Avainsana-arkisto: naishistoria

Inga Elgqvist-Saltzman & Katarina Saltzman: En röst för frigörelse. Emma Saltzmans livshistoria

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

”Mitt levnadslopp erbjuder visserligen intet av synnerligt eller allmänt intresse, min penna är ovan, men minnenas värld lockar oemotståndligt – –.” (11) Muistojen maailma houkutteli Emma Saltzmanin (1853–1934) aloittamaan vuonna 1894 muistelmien kirjoittamisen, mutta on melkoista vähättelyä sanoa, etteikö hänen vaiherikas elämänsä kiinnostaisi lukijoita. Emma Saltzman ei pelkästään elänyt 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alkuvuosikymmenien mullistuvassa maailmassa vaan vaikutti aktiivisesti useissa naisjärjestöissä. Inga Elgqvist-Saltzmanin ja Katarina Saltzmanin tarkoituksena onkin kuvata päähenkilön elämän kautta yhteiskuntaa ja erityisesti naisten kamppailua äänioikeuden, koulutuksen ja itsenäisyyden puolesta.

Inga Elgqvist-Saltzman & Katarina Saltzman: En röst för frigörelse. Emma Saltzmans livshistoria -teoksen kansikuva.

Emma syntyi Pietarin lähellä olevassa Puškinin kaupungissa, ja venäjä olikin saksan ja ruotsin ohella yksi hänen osaamistaan kielistä. Erinäisten mutkien kautta perhe – myös palvelijatar Avdotja, entinen maaorja – muutti 1870 isän kotimaahan Suomeen Mommilan kartanoon Lammille. Kartano liittyy sisällissotaa edeltäviin veritekoihin, sillä marraskuussa 1917 venäläiset matruusit ja suojeluskuntalaiset ottivat yhteen ja kartanon omistaja maanviljelysneuvos Alfred Kordelin surmattiin. Emman muistiinpanot lapsuus- ja nuoruusvuosistaan päättyvät tähän, mutta hänen vanhin, samanniminen tyttärensä kirjoitti sukukronikan (”En släktkrönika”) sekä kokosi kirjeitä, dokumentteja ja valokuvia, jotka valaisevat Emman myöhempiä vaiheita. Emma Ruin ja kirurgian professori Fredrik Saltzman vihittiin 1879, minkä jälkeen he asettuivat asumaan Helsinkiin.

Aktivismia ja naisasiaa

Bobrikovin valinta kenraalikuvernööriksi 1898 ja helmikuun manifesti seuraavana keväänä aloittivat venäläistämiskampanjan. Emma kannatti perustuslaillisten tavoin passiivista vastarintaa. Kirjeissäkään ei voinut sanoa kaikkea suoraan, niinpä Emma kirjoittaa tyttärelleen Helsinkiin saapuvasta ”paksusta sedästä”, mutta kutsuu tätä kolme kuukautta myöhemmin kiertelemättä syöpäläiseksi. Vastarinnalla oli seurauksia myös Fredrikille, joka irtisanoutui Lääkintöhallituksen pääjohtajan virasta välttyäkseen toimeenpanemasta määräyksiä, kuten kutsuntalääkärin nimittämistä.

Emma oli aktiivinen myös Naiskagaalissa, joka perustettiin 1902, vain vuosi miesten hallitseman Kagaalin perustamisen jälkeen. Tärkeimpiä tehtäviä olivat varojen kerääminen ja laittoman kirjallisuuden levittäminen. Esimerkiksi Fria Ord -lehteä painettiin Tukholmassa, josta naiset alakuljettivat sen matka-arkkujen salapohjissa tai vaatteisiin piilotettuina Suomeen, jossa se edelleen jaettiin noin 5000 tilaajalle. Toiminta aktivoitui myöhemmin uudelleen toisen sortokauden aikana, jolloin järjestö tuki irtisanottuja ja vainon kohteiksi joutuneita.

Marraskuun 1917 yleislakosta ja sen seurauksista Emma kirjoitti kuusitoistasivuisen kirjeen tyttärelleen, joka tuolloin asui Düsseldorfissa. Vastakkainasettelu syveni ja ylemmät säädyt pelkäsivät työväen reaktioita. Emma ymmärsi työväen pyrkimyksiä ja piti naurettavana herrojen ”hermostunutta pelkoa”, joka sai heidät näkemään jokaisessa väenkokouksessa vallankumouksen alun ja pelkäämään joukkomurhia.

Gamla herrar visa föga mannamod, se i varje folkskockning början till revolution och förutse minst sagt massmord på herremän. Denna nervösa rädsla visar sig på diverse sätt, som förbittra arbetarena, hvilka nogsamGamla herrar visa föga mannamod, se i varje folkskockning början till revolution och förutse minst sagt massmord på herremän. Denna nervösa rädsla visar sig på diverse sätt, som förbittra arbetarena, hvilka nogsamt märka herrarnes brist på lugn. – Med bästa vilja kan jag ej inse hvad som berättigar vår herremannaklass att hänge sig åt sådana farhågor? Det enda som värkeligen låter skrämmande tills vidare äro – orden, talen, – men ingen har blifvit ens skrapad, än mindre sprängd” Litet mera mod, – det är det som är af nöden nu, man riktigt skäms för så mycket rädsla […]. (160–161)t märka herrarnes brist på lugn. – Med bästa vilja kan jag ej inse hvad som berättigar vår herremannaklass att hänge sig åt sådana farhågor? – – Litet mera mod, – det är det som är af nöden nu, man riktigt skäms för så mycket rädsla […]. (160–161)

Onkin yllättävää, että itse sisällissodasta teoksessa on hyvin vähän. Ilmeisesti noilta vuosilta ei ole säilynyt Emman kirjeitä. Sen sijaan tekijät siteeraavat Emman tyttären sukukronikkaansa kirjoittamaa ylimalkaista yhteenvetoa kevään 1918 tapahtumista. Toteamusta, jonka mukaan Emman näkökulma tulee esiin hänen muutamissa myöhemmin kirjoittamissaan artikkeleissa, ei valoteta sen enempää. Mitä mieltä Emma oli tapahtumista, kun ”sanat, puheet” eivät enää riittäneet?

Naiskagaalista Marttaliittoon ja Folkhälsaniin

Emma Saltzmanin yhteiskunnallinen aktiivisuus on häkellyttävä: hän kirjoitti artikkeleita eri lehtiin, toimi Naiskagaalin ohella merkittävänä vaikuttajana Marttaliitossa ja monessa muussa naisasiaa ja kansanterveyttä edistävässä järjestössä, ja oli mukana Ruotsalaisen kansanpuolueen toiminnassa, vaikka ei ehdokkaaksi suostunutkaan. Tämä kaikki viisilapsisesta perheestä huolehtimisen ohella.

Kirjoittajat Inga Elgqvist-Saltzman ja Katarina Saltzman ovat äiti ja tytär: edellinen on toiminut professorina ja tutkinut muun muassa naishistoriaa ja jälkimmäinen etnologina ja yliopisto-opettajana. Emma on Katarinan Saltzmanin isänisän äiti. Yhtäältä läheinen yhteys voi tuottaa haasteita tutkimukselle, toisaalta se usein mahdollistaa pääsyn sellaiseen materiaalin, joka ei ole yleisesti saatavilla, kuten tässä tapauksessa. Kirjoittaminen ei sujunut aivan ongelmitta, sillä Inga Elgqvist-Saltzman sai aivohalvauksen 2022, mutta senkin jälkeen hän oli työssä mukana lukien ja tarkistaen käsikirjoitusta. Tekijät ovat asuneet Ruotsissa, eivätkä osaa suomea, mikä rajoitti suomenkielisen lähdemateriaalin käyttöä.

Runsaasti kuvitettu, paljon sitaatteja alkuperäislähteistä sisältävä teos antaa Emma Saltzmanin henkilöhistorian kautta näkökulman 1900-luvun vaihteen kuohuviin vuosikymmeniin ja erityisesti naisten oikeuksien kehitykseen.

Inga Elgqvist-Saltzman & Katarina Saltzman: En röst för frigörelse. Emma Saltzmans livshistoria. Svenska litteratursällskapet i Finland, 2024. 255 s.

Evelina Wilson: Emma Saltzman kämpade för kvinnorna (SLS:n julkaisussa Källan 2/2024)

Raili Ilola: Emma Saltzman – Naiskagaalin, Marthaförbundetin, Folkhälsanin ja Svenska Kvinnoförbundetin aktiivinen toimija (esittely Naisten ääni -sivustolla)

Seija Aunila & Jukka-Pekka Heiskanen: Kotien salainen armeija. Naiset tiukassa ohjauksessa sotavuosina

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Seija Aunilan ja Jukka-Pekka Heiskasen Kotien salainen armeija katsoo sotavuosia poikkeuksellisesta näkökulmasta. Kotirintaman merkitys ja naisten rooli sotaponnisteluissa on toki nostettu esiin etenkin uudessa sotahistoriassa. Tästä huolimatta Kotilieden tarkasteleminen osana sotapropagandaa ja sen päätoimittajan Alli Wiherheimon tarina antaa virkistävän erilaisen kuvan sota-ajasta ja täydentää onnistuneesti naisten sotahistoriaa. Kotiliesi oli sotavuosina yksi Suomen luetuimmista aikakauslehdistä ja suurin naistenlehti, jota luettiin niin kaupungeissa kuin maaseudulla, mikä antaa tutkimukselle painoarvoa. Teos perustuu Aunilan 2020 aiheesta kirjoittamaan väitöskirjaan.

Alli Wiherheimo toimi Kotilieden päätoimittajana vuosina 1922–1963. Hän oli opiskellut kieliä ja estetiikkaa ja käsitellyt opinnäytetyössään naistenlehtiä. Hänellä oli apunaan toimituskunta sekä liuta luottokirjoittajia, kuten kirjailija ja kääntäjä Tyyni Tuulio, kirjailija ja yhteiskunnallinen vaikuttaja Katri Bergholm ja Vihannin Alpuassa asunut Impi Aronaho, joka pakinoillaan toi esille maaseudun näkökulmaa. Niin Tuuliota kuin Aronahoa kohtasi menetys, aihe josta he paljon kirjoittivat, sillä Aronahon poika kaatui talvisodassa ja Tuulion jatkosodan alussa.

Louhen ajasta Lemminkäisen äidin aikaan

Pohtiessaan lehden linjaa Wiherheimo keksi käyttää Kalevalan naishahmoja kirkastaakseen perusajatustaan muille. Talvisodan syttymiseen saakka lehdessä oli vallinnut Pohjolan emännän Louhen aika; Louhi kuvasi tahdonlujuutta, tahtoa ponnistella naisen yhteiskunnallisen aseman kohentamiseksi. Sodan sytyttyä Louhi sai väistyä uhrautuvan Lemminkäisen äidin tieltä. Wiherheimon omin sanoin:

Koti-Suomen puolesta, ennen muuta poikiensa puolesta tämä äiti ponnisteli yli-inhimillisin voimin, hän uskoi, toivoi ja toimi eikä hänen rakkautensa, kekseliäisyytensä ehtynyt. (51)

Lemminkäisen äidin kuvassa painottui äidin ja pojan tiivis suhde. Kun sota viimein oli ohi, lehdessä siirryttiin nopeasti naisen yhteiskunnallista roolia ja yksilöllisyyttä korostavaan Ainon ja Kyllikin kauteen.

Kalevalan merkitys korostui myös suhtautumisessa valloitettuun Itä-Karjalaan. Kotiliesi vaikeni keskitysleireistä ja huonoista oloista. Sen sijaan se oli mukana rakentamassa Suur-Suomea luomalla ”ihanteellista, kalevalaisen romantisoitua kuvaa Karjalan kansasta ja alueista” (202), kuvaa, jonka juuret olivat 1800-luvun karelianismissa. Kotiliesi pysytteli tosiasioissa, mutta sen virallisia kanavia pitkin saama tieto oli jo läpikäynyt sensuurin ja toisinaan asioista kirjoitettiin ”varsin ohuellakin perehtymisellä” (206), kuten ihasteltaessa itäkarjalaisten koteja.

Venäläistä kotia taas luonnehdittiin kauhistuttavan pimeäksi ja likaiseksi, kuin ikuisen yön ympäröimäksi elintilaksi. Suomalaisten naisten tehtävä oli tämän lian ”poispeseminen” eli toisin sanoen Itä-Karjalan suomalaistaminen. (206)

Vaikka lehden kirjoituksia ei voikaan arvostella oman aikamme kriteerein, ovat kirjoitukset venäläisten ”hengenalemmuudesta” ja venäläiskotien likaisuudesta nykylukijan silmin silkkaa rasismia.

Wiherheimo oli vakaumuksellinen kristitty, ja kun sodan sytyttyä uskonnon rooli korostui muutenkin, tuli kristillisyydestä luonteva osa lehteä. Wiherheimo näki yhtenä tehtävänään päätoimittajana tukea kansan yhtenäisyyttä. Sotilassanasto valui lehden artikkeleihin, puhuttiin ”pikku alokas-emännästä” (58), sankariäideistä ja sankarilapsista. Sen sijaan sankari-isistä ja heidän surustaan Kotiliedessä ei puhuttu. Tekijät muistuttavat, että myös kotona oli miehiä, sillä sotapalvelukseen oli kutsuttu alle 46-vuotiaat. Ylipäätään surusta oli vaikea kirjoittaa, koska naisten haluttiin näkevän kaatunut puoliso tai poika uhrina isänmaalle, seuraavaa sukupolvea velvoittavana sankarivainajana. Wiherheimo ymmärsi, että asiatietoa paremmin lukijaan vaikutettaisiin kertomuksilla. Niinpä hän alkoi tilata lehdelle tarinoita, joissa käsiteltiin esimerkiksi puolison menettämistä tai sotainvalidin vaimona olemista.

Opintojen sijaan lapsia

Talvisodan jälkeen yhtenä syynä häviöön nähtiin Suomen vähäinen väkiluku. Kotilieden kirjoittajajoukkoon liittyvä kirjailija Elsa Enäjärvi-Haavio suunnitteli Väestöliiton toimintaohjelman, jossa suositukseksi tuli kuusi lasta. Kaikki eivät innostuneet Kotiliedenkin propagoimista lastentekotalkoista. Pienviljelijäemäntä Elisabet Tuomaantytär antaa kitkerää kritiikkiä kaupunkien eliitille ”Korpiäidin väestökysymykseksi” otsikoimassaan tekstissä. Hän kertoo neljän lapsen äidistä, joka kuolee synnytykseen, koska kätilöä tai lääkäriä ei saada ajoissa syrjäiseen torppaan. Enäjärvi-Haavion mielestä kirjoittaja tekee vääriä johtopäätöksiä, sillä väestöliiton ohjelmassa on tärkeä osa lasten ja äitien terveyden pelastamisella. Tähän vastaukseen päättyi aiheen kritisointi lehdessä.

Törmäsin aiheeseen aiemmin keväällä lukiessani Silja-Elisa Laitosen romaanin Valinta, jossa Kotilieden toimittaja tulee haastattelemaan pesulassa rintaman läheisyydessä työskentelevää Raakelia. Toimittaja hehkuttaa, kuinka tärkeää on tehdä lapsia uhrattujen henkien korvaamiseksi ja kuinka toissijaista naisten kouluttautuminen on (ks. arvioni teoksesta 22.2.2022). Kotilieden suhtautuminen naisten opiskeluun muuttui sotavuosina. Nyt suosittiin käytännönläheisiä ammatteja ja nopeaa valmistumista. Ennen kaikkea tyttöjen oli kasvettava nopeasti reippaiksi perheenemänniksi.

Merkittävä sotavuosien vaikuttaja

Tekstin joukossa on koosteita Kotilieden lukijoilleen antamista ohjeista. Osa liittyy jokapäiväiseen elämään, kuten ruoanlaittoon: näin teet silakanpääkeiton tai karjalaisen uunipuuron. Osa käsittelee vakavampia aiheita: kuinka hoitaa sankarihautaa ja millaisia kukkia on soveliasta viedä, miten lähettää joululahja tuntemattomalle sotilaalle tai miten puhua lapselle sodasta. Hyvin monet sisältävät moraalisia ja velvoittavia kehotuksia. Etenkin Isoäiti eli Katri Bergholm saattoi lukijakysymyksiin kirjoittamissaan vastauksissa varoitella moraalittomista miehistä tai ohjata nuorta sotaleskeä menemään ansiotyöhön mieluummin kuin uuteen avioon, mikä sinänsä oli ristiriidassa suurperhevaatimusten kanssa. Kotilieden propagandalle oli ominaista ”pyrkimys vaikuttaa lukijan tunteisiin ja ihmisten asennoitumiseen suurten menetysten keskellä” (328). Tekijöiden mukaan Kotiliesi ”oli merkittävä sotavuosien vaikuttaja”, mutta silti he katsovat lehden onnistuneen tavoitteissaan vain osittain.

Kotilieden tarinan mukana tulee siis melkoinen annos sotahistoriaa. Edellä käsiteltyjen teemojen lisäksi on mainittava vielä kuvaus opintomatkasta natsi-Saksaan, jossa toimittajat tutustuivat kansallissosialistiseen naisjärjestöön. Kuvauksen yhteydessä nostetaan esiin juutalaisvainot ja rotupuhtauden vaaliminen. Juutalaisvastaisuus tuli tekijöiden mukaan esille vain yhdessä Kotilieden artikkelissa, ja mitä tulee rotupuhtauteen, lehden kirjoittajat korostivat kaikkien lasten, myös puutteellisista oloista tulevien, olevan arvokkaita. Kotilieden propagandalle oli ominaista ”pyrkimys vaikuttaa lukijan tunteisiin ja ihmisten asennoitumiseen suurten menetysten keskellä” (328). Tekijöiden mukaan Kotiliesi ”oli merkittävä sotavuosien vaikuttaja”, mutta silti he katsovat lehden onnistuneen tavoitteissaan vain osittain.

Kotien salainen armeija on paitsi sisällöltään myös ulkoasultaan huolellista työtä. Kirjan koko (18 x 23 cm), runsas kuvitus ja ilmava taitto tekevät teoksesta myös esineenä kauniin ja helposti lähestyttävän.

Seija Aunila & Jukka-Pekka Heiskanen: Kotien salainen armeija. Naiset tiukassa ohjauksessa sotavuosina. Atena, 2022. 334 s.

Teoksesta myös Verkkouutisten sivuilla (kirj. Jarkko Kemppi), Kalevassa (kirj. Eeva Kauppinen), Uuden Suomen Vapaavuoro-blogissa (kirj. Jorma Melleri). Lue myös Jussi Karjalaisen hieman kriittisempi arvio Suomen Kuvalehdestä.

Marjo Liukkonen: Hennalan naismurhat 1918

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Kevät sata vuotta sitten Hennalassa: nälkää, raiskauksia ja teloituksia

Marjo Liukkonen: Hennalan naismurhat 1918Marjo Liukkonen: Hennalan naismurhat 1918. Vastapaino, 2018. 351 s.

Arvovaltaisen Ylen sivuilla julkaistu sensaatiohakuisesti otsikoitu artikkeli, jossa kerrottiin irti leikatuista päistä yms., sai tarttumaan hiukan epäillen Marjo Liukkosen tutkimukseen Hennalan naismurhat 1918. Tässä tapauksessa moitteet saa onneksi kohdistaa artikkelin kirjoittajaan, ei tutkimuksen tekijään, vaikka teoksessa tuodaankin esiin vankileirin raadollisuus. Liukkonen kuvaa vankileirin arkea, työntekijöitä, sotilaita ja vankeja laajaan lähdeaineistoon tukeutuen; lehti- ja kirjalähteiden lisäksi mukana on runsaasti arkistomateriaalia. Vankien kirjoittamat kirjeet ja muistelukset muodostavat tutkimuksen rungon, näiden lisäksi leirin oloja valottavat vartijoiden, sotilaiden ja päällystön jälkeensä jättämät dokumentit. Akateemisissa piireissä suhtauduttiin aiemmin nuivasti muistitietotutkimukseen mutta nykyään se on paljon käytetty ja tunnustettu tutkimusmetodi. Liukkosella muistitieto on sekä lähde että metodi, jota ilman hänen tutkimuksensa ”olisi ollut pääasiassa vallassa olleiden miesten kirjoittamien dokumenttien käsittelyä”. Teoksen kiinnostavinta antia ovatkin lukuisat otteet arkistomateriaalista.

Teoksen alkuosa on väitöstutkimukselle tyypillistä teorioiden ja käsitteiden esittelyä. Tuloksista kiinnostuneelle lukijalle annetaankin neuvo hypätä suoraan lukuun kolme, mutta jos esimerkiksi haluaa tietoa muista aihetta sivuavista tutkimuksista kannattaa tutustua myös alkulukuihin. Aiempiin tutkimuksiin suhtaudutaan toisinaan turhan kärkevästi, eivätkä esittelyt aina anna täysin oikeaa kuvaa teoksista. Tuomas Hopun kerrotaan todenneen teoksessaan Sisällissodan naiskaartit (2017), ettei ”ainutkaan ’varteen otettava historiantutkija’” ole viitannut leireillä tapahtuneen raiskauksia. Kyseisessä kohdassa Hoppu toteaa seksuaalisesta väkivallasta myös, että olisi ”sinisilmäistä väittää, ettei sitä olisi esiintynyt”. Hanna Arendtin keskitysleiriteorian käyttö on perusteltua, mutta muutamissa kohdin viittaukset natsi-Saksaan ontuvat, esimerkiksi termi ”lopullinen ratkaisu” on liian voimakas, vaikka Hennalassa olisikin pyritty surmaamaan kaikki naissotilaat, kuten kirjoittaja esittää.

Housuihin pukeutunut ja aseeseen tarttunut nainen oli uhka porvariston määrittelemälle yhteiskunnalliselle naiseudelle, jossa seksuaalisuus oli valjastettu ainoastaan lasten tuottamiseen. Kuulustelupöytäkirjoista käy ilmi, että naisvankien sukupuolielämä käsiteltiin oikeudenkäynneissä tarkkaan – vastaavaa ei tapahtunut miesten kohdalla. Raiskaus oli yksi keino palauttaa vaarallinen punainen nainen tälle kuuluvaan alistettuun asemaan. Pelko ja häpeä saivat naiset vaikenemaan raiskauksista, ja muisteluksissa kertojana onkin usein mies.

Toukokuun alussa Hennalan leirillä oli 2282 naista eli noin puolet koko maan naisvangeista. Arviot teloitettujen määrästä vaihtelevat, mutta Liukkosen tutkimuksen mukaan toukokuussa 1918 surmattiin ainakin 216 naista; heidän henkilötietonsa löytyvät teoksen lopusta. Pääasiassa he olivat tehdastyöläisiä, naimattomia nuoria naisia, joiden keski-ikä oli kaksikymmentä vuotta – nuorimmat olivat vain 14-vuotiaita. Teloitukset kohdistuivat niihin, jotka olivat taistelleet ase kädessä. Teoksessa on esitelty ne naiskaartit, joiden jäseniä ammuttiin Hennalassa. Tässä kohdin, kuten paikoin muuallakin, on luettelomaisuutta, mutta toisaalta listat teloitetuista ovat hyytävää luettavaa, esimerkiksi Turun naiskomppanian noin 250 sotilaasta leirille joutui seitsemänkymmentäviisi, joista kuusikymmentäkahdeksan teloitettiin.

Yllättävä tieto oli, että teloittajien joukossa oli niin sanottuja oravakomppanialaisia eli alaikäisiä poikia, joita tehtävään saattoi houkuttaa siitä maksettu palkka. Liukkosen tutkimus antaa uutta tietoa myös lasten kohtaloista. Aiemman tiedon mukaan pakolaisäidit lapsineen päästettiin pois ennen kuin vangit siirrettiin Fellmanin pellolta leiriille, mutta siirron jälkeen tehtyjen pidätyskorttien mukaan alle 15-vuotiaita lapsia olisi ollut toukokuussa lähes kolmesataa. Liukkosen tutkimuksen mukaan lapsia sekä syntyi että kuoli leirillä.

Marjo Liukkosen Hennalan naismurhat 1918 tarkentaa aiempaa tutkimusta, antaa uutta tietoa ja osoittaa, että vaikka sisällissodasta ja sen jälkiselvittelyistä on kirjoitettu runsaasti, tutkimusta yhä tarvitaan. Kustantajalle antaisin moitteita liian pienestä fontista, joka turhaan karsii osan lukijoista.

(Arvio julkaistu lyhyempänä versiona Vieskan viikossa 20.4.2018)