sotakirjallisuus | Kirjallisuutta ja tutkimusta

Avainsana-arkisto: sotakirjallisuus

Petter Sandelin: Osuma

Julkaistu 22 lokakuun, 2024 Kirjoittaja: Kirjallisuutta ja tutkimusta Jätä kommentti

Petter Sandelinin jatkosotaan sijoittuva pienoisromaani Osuma (2024) avautuu moneen suuntaan eikä tyhjene yhdellä lukukerralla. Eletään asemasotavaihetta, kun sotamies Tallgren saapuu uutena vänrikki Andersénin johtamaan ryhmään. Miehet hyväksyvät hänet kursailematta joukkoonsa. Tallgrenin huomio kiinnittyy kamiinan luona istuvaan Ståhliin, joka hymyillen esittelee itsensä. Vähitellen heidän välilleen kasvaa kiintymys, joka syvenee rakkaussuhteeksi. Osuma on romaani paitsi kielletystä rakkaudesta myös muistamisen merkityksestä.

Petter Sandelinin teoksen Skott (Osuma) kansikuvat.

Asemasodan pysähtyneisyys tuodaan usein esiin kuvaamalla puhdetöitä ja muita toimia, joilla aika saatiin kulumaan. Osumassa miehet järjestävät juoksukilpailun, pelaavat korttia ja ryyppäävät. Holm vuolee puusta niin säädyllisiä kuin säädyttömiä hahmoja. Silti joku on aina tähystysvuorossa, sillä vihollinen on vain sadan metrin päässä. Hyvin yhteen hitsautuneen ryhmän rauhan rikkoo luutnantti Wolff, joka kiillotettuine saappaineen saa edustaa saksalaismielisyyttä. Wolff yllättää Tallgrenin ja Ståhlin suutelemassa, mistä seuraa uhkailua ja käsky siirtää Ståhl viidenteen komppaniaan, jota miehet pitävät kuolemantuomiona. Ståhl on ryhmässä pidetty jäsen, sillä hän on rohkeudellaan pelastanut muiden hengen. Kuten Freja Rudels arviossaan toteaa (ÅU 11.10.2024), Sandelin yhdistää Ståhlin hahmossa ihannesotilaan ja homoseksuaalisuuden: edellisestä tuli sotajuttujen ja -kirjallisuuden yleinen piirre, jälkimmäisestä vaiettiin.

Inhimillistetty luonto

Monissa sotaromaaneissa asetetaan luonnon kauneus ja rauha vastakkain sodan tuhojen, julmuuden ja melun kanssa. Sandelinin romaanissa luonnonkuvaus saa poikkeuksellisen suuren roolin. Teos sekä alkaa että päättyy kuvaukseen puusta, joka alussa on vasta siemen kosteassa ja pimeässä maassa ja lopussa ”harmaahapsinen ja vanha” (128) mänty, joka tietää aikansa päättyvän pian. Yhtäältä todetaan, että ”[l]uonto ei välitä sodasta”, ja että [t]ekee kipeää ajatella miten kaikki se kaunis voi olla olemassa niin lähellä sotaa. Niin lähellä järjestelmällistä tappamista.” (89) Toisaalta lehtensä pudottanneen koivun ”[o]ksat riippuvat kuin amputoitujen raajojen tyngät.” (92) Koivun kirkuminen pakkasen repiessä lehtiä tai kuusen ”pitkittynyt kuolinhuuto” (103) lumen painon alla tuntuvat viittaavan myös sodan ihmisille ja luonnolle aiheuttamiin kärsimyksiin. Inhimillistäminen ulottuu myös muistamiseen:

Det är något jag måste minnas innan jag kan fortsätta växa. Det är något som inte har att göra med skogen, mossa och regn. Jag sträcker mig efter minnet.

Minun täytyy muistaa jotain ennen kuin voin jatkaa kasvamista. Se jokin ei liity metsään, sammaleeseen eikä sateeseen. Kurkotan kohti muistoa. (11)

Minä-kertojana toimivat niin muistojaan kohti kurkottava mänty kuin sotamies Tallgren (nimi viittaa männynoksaan). Ovatko he yksi ja sama vai edustaako mänty kollektiivista muistia? Toistuvia aihelmia ovat myös punatulkku (’domherre’), joka tuntuisi toimivan perinteisenä enteenä kuolemasta mutta myös rakkauden symbolina, ja saappaat, joita Ståhl kuivattelee kamiinan edessä, kun Tallgren ensimmäistä kertaa astuu korsuun, ja jotka Tallgren perääntymisen alkaessa asettelee huolella korsun oven viereen ja joiden ympärille mänty kietoo juurensa.

Monimerkityksinen kieli

Sandelin leikittelee sanojen eri merkityksillä. Jo teoksen nimi Skott tarkoittaa paitsi laukausta myös versoa.

Jag är ett frö, ett skott, ett träd, en man, en soldat, någon som älskar.

Olen siemen, verso, puu, mies, sotilas, joku joka rakastaa. (34)

Modig-nimisen (’rohkea, urhoollinen) naapurikorsun miehen kuolema tarkka-ampujan luodista saa miehet riitelemään: Munter väittää tämän olleen tyhmänrohkea, kun taas Trast ja Lode kehuvat mallisotilaaksi. Teoksen alussa on ote J. L. Runebergin Vänrikkien ensimmäisestä runosta ”Vänrikki Stool” (tai Stål kuten nimi kuuluu Juhani Lindholmin suomennoksessa vuodelta 2017). Siteeratussa kohdassa viitataan Stoolin kertomiin tarinoihin, jonka jälkeen tulevat sitten runot Pilven veikosta, Sven Dufvasta ja muista sankareista. Vänrikkeihin viittaa Ståhlin lisäksi nimet Munter ja Lode. Eikä Runebergista pääse eroon vielä teoksen lopussakaan, sillä ainakin minulle Ståhlin sisaren nuiva suhtautuminen ja veljen tahallinen unohtaminen tuovat mieleen ”Torpan tytön”, jossa sulhastaan sodasta odottava neito haluaa kuolla ymmärtäessään tämän paenneen taisteluita. Sandelinin romaanissa syy ei kuitenkaan ole pelkuruus vaan seksuaalinen suuntautuminen. Jos Vänrikit tuntuvat kurkistelevan rivien välistä, niin kaukana ei ole toinenkaan sotakirjallisuuden jättiläinen: miehiään ymmärtävä ja turhaa pokkurointia kaihtava vänrikki Andersén on toisinto Väinö Linnan Tuntemattoman Koskelasta.

Pietarsaaressa syntynyt Petter Sandelin asuu nykyään Vaasassa. Häneltä on aiemmin ilmestynyt runokokoelma Istället för grindcore (2013). Esikoisromaanissaan Sandelin käyttää taitavasti hyväkseen aiempaa sotakirjallisuutta, mutta hänen teoksensa on täysin omaääninen, runollisen kaunis kuvaus rakkaudesta, jonka näyttämönä sattuu olemaan sota. Haastatteluissa kirjailija on viitannut Kati Mustolan ja Sandra Hagmanin tutkimuksiin* sodanaikaisesta homoseksuaalisuudesta. Sandelin ei toki ole ensimmäinen, joka kuvaa homoseksuaalisuutta sijoittaen tapahtumat sota-aikaan; samaa aihetta käsitteli esimerkiksi Sami Hilvon Viinakortti (2010).** Molemmissa teoksissa tulee esiin sota-ajan sallivuus verrattuna sodanjälkeiseen aikaan, jolloin asenteet jälleen tiukentuivat. Paikoin proosarunoa lähenevän Osuman on suomentanut upeasti Katriina Huttunen.

Jag ska minnas hur vår kärlek var ljuset mitt i mörkret.

Aion muistaa miten rakkautemme oli valo pimeyden keskellä. (114)

Petter Sandelin: Osuma (alkuteos Skott). Suomentanut Katriina Huttunen. S&S / Schildts & Söderströms, 2024. 130 s.

* Ks. Kati Mustolan artikkeli teoksessa Ihminen sodassa. Suomalaisten kokemuksia talvi- ja jatkosodassa (2006) ja Sandra Hagmanin teos Seitsemän kummaa veljestä: Kertomuksia suomalaisen homoseksuaalisuuden historiasta (2016).

** Teoksessani Sodan muisti. Talvi-, jatkosota ja Lapin sota 2000-luvun historiallisessa romaanissa (2016) käsittelen luvussa neljä homoseksuaalisuutta kuvaavia sotaromaaneja, Hilvon teoksen lisäksi analysoin tarkemmin Gerry Birgit Ilvesheimon Lykantropian (2009) ja Paula Havasteen Kaksi rakkautta (2010). Yksi ehkä koskettavimmista kertomuksista löytyy Sirpa Kähkösen romaanista Neidonkenkä (2009).

Teoksesta muualla:

Svenska Yle, kirj. Malin Öhman

Åbo Underrättelser, kirj. Freja Rudels (maksumuurin takana, luettavissa ePressin kautta kirjastoissa)

Ilkka-Pohjalainen, kirj. Anne Puumala (maksumuurin takana, luettavissa ePressin kautta kirjastoissa)

Tietokirjaviikolta poimittua

Julkaistu 4 syyskuun, 2023 Kirjoittaja: Kirjallisuutta ja tutkimusta Jätä kommentti

Tietokirjaviikko päättyi eilen Lue tietokirjaa! -päivään. Viikkoon kuului kaksipäiväinen Tietokirjafestivaali Tieteiden talolla Helsingissä, Sotahistorian uutuuksia -paneelikeskustelu Akateemisen kirjakaupan kohtauspaikalla sekä muuta ohjelmaa.

Tietokirjafestivaali järjestettiin jo yhdeksättä kertaa, mutta taisi olla ensimmäinen kerta, kun olin paikan päällä kuuntelemassa esityksiä. Tapahtuma päätti lyhyen lomani ja toimi mukavana alkuna 1.9. alkaneelle tutkimusvapaalleni. Festivaalin ohjelma oli tiivis: luentoja järjestettiin kahdessa salissa kello kymmenestä ilta kuuteen, ja lounastauko oli itse raivattava johonkin väliin. Ensimmäisen kerroksen salin ohjelmat voi katsoa myöhemmin tallenteina, mikä helpotti oman ohjelman kokoamista. Niinpä kuuntelinkin enemmän luentoja viidennen kerroksen salissa (portaiden ravaaminen ylös ja alas toimi hyvänä jumppana, kun muutoin istumalihakset olivat kovilla). Salin aulaan oli koottu laajasti tietokirjallisuutta esille katseltavaksi ja ostettavaksi. Keskusteluissa käsiteltiin tietokirjoja ja -kirjallisuutta eri näkökulmista: tekijänoikeuksia, true crimen etiikkaa, tietokirjallisuuden tutkimista, lukupiirejä (myös tietokirjallisuuteen pureutuvia piirejä toimii), millaista on kääntää tietokirjoja ja miten päästä tietokirjailijaksi. Seuraavassa poimintoja muutamista esityksistä.

Äänikirjojen vaikutus kirja-alaan ja lukemiseen

Äänikirjat kirja-alan muuttajana -keskustelussa (keskustelijoina Mikko Aarne, Sari Forsström ja Tommi Saarela, juontajana Hanna-Reetta Schreck) tuli esiin se, miten äänikirjat ovat vaikuttaneet kirjoittamiseen; esimerkiksi dekkareissa ei enää käytetä yhtä paljon aikatasoja tai siirtymiä näkökulmasta toiseen (tai ainakin ne on merkattava riittävän selvästi kuuntelijaa ajatellen). Narratiivisuus on merkittävä piirre nykytietokirjoissa ja helpottaa osaltaan niiden kuuntelemista. Tietokirjojen lukijoille lähdeviitteet antavat lisävinkkejä lukemisesta, mutta äänikirjassa viitteet ja lähteet kuitataan kehotuksella tutustua painettuun kirjaan. Keskustelijat pohtivat myös äänikirjojen kuuntelemisen plussia ja miinuksia. Hyviä puolia on se, että nyt kirjoilla on yksi iso julkaisukanava lisää ja että äänikirjat ovat auttaneet monia palaamaan kirjallisuuden pariin. Miinuksena mainittiin se, että kuunteleminen on usein toissijaista tekemistä muun tärkeämmän toiminnan ohella. Pidän äänikirjoista, mutta olen jo pitkään pohtinut, kuinka hyvin kirja tulee ”luettua” kuunneltuna. Jos kirjoitan teoksesta esimerkiksi arvion, joudun äänikirjan lisäksi usein tutustumaan painettuun kirjaan. Varsinkin tietokirjoja kuunnellessa saattaa aiheesta jäädä vähän hatara käsitys, vaikka kyllä lukiessakin ajatus välillä harhailee. Kuunteleminen sopii mielestäni hyvin kaunokirjallisuuteen, tai ainakin suureen osaan siitä. Toisinaan olen kuunnellut saman äänikirjan useita kertoja, jos lukija on hyvä ja aihe kiinnostava.

Faktaa fiktiossa

Faktasta fiktiossa keskustelivat Anneli Kanto, JP Koskinen ja Tuomas Kyrö juontaja Pietari Kylmälän johdolla. Useista ohjelmista ja tilaisuuksista tutut kirjailijat kertoivat tiedonhankinnasta ja historiallisten faktojen hyödyntämisestä. Anneli Kannon mukaan historiallisessa, realistisessa fiktiossa ”faktat on pyhiä” ja että ”pientä vääryyttä saa tehdä mutta ei suurta”, millä hän tarkoitti sitä, että esimerkiksi aikaa on tiivistettävä ja ihmisiä on saatettava yhteen. Kaikki panelistit olivat samaa mieltä siitä, että henkilöitä pitää kunnioittaa, eikä todellisesta henkilöstä saa tehdä täysin toisenlaista kuin mitä lähteet kertovat. Anneli Kannon mukaan pelkät faktat eivät riitä vaan tarvitaan aistimustietoa: on käytävä tapahtumapaikoilla, otettava selvää ajankohdan ruoasta ja musiikista (aistimustieto näkyy Kannon teoksissa – lukekaa vaikka Rottien pyhimys!). Kannolta ilmestyy syyskuun lopulla teos Punaorvot, joka pohjautuu samannimiseen näytelmään, jonka esityskausi jäi koronapandemian vuoksi lyhyeksi. Kannon mukaan lastenkoteihin ja sijaiskoteihin sijoitettujen lasten määrä oli huomattavasti suurempi kuin mitä aiemmin on arvioitu. Ohjelma on katsottavissa Tietokirjafestivaalin sivuilta.

E- ja äänikirjoja kirjastosta – uhka vai mahdollisuus?

Kuuntelin muutamia työhöni liittyviä esityksiä, vaikka pidänkin kirjastotyöstä nyt vuoden tauon. E- ja äänikirjoista kirjastossa olivat keskustelemassa kirjailija ja kirjailijaliiton varapuheenjohtaja Paula Havaste, Suomen Kustannusyhdistyksen johtaja Sakari Laiho ja Kirjastoseuran johtaja Juha Manninen. Keskustelua luotsasi Katri Vänttinen Helsingin kaupunginkirjastosta. Alaotsikossa kysyttiin hiukan raflaavasti ovatko e-kirjat kirjastossa ”uhka vai mahdollisuus”. Kyllähän e-kirjojen on pääsääntöisesti koettu rikastavan kirjastojen tarjontaa. Tosin Sakari Laiho pohti, miten esimerkiksi käy runokirjojen: ajatellaanko kirjastoissa, että e-kirja riittää eikä hankinta lainkaan fyysisiä kappaleita. Tietysti puheenaiheeksi nousi myös kirjailijoille e-kirjoista maksettava lainauskorvaus. Tästä ovat olleet huolissaan myös lukijat, sillä Paula Havaste kertoi saavansa usein lukijoiltaan kysymyksiä aiheesta. Onneksi päätös lainauskorvauksen maksamisesta yleisten kirjastojen e-kirjalainoista saatiin aikaiseksi viime vuoden lopulla. Tämä ohjelma tulee katsottavaksi Kirjastokaistalta.

Sotahistorian uutuuksia

Akateemisen kohtauspaikalla keskustelemassa Tuomas Hoppu, Tarja Lappalainen ja Ville Vänskä juontaja Unto Hämäläisen johdolla. — Akateemisen kohtauspaikalla esiteltiin sotakirjallisuuden uutuuksia. Tuomas Hoppu, Tarja Lappalainen ja Ville Vänskä kertoivat uusista teoksistaan juontaja Unto Hämäläisen johdolla.

Akateemisen kohtauspaikalla esiteltiin tiistaina sotahistorian uutuuksia. Paneelikeskustelun juonsi Unto Hämäläinen ja keskustelemassa olivat Tuomas Hoppu, Tarja Lappalainen ja Ville Vänskä. Hopun teokseen Kaupunkisotaa ja pako Tampereelta olin tutustunut jo aiemmin (arvioni 31.3.2023). Lappalaisen ”Ottakaa ryssiltä aseet”. Kenraali Uno Fagernäsin sodat kuvaa Fagernäsin vaihderikasta elämää. Otsikon sitaatti on Fagernäsin tokaisu sotilaille, jotka valittivat huonoja varusteita ja aseiden puuttumista. Tapahtuman jälkeen luin Pietarsaaren Sanomista (19.10.2022) Fagernäsiin kohdistuneesta – hyvin luultavasti aiheettomasta – epäilystä, jonka mukaan hän olisi ollut laittoman tuomioistuimen jäsen ja näin ollen syyllinen siihen, että Pietarsaaressa teloitettiin seitsemän miestä 2.3.1918. Ehkä palaan tähän teokseen myöhemmin, sillä Pietarsaaren sisällissodan aikaiset tapahtumat kiinnostavat, ja Fagernäs vaikuttaa olleen värikäs persoona. Vänskän Tehtävä Laatokalla. Italian, Saksan ja Suomen laivasto-osasto 1942 paljastaa, että Saksa ja Italia toimittivat Suomelle tykistölauttoja ja torpedoveneitä Laatokalle ja että asia lähti liikkeelle Paavo Talvelasta. Kiinnostus heräsi myös tätä teosta kohtaan.

Akateemisessa järjestettiin torstaina kirjanjulkistamistilaisuus, joka sopi hyvin Tietokirjaviikolle, vaikka ei varsinaisesti ohjelmaan kuulunutkaan. Ville Jalovaara kuvaa teoksessaan Helsinki 1944 Neuvostoliiton suurhyökkäystä Helsinkiin ja pohtii syitä sen epäonnistumiseen. Stalinin tarkoituksena oli painostaa Suomi rauhaan, mutta toisin kuin monet muut Euroopan kaupungit Helsinki ei tuhoutunut, vaikka pommit tekivätkin pahaa jälkeä.

Lukuvinkkejä tietokirjoista

Tietokirjaviikon esitykset antoivat kosolti lukuvinkkejä, suoraan sanottuna ihan liikaa, kun ottaa huomioon ajan rajallisuuden. Koostin itselleni lukulistan niistä teoksista, jotka on ehdottomasti luettava.

Lukulistalleni nousseita teoksia (ainakin nämä!):

Why we read (70 tietokirjailijaa kertoo, miksi he lukevat. Pirjo Hiidenmaa mainitsi teoksen avajaispuheessaan. Hän myös totesi, että ”teleporttaus on jo keksitty”, jolla hän viittasi kirjallisuuden tarjoamaan mahdollisuuteen vierailla eri paikoissa ja ajoissa.)
Anneli Kanto: Punaorvot (Lind & Co, ks. tiedote ePressistä)
Reetta Hänninen: Tulisydän: Maissi Erkon kiihkeä elämä (Otava)
Tarja Lappalainen: ”Ottakaa ryssiltä aseet.” Kenraali Uno Fagernäsin sodat (Docendo)
Ville Jalovaara: Helsinki 1944 (SKS)
Bea Uusma: Naparetki: minun rakkaustarinani (Like; vinkki Lukupiiri yhteisöllisen lukemisen tapana -keskustelusta)
Anna Kontula: Pikkuporvarit: pohdintaa aikamme hengestä (Into; myyntipöydältä bongattu)

Silja-Elisa Laitonen: Valinta

Julkaistu 22 helmikuun, 2022 Kirjoittaja: Kirjallisuutta ja tutkimusta Jätä kommentti

Silja-Elisa Laitosen esikoisromaani Valinta kertoo naisista sodassa. On kevät 1941. Raakel pukeutuu ylioppilasjuhlissaan tädiltään Elisabethilta saamaansa lottapukuun, mikä järkyttää Greta-äitiä niin, että tämä saa migreenin ja tokaisee poistuessaan, että ”[e]tsi sieltä sitten edes itsellesi mies” (10). Sodan odotetaan puhkeavan milloin tahansa, mutta Raakel ei suinkaan pääse itärintamalle, siitä Greta pitää huolen, vaan määränpäänä on viestintälotan tehtävät Hangossa.

Silja-Elisa Laitosen romaanin Valinta kansikuva.

Raakel on alussa lapsellinen ja intomielinen. Hän näkee itsensä milloin keksimässä uutta salakirjoitusta, milloin välittämässä ratkaisevan tärkeää viestiä tai pelastamassa ihmisiä Helsingin pommitusten keskellä. Raakelin naiiviutta korostetaan jopa ärsyttävyyteen asti, mutta toisaalta se toimii tehokkaana vastakohtana tulevalle, sille mitä hän joutuu kokemaan rintamalla ja miten nämä kokemukset vähitellen muuttavat häntä. Laitonen on kirjoittanut Raakelin samaistuttavaksi hahmoksi, joka tekee virheitä niin työssään kuin ihmissuhteissaan. Viestilottana hän muun muassa sortuu inhimilliseen uteliaisuuteen ja jää kuuntelemaan puheluita kuin pahinkin ”sentraalisantra”.

Laitonen kirjoittaa naisten sotahistoriaa ja kuvaa laajasti lottien tehtäviä. Jouduttuaan pois viestijaostosta Raakel lähtee ilman komennusta rintamalle ja pääsee muonituslotaksi, minkä jälkeen hänet siirretään varusjaostoon ja lopulta hän päätyy vainajien pesijäksi. Naisten tekemää työtä ei aina arvosteta, mikä tuodaan esiin yksittäisten sotilaiden huuteluna (”Ei täällä naisia tarvita!”) ja Kotilieden toimittajan kommentteina siitä, että kotirintamalla tehty työ on arvokkaampana kuin niiden lottien, jotka ovat ”karanneet” rintamalle. Pesulassa työskenteleviä naisia haastattelemaan tullut toimittaja Kurvinen paheksuu Raakelin aikomusta aloittaa sodan jälkeen opiskelu Teknillisessä korkeakoulussa, sen sijaan että tämä kiirehtisi naimisiin ja tuottaisi valtiolle sodassa uhrattujen tilalle uusia taimia: ”Lapsia, lapsia tämä maa kaipaa, koulutus on täysin toissijaista” (248).

Toimittajan tietämättömyys ja teennäisyys ärsyttävät Raakelia.

Muonittajan työssä Kurvista näytti kiinnostavan vain se, miten ihmeessä naiset saivat nukuttua teltassa, talvella. Hämmästely tuntui niin teennäiseltä, että Raakelin olisi tehnyt mieli repiä hienotunteisuuden verho alas kertomalla miten käydään riukupaskalla, mutta hän sai hillittyä itsensä. (246)

Naisten kokemukset tuodaan esiin niinkin proosallisessa asiassa kuin henkilökohtaisesta hygieniasta huolehtimisessa. Raakel miettii, miten toimia rintamalla kuukautisten kanssa ja missä pestä ”toptyykit”, jotka ”piti pestä salaa ja laittaa kuivumaan jonnekin katseen ulottumattomille” (66). Historiallisia sotaromaaneja on tullut luettua melkoisesti, mutta tämä taitaa olla ensimmäinen, jossa kuukautiset ja pohdinta siitä, miten toimia rintamaoloissa tuodaan esiin täysin luonnollisena asiana. Näin siitäkin huolimatta, että etenkin nuoret naiset ovat 2000-luvulla tarttuneet teoksissaan sota-aiheisiin.

Raakel joutuu tottumaan kylmään ja nälkään, pesemättömiin vaatteisiin ja pitkiksi venyviin työpäiviin. Sodan edetessä suureelliset kuvitelmat urotöistä vaihtuvat ymmärrykseen sodan todellisuudesta. Kotilomalla hän näkee rampautuneita sotilaita ja nälkiintyneitä lapsia ja häpeää, sitä että oli joskus ”suorastaan toivonut että sota syttyisi”.

Ja minkä takia?
Vain senkö tähden, että hän halusi osaksi sitä seikkailua, joka viimeistään nyt oli näyttänyt hänelle rumat, likaiset ja luotaantyöntävät kasvonsa? (380)

Nurkkatansseissa Raakel tutustuu Voittoon, jonka hahmossa tuodaan esiin se, miten sotakokemukset muuttavat ihmistä – ei liene sattumaa, että hänet on nimetty Voitoksi. Eri tavoin ruhjoutuneet vainajat, joita Raakel joutuu käsittelemään, karkottavat viimeisetkin harhaluulot sodan ylevyydestä. Raakel miettii, millainen tulevaisuus sodasta palaavia odottaa.

Miten kukaan sodan nähnyt – – saattoi aloittaa opiskelunsa ja tähdätä tulevaan, kun mielessä kummittelivat näyt jostain sellaisesta mitä kukaan ei ollut koskaan toivonut, mutta mihin he kaikki lopulta olivat osallistuneet. Suomi olisi täynnä Voittoja, nuoria miehiä, jotka säpsähtelivät äkillisiä ääniä, naisia, jotka olivat joutuneet liimaamaan hymyn naamalleen vaikka tiesivät mitä oli tapahtumassa, tiesivät että heidän kohtaamansa ihmiset saattoivat seuraavassa hetkessä olla poissa. (414)

Kirjailija tuo tarinan lomassa esiin tutkimuskirjallisuuden esiin nostamia asioita, kuten lottien ja työvelvollisten moraaliin kohdistuneet ennakkoluulot, pappien kotiin kirjoittamien suruviestien kaavamaisuuden, joka saattoi peittää alleen vähemmän sankarillisen toiminnan, sekä turtumisen väkivaltaan, joka ilmeni esimerkiksi vihollissotilaiden ruumiiden häpäisynä.

Laitosen Valinnan kerrotaan aloittavan naisten sotaa kuvaavan romaanisarjan. Raakel palaa kotiin, kun jatkosota on päättynyt ja Lapin sota alkamassa; liikutaanko seuraavassa osassa siis pohjoisen maisemissa? Ehkä, mutta melkein toivoisin, että kirjailija palaisi ajassa taaksepäin ja kertoisi lisää Gretan taustasta ja ennen kaikkea paljastaisi, mitä Elisabeth teki sisällissodan aikana.

Silja-Elisa Laitonen: Valinta. Tammi, 2022. 479 s.

Teoksesta muualla:

Arvio Kulttuuritoimituksen sivuilla (kirj. Leena Reikko)

Arvio Helsingin Sanomissa (kirj. Antti Majander)

Tammen esittely teoksesta ja kirjailijasta

SS-miesten jäljillä

Julkaistu 1 maaliskuun, 2017 Kirjoittaja: Kirjallisuutta ja tutkimusta

Ville Kaarnakari: Hakaaristin leimaama. Suomalaisen SS-soturin tarina. Tammi, 2014. 408 s.
Pekka Jaatinen: SS-mies Valo. Johnny Kniga, 2015. 289 s.

SS-vapaaehtoisiksi lähteneitä ei arvostettu sodan jälkeen poliittisen suunnan vaihduttua, eikä heidän kokemuksiaan ole juuri kuvattu Niilo Lauttamuksen ja Jaakko Korjuksen teoksia lukuun ottamatta. Kiinnostus toisen maailmansodan tapahtumia kohtaan on kuitenkin vain kasvanut 2000-luvulla, ja myös SS-miehistä on ilmestynyt uusia teoksia. Ville Kaarnakarin romaanin Hakaristin leimaama. Suomalaisen SS-soturin tarina (2014) päähenkilö on talvisodan käynyt Klaus Runolinna, joka lähtee ensimmäisten joukossa Saksaan keväällä 1941. Lapin sota -romaaneistaan tunnetun Pekka Jaatisen SS-mies Valo (2015) kertoo puolestaan kuusitoistavuotiaasta Valo Hanhialasta, joka valehtelee ikänsä ja pääsee syksyllä 1944 koulutukseen Norjaan ja sitä kautta Saksan itärintamalle, jossa puna-armeija on jo vyörymässä kohti Berliiniä.

Kaarnakarin romaanissa yhdeksän entistä SS-miestä eri puolilta Eurooppaa kokoontuu aseveljensä muistotilaisuuteen heinäkuussa 1961. Miehet muistelevat tapahtumia Saksan itärintamalla, ja nämä kertomukset muodostavat teoksen toisen aikatason. Lembergin pikkukaupungissa Runolinna tovereineen joutuu näkemään niin vihollisten kuin siviilien julmaa kohtelua pystymättä puuttumaan asioihin. Myöhemmin miehet leimataan murhaajiksi. Runolinnan vieraaksi saapunut kenraali Felix Steiner, joka todellisuudessakin oli Wiking-divisioonan komentaja, kertoo, että heidän jälkeensä kaupunkiin oli saapunut Einsatzkommandon joukot, jotka olivat murhanneet yli kuusisataa henkilöä. Teoksen rakenne, jossa asioita tarkastellaan myöhemmästä ajankohdasta käsin, mahdollistaisi erilaisten näkökulmien esittämisen, mutta Kaarnakarin romaanissa miehet ovat sangen yksimielisiä tapahtumien kulusta, ja kritiikki kohdistuu lähinnä SS-miesten sodan jälkeiseen kohteluun. Toisin kuin monissa muissa maissa, Suomessa SS-vapaaehtoisia ei tuomittu vankilaan, mutta esimerkiksi sotainvalidit jäivät ilman korvauksia ja olivat riippuvaisia aseveljiensä ja sukulaistensa avusta. Runolinna onkin katkera siitä, että Suomen valtio hyväksyi SS-pataljoonan perustamisen mutta hylkäsi miehet sodan jälkeen.

Siinä missä Kaarnakarin romaani tuntuu haluavan palauttaa kunnian niille suomalaisille, jotka tunsivat palvelevansa isänmaataan parhaiten kouluttautumalla SS-miehiksi, Jaatisen SS-mies Valo kertoo hyvin raadollisen tarinan ihanteiden sokaisemasta nuorukaisesta. Valon isä on Suur-Suomi-intoilija, joka antaa pojalleen luvan lähteä Saksaan, kun Suomi tekee aselevon. Hitlerin puheet ja valistusupseerin luennot ”bolševikeista ja juutalaisista, ihmiskunnan vitsauksesta, ali-ihmisistä ja SS-miesten ikuisesta ketjusta” ruokkivat Valon jo kotonaan saamaa kipinää. Valon idealismi ja kokemattomuus törmäävät jatkuvasti sodan turruttamien miesten realismiin ja kyynisyyteen. Valo tapaa arjalaiskaunotar Floran, jonka kanssa hän suunnittelee elävänsä Hitlerin tuhatvuotisessa valtakunnassa. Naiivit unelmat saavat julman lopun. Konekiväärikomppanian taistelu ylivoimaista vihollista vastaan on tuhoon tuomittua. Yksityiskohtaiset kuvaukset turvonneista ja hajonneista ruumiista ja kidutuksista korostavat teoksen sodanvastaista sanomaa.

Molempien teosten päähenkilöt kulkevat todellisten SS-miesten jäljissä. Niilo Lappalainen on omiin kokemuksiinsa pohjaten kuvannut intomielisten helsinkiläisnuorten kokemuksia Saksassa sodan loppuvaiheessa. Tunnetuimmat muistelmat lienevät Sakari Lappi-Seppälän heti sodan jälkeen julkaistu, yhä vielä keskustelua herättävä Haudat Dnjeprin varrella ja Unto Parvilahden 1958 ilmestynyt Terekille ja takaisin. Nämä teokset ovat vaikuttaneet niin aihetta käsitteleviin tutkimuksiin kuin tässäkin esiteltyihin teoksiin.