Avainsana-arkisto: henkilöhistoria

Chloe Dalton: Ystävänä jänis

Julkaistu Kirjoittaja: 2 kommenttia

Aloin laskeutua loivaa mäkeä tietä kohti, kun minut yllätti pikkuinen otus, joka nökötti minuun päin polun keskellä kulkevalla ruohokaistaleella. Pysähdyin äkkiä. Jäniksenpoika. [- -] Eläin ei ollut kämmeneni leveyttä pidempi. Se nökötti vatsallaan silmät auki ja lyhyet, silkkiset korvat tiukasti selkää vasten. Sen turkki oli tummanruskea, tuuhea ja pörröinen ja kasvoi selkärangan vieressä hauraina kiharoina. [–] Paljasta maata ja kuivaa ruohoa vasten oli vaikea sanoa, missä turkki päättyi ja maanpinta alkoi. (16–17)

Chloe Daltonin teoksen Ystävänä jänis kannessa on kaunis, korvat pystyssä oleva jänis.

Poliittisena neuvonantajana työskentelevä Chloe Dalton on pandemian vuoksi muuttanut maaseutukotiinsa. Kävelyretkellään hän kohtaa pienen jäniksenpojan, mutta jättää sen ensin emon löydettäväksi paikalleen. Kun poikanen nököttää samassa kohdassa vielä Daltonin palatessa neljän tunnin kuluttua, hän vie sen ruohoon käärittynä kotiinsa. Tästä alkaa ainutlaatuinen ystävyys, joka saa kiireistä elämää viettäneen, kaupunkien sykkeessä viihtyneen Daltonin löytämään hitaamman elämäntavan ja yhteyden luontoon.

Vain sata grammaa painanut poikanen jää ennusteista huolimatta eloon. Aluksi Dalton ruokkii sitä 50 millilitran tuttipullolla kolme kertaa päivässä kissanpennuille tarkoitetulla maitojauheella. Poikanen pysyttelee sille vuoteeksi ruohoilla pehmustetussa kenkälaatikossa tuntikausia hievahtamatta, kuten jäniksenpojat tekevät luonnossakin. Tämän vastapainoksi se venyttelee huolellisesti:

Se käveli etutassuillaan eteenpäin mutta pysyi istuallaan ja ojensi ruumistaan, kunnes vatsa oli lattiaa vasten ja takajalat täysin ojennettuina, ainoastaan takakäpälien kärjet olivat lattiaa vasten. Se ojensi häntänsä suoraksi taakse tai käänsi sen maata kohti. Jäniksenpojan ruumis oli nuolisuora neljä tai viisi sekuntia kerrallaan – ja korvat pystyssä ja valppaina – kun se venytti jokaista lihastaan niskasta nilkkoihin. (33)

Teos on täynnä ihastuttavia ja samalla tarkkoja kuvauksia jäniksen käytöksestä ja ulkonäöstä. Dalton oppii – välillä yrityksen ja erehdyksen kautta – mikä hänen hoidokilleen on parasta. Dalton hakee tietoa jäniksistä netistä ja kirjastoista lainaamistaan opuksista, mutta tuloksena on ”lukemattomia kuvauksia siitä, miten jäniksen voi metsästää, tappaa ja valmistaa ruoaksi” (42). Yllättävästi tieto jänikselle kelpaavasta ruoasta löytyy William Cowperin runoista. Näitä eri lähteistä poimittuja sitaatteja on lukujen alussa. Itse luvuissa Dalton jakaa runsaasti tietoa jäniksen historiasta, elinympäristöstä, tavoista ja uhista, joista yksi on tehomaatalous. Daltonin jäniksenpoika paljastuu rusakoksi.

Chloe Daltonin teoksen Ystävänä jänis sivu 61, jossa pieni jäniksenpoika kuvattu luvun alkuun.
Teoksessa on Denise Nestorin ihastuttava kuvitus. Ystävänä jänis -teoksen sivu 61.

Yhteiselo tuottaa monia oivalluksia ja kumoaa myös monta totena pidettyä käsitystä jäniksistä. Dalton huomaa jäniksenpojan hakeutuvan lähettyvilleen, mitä ei olisi odottanut erakkona pidetyltä eläimeltä. Niinpä työpäivät kuluvat jäniksenpoika vierellä tai sen touhuja puutarhassa seuraten.

Rutiinini ei enää määräytynyt yksinomaan minulle välttämättömien asioiden mukaan vaan minulle ennalta täysin tuntemattoman olennon mielialojen ja liikkeiden perusteella, ja ne eivät vastanneet minkään aiemmin kohtaamani eläimen käyttäytymistä. (38)

Jäniksenpojan elinpiiri laajenee ja eräänä päivänä se loikkaa taloa ympäröivän muurin päältä pellolle. Vaikka Dalton on koko ajan ajatellut jäniksen palaavaan luontoon, riipaisee sen lähtö. Jäniksenpoika palaa kuitenkin takaisin. Eräänä päivänä, kun jänis on reilun vuoden ikäinen, Dalton löytää yllätyksen työhuoneensa verhon takaa: ”Siellä oli toisiinsa painautuneina kaksi jäniksenpoikaa, joilla oli tumman suklaan värinen turkki ja pohjattomat hiilenmustat silmät.” (127) Eikä poikue jää ainoaksi.

Teoksen sisäkansia ja lukujen alkua kuvittavat Denise Nestorin ihastuttavat piirrokset. Alussa on myös Jamie Whyten piirtämä kartta Chloe Daltonin kodista ja sen ympäristöstä; karttaan on merkitty jäniksen reitit muurin yli pellolle ja takaisin taloon. Ystävänä jänis on hurmaava ja lämminhenkinen kertomus, joka avaa lukijankin silmät näkemään tutun luontokappaleen ihmeellisyyden ja toivomaan ”enemmän villejä, häiriöttömiä paikkoja niin villieläimille kuin ihmisille”.

Chloe Dalton: Ystävänä jänis. Suom. Ari Väntänen. Atena, 2025. 198 s.

Arvio Helsingin Sanomissa, kirj. Sanna Kangasniemi

Kirjaluotsin arvio englanninkielisestä alkuteoksesta Raising hare

Maija Liuhto: Toimittajana Kabulissa

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Siinä missä sanomalehtikritiikki keskittyy pääasiassa uutuuksiin, kirjablogeissa arvosteltujen teosten aikajana ulottuu taaksepäin jopa satojen vuosien päähän. Kirjabloggaajat ovatkin rikastaneet suuresti tätä osaa kirjallisuuden kenttää tuoden sekä leveyttä että syvyyttä kirjallisuuskritiikkeihin. Blogit.fi-sivustolta löysin vastikään Kotona kirjassa -blogin esittelyn 2022 ilmestyneestä Maija Liuhdon tietokirjasta Toimittajana Kabulissa, joka oli mennyt täysin ohi minulta. Liuhdon raportit Afganistanista ovat tuttuja, ja koska naisten asema islamistisissa maissa kiinnostaa, niin pakkohan kirjaan oli tarttua. Liuhto tarkastelee Afganistanin oloja analyyttisesti mutta ei säästä itseäänkään. Teos onnistui yllättämään.

Maija Liuhdon tietokirjan Toimittajana Kabulissa kansikuva.

”Kabulin kuplassa”

Liuhto oli Kabulissa vuosina 2015–2018, ja Talibanin palattua valtaan syyskuussa 2021 ja tammikuussa 2022. ”Toimittajana Kabulissa jumiuduin alati kutistuvaan kuplaan, jonka sisäpuolelta todellisuutta ei pystynyt näkemään.” Näin toteaa Liuhto heti alkusanoissa. Suurin osa toimittajista raportoi maan tilanteesta Kabulista käsin, koska etelässä Afganistanin hallitus ja Yhdysvallat liittolaisineen kävivät rajuja taisteluja talibaneja vastaan. Kabulissakin elämä rajoittui pääosin tietyille alueille: Green Zonen muurien ja massiivisten turvatoimien suojassa oli lähetystöjä ja kansainvälisiä järjestöjä. Lisäksi oli Compoundeiksi kutsuttuja vartioituja alueita. Korkea-arvoiset diplomaatit, afganistanilainen eliitti, järjestötyöntekijät ja toimittajat tapasivat ja solmivat suhteita bileissä, jotka olisivat voineet olla missä tahansa länsimaassa: dj soitti kansainvälisiä hittejä ja alkoholi virtasi. ”Bilekupla” alkoi kuitenkin repeillä, kun Taliban ja Isis-K eli Isisin Afganistanissa toimiva haara (jotka nekin taistelivat keskenään) alkoivat tehdä iskuja ravintoloihin ja hotelleihin.

Eliitin ulkopuolella Kabulin kaduilla liikkui naisia burkat yllään. Liuhto kirjoittaa, miten avustusjärjestöille virtasi rahaa, kunhan vain hakemuksessa mainittiin sana ”naiset”. Toki joukossa oli hyviä tuloksia aikaansaaneita projekteja, mutta osa rahoista katosi ties minne, ja esimerkiksi Afganistanin koulutusministeriön antamat luvut koulua käyvistä lapsista eivät pitäneet paikkaansa.

Liuhto selvittää ansiokkaasti maan monikulttuurista taustaa ja eri ryhmittymien keskinäisiä taisteluja ja sitä, miten länsi käytti hajaannusta hyväkseen. Afganistan on kielellisesti ja etnisesti heterogeeninen maa: suurimpien ryhmien – pataanit, tadžikit, hazarat ja uzbekit – lisäksi on lukuisia pienempiä ryhmiä (ks. Wikipedian Afganistan-artikkelin kartta).

Osa tarinaa jäänyt kertomatta

Liuhto kuvaa kohtaamisia yksittäisten talibanien kanssa, jolloin vastassa on ollut aivan tavallinen ihminen, jonka kanssa on voinut jutella ja nauraa. Uutisointi alueelta on ollut sikälikin yksipuolista, että lännen ja sen tukeman hallituksen pommitusten uhreista ei ole kerrottu. Etelässä Kandaharin lähellä olevan Panjwain kylän klinikka oli vaurioitunut tulituksessa ja kaksi työntekijää ja potilas haavoittunut. Samassa kylässä amerikkalainen sotilas oli murhannut julmasti naisia ja lapsia. Sanginissa tuhot ovat järkyttäviä: talot ovat suureksi osaksi raunioina, muureissa on rakettien repimiä aukkoja ja luodinreikiä. Sotarikoksia teki siis myös länsi, mutta Haagin Kansainvälinen sotarikostuomioistuin keskittyy vain Talibanin ja Isis-K:n rikoksiin.

On totta, että suurin osa meistä Kabulissa asuvista toimittajista ei koskaan mennyt Talibanin tukialueille, sillä se oli liian vaarallista. Ja jos menimmekin, se tapahtui Afganistanin tai länsiliittouman armeijan turvasaattueen mukana. Siten ei ollut mahdollista nähdä, millaista tavallisten ihmisten elämä siellä oli. – – Kabulin kuplasta käsin sodan toisella osapuolella ei aina edes tuntunut olevan kovin paljon väliä. He olivat terroristeja, joita pohjoisen naiset ja vähemmistöt pelkäsivät. Miksi siis heidän puoltaan tarinasta olisi pitänyt kuunnella?
Mutta mitä enemmän tutkin asian tuota puolta, ymmärsin, että olin jättänyt valtavan tärkeän osan tarinaa kertomatta. Kyse ei ollut kuitenkaan vain minusta. Lähes kaikki muutkin toimittajat olivat tehneet saman virheen, ehkä paria poikkeusta lukuun ottamatta. Olimme nielleet amerikkalaisten ja yhden osapuolen narratiivin lähes sellaisenaan. (279)

Liuhdon teos on silmiä avaava. Olen tavallaan hyvilläni siitä, että satuin lukemaan kirjan juuri nyt, kun Taliban on ollut muutamia vuosia vallassa ja olemme kuulleet hälyttäviä uutisia naisten liikkumatilaa kaventavista määräyksistä. Talibanin sisälläkin on eri suuntauksia, ja tällä hetkellä ylin valta on mullah Akhundzadalla, jonka jotkut lähteet kertovat hylänneen ministeriön suunnitelman koulujen avaamisesta teini-ikäisille tytöille. Voisiko siis tulevaisuudessa olla toivoa suunnan muutoksesta?

Maija Liuhto: Toimittajana Kabulissa. WSOY, 2022. 358 s.

Teoksesta myös sivuilla:

Kirjaluotsi

Journalisti, kirj. Anni Kavander

Ylen artikkeli 5.2.2023, kirj. Sampo Vaarakallio

Maija Liuhdon sivut

Inga Elgqvist-Saltzman & Katarina Saltzman: En röst för frigörelse. Emma Saltzmans livshistoria

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

”Mitt levnadslopp erbjuder visserligen intet av synnerligt eller allmänt intresse, min penna är ovan, men minnenas värld lockar oemotståndligt – –.” (11) Muistojen maailma houkutteli Emma Saltzmanin (1853–1934) aloittamaan vuonna 1894 muistelmien kirjoittamisen, mutta on melkoista vähättelyä sanoa, etteikö hänen vaiherikas elämänsä kiinnostaisi lukijoita. Emma Saltzman ei pelkästään elänyt 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alkuvuosikymmenien mullistuvassa maailmassa vaan vaikutti aktiivisesti useissa naisjärjestöissä. Inga Elgqvist-Saltzmanin ja Katarina Saltzmanin tarkoituksena onkin kuvata päähenkilön elämän kautta yhteiskuntaa ja erityisesti naisten kamppailua äänioikeuden, koulutuksen ja itsenäisyyden puolesta.

Inga Elgqvist-Saltzman & Katarina Saltzman: En röst för frigörelse. Emma Saltzmans livshistoria -teoksen kansikuva.

Emma syntyi Pietarin lähellä olevassa Puškinin kaupungissa, ja venäjä olikin saksan ja ruotsin ohella yksi hänen osaamistaan kielistä. Erinäisten mutkien kautta perhe – myös palvelijatar Avdotja, entinen maaorja – muutti 1870 isän kotimaahan Suomeen Mommilan kartanoon Lammille. Kartano liittyy sisällissotaa edeltäviin veritekoihin, sillä marraskuussa 1917 venäläiset matruusit ja suojeluskuntalaiset ottivat yhteen ja kartanon omistaja maanviljelysneuvos Alfred Kordelin surmattiin. Emman muistiinpanot lapsuus- ja nuoruusvuosistaan päättyvät tähän, mutta hänen vanhin, samanniminen tyttärensä kirjoitti sukukronikan (”En släktkrönika”) sekä kokosi kirjeitä, dokumentteja ja valokuvia, jotka valaisevat Emman myöhempiä vaiheita. Emma Ruin ja kirurgian professori Fredrik Saltzman vihittiin 1879, minkä jälkeen he asettuivat asumaan Helsinkiin.

Aktivismia ja naisasiaa

Bobrikovin valinta kenraalikuvernööriksi 1898 ja helmikuun manifesti seuraavana keväänä aloittivat venäläistämiskampanjan. Emma kannatti perustuslaillisten tavoin passiivista vastarintaa. Kirjeissäkään ei voinut sanoa kaikkea suoraan, niinpä Emma kirjoittaa tyttärelleen Helsinkiin saapuvasta ”paksusta sedästä”, mutta kutsuu tätä kolme kuukautta myöhemmin kiertelemättä syöpäläiseksi. Vastarinnalla oli seurauksia myös Fredrikille, joka irtisanoutui Lääkintöhallituksen pääjohtajan virasta välttyäkseen toimeenpanemasta määräyksiä, kuten kutsuntalääkärin nimittämistä.

Emma oli aktiivinen myös Naiskagaalissa, joka perustettiin 1902, vain vuosi miesten hallitseman Kagaalin perustamisen jälkeen. Tärkeimpiä tehtäviä olivat varojen kerääminen ja laittoman kirjallisuuden levittäminen. Esimerkiksi Fria Ord -lehteä painettiin Tukholmassa, josta naiset alakuljettivat sen matka-arkkujen salapohjissa tai vaatteisiin piilotettuina Suomeen, jossa se edelleen jaettiin noin 5000 tilaajalle. Toiminta aktivoitui myöhemmin uudelleen toisen sortokauden aikana, jolloin järjestö tuki irtisanottuja ja vainon kohteiksi joutuneita.

Marraskuun 1917 yleislakosta ja sen seurauksista Emma kirjoitti kuusitoistasivuisen kirjeen tyttärelleen, joka tuolloin asui Düsseldorfissa. Vastakkainasettelu syveni ja ylemmät säädyt pelkäsivät työväen reaktioita. Emma ymmärsi työväen pyrkimyksiä ja piti naurettavana herrojen ”hermostunutta pelkoa”, joka sai heidät näkemään jokaisessa väenkokouksessa vallankumouksen alun ja pelkäämään joukkomurhia.

Gamla herrar visa föga mannamod, se i varje folkskockning början till revolution och förutse minst sagt massmord på herremän. Denna nervösa rädsla visar sig på diverse sätt, som förbittra arbetarena, hvilka nogsamGamla herrar visa föga mannamod, se i varje folkskockning början till revolution och förutse minst sagt massmord på herremän. Denna nervösa rädsla visar sig på diverse sätt, som förbittra arbetarena, hvilka nogsamt märka herrarnes brist på lugn. – Med bästa vilja kan jag ej inse hvad som berättigar vår herremannaklass att hänge sig åt sådana farhågor? Det enda som värkeligen låter skrämmande tills vidare äro – orden, talen, – men ingen har blifvit ens skrapad, än mindre sprängd” Litet mera mod, – det är det som är af nöden nu, man riktigt skäms för så mycket rädsla […]. (160–161)t märka herrarnes brist på lugn. – Med bästa vilja kan jag ej inse hvad som berättigar vår herremannaklass att hänge sig åt sådana farhågor? – – Litet mera mod, – det är det som är af nöden nu, man riktigt skäms för så mycket rädsla […]. (160–161)

Onkin yllättävää, että itse sisällissodasta teoksessa on hyvin vähän. Ilmeisesti noilta vuosilta ei ole säilynyt Emman kirjeitä. Sen sijaan tekijät siteeraavat Emman tyttären sukukronikkaansa kirjoittamaa ylimalkaista yhteenvetoa kevään 1918 tapahtumista. Toteamusta, jonka mukaan Emman näkökulma tulee esiin hänen muutamissa myöhemmin kirjoittamissaan artikkeleissa, ei valoteta sen enempää. Mitä mieltä Emma oli tapahtumista, kun ”sanat, puheet” eivät enää riittäneet?

Naiskagaalista Marttaliittoon ja Folkhälsaniin

Emma Saltzmanin yhteiskunnallinen aktiivisuus on häkellyttävä: hän kirjoitti artikkeleita eri lehtiin, toimi Naiskagaalin ohella merkittävänä vaikuttajana Marttaliitossa ja monessa muussa naisasiaa ja kansanterveyttä edistävässä järjestössä, ja oli mukana Ruotsalaisen kansanpuolueen toiminnassa, vaikka ei ehdokkaaksi suostunutkaan. Tämä kaikki viisilapsisesta perheestä huolehtimisen ohella.

Kirjoittajat Inga Elgqvist-Saltzman ja Katarina Saltzman ovat äiti ja tytär: edellinen on toiminut professorina ja tutkinut muun muassa naishistoriaa ja jälkimmäinen etnologina ja yliopisto-opettajana. Emma on Katarinan Saltzmanin isänisän äiti. Yhtäältä läheinen yhteys voi tuottaa haasteita tutkimukselle, toisaalta se usein mahdollistaa pääsyn sellaiseen materiaalin, joka ei ole yleisesti saatavilla, kuten tässä tapauksessa. Kirjoittaminen ei sujunut aivan ongelmitta, sillä Inga Elgqvist-Saltzman sai aivohalvauksen 2022, mutta senkin jälkeen hän oli työssä mukana lukien ja tarkistaen käsikirjoitusta. Tekijät ovat asuneet Ruotsissa, eivätkä osaa suomea, mikä rajoitti suomenkielisen lähdemateriaalin käyttöä.

Runsaasti kuvitettu, paljon sitaatteja alkuperäislähteistä sisältävä teos antaa Emma Saltzmanin henkilöhistorian kautta näkökulman 1900-luvun vaihteen kuohuviin vuosikymmeniin ja erityisesti naisten oikeuksien kehitykseen.

Inga Elgqvist-Saltzman & Katarina Saltzman: En röst för frigörelse. Emma Saltzmans livshistoria. Svenska litteratursällskapet i Finland, 2024. 255 s.

Evelina Wilson: Emma Saltzman kämpade för kvinnorna (SLS:n julkaisussa Källan 2/2024)

Raili Ilola: Emma Saltzman – Naiskagaalin, Marthaförbundetin, Folkhälsanin ja Svenska Kvinnoförbundetin aktiivinen toimija (esittely Naisten ääni -sivustolla)

Marjo Ahlsten: Naiskaarti 1918

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Marjo Ahlsten jatkaa sisällissodan surmien selvittämistä uusimmassa Valkeakosken naiskaartia käsittelevässä tietokirjassaan. Aiemmat teokset Hennalan naismurhat 1918 (2018) ja Teloitusjonossa. Hennalan miesvankien kohtalot 1918–1919 (2019) on julkaistu Marjo Liukkosen nimellä (arvioni Hennalan naismurhista 20.4.2018). Naiskaartilaisten kohtaloiden rinnalla Ahlsten kuljettaa omaa tarinaansa parantumatonta syöpää sairastavana. Erikoinen ratkaisu toimii mielestäni yllättävän hyvin. Tieto tulehduksellisesta, laajalle levinneestä syövästä, jossa keskimääräinen elinajanodotus on kolme vuotta, antaa kimmokkeen käyttää jäljellä oleva aika ”erään tärkeän palan etsimiseen suomalaiseen naishistoriaan” (9).

Marjo Ahlstenin teoksen Naiskaarti 1918 kansikuva.

Nuoret naiset aseissa

Naiskomppanian palkkaluettelojen avulla Ahlsten pystyy nimeämään naiskaartiin kuuluneet viisikymmentäviisi naista. Naiskaartilaiset olivat pääsääntöisesti naimattomia nuoria naisia, niin myös Valkeakoskella, jossa kolme neljästä oli alle kahdenkymmenen. ”Enemmistö naiskaartiin liittyvistä naisista on ollut AB Walkiakosken työntekijöitä, jotka ovat tottuneet saamaan omaa rahaa ja luottamaan joukkovoimaan lakkojen yhteydessä” (26), kirjoittaa Ahlsten. Näistä naisista 29 toimi paperinlajittelijoina. Kun sodan alkaminen pysäytti paperitehtaan toiminnan, monet liittyivät punakaartiin, josta sai palkan lisäksi ateriat ja vaatteet. Lupauksista huolimatta naiset harvoin saivat 15 markkaa päivässä kuten miehet. Valkeakosken naiskomppanian erikoisuus oli konekivääriosasto eli ”kuularuiskulikat”; nuorin näistä kuudesta naisesta oli Hilja Lassila, joka täytti kuusitoista vasta helmikuussa 1918.

Mitä Hauholla tapahtui vappuaamuna 1918?

Teoksen lopussa on luettelo, jossa on komppanian kaikki jäsenet ja heidän syntymä- ja kuolinaikansa – vain kolmentoista kohdalla on merkintä ”Jäi henkiin 1918”. Osa naisista kuoli taisteluissa, osa vankileirillä nälkään tai tauteihin ja osa teloitettiin. Kahdenkymmenenviiden naisen kohdalla, myös edellä mainitun Hilja Lassilan, on kuolinaika ja -paikka sarakkeessa merkintä ”1.5.1918 Hauho”. Valkeakosken naiskomppania oli osallistunut 28.–29. huhtikuuta Syrjäntaan taisteluun, josta poikkeuksellisen teki se, että punaiset torjuivat saksalaiset. Näin punaisten joukot ja heitä seuraavat pakolaiset pääsivät jatkamaan marssiaan kohti Lahtea. Onni kuitenkin kääntyi. Saksalaiset hyökkäävät uudestaan ja nyt vangeiksi jäävät myös naiskaartilaiset.

Tuntia myöhemmin saksalaiset lähtevät kohti Hämeenlinnaa ja luovuttavat vankinsa suomalaiselle Södermanin pataljoonalle. – – Saksalaiset vievät kuitenkin miehet, haavoittuneet ja sairaanhoitajat mukanaan Hämeenlinnaan, missä heidät jätetään leirille. (130)

Miksi naisia ei viedä Hämeenlinnaan vaan luovutetaan kesken matkan valkoisille? Ahlsten näkee surmien pohjimmaisena syynä naisvihan ja naisten alisteisen aseman yhteiskunnassa. Toukokuun 1. päivän vastaisen yön naiset viettävät ladossa. Aamulla heidät kuljetetaan Siikaistenkorven suolle, jonne heidät teloitetaan ja haudataan. Ahlsten ei pidä todennäköisenä, että naiset raiskattiin ennen teloitusta, vaikka Vilho Siivola kertoo asiasta muistelmaromaanissaan Myllykylästä maailmalle (1975). Teloitetuista naisista tunnetuin kuvaus lienee Anneli Kannon romaanissa Veriruusut (2008). Kanto on pitänyt raiskauksia todennäköisenä syynä teloituksille. Ahlsten puolestaan perustelee näkemystään sillä, että naisten kanssa vangittuna ollut Hugo Kaloranta (Karlsson) kertoo, ettei ”kukaan osannut aavistaa” (138), mitä aamulla tapahtuisi. Jos naiset olisi raiskattu, olisivat he aavistaneet kohtalonsa ja kertoneet Kalorannalle.

Hauholla surmataan kaksikymmentäviisi Valkeakosken naiskaartin jäsentä ja kaksi huoltojoukkoihin kuuluvaa naista. Ahlsten viittaa kyseisessä luvussa Eräsen 1974 julkaistuun tutkimukseen, jota ei kuitenkaan löydy lähdeluettelosta. Kyseessä on Mikko Eräsen teos Punaisen esiliinan tarinat: työväenliikkeen rivijäsenet kertovat, jonka yksi luku on nimeltään ”Valkeakosken naiskomppanian viime vaiheita”. Punaisista naisista ja naiskaarteista on kirjoitettu niin tutkimuksia, tietokirjoja kuin romaaneja. Valkeakosken naiskaartista erikseen ei ole paljon materiaalia. Ahlsten mainitsee yhtenä tärkeänä lähteenä Virpi Anttosen pro-gradu-tutkielman Valkeakosken naiskaarti Suomen sisällissodassa 1918 (2009). Tutkielmaa ei ole painettu, mutta se on kaikkien luettavissa Tampereen yliopiston julkaisuarkiston kautta, minkä olisi voinut tuoda lähteissä esiin – julkaisulla on tätä kirjoittaessa hurjat yli 6000 latausta.

Teoksesta olisi voinut poimia muitakin esimerkkejä naisten kohtaloista rintamalla ja ”luurankotehtaalla” eli Hennalan vankileirillä. Naiskaarti 1918 on tärkeä lisä naisten kokemuksia sisällissodassa koskevaan tutkimukseen. Toivottavasti Marjo Ahlstenin toive neljännestä kirjasta toteutuu.

Marjo Ahlsten: Naiskaarti 1918. Into, 2024. 199 s. + kuvaliite 8 s.

Kiinnostavatko punaisten naisten kohtalot? Tässä Joki-verkkokirjastoon tehty lista, jossa niin fiktiota kuin faktaa punaisista naisista. Jos et ole lukenut yhtään sisällissotaromaania, niin lue ainakin nämä: Anneli Kannon Veriruusut (2008) ja Heidi Könkään Sandra (2017).

Teoksesta myös:

Kulttuuriykkönen, Yle Areena 20.6.2024. Keskustelijoina Marjo Ahlsten ja sarjakuvaneuvos ja Kansan Arkiston tutkija Reetta Laitinen. Toimittajana Pauliina Grym.

Kirsin kirjanurkka

Kirjailijan haastattelu Omalähiö-lehdessä 2.8.2024, kirj. Petri Görman

Varpu Anttosen tutkielma Valkeakosken naiskaarti Suomen sisällissodassa 1918

Anne Helttunen & Annamari Saure: Kynällä raivattu reitti. Suomalaisia kirjailijanaisia

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Naisten historiaa on viime vuosina nostettu esiin useissa tietokirjoissa. Anne Helttusen ja Annamari Sauren Kynällä raivattu reitti (2024) esittelee 35 naiskirjailijaa 1600-luvulta viime vuosisadan puoliväliin. Mukana on tuttujen nimien (esimerkiksi Fredrika Runeberg, Saima Harmaja) ohella useita vähemmän tunnettuja kirjailijoita. Yhteistä on se, että he kaikki kirjoittivat kaunokirjallisuutta: runoja, novelleja ja romaaneja. Johdantoon on koottu vähän tilastotietoa valitusta joukosta: seitsemällätoista naisella oli muitakin opintoja kuin alkeiskoulu, yhdellätoista oli opettajatausta, yhdeksäntoista oli naimissa ja naimattomista ainakin kaksi eli parisuhteessa naisen kanssa.

Kansikuva Anne Helttusen & Annamari Sauren teoksesta Kynällä raivattu reitti.

Tekstien pituus vaihtelee kymmenen sivun molemmin puolin. Jokaisen esittelyn jälkeen on teosluettelo ja Lähteillä-osio, jossa tekijät avaavat, millaisten lähteiden kautta he ovat sukeltaneet kirjailijan elämään ja teoksiin. Erityisen kiitoksen ansaitsee se, että lukijaa innostetaan tutustamaan itse teoksiin kertomalla niiden saatavuudesta, sillä varsinkaan vanhempia kirjoja on turha etsiä kirjaston hyllystä. Onneksi monet löytyvät digitoituina Kansalliskirjaston julkaisuarkisto Doriasta, josta kirjan voi ladata vaikka omalle koneelle (ks. myös Projekti Lönnrot ja Projekti Gutenberg).

Usein esiin nousee tekijöiden henkilökohtainen suhde kirjailijan tuotantoon: isosiskon hyllystä löytyneet Rebekka Räsäsen nuortenkirjat, samastuminen Saima Harmajan runoihin ja innostus päiväkirjan kirjoittamiseen tai Tulenkantajien sytyttävä vaikutus. Tarkemmat lukukohtaiset lähteet ovat teoksen lopussa samoin kuin henkilöhakemisto. Tekstin joukossa on useita tietolaatikoita, jotka syventävät ajankohtaan liittyviä aiheita. Fredrika Wilhelmina Carstensin yhteydessä kerrotaan köynnösvertauksesta, joka esiintyy paitsi Carstensin kirjeromaanissa Murgrönan (1840, suom. Muratti 2007) myös muissa 1800-luvun romaaneissa. Naisen ajateltiin turvaavan mieheen kuin hauras muratti, joka kietoutuu suojaa hakien vahvan tammen ympärille. Alli Nissisen yhteydessä kerrotaan Marttaliitosta, jonka perustajäsen hän oli. Elsa Heporauta oli monessa mukana, ja hänen yhteydessään kerrotaankin ensimmäisistä tieteiskirjallisuutta kirjoittaneista naisista, kansanopistoista ja Kalevala korusta.

Kuvakoosteessa 1900-luvun alkupuolen kirjailijoita.
Viikonloppuna 5.–7.7.2024 vietettiin jälleen Wanhan voiman päiviä; tapahtuma vetää Oulaisiin joka kesä tuhansittain ulkopaikkakuntalaisia (kävijämäärä liikkuu 15 000–20 000 välillä). Alueelle siirretyn Käpylän koulun yläkerrassa on koulumuseo, josta löytyi tämä kuvakooste. Näistä kymmenestä naiskirjailijasta kuusi on esitelty Kynällä raivattu reitti -teoksessa.

Teoksesta löytyy siis paljon hyvää, mutta sivumäärä (esittelyjen osuus on noin 450 sivua) on väistämättä pakottanut karsimaan sisältöä. Maila Talvion esittelyssä havahduin ihmettelemään, miksi kirjailijan tiiviit yhteydet kansallissosialistiseen Saksaan kuitataan vain maininnalla 1930-luvulla tehdyistä luentomatkoista (samaan kiinnitti huomiota Suvi Ahola arviossaan Helsingin Sanomissa 18.3.2024). Ovatko tekijät halunneet esittää kirjailijat mahdollisimman myönteisessä valossa? Kieltämättä havainto sai miettimään, mitä muuta on jätetty ”rivien välistä” luettavaksi. Teosta on moitittu myös siitä, että sekä kustantaja että tekijät puhuvat tutkimuksesta, vaikka kyse on aiempiin tutkimuksiin perustuvasta tietokirjasta (keskustelusta lisää Kritiikin uutisissa). Joissakin arvioissa on myös pidetty turhana Minna Canthin ja muiden tunnettujen kirjailijoiden mukaan ottamista. Itse näen heidät eräänlaisina solmukohtina, jotka auttavat asemoimaan oudommat nimet kirjallisuuden kartalle. Mainittakoon esimerkkinä, että ennen ja jälkeen Canthin esitellyt Theodolinda Hahnsson ja Hanna Ongelin saavat enemmän tilaa kuin Canth. Toki henkilögalleria olisi voinut olla täysin erilainen, mutta kyse on tekijöiden subjektiivisista valinnoista. Tämä heille sallittakoon, vaikka onkin myönnettävä, että petyin suuresti, kun Sigrid Backman ei ollut esiteltyjen joukossa. Backman kirjoitti sisällissotaromaaneissaan Ålandsjungfrun (1919) ja Familjen Brinks öden (1922) ymmärtävästi ja myötätuntoisesti hävinneistä punaisista nousten näin F. E. Sillanpään ja Runar Schildtin rinnalle. Lisäksi häntä on kiitetty itsenäisistä naishahmoista.

Kaiken kaikkiaan teos on hyvä kokonaisuus, joka esittelee monia kiinnostavia kirjailijakohtaloita ja houkuttelee tutustumaan syvemmin heidän elämänvaiheisiinsa ja tuotantoonsa. Lainasin kirjan kirjastosta, mutta koska löysin teoksesta muutamia uusia nimiä sisällissodasta kirjoittaneiden listaani ja koko liudan lähteitä, tämä kirja tulee hankittua itselle joko e-kirjana tai fyysisenä kappaleena.

Anne Helttunen & Annamari Saure: Kynällä raivattu reitti. Suomalaisia kirjailijanaisia. SKS kirjat, 2024. 491 s.

Teoksesta myös:

Kiiltomadon sivuilla (kirj. Marissa Mehr) ja Tuijata. Kulttuuripohdintoja-blogissa

Suvi Aholan arvio Helsingin Sanomissa

Silvia Hosseinin arvio Suomen Kuvalehdessä

Keskustelua teoksesta Kritiikin uutisissa maaliskuussa 2024 (osallistujina Kati Launis ja Jasmine Westerlund sekä teoksen tekijät)

Hans Colliander: Kesäpoika. Anni Blomqvistin luona Simskälassa

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Kirjoitan sinusta, Anni-täti, ja omasta kasvustani nuoresta aikuiseksi. Jotkut vuosiluvut ja lukumäärät olen tarkistanut kirjoistasi, mutta muuten olen pitäytynyt laajaan kirjeenvaihtoomme ja muistiini. Jos muistini jossakin kohtaa hieman horjuu ja kertoo asioista omalla tavallaan, kuulukoon se kertomukseen. Minullehan se on silloinkin totta. (7)

Hans Colliander vietti vuodesta 1966 useita kesiä Ahvenanmaalla Simskälan saaressa Anni Blomqvistin (1909–1990) luona. Tästä alkoi kaksikymmentäviisi vuotta kestänyt kirjeenvaihto Myrskyluodon Maijan luojan ja Collianderin välillä. Teoksessa on runsaasti otteita kirjeenvaihdosta ja muistoja kesistä. Tekijä ikään kuin keskustelee Blomqvistin kanssa puhutellen tätä sinä-muodossa, mikä sopii yllättävän hyvin tällaiseen muistelutyyliseen kerrontaan.

Hans Collianderin teoksen Kesäpoika kansikuva.

Simskälaan ei poikettu noin vain. Kesäisin kulki yhteysalus, ja sillekin Ahvenanmaalle saapuva sai tulla monella linja-autolla ja lautalla. Talvisin odotettiin meren jäätymistä, jotta päästiin taas kulkemaan. Kirjeissä puhutaan arkisista asioista, kuten linnuista, joista Hans oli erityisen kiinnostunut, uskonnosta ja vanhoista tavoista ja tietysti myös nuorta askarruttavista asioista, kuten opiskelusta ja tulevaisuudensuunnitelmista. Opettajaksi valmistuttuaan Colliander jopa haki paikkaa Ahvenanmaalta.

Blomqvistin elämänvaiheet eivät olleet minulle entuudestaan tuttuja, joten teos paikkasi aukkoa ja herätti kiinnostuksen lukea lisää. Anni Blomqvistin puoliso Valter ja vanhempi poika Tommy kuolivat maaliskuussa 1961 veneen kaaduttua kovalla tuulella. Tullakseen toimeen rakkaalla saarellaan Anni Blomqvist alkoi ottaa kesälapsia luokseen. Blomqvist menetti myöhemmin myös toisen poikansa Bengtin merelle. ”Olen ollut paljon yksin Bengtin aloitettua merivartiostossa, mutta nyt olen lopullisesti yksin”, kirjoittaa Blomqvist 28.6.1988.

Puolison ja pojan menetyksestä syntyi teos I stormens spår (suom. 1977 Meri yksin ystäväni) joka julkaistiin samana vuonna, kun Hansin ja kirjailijan kirjeenvaihto alkoi.

Et ollut vuonna 1966 vielä tunnettu kirjailija, vaan vaatimattomaan elämään ja kovaan työhön tottunut saaristolaisnainen [– –]. Kirjan luettuani vasta kunnolla ymmärsin, nuoren ihmisen tavalla, murhenäytelmäsi laajuuden. Moni seikka muistutti kodissasi vielä Valterista ja Tommysta, mutta surusi olit meiltä lapsilta peittänyt. Lähettämäsi uutuuskirjan mukana seuranneet saatesanat kertoivat enemmän: Suru väistyy mutta kaipaus jää. On vain kuljettava myrskyn jäljissä, jatkettava elämää kunnioituksena ja velvollisuutena niitä kohtaan, jotka meri on vienyt. (70)

Teos oli menestys niin ruotsiksi kuin suomeksi, ja muutama vuosi myöhemmin ilmestyi ensimmäinen Maija-kirja. Tekijä kertoo, kuinka Blomqvist kirjoitti keittiön pöydän ääressä epämukavassa asennossa muiden askareiden lomassa, ennen kuin taloon rakennettiin lisää tilaa.

Hans Collianderin Kesäpoika on lämpöä hehkuva tarina kahden eri-ikäisen ihmisen ystävyydestä. Collianderin aiempaan tuotantoon kuuluu muun muassa lintuja käsitteleviä tietokirjoja ja satukirjoja, ja myös tässä teoksessa on muutamia hänen kirjoittamiaan tarinoita.

Tarkistaessani Blomqvistin elinaikaa netistä huomasin koko ajan nähneeni kirjailijan sijaan mielessäni Åke Lindmanin tv-sarjasta tutun Maijan, jota näytteli Rose-Marie Rosenback. Tuhansien muiden tavoin ihastuin sarjaan jo silloin, kun se esitettiin televisiossa ensimmäistä kertaa. Myrskyluoto-sarja on julkaistu kokoomateoksena (Gummerus 2017, 748 sivua) ja äänikirjoina Anniina Piiparisen lukemana (Gummerus 2021). Toivottavasti nämä saadaan myös ruotsiksi luettuina pian, sillä kiinnostusta varmasti olisi ilman uutta elokuvaakin, jonka ensi-ilta on jo tammikuussa 2024.

Anni Blomqvistin muistelmateokset Meri yksin ystäväni ja Muistojeni Myrskyluoto on julkaistu yhteisniteenä Myrskyluoto muistoissani 2007.

Hans Colliander: Kesäpoika. Anni Blomqvistin luona Simskälassa. Warelia 2023. 104 s.

Ylen sivuilla Myrskyluodon Maijan uudesta filmatisoinnista.

Elokuvan traileri YouTubessa

Ville Hänninen: Miten kirjani ovat syntyneet 6

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Miten kirjani ovat syntyneet -sarjan osa kuusi esittelee 18 kirjailijaa. Aiemmat osat ovat perustuneet Helsingin yliopistossa pidettyihin yleisöluentosarjoihin. Näissä teoksissa kirjailijan esitystä edeltää toimittajan esittely kirjailijasta ja hänen teoksistaan. Sen sijaan uusin teos pohjautuu kulttuuritoimittaja, tietokirjailija Ville Hännisen tekemiin haastatteluihin.

Ville Hänninen: Miten kirjani ovat syntyneet 6

Ensimmäisenä vuorossa oleva Sirpa Kähkönen esitellään seuraavasti:

Pikku Pietarin pihamaalta suureen Pietariin

Sirpa Kähkönen kuvaa romaaneissaan historian maahan poljettuja ja ojaan heitettyjä. Kansallisarkiston kantapeikko ajattelee kirjojaan kuin suurena keskiaikaisena kuvakudoksena.

Sirpa Kähkönen yritti ravistella kaikkitietävää kertojaa henkiin, ”mutta sepä vain makasi kuolleena maassa eikä suostunut mihinkään yhteistyöhön”. Tässä muita poimintoja esittelyistä: Harry Salmenniemen ”työ kuulostaa hieman hullun professorin viralta”. Jukka Viikilän hahmoja verrataan tohtori Frankensteinin hirviöön. Aki Ollikainen vartoo ”virkettään kiireettä kuin kalastaja tilaisuuttaan”. Petri Tamminen kirjoittaa anekdootteja ja juuttuu yksityiskohtiin, mutta on siitä huolimatta lyhytproosan mestari. Mikko Rimmisen kieli ”jahkaa ja jaanaa, kieppuu ja konstailee”. Jaakko Yli-Juonikas kirjoittaa ”kummia kirjoja ja kahjoa kieltä”. Miki Liukkosen mielestä juoni on ”elämän siistimistä”, sillä ”tosiasiassa kaikki on sotkuista, ja harva asia selviää”.

Petri Tammisen esittely alkaa ylistyksellä kirjastoille, jotka olivat hänelle turvapaikka lapsena. ”Ihan sama tunne kuin lapsuuden seikkailukirjoissa: eksoottista ja silti kotoista. En edelleenkään tiedä toista yhteistä tilaa, jossa olisin yhtä täydesti oma itseni.” (25) Tammisen mielestä kirjasto yhteiskunnallisena tilana kertoo välittämisestä ja uskosta ihmiseen. Irakista Suomeen 2004 paenneen Hassan Blasimin tarina kertoo pakolaisuudesta ja siitä, mitä on elää maassa, jossa sananvapautta on rajoitettu. Blasim pyrkii teoksissaan ylittämään paikan rajoitukset, minkä hän arvelee auttaneen niiden leviämistä maailmalle – hänen kirjojaan on käännetty yli 20 kielelle. Hän viittaa niin Bagdadin tuhoon kuin nyt käynnissä olevaan Ukrainan sotaan:

Mutta jos on elänyt tämän länsimaisen kuplan ulkopuolella, tilanne ei ole muuttunut oikeastaan mihinkään. Sotia, köyhyyttä ja kurjuutta on jatkuvasti joka puolella. Senkin takia tavoittelen jutuissani emotionaalista totuutta, joka opettaisi meille empatiaa (256)

Ville Hännisen teos antaa uusia näkökulmia jo luettuihin teoksiin ja houkuttelee tutustumaan uusiin. Muutamissa arvioissa (esim. Kyösti Niemelä Helsingin Sanomissa) on kaivattu aiempien teosten rakennetta, jossa kirjailijan ääni kuului enemmän. Olen pitänyt sarjan aiemmista osista, mutta mielestäni kuudennen osan rakenne toimii erinomaisesti. Hänninen siteeraa laajasti kirjailijoita, kommentoi ja kiteyttää – tätä kirjailijan ja haastattelijan yhteispeliä on nautinto lukea.

Ville Hänninen: Miten kirjani ovat syntyneet [6]. WSOY 2023. 282 s.

WSOY:n kuvapankissa voi lukea näytteen teoksen alusta (Sirpa Kähkösen haastattelu)

Teoksen arvio Helsingin Sanomissa (kirj. Kyösti Niemelä)

Teoksesta myös blogeissa Marjatan kirjat ja Tainan aarrearkku

Jani Kortesluoma: Tampereen runojen isä. Konrad Kajavan sisällissota

Julkaistu Kirjoittaja: 4 kommenttia

Jani Kortesluoma tutkii teoksessaan isoäitinsä isän Konrad Kajavan vaiheita sisällissodassa käyttäen apunaan arkistojen ohella isoäitinsä veljen Viljo Kajavan (1909–1998) Tampereen runot -kokoelmaa. Kortesluoma halusi selvittää runojen todellisuuspohjan, erityisesti niiden, joissa runoilija puhuu isästä. Tekstin joukossa on sitaatteja kyseisestä kokoelmasta sekä niiden tulkintaa ja vertailua muihin lähteisiin. Teos sai minut tarttumaan Viljo Kajavan runokokoelmaan ja olenkin siteerannut esittelyni joukkoon vähän laajemmin hänen runojaan. Runoilija oli kahdeksanvuotias sisällissodan aikoihin.

Jani Kortesluoman teoksen Tampereen runojen isä: Konrad Kajavan sisällissota kansi.
Viljo Kajavan runokokoelman Tampereen runot

Helmikuun hämärässä kello viisi
äiti herätti sisareni ja minut: nyt isä lähtee.
Kiväärintukin kolahdus ovipieleen.
Suudelma äidille
me kaksi hetken isän sylissä,
hänen ruskeitten silmiensä katse
meidän kaikkien yli,
kiväärintukin kolahdus puuportailla.
Näin hän lähti.

Äitini laihat nyrkit takoivat
keittiön sulkeutunutta lautaovea. (Kajava 1966, 47.)

Pohjoisesta tuli sarkatakkinen teräksenharmaa armeija,
se työntyi kuin keihäänkärki kaupunkia kohti
ja sitä keihäänkärkeä kohti
nelinkontin raahautui haavoittunut isäni
kunnes sortui kuularuiskunsa viereen –
verisestä lumesta turkulaiset toverit
raahasivat hänet rekeen
ja niin alkoi tappion tajuton vaihe:

sitten
pystytettiin piikkilankoja
murskattujen ja haavoittuneitten ympärille,
kunnes nähtiin tai kuultiin
kenelle osui elämän arpa,
kenet talutettiin joukkohaudan rotkoon
kainalosta kannattaen. (Kajava 1966, 53.)

Konrad Kajava lähtee rintamalle kuulustelupöytäkirjan mukaan 18. helmikuuta. Runossa mainittu sisar on kirjoittajan isoäiti Helena. Vain muutama päivä myöhemmin Kajava haavoittuu Vilppulassa. Haavoittuminen tapahtui joko 20. tai 21. päivä. Kortesluoma rakentaa eri lähteiden pohjalta kaksi vaihtoehtoista skenaariota ja pohtii niiden uskottavuutta, mikä antaa hyvän kuvan historiantutkimuksen ongelmista ja siitä tärkeimmästä eli lähdekritiikistä.

Haavoittumisen jälkeen Kajava viedään Tampereelle Hatanpään Punaisen Ristin sairaalaan ja sieltä 12. huhtikuuta Johanneksen kansakoululla toimineeseen sairaalaan. Siellä hänen huonetoverinaan oli runoilija Juhani Siljo, joka menehtyi vammoihinsa toukokuun alussa. Kortesluoma viittaa Eeva Tammen teokseen Lääkintähuoltoa sisällissodassa (2018), jossa tämä kertoo Mannerheimin paheksuneen 7.4. tapahtuneen vierailunsa yhteydessä sitä, että punaiset ja valkoiset olivat samoissa huoneissa. Kajava oli sairaalassa heinäkuun puoliväliin, jolloin hänet siirrettiin Kalevankankaan vankileirille. Kaksi viikkoa myöhemmin hän pääsi kotiin.

Viljo Kajava kirjoittaa viereisessä runossa, kuinka hän kävi heittämässä ruokapaketteja piikkilanka-aidan yli isälleen. Mukana on ollut tuolloin nelivuotias sisar, kirjoittajan isoäiti, jolle on jäänyt muistikuva ”kiltistä pohjalaisvartijasta, joka katsoi pois, hänen ja isoveljen tullessa tuomaan isälle ruokaa” (72).

Vankileiri I:ssä
jotkut söivät nälissään ruohoa maasta
mutta isäni kohtalo oli sattuman siunaama:
heittelin ruokapaketteja piikkilanka-aidan yli,
koska pohjalainen vartija käänsi selkänsä
kun lapsi tuli.

Mutta toiset söivät ruohoa maasta kuin eläimet,
ja öisin kutsuttiin joku ammuttavaksi. (Kajava 1966, 61.)

Kajavan asiakirjoista löytyi kaksi puoltavaa lausuntoa, mutta seuraavassa runossa mainitun valkoisen opettajattaren lausuntoa ei papereiden joukossa ollut. Viljo Kajava mainitsee naapurissa asuneen isänmaallisen opettajattaren myös muistelmissaan ja kertoo tämän vaikuttaneen siihen, että tuloksena oli ”vain muodollinen tuomio valtiopetoksesta” (77). Kortesluoman mukaan tuomio oli kuitenkin suhteellisen ankara, sillä Kajava sai kolme vuotta kuritushuonetta ja menetti kansalaisluottamuksensa viideksi vuodeksi. Tosin tuomio muuttui viiden vuoden ehdonalaiseksi kesällä säädetyn lain myötä.

– Tämä mies ei tee pahaa kärpäsellekään,
todisti valkoinen opettajatar kaartilaisesta
joka päästettiin vankileiristä ehdonalaisella,
vaikka oli ollut Vilppulassa ja Lempäälässä.

Ja niin tämä mies (joka ei kärpäsellekään)
alkoi pian kainalosauvoineen kolistella
yhteisissä portaissa ja ulkorappusilla
niin että akat tuskastuneina sanoivat:
”miksi ne nyt juuri sen sieltä päästivät?”

Punaisten vaimot kateudessa yksimielisiä. (Kajava 1966, 91.)

Tekijä huomauttaa, että ”Lempäälän osalta runoilija on ottanut taiteellisen vapauden” (76), sillä Kajava oli maaliskuussa kyseisten taistelujen aikana haavoittuneena sairaalassa. Mielenkiintoinen oli myös tieto lapuanliikkeen aikaisesta painostuksesta entistä punakaartilaista kohtaan: Kajava menetti työnsä Valtion pukutehtaan työnjohtajana.

Kortesluoma on yllättynyt siitä, että Viljo Kajavasta ei ole kirjoitettu elämäkertaa. Kajavan muistelmien ilmestymisestäkin on jo aikaa: Aika rakastaa, aika laulaa julkaistiin 1990. Kajavan runoudesta on kirjoitettu muutama pro gradu -tutkielma sekä artikkeleita. Tampereen runoista ovat kirjoittaneet ainakin Juhani Niemi artikkelissaan ”Viljo Kajava Tampereen runoilijana” (teoksessa Lammas ja vuohipukki: kirjoituksia kirjallisuudesta, 1988) ja Anna Hollsten artikkelissaan ”Surulauluista riemulauluun: emotionaalisuus ja kansallinen konsensus Viljo Kajavan Tampereen runoissa” (teoksessa Tunteita ja tuntemuksia suomalaisessa kirjallisuudessa, 2016). Laajemmalle tutkimukselle olisi siis tilausta, kuten tekijäkin toteaa. Kortesluoma on viitoittanut tutkimuksensa tarkasti, joten teos antaa hyvän pohjan jatkotutkimuksille. Sisällissodan tapahtumat eivät katkeroittaneet Kajavaa, vaikka hän kärsi haavoittumisestaan loppuelämänsä, sillä märkivää jalkaa oli puhdistettava päivittäin. Hän jopa hyväksyi Helena-tyttären sulhasen, vaikka tämä edusti valkoisia. Kortesluoma päättää teoksensa ”samanlaisessa ymmärryksen ja hyväksynnän hengessä” Viljo Kajavan runoon, joka kertoo vapautumisesta vihan kahleista:

Unessani kierrän piikkilankaa kerälle
revin sen lihastani irti
irroitan sen aivojeni kudoksesta.

Kierrän piikkilankaa kerälle
ja kun se vihdoin on kerällä
heitän sen ulkoisimpaan pimeyteen

ja vähitellen
niin kuin varhainen kukka maasta
puhkeaa huulteni välistä riemulaulu. (Kajava 1966, 131.)

Jani Kortesluoma: Tampereen runojen isä. Konrad Kajavan sisällissota. BoD – Books on Demand 2021. 120 s.

Viljo Kajava: Tampereen runot. Otava 1966. 142 s.

Teoksesta BoD:n sivuilla

Artikkeli Kalevassa, kirj. Pia Kaitasuo (vaatii kirjautumisen)