Avainsana-arkisto: historialliset romaanit

Miksi ruotsinkielistä kirjallisuuttamme ei suomenneta?

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Ruotsinkielisen kirjallisuutemme suomentaminen ja suomalaisiin piireihin levittäminen muodostaa kulttuurihistoriassamme kuta kuinkin masentavan luvun: suureksi osaksi kääntämättä ovat jääneet 1900-luvun klassikot – retrospektiivistä sarjaa ei suinkaan olisi liian myöhäistä jonkun kustantajan harkita ja vaikka keskinäinen vuorovaikutus viime vuosien aikana onkin osoittanut ilahduttavia kohentumisen merkkejä, omaa osaansa vielä näyttelee se kumman sitkeään juurtunut käsitys, ettei suomalaisella puolella tunnettaisi tai olisi viritettävissä kiinnostusta ruotsalaisen kansanosamme kirjallisuuteen. Ruotsinkielellä (sic) ilmestyvien teosten mainos suomalaisessa lehdistössä on edelleen jokseenkin olematonta ja kritiikki parhaassa tapauksessa sporadista.

Näin aloittaa Marja Niiniluoto Helsingin Sanomissa 28.5.1967 arvionsa kahdesta suomenruotsalaisesta teoksesta: Tito Collianderin muistelmateoksesta Lapsuuteni huvilat (alkuteos Bevarat ilmestyi 1964) ja Bertel Kihlmanin romaanista I väntan på krevaden, jota ei ole suomennettu vieläkään – eikä sen puoleen muitakaan hänen teoksiaan.

”Käännöksiä pitäisi olla paljon lisää, molemmin puolin”, toteaa Bo Carpelan Uudessa Suomessa (5.8.1979) julkaistussa laajassa haastattelussaan reilu kymmenen vuotta myöhemmin. Carpelan toteaa olevansa onnekas, mitä käännöksiin tulee. Sigrid Backman ja Anna Bondestam ovat romaaneissaan kirjoittaneet kaupunkien pikkuporvaristosta ja työläisistä, joita Carpelan pitää unohdettuna kansana. Carpelan korostaa ”Helsingin köyhän suomenruotsalaisväestön elämää kuvanneen” Backmanin (1880–1938) suomentamista. Sigrid Backman kirjoitti vuosina 1913–1935 kymmenen romaania, joista kahdessa hän käsittelee sisällissotaa (Ålandsjungfrun 1919 ja Familjen Brinks öden 1922). Montako kirjaa arvelette häneltä suomennetun? Ei ainuttakaan.

Carpelanin havaintoon siitä, että ”suomenkielisellä ja suomenruotsalaisella kirjallisuudella on enemmän yhtäläisyyksiä kuin eroja” on helppo yhtyä. Juuri sen vuoksi on vaikea ymmärtää, miksi niin paljon teoksia jää suomentamatta. Otan esimerkin yhdestä lajityypistä. Historiallisten romaanien suosio ei näytä laantuvan, pikemminkin päinvastoin, ja mielestäni Suomen historiaa käsitteleviä teoksia luetaan, lainataan ja ostetaan. Siksi ihmetyttääkin, miksi esimerkiksi Annika Åmanin 1900-luvun alun Pohjanmaalle sijoittuvia romaaneja Lumpänglar (2022) ja Utbryterskan (2024) ei ole suomennettu. Pääosassa ovat Oravaisten tekstiilitehtaalla eri tehtävissä työskentelevät naiset. Kuten arviossani ensimmäisestä osasta totean, Åman onnistuu erinomaisesti niin henkilökuvauksessa kuin historiallisen taustan sitomisessa tarinaan. Nämä naisten historiaa lämmöllä ja huumorilla kuvaavat teokset kiinnostaisivat varmasti myös suomenkielisiä lukijoita. Odotan innolla sarjan kolmatta osaa!

Kuvakollaasi ruotsinkielisistä historiallisista romaaneista.
Viime vuosina ilmestyneitä ruotsinkielisiä historiallisia romaaneja (ja yksi huhtikuussa 2026 ilmestyvä), joita ei ole suomennettu. Pääteemoina ovat naisen asema ja toimijuus.

Ulrika Hanssonin teokset sijoittuvat nekin Pohjanmaalle. Nykyaikaan sijoittuva esikoisteos Jaktlaget (2020) oli Runeberg-palkintoehdokas ja Det är inte synd om Edna Svartsjö (2024) sai Svenska litteratursällskapetin palkinnon. Jälkimmäinen on vuoteen 1915 sijoittuva historiallinen romaani, joka kuvaa isänsä kanssa kaksistaan jääneen 14-vuotiaan Ednan sitkeyttä ja halua päästä eteenpäin elämässään. Huhtikuussa 2026 ilmestyvä romaani De oförlåtna liikkuu 1800-luvun lopun Pohjanmaan erämailla.

Sekä Åman että Hansson käyttävät dialogissa mehevää Pohjanmaan ruotsia. Senkään ei pitäisi olla este suomentamiselle, sillä meillä on upeita kääntäjiä, jotka hallitsevat murteet: Lars Sundia kääntänyt Laura Jänisniemi, Axel Åhmanin novellikokoelman Klein suomentanut Katriina Huttunen, Peter Sandströmiä suomentanut Outi Menna – vain muutamia mainitakseni.

Jutun otsikko on tietysti provosoiva, ja jotta ei menisi aivan valittamiseksi, niin mainittakoon historiallisen romaanin taitajista – kestosuosikkien Ulla-Lena Lundbergin, Lars Sundin ja Kjell Westön lisäksi – Ann-Luise Bertell ja Karin Collins, joiden teokset ovat sentään ylittäneet käännöskynnyksen. Ja toki esimerkiksi Teos-kustantamolla on ollut jo pitkään yhteistyötä ruotsinkielisten kustantamojen kuten Förlagetin kanssa. Tein nopean haun Helmet-kirjastojen tietokannassa (helmet.finna.fi), niin että rajasin haun vuosina 2010–2025 ilmestyneeseen aikuisten kaunokirjallisuuteen. Asiasanoilla ”finlandssvensk litteratur” tuli 846 ja ”suomenruotsalainen kirjallisuus” 180 tietuetta. En tarkistanut hakutulosta sen enempää, enkä väitä että kaikki ruotsin kielellä julkaistu olisi suomennettava, mutta kertoohan ero luvuissa jotain siitä kuinka paljon jää suomentamatta.

Lähes kuusikymmentä vuotta sitten Niiniluoto kirjoitti 1900-luvun suomenruotsalaisiin klassikoihin viitaten, ettei olisi myöhäistä harkita retrospektiivistä sarjaa. Tutkiessani sisällissodan esityksiä kirjallisuudessa törmään jatkuvasti teoksiin ja tekijöihin, jotka ansaitsisivat ehdottomasti tulla suomennetuiksi: Sigrid Backman, Mikael Lybeck, Helena Westermarck, Alma Söderhjelm, Bertel Kihlman, Leo Ågren… Joko nyt olisi aika suomentaa aikoinaan syystä tai toisesta kääntämättä jäänyttä suomenruotsalaista kirjallisuutta?

Niiniluodon ja Carpelanin tekstit löytyvät Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot -sivuilta (vaatii kirjautumisen Haka-tunnuksilla)

Suomenruotsalainen kirjailija Bo Carpelan: Kieli kirjailijan kotimaa (Uusi Suomi 5.8.1979)

Marja Niiniluoto: Muistin maisemat (Helsingin Sanomat 28.5.1967)

Jari Järvelä: Raiteet

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Jari Järvelä teki sen taas: kirjoitti upean historiallisen romaanin tärkeästä aiheesta. Raiteet on runsas sivumäärältään (479 sivua) mutta ennen kaikkea sisällöltään. Teoksessa on kolmea aikatasoa, joiden kaikkien nimet viittaavat rautatiehen: Luurata (1868), Valtimot ja laskimot (1918), Sivuraide (1944). Toinen yhdistävä tekijä on kaksitoistavuotias Amanda, joka kaksi vuotta vanhemman veljensä Ilmarin kanssa pääsee hätäaputöihin Riihimäki–Pietari-ratatyömaalle. Toisessa osassa seurataan Amandan pojantyttären Kuutamon vaiheita sisällissodassa maaliskuun alusta toukokuun alkuun. Kolmas osa kertoo Kuutamon pojasta Voitosta, joka vartio ”Suomen kansan elämänlankaa” eli radanpätkää jossain Aunuksenkannaksella.

Jari Järvelän romaanin Raiteet kansikuvassa on mustalla pohjalla höyryveturi, raiteita ja taskukello.

Nälkäradan luiset rintakehät

Vanhempien ja kolmen nuoremman sisaruksen kuoltua Amandalla ja Ilmarilla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin lähteä kotoa. Matkalla he kohtaavat perheensä menettäneen, puolisokean Augustin, jota he ensin luulevat kummitukseksi. Nälästä horjuva kolmikko löytää ratatyömaalle viime hetkellä; laihaa velliä annetaan aluksi vain vähän, sillä moni nälkiintynyt on menehtynyt syötyään liikaa. Nälkään tai lapionvarteen kuolleita haudataan niin metsiin kuin radan alle saven ja soran sekaan: ”Kiskoja kannattelisivat rakentajien luiset rintakehät.”

Ensin sisarukset siirtävät pitkävartisella, leveällä kihvelillä maata kottikärryihin. Amanda löytää ”leipälajinsa seitsemäntenä päivänä, silloin kun Jumala lepäsi joskus aikojen alussa, kun taas me emme näin maailmanlopun aikoina” (36). Irti hakattu, ylimääräinen maa-aines kuskataan niin kutsutun leikkauksen rinnettä alas kottikärryillä siksakkia lankkuja pitkin. Yhden kärrymiehen saatua tarpeekseen, tarttuu Amanda kärryihin: ”Ensimmäisessä tiukassa käännöksessä kärryt kaatuivat ja sisko niiden mukana, lapiomiehet röhähtivät nauruun (37).

Kolmannessa käännöksessä kärryt kaatuivat uudestaan ja sisko lensi nurin. Hän nousi pystyyn naama verisenä, nenä oli kolahtanut johonkin. Sanaakaan sanomatta hän väänsi tyhjät kärryt pystyyn ja alkoi lapioida lastia takaisin. Nyt kukaan työporukasta ei enää röhähdellyt, kaikki seurasivat herpaantumatta miten sisko lähti taas kerran liikkeelle, selvisi yhdestä käännöksestä, vielä toisesta. Kolmannessa kärryt menivät kumoon, ja sisko lastasi ne entistä mustelmaisempana vielä kerran uudestaan.
Ylhäällä oli nyt hiirenhiljaista. [– –]
Seuraavana aamuna kaivuupaikalle oli ilmestynyt yhdet muita kottikärryjä pienemmät kärryt. Niiden toiseen kahvaan oli kaiverrettu Amandan nimi. Siitä aamusta siskoni oli kärrymies. (38)

Kun työnjohtaja seuraavana päivänä ihmettelee, että ”mikä helvetin kääpiö tuolla huseeraa”, käskevät miehet kuorossa tämän pitää turpansa kiinni. Tämä tarina on hyvä esimerkki Järvelän usein humoristisesta tyylistä. Amanda todellakin ”antaa valoa”, kuten August toteaa.

Myöhemmin kolmikko on räjäyttämässä kalliota ensin ruudilla ja sitten nitroglyseriinillä – taito, jonka Paracelsus- niminen mies on oppinut Amerikassa. Ja panosten sytyttäminenhän on ”seiffiä workia” kun ei hätäile. Koeräjäytys nitroglyseriinillä tehdään harjunrinteeseen insinööri Appelbergin päätöksellä – Amandan vastaväitteet kuitataan lapsen tietämättömyydeksi. Seuraa yksi teoksen monista groteskeista kohtauksista, sillä harjuun on haudattu työmaalla kuolleita. Räjähdyksen jälkeen insinööri kerää sekopäisenä maassa lojuvia ruumiinkappaleita kuin ”koittaisi koota vainajan uudestaan elämään”.

Laskettuaan raajat varovaisesti alas hän istui maahan luomansa uuden, uljaan ihmisen viereen. Sillä oli yksi jalka ja kolme vasenta kättä. Pää puuttui. (124)

Punasoluja Suomi-neidon verisuonissa

Amandan ja Ilmarin oloja ratatyömaalla seurataan pari vuotta, minkä jälkeen siirrytään vuoden 1918 maaliskuun alkuun. Kuutamo, Amandan pojantytär, käyttelee Maxim-kuularuiskua punaisten panssarijunassa, jossa työskentelee myös sanitääri Tekla. Kuutamon Voitto-pojasta huolehtii mummi, koska Amerikkaan lähteneen isän on ”helvetin huono suuntavaisto” vienyt Sysmään. Amanda piirtää Voitolle Suomen kartan, jossa rautatiet kulkevat valtimoina ja laskimoina, ja hän itse on ”Suomi-neidon sanitääri”, joka pitää verisuonet kunnossa. Sodankäynti on sekavaa, ja välillä tulitetaan omia, mutta syyllisiä ovat tietysti lahtarit. Panssarijunan päällikkö Lehtinen kirjaa omat möhlintänsä sotapäiväkirjaan voittoisina taisteluina.

Amanda on säilyttänyt suorasukaisen, äkeän tyylinsä – henkilöhahmona Kuutamo ei valitettavasti yllä hänen tasolleen. Ratatyömaahan ja Kymijoen ylittävään Korian siltaan palataan pariinkin otteeseen. Sillan rakentaminen oli valtava ponnistus; Amandan mielestä niin uusi kuin vanha silta ovat kirotut ja ”joenpohja täynnä vainajia”. Kun tulee puhe yli-inhimillisiä voimia omaavista sankareista, toteaa mummi Kuutamolle, että tämäkin lienee vain ”tavallinen pikku muurahainen kuten me kaikki”:

Muurahaista muistellaan sankarina vasta sitten kun se on tapettu, Sitten sille pystytetään yhteinen muistopysti tuhannen muun kuolleen murkun kanssa. Eikä kellään niistä ole nimiä. Pystiin kaiverretaan: Tuntemattomalle muurahaiselle. Eteen sytytetään muistokynttilä kerran vuodessa. Jos muistetaan. (208)

Toinen osa päättyy kohtaukseen, jossa Kuutamo ja Tekla yrittävät kävellä panssarijunan vaunun alta kolmenkymmenen askeleen matkan suojaan valkoisia sotilaita parveilevan ratapihan läpi. Kuutamon laskemat askeleet lomittuvat ympärillä olevan kaaoksen ja Jääkärimarssin säkeiden kanssa.

Elämän- ja kuolemanlanka

Kolmannen osan kiinnostavimmaksi hahmoksi kasvaa Voiton avukseen saama, ”ihmisenpuolikas” Hesekiel, jolla on takanaan värikäs työhistoria ja kymmenen vuotta mielisairaalassa. Hesekiel alkaa kunnostaa vanhaa venäläistä höyryveturia ja tekee Voiton määräämiä töitä, jos sattuu huvittamaan. Syrjäisellä asemalla touhuaa siis kaksi armeijan epäkelvoksi havaitsemaa miestä, sillä Voitto on saanut osuman sekä jalkaansa että hermoihinsa. Hesekiel käy välillä ottamassa sähköshokkeja morsetuslaitteen johdon avulla vaientaakseen äänet päänsä sisältä. Mutta tulee kerta, jolloin Hesekiel ei pääse äänistä eroon, ja miehiä odottaa sivuraiteella järkyttävä näky. Järvelä käyttää taitavasti groteskia korostamaan tarinaa: nälkäradan kuvauksessa groteski on räjäytettyine ja lahoavine ruumiineen vielä rabelaismaista naurua kuolemalle. Toisessa osassa, jossa pelloilla viljan sijaan lojuu ruumiita ja ihmisiä heitellään Korian sillalta alas, ollaan jo astetta vakavampia. Kolmannessa osassa groteski on paikoin järkyttävää ja mustaa, kuten kohtauksessa, jossa hirvittävä näky ”lyyhistää” Hesekielin ja Voiton polvilleen. ”Taivas itkee” ja niin tekisi myös lukijan mieli itkeä. Voitto kysyy kuten niin monet: ”Miksi? Miksi? – – Miksi en ajatellut omin aivoin? Miksi vaikenin?” Hivenen toivoa teoksen loppuun tuo suurisilmäinen tyttövauva, joka saa nimekseen Alku, vaikka isomummi ”jupisee taustalla yhä maailmanlopusta”.

Järvelä on sitonut nämä eri vuosiin ajoittuvat luvut taitavasti yhteen. Teos alkaa toimittaja Mathias Mattsonin sanoilla, kun tämä ylistää ratahanketta, jota varten senaattorit ovat tulleet mäen harjalle kilistelemään lasejaan. Mattson, oikealta nimeltään Matti Matinpoika, jota kutsuttiin Taskumatiksi erotukseksi samannimisistä veljistään, kirjoittaa lehtijutun ohella Monte-Criston kreivin tyylistä seikkailuromaania nimeltä Kiskojen Kreivi, jonka unohtumattomana sankarina seikkailee hänen itsensä kaltainen mies. Hänen kultakellonsa, johon on kaiverrettu kirjaimet MM, siirtyy Amandan omistukseen ja lopulta Voitolle – Amandalle kirjaimet tarkoittivat Maailman Murenemista ja Kuutamolle Maailmanmestaria. Kesken jäänyt käsikirjoituskin säilyy, koska Ilmar haluaa iltaisin kuulla Amandan lukevan sitä hänelle. Myöhemmin Voitto kirjoittaa käsikirjoitukselle jatkoa, ja Mattsonkin saa palata Matti Matinpojaksi, joka on Voiton mielestä uskottavampi nimi ratajätkälle. Toistuvia motiiveja ovat myös Amandan, Kuutamon ja Voiton taipumus nähdä näkyjä ja rataan liittyvät, muistoja lapsuudesta kantavat piirustukset.

Groteskit kuvaukset milloin naurattavat milloin itkettävät mutta pitkäveteiseksi tämä radanrakennuksesta, höyryvetureista, panssarijunista, sotilaskuljetuksista ja paljosta muusta rautateihin liittyvästä kertova teos ei missään vaiheessa muutu. Samalla Järvelä tulee kirjoittaneeksi Suomen historiaa valtakeskuksista syrjässä olevia kunnioittaen.

Jari Järvelä: Raiteet. Tammi, 2025. 479 s.

Järvelä on käsitellyt sisällissotaa aiemmin Finlandia-ehdokkaanakin olleessa romaanissaan Kosken kahta puolta, josta kirjoitin myös arvion.

Helsingin Sanomat, kirj. Antti Majander

Kulttuuritoimitus, kirj. Jukka Ahtela

Satakunnan Kansa, kirj. Jari Olavi Hiltunen

Kuunneltavaa kesään E-kirjastosta

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Olen käyttänyt nyt puoli vuotta kuntien yhteistä E-kirjastoa luovuttuani maksullisesta lukuaikapalvelusta, mistä kerroin viime syksynä jutussani Lukuaikapalvelu vai E-kirjasto? Kokemus on ollut pääasiassa myönteinen. Valikoima on rajatumpi, ja jonkin verran olenkin ostanut äänikirjoja. Aineistoa joutuu myös usein jonottamaan kuten fyysisiä kappaleita kirjastosta. Varaaminen on kuitenkin toiminut hyvin, ja varausta odotellessa olen löytänyt aina jotain muuta kuunneltavaa – pääasiassa käytänkin E-kirjastoa kuuntelemiseen, luettavaa on tullut lainattua vain puolikymmentä kertaa. Uutta on Suosikit eli käyttäjä voi lisätä kirjan suosikkeihin, jos sitä ei halua heti lainata tai varata. Uniajastimen ongelmat on ratkaistu, mutta toivoisin vielä sellaista parannusta, että lisäaikaa voisi asettaa ilman, että kirja on suljettava ja avattava uudestaan.

E-kirjastoyksikön palvelupäällikkö Annastiina Louhisalmi summaa Kirjastolehdessä (17.6.2025) E-kirjaston ensimmäistä vuotta: noin 200000 rekisteröitynyttä käyttäjää, yli 7000 nimekettä ja 50000 lukuoikeutta. Ensimmäiset aineistolisenssit ovat vanhenemassa, ja nyt päätetään lainaus- ja varauslukujen perusteella, mitkä lisenssit uusitaan. Alkuvaikeuksien jälkeen kokoelmaan on saatu aineistoa myös isoilta kustantamoilta. Lisäksi tarjolla on yhä enemmän aineistoa muilla kielillä; ruotsin kielen harrastajana minua on ilahduttanut ruotsinkielisen aineiston karttuminen. E-kirjastoa kehitetään koko ajan, ja viimeistään ensi vuoden alussa saadaan mobiilisovelluksen rinnalle selainversio – uskoisin uudistuksen lisäävään e-kirjojen käyttöä. Tulevaisuudessa on myös mahdollista löytää aineisto Finna-tietokannasta, mikä olisi erinomainen parannus.

Louhisalmi sanoo olevansa tyytyväinen nimekemäärään, sillä kokoelma on ollut aktiivisessa käytössä. Lukuaikapalvelujen etuna pidetään usein aineiston suurta määrää, josta luulisi jokaisen löytävän helposti itselle mieluisen kirjan. Mutta asialla on myös kääntöpuolensa. ”Tutkimusten perusteella tiedetään, että pelkkä iso nimekemäärä ei ole hyvä tavoite. Tietyn rajan jälkeen käy helposti niin, että osaa aineistosta ei välttämättä lainata ollenkaan tai sitä lainataan hyvin vähän”, toteaa Louhisalmi. Olen itse huomannut saman E-kirjastoa käyttäessäni, ja kevään aikana on tullut kuunneltua useampi kirja, johon en ehkä muuten olisi tarttunut. Seuraavaksi esittelenkin kaksi romaania, jotka sopivat erinomaisesti kuunneltavaksi – molemmissa on vieläpä loistavat lukijat: Markus Järvenpää ja Jukka Pitkänen.

Kuvassa kahden esiteltävän teoksen kannet eli Dinosaureeni ja Sirkusleijonan mieli.

Sami Oskari Lahtisen esikoisromaani Dinosaureeni on kertakaikkisen hurmaava tuttavuus. Teos toimii yllättävän hyvin äänikirjana monitasoisesta rakenteestaan huolimatta. Lukija kohtaa päähenkilön sekä poikana että miehenä, jolla on jo itsellä pieni tytär. Jussi pohtii suhdettaan vastikään kuolleeseen isäänsä Ondeen ja yrittää olla toistamatta tämän virheitä. Isä keksi jatkuvasti uusia keinoja hankkia rahaa, joskaan nuo keinot eivät aina kestäneet päivänvaloa. Pontikkaa ja lääkkeitä myymällä isä yritti saada kasaan riittävästi rahaa siivousfirman perustamiseen: ”Se on duunia, jonka mikä hyvänsä apina osaa. Ja siinä liikkuu ihan älyttömät massit.” (115) Jussi muistaa isän kodin sekasotkun, ”jossa ei voinut kävellä ilman kenkiä eikä vessassa ollut kuin sanomalehtipaperia.” (114)

Tarinoita Jussista lomittavat pohdinnat kirjoittamisesta, autofiktiosta ja kertomusten totuudellisuudesta – yrittäessään vastata viimeksi mainittua koskeviin kysymyksiin tekijä tuntee uppoavansa suohon.

Tosiasiassa en edes tiedä, olenko enää kiinnostunut tekemään eroa todellisuuden ja kirjani välillä. Tähänastinen yritykseni pitää novellit ja romaanikerronta jotenkin rinnakkaisina, vuorottelevina ääninä tuntuu nyt väärältä. Ei ole romaania, eikä novelleja sen sisällä, on vain yksi kaiken niellyt Dinosaureeni. (222)

Dinosaureeni on yhtä aikaa koskettava ja hauska ja ansaitsisi ehdottomasti enemmän huomiota. Toivottavasti romaani on mukana kisaamassa Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnosta tänä vuonna (teos ilmestyi viime syksynä).

Sami Oskari Lahtinen: Dinosaureeni. Lukija Markus Järvenpää. Aula & Co, 2024. 302 s.

Lahtinen esiintyi Kulttuuricocktail Kirjat -ohjelman jaksossa Kirjoja kirjoittamisen voimasta (11.11.2024)

Teoksesta myös Kirjaluotsi-blogissa

*****

Joel Elstelän Sirkusleijonan mieli oli Finlandia-palkintoehdokas vuonna 2021. Ehkä kirjan laajuus (lähes 600 sivua) säikäytti tuolloin, mutta onnekseni bongasin tämän nyt E-kirjastosta. Zircco Fantasticolla menee huonosti, eikä johtaja Egon Heuchler ole voinut maksaa väelleen palkkaa moneen kuukauteen. Eletään vuoden 1940 toukokuuta, kun Egon saa kutsun pahamaineiselle Prinz Albrecht Strasselle, SS:n ja Gestapon päämajaan. Seurauksena on, että sirkus saa uuden johtajan, herra Steinwampen, joka on sirkuksen lihavaa miestäkin paksumpi ja josta huokuu hyväntuulisuuden sijaan ”piilotettua, häilyvää ilkeyttä” (54). Steinwampe on kuvattu lähes liioitellun vastenmieliseksi, ja niinpä hänen groteski loppunsa sekä hirvitti että nauratti.

Sirkus lähtee kiertueelle uusitulla natsi-ideologiaa myötäilevällä ohjelmistolla. Egon masentuu ja päästää itsensä rappiolle, mikä herätti ainakin minussa halun ravistella tyyppiä. Sirkuksesta katoaa ihmisiä, heitä hyväksikäytetään ja nöyryytetään. Viimeinen esiintyminen on Passaussa, jossa yleisön joukossa on myös Heinrich Himmler. Toisin kuin sirkuslaiset luulevat, matkan on tarkoitus jatkua toisella junalla ilman telttoja ja vaunuja Puolaan, kaupunkiin nimeltä Oświęcim, jolle on annettu saksankielinen nimi Auschwitz. Romaanin yksi vahvuus on siinä, että lukija eläytyessään henkilöiden kohtaloihin ja tulevaisuudentoiveisiin, samalla tietää enemmän kuin he ja seuraa sydän syrjällään tapahtumien kehitystä. Onko sirkuslaisilla mitään mahdollisuuksia pelastua?

Lähes kaikissa lukemissani arvioissa moitittiin romaanin pituutta. Tiivistämisen varaa olisi ollut, mutta toisaalta pikkuhiljaa kasvava piinaava tunnelma pitää lukijan otteessaan. Elstelän uusi romaani Izak (2025), joka oli Runeberg-palkintoehdokas, sijoittuu sekin Saksaan mutta 1910-luvulle.

Joel Elstelä: Sirkusleijonan mieli. Lukija Jukka Pitkänen. WSOY, 2021. 582 s.

Lue Jani Saxellin romaania ja kirjailijaa käsittelevä juttu Kansan Uutisista (30.1.2022)

Mai Tolonen: Elin

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Mai Tolosen uudessa romaanissa Elin liikutaan maantieteellisesti laajalla alueella: ruotsinkieliseltä Pohjanmaalta Newarkiin Yhdysvaltoihin ja aina Siperiaan saakka. Daniel ja Hedvig Jakobsonin viisihenkinen perhe käväisee välillä Suomessa Teerijärvellä, mutta palaa pettyneenä Yhdysvaltoihin. Myöhemmin koti perustetaan ensin Wiipuriin ja sitten Tampereelle, jossa Daniel alkaa rakentaa vetureita. Hedvigille ja perheen lapsille – Fannylle, Elinille ja Oskarille – muutto tietää uusia ihmisiä, uutta koulua ja usein myös uutta kieltä, joka on opittava hallitsemaan. Päähenkilö Elinin ohella seurataan taposta tuomitun miehen pitkää ja tuskallista matkaa Pohjanmaalta Siperiaan. Miten nämä kaksi erilliseltä vaikuttavaa juonta liittyvät toisiinsa, selviää vasta teoksen lopulla.

Mai Tolosen romaanin Elin kansikuva.

Omskin pölyisille aroille

Elin tutustuu jo varhain tulevaan puolisoonsa Paavo Granöhön. Nuoret ehtivät seurustella pitkään, sillä Elin opiskelee Helsingissä opettajaksi ja Paavo papiksi. Paavo on taiteellisesti lahjakas ja opiskelisi mieluummin maalausta Ateneumissa, mutta taipuu isänsä tahtoon. Epäilys kutsumuksesta on kuitenkin viedä hänen mielenterveytensä. Siperian Omskissa pappina työskentelevä isä hakee Paavon kotiin, ja vähitellen asiat selkiytyvät ja nuoret pääsevät aloittamaan yhteisen elämän. Elin on haaveillut opettajanpaikasta lähellä Tamperetta, mutta koti perustetaan Omskiin, jossa asutaan samassa taloudessa Paavon vanhempien kanssa. Matkalla uuteen kotiinsa Elin tuntee olevansa välitilassa, ”irrallaan kummankin pään vaatimuksista”:

Elinistä tuntui kuin koko entinen elämä olisi jäänyt matkan varrelle. Niin kuin sen olisi unohtanut matkalaukussa Pietarin asemalle. Hän oli matkalla kohti uutta ja jännittävää, kohti elämää Paavon kanssa, jota hän rakasti sydämensä pohjasta.
Junan ikkunassa verhot huojuivat, ruumis huojui, tulevat vuodet huojuivat. Olo oli kevyt. Irrallaan kummankin pään vaatimuksista. Matkalla johonkin uuteen ja ihanaan. Jonnekin missä entinen ei enää vaivaisi, itsestä löytyi ihan uusi ihminen. (227)

Ensivaikutelma Omskista on pettymys: Paavon kuvaileman ihanan joen ja vuorien sijaan Elinin eteen avautuu pölyinen aro. Vähitellen Elin tottuu Omskiin ja sen kirjavaan asujaimistoon. Lapset tuovat niin iloa kuin surua ja auttavat ennen kaikkea kasvattamaan juuret uuteen kotipaikkaan.

Hidas kuolema kaukana kotoa

Taposta tuomitun miehen tarina kertoo 1800-luvun julmasta käytännöstä, jossa tuomitut lähetettiin pakkotyöhön kauas kotiseudultaan. Kuolemanrangaistuksen muuttaminen karkotukseksi ”puettiin lempeän keisarin armeliaaksi tavaksi säästää ihmishenkiä” (54), vaikka tosiasiassa useilla oli edessään hidas kuolema. Matkaa tehtiin pitkälti jalan toisiinsa kahlehdittuina, minkä lisäksi ruoskiminen ja muut julmuudet, nälkä ja kylmä verottivat vankien voimia.

Jekaterinburg oli jo jäänyt taakse. Heidän joukkonsa huojui eteenpäin. Useimmat olivat joutuneet riisumaan rikkinäiset kengät ja kävelivät syyshyhmäisellä tiellä paljoin jaloin. Kahleet olivat jo kauan sitten kalunneet nilkkojen ihon rikki. Heikoimmat olivat nääntyneet matkan varrelle. (167)

Eri osien alussa mainitut paikkakunnat ja vuodet samoin kuin kirjeiden päivämäärät auttavat tapahtumien seuraamisessa. Kopiot lehtiuutisista ja kuolinilmoituksista kertovat paitsi historiallisesta taustasta myös teoksen henkilöistä, joilla on ollut vastineensa reaalimaailmassa. Teoksella onkin vankka dokumentaarinen pohja, tärkeimpinä Elinin Paavolle kirjoittamat 68 kirjettä. Teoksessa olevien kirjeiden tekijä kertoo kuitenkin olevan hänen kynästään. Kerronta on vaihtelevaa, sillä hän-kerronnan ohella kirjeet, joita kirjoittavat Elinin lisäksi Hedvig, Fanny ja tuomittu, sekä otteet Elinin päiväkirjasta tuovat esiin henkilöiden persoonallisia piirteitä ja ajatuksia.

Tekstiin ripotellut pienet seikat, kuten nuken nimi tai intiaanitytön haudalle jättämä pieni valkoinen kivi tulevat vastaan myöhemmin tarinassa. Elin jatkaa kirjailijan aiemmista teoksista tuttuja teemoja, kuten siirtolaisuus ja naisten kohtalot. On jollain tavalla hämmentävää, että jo tuolloin matkustettiin pitkiä matkoja huonoista ja hitaista kulkuyhteyksistä huolimatta. Tolosen teokset linkittyvät teemojen ohella pieneltä osin myös henkilöhahmoiltaan, sillä ainakin oletan, että romaanissa usein mainittu Wiipurissa asuva Bertha-täti on Meiltä on aina lähdetty -teoksesta (2023) tuttu hahmo (ks. arvioni teoksesta).

Mai Tolosen Elin kertoo faktaa ja fiktiota sekoittaen mutta kaunokirjallisuuden keinoin 1800-luvun ja 1900-luvun alun historiasta ja nuoren naisen elämästä. Lämmin suositus kaikille historiallisten romaanien ja elämäkertakirjallisuuden ystäville!

Mai Tolonen: Elin. Warelia, 2025. 340 s.

Mai Tolosen esittely Espoon kirjailiijat -sivulla

Teoksesta Länsiväylä-lehdessä (maksumuurin takana)

Alpo Juntusen tutkimus Suomalaisten karkottaminen Siperiaan autonomian aikana ja karkotetut Siperiassa, jonka Tolonen mainitsee yhtenä lähteenään, on luettavissa Dorian kautta.

Sasha Vasilyuk: Sankarien sukua

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Historiallisten romaanien yksi hienoimpia piirteitä on se vaivaton tapa, jolla lukija pääsee sukeltamaan menneisyyteen ja itselleen ennestään tuntemattomaan maailmaan. Kuten Anna Soudakovan Valko-Venäjälle sijoittuvassa romaanissa Haikara levittää siipensä (ks. arvioni teoksesta), myös Sasha Vasilyukin teoksessa Sankarien sukua liikutaan monella aikatasolla ja eri puolilla Eurooppaa. Ukrainanjuutalainen Jefim Šulman taistelee puna-armeijan riveissä Baltiassa mutta joutuu saksalaisten vangiksi. Ensimmäinen luku, joka sijoittuu Donetskiin ja vuoteen 2007, kertoo Jefimin kuoleman jälkeen löydetystä KGB:lle osoitetusta tunnustuksesta. Mitä Jefim on tunnustanut ja miten on mahdollista, että juutalainen neuvostosotilas säilyi hengissä Saksassa? Vasilyuk kertoo vuoroin Jefimin vaiheista ja vuoroin tapahtumista seuraavilla vuosikymmenillä: Ninan ja Jefimin tapaamisesta ja elämästä Ukrainan neuvostotasavallassa ja vuodesta 1991 itsenäisessä Ukrainassa.

Sasha Vasilyukin romaanin Sankarien sukua kansikuva.

Vastahakoinen sotasankari

Isä ja äiti eivät perustaneet Puolueesta. Jos Vitan olisi pitänyt laatia yhteenveto perheen säännöistä, se olisi kuulunut: Älä tapa, älä varasta, älä ole kommunisti. Äläkä toista isän puheita julkisesti. (146)

Jefim ei eläessään juuri puhunut sodasta, ja tytär Vita on syystä huolissaan, kun isä on saatu painostettua kouluun puhumaan Suuresta isänmaallisesta sodasta ja siitä, miten hän oli päässyt puna-armeijan mukana Berliiniin asti. ”[N]äytös voi alkaa”, Jefim toteaa ilkikurisesti hymyillen Vitalle, ja valehtelee sujuvasti luokan edessä. Tosiasiassa Jefim oli vankina lähes koko sodan ajan: ensin keskitysleirillä, sitten itätyöläisenä, ostarbeiterina, eri paikoissa. Vaikka hän tunnustaa vangitsemisensa vastavakoilun upseerille keväällä 1945, kun puna-armeija ehtii Berliinin länsipuolelle, jää totuus lopulta piiloon:

Itse asiassa Jefim ei ollut koskaan tavannut ketään, joka olisi tunnustanut olleensa sotavanki tai ostarbeiter. Koko Neuvostoliitto teeskenteli, ettei heitä ollut olemassa. Ja silti heitä oli ollut miljoonittain, joten heitä täytyi olla kaikkialla. He vain vaikenivat samalla tavalla kuin hän itse. Jälkipolvet eivät kaivanneet heidän totuuttaan. (220)

Valheesta tulee taakka, eikä Jefim tiedä, miten siitä pääsisi eroon. Paljastumisen pelko tekee elämän ajoittain raskaaksi; vapaasti Jefim voi puhua vain Nikonoville, jonka tapasi keskitysleirillä ja joka sodan päätyttyä lähetettiin lukuisten muiden tavoin Siperiaan – vangiksi jääminen kun katsottiin maanpetokseksi. Nikonovin näkemys Neuvostoliitosta on jo alkuaan paljon raadollisempi kuin Jefimin. Hänen mielestään sotilaita tarvitaan vain ampumaan ja ottamaan vastaan luoteja: ”Kun tämä sota on ohi, se esitetään Neuvostoliiton suurimpana sankaritekona ja uhrauksena kautta aikojen, ja niistä, jotka eivät mahdu siihen kertomukseen, tulee hankalia tapauksia. Ja sinä tiedät kyllä, mitä hankalille tapauksille meidän maassamme tehdään…” (247)

Muistamisen merkityksellisyys

Jefimin tavoin myös Nina salaa asioita, mutta myöhemmin hän kertoo pojantyttärelleen niin juutalaisten joukkotuhosta Babi Jarissa kuin holodomorista eli valtion 1932 aiheuttamasta nälänhädästä, jonka seurauksena kuoli miljoonia ukrainalaisia. Mutta tuolloin vielä Nina ei kerro, että vartijat yrittivät estää maalaisia pääsemästä kaupunkiin eikä äidin kotiin tuomasta epäilyttävästä lihanpalasta, joka lopulta haudataan puutarhaan, koska ei haluta syyllistyä kannibalismiin. Kun Jefim kuolee ja perhe löytää hänen tunnustuksensa KGB:lle, Nina alkaa sanella muistojaan puhtaaksikirjoitettavaksi:

Kuka kolmenkymmenen vuoden kuluttua enää muistaisi, millainen Neuvostoliitto oli ollut? Nälänhädän hirvittävyyden, sodan kauhut, ilon tärkeästä tieteellisestä työstä, vainoharhaisen hallinnon typeryyden, helpotuksen ja pettymyksen, kun maa, jota he olivat koko ikänsä rakentaneet, hajosi sekasortoon, vapauteen ja ahneuteen. (338)

Ninan ja Jefimin tarinoiden kautta avautuu myös se, miten totalitaarisen hallinnon alla ihminen saattoi ”olla ylpeä ja pelätä yhtä aikaa” (300).

Sasha Vasilyuk on toimittaja, jonka juuret ovat Ukrainassa ja Venäjällä. Hän muutti kolmetoistavuotiaana Yhdysvaltoihin, ja teos onkin alkuaan julkaistu englanniksi. Jefim Šulmanin tarina perustuu kirjailijan isoisän kokemuksiin; omaiset löysivät isoisän kuoleman jälkeen hänen KGB:lle osoittaman kaksisivuisen tunnustuksen. Jefimin tarina on lähes uskomaton. Tekijä kiittääkin jälkisanoissa erityisesti kahta historioitsijaa, Aron Shneyeria ja Pavel Poliania, jotka ovat tutkineet ja haastatelleet henkiin jääneitä juutalaisia sotavankeja. Vasilyuk ei kerro vain sodanaikaisista juutalaisvainoista, sillä juutalaisviha jatkui myös sodan jälkeen.

Sasha Vasilyuk: Sankarien sukua (Your Presence Is Mandatory). Suom. Jaakko Kankaanpää. WSOY, 2025. 347 s.

Arvio Kulttuuritoimituksen sivuilla, kirj. Leena Reikko

Johanna Vuoksenmaa: Suurenmoinen matka

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

”On tämä hieno ele Hitleriltä meidät tällä lailla sinne kutsua,” toteaa Alma matkaseuralaiselleen autossa, joka vie heidät Helsinkiin ja hotelli Torniin. Yöpymisen jälkeen matka jatkuu lentokoneella Riikaan ja sieltä junalla Berliiniin. Seitsemänkymmentävuotias Alma on saanut kutsun virkistysmatkalle Saksaan parinkymmenen muun kanssa. Heistä jokainen on antanut uhrinsa: Alman poika Aarne on kaatunut itärintamalla Ukrainassa. On vuoden 1943 elokuu, kun Alma kirjoittaa kokemuksistaan kirjettä kotiväelle. Elokuussa 2023 Ilonan muistisairas äiti Orvokki muuttaa senioripalvelukeskukseen, ja Alman kirje löytyy Orvokin tavaroiden joukosta. Näistä lähtökohdista alkaa Johanna Vuoksenmaan kahdessa aikatasossa kulkeva tarina Alman ”suurenmoisesta matkasta”, sukusalaisuuksista ja itse kunkin sokeista pisteistä.

Johanna Vuoksenmaan romaanin Suurenmoinen matka kansikuva.

Vuoksenmaa on kirjoittanut Almasta juurevan hahmon, jonka pohdinnat keskittyvät paljolti käytännön asioihin: Miten toimia, jos lentokoneessa tulee hätä? Pysyykö hän vanhana ja kankeana muiden mukana? Alma noudattaa säntillisesti sovinnaisia tapoja ja paheksuu niitä, jotka herättävät turhaa huomiota. Niin kuin Eedla, joka jo Helsingissä ravintolassa tuijottaa vihaisesti puheen pitänyttä kenraalia. Siinä missä Alma ihastelee saksalaisten sotilaiden univormuja ja hyvää järjestystä, Eedla tuo toisen näkökulman. Alman mielestä he kaikki ovat antaneet arvokkaan uhrin, mutta Eedla kertoo Saksasta palanneiden nähneen hirveitä asioita. ”Minä en olisi näitten eteen halunnut sitä uhria antaa”, hän sanoo Almalle.

Samaan aikaan…

Viereisellä raiteella seisoo tavarajuna, ja Alman ikkuna on vaunujen välisessä aukkokohdassa. Aukossa näkyy liikettä. Tavarajunan toisella puolella kulkee väkeä, ensin joku saksalaiseen univormuun pukeutunut sotilas, ja hänen perässään kauhean laihoja ja huonoihin vaatteisiin puettuja ihmisiä, miehiä, naisia ja lapsia, mistä lie pelastettuja. Alma katsoo kiitollisena sylissään lepäävää Riian hotellista mukaan saatua eväspakettia. – – Toivottavasti nuo tuntemattomat ratapihalla kulkijatkin saavat pian vatsansa täyteen ja puhdasta ylle, pääsevät nauttimaan saksalaisesta vieraanvaraisuudesta. (83)

Samaan aikaan ratapihan toisella puolella

Lopulta tulee Ezran vuoro astua ulos vaunusta. Kirkas, matala auringonvalo nostaa vedet silmiin, ja vaunun eritteitä tihkuvan hajun jälkeen ilma tuoksuu käsittämättömän raikkaalta. (84)

Alman tietämättömyys vaikuttaa paikoin liioitellulta, vaikka hän onkin iäkäs maatilan emäntä. Alman sokeuden vastakohdaksi tekstissä on lihavoituja kohtia, joiden otsikot alkavat sanoilla ”samaan aikaan”. Katkelmat kertovat natsi-Saksan julmasta todellisuudesta, joka vaikka onkin peitetty matkalaisilta, on lukijoiden tiedossa. Katkelmilla on toinenkin merkitys, joka paljastuu teoksen lopussa.

Monenlaista suvaitsemattomuutta

Toiseus ja suvaitsemattomuus ovat teoksen tärkeitä teemoja. Nykyajan tasossa pohditaan suhtautumista muihin kulttuureihin, pakolaisiin ja seksuaalivähemmistöihin. Ilona on lentoemäntä, jolla on aikuinen poika avioliitosta venäläisen Jurin kanssa. Akua kiusattiin lapsena Popov-sukunimensä vuoksi, ja nyt aikuisena hän haluaa eroon siitä. Ilonan somalitaustainen kosmetologi ja hänen tyttärensä törmäävät rasismiin lähes päivittäin. Eikä edes Akun suloinen ja kaunis tyttöystävä ole vapaa ennakkoluuloista. Yhdeksi teemaksi voi nostaa halun valikoida muistoja: Alma miettii, mistä kirjoittaa kotiväelle ja mistä ei, ja kun Ilonalle paljastuu salaisuus menneisyydestä, hän päättää salata sen pojaltaan.

Alman esikuva on Vuoksenmaan isoisoäiti, jonka matkakirjeessään osoittama ihailu natsi-Saksaa ja Hitleriä kohtaan hämmästytti perhettä. Kuten kirjailija teoksen jälkisanoissa toteaa, voimme vain arvailla omia sokeita pisteitämme.

Johanna Vuoksenmaa: Suurenmoinen matka. Otava 2025. 416 s.

Arvio Helsingin Sanomissa, kirj. Helena Ruuska

Annika Åman: Utbryterskan

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Oravaisten verkatehtaan naisten tarina jatkuu Annika Åmanin Lumpänglar -romaanin ystävien iloksi. Utbryterskan lähtee liikkeelle vuodesta 1932 ja jatkuu vuoteen 1945. Epilogissa näemme välähdyksen vuodesta 1954. Kuten arviossani ensimmäisestä osasta kerroin, teokset pohjautuvat Oravaisten teatterissa esitettyihin suuren suosion saaneisiin näytelmiin. Suosittelen lukemaan teokset järjestyksessä, sillä seuraavassa tulee pakostakin juonipaljastuksia ja Lumpänglarin tapahtumien tunteminen auttaa ymmärtämään henkilöhahmojen luonnetta ja käytöstä.

Annika Åmanin romaanin Utbryterskan kansikuva.

Alma Laakso, Härmi-Alma kuten työtoverit häntä kutsuvat, on palannut asumaan naisten asuntolaan Sarinelundiin, jossa hänet otetaan vastaan kuin vanha ystävä ainakin, vaikka hän itse tuntee pettäneensä työtoverinsa. Vanhin kutoja Skäri-Hilma on kuollut ja Alma pääsee asumaan hänen asuntoonsa tyttärensä Sagan kanssa. Vain muutamaa viikkoa aiemmin Alma on haudannut kolmevuotiaan poikansa Edvinin, joka hukkui. Saga ei ole sen jälkeen puhunut sanaakaan. Alma suree ja tuntee syyllisyyttä, mutta niin tekee myös Saga. Sen sijaan että lohduttaisivat toisiaan, heidän suhteensa menee vielä pahempaan solmuun. Onneksi Saga löytää ystävän Majasta, jolla on oma taistelunsa syvästi uskonnollisen äitinsä Finan kanssa.

”Få saker var så utbytbara som en kvinna”

Alma saa ensin jatkaa konttorissa mutta on pian napit vastakkain myyntipäällikkö Rehnfeldtin kanssa. Alma ymmärtää pian, että Rehnfeldt moittii hänen työtään vain koska on tuntenut entisen kutomomestari Walleniuksen, jonka kanssa Alma asui useita vuosia.

Alma mindes hur Wallenius hade höjt henne till skyarna, valt ut henne och flyttat henne till kontoret, hur smickrad hon varit. Men också hans ord, långt senare: Få saker är så utbytbara som en väverska. Nu förstod hon, hon var knappast den enda han hade bedragit. Få saker var så utbytbara som en kvinna. Och storleken på lönekuvertet låg i direkt förhållande till hur väl man behagade överheten. (32)

Alma ei jaksa enää ”mielistellä tuollaisia sikoja” – seurauksena Rehnfeldt siirtää hänet pesulaan. Alma ei tunne pesulassa työskenteleviä naisia, mutta nämä tietävät kuka Alma on: ”Den gamla vävmästarens kvinna. Tjänstemannahoran. Hon som mist lillpojken.” (44) Työ on kovaa, ja pian Alman käsien iho halkeilee ja silmät vuotavat ja punoittavat, niin kuin muillakin naisilla. Lopulta Alma menee puhumaan johtajalle työoloista mainiten myös joen saastumisen ja pääseekin muiden naisten – ja johtajan vaimon – tuella puolaamoon töihin. Johtajatar auttaa myös Sagaa tarjoamalla töitä kotiapulaisena. Äidin vastusteluista huolimatta Saga ottaa työn vastaan.

Sodat taustalla mutta vaikutukset näkyvät

Kuva: Finna.fi. Kuva on mahdollisesti Finlayson-Forssan kutomon puolaamo-osastolta talvisodan pommitusten jälkeen.

Aivan kuin huomaamatta tulee verkatehtaan eri osastoissa tehtävä työ tutuksi lukijalle (katso kuvia puolaamoista Finna.fi:n sivuilla). Talvi- ja jatkosota näkyy teoksessa uutisina ja kirjeinä rintamalta, elintarvikkeiden säännöstelynä ja lisääntyvänä kysyntänä – pitihän sotilaille ommella pukuja. Suhtautuminen sotaan vaihtelee, ja varsinkaan jatkosodan aikaiset haaveet Suur-Suomesta eivät kaikkia miellyttäneet. Osa miehistä osoittaakin mieltään kieltäytymällä lähtemästä rintamalle. Epäoikeudenmukaisuus on saanut Alman kiinnostumaan työväenliikkeen asiasta, ja hän uskaltaa vastustaa myös kehotusta vaihtaa kultasormukset rautaisiin sodan hyväksi ja kehottaa samaan muitakin:

Det här kriget handlar nog om mer än att återta landområden. Ska vi gå med järnringar och bekosta Mannerheims dröm om Storfinland, samtidigt som kvinnor, barn och åldringar dör i tusental i finländska koncentrationsläger i Östkarelen? Nej, behåll ert guld. (221)

Luvut ovat lyhyitä, ja näkökulma vaihtelee pääasiassa Alman ja Sagan välillä. Näiden lisäksi osa luvuista kertoo Gunnarin, Alman entisen rakastetun, elämästä Paljakassa. Gunnar asuu baptisteihin kuuluvan Lisan luona autellen erilaisissa töissä talossa ja seurakunnassa. Lisan kautta Gunnar tapaa vöyriläisnaisen, joka osaa kertoa Gunnarin sisällissodan aikana teloitetuista vanhemmista. Tapahtumaan viitataan muutamissa kursiivilla merkityissä osuuksissa ja Gunnarin lapsuudenmuistoissa. Gunnarin ahdistus ja kiihkeä halu selvittää asia kertovat sodan traumaattisista jäljistä. Kun Alma käy kyläilemässä lapsuudenystävänsä luona, törmää hän sattumalta Gunnariin, eikä tapaamisilta voi välttyä enää sen jälkeen, kun Gunnar jatkosodan alkaessa pääsee takaisin Masuuniin töihin miespulan vuoksi.

Miten Alman, Sagan ja muiden masuunilaisten käy? Vaikka epilogissa kurkistetaan tulevaisuuteen, niin sen verran solmimattomia langanpäitä jää, että kirjasarja toivottavasti täydentyy trilogiaksi. Åman kuvaa elävästi ja lämmöllä henkilöhahmojaan mutta ennen kaikkea työläisnaisten yhteisöä – eikä heistä ole kirjoitettu yhtään liikaa.

Annika Åman: Utbryterskan. Schildts & Söderströms, 2024. 260 s.

Arvio Svenska Ylen sivuilla, kirj. Marit Lindqvist

Kritikerpanelen: Svenska Ylen sivuilla voit myös kuunnella Marit Lindqvistin ja Vasabladetin Lisbeth Rosenbackin keskustelun romaanista.

Emilia Hart: Taipumattomat

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Emilia Hartin Taipumattomat osui sattumalta kuunneltavaksi loppukesästä. Teos yllätti myönteisesti, sillä ensinnäkin kirjailija kuljettaa niin varmaotteisesti kolmen eri vuosisadoilla elävän naisen tarinaa rinnakkain, ettei romaania ole uskoa esikoiseksi. Toiseksi teoksen eetos, naisten voimaantuminen ja emansipaatio, vetoaa varmasti jo itsessään ainakin naislukijoihin. Kolmanneksi kasvien, hyönteisten ja lintujen kuvaus on sidottu tarinaan, sillä niin Althalla, Violetilla kuin Katella on vahva yhteys luontoon, mitä he oppivat hyödyntämään monin tavoin.

Emilia Hartin romaanin Taipumattomat kansikuva.

On vuosi 1619 ja Altha on ollut kymmenen vuorokautta tyrmässä ilman ruokaa. Häntä syytetään lapsuudenystävänsä Gracen puolison surmaamisesta noituudella. Ystävysten välit olivat rikkoutuneet vuosia aiemmin, kun Althan äiti Jennet ei ollut kyennyt parantamaan Gracen äitiä. Violetin tarina alkaa vuodesta 1942. Violet elää veljensä ja isänsä kanssa Crows Beckin kylässä kartanossa, jonka ulkopuolelle isä ei häntä päästä. Miksi Graham-veli saa opiskella luonnontieteitä, mutta Violetille on palkattu kotiopettaja? Entä miksi Violetin kysymyksiin äidistä vastataan välttelevästi? Salaa kuultu keskustelu paljastaa Violetille, että hän muistuttaa äitiään paitsi ulkonäöltään myös luonteeltaan, sillä äidissäkin oli ollut ”toismaailmallista” (24–25). Kate asuu miehensä Simonin kanssa kauniissa kerrostaloasunnossa Lontoossa. Kun äärimmäisen kontrolloiva ja väkivaltainen Simon kertoo haluavansa lapsen, ei Katella enää ole vaihtoehtoja.

”Et sinä tuosta nuoremmaksi muutu”, Simon oli sanonut ja hymähtänyt ivallisesti perään: ”Eikä sinulla ole mitään parempaakaan tekemistä.”
Simonin sanat olivat hyytäneet Katen selkäpiitä. Oli asia erikseen, että hän joutui kestämään tätä – kestämään Simonia, kasvoilleen lentävää sylkeä, Simonin käden poltetta ihollaan, loputtomia raakoja öitä.
Mutta että lapsi?
Sitä Kate ei voisi ottaa omalletunnolleen – siihen hän ei suostuisi. (34)

Kate onnistuu pakenemaan isotädiltään eli Violetilta perimäänsä Weyward Cottageen Pohjois-Englantiin. Isä on kuollut liikenneonnettomuudessa Katen ollessa yhdeksän. Kate syyttää tapahtuneesta itseään, sillä hän oli kääntynyt takaisin suojatiellä nähtyään variksen. Tämän seurauksena Kate kieltää kiinnostuksensa luontoon, mutta isotädin talossa yhteys palaa, ja myös Kate löytää oman maagisen voimansa. Altha ja Violet joutuvat kamppailemaan aikansa naisia alistavia käytänteitä vastaan, ja kaikki kolme törmäävät miesten julmuuteen. Vapauden tuo lopulta kunnioitus luontoa kohtaan ja kyky pyytää siltä apua. Mutta voimia voi käyttää myös vahingon tuottamiseen, ja sekä Altha että Violet tekevät virheitä, joita saavat katua syvästi.

Romaanissa usein esiintyvä nimi Weyward on myös romaanin alkukielinen nimi. Teos alkaa Shakespearen Macbethista poimitulla sitaatilla, jossa puhutaan velhosiskoista – englanniksi ”The Weyward Sisters”. Alaviitteessä kerrotaan, että sana weyward (taipumaton, kesytön) korvattiin myöhemmissä versioissa sanalla weird (outo). Tässä osin historiallisessa romaanissa viehätti myös maaginen realismi, josta lopuksi vielä näyte:

Jokin hipaisee hänen jalkaansa, ja hän näkee hämähäkkien kipittävän mustana aaltona lattian poikki. Ikkunasta virtaa sisään lisää lintuja. Ja hyönteisiä: sinihohtoisina sujahtelevia neidonkorentoja, perhosia, joiden siivissä on oranssit silmät. Pikkuruisia, hentoisia päivänkorentoja. Mehiläisiä hurjana, surisevana, kultaisena parvena.
Kate tuntee olallaan jotakin terävää, kynnet pureutuvat hänen lihaansa. Hän nostaa katseensa ja näkee valkojuovaiset sinimustat sulat. Varis. Sama varis, joka on tarkkaillut häntä siitä asti, kun hän saapui. Katen silmät täyttyvät kyynelistä, sillä nyt hän tietää, ettei ole talossa yksin. Altha on siellä hänen kanssaan lattian poikki tanssivissa hämähäkeissä. Violet on siellä päivänkorennoissa, joiden kimalteleva parvi aaltoilee ja kiemurtelee kuin valtava hopeinen käärme. Kaikki muutkin Weywardin naiset aivan ensimmäisestä alkaen ovat siellä. (371–372)

Emilia Hart: Taipumattomat (alkuteos Weyward), suom. Viia Viitanen. WSOY, 2024. 405 s. Äänikirjassa lukijana Karoliina Kudjoi.

Wsoy:n sivuilla on lukunäyte teoksen alusta. Lukujen alkua koristavat kullekin naiselle ominainen laji: Althan lukuja varis, Violetin päivänkorento ja Katen mehiläinen.

Teoksesta myös blogeissa Nostetaan teksti pöydälle ja Kirjakasta

Ulrika Hansson: Det är inte synd om Edna Svartsjö

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Ulrika Hanssonin uusin romaani sijoittuu vuoteen 1915 ruotsinkieliselle Pohjanmaalle Teerijärvelle. Päähenkilö on teoksen nimessäkin mainittu neljätoistavuotias Edna Svartsjö, joka työskentelee aputyttönä meijerissä ja haaveilee vielä joskus etenevänsä meijerskaksi kuten Marta. Ednan äiti on kuollut, ja koska isä Rafael ei ole pystynyt maksamaan vuokraa talosta, he asuvat armosta entisen kotinsa saunarakennuksessa. Isä kuvataan hiukan saamattomaksi mieheksi, johon muut suhtautuvat alentuvasti, mikä saa Ednan tuntemaan olonsa epämukavaksi. Edna sen sijaan on riuska ja eteenpäin pyrkivä, mutta kylän mahtimieheltä Anders Nybackalta otettu laina saattaa hänet vaikeuksiin.

Ulrika Hanssonin romaanin Det är inte synd om Edna Svartsjö kansikuva.
Ulrika Hanssonin romaanin Det är inte synd om Edna Svartsjö kansikuvassa Teerijärveä 1900-luvun alussa.

Edna pyydystää lintuja ja jäniksiä, joita myymällä saa vähän lisätienestiä. Retkillään Edna törmää tyhjillään olevaan mökkiin ja tekee siitä päättäväisesti kodin itselleen ja Rafaelille. Nuorena naisena Edna on jatkuvasti alttiina hyväksikäytölle, mutta kaikesta huolimatta hänellä on jonkinlainen turvaverkko. Parhaan ystävänsä, vuotta vanhemman Antonin perheen luona Edna tuntee olevansa melkein kuin kotonaan. Meijerissä Martasta tulee hänelle eräänlainen äitihahmo ja esikuva. Siinä missä Anton haaveilee kerran vielä olevansa miljonääri Amerikassa, jonne niin hänen äitinsä kuin moni muu on lähtenyt, haluaa Edna työskennellä meijerissä ja asua omassa mökissä niin kuin Marta. Meijerityö kuitenkin keskeytyy, kun Ednan on velkojen vuoksi mentävä piiaksi Nybackaan. Vastaanotto on kolea. Andersin vaimo Rose päästää Ednan sisälle mutisten samalla, miten tytöt ovat kerta kerralta nuorempia:

På höften har hon en liten pojke, rödgråten och trumpen.
”Jag skulle börja i dag, var det sagt.”
Rose säger inget, ser bara trött på Edna och stiger åt sidan för att släppa in henne. Edna känner hennes blickar på sig, uppifrån och ner. ”Hur gammal är du då?”
”Fjorton.”
Hon fnyser lätt, säger något som låter som ”de blir bara yngre”, men Edna är inte säker om hon hört rätt. (155)

Andersin luonteeseen viitataan jo teoksen alussa, kun tämä houkuttelee viinaa lupaamalla tunnetun juopon sukeltamaan turbiininpyörien läpi, ja mies on hukkua. Lisäksi talon entinen piika Astrid on kadonnut, ja kyläläiset arvuuttelevat hänen kohtaloaan. Vaikka lukija arvaa, mitä on tulossa, se ei vähennä lukunautintoa – ja kuten Edna itse toteaa, hän ei kaipaa sääliä: ”Det är inte synd om mig.” Hanssonin hahmot ovat moniulotteisia ja jälleen kerran psykologisen tarkkanäköisesti kuvattuja. Teos on fiktiivinen, mutta jälkisanoissa kirjailija kertoo isoäitinsä elämän toimineen inspiraation lähteenä. Paikallinen murre ja Amerikasta palanneisiin tarttunut englanti värittävät juuri sopivasti dialogia, jota teoksessa on paljon. Antonin ja Ednan sattumalta kuulemassa keskustelussa, jossa kaksi miestä puhuvan Andersista, näkyy kielen variaatio:

”Jag vet bara att han fick komma hem i ilfart. Han lär ska ha varit efterlyst over there, men jag vet inte för vad. Inte ett penni på fickan hade han när han kom hem. Och koppor mellan benen.”
De skrattar.
”Så kan i gaa. Hä for åt fanders mä Anders.” (135)

Ulrika Hanssonin aiemmat romaanit Jaktlaget (2020) ja Fannys väg sijoittuvat niin ikään Pohjanmaalle mutta kuvaavat nykyaikaa. Kirjailijan sukellus historiaan on mitä onnistunein, ja Ann-Luise Bertellin, Annika Åmanin ja Lars Sundin rinnalla on hyvin tilaa Hanssonin kaltaiselle tarinankertojalle. Arviossani Runeberg-palkintoehdokkaanakin olleesta romaanista Jaktlaget ihmettelin, miksi teosta ei ole suomennettu. Ehkä tämä historiallinen romaani Edna Svartsjösta herättää viimein jonkun kustantamon tai suomentajan huomion. Teos on saatavissa myös äänikirjana, jonka lukee Ylva Ekblad.

Ulrika Hansson: Det är inte synd om Edna Svartsjö. Schildts & Söderströms, 2024. 288 s.

Arvio Svenska Ylen sivuilla, kirj. Marit Lindqvist

Monica Borg-Sunabacka: Hanna 1918

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Hanna 1918 kertoo jo nimessään tapahtumien ajankohdan eli eletään sisällissodan aikaa. Monica Borg-Sunabacka on toiminut Pietarsaaren kirjastossa kirjastonhoitajana. Idean kirjoittaa sisällissodasta lapsille hän sai ohjatessaan lasten lukuprojekteja.

Monica Borg-Sunabackan Hanna 1918 -romaanien kansikuvat.
Monica Borg-Sunabackan Hanna 1918 ilmestyi ruotsiksi 2019 ja suomeksi 2022. Teos kuvaa sisällissodan tapahtumia Pietarsaaressa. Kuvittaja on Supermarsu-kirjoistakin tuttu Terese Bast.

Tapahtumia kuvataan kymmenvuotiaan Hannan näkökulmasta. Kotona ovat pikkuveljet Oskar ja Ruben sekä muutaman vuoden nuorempi Lea. Hanna kaipaa isäänsä, sillä tämä on ollut poissa jo pari kuukautta – äidin mukaan hän on etsimässä töitä muualta. Hanna asuu Skatassa niin kuin monet muutkin työläisperheet. Naapurissa asuu Signe ja tämän aina vaikeuksissa oleva kaksosveli Kalle ja muutaman korttelin päässä Rut, jota Hanna kuvaa näin:

Rut oli vähän omituinen. Hän ei juuri koskaan halunnut leikkiä vaan vetäytyi mieluummin satujen ja kertomusten maailmaan. Hän luki ja viihtyi kirjojen parissa yhtä hyvin kuin leikeissä tai oikeastaan paremminkin. – – Rut asui vanhempineen parin korttelin päässä Hannasta yhdessä pikkutalossa Amerikankadulla. Rutin äiti oli tupakkatehtaalla töissä. Hanna ei tarkkaan tiennyt, mitä hänen isänsä teki. Kerrottiin, että enimmäkseen Rutin isä makasi kamarissa ja yski. (13)

Rut var lite speciell. Hon ville inte alltid leka, i stället drog hon sig till böckernas värld av sagor och berättelser. Där verkade hon trivas lika bra, eller kanske till och med bättre. – – På Amerikagatan, två kvarter från Hanna, bodde Rut med sina föräldrar i ett av de små husen. Hennes mamma arbetade i tobaksfabriken. Vad hennes pappa gjorde visste inte Hanna riktigt, men hon hade hört sägas att han ofta låg hemma i kammaren och hostade. (13)

Rut on tuttu hahmo Anna Bondestamin romaanista Kyftan (1946, Kuilu 1967, suom. Elvi Sinervo), ja jälkisanoissa tämä kytkös tuodaankin esiin. Bondestamin teos kuvaa koskettavasti kevättä 1918 lapsen näkökulmasta. Kymmenvuotias Rut valvoo öisin, koska pelkää valkoisten hakevan isänsä. Teos on omaelämäkerrallinen mutta samalla yleisinhimillinen kuvaus lapsen hädästä ja kauhusta sodassa. Lue teosta käsittelevä artikkelini. Rutin lailla myös Hannaa kauhistuttavat kadulla kivääri selässä marssivat, valkoista nauhaa käsivarressaan kantavat sotilaat. ”Ehkä oli hyvä, ettei isä ollut kotona. – – Toivottavasti hän ymmärtää pysyä kaukana kaikista valkoisista ja punaisista”, Hanna ajattelee. (54)

Tapahtumia seurataan tammikuusta elokuuhun 1918. Teoksessa kerrotaan myös maaliskuun alussa tapahtuneista surmista: seitsemän miestä teloitettiin tupakkatehtaan seinää vasten. Tapahtuma järkytti paikallisia, sillä syytökset teloitettuja kohtaan olivat epämääräisiä ja ruumiit jätettiin lojumaan pelotteeksi kaikkien nähtäväksi. Anna Bondestam kuvaa tapahtumia romaanissaan Klyftan, mutta hän on kirjoittanut aiheesta myös tietokirjassa Jakobstad, vintern 1918 – Pietarsaaren talvi 1918 (1990).

Sodankin keskellä lapset käyvät koulua, leikkivät paperinukeilla ja laskevat mäkeä. Sota ei kuitenkaan pysy vain taustalla, sillä Rutin tavoin Hanna näkee painajaisia ja Kalle ystävineen tekee vastarintaa jäisillä lumipalloilla. Yhden konkreettisen rauhallisen paikan ja suvantohetken tarinaan tarjoaa kirjasto, jonne Rut vie Hannan tutustumaan.

Lapsille suunnattuja sisällissodasta kertovia kuva- tai kertomakirjoja on todella vähän; Monica Borg-Sunabackan Hanna 1918 täyttää osaltaan aukkoa. Teos ilmestyi ruotsiksi 2019 ja suomeksi 2022. Teoksen lopussa on aukeama, jossa mainitaan muutamia sodan tärkeimpiä tapahtumia. Riittävän suuri fontti ja Terese Bastin kuvitus tekevät teoksesta helposti lähestyttävän. Tekijöiden yhteistyö jatkuu 2023 julkaistussa Agneta 1944, jossa yksitoistavuotias Agneta on lähetetty kaupungista turvaan sukulaisten luo Kruunupyyhyn. Kirjat sopivat 9–13-vuotiaille.

Monica Borg-Sunabacka: Hanna 1918. Kuvitus: Terese Bast. Egen utgivning. 2019. 116 s.

Monica Borg-Sunabacka: Hanna 1918. Suom. Riitta Palovuori. Kuvitus: Terese Bast. 2022. 112 s. (suomenkielistä kirjaa saa paikallisesta kirjakaukapasta Jakobstads Bokhandel – Pietarsaaren Kirjakauppa Oy)

Lue tekijöiden haastattelu Pietarsaaren Sanomista (29.11.2022)

Terese Bast on Pietarsaaresta kotoisin oleva kuvittaja, joka on tuttu esimerkiksi Supermarsu-kirjoista. Lisää hänen töistään.

Lisää aiheesta:

Artikkelissani Pietarsaaren surmat 2.3.1918 tapahtumista ja niiden kuvauksista kaunokirjallisuudessa: Bondestamin ohella aiheeseen ovat tarttuneet nuun muassa Leo Ågren, Kaarlo Haapanen, Kjell Westö ja Lars Sund.

Muita blogissa arvioimiani lapsille ja nuorille suunnattuja vuoden 1918 tapahtumista kertovia teoksia:

Pro lastenkirjallisuus ry:n sivuilla on lueteltu kuvakirjoja, romaaneja ja tietokirjoja liittyen sotiin (Sota, pakolaiset, evakot) ja rauhaan (Rauha, kaipuu, ystävyys).

« Vanhemmat artikkelit