Nämä sanat ovat vain sinulle on Tiina Kristofferssonin ja Vesa-Matti Toivosen toinen yhteinen aikuisille suunnattu romaani. Teos liikkuu kahdella aikatasolla, joista menneisyyteen sijoittuva vie lukijan 1940-luvun kansallissosialistiseen Saksaan – syy, miksi ylipäätään tartuin kirjaan ja hyvä niin, sillä ahmin kirjan kahdessa illassa.
Maria on jäänyt isän kuoltua huolehtimaan yksin pienestä Kissankello-kustantamosta. Hänet kuvataan teoksen alkulehdillä kaikesta huolissaan olevaksi viisikymppiseksi naiseksi, joka elää kissansa Monnin kanssa eikä edes kaipaa romantiikkaa elämäänsä. Työterveyslääkäri määrää ahdistuneelle Marialle estrogeenigeeliä, mielialalääkkeitä ja voimaharjoittelua. Onneksi romantiikka jää kuitenkin kustantamon viihdekirjailijan, 85-vuotiaan Ritva Kanervan hoidettavaksi.
Kun Helsingin Sanomat julkaisee haastattelun, jossa arvostettu psykiatri Arne Ahlfors liitetään natsi-Saksan hirmutekoihin, alkaa kustantamossa työskentelevä Kaisla tutkia asiaa. Oliko hänen kaukainen sukulaisensa osallistunut natsien Aktion T4 -eutanasiaohjelmaan murhaamalla potilaitaan Bergwaldin sairaalassa? Miksi hän oli toiminut nimellä Sören Kasser? Historiaa opiskeleva Kaisla haluaa osoittaa toisen historiantutkijan väitteet Arnen natsimenneisyydestä vääriksi. Ehkä hän voisi kirjan kirjoittamalla pelastaa samalla kustantamon.
Kaisla pääsee äkeän isotätinsä Cecilian hulppeaan kartanoon penkomaan Arnen jäämistöä. Saksaksi kirjoitetun päiväkirjan ja muiden lähteiden läpikäyminen näyttää ensin toivottomalta, mutta avuksi tulee Ritvan ihastus Martti, joka osaa saksaa – ja tekoäly. Kuka on salaperäinen N., jonka kirjeitä Arne on säästänyt? Menneisyys ei ole läsnä pelkästään Arnen jäämistön kautta, vaan osa luvuista vie lukijan tapahtumien keskelle vuosiin 1940 ja 1941.
Molemmat aikatasot pysyvät hyvin tasapainossa ja säilyttävät mielenkiintonsa. Henkilöhahmot jäävät ehkä vähän ohuiksi, mutta toisaalta viihdyin heidän seurassaan niin hyvin, että en panisi pahakseni, vaikka he seikkailisivat seuraavassakin romaanissa. Pidin myös siitä, että mukana oli monen ikäisiä hahmoja, mikä tietysti antaa lukijakuntaa ajatellen tarttumapintaa lisää. Teoksessa on myös huumoria – Martin lausuma eroottinen runo ja höyryjunan ja kumiankan risteytykseltä kuulostava hierottava saivat nauramaan ääneen. Kustantaja mainostaa teosta hyvän mielen kirjana kuten tekijöiden edellistä Kangaskauppa joen varrella -romaania. Genre ei kuulu omiin suosikkeihini, mutta teoksessa kuvattu yhteisöllisyys, se miten Maria omaksi hämmästyksekseen saa tukea monelta taholta ja alkaa uskoa ihmisten hyvyyteen, lämmittää kieltämättä tällaisena synkkien uutisten aikana.
Tekijöiden loppusanoissa on lisätietoa historiallisesta taustasta ja käytetystä lähdemateriaalista. En reagoinut ensin ollenkaan nimiin Harro ja Libertas, vaikka olisi pitänyt, sillä kyse on Harro ja Libertas Schulze-Boysenista, joista Norman Ohler kirjoittaa tietokirjassaan Soluttautujat. Rakkautta ja vastarintaa Hitlerin Berliinissä (2021). Teos teki aikoinaan suuren vaikutuksen ja kirjoitin siitä arvion.
Tiina Kristoffersson & Vesa-Matti Toivonen: Nämä sanat ovat vain sinulle. Bazar, 2025. 315 s.
Olen käyttänyt nyt puoli vuotta kuntien yhteistä E-kirjastoa luovuttuani maksullisesta lukuaikapalvelusta, mistä kerroin viime syksynä jutussani Lukuaikapalvelu vai E-kirjasto? Kokemus on ollut pääasiassa myönteinen. Valikoima on rajatumpi, ja jonkin verran olenkin ostanut äänikirjoja. Aineistoa joutuu myös usein jonottamaan kuten fyysisiä kappaleita kirjastosta. Varaaminen on kuitenkin toiminut hyvin, ja varausta odotellessa olen löytänyt aina jotain muuta kuunneltavaa – pääasiassa käytänkin E-kirjastoa kuuntelemiseen, luettavaa on tullut lainattua vain puolikymmentä kertaa. Uutta on Suosikit eli käyttäjä voi lisätä kirjan suosikkeihin, jos sitä ei halua heti lainata tai varata. Uniajastimen ongelmat on ratkaistu, mutta toivoisin vielä sellaista parannusta, että lisäaikaa voisi asettaa ilman, että kirja on suljettava ja avattava uudestaan.
E-kirjastoyksikön palvelupäällikkö Annastiina Louhisalmi summaa Kirjastolehdessä (17.6.2025) E-kirjaston ensimmäistä vuotta: noin 200000 rekisteröitynyttä käyttäjää, yli 7000 nimekettä ja 50000 lukuoikeutta. Ensimmäiset aineistolisenssit ovat vanhenemassa, ja nyt päätetään lainaus- ja varauslukujen perusteella, mitkä lisenssit uusitaan. Alkuvaikeuksien jälkeen kokoelmaan on saatu aineistoa myös isoilta kustantamoilta. Lisäksi tarjolla on yhä enemmän aineistoa muilla kielillä; ruotsin kielen harrastajana minua on ilahduttanut ruotsinkielisen aineiston karttuminen. E-kirjastoa kehitetään koko ajan, ja viimeistään ensi vuoden alussa saadaan mobiilisovelluksen rinnalle selainversio – uskoisin uudistuksen lisäävään e-kirjojen käyttöä. Tulevaisuudessa on myös mahdollista löytää aineisto Finna-tietokannasta, mikä olisi erinomainen parannus.
Louhisalmi sanoo olevansa tyytyväinen nimekemäärään, sillä kokoelma on ollut aktiivisessa käytössä. Lukuaikapalvelujen etuna pidetään usein aineiston suurta määrää, josta luulisi jokaisen löytävän helposti itselle mieluisen kirjan. Mutta asialla on myös kääntöpuolensa. ”Tutkimusten perusteella tiedetään, että pelkkä iso nimekemäärä ei ole hyvä tavoite. Tietyn rajan jälkeen käy helposti niin, että osaa aineistosta ei välttämättä lainata ollenkaan tai sitä lainataan hyvin vähän”, toteaa Louhisalmi. Olen itse huomannut saman E-kirjastoa käyttäessäni, ja kevään aikana on tullut kuunneltua useampi kirja, johon en ehkä muuten olisi tarttunut. Seuraavaksi esittelenkin kaksi romaania, jotka sopivat erinomaisesti kuunneltavaksi – molemmissa on vieläpä loistavat lukijat: Markus Järvenpää ja Jukka Pitkänen.
Sami Oskari Lahtisen esikoisromaani Dinosaureeni on kertakaikkisen hurmaava tuttavuus. Teos toimii yllättävän hyvin äänikirjana monitasoisesta rakenteestaan huolimatta. Lukija kohtaa päähenkilön sekä poikana että miehenä, jolla on jo itsellä pieni tytär. Jussi pohtii suhdettaan vastikään kuolleeseen isäänsä Ondeen ja yrittää olla toistamatta tämän virheitä. Isä keksi jatkuvasti uusia keinoja hankkia rahaa, joskaan nuo keinot eivät aina kestäneet päivänvaloa. Pontikkaa ja lääkkeitä myymällä isä yritti saada kasaan riittävästi rahaa siivousfirman perustamiseen: ”Se on duunia, jonka mikä hyvänsä apina osaa. Ja siinä liikkuu ihan älyttömät massit.” (115) Jussi muistaa isän kodin sekasotkun, ”jossa ei voinut kävellä ilman kenkiä eikä vessassa ollut kuin sanomalehtipaperia.” (114)
Tarinoita Jussista lomittavat pohdinnat kirjoittamisesta, autofiktiosta ja kertomusten totuudellisuudesta – yrittäessään vastata viimeksi mainittua koskeviin kysymyksiin tekijä tuntee uppoavansa suohon.
Tosiasiassa en edes tiedä, olenko enää kiinnostunut tekemään eroa todellisuuden ja kirjani välillä. Tähänastinen yritykseni pitää novellit ja romaanikerronta jotenkin rinnakkaisina, vuorottelevina ääninä tuntuu nyt väärältä. Ei ole romaania, eikä novelleja sen sisällä, on vain yksi kaiken niellyt Dinosaureeni. (222)
Dinosaureeni on yhtä aikaa koskettava ja hauska ja ansaitsisi ehdottomasti enemmän huomiota. Toivottavasti romaani on mukana kisaamassa Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnosta tänä vuonna (teos ilmestyi viime syksynä).
Sami Oskari Lahtinen: Dinosaureeni. Lukija Markus Järvenpää. Aula & Co, 2024. 302 s.
Joel Elstelän Sirkusleijonan mieli oli Finlandia-palkintoehdokas vuonna 2021. Ehkä kirjan laajuus (lähes 600 sivua) säikäytti tuolloin, mutta onnekseni bongasin tämän nyt E-kirjastosta. Zircco Fantasticolla menee huonosti, eikä johtaja Egon Heuchler ole voinut maksaa väelleen palkkaa moneen kuukauteen. Eletään vuoden 1940 toukokuuta, kun Egon saa kutsun pahamaineiselle Prinz Albrecht Strasselle, SS:n ja Gestapon päämajaan. Seurauksena on, että sirkus saa uuden johtajan, herra Steinwampen, joka on sirkuksen lihavaa miestäkin paksumpi ja josta huokuu hyväntuulisuuden sijaan ”piilotettua, häilyvää ilkeyttä” (54). Steinwampe on kuvattu lähes liioitellun vastenmieliseksi, ja niinpä hänen groteski loppunsa sekä hirvitti että nauratti.
Sirkus lähtee kiertueelle uusitulla natsi-ideologiaa myötäilevällä ohjelmistolla. Egon masentuu ja päästää itsensä rappiolle, mikä herätti ainakin minussa halun ravistella tyyppiä. Sirkuksesta katoaa ihmisiä, heitä hyväksikäytetään ja nöyryytetään. Viimeinen esiintyminen on Passaussa, jossa yleisön joukossa on myös Heinrich Himmler. Toisin kuin sirkuslaiset luulevat, matkan on tarkoitus jatkua toisella junalla ilman telttoja ja vaunuja Puolaan, kaupunkiin nimeltä Oświęcim, jolle on annettu saksankielinen nimi Auschwitz. Romaanin yksi vahvuus on siinä, että lukija eläytyessään henkilöiden kohtaloihin ja tulevaisuudentoiveisiin, samalla tietää enemmän kuin he ja seuraa sydän syrjällään tapahtumien kehitystä. Onko sirkuslaisilla mitään mahdollisuuksia pelastua?
Lähes kaikissa lukemissani arvioissa moitittiin romaanin pituutta. Tiivistämisen varaa olisi ollut, mutta toisaalta pikkuhiljaa kasvava piinaava tunnelma pitää lukijan otteessaan. Elstelän uusi romaani Izak (2025), joka oli Runeberg-palkintoehdokas, sijoittuu sekin Saksaan mutta 1910-luvulle.
Joel Elstelä: Sirkusleijonan mieli. Lukija Jukka Pitkänen. WSOY, 2021. 582 s.
Lue Jani Saxellin romaania ja kirjailijaa käsittelevä juttu Kansan Uutisista (30.1.2022)
”On tämä hieno ele Hitleriltä meidät tällä lailla sinne kutsua,” toteaa Alma matkaseuralaiselleen autossa, joka vie heidät Helsinkiin ja hotelli Torniin. Yöpymisen jälkeen matka jatkuu lentokoneella Riikaan ja sieltä junalla Berliiniin. Seitsemänkymmentävuotias Alma on saanut kutsun virkistysmatkalle Saksaan parinkymmenen muun kanssa. Heistä jokainen on antanut uhrinsa: Alman poika Aarne on kaatunut itärintamalla Ukrainassa. On vuoden 1943 elokuu, kun Alma kirjoittaa kokemuksistaan kirjettä kotiväelle. Elokuussa 2023 Ilonan muistisairas äiti Orvokki muuttaa senioripalvelukeskukseen, ja Alman kirje löytyy Orvokin tavaroiden joukosta. Näistä lähtökohdista alkaa Johanna Vuoksenmaan kahdessa aikatasossa kulkeva tarina Alman ”suurenmoisesta matkasta”, sukusalaisuuksista ja itse kunkin sokeista pisteistä.
Vuoksenmaa on kirjoittanut Almasta juurevan hahmon, jonka pohdinnat keskittyvät paljolti käytännön asioihin: Miten toimia, jos lentokoneessa tulee hätä? Pysyykö hän vanhana ja kankeana muiden mukana? Alma noudattaa säntillisesti sovinnaisia tapoja ja paheksuu niitä, jotka herättävät turhaa huomiota. Niin kuin Eedla, joka jo Helsingissä ravintolassa tuijottaa vihaisesti puheen pitänyttä kenraalia. Siinä missä Alma ihastelee saksalaisten sotilaiden univormuja ja hyvää järjestystä, Eedla tuo toisen näkökulman. Alman mielestä he kaikki ovat antaneet arvokkaan uhrin, mutta Eedla kertoo Saksasta palanneiden nähneen hirveitä asioita. ”Minä en olisi näitten eteen halunnut sitä uhria antaa”, hän sanoo Almalle.
Samaan aikaan…
Viereisellä raiteella seisoo tavarajuna, ja Alman ikkuna on vaunujen välisessä aukkokohdassa. Aukossa näkyy liikettä. Tavarajunan toisella puolella kulkee väkeä, ensin joku saksalaiseen univormuun pukeutunut sotilas, ja hänen perässään kauhean laihoja ja huonoihin vaatteisiin puettuja ihmisiä, miehiä, naisia ja lapsia, mistä lie pelastettuja. Alma katsoo kiitollisena sylissään lepäävää Riian hotellista mukaan saatua eväspakettia. – – Toivottavasti nuo tuntemattomat ratapihalla kulkijatkin saavat pian vatsansa täyteen ja puhdasta ylle, pääsevät nauttimaan saksalaisesta vieraanvaraisuudesta. (83)
Samaan aikaan ratapihan toisella puolella
Lopulta tulee Ezran vuoro astua ulos vaunusta. Kirkas, matala auringonvalo nostaa vedet silmiin, ja vaunun eritteitä tihkuvan hajun jälkeen ilma tuoksuu käsittämättömän raikkaalta. (84)
Alman tietämättömyys vaikuttaa paikoin liioitellulta, vaikka hän onkin iäkäs maatilan emäntä. Alman sokeuden vastakohdaksi tekstissä on lihavoituja kohtia, joiden otsikot alkavat sanoilla ”samaan aikaan”. Katkelmat kertovat natsi-Saksan julmasta todellisuudesta, joka vaikka onkin peitetty matkalaisilta, on lukijoiden tiedossa. Katkelmilla on toinenkin merkitys, joka paljastuu teoksen lopussa.
Monenlaista suvaitsemattomuutta
Toiseus ja suvaitsemattomuus ovat teoksen tärkeitä teemoja. Nykyajan tasossa pohditaan suhtautumista muihin kulttuureihin, pakolaisiin ja seksuaalivähemmistöihin. Ilona on lentoemäntä, jolla on aikuinen poika avioliitosta venäläisen Jurin kanssa. Akua kiusattiin lapsena Popov-sukunimensä vuoksi, ja nyt aikuisena hän haluaa eroon siitä. Ilonan somalitaustainen kosmetologi ja hänen tyttärensä törmäävät rasismiin lähes päivittäin. Eikä edes Akun suloinen ja kaunis tyttöystävä ole vapaa ennakkoluuloista. Yhdeksi teemaksi voi nostaa halun valikoida muistoja: Alma miettii, mistä kirjoittaa kotiväelle ja mistä ei, ja kun Ilonalle paljastuu salaisuus menneisyydestä, hän päättää salata sen pojaltaan.
Alman esikuva on Vuoksenmaan isoisoäiti, jonka matkakirjeessään osoittama ihailu natsi-Saksaa ja Hitleriä kohtaan hämmästytti perhettä. Kuten kirjailija teoksen jälkisanoissa toteaa, voimme vain arvailla omia sokeita pisteitämme.
Johanna Vuoksenmaa: Suurenmoinen matka. Otava 2025. 416 s.
Norman Ohler: Soluttautujat. Rakkautta ja vastarintaa Hitlerin Berliinissä. Suom. Raija Nylander. Like 2021. 448 s.
Hitlerin vastustajista ja heidän kohtaloistaan on kirjoitettu niin romaaneja kuin tietokirjoja ja tehty elokuvia. Harro ja Libertas Schulze-Boysenin tarina on tullut laajemmin tunnetuksi vasta tällä vuosituhannella. Norman Ohler tutustuu heidän ympärilleen kehittyneeseen vastarintaverkostoon, kun 75-vuotias Hans Coppi ottaa yhteyttä häneen. Coppin äiti joutui pidätetyksi, kun verkosto paljastui. Hän synnytti vankilassa, ja kahdeksan kuukautta myöhemmin hänet teloitettiin.
Ohler kertoo alkuun lapsuusmuiston, joka kuvaa hyvin sitä, miten monet tavalliset ihmiset alistuivat ja vaikenivat. Ohler on kahdentoista ja pelaa lautapeliä isoisänsä kanssa. Koulussa näytetty dokumentti keskitysleirin vapauttamisesta saa hänet tivaamaan isoisältään, mitä tämä tiesi asiasta. Rautatieläisenä toiminut isoisä kertoo vastahakoisesti, miten eräänä lumisena iltana karjankuljetusvaunuista koostuva tavarajuna ajaa sivuraiteelle. Hän menee tutkimaan junaa lähemmin ja huomaa, kuinka tuuletusaukosta ilmestyy lapsen käsi, joka laskee narun päässä olevan peltimukin alas ja kaappaa sillä lunta.
Ihmisiä, ei karjaa! Ihmisiä karjankuljetusvaunuissa, mutta sehän on kuljetusmääräysten vastaista! Sikamaista. (13)
Vilkaisu papereihin toimistossa kertoo junan olevan matkalla Theresienstadtiin (Terezin nykyisessä Tšekissä). Hän yrittää palata junan luo, mutta SS-miehen karjaisu saa palaamaan toimistoon.
Kukapa [sota-aikana] kuljetusmääräyksistä piittaisi. Sotavankeja varmaan, venäläisiä. Hän tiesi kuitenkin, ettei se pitänyt paikkaansa. Juna oli tullut lännestä. Käsi oli lapsen käsi. Hän tiesi myös, ettei hän puuttuisi asiaan mitenkään. ”Pelkäsin SS:ää.” (13)
”Kaikesta muusta on pulaa paitsi julmuuksista ja pervitiinistä.”
Valtiotieteitä opiskeleva, yhteiskunnan uudistumista vaativa Harro Schulze-Boysen julkaisee ystäviensä kanssa Gegner (Vastustaja) -nimistä lehteä, joka tarjoaa alustan moninaisille mielipiteille. Pitkään hän uskoo, että ”ruskeapaitojen” ja vasemmistolaisten erimielisyydet voidaan ratkaista keskustelemalla. Hänen käsityksensä muuttuu, kun hänet pidätetään 1933 ja hakataan niin pahoin, että hän kärsii seurauksista loppuelämänsä. Harroa juoksutetaan pihalla samalla kun keskellä seisovat SS-miehet ruoskivat häntä. Hänen reisiinsä viilletään hakaristit.
[J]okaisen käänteen myötä Harron viha kasvaa määrättömäksi, koska ne vievät häneltä niinä hetkinä uskon, perusluottamuksen omaan kaikkivoipuuteen. Sillä tämä sama Harro on pystynyt siihen saakka sovittelemaan aina kaikkien välit. Ainakin hän on niin ajatellut. Nyt hän ei enää ajattele niin. Nyt hän ei pysty enää lainkaan ajattelemaan kirkkaasti vaan tuntee pelkkää kipua. Nyt hänen on taisteltava, mikään muu ei hyödytä enää mitään. Hän on yrittänyt sitä argumenteilla, sanoilla, se on ollut liian vähän, se on riittämätön keino ja kerrassaan kehno konsti, kun vastustajana on kansallissosialismi. (23–24)
Monet uskoivat, ettei Hitlerin suosio kestäisi, mutta natsit olivat ”luultua sisukkaampia ja juonikkaampia – ja ennen kaikkea väkivaltaisempia” (56). Harro siis selviää, mutta hänen ystävänsä, puoliksi juutalainen Henry ei kestä kidutusta vaan menehtyy. Myöhemmin Harro yritetään pakottaa myöntämään, että kyse oli itsemurhasta.
Varakkaasta, kuuluisasta suvusta tuleva Libertas saa työtä Metro-Goldwyn-Mayerin elokuvastudion tiedostusosastolta. Työntekijöitä tarvitaan, koska yhtiö irtisanoo vuonna 1933 suuren osan juutalaistaustaisista. Kansallissosialistien moniaalle ulottuvasta vallasta kertoo se, että Goebbels lähettää Los Angelesiin sensorin. Hollywood alistuu siihen, että kohtauksia leikataan pois ja jopa juonta muutetaan, koska Saksan elokuvalain mukaan natsikriittisen elokuvan tuottanut yhtiö joutuu pannaan myös tulevien elokuvien osalta. Ohler kertoo myös, minkälaisen kohtalon koki The mad dog of Europe -elokuva, jota työstettiin jo 1933 ja joka olisi paljastanut natsien juutalaisiin kohdistaman vainon.
Idealismia ja vastarintaa
Harro työskentelee ilmailuministeriössä ja pääsee myöhemmin pääesikunnan mukana tapahtumien keskipisteeseen, kun hänestä tulee yhteyshenkilö, joka saa tietoa monien pääkaupunkien varustelutilanteesta ja muista arkaluonteisista asioista. Libertasin työpaikka vaihtuu Kulttuurielokuvakeskukseen. Työssään hän yllättäen törmää sotilaiden rintamalta lähettämiin valokuviin, joissa kuvataan muun muassa ”erikoiskäsittelyjä” eli teloituksia. Libertas yrittää kerätä kuvista todistusaineistoa natsien toimista, mutta kuvat eivät säily.
Verkostolla ei ole varsinaista johtajaa, kyse on enemmänkin useista pienistä toisiinsa yhteydessä olevista ryhmistä ilman hierarkiaa. Ohler toteaakin, että ”kolme vuosikymmentä myöhemmin, 1970-luvulla, poststrukturalistit Pariisissa keksivät käsitteen tälle muodolle: rihmasto” (239). Mukana oli yli 150 henkilöä kirjailijoista ja lääkäreistä upseereihin ja opiskelijoihin. Aatetausta oli yhtä kirjava, mukana oli konservatiiveja, kommunisteja, puolueettomia, juutalaisia ja ateisteja – ja lähes puolet oli naisia. Valtionpoliisin erikoisryhmän nimitys verkostolle oli Die Rote Kapelle, Punainen orkesteri, sillä ryhmää pidettiin Neuvostoliiton masinoimana, ja sellaisena se haluttiin esittää totuuden paljastuttua ja vielä sodan jälkeenkin. Mutta niin kuin Ohler toteaa, he olivat idealistisia, ”tavallisia berliiniläisiä” (334), minkä Hitler ei halunnut tulevan julki.
Tarinallinen tietokirja, joka vetää kuin jännitysromaani
On helppo arvata, kuinka tämänkin vastarintaliikkeen käy, mutta se ei vähennä teoksen mielenkiintoa lainkaan. Ohler on käyttänyt lähteinään päiväkirjoja, kirjeitä, kuulustelupöytäkirjoja ym. materiaalia ja viitoittanut tekstinsä tarkoin. Tämä ei kuitenkaan estä häntä kuvailemasta tapahtumia hyvinkin yksityiskohtaisesti kaunokirjallisuudesta tutuin keinoin. Muutamin paikoin maalailu lyö yli, kuten vaikkapa silloin kun kirjailija kuvailee, kuinka ”Libertas nousee ylös, vetäisee päänsä yli yöpaidan, jossa on pyöreä kaula-aukko, ja nakkaa sen avoimeen vaatekaappiin. Tänään on erityinen päivä.” (47) Tästä huolimatta teos pitää otteessaan, mikä kertoo sekä aiheesta että kirjoittajan taidosta. Ohlerin aiempi teos Hitlerin tabut (2016) kuvaa huumeiden laajaa käyttöä Kolmannessa valtakunnassa.
Dokumenttielokuvassa Vastarintaliikkeen naiset, joka on esitetty Yle TV 1 -kanavalla 8.2.2021, kerrotaan muun muassa Libertas Schulze-Boysenista ja Hans Coppin äidistä Hildestä. Dokumentti on katsottavissa Yle Areenassa. Lue myös Kulttuuritoimituksen esittely dokumentista (kirj. Hanna Telakoski).
Teosta on arvioitu mm. seuraavissa lehdissä:
He yrittivät kaataa Hitlerin, Helsingin Sanomat (kirj. Miska Rantanen)
Kirjallisuutta ja tutkimusta 