Avainsana-arkisto: naiset

Elin Svedlin: Fyra flickor vid fronten

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Sisällissodan jälkeen, ja osittain jo sen aikana, monet mukana olleet halusivat kertoa kokemuksistaan. Lehdissä julkaistujen kertomusten lisäksi ilmestyi useita muistelmateoksia, ja sanomattakin on selvää, että valtaosa kirjoittajista oli miehiä. Muutamia naisia oli kuitenkin joukossa: aiemmin esittelin Dagmar Ruin Ramsayn kaksiosaisen Till gröna bataljonen (1919), jossa hän kuvaa vaiheitaan sairaanhoitajana valkoisten joukon mukana. Tällä kertaa vuorossa on Elin Svedlinin muistelmateos Fyra flickor vid fronten (1919), joka kuvaa neljän nuoren vaasalaisnaisen toimintaa kanttiininpitäjinä valkoisten huoltojoukoissa. Tyyliltään nämä teokset eroavat kuin yö ja päivä.

Kuvitusta Elin Svedlinin teoksessa Fyra flickor vid fronten.
Kuva sivulta 105: På väg österut. Matkalla itään kohti Viipuria.

Svedlinin teos alkaa helmikuun alusta ja päättyy toukokuun puoliväliin eli Mannerheimin voitonparaatiin Helsingissä 16.5. Tytöt olivat mukana Vilppulasta Tampereelle ja aina Viipuriin saakka. Kanttiini pystytettiin monenlaisiin tiloihin kansakouluista mökkeihin. Ennen kuin voitiin ajatella ruoan laittoa, oli haettava puita, jotta saadaan tilat lämpimiksi, haettava vettä ja siivottava paikat ja järjestettävä niin keittiö kuin ruokailutila valmiiksi. Toisinaan he joutuivat hankkimaan itse myös ruokatarvikkeet. Ruokalista oli ymmärrettävistä syistä vaatimaton: aamulla tarjottiin teetä ja puuroa tai voileipiä, lounaalle ja päivälliseksi keitettiin ”hernekeittoa, kaalikeittoa, kalakeittoa, velliä tai puuroa”. Kahvia ja teetä keitettiin jopa keskellä yötä hyökkäykseen lähteville tai taisteluista tuleville pojille.

Kanttiininpitäjät kuuluivat huoltojoukkoihin ja heidät sijoitettiin rintaman taakse. Niinpä teoksessa kuvataan taisteluja vain etäältä: tytöt kuulevat tykkien jylinän, kuularuiskujen papatuksen ja näkevät rakettien räjähtävän horisontissa. Matkalla paikkakunnalta toiselle he näkevät taistelujen aiheuttamat tuhot: puusto on pirstoutunut, palaneista rakennuksista on jäljellä vain mustat savupiiput, pelloilla ja ratavalleilla makaa ruumiita. Punaiset, joita he kohtaavat, ovat joko kuolleita tai vankeja. Lylyn asemalla he näkevät punaisia siivoamassa asemapäälliköksi jätetyn pastorin komennossa. Osittain olimme valmiit meitä kohdanneeseen näkyyn, kirjoittaa Svedlin, mutta ”smutsen och osnyggheten, också helt ytligt betraktade, trotsar varje beskrivning” (44). Vapaussotakirjallisuudessa punaisiin liitetään usein likaisuus ja saastaisuus; tässä näyn kerrotaan uhmaavan kuvausta. Messukylään tuotujen vankien joukossa on myös naissotilas:

Till folkskolan hade man under morgonens lopp kommit med fångar, bl. a. en kvinnlig soldat klädd i manskläder, hjälm och stövlar. Vi hade obehag av att se henne. Men när vi samtidigt hörde det angränsande bullret av pågående strid i Tammerfors, kände vi oss knappast vara i stånd till att tycka synd, ifall hon blev skjuten. (78)

Miesten vaatteisiin pukeutuneen naissotilaan katsominen on epämiellyttävää. Kun vielä Tampereelta kantautuu taistelujen melu, on Svedlinin mielestä mahdotonta tuntea sääliä, vaikka hänet ammuttaisiin. Viipurissa tytöt kuulevat tarinoita punaisten vallan ajalta: lääninvankilassa tehdyistä murhista, ryöstelystä ja pakko-otoista rintamalle ja linnoitustyöhön. Sen sijaan Svedlin ei hiisku sanaakaan valleilla surmatuista yli kahdestasadasta venäläisestä tai venäläisenä pidetystä eikä muistakaan valkoisten terroriteoista.

Tytöt ovat nuoria opiskelijoita, kuten monet niistä sotilaista, joista he huolehtivat. He ovat ”meidän poikiamme” (våra gossar, våra pojkar): tuttuja poikia kutsutaan lempinimillä kuten ”Privatlöjtnanten”, ”Timpi”, ”Sidensvansen”, ”Hulda”, ”Kapitongen”, ja osalle annetaan kuvaavia nimiä kuten ”Den lilla gråa” ja ”En mörk i staben”. Tätä tapaa moitittiin parissa arviossa, sillä ulkopuolisille nimet eivät kerro mitään. Tyttöjen järjestämistä tiloista tuli pojille eräänlainen turvasatama, jossa juteltiin enimmäkseen muista asioista kuin taisteluista, pilailtiin ja naurettiin: ”’Det allra heligaste’ blev munterhetens hemvist” (25). Tietysti myös valkoisia kaatuu, eikä osa tutuista pojista palaa taisteluista. Yksi järkyttävimmistä tapahtumista on, kun vahdissa kuolee kaksi omien luoteihin. Svedlin kuvaa koskettavasti vaasalaispojat tunteneen upseerin surua.

Teoksessa on useita Will Burmanin piirroksia. Lasse, yksi tytöistä, uhkaa lähteä kotiin Vaasaan, koska on huolissaan työpaikastaan, mutta hänet puhutaan ympäri. Oikeassa reunassa itkevä mies lienee Burman itse.

Teos on helppolukuinen ja viihdyttävä, sillä Svedlin kirjoittaa sujuvasti ja kertoo runsaasti hauskoja anekdootteja. Milloin Lasse (yksi tytöistä) saa kattilallisen hapanta maitoa päälleen, milloin puuro leviää lattialle, minkä seurauksena yksi jos toinen sisään tulevista pyllähtää nurin: ” Den dagen fick vi våra liv betydligt förlängda!” (57) Joidenkin upseerien ylimielinen käytös ja tolkuttomat vaatimukset lampaankotleteista ja pihveistä kuitataan useimmiten naurulla. Tampereella tytöt tutustuvat ruotsalaiseen majuri Martin Ekströmiin, joka on pyytänyt heidät huoltojoukkoihinsa. Ekström oli pidetty upseeri ja osoittautuu maineensa veroiseksi. Hän antaa kanttiininpitäjien päättää ruoka-ajat, ja Viipurissa tytöt määräävät jo niin varmoin äänenpainoin, että Ekström joutuu selittämään tilojen omistajalle, ettei hänen auta kuin totella: ”Se, flickorna är vana att bestämma om allt så’nt här, det är deras specialitet och jag har bara att lyda.” (129)

Tytöt eivät koskaan valita, he ovat iloisia ja reippaita, innokkaita tekemään työnsä ja aina valmiita lähtemään joukkojen mukana eteenpäin. Kuinka todenmukaisesti Svedlin kuvaa tapahtumia, on aivan eri juttu. Luulisi huumorintajun ainakin toisinaan pettäneen kovissa olosuhteissa. Mitä tulee taisteluihin, kirjoittajalla on lähinnä toisen käden tietoa tai hän valottaa vain yhtä puolta, kuten kertoessaan kuinka jääkäriluutnantti Melinin joukoista ei kaatunut yhtäkään miestä Näsilinnan valloituksessa (97). Näin kertoo myös Heikki Ylikangas Tie Tampereelle -teoksessaan (1993, 394–421). Tosin Melin joukkoineen joutui vetäytymään vielä saman päivän aikana Näsijärven jäälle ja silloin 192 miehestä oli jäljellä enää 112.

Onko Svedlinin teoksella siis muuta kuin kuriositeettiarvoa? On toki. Teos valottaa kevään 1918 tapahtumia yhdestä, joskin kapeasta näkökulmasta. Naisten kirjoittamat muistelmat ja romaanit sisällissodasta ovat olleet marginaalissa aina 2000-luvulle saakka. Svedlinin kuvaamat nuoret ovat ehkä ensimmäistä kertaa päässeet irti kodin ja vanhempien kontrollista, ja heidän elämänilonsa loistaa myös sodan keskellä.

Will (Wilhelm) Burmanin Kampdagar i Tavastland ilmestyi samana vuonna, ja muutamat kriitikot arvioivat Svedlinin ja Burmanin teokset yhdessä. Molemmissa teoksissa on Burmanin piirroksia, ja kaiken lisäksi Burman (1919, 29) viittaa vaasalaistyttöihin arvellen heidän jäävän historiaan, sillä niin suurta vääryyttä keittotaidolle tehtiin:

I officersköket regera fyra studentskor från Vasa med namn som säkerligen skola bliva historiska ju mer tiden lider. Där begås grova synder mot allt vad kokkonst heter.

Puuro oli milloin kovaa, milloin vetelää, mutta tyttöjen hyväntuulisuus korvasi ruoanlaittotaidoissa olleet puutteet.

Men det som felades i matlagningsväg ersattes i rikaste mått av de fyra flickornas härliga,
soliga humör – och våra hästmagar.

Svedlinin tyyliä kiitettiin arvioissa, samoin kuin hänen psykologista silmäänsä sotilaiden kuvauksessa. Fyra flickor vid fronten voisi kiinnostaa myös nykylukijoita, ja teoksen toivoisi olevan paremmin saatavilla, mutta tällä hetkellä tekijänoikeudet ovat vielä voimassa, joten se ei ole vapaasti netissä luettavissa.

Elin Svedlin: Fyra flickor vid fronten. Helsingfors Holger Schildts förlagsaktiebolag, 1919. 137 s.

Teoksen saatavuustiedot Finna.fi-sivulla

Arvio Svenska Tidningen 02.07.1919, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot

Arvio Wiborgs Nyheter, 17.06.1919, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot

Tietoa Wilhelm Burmanista Minä olin siellä. Elämää sodan aikana / Jag var där. Livet under kriget -sivustolla. Sivulla myös akvarelleja Burmanin Röda och Vita -sarjasta.

Burmanin teos Kampdagar i Tavastland on vapaasti ladattavissa Helsingin yliopiston julkaisuarkistosta

Anne Helttunen & Annamari Saure: Kynällä raivattu reitti. Suomalaisia kirjailijanaisia

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Naisten historiaa on viime vuosina nostettu esiin useissa tietokirjoissa. Anne Helttusen ja Annamari Sauren Kynällä raivattu reitti (2024) esittelee 35 naiskirjailijaa 1600-luvulta viime vuosisadan puoliväliin. Mukana on tuttujen nimien (esimerkiksi Fredrika Runeberg, Saima Harmaja) ohella useita vähemmän tunnettuja kirjailijoita. Yhteistä on se, että he kaikki kirjoittivat kaunokirjallisuutta: runoja, novelleja ja romaaneja. Johdantoon on koottu vähän tilastotietoa valitusta joukosta: seitsemällätoista naisella oli muitakin opintoja kuin alkeiskoulu, yhdellätoista oli opettajatausta, yhdeksäntoista oli naimissa ja naimattomista ainakin kaksi eli parisuhteessa naisen kanssa.

Kansikuva Anne Helttusen & Annamari Sauren teoksesta Kynällä raivattu reitti.

Tekstien pituus vaihtelee kymmenen sivun molemmin puolin. Jokaisen esittelyn jälkeen on teosluettelo ja Lähteillä-osio, jossa tekijät avaavat, millaisten lähteiden kautta he ovat sukeltaneet kirjailijan elämään ja teoksiin. Erityisen kiitoksen ansaitsee se, että lukijaa innostetaan tutustamaan itse teoksiin kertomalla niiden saatavuudesta, sillä varsinkaan vanhempia kirjoja on turha etsiä kirjaston hyllystä. Onneksi monet löytyvät digitoituina Kansalliskirjaston julkaisuarkisto Doriasta, josta kirjan voi ladata vaikka omalle koneelle (ks. myös Projekti Lönnrot ja Projekti Gutenberg).

Usein esiin nousee tekijöiden henkilökohtainen suhde kirjailijan tuotantoon: isosiskon hyllystä löytyneet Rebekka Räsäsen nuortenkirjat, samastuminen Saima Harmajan runoihin ja innostus päiväkirjan kirjoittamiseen tai Tulenkantajien sytyttävä vaikutus. Tarkemmat lukukohtaiset lähteet ovat teoksen lopussa samoin kuin henkilöhakemisto. Tekstin joukossa on useita tietolaatikoita, jotka syventävät ajankohtaan liittyviä aiheita. Fredrika Wilhelmina Carstensin yhteydessä kerrotaan köynnösvertauksesta, joka esiintyy paitsi Carstensin kirjeromaanissa Murgrönan (1840, suom. Muratti 2007) myös muissa 1800-luvun romaaneissa. Naisen ajateltiin turvaavan mieheen kuin hauras muratti, joka kietoutuu suojaa hakien vahvan tammen ympärille. Alli Nissisen yhteydessä kerrotaan Marttaliitosta, jonka perustajäsen hän oli. Elsa Heporauta oli monessa mukana, ja hänen yhteydessään kerrotaankin ensimmäisistä tieteiskirjallisuutta kirjoittaneista naisista, kansanopistoista ja Kalevala korusta.

Kuvakoosteessa 1900-luvun alkupuolen kirjailijoita.
Viikonloppuna 5.–7.7.2024 vietettiin jälleen Wanhan voiman päiviä; tapahtuma vetää Oulaisiin joka kesä tuhansittain ulkopaikkakuntalaisia (kävijämäärä liikkuu 15 000–20 000 välillä). Alueelle siirretyn Käpylän koulun yläkerrassa on koulumuseo, josta löytyi tämä kuvakooste. Näistä kymmenestä naiskirjailijasta kuusi on esitelty Kynällä raivattu reitti -teoksessa.

Teoksesta löytyy siis paljon hyvää, mutta sivumäärä (esittelyjen osuus on noin 450 sivua) on väistämättä pakottanut karsimaan sisältöä. Maila Talvion esittelyssä havahduin ihmettelemään, miksi kirjailijan tiiviit yhteydet kansallissosialistiseen Saksaan kuitataan vain maininnalla 1930-luvulla tehdyistä luentomatkoista (samaan kiinnitti huomiota Suvi Ahola arviossaan Helsingin Sanomissa 18.3.2024). Ovatko tekijät halunneet esittää kirjailijat mahdollisimman myönteisessä valossa? Kieltämättä havainto sai miettimään, mitä muuta on jätetty ”rivien välistä” luettavaksi. Teosta on moitittu myös siitä, että sekä kustantaja että tekijät puhuvat tutkimuksesta, vaikka kyse on aiempiin tutkimuksiin perustuvasta tietokirjasta (keskustelusta lisää Kritiikin uutisissa). Joissakin arvioissa on myös pidetty turhana Minna Canthin ja muiden tunnettujen kirjailijoiden mukaan ottamista. Itse näen heidät eräänlaisina solmukohtina, jotka auttavat asemoimaan oudommat nimet kirjallisuuden kartalle. Mainittakoon esimerkkinä, että ennen ja jälkeen Canthin esitellyt Theodolinda Hahnsson ja Hanna Ongelin saavat enemmän tilaa kuin Canth. Toki henkilögalleria olisi voinut olla täysin erilainen, mutta kyse on tekijöiden subjektiivisista valinnoista. Tämä heille sallittakoon, vaikka onkin myönnettävä, että petyin suuresti, kun Sigrid Backman ei ollut esiteltyjen joukossa. Backman kirjoitti sisällissotaromaaneissaan Ålandsjungfrun (1919) ja Familjen Brinks öden (1922) ymmärtävästi ja myötätuntoisesti hävinneistä punaisista nousten näin F. E. Sillanpään ja Runar Schildtin rinnalle. Lisäksi häntä on kiitetty itsenäisistä naishahmoista.

Kaiken kaikkiaan teos on hyvä kokonaisuus, joka esittelee monia kiinnostavia kirjailijakohtaloita ja houkuttelee tutustumaan syvemmin heidän elämänvaiheisiinsa ja tuotantoonsa. Lainasin kirjan kirjastosta, mutta koska löysin teoksesta muutamia uusia nimiä sisällissodasta kirjoittaneiden listaani ja koko liudan lähteitä, tämä kirja tulee hankittua itselle joko e-kirjana tai fyysisenä kappaleena.

Anne Helttunen & Annamari Saure: Kynällä raivattu reitti. Suomalaisia kirjailijanaisia. SKS kirjat, 2024. 491 s.

Teoksesta myös:

Kiiltomadon sivuilla (kirj. Marissa Mehr) ja Tuijata. Kulttuuripohdintoja-blogissa

Suvi Aholan arvio Helsingin Sanomissa

Silvia Hosseinin arvio Suomen Kuvalehdessä

Keskustelua teoksesta Kritiikin uutisissa maaliskuussa 2024 (osallistujina Kati Launis ja Jasmine Westerlund sekä teoksen tekijät)

Laura Mauro: Otavaisen olkapäillä

Julkaistu Kirjoittaja: 2 kommenttia

Kauhukertomus, joka sijoittuu Suomen sisällissotaan kuulostaa mielikuvitukselliselta ja mahdottomalta toteuttaa, mutta Laura Mauro vetää pisteet kotiin. Otavaisen olkapäillä on upeasti kirjoitettu ja kerrottu tarina naispunakaartilaisista. Nimestään huolimatta Mauro on brittiläinen kirjailija, joka on voittanut novelleillaan useita kertoja British Fantasy Award -palkinnon. Folkloresta kiinnostunut Mauro on perehtynyt suomalaiseen mytologiaan ja Kalevalaan, ja se näkyy kauttaaltaan teoksessa.

Laura Mauron Otavaisen olkapäillä kansikuva.

Pienoisromaani (117 sivua, 18 x 18 cm) alkaa kuin kauhukertomus ainakin: ”Yössä vanhan hautuumaan läpi kulkee humalaisia miehiä pistimineen, he ulisevat kuin peikot – –.” Siiri, Ester, Elina, Mirva ja muut naiset ovat ahtautuneet pieneen, kylmään pappilaan ja yrittävät nukkua. Tarinan keskiössä on Siiri, torpparin tytär, joka liittyi kaartiin, koska punaiset lupasivat parempaa tulevaisuutta, ja palkka kaartissa oli parempi kuin piikana tai tehtaassa. Motiiveja naisten liittymiselle oli muitakin: ”Jokaista vakaasti vallankumoukseen uskovaa naista kohden löytyy kaksi, jotka leikkasivat tukkansa ja vetivät miesten housut jalkaan seikkailun tähden” (41). Naiset, tai paremminkin tytöt, ovat luonteeltaan erilaisia: suustaan kova Ester pilkkaa ja ärsyttää muita, Mirvalla on auktoriteettia, vaikka hän on vain kahdeksantoista, herkkä Elina on kuin ”lämmintä kultaa valossa” ja suurin osa myyttisistä tarinoista, kuten liekkiöistä ja karhun synnystä, kuullaan hänen kertominaan. Siirin ja Elinan välillä on hentoa ihastusta, jota he tuskin itse edes tajuavat.

Heti alussa viitataan molempien puolien laittomuuksiin: valkoiset hyökkäsivät sairaalaan Harmoisissa ja punaiset teloittivat antautuneita valkoisia (Suinulan) Markkulassa. Nuorten valkoisten poikien turha kuolema ei jätä Siiriä rauhaan:

Hänkin on leikkinyt rohkeaa niin pitkään, että lähestulkoon uskoo sen itsekin. Markkula repi naamion pois. Sai hänet ymmärtämän, kuinka valheellista kaikki oli; tämä kivääri, tämä univormu, tämä oikeamielinen viha, jota hän kantaa sisällään. Se kaikki tuntui varsin todelliselta, ennen kuin Maxim-konekiväärit alkoivat tulittaa, ja silloin se suli kuin kevätjää ja kaikki, mitä jäi jäljelle, oli tyttö liian suuressa venäläisiltä kierrätetyssä univormussa, kivääri rintaansa vasten puristettuna. (95–96)

Ensimmäinen vihje outoudesta on hautausmaalla seisovan tutun miehen, Oskun, liikkumaton olemus ja tietoisuutta vailla olevat silmät. Seuraavana päivänä Osku käy joukkueenjohtajan kimppuun ja häntä pitelemään tarvitaan kolme miestä. Naiset komennetaan palaamaan Tampereelle, kun miehet marssivat taisteluun Kuruun. Siiri, Ester ja Mirva päättävät uhmata käskyä. Raju lumipyry pakottaa heidät hakemaan suojaa metsästä. Mirva on näkevinään jonkun liikkuvan metsässä ja lähtee ottamaan selvää asiasta eikä palaa enää. Siiri ja Ester törmäävät Annikkiin kolmetoistavuotiaaseen, valkoiseen tyttöön, ja tämä kohtaaminen muuttaa suunnitelmat jälleen kerran.

On maaliskuu ja karhut nukkuvat vielä talviuntaan, mutta silti yksi jos toinen näkee metsässä karhuja ja tuntee niiden löyhkän, ”veren ja mädän ja kuolleen lihan” hajun (104). Karhu on läsnä monissa tarinoissa, kuten myös teoksen nimessä, onhan karhu syntynyt Otavaisen olkapäillä. Otava eli Iso karhu löytyy myös teoksen kauniista, Noora Jantusen suunnittelemasta kannesta.

Runollisen kaunis kieli taittuu hetkittäin groteskiksi maalailuksi sodan jäljistä tai ruokottomaksi kiroiluksi. Kielikuvat ovat ilmeikkäitä: Maxim-konekiväärin ääni on kuin ”keuhkotautista nakutusta”, hautuumaan ”murenevat hautakivet kuin murjottuja hampaita” ja valkoisten poikien pelko ”terävää löyhkää”. Suomentaja Lauri Lattu, joka kertoo ratkaisuistaan teoksen alussa, onnistuu erinomaisesti; itse kiinnitin huomiota esimerkiksi sanaan ’hautuumaa’, joka istuu täydellisesti teoksen tunnelmaan.

Takakansi-podcastissa Mauro luonnehtii tyyliään sanoilla quiet horror, joka kuvaa hyvin romaania, jossa kauhuelementit hiipivät valoina ja varjoina metsän kätköissä. En tunne riittävän hyvin kauhun tai fantasian lajeja, mutta mieleeni tuli uuskumma, ja määritelmän mukaan lajityyppien rajoja hämärtävään genreen kuuluisi ”kauhuvaikutteita, erityisesti groteskia kuvastoa”. Oli genre mikä hyvänsä – ja mikä pakko on lokeroida ollenkaan – tätä teosta voi suositella muillekin kuin vain kauhun ystäville.

Jälkisanoissa tekijä kertoo olevansa paljosta velkaa teokselle The Finnish Civil War 1918: History, Memory, Legacy (2014). Tämä Tuomas Teporan ja Aapo Roseliuksen toimittama teos onkin parhaita kokoavia esityksiä Suomen sisällissodasta ja on ilmestynyt myös suomeksi 2018 nimellä Rikki revitty maa. Suomen sisällissodan kokemukset ja perintö.

Laura Mauro: Otavaisen olkapäillä (On the Shoulders of Otava), suom. Lauri Lattu. Haamu, 2024. 117 s.

Kirsin kirjanurkka

Kirjapöllön huhuiluja

Takakansi-podcast (58 min, englanniksi), Marko Suomi haastattelee Laura Mauroa

Ylen artikkelissa ”Ihmissusia, saatananpalvontaa ja väkivaltaista splatteria: Suomalaisen kauhun historia kertoo marginaalisesta tyylilajista, jota kuitenkin ovat viljelleet yllättävät tahot” Jussi Mankkisen esittely Juri Nummelinin teoksesta Kuoleman usvaa ja pimeyttä, joka käsittelee kauhukirjallisuuden historiaa.

Anneli Furmark: Tule kanssani kulman taa

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

”Oliko kaikki alkanut niistä kolmesta sekunnista? Vai oliko hän vain keksinyt koko jutun? Että kaikki olisi muuttunut. Että eniten maailmassa hän halusi nyt kietoa kätensä Dagmarin vyötärölle ja antaa sen jäädä siihen.”

Anneli Furmarkin sarjakuvaromaanin Tule kanssani kulman taa kansikuva.

Kolme sekuntia viittaa halaukseen, jolla sattumalta tavanneet Elise ja Dagmar hyvästelevät toisensa. Tästä alkaa yli viisikymppisten naisten suhde, joka heidän omien sanojensa mukaan on ”kulttuuritätien Brokeback Mountain”. Kumpikin on tahoillaan naimisissa: Dagmar Jennyn ja Elise Henrikin kanssa. Seitsemänsadan kilometrin välimatka ei estä tapaamista, jonka jälkeen Elisestä tuntuu, että hänen on kerrottava Henrikille. Ei huutoa, ei raivoa, mutta kaikki muuttuu, vaikka Elise ei halua erota ja vakuuttaa Henrikille, että hän ei rakasta tätä ”yhtään vähempää kuin ennen! Yhtään grammaa!” Dagmar puolestaan ei voi jättää vaimoaan ja kahta lastaan.

Elise ja Dagmar tapaavat harvoin ja kommunikoivat tapaamisten välillä messengerillä ja lisäämällä kappaleita yhteiselle soittolistalle. Välillä erotaan mutta kaipaus käy liian suureksi ja pakottaa ottamaan jälleen yhteyttä. Elise on hämmentynyt tunteidensa voimasta. Hän toteaakin pojalleen, että nuorempana hän näki vanhempien ihmisten seurustelun vähän huvittavana, mutta nyt hän on saanut huomata ”kaiken olevan aivan yhtä dramaattista”.

Kaunis, koskettava mutta ei lohduton tarina – ehkä näin voisin kuvailla lukukokemustani. Furmarkin tapa käyttää värejä ihastutti samoin kuin hämmästyttävä variaatio erikokoisia ja muotoisia ruutuja.

Kolmen sivun kooste Anneli Furmarkin sarjakuvaromaanista Tule kanssani kulman taa.
Anneli Furmarkin sarjakuvaromaani Tule kanssani kulman taa ihastuttaa väreillään ja kuvien ja tekstien muunnelmillaan. Kuvat sivuilta 100, 169 ja 188.

Anneli Furmark on julkaissut kymmenen teosta ja saanut lukuisia palkintoja. Tule kanssani kulman taa on ensimmäinen pitkä sarjakuvaromaani, joka häneltä on suomennettu. Suomennoksesta ja tekstityksestä vastaa kääntäjä ja sarjakuvapiirtäjä Hannele Richert.

Anneli Furmark: Tule kanssani kulman taa (Gå med mig till hörnet). Suom. Hannele Richert. ZumTeufel, 2023. 227 s.

Furmarkin kotisivuilla lisää kuvia teoksesta sekä muiden teosten esittelyt.

Arvio Kulttuuritoimituksen sivuilla, kirj. Mikko Lamberg

Arviot blogeissa Hyllyy ja Kirjahilla

Annika Åman: Lumpänglar

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Härmi-Alma – niin työtoverit alkavat Alahärmän Hanhilan kylästä tullutta Alma Laaksoa kutsua. Alman veljet ovat jo muuttaneet omilleen, kun hän viimein kaksikymmentäneljävuotiaana jättää isänsä ja seuraa lehti-ilmoitusta Oravaisten tekstiilitehtaalle. Alman vakaa aikomus on tienata riittävästi rahaa Amerikan matkaa varten, mutta toisin käy. Käsikirjoittaja ja ohjaaja Annika Åmanin näytelmää Lumpänglar ja sen jatko-osaa Lumpänglars väg esitettiin Oravaisten teatterissa kesäkausilla 2013–2014 ja 2017–2018. Esitykset ovat olleet suosittuja, sillä katsojia on ollut lähes 20000. Suositut näytelmät tulevat nyt suuremman yleisön saataville, sillä Lumpänglar ilmestyi romaanina 2022 ja jatko-osasta on myös tulossa kirja. Siinä tarina etenee aina vuoteen 1945 saakka (ks. Vaasa-lehti 15.3.2023).

Annika Åmanin romaanin Lumpänglar kansikuva.

”Väälkomin ti Masunin – – två spadatag från hälviti”

Sarinelundissa asuvat naiset ottavat suomenkielisen Alman toverillisella huulenheitolla vastaan. Työyhteisö on monikielinen, ja aina joku on valmis tulkkaamaan. Jos ei muu auta, niin otetaan elekieli avuksi, kuten seuraavassa kohtauksessa, jossa yksi naisista keinuttaa mattoa kuin vauvaa sylissään, ja toteaa Almalle, että odotahan vain, kohta istut sinäkin täällä lapsi kummallakin tissillä.

”Vadan kommer hon då? Har vi långväga finfrämmand?” – –
Den sjungande melodin i språket var helt främmande och orden gick inte att urskilja, hur hon än försökte. Alma såg på än den ena, än den andra gapskrattande munnen. – –
”Vänt to bara, Härmi-Alma”, sa den storbystade kvinnan och höll mattan som ett knytte som hon vaggade och närde vid sin barm. ”Snart sitär to å jär me ejn ong vi vaardeira tissin!” (45–46)

Minä olen tullut tekemään töitä enkä lapsia, vastaa Alma leveimmällä murteellaan suomeksi. Teoksessa tämäkin kerrotaan ruotsiksi, ja muutenkin suomenkielisestä päähenkilöstä huolimatta suomen kieltä ei ole muutamaa sanaa enempää, samoin murretta on käytetty yllättävän vähän. Tämä on tietysti valinta, jonka eteen jokainen monikielistä yhteisöä kuvaava joutuu, ja Åman on päättänyt ehkä suurempaa lukijakuntaa ajatellen pysytellä yleiskielessä.

Sisällissodan haavoja ja pirtun salakuljetusta

Teos jakautuu kahteen osaan, joista ensimmäinen kuvaa vuotta 1926 ja toinen vuosia 1929–1932. Alma saa paikan kutomosta, jossa pian pystyy hoitamaan kahta konetta samanaikaisesti. Melu on valtava, ilmassa leijuu vaatepölyä ja on varottava, ettei jää vaatteista kiinni koneeseen. Työoloissa olisi parantamisen varaa, mutta työväenyhdistyksen toiminta herättää epäilyksiä sisällissodan voittaneessa puolessa, ja sen toimintaa hankaloitetaan vähän väliä. Parikymppinen Gunnar Birling, joka tuli tehtaalle jo kahdeksanvuotiaana, on innolla mukana toiminnassa ja hänestä tulee yhdistyksen uusi johtaja. Gunnarin vanhemmat on teloitettu sodan aikana, koska he olivat varoittaneet Vähäkyrön venäläisiä tulevasta aseistariisunnasta. Gunnar yrittää ottaa selville, ketkä olivat teloitusten takana. Alman ja Gunnarin välille syntyy rakkaussuhde, mutta sitä häiritsee Gunnarin kiivas luonne ja Alman haaveet Amerikkaan lähdöstä. Kun Gunnar lavastetaan syylliseksi pirtun salakuljetukseen, hän pakenee, eikä Alma enää kuule hänestä.

Toisen osan alku heittää lukijan kolme vuotta eteenpäin vuoteen 1929. Anna on muuttanut tehdasaluetta jakavan joen toiselle puolelle Ruotsista tulleen kutomomestari Nestor Walleniuksen luo. Almalla on kaksi lasta, kolmivuotias Saga ja vuoden ikäinen Edvin. Teoksen kahden osan välissä on sivunmittainen luettelo ammateista, jotka ilmeisesti kaikki ovat olleet tarpeellisia ison tekstiilitehtaan pyörittämisessä. Viimeinen rivi on paljon puhuva: ”Tjänstemannafru, mor, herrskapshora.” (194) Häät on aiottu viettää Ruotsissa, kunhan Walleniuksen äiti paranee tuberkuloosista, mutta esteitä tulee toinen toisensa jälkeen. Alkuun huomaavainen mies näyttää itsestään myös toisen, ailahtelevan ja kärsimättömän puolen. Alma haluaisi palata takaisin töihin, joko kutomosaliin tai konttorille, jossa hän työskenteli viimeiseksi, mutta Wallenius ei päästä aiemmista lupauksistaan huolimatta. Alma suree etäisyyttä, joka on noussut hänen ja entisten ystävien välille.

Taitavaa henkilökuvausta

Enempää juonesta ei kannata kertoa, mutta sanottakoon, että teos tarjosi useampia yllätyksiä. Åman kuvaa lämmöllä naisia, jotka raatavat tehtaalla ja yrittävät samalla huolehtia lapsistaan. Naisten yhteisö on tiivis, ja niin ilot kuin surut jaetaan, esimerkiksi miehensä menettäneen Jepo-Finan Maja-vauvaa hoidetaan yhdessä, jotta äiti saa levätä. Henkilökuvaus on taitavaa: Raamatun sanaan tukeutuva Jepo-Fina, räväkkä Kajs ja Skäri-Hilma, joka aikoinaan otti huolehtiakseen Gunnarista, kasvavat kokonaisiksi, aidoiksi henkilöiksi. Samoin Alman ja Walleniuksen monella tapaa kompleksinen suhde vakuuttaa – juuri noin voisivat keskustelut mennä ja suhde kehittyä, kun molemmilla on salattavaa. Teoksen loppu (josta niin haluaisin nostaa sitaatin mutta kun ei voi ilman paljastuksia!) on jollain tapaa lohdullinen: Alma haaveineen, valintoineen ja virheineen on juuri niin moniulotteinen ja inhimillinen kuin ihminen olla voi.

Teos tuo etsimättä mieleen toisen teatterijohtajan ja kirjailijan Pohjanmaalta, nimittäin Ann-Luise Bertellin, jonka teokset sijoittuvat samalle seudulle, ks. Oma maa 2021 (alkuteos Heiman 2020) ja Ikävän jälkeen (2022, alkuteos Vänd om min längtan 2016). Tehdastyötä kuvaa niin ikään Susanna Alakoski, jonka Pumpulienkeli (2021, alkuteos Bomullsängeln 2019) kertoo työstä Vaasan puuvillatehtaalla. Mielestäni Åman onnistuu paremmin sekä henkilökuvauksessa että historiallisen taustan sitomisessa tarinaan. Toivottavasti Lumpänglar suomennetaan, sillä se varmasti löytäisi lukijoita myös suomenkielisten joukosta.

Annika Åman: Lumpänglar. Schildts & Söderströms, 2022. 339 s.

Teoksesta muualla:

Åbo Underrättelser, kirj. Freja Rudels

Svenska Yle, kirj. Marit Lindqvist, 4.10.2022

Janne Wass asettaa Ny Tidin arviossa teoksen muiden pohjalaisten historiallisten (työläis)romaanien joukkoon: ”Det är ändå mindre heiman och Dollar-Hanna, och mer Anna Bondestam över Åmans bok, som kanske mer än någon av föregångarna är en uttalad arbetarroman.”

Kiiltomato / Lysmasken, kirj. Robin Valtiala 13.1.2023

Lumpänglar-näytelmän traileri on katsottavissa Oravaisten teatterin Youtube-sivulla

Svenska Ylen artikkelissa ”Röda kvinnor höjer sina röster” (27.07.2017, kirj. Ylva Perera) on kuvia Lumpänglars väg -näytelmästä.

Anna-Kaisa Linna-Aho: Myrskylasi

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Kaikki vain toivoivat sodan loppuvan, eikä kukaan tiennyt, millaista se on sitten jälkeenpäin, kun miehet ovat joko kuolleet tai tulleet sekopäisiksi. (73)

Lyhyen ajan sisällä luettavaksi osui jo toinen teos, joka sai tarttumaan myös kirjailijan aiempaan romaaniin. Anna-Kaisa Linna-Ahon (2023) Myrskylasi on jatkoa teokselle Paperijoutsen (2019), joka sai Tiiliskivi-palkinnon. Myrskylasi toimii itsenäisestikin, mutta suosittelen lukemaan järjestyksessä, sillä teos jatkaa samojen henkilöiden tarinaa.

Anna-Kaisa Linna-Ahon romaanin Myrskylasi kansikuva.

On vuoden 1946 kevät, sota on ohi: ”Valot syttyivät vähitellen. Verhot vedettiin sivuun. Ihmiset rupesivat puhdistamaan haavoja kaupungin iholta, siivosivat lasinsirut ja sortuneet seinät ja alkoivat pystyttää rakennustelineitä.” (6) Jälleenrakentamisen voi sanoa koskevan myös ihmissuhteita. Ellen palaa Helsingistä Korpivuoren kylään työskennelläkseen tutussa kartanossa, jonne saa matriarkka Gunhildin määräyksestä jäädä, vaikka Valde vastustaa.

Pienessä ”mustelmilla” olevassa huvilassa Lydia välttelee Sashaa ja nukkuu Tuula-vauvan kanssa yläkerran lukittavassa huoneessa siltä varalta, että sodan kauhuja öisin elävä mies yrittäisi murtautua sisään.

Ylhäällä vinttikamarin hämärissä Lydian ja lapsen unet olivat puuvillanpehmeitä, heidän unikuvissaan kimmelsi vielä kesäinen meri, pienet varpaat räiskyttivät vettä, lapsi potki ja kikatti unissaan. Lydia havahtui kehdosta kuuluvaan hiljaiseen nauruun, jalat potkivat vilttiä sivuun, ja onni läikähti Lydian rinnassa, kun hän huomasi heidän nähneen samaa unta.
Yö halkesi kahtia portaiden kohdalla.
Alakerrassa, jossa Sasha nukkui, huoneen seinistä kasvoivat pistimet ja kiväärit. Lattia avautui öisin juoksuhaudoiksi ja kauheat kuvat versoivat lankkujen raoista, ikkunat helisivät tykistötulen voimasta ja Sasha valvoi ja huusi. Kuinka siellä olisi saattanutkaan nukkua, sellaisessa metelissä? (229)

Teoksen nimi viittaa Lydian isältään perimään myrskylasiin, joka ennustaa säätä mutta näyttää yhtä usein ”sumuja ja myrskyjä ihmisten välille” (72).

Ellenille kartano on turvapaikka, sillä hän on rintamakarkuri. Syntymässään muunsukupuolisesta lapsesta
päätettiin tehdä poika ja niin hänestä tuli Kyösti, jonka oli tehtävä kaikki paremmin kuin veljensä, jotta pärjäisi. Mutta Ellen ei ”kasvanut kumpaankaan sukupuoleen, oli vain särkynyt vähän siinä yrityksessä” (74). Kerran Ellenin vieraillessa Lydian luona tämä lukee pienestä vihkosesta Platonin kirjotuksia kolmannesta sukupuolesta. Kohtaus kertoo myös kirjailijan taidosta sitoa kertomuksensa tiettyyn ajankohtaan, sillä Lydia joutuu kurkistelemaan sivujen taitosten sisälle, koska ei ole raaskinut avata arkkeja.

Gunhildin vanhempi poika Ilmari on kaatunut sodassa mutta on monella tavalla läsnä tarinassa. Ilmari olisi perinyt kartanon mutta nyt hänen tilallaan on ailahteleva Valde, joka halutessaan hurmaa filmitähden lailla niin lapset kuin aikuiset. Valden sota-aikana pitämä päiväkirja, jonka Ellen löytää ullakon asekätköstä repun vuoreen piilotettuna, kertoo veljesten erilaisista näkökannoista. Päiväkirjasta on revitty sivuja pois ja se on yhtä epätäydellinen kertomus tapahtumista kuin Sashan muistot. Mikä rikkoi Ilmarin ja Valden välit? Mitä Sashalle on tapahtunut? Lydia yrittää hakea Sashalle invalidikorvausta, mutta törmää ymmärtämättömyyteen psyykkisiä ongelmia kohtaan: ”Rouva ymmärtää, että miehenne tila ei ole sodasta riippuvainen. Olin minäkin siellä. Luonteenlaatu tulee kyllä sotatilanteessa koeteltua kovimman kautta. On vain oltava luja ja rohkea.” (156)

Sodan tuhoista huolimatta ”mustien ja vääntyneiden runkojen juurilta versoi jo uusi ja voimakas kasvu” (268). Samaa voi sanoa myös teoksen henkilöistä ja heidän suhteistaan. Ei voi kuin ihailla Anna-Kaisa Linna-Ahon taitoa luoda moniulotteisia henkilöhahmoja, joihin kiintyy ja joiden kohtaloa seuraa herpaantumatta. Viettäisin mielelläni jatkossakin aikaa näiden hahmojen parissa.

Anna-Kaisa Linna-Aho: Myrskylasi. Otava 2023. 268 s.

Teoksesta Suomen Kuvalehdessä kustantamisen näkökulmasta otsikolla ”Kuuntelija,­ kyselijä, tsemppaaja. Kustannustoimittajan nimeä ei lue kirjassa, mutta hänen käden­jälkensä näkyy.” (4.5.2023, kirj. Miina Leppänen) Lukeminen vaatii kirjautumisen, mutta artikkeli on luettavissa myös kirjaston eMagz-palvelun kautta kirjastokortin ja PIN-koodin avulla.

Riikka lukee -blogin kirjoittaja oli myös lukenut ensin Myrskylasin ja sen jälkeen vasta Paperijoutsenen.

Kirjamuuri

Tuijatan blogista voit lukea arvion Paperijoutsenesta.

Virva Liski: Vankileirin selviytyjät. Tuhat naista Santahaminassa 1918

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Virva Liski: Vankileirin selviytyjät. Tuhat naista Santahaminassa 1918. Into 2020. 245 s.

Vuoden 1918 tapahtumat ovat kiehtoneet kirjailijoita ja tutkijoita läpi vuosikymmenien. Kaksituhattaluvulla kiinnostus on kohdistunut erityisesti punaisten naisten kohtaloihin ja vankileireihin. Virva Liskin tutkimus Vankileirin selviytyjät. Tuhat naista Santahaminassa 1918 yhdistää nämä molemmat. Santahaminaan siirrettiin noin tuhat naisvankia muilta leireiltä kesäkuun puolivälissä. Kun leirin toiminta päättyi elokuun lopulla, jäljellä olevat noin kaksisataaviisikymmentä vankia siirrettiin Suomenlinnaan.

Virva Liskin Vankileirin selviytyjät kansikuva
Teoksen kannessa ovat ystävykset Martta Koskinen ja Emmi Lehtonen vuonna 1921. Molemmat olivat kesällä 1918 Santahaminan vankileirillä.

Liski kertoo – Auschwitzin keskitysleiriltä selvinneen Primo Levin kirjoituksiin viitaten – tavoitteekseen kuvata ”vankien ja vartijoiden, tai uhrien ja vainoajien, välissä sijaitsevaa harmaata aluetta” (13). Vankien ja vartijoiden lisäksi saarella oli useita muita toimijoita. Santahaminaan oli sijoitettu merisotakoulu, jossa saksalaiset kouluttivat suomalaisia merisotilaita. Lisäksi muilta leireiltä kävi miesvankeja tekemässä töitä saarella. Myös vartijat olivat hyvin heterogeeninen ryhmä – Liski puhuu sekä sotilasvahdeista että siviilivartijoista. Edelliset olivat valkoisen armeijan asevelvollisia, joiden motivaatiota vartiointitehtävään söi huoli kotitilan maataloustöistä ja joutuminen omasta komppaniasta vankileirin johtajan käskytettäväksi. Jälkimmäisiä palkattiin lehti-ilmoitusten perusteella, ja heidän joukkoonsa mahtui myös niitä valkoisia, jotka halusivat tyydyttää kostonhimoaan. Santahaminaan palkatuista useat olivat taustaltaan työväenluokkaisia, ja naisia palkattiin miehiä enemmän; Liski luettelee nimeltä neljätoista naisvartijaa. Niin ikään saksalaisten joukossa oli sosiaalidemokraatteja, ja joitakin punaisen taustansa piilottaneita pääsi jopa vartijoiksi leireille.

Todellisuus propagandan takana

Sotilasvahtien kohtaama todellisuus ei vastannut propagandan maalaamaa kuvaa punaisista naisista:

Lisäksi juuri naisvankileirin vartioiminen on varmastikin lisännyt vartijoiden tuntemaa vastenmielisyyttä työtä kohtaan: valkoisten propagandan maalaamien paatuneiden kriminaalivankien ja verenhimoisten amatsonien sijaan vartioitavana olikin sekalainen joukko nälkiintyneitä teinityttöjä, laihoja lapsia, raskaana olevia naisia ja vanhoja mummoja. Vaikka valkoisten propagandassa naisia pidettiin toisinaan jopa enemmän syyllisinä punakapinaan kuin miehiä, on näiden naisten kohtaaminen silmästä silmään väkisinkin horjuttanut propagandan tarjoamaa mielikuvaa. Lisäksi vahtisotilaiden empatiantunnetta lisäsi se, että naisvangit olivat pääosin saman ikäisiä, puhuivat samaa kieltä ja saattoivat olla kotoisin samalta paikkakunnaltakin kuin he itse. (55)

Eri taustaisten toimijoiden suhteet eivät pysyneet leirin johdon hallinnassa, kuten teoksessa siteeratusta kirjeenvaihdosta käy ilmi. Vahdit päästivät vankeja leirialueen ulkopuolelle, saksalaiset antoivat naisille ruokaa, valvoja käänsi selkänsä, kun naiset lypsivät lehmiä omaan tarpeeseen ja kirjeet kulkivat leirille ja leiriltä pois myötämielisten tai lahjottujen vartijoiden sekä työtehtäviin päässeiden vankien välityksellä. Tilanteesta suivaantunut leirin johtaja Dahlman kielsi elokuussa vankien kanssa puhumisen kokonaan.

Teoksen kannessa on Kivinokassa 1921 otettu kuva, jossa ovat ystävykset Martta Koskinen ja Emmi Lehtonen. Martta Koskisen tarina on monille tuttu muun muassa Ville Suhosen ohjaamasta elokuvasta Ompelijatar (2015) ja saman nimisestä kirjasta (2016). Hänet teloitettiin 1943 syytettynä valtionpetoksellisesta toiminnasta. Yksi leirille passitettu oli kirjailija Hilda Tihlä, joka pakeni leiriltä ja jatkoi myöhemmin toimintaa Neuvostoliitossa. Otteet Tihlän ja muutamien muiden naisten Miina Sillanpäälle lähettämistä kirjeistä sekä Elli Silvon kirjoittamista runoista tuovat naiset ja elämän vankileirillä lähelle lukijaa.

Miksi naiset selvisivät vankeudessa miehiä paremmin?

Kesän aikana Santahaminan leirillä kuoli vain neljä vankia. Tilanne oli siis aivan toinen kuin Lahden Hennalassa, jossa surmattiin yli 220 naista tai läheisessä Suomenlinnassa, jossa miehiä saattoi kuolla kymmeniä päivässä. Miksi Santahaminassa kuolleisuus oli huomattavasti pienempi kuin muilla leireillä? Liskin mukaan yksi syy oli ryhmäytyminen: naiset liittoutuivat, ratkaisivat ongelmia yhdessä ja huolehtivat niin itsestään kuin toisistaan. Naisia ja miehiä myös kohdeltiin eri tavoin, ja heitä uhkaavat vaarat olivat erilaisia. Miehet kohtasivat enemmän väkivaltaa ja kuolemaa, kun taas naisia uhkasi ahdistelu ja seksuaalinen hyväksikäyttö. Vankileireillä tapahtui raiskauksia, mutta ei systemaattisesti, arvioi Liski. Santahaminassa vangit tekivät jopa valituksia heitä ahdistelleista miehistä.

Lähteinä teoksessa on käytetty aiempien tutkimusten ohella laajaa arkistomateriaalia, jota Liski analysoi tarkasti ja jonka avulla hän osoittaa vääriksi joitain aiempia tulkintoja. Hän muun muassa kiistää kuvaukset kivilattialle synnyttämisestä, sillä Santahaminassa oli synnyttäjille varattu oma rakennus, ja synnytyksessä oli läsnä niin lapsenpäästäjä kuin lääkäri. Liskin mukaan kauhutarina saattaa heijastaa tunteita, joita lapsen syntyminen niihin olosuhteisiin herätti.

Teos on hyvin kirjoitettu, ja oman mainion lisänsä tekstiin tuovat kirjoittajan ironiset huomiot. Robert Tigerstedtin raportti vankileirien surkeista oloista päätyi lehtiin ja kulkeutui Väinö Tannerin mukana Ruotsiin ja myös kansainvälisen lehdistön tietoon, mikä oli kiusallista Suomen johdolle. Liskin mukaan ”[t]ässä tilanteessa oli enää vaikea heilutella Sotavankilaitoksen virallisia papereita, joiden mukaan vangeilla ei yksinkertaisesti voinut olla nälkä” (184).

Virva Liskin teosta on arvioitu myös Kulttuuritoimituksen sivuilla (kirj. Kari Pitkänen) ja Agricolan sivuilla (kirj. Tiina Lintunen).

Kansan arkiston sivuilla on kuvia liittyen vuoteen 1918

Vankileirejä ja punaisten (naisten) kohtaloita on käsitelty myös seuraavissa teoksissa:

  • Marjo Liukkonen: Hennalan naismurhat 1918 (2018) (arvioni teoksesta 20.4.2018)
  • Sari Näre: Helsinki veressä: naiset, lapset ja nuoret vuoden 1918 sodassa (2018)
  • Tiina Lintunen: Punaisten naisten tiet (2017)
  • Sture Lindholm: Vankileirihelvetti Dragsvik: Tammisaaren joukkokuolema 1918. Fånglägerhelvetet Dragsvik: massdöden i Ekenäs 1918, suom. Anu Koivunen. (2017)

Valitsin Joki-verkkokirjaston listalleni yhdeksän aiheeseen liittyvää tietokirjaa ja yksitoista romaania. Jos luet mieluummin fiktiota, suosittelen Anneli Kannon romaania Veriruusut. Vuonna 2017 ilmestynyt Heidi Köngäksen Sandra kestää useita lukukertoja (ja kuuntelukertoja!, lukijana Karoliina Kudjoi). Kjell Westön Hägring 38 / Kangastus 38 (2013) on tullut myös luettua useita kertoja niin suomeksi kuin ruotsiksi. Päähenkilö Matilda Wiikiä piinaavat muistot kesän 1918 vankileiriltä – teoksesta lähiaikoina lisää.

Aris Fioretos: Mary

Julkaistu Kirjoittaja:
Aris Fioretos: Mary

Granaattiomenan siemen

Aris Fioretos: MaryAris Fioretos: Mary. Suom. Liisa Ryömä. Teos, 2016. 337 s.

Aris Fioretoksen romaanin Mary tapahtumat sijoittuvat 1970-luvun alun Kreikkaan, sotilasjuntan viimeiseen vallassaolovuoteen. Itse tekstissä maata ei nimetä, ja kirjailija onkin kertonut halunneensa osoittaa, että samat kauheudet voisivat tapahtua missä tahansa. Teos on pelottavan ajankohtainen, kun ajatellaan vaikkapa Turkin epäonnistunutta vallankumousta ja sitä seuranneita puhdistuksia. Juntan vastaiset mielenosoitukset yliopistolla ovat jatkuneet jo useita päiviä, ja sotilaat piirittävät rakennuksia. Maria, tai Mary kuten hänen poikaystävänsä Dimos häntä kutsuu, on juuri saanut tietää olevansa raskaana.

Mary pidätetään ennen kuin hän ehtii kertoa raskaudestaan Dimosille, joka on Vapaiden opiskelijoiden johtohahmoja. Vankilassa Marya painostetaan paljastamaan tietonsa. Arkiset, tutut sanat saavat uuden merkityksen. Teekutsut tarkoittavat kuulustelua pahoinpitelyineen, kutsuilla tarjoiltavat leivokset raiskausta. ”Miten sanat sairastuvat? Onko se kuin tulehdus? Tietääkö niitä käyttävä ihminen että voi saada tartunnan? Ja missä myrkky on kätkössä?”, Mary miettii.

Mary passitetaan muiden naisten kanssa saarelle, jossa he ensi töikseen joutuvat siivoamaan parakit. On talvi, eikä rottien valtaamalla karulla saarella lakkaa koskaan tuulemasta. Mary ei paljasta kuulusteluissa edes nimeään, hän haluaa suojella Dimosia ja lasta joka kasvaa vankeusaikana hänen sisällään ruusunmarjasta aprikoosinsiemeneksi ja lopulta granaattiomenaksi. Mary onnistuu salaamaan raskautensa pitkälle, mutta lopulta se paljastuu kuulustelijoille, ja hänelle esitetään uhkavaatimus, josta ei ole ulospääsyä. ”Joka kerta kun yritän keksiä ratkaisua, tunnen olevani käärme joka syö omaa häntäänsä.” Ratkaisu, johon hän vaihtoehtojen puutteessa päätyy, mykistää lukijan.

Aris Fioretos on Ruotsissa syntynyt kirjallisuudentutkija, kääntäjä ja kirjailija. Mary oli August-palkintoehdokas ja se sai Ruotsin radion romaanipalkinnon. Yhtä aikaa ahdistava ja kaunis teos jää lukijan mieleen pitkäksi aikaa.

(Arvio julkaistu myös: Kymppisanomat 22.12.2016)