Helena Pilke: Sanomalehtien sisällissota
”Mikä oli sanomalehtien rooli siinä, että maa luisui sisällissotaan?” Tähän kysymykseen Helena Pilke etsii vastausta teoksessaan Sanomalehtien sisällissota. Pilke tarkastelee laajasti sanomalehtiä vasemmisto–oikeistoakselilta; yhteensä lehtiä on 37, jos molempien osapuolten Tiedonantolehdet lasketaan mukaan. Pilke käy läpi lehtiä maaliskuusta 1917 toukokuuhun 1918. Vuoden 1917 tapahtumat – tsaarin kukistuminen Venäjällä, elintarvikepula ja monet lakot, joista rajuimpana marraskuun yleislakko – ja niihin reagointi ovat tietysti olennaisia, kun tutkitaan sotaan johtaneita syitä. Sotakevään tapahtumat ja niistä uutisointi ovat kiinnostavia, vaikka tuolloin molemmilla puolilla oli lehtien ilmestymisessä katkoksia riippuen siitä, kuka mitäkin aluetta hallitsi.
Teoksesta oli poikkeuksellisen haastava kirjoittaa arviota, ja siksi päätinkin toimia vähän eri tavalla. Seuraavien kysymysten avulla pystyn toivoakseni tuomaan esiin niin teoksen ansiot kuin myös ne puolet, jotka häiritsivät itseäni.
Mitä aiheita lehdistö käsitteli maaliskuusta 1917 toukokuuhun 1918?
Vaatimus kahdeksan tunnin työajasta herätti puolin ja toisin kiivasta sananvaihtoa, koska painostusta yritettiin saada aikaan lakoilla, joista maatalous kärsi. Tuusulalaisen Järvenpään kartanon omistaja uhkasi jopa myydä lehmät teuraaksi lakon vuoksi. Kirjapainoalan lakko, elintarvikepula, niin sanotut voimellakat Turussa ja tietysti marraskuun yleislakko väkivaltaisuuksineen nousivat otsikoihin. Mainittakoon, että kahdeksan tunnin työaika vahvistettiin vasta yleislakon jälkeen marraskuun lopulla.
Lokakuun 1917 vaaleista on jonkin verran asiaa, mutta sitä, miten valtalakia ja eduskunnan hajottamista käsiteltiin lehdistössä, olisi voinut tuoda enemmän esiin. Valtalain vahvistamatta jättämistä on kuitenkin pidetty yhtenä syynä sotaan ajautumiselle.
Miten lehdet kommentoivat vastapuolen järjestyskaarteja?
Kaartien perustamista ja kommentointia käsitellään teoksessa laajasti. Kaarteja perustivat niin porvarit kuin työväestö (kaarteja oli toki ollut jo suurlakon aikana 1905), ja kun molemmilla puolilla huolestuttiin vastustajan aikeista, oli nimittely sen mukaista. Työväen lehdet käyttivät lahtarikaarti-nimitystä jo keväällä 1917, astetta vahvempaa kieltä olivat verikaarti ja verihurtat: ”Karttakaa työläiset, verihurttain pimeitä puuhia!” (117) päättää vaasalainen Vapaa Sana juttunsa Kaskisten suojeluskunnan perustamisesta. Toisaalta oikeistolehdet heittivät nimityksen takaisin ja syyttivät työväenkaarteja lahtareiksi.
Ainoana maltillisena kommenttina Pilke nostaa Savon Työmiehen päätoimittajan Taavi Tainion kirjoituksen ”Vaarojen keskellä”, jossa tämä peräänkuuluttaa yhtenäisyyttä. Mutta kuten Pilke toteaa, rauhanrakentajien ”sanat kaikuivat kuuroille korville” marraskuun 1917 tulehtuneessa ilmapiirissä. Itse sodan aikana propaganda kiihtyi ja vastustajan demonisointi johti liioiteltuihin ja valheellisiin juttuihin vastustajan tekemistä kidutuksista ja murhista.
Miksi tarkasteltavaksi valittu ajanjakso päättyy Mannerheimin voitonparaatiin?
Tarkastelun päättäminen Mannerheimin 16.5.1918 pitämään voitonparaatiin Helsingissä on sikäli perusteltua, että ”[h]uhti-toukokuussa 1918 valkoiset lopettivat voittajan oikeudella työväenlehtiä” (316). Esimerkiksi sosiaalidemokraattinen Työmies, joka oli levikiltään Suomen suurin lehti, ilmestyi viimeisen kerran 12.4. Sen seuraajaksi perustetusta Suomen sosialidemokraatista ilmestyi vain yksi numero toukokuussa, minkä jälkeen lehti jatkoi ilmestymistä vasta syyskuun 12. päivä.
Vaikka teos on laaja jo tällaisenaan (371 sivua), olisin toivonut jonkinlaista katsausta kesän ja syksyn 1918 lehtiin ja kommentteja vankileirikatastrofista ja armahduksia koskevasta keskustelusta. Näin mukaan olisi saatu esimerkiksi Hjalmar Linderin kuuluisa ”Nog med blodbad” -kirjoitus (”Jo riittää verilöyly”), joka julkaistiin Hufvudstadsbladetissa niinkin varhain kuin 28.5. Tätä vankien huonoa kohtelua ja joukkoteloituksia soimaavaa kirjoitusta kommentoitiin ahkerasti ja se julkaistiin suomennettuna useissa suomenkielisissä lehdissä.
Mitkä ovat johtopäätökset?
”Muuttuivatko sanat teoiksi?” kysyy Pilke päätösluvussa. Vastaus on, että sanomalehdistön vaikutus oli ”ainakin merkittävä”.
”Vastaavanlaista väheksyntää ja mustamaalausta, parjausta ja herjausta tuskin löytyy milloinkaan muulloin ilmestyneistä suomalaisista sanomalehdistä.” (327)
Ylilyönteihin sorruttiin nimenomaan molemmissa leireissä. Syyllisiä eivät olleet vain työväenlehdet, jotka olivat ”agitaattoreiksi kutsuttujen puhujien työn jatkajia”, kuten Pilke toteaa Touko Perkon teokseen Kaksi vapaussotaa (2022) viitaten, vaan ”nykymittapuulla lähes käsittämättömän räväkkä kielenkäyttö osattiin myös porvarillisissa lehdissä [– –].” (324)
Mitkä ovat tutkimuksen ansiot?
Pilke on tehnyt valtavan työn, mistä kertovat runsaat sitaatit ja lähes 40-sivuinen viiteosio. Tutkimuksen yksi ehdottomista ansioista on lukuisat sitaatit, joissa toimittajien ja pakinoitsijoiden värikäs kielenkäyttö pääsee esille. Teoksen käyttöä lähde- ja hakuteoksena helpottavat sisällysluetteloon merkityt alaluvut ja tarkka viitoitus. Näiden lisäksi henkilöluettelo olisi ollut hyvä lisä. Teoksen lopussa olevasta taulukosta on helppo tarkistaa lehtien keskeiset tiedot, kuten puoluekanta, päätoimittaja, levikki ja ilmestymistiheys.
Mikä teoksessa häiritsi?
Pilke kysyy päätösluvussa, jälleen Perkon tutkimukseen viitaten, että ”mitä [työväenliike] vielä olisi voinut vaatia”, kun sen tavoitteet oli jo saavutettu tai ”ne olisi voitu saavuttaa ilman verenvuodatusta”. Tällaista johtopäätöstä ei voi tehdä edeltävän lehdistötutkimuksen perusteella eli kyse on tekijän omasta näkökannasta, mihin hänellä on tietysti oikeus. Teoksen lähdeluettelossa on mainittu Risto Alapuron vuonna 2017 suomennettu Valtio ja vallankumous Suomessa, joka alkuaan ilmestyi englanninkielisenä 1988. Nimenomaan Alapuro mainitsee valtalain yhtenä sisällissodan taustatekijänä. ”Eräässä mielessä valtalain käsittely johti porvarilliseen vallankaappaukseen”, kirjoittaa Alapuro ja katsoo, että ”kamppailussaan vallasta sekä sosialistit että porvarilliset ryhmät käyttivät hyväkseen valtion heikkouksia”.
Olen sisällissodan esityksiin kirjallisuudessa perehtynyt kirjallisuudentutkija, ja ehkä juuri siksi kiinnitin huomiota siihen, että tekijä johdannossa mainitsee 2000-luvulla ilmestyneistä ”hyvistä teoksista” ensimmäisenä Esko Salmisen tietokirjan Päättymätön sota 1918 (2007). Teos herätti kiivasta keskustelua väittämällä, että nykytutkimus ja -kirjallisuus myötäilevät sisällissodan häviäjiä. Salminen mainitsee nimeltä useita kirjailijoita ja tutkijoita; osansa saa tietysti myös Väinö Linna. Keskustelua käytiin muun muassa Helsingin Sanomissa (17.10.2007) jossa mainitut kirjailijat ja tutkijat saivat vastata syytöksiin. Niin ikään Perko sortuu samankaltaisiin moitteisiin omassa teoksessaan.
Helena Pilke: Sanomalehtien sisällissota. Vastapaino, 2025. 371 s.
Pilkkeen tarkastelemat lehdet ovat vapaasti luettavissa Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot -sivulla
Teosta on arvioitu seuraavissa medioissa:
Helsingin Sanomat, kirj. Unto Hämäläinen
Kansan Uutiset, kirj. Veli-Pekka Leppänen
Kulttuuritoimitus, kirj. Kimmo Ylönen
Kirjallisuutta ja tutkimusta 