä toivon kirjaston asiakkaiden kokevan, kun ”avaamme kokoelmia” esimerkiksi kirjavinkkauksissa eli uuden löytämisen iloa. Teos on Suomen tietokirjailijat ry:n 40-vuotisjuhlakirja.
Johdannon alussa on tietokirjallisuuden ytimekäs määritelmä, joka paljastuu kylläkin ChatGPT:n vastaukseksi tehtävään ”Määrittele tietokirjallisuuden rajat”, ja kuten toimittajat huomauttavat, tekoälyn tuottamaan tekstiin vaikuttaa se, millaisia tekstiaineistoja sillä on käytettävissä. Vaikka monien teosten ”tietokirjallisuudellisuus” on selvä asia, joissain lajeissa rajat hämärtyvät, tällaisia ovat esimerkiksi esseet ja narratiivinen tietokirja. Seuraavassa joitain poimintoja artikkeleista (teoksen sisällysluettelo löytyy Gaudeamuksen sivuilta.
Oma kirjastotyöhön perustuva käsitykseni on, että Suomessa julkaistaan laadukasta tietokirjallisuutta ja sitä lainataan paljon. Suosituin ryhmä on elämäkerrat, jotka valtaavat joka vuosi lainatuimpien listan kärkisijat,* ja nämä ovat saaneet myös kunnian aloittaa esittelyt. Ensimmäisenä on Ida Henritiuksen artikkeli elämäkerroista, jonka jälkeen Päivi Kosonen jatkaa aiheesta tarkastelemalla omaelämäkertaa, muistelmia ja autofiktiota tietokirjallisuuden rajatapauksina. Kun edellinen on toimittajan tulkintaa henkilön elämästä, rakentuvat jälkimmäiset lajityypit ”faktan ja fiktion, muistelemisen ja kuvittelemisen pohjalta” (47). Hankalin tapaus on autofiktio, jossa Tieteen termipankin määritelmän mukaan ”kirjailija, kertoja ja päähenkilö ovat samannimisiä”. Kyse on lajihybridistä, jonka kirjallisuudentutkija Gérard Genette määritteli ”kaksipäiseksi hirviöksi”.
Autofiktio saattaa tarjota tekijälle ainutlaatuisen win–win-tilanteen, jossa on mahdollista yhtä aikaa kirjoittaa omakohtaisesti (”se olen minä”) ja aina tarvittaessa paeta fiktion helmoihin (”se en ole minä”). (54)
Esimerkkinä Kosonen mainitsee Hanna Brotheruksen Ainoa kotini (2021), jossa alussa viitataan omaelämäkerrallisuuteen mutta takakannessa fiktiivisyyteen nimeämällä teos romaaniksi. Lopputulema on se, että Kosonen katsoo mahdottomaksi luokitella autofiktiota tietokirjallisuudeksi.
Jari Aron ja Kirsti Lempiäisen artikkeli yhteiskuntatieteellisestä tietokirjallisuudesta on pisin, lähes kolmekymmentä sivua, kun muut ovat noin 10–20 sivua. Hiukan puuduttavan luokittelutapojen esittelyn jälkeen teksti alkaa vetää, ja yyhteiskuntatieteellisen alan monimuotoisuutta avaavat eri vuosikymmeniltä poimitut teokset. Mukana on Pekka Kuusen 60-luvun sosiaalipolitiikka (1961), joka on alan ”tunnetuimpia ja eniten luettuja teoksia”. Kuusi päätyi näkemykseen, jonka mukaan sosiaalimenoja tulisi pienentämisen sijaan lisätä, minkä kautta päästäisiin suurempaan taloudelliseen kasvuun. Teosta lähemmin tuntematta Kuusen ajatus kuulostaa hyvältä nykyhallituksen toimenpiteisiin verrattuna. Kaksituhattaluvulta esitellään Leena Eräsaaren Julkinen tila ja valtion yhtiöittäminen (2002), joka käsittelee valtionhallinnon uudelleenorganisoimista esimerkkinä Rakennushallituksen muuttaminen kahdeksi organisaatioksi. Tässä uudistuksessa jäivät hoivatyötä tekevät naiset täysin jalkoihin. Lisäksi yliopiston ja kirjaston kiinteistöistä alettiin periä markkinahintaisia vuokria, mikä johti esimerkiksi siihen, että (Eräsaaren Helsingin Sanomiin kirjoittamaa pääkirjoitusta lainaten) ”[k]aupunki maksaa omista kirjastotiloistaan itselleen vuokraa, laskee vuokran kirjastotoimen menoksi, mikä heikentää kirjastojen kannattavuutta”. Aro ja Lempiäinen kommentoivat uudistusta seuraavasti:
Yhteiskuntatutkimuksen kannalta kiinnostavaa on, miten suuren osan taloudellinen ajattelu saa tutkimuksen kohteena olevassa uudistuksessa ja miten vähän arvoa siinä pannaan ihmisten hyvinvoinnille ja sosiaaliselle ulottuvuudelle. (95)
Eräsaaren tutkimus on julkista sosiologiaa, ja esimerkki ”kriittisestä, feministisestä yhteiskuntatutkimuksesta”, jonka taustalla on ajatus vaikuttamisesta poliittiseen päätöksentekoon.
Sarjakuvien ystävänä ilahduin erityisesti Oskari Rantalan artikkelista ”Sarjakuvat tietokirjallisuutena”. Sarjakuvat ovat tuttuja niillekin, jotka niitä eivät lue, sillä kerrontatapaa käytetään tiedon välittämiseen esimerkiksi huonekalujen koontiohjeissa. Rantala pitää nonfiktiosarjakuvaa yläkäsitteenä, joka kattaa eri tietokirjallisuuden lajeja. Muita usein käytettyjä nimityksiä ovat dokumentaarinen sarjakuva (tekijä dokumentoi omakohtaisesti kokemaansa) ja sarjakuvaromaani / graafinen romaani. Yksi aikuisille suunnatun sarjakuvan klassikoista on Art Spiegelmanin Maus (1986, 1991), keskitysleirikuvaus, jossa saksalaiset on kuvattu kissoina ja juutalaiset hiirinä. Nonfiktiiviseen sarjakuvaan mahtuu melkoinen kirjo lajeja, esimerkiksi
omaelämäkerrallisia teoksia ja kasvukertomuksia, kuten Riad Sattoufin Tulevaisuuden arabi -sarja)
feministisiä sarjakuvia, kuten Riina Tanskasen mainio Tympeät tytöt, 2021, joka sai tiedonjulkistamisen valtionpalkinnon
matka- ja reportaasisarjakuvia, kuten Joe Saccon Palestiina (1996, suom. 2004)
tietokirjojen sarjakuva-adaptaatioita, kuten Yuval Noah Hararin Sapiens – Ihmisen lyhyt historia (2011, suom. 2016)
Hyvä esimerkki on myös muistitietoon perustuva, usean taiteilijan kuvittama Sisaret 1918 (2018), joka koostuu sisällissodan kokemien naisten kertomuksista. Artikkeli päättyy Rantalan esimerkinomaisiin tulkintoihin, joissa hän keskittyy nimenomaan sarjakuvan ominaispiirteisiin eli kuvaan ja visuaalisuuteen.
[Nykyään julkaistaan kiitettävän paljon aikuisille suunnattuja sarjakuvateoksia, joista upea esimerkki on Joanna Rubin Drangerin holokaustin vaikutuksia hänen oman sukunsa kautta kuvaava Ihågkom oss till liv (2022), joka sain Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon. Toivottavasti tämä teos suomennetaan. Voit lukea arvioni täältä.]
Mikko Lehtosen tietokirjallisuuden ja kaunokirjallisuuden rajoja pohtiva artikkeli olisi voinut olla heti johdannon jälkeen, toisaalta sen sijainti johdatuksena seuraaviin narratiivisia tietokirjoja, matkakirjoja, esseitä ja historiateoksia käsitteleviin teksteihin on myös ymmärrettävä. Lehtonen pohtii niin tieto- ja kaunokirjallisuuden kuin kirjallisuuden käsitteitä ja nimityksiä eri kielissä. ”Liehuttaako tietokirjallisuus sivistyksen, totuuden ja kauneuden uljaita lippuja näinä viihteellistymisen aikoina?” Lehtonen kysyy ja vastaa antamalla vuodelta 2021 kymmenen myydyimmän tietokirjan listan, jonka kärjessä komeilee kaksi Vitsipitsa-kirjaa. Tähän ilmiöön olen törmännyt itsekin vuosittain, kun olen ottanut kirjastomme lainatuimpien listoja.
Ilona Lindh aloittaa artikkelinsa ”Kertovat ja opastavat matkakirjat” sitaatilla Silvia Hosseinin teoksesta Tie, totuus ja kuolema (2021) – sitaatissa Hosseini lyttää kuluneen ”elämä on matka” -metaforan tavalla, joka sai heti tekemään varauksen kirjaan. Matkakirjoja luetaan monista eri syistä, osa kaipaa (nojatuolimatkaltaan) eskapismia ja rentoutumista, osa hankkii tietoa tulevaa matkaa varten. Lindh tekee kiinnostavaa analyysia Matti Rämön teoksesta Polkupyörällä Intiassa – Lehmiä, jumalia ja maantiepölyä (2010). Monessa artikkelissa juuri nämä analyysit esimerkkiteoksista ovat silmiä avaavia ja antavat lisäsyvyyttä lukemiseen muillekin kuin vain tutkijoille.
Ville-Juhani Sutinen teki historiaa, kun hänen esseekokoelmansa Vaivan arvoista – esseitä poikkeuskirjallisuudesta (2022) sai tietokirjallisuuden Finlandia-palkinnon. Ida Lowndes ja Olli Löytty käyvät artikkelissaan läpi esseen historiaa ja lajin tyypillisiä piirteitä, kuten moniäänisyyttä, johon liittyy dialogisen tilan käsite eli tekstiin rakentuva ”kirjoittajan, lukijan ja esimerkiksi referoitujen osapuolten” välinen vuorovaikutus. Tätä tilaa voidaan rajoittaa ja laajentaa erilaisin keinoin, joita kirjoittajat analysoivat kolmen esimerkkiteoksen avulla, jotka ovat
Minna Maijalan ”Mielen rajat” -essee teoksesta Punaiset kengät (2019)
Suvi Auvisen Kaltainen valmiste (2021) ja
Riikka Kaihovaaran Villi ihminen ja muita luontokappaleita (2019).
Teoksen päättää Anu Lahtisen artikkeli, jossa hän tarkastelee tieteen, taiteen ja median jännitteistä suhdetta. Niin tieto- kuin kaunokirjallisuus (esimerkiksi historialliset romaanit) pohjautuu usein tutkimuksiin, ja kysymys onkin, miten tuoda esiin ne teokset, joista kirjoittaja on tietonsa ammentanut. Lahtinen tarkastelee tietoteoksista viime vuosina käytyä keskustelua täydentäen pohdintojaan tekemänsä kyselyn vastauksilla.
Teos on tarkasti viitoitettu, ja lukijan pääsyä lisätietoon helpottaa se, että jokaisen artikkelin viitteet ja kirjallisuus ovat yhdessä, eikä teoksen lopussa yhteisessä kirjallisuusluettelossa, kuten artikkelikokoelmissa usein on. Tietokirjallisuuden lajien ja tutkimuskentän kartoittajana teos varmasti toimii tutkimuksen perusoppikirjana ja antaa lähtökohtia lisätutkimukselle, kuten tekijät toivovat (Helsingin yliopistossa on ollut tietokirjallisuuden professuuri vuodesta 2015), mutta teoksella on annettavaa kaikille tietokirjoja lukeville ja lajista kiinnostuneille.
*Vuoden 2023 lainatuimmat tietokirjat Ylivieskan kirjastossa olivat Elina Hirvosen Katri Helena: laulaja, Jenni Haukion Sinun tähtesi täällä: vuodet presidentin puolisona ja Juha Hernesniemen Aivokirurgin muistelmat.
Tietokirjallisuuden lajit ja rajat, toim. Ida Henritius, Olli Löytty & Anne Mäntynen. Gaudeamus 2023. 295 s.
Kirjallisuutta ja tutkimusta 