Avainsana-arkisto: sukupolvet

Jari Järvelä: Raiteet

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Jari Järvelä teki sen taas: kirjoitti upean historiallisen romaanin tärkeästä aiheesta. Raiteet on runsas sivumäärältään (479 sivua) mutta ennen kaikkea sisällöltään. Teoksessa on kolmea aikatasoa, joiden kaikkien nimet viittaavat rautatiehen: Luurata (1868), Valtimot ja laskimot (1918), Sivuraide (1944). Toinen yhdistävä tekijä on kaksitoistavuotias Amanda, joka kaksi vuotta vanhemman veljensä Ilmarin kanssa pääsee hätäaputöihin Riihimäki–Pietari-ratatyömaalle. Toisessa osassa seurataan Amandan pojantyttären Kuutamon vaiheita sisällissodassa maaliskuun alusta toukokuun alkuun. Kolmas osa kertoo Kuutamon pojasta Voitosta, joka vartio ”Suomen kansan elämänlankaa” eli radanpätkää jossain Aunuksenkannaksella.

Jari Järvelän romaanin Raiteet kansikuvassa on mustalla pohjalla höyryveturi, raiteita ja taskukello.

Nälkäradan luiset rintakehät

Vanhempien ja kolmen nuoremman sisaruksen kuoltua Amandalla ja Ilmarilla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin lähteä kotoa. Matkalla he kohtaavat perheensä menettäneen, puolisokean Augustin, jota he ensin luulevat kummitukseksi. Nälästä horjuva kolmikko löytää ratatyömaalle viime hetkellä; laihaa velliä annetaan aluksi vain vähän, sillä moni nälkiintynyt on menehtynyt syötyään liikaa. Nälkään tai lapionvarteen kuolleita haudataan niin metsiin kuin radan alle saven ja soran sekaan: ”Kiskoja kannattelisivat rakentajien luiset rintakehät.”

Ensin sisarukset siirtävät pitkävartisella, leveällä kihvelillä maata kottikärryihin. Amanda löytää ”leipälajinsa seitsemäntenä päivänä, silloin kun Jumala lepäsi joskus aikojen alussa, kun taas me emme näin maailmanlopun aikoina” (36). Irti hakattu, ylimääräinen maa-aines kuskataan niin kutsutun leikkauksen rinnettä alas kottikärryillä siksakkia lankkuja pitkin. Yhden kärrymiehen saatua tarpeekseen, tarttuu Amanda kärryihin: ”Ensimmäisessä tiukassa käännöksessä kärryt kaatuivat ja sisko niiden mukana, lapiomiehet röhähtivät nauruun (37).

Kolmannessa käännöksessä kärryt kaatuivat uudestaan ja sisko lensi nurin. Hän nousi pystyyn naama verisenä, nenä oli kolahtanut johonkin. Sanaakaan sanomatta hän väänsi tyhjät kärryt pystyyn ja alkoi lapioida lastia takaisin. Nyt kukaan työporukasta ei enää röhähdellyt, kaikki seurasivat herpaantumatta miten sisko lähti taas kerran liikkeelle, selvisi yhdestä käännöksestä, vielä toisesta. Kolmannessa kärryt menivät kumoon, ja sisko lastasi ne entistä mustelmaisempana vielä kerran uudestaan.
Ylhäällä oli nyt hiirenhiljaista. [– –]
Seuraavana aamuna kaivuupaikalle oli ilmestynyt yhdet muita kottikärryjä pienemmät kärryt. Niiden toiseen kahvaan oli kaiverrettu Amandan nimi. Siitä aamusta siskoni oli kärrymies. (38)

Kun työnjohtaja seuraavana päivänä ihmettelee, että ”mikä helvetin kääpiö tuolla huseeraa”, käskevät miehet kuorossa tämän pitää turpansa kiinni. Tämä tarina on hyvä esimerkki Järvelän usein humoristisesta tyylistä. Amanda todellakin ”antaa valoa”, kuten August toteaa.

Myöhemmin kolmikko on räjäyttämässä kalliota ensin ruudilla ja sitten nitroglyseriinillä – taito, jonka Paracelsus- niminen mies on oppinut Amerikassa. Ja panosten sytyttäminenhän on ”seiffiä workia” kun ei hätäile. Koeräjäytys nitroglyseriinillä tehdään harjunrinteeseen insinööri Appelbergin päätöksellä – Amandan vastaväitteet kuitataan lapsen tietämättömyydeksi. Seuraa yksi teoksen monista groteskeista kohtauksista, sillä harjuun on haudattu työmaalla kuolleita. Räjähdyksen jälkeen insinööri kerää sekopäisenä maassa lojuvia ruumiinkappaleita kuin ”koittaisi koota vainajan uudestaan elämään”.

Laskettuaan raajat varovaisesti alas hän istui maahan luomansa uuden, uljaan ihmisen viereen. Sillä oli yksi jalka ja kolme vasenta kättä. Pää puuttui. (124)

Punasoluja Suomi-neidon verisuonissa

Amandan ja Ilmarin oloja ratatyömaalla seurataan pari vuotta, minkä jälkeen siirrytään vuoden 1918 maaliskuun alkuun. Kuutamo, Amandan pojantytär, käyttelee Maxim-kuularuiskua punaisten panssarijunassa, jossa työskentelee myös sanitääri Tekla. Kuutamon Voitto-pojasta huolehtii mummi, koska Amerikkaan lähteneen isän on ”helvetin huono suuntavaisto” vienyt Sysmään. Amanda piirtää Voitolle Suomen kartan, jossa rautatiet kulkevat valtimoina ja laskimoina, ja hän itse on ”Suomi-neidon sanitääri”, joka pitää verisuonet kunnossa. Sodankäynti on sekavaa, ja välillä tulitetaan omia, mutta syyllisiä ovat tietysti lahtarit. Panssarijunan päällikkö Lehtinen kirjaa omat möhlintänsä sotapäiväkirjaan voittoisina taisteluina.

Amanda on säilyttänyt suorasukaisen, äkeän tyylinsä – henkilöhahmona Kuutamo ei valitettavasti yllä hänen tasolleen. Ratatyömaahan ja Kymijoen ylittävään Korian siltaan palataan pariinkin otteeseen. Sillan rakentaminen oli valtava ponnistus; Amandan mielestä niin uusi kuin vanha silta ovat kirotut ja ”joenpohja täynnä vainajia”. Kun tulee puhe yli-inhimillisiä voimia omaavista sankareista, toteaa mummi Kuutamolle, että tämäkin lienee vain ”tavallinen pikku muurahainen kuten me kaikki”:

Muurahaista muistellaan sankarina vasta sitten kun se on tapettu, Sitten sille pystytetään yhteinen muistopysti tuhannen muun kuolleen murkun kanssa. Eikä kellään niistä ole nimiä. Pystiin kaiverretaan: Tuntemattomalle muurahaiselle. Eteen sytytetään muistokynttilä kerran vuodessa. Jos muistetaan. (208)

Toinen osa päättyy kohtaukseen, jossa Kuutamo ja Tekla yrittävät kävellä panssarijunan vaunun alta kolmenkymmenen askeleen matkan suojaan valkoisia sotilaita parveilevan ratapihan läpi. Kuutamon laskemat askeleet lomittuvat ympärillä olevan kaaoksen ja Jääkärimarssin säkeiden kanssa.

Elämän- ja kuolemanlanka

Kolmannen osan kiinnostavimmaksi hahmoksi kasvaa Voiton avukseen saama, ”ihmisenpuolikas” Hesekiel, jolla on takanaan värikäs työhistoria ja kymmenen vuotta mielisairaalassa. Hesekiel alkaa kunnostaa vanhaa venäläistä höyryveturia ja tekee Voiton määräämiä töitä, jos sattuu huvittamaan. Syrjäisellä asemalla touhuaa siis kaksi armeijan epäkelvoksi havaitsemaa miestä, sillä Voitto on saanut osuman sekä jalkaansa että hermoihinsa. Hesekiel käy välillä ottamassa sähköshokkeja morsetuslaitteen johdon avulla vaientaakseen äänet päänsä sisältä. Mutta tulee kerta, jolloin Hesekiel ei pääse äänistä eroon, ja miehiä odottaa sivuraiteella järkyttävä näky. Järvelä käyttää taitavasti groteskia korostamaan tarinaa: nälkäradan kuvauksessa groteski on räjäytettyine ja lahoavine ruumiineen vielä rabelaismaista naurua kuolemalle. Toisessa osassa, jossa pelloilla viljan sijaan lojuu ruumiita ja ihmisiä heitellään Korian sillalta alas, ollaan jo astetta vakavampia. Kolmannessa osassa groteski on paikoin järkyttävää ja mustaa, kuten kohtauksessa, jossa hirvittävä näky ”lyyhistää” Hesekielin ja Voiton polvilleen. ”Taivas itkee” ja niin tekisi myös lukijan mieli itkeä. Voitto kysyy kuten niin monet: ”Miksi? Miksi? – – Miksi en ajatellut omin aivoin? Miksi vaikenin?” Hivenen toivoa teoksen loppuun tuo suurisilmäinen tyttövauva, joka saa nimekseen Alku, vaikka isomummi ”jupisee taustalla yhä maailmanlopusta”.

Järvelä on sitonut nämä eri vuosiin ajoittuvat luvut taitavasti yhteen. Teos alkaa toimittaja Mathias Mattsonin sanoilla, kun tämä ylistää ratahanketta, jota varten senaattorit ovat tulleet mäen harjalle kilistelemään lasejaan. Mattson, oikealta nimeltään Matti Matinpoika, jota kutsuttiin Taskumatiksi erotukseksi samannimisistä veljistään, kirjoittaa lehtijutun ohella Monte-Criston kreivin tyylistä seikkailuromaania nimeltä Kiskojen Kreivi, jonka unohtumattomana sankarina seikkailee hänen itsensä kaltainen mies. Hänen kultakellonsa, johon on kaiverrettu kirjaimet MM, siirtyy Amandan omistukseen ja lopulta Voitolle – Amandalle kirjaimet tarkoittivat Maailman Murenemista ja Kuutamolle Maailmanmestaria. Kesken jäänyt käsikirjoituskin säilyy, koska Ilmar haluaa iltaisin kuulla Amandan lukevan sitä hänelle. Myöhemmin Voitto kirjoittaa käsikirjoitukselle jatkoa, ja Mattsonkin saa palata Matti Matinpojaksi, joka on Voiton mielestä uskottavampi nimi ratajätkälle. Toistuvia motiiveja ovat myös Amandan, Kuutamon ja Voiton taipumus nähdä näkyjä ja rataan liittyvät, muistoja lapsuudesta kantavat piirustukset.

Groteskit kuvaukset milloin naurattavat milloin itkettävät mutta pitkäveteiseksi tämä radanrakennuksesta, höyryvetureista, panssarijunista, sotilaskuljetuksista ja paljosta muusta rautateihin liittyvästä kertova teos ei missään vaiheessa muutu. Samalla Järvelä tulee kirjoittaneeksi Suomen historiaa valtakeskuksista syrjässä olevia kunnioittaen.

Jari Järvelä: Raiteet. Tammi, 2025. 479 s.

Järvelä on käsitellyt sisällissotaa aiemmin Finlandia-ehdokkaanakin olleessa romaanissaan Kosken kahta puolta, josta kirjoitin myös arvion.

Helsingin Sanomat, kirj. Antti Majander

Kulttuuritoimitus, kirj. Jukka Ahtela

Satakunnan Kansa, kirj. Jari Olavi Hiltunen

Karoliina Niskanen: Muamo

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Aina joskus tulee eteen teos, josta voisi poimia sitaatin toisensa jälkeen. Karoliina Niskasen romaani Muamo on naisen aistillisuuden, äitien sitkeyden ja isoäitien viisauden ylistys. Kielellisesti ja kerronnallisesti teos on niin rikas, että se ei yhdellä lukemisella tyhjene.

”Kai se lypsylle jaksaa kontata?”

Teoksessa seurataan kahden naisen elämää eri puolilla Suomea. Raskaana oleva ruotsalainen Anna päätyy isoisänsä kotimaahan Suomeen, kun Mamma haukkuu huoraksi ja heittää ulos. Junassa hän tapaa Erkin, joka vie hänet kotiinsa Pohjois-Pohjanmaalle, jossa ”maailma oli loputonta peltoa” (29). Viittaukset Niva-Kaijaan seudun kantaäitinä sekä hevosten näivetystautiin ja kapinaan sijoittavat Annan tarinan Nivalan seudulle. Anna synnyttää pojan, jolle anoppi Johanna antaa nimen Juha. Erkki on lähtenyt kaupunkiin tienaamaan: ”Emminä rikkauvesta välitä, mutta rahhaa olla pittää” (29). Vie kuukausia, ennen kuin Anna alkaa vähitellen osallistua talon töihin ja pitää huolta pojastaan.

Laatokan Karjalassa Miniä synnyttää yksin navetassa tytön, kun Anoppi ei anna jättää lypsyä kesken. Puoliso makaa sammuneena ”lattialla, Relanderin suojelevan katseen alla, ja kuorsaa niin, että Laatokalla kaikuu” (15). Synnytyksen jälkeen ”Miniästä tulee Äiti” (21). Työt jatkuvat kivuista ja saappaisiin valuvasta verestä huolimatta. Luettelomaisuus korostaa niin töiden määrää kuin niiden toistumista päivästä toiseen:

Peltoväki kiittää ruoasta, Äiti Korjaa pöydän, kantaa vedet ja puut saunalle ja sytyttää pesän, käy lypsyllä ja palaa pirttiin ja kattaa iltapalan ja korjaa iltapalan ja tiskaa tiskit ja lakaisee lattiat ja pyyhkii pölyt ja pesee padan ja hakee pyykit ja sytyttää takan ja nostaa lapsen syliinsä ja sanoo, että pikkuinen, nyt myö käymme levolle.
Lapsi alkaa itkeä. (36)

Kahvia eli kouffia keittäessään Äiti miettii, miksi Muamon oli pysyteltävä saunassa viikko synnytyksen jälkeen. ”Miksi Muamosta tehtiin saastainen eläin, joka ei saanut koskea edes puurokauhaan? Miten äiti, ihana elämänantaja, kallis maalle synnyttäjä, saatettiin nähdä likaisena.” (33)

”Vitun väen voimalla”

Karjalassa asuvan naisen oikea nimi paljastuu vasta teoksen lopussa. Siihen saakka hän on Tyttöne, Miniä, Äiti eli Muamo, Anopin kuoltua Emäntä ja kotiseudultaan sodan karkottamana Evakko. Nimeämällä hänet vain elämänvaiheiden mukaan kertomus laajenee yksilöä suuremmaksi kuvaukseksi naisen elämästä, joka määriteltiin ulkoapäin ja jossa oli vain vähän mahdollisuuksia yksilöllisiin ratkaisuihin. Naiset ovat kuitenkin niitä, jotka pitävät maailmaa pystyssä, rakentavat kun miehet tuhoavat ja tuhoutuvat sodissa. Kun Johanna tivaa Annalta lapsen oikeaa isää, Anna vastaa, että ”[e]hkä isää ei aina tarvitakaan. Eihän niitä edes näe kuin valokuvissa, piironkien päällä pölyttymässä” (159). Tai kuten Kulkuri sen Tyttöselle sanoo:

Työ naiset ette ole koskaan tarvinneet meidä miehiä, mutta myö tulemme aina tarvitsemaan teidä. Työ raotatte meilä porttia salaisuuksien maahan. Tarvitsemme pehmeyttä, vaikka olette kaikkea muuta kuin pehmeitä, olette routaisen maan ja karhean kuokan kovettamia, auringonpaahteen kuivattamia, järvivesien huuhtomia. Ja toisinaan olette ruusunkukkia ja syreenintuoksua ja mettä apilan terälehdellä. (155)

Kun Tyttöne kysyy, mikä on nainen, vastaa Kulkuri, että ”kerro sie”. Ja Tyttöne kertoo:

Roihuava tuli ja räjähtävä ukkonen, sateenkohina ja järven ylle nouseva usva, täysikuu ja maa. Kaikkea maan ja taivaan väliltä. Mitä tahansa.

Kieli on yhtä aikaa runollista ja rehevää, rumaa ja kaunista, mikä näkyy naisen aistillisuuden ja etenkin synnytysten kuvauksissa. Tekstin lomassa kuljetetaan tarinoita Mariasta, josta Tyttösen äiti eli Muamo on kertonut. Näissä tarinoissa sekoittuvat Kalevalan Marjatta, joka tulee puolukasta raskaaksi, ja Neitsyt Maria, jonka ikonia Miniä piilottelee patjansa alla ja jota hän hädässään rukoilee. Maria syö marjan ja tulee raskaaksi. Perhe hylkää hänet ja hän päätyy synnyttämään ”liävään” lehmien keskelle. Seuraavassa otteessa näkyy Niskasen kielellinen taituruus:

Mie lopetin kertomukseni Mariasta, ensimmäisestä äidistä, hänestä, joka oli synnyttänyt lapsen ja antanut sille nimen, jonka kaikki tuntevat ja jota toistellaan iltarukouksissa, ja sie, muamon ainavone tyttöne, kullankallis evakkovasikkani, kuvajaiseni, kysyit: ”Siihenkö päättyi tarina”, ja mie vastasin, että kyllä, sillä hyö siirtyivät toisiin aiheisiin, uusiin sankareihin, ja jättivät äidin yksin, keskelle verilammikkoa, kivuissansa makaamaan.
Ja Maria hurjistui: En mie ole Jumalanäiti, se huusi, en Ilmatar enkä ilman impi, en Luonnotar tai pyhä piigu pikkarainen, en nainen, en yhtään mikään, enkä mie muuta tähdeltäni pyytänyt kuin ystävää, edes yhtä, joka ymmärtäisi. Nyt mie olen äkäinen akka, hirmumyrsky ja metsäpalo, tuho. (216)

Sota tuo Annan ja Evakon yhteen, ja viimein molemmat kohtaavat vertaisensa ja saavat kokea ”sielunsiskouden” (240). Evakko ei vieläkään ole valmis paljastamaan oikeaa nimeään, vaan kertoo olevansa Aino. Hän on ennen Karjalasta lähtöään kuullut tarinoita pakolaisten huonosta kohtelusta, ryssittelystä ja lasten päälle heitetyistä kananmunista. Tarina ei pääty vielä, sillä Aino palaa Karjalaan, vaikka aavistaa lopullisen lähdön olevan edessä.

Kirjailija onnistuu naisten elämäntarinoissa kuvamaan uskomattoman paljon viime vuosisadan alun ja sotien ajan tapahtumia, niin että huomio pysyy kuitenkin mikrotasolla. Tarkkoja vuosilukuja ei juuri mainita ja historiallisiin tapahtumiin viitataan kuin ohimennen. Etualalle nousevat naiset elämän ylläpitäjinä ja äiteinä. Naisten roolin korostuminen näkyy myös siinä, että muut henkilöt, kuten puolisot ja sisarukset, on jätetty tahallisen valjuiksi. Vain isoäidit ja lapset saavat vähän enemmän tilaa. Tekstin joukossa on karjalan kieltä ja ruotsia ilman suomennoksia, ja hyvä näin, vaikka muutamien karjalankielisten sanojen kohdalla joutuikin miettimään merkitystä. Minut teoksen kielellinen moninaisuus hurmasi.

Karoliina Niskanen on kirjailija, näyttelijä ja tuttu monien äänikirjojen lukijana. Esikoinen Tilhi (2020) oli Tiiliskivi-palkintoehdokas. Muamo on nautinnollinen lukuelämys ja tulee niin ikään kisaamaan ensi syksyn kirjapalkinnoista. Kiitos kirjailijalle paitsi hienosta teoksesta myös jälkisanoista, joissa hän kertoo lähteistään ja siitä, miten tarina kietoutuu hänen omiin sukujuuriinsa.

Karoliina Niskanen: Muamo. Bazar, 2023. 303 s.

Arvio Amman Lukuhetkessä. Kirjoittaja on kuunnellut äänikirjan, jossa lukijana kirjailija itse, Eeva Soivio ja Pirkko Fihlman, jonka itkuvirsiä tekstin joukossa on. Tämä on siis kuunneltava vielä äänikirjanakin!

Arvio blogissa Anun ihmeelliset matkat

Juttua kirjailijasta ja teoksen synnystä Kotiliedessä

Kirjailijan haastattelu Mesta.netin sivuilla

Kaarina-lehdessä (kirj. Jaana Pakarinen) julkaistu arvio luettavissa Kritiikki näkyy -sivustolla

Maria Turtschaninoff: Suomaa

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Joka suuntaan kulkee lankoja
juuria joita en eläessäni huomannut
sinä ikään kuin seisoit tiellä
Mutta nyt ne näkyvät selvästi, kristallinkirkkaina
nyt, kun olen vanhin
ja minun kuuluu
pidellä langoista
kunnes on seuraavan sukupolven vuoro (12)

Trådar sträcker sig åt alla håll
rötter jag aldrig blev varse då du var med
du stod liksom i vägen
Men nu syns de tydligt, lysande klara
nu, då jag är äldst
och är den som ska fortsätta
hålla i trådarna
tills nästa generation tar över (12–13)

Upeasta Punaisen luostarin kronikoita -trilogiastaan tunnettu Maria Turtschaninoff debytoi aikuisille suunnatulla teoksellaan Suomaa (Arvejord). Suomaa on episodiromaani, joka kuljettaa tarinaansa viidellä vuosisadalla 1600-luvulta 2000-luvulle. Tapahtumapaikkana on Kokkolasta itään sijaitseva Nevabackan torppa, jonka sotamies Matts saa palkaksi palveluksestaan. Matts Mattsinpoika Nevabackasta alkaa sukutarina, joka kulkee läpi vuosisatojen seitsemässätoista tarinassa päättyen Stinaan, joka miettii mitä tekisi perimälleen talolle: ”Hylätty maatila. Ja maatila, joka on hänen. Hän saa vapaasti valita.”

Taidokkaasti rakennettu, lumoava kudelma ihmiskohtaloita

Suomaan tarinoissa on jotain maagista. Jo Nevabackan suvun syntymä on kuin vanhasta sadusta. Matts haluaa ojittaa torpan lähellä sijaitsevan nevan, mutta kun hän ryhtyy työhön, hänelle ilmestyy unessa olento, joka elehtii torjuvasti. Matts ymmärtää, ettei saisi koskea suohon mutta jatkaa raivaamista. Kolmannella kerralla olento ilmestyy uhkean neidon muodossa ja makaa Mattsin kanssa. Seuraavana keväänä neito tuo pojan, jonka lupaa Mattsille, jos tämä vannoo jättävänsä suon rauhaan. Näin Henric jää Mattsille. Pakanalliset tavat ja uskomukset vaikuttavat ihmisten elämässä kristinuskon rinnalla, toisinaan rinnakkaiselo on sopuisaa, toisinaan myrskyisempää. Vähitellen uskomukset hiipuvat mutta kokonaan ne eivät häviä moneen sataan vuoteen – vai häviävätkö lainkaan?

Suomennoksen nimi Suomaa viittaa tilaa ympäröivään luontoon, kun taas alkuteoksen nimi Arvejord (perintömaa) viittaa enemmän tilan periytymiseen suvussa. Käännös on hyvä, sillä metsien, kasvien, lintujen ja muiden eläinten ja tietysti suon kuvailulla on teoksessa suuri rooli. Molempien nimien voi ajatella viittaavan ihmisten luontosuhteeseen. Tilan lähellä olevasta suosta kasvaa myyttinen paikka, joka houkuttelee kauneudellaan mutta myös hukuttaa varomattoman kulkijan. Ja taidettiinpa sinne muutamissa tarinoissa ohjata tahallisestikin ikäviä tyyppejä.

Proosarunoa, kirjeitä, päiväkirjamerkintöjä…

Suomaa alkaa ja päättyy proosarunoihin, ja siinä välissä on niin aikuisten kuin lasten, naisten ja miesten näkökulmasta kerrottuja tarinoita. Yksi luku koostuu päiväkirjamerkinnöistä, toinen kirjeistä. Alun sitaatissa puhutaan langoista ja juurista, jotka puhuja huomaa vasta nyt kun itse on suvun vanhin. Näiden lankojen ja juurien lukija voi kuvitella kurottuvan tarinasta toiseen, kun sukupolvet vaihtuvat, mutta aina joku tai jotkut edellisen tarinan hahmot siirtyvät uuteen tarinaan. Lukijana nautin siitä, että kaikkea ei ollut kerrottu auki, vaan sain itse yhdistellä tarinoita toisiinsa ja arvuutella kenen kautta sukusaaga jatkuu ja päätellä vihjeistä, missä ajassa liikutaan. Luvussa ”Vahinkoeläimiä” eletään sisällissodan jälkeisiä vuosia. Ottilian äiti on lähtenyt ja jättänyt tytön sukulaisten hoiviin. Ottilia selittää vaarille tarvitsevansa kunnon ruokaa:

Äiti sanoo, että minä tarvitsen maitoa ja kunnon ruokaa. Sen takia hän haki minut pois lastenkodista. Se oli koti vellisodassa isättömiksi jääneille.
Veljessodassa, vaari korjasi. (249)

Jag behöver mjölk och bra mat, det säger Mor. Det var därför hon hämtade mig från barnhemmet. Det var ett hem för faderlösa efter brödkriget.
Brödrakriget, sade morfar. (248)

Vellisota on hauska oivallus kääntäjä Sirkka-Liisa Sjöblomilta. Sjöblom kääntää ruotsin lisäksi englannista, ja hän sai kirjallisuuden valtionpalkinnon 2021. Toisinaan hyvä käännös edellyttää enemmän muutoksia, jotta teksti toimisi uusille lukijoille. Samassa tarinassa vaari laulaa Ottilialle tuttua ”Tuu tuu tupakkirullaa”, jota äidilläkin oli tapana laulaa ja joka sai Ottilian nukkumisen sijaan miettimään, ”mikä se sellainen tupakkirulla on” (252). Alkuteoksessa laulu kertoo maasta, jossa on maitoa, voita ja sokeria, ja niinpä Ottilialle tuli nälkä ja äidin oli tehtävä voileipä.

”Leipää ja kiviä” otsikoitu tarina kuvaa proosarunon keinoin 1860-luvun nälkävuosia. Jakobin ja Magdalenan (nimi paljastuu seuraavassa tarinassa) tutustumisesta kertovat osat on nimetty ”LEIPÄÄ” ja taistelusta nälkää vastaan kertovat osuudet ”KIVIÄ”. Kertomuksen alussa Jakob tuo valitulleen vehnäleivän, mutta tämä hautaa sen uhrikiven alle, koska pelkää, että siihen on lisätty jotain, joka saisi hänet rakastumaan eikä hän halua sitä vielä seitsemäntoistavuotiaana. Samalla sivulla otsikon KIVIÄ alla Magdalena haluaisi hukuttaa itsensä ja lapsensa.

LEIPÄÄ

Toisella tapaamisella Jakob antoi minulle
nisupitkon.

Hän oli käynyt kaupungissa markkinoilla ja
ostanut nisun vain minulle. – –

En maistanut siitä muruakaan.

KIVIÄ

Voisin kävellä Skogsperänlammelle ja täyttää taskut kivillä ja kahlata veteen ja sitten kaikki
olisi ohi. (184)

BRÖD

Jakob gav mig ett vetebröd andra gången vi träffades.

Han hade varit inne i staden på marknad och köpt ett vetebröd bara till mig. – –

Inte en smula av brödet smakade jag.

STEN

Jag kunde gå upp till Skogsperäträsket och fylla fickorna med stenar och vada ut och sedan skulle det vara över. (182)

Tarina päättyy runolliseen toteamukseen: ”Kerran rakkaani antoi minulle nisupitkon joka oli leivottu hienoimmasta vehnästä.” / ”En gång gav mig min älskade ett bröd av finaste vete.” Mutta sitä ennen on katoa, hätäleipää, kylmää ja lasten nälkäisiä suita, ”ammottavia mustia nälkäisiä aukkoja”. Tarina on yksi koskettavimmista nälkävuosien aiheuttaman kärsimyksen kuvauksista, mitä olen lukenut.

Maresi-romaaneissa pääosassa ja kertojina olivat naiset, ja teoksissa käsiteltiin naisiin kohdistuvaa väkivaltaa (arvioni teoksista 20.8.2020) . Suomaassa myös miehet pääsevät ääneen mutta naisten asema tyttärinä ja vaimoina ja isoäiteinä nousee esiin monissa tarinoissa.

Vaikka sukupolvien vaihtuessa korostuu ihmiselämän katoavaisuus, on teos jollain oudolla tapaa lohdullinen. Elämän jatkumiseen viittaa myös Mikael Wiehen laulusta Ska nya röster sjunga poimittu motto 2000-luvulle:

Vain yksi seikka varmaa
on täällä päällä maan:
se, mikä kerran päättyy,
se alkaa uudestaan.
Sä vaikka vanhenetkin
ja vaientuu sun huulet,
niin silti jostain kaukaa
jo uudet äänet kuulet. (327)

En enda sak är säker
Och det är livets gång
Att allting vänder åter
Att allting börjar om
Och fastän våra röster
Ska mattas och förstummas
Ska nya röster sjunga
Ska nya röster sjunga (327)

Kuuntelin teoksen ensin ruotsiksi äänikirjana – suosittelen, sillä lukijana on Maria Turtschaninoff itse.

Maria Turtschaninoff: Suomaa. Suom. Sirkka—Liisa Sjöblom. Alkuteos Arvejord (Förlaget). Tammi, 2022. 371 s.

Teoksesta lisää:

Blogeissa Tuijata ja Leevi levitoi

Svenska Yle (kirj. Marit Lindqvist)

Boktuggin sivuilla kirjailija kertoo kirjoitusprosessin olleen aivan erilainen kuin aikaisemmissa teoksissa, koska Suomaa vaati paljon taustatutkimusta. (kirj. Anna Von Friesen)

Ulla-Lena Lundberg: Liekinkantajat

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Hän säntäsi palavasta Vaasasta tuli tukassaan ja juoksi yli kumpujen ja kukkuloiden, läpi soiden ja metsien, yli jokien ja virtojen, halki kummitusöiden ja nälkäpäivien. Mutta aina yhdessä Kajsan ja Fin kanssa, jotka juoksivat hänen kanssaan koko matkan läpi Suomen aina Suomenlahden rantaan asti. Siellä he pysähtyivät. Ja siellä seisoi Valentin Nyström, Suomen kaartin tarkk’ampuja. Isä. Ja kysyi: ”Sinäkö se olet se tyttö jonka olen unissa nähnyt?”

Ulla-Lena Lundbergin romaanin Liekinkantajat vauhdikas alku toi mieleen Lars Sundin romaanit, etenkin tutkimani Siklax-trilogian (saman huomion tekee myös Egil Green, joka viittaa Sundiin Östnylandissa julkaistussa arviossaan). Romaani alkaa Vaasan palosta 1852 ja ulottuu sisällissodan jälkeiseen aikaan. Tärkeimmässä roolissa on yllä olevassa sitaatissa paloa pakeneva Betty ja hänen tyttärensä Olga, joka tarinaa kertoo.

Ulla-Lena Lundbergin Liekinkantajat kansikuva.

Palon jälkeen töitä on haettava muualta, sillä kotona on jo liikaa ruokittavia. Niinpä Vöyriltä lähtee viisi nuorta naista kävellen kohti Helsinkiä. He yrittävät pysytellä mahdollisimman pitkään rannikkopitäjissä, koska yksikään ei osaa suomea. Viidestä tytöstä kolme pääsee Helsinkiin asti, hekin ryvettyneinä ja Betty niin sairaana, että hädin tuskin pysyy pystyssä. Mutta perillä he kohtaavat Suomen kaartin sotilaan Valentin Nyströmin, joka on nähnyt Bettyn unissaan eikä hätkähdä tämän surkeaa olemusta. Betty hoidetaan terveeksi ja hän saa piian paikan. Bettyn ja Valentinin seurustelun keskeyttää Krimin sota. Valentinin sotaan lähtö on vauhdikkaasti ja humoristisesti kuvattu. Miehet lähtevät hurraa-huutojen säestämänä reippaasti marssien kohti itää, mutta erilaiset sotataudit romahduttavat pian miesten määrän ja innon. Takaisin palaa vain rippeet surkeassa kunnossa.

Kun sitä yrittää jälkeenpäin kertoa, siitä tulee tapahtumien ja paikkojen kuravelliä, hirveää sadetta ja loputonta marssimista ennen kuin ollaan edes puolimatkassa kohti turkkilaisten maarajoja. (53)

Huhu oli kiitänyt palaajien edellä henki kurkussa ja kertonut, ettei kaartista ollut jäljellä juuri ketään ja nekin jotka tulivat näyttivät ihan ruumiilta. (76)

Valentin saa takaisin entisen ilonsa ja tulevaisuudenuskonsa, kun hän askartelee Olgalle sulhastaulun erivärisistä paperiarkeista:

Hän leikkaa puihin lehdet ja aitaan kapeat säleet. Hän leikkaa itselleen Suomen kaartin uniformun, hän leikkaa rintaan kultanapit ja mitalit. Hän leikkaa Bettyn tukan kauniille nutturalle, leikkaa hänelle taivaansinisen leningin, jonka hame on leveä – –. (78–79)

Tätä taulua lukija saa ihastella teoksen kansikuvassa, joka on Per-Ove Högnäsin käsialaa.

Lundberg on tyylitaituri, ja esimerkiksi Ahvenanmaan talonpoikaispurjehdusta kuvaavassa trilogiassa (Leo, Suureen maailmaan, Mitä sydän halajaa) tyyli vaihtuu joka osassa. Nyt hän leikittelee eri tyyleillä saman teoksen sisällä: mukana on useita näytelmällisiä osia, joissa repliikin alussa mainitaan puhuja ja joissa toiminta ja tunteet ovat hakasulkeissa. Seuraavassa kohtauksessa Olga käy Karin-tyttärensä kanssa vastahakoisesti vierailulla miehensä vanhempien luona:

Tämä (isoisä Borgstedt) hörähtää: ”Kappas vain, Kappas vain.”
Olga: Karin, sano päivää isoisälle.
Pikku Karin: Päivää ihoihä.
Ukko Borgstedt: Sehän hyvin suju. – –
Nainen: [viittaa eteiskamariin. Avaa oven. Hapan, ummehtunut ilma.]
Pikku Karin [vetäytyy taaksepäin].
Olga [astuu sisään, pitää Karinia tiukasti otteessaan. Löyhkässä makaa] Borgstedtska [tihrustaa heitä peloissaan]. (183–184)

Näytelmällisyys näkyy myös rakenteessa, sillä teos jakautuu kolmeen osaan (I Betty ja Valentin, II Olga ja Robert, III Karin ja Gunnar) ja jälkinäytökseen. Tekstin joukossa on myös kirjeitä ja pikakirjoituksella, joka tuolloin oli uusi taito Suomessa, kirjattuja keskusteluja. En malta olla ottamatta muutamaa esimerkkiä murteen käytöstä. Alun sitaatin lause ”Sinäkö se olet se tyttö jonka olen unissa nähnyt?” kuuluu alkuteoksessa näin: ”Är tu ten flickon som jag har skåda i dröömin?” Edellisen keskustelun neljä ensimmäistä riviä puolestaan seuraavasti:

Han småskrattar: ”Si på bara. Si på bara.”
Olga: Karin, säg Guda farfar.
Lilla Karin: Guda Affa.
Borgstedt: Det var myky goda.

Lundbergin kieli on, kuten aina, yhtä nautittavaa. Leena Vallisaari, joka on kääntänyt Lundbergin aiemmatkin teokset, suomentaa taidolla aina murteita ja vanhahtavia sanoja myöten.

Toisessa osassa kuvataan Olgan ja Robert Borgstedtin tutustumista ja avioliittoa. Heidän esikuvinaan ovat aidot liekinkantajat Olga ja Robert Rostedt. Pääosaan nousee Espoossa sijaitseva Finnsin kansanopisto, jonka rehtorina Robert toimii. Työnjako on perinteinen: mies huseeraa julkisella näyttämöllä ja nainen pääasiassa kotona, tosin Olga myös opettaa Finnsissä. Lundbergin naishahmot eivät kuitenkaan koskaan ole mitään ansarikukkasia, etenkin Olgassa on samaa vahvuutta kuin Marsipaanisotilaan Marthassa ja Finlandia-palkitun Jää-romaanin Monassa.

Romaanin kolmas osa keskittyy Kariniin ja tämän sulhaseen Gunnar Helléniin. Kun sisällissota syttyy, pakenee Olga sisarensa Idan ja Karinin kanssa Tammisaaressa sijaitsevaan Hallbergan kartanoon, jossa Gunnar on tilanhoitajana. Ruotsiin sotaa pakoon lähtenyt omistaja on jättänyt Gunnarin huolehtimaan tilasta. Karinin ja Gunnarin rakkaus kukoistaa keskellä sotaa: ”He vaihtavat katseita, hymyilevät, ojentavat kätensä, silittävät poskea, pikku suukko kun kukaan ei näe – –.” (327) Viimein ”tantat” menevät nukkumaan ja Karin pääsee hiipimään Gunnarin luo. Tällaista nuorten ihmisten onnea ja valoisuutta keskellä hirvittävää sotaa Lundberg on kuvannut aiemmin esimerkiksi Marsipaanisotilaassa.

Ihminen voi olla onnellinen, vaikka sisällissota kiihtyy ja leviää kuin kulovalkea. Ei ole tietämätön, puhuu toisten ihmisten kanssa, saa vähä vähältä tietää tapahtumista. Siitä huolimatta on onnellinen. Kuulee ihmisistä joita murhataan, ja sitten kaikkein kauhein, heidän läheisen Finnsin-ystävänsä, kievarinpitäjä Löfmanin murha. Hänen luokseen tehtiin kotietsintä ja löydettiin kätkettyjä aseita. Ja vaikka Löfman on viety metsään ja ammuttu, on toisella tasolla sittenkin onnellinen. (328)

Gunnarin on luovutettava punaisille hevosia, lehmiä ja elintarvikkeita, mutta hän puhuu ”paksuimmalla espoolaiskorostuksella” ja neuvottelee yrittäen pitää vaatimukset kohtuudessa. Sodan jälkeen elämä jatkuu, eikä Karinin ja Gunnarin yhteiselosta puutu ongelmia, kuten ei puuttunut Olgan eikä Bettyn elämästäkään.

Lundbergin hahmoista kasvaa aitoja, elämänmakuisia henkilöitä, vaikka kolmen sukupolven elämänkohtaloista olisi riittänyt aineksia useampaankin romaanin. Kuuntelin teoksen ensin ruotsinkielisenä äänikirjana (lukijana Stina Engström), ja kuunnellessa näytelmälliset osat tuntuivat hiukan puuduttavilta. Teoksella on vahva todellisuuspohja ja kuten usein taustalla on kirjailijan suvun tarinoita ja jäämistöä. Jälkisanoissa Lundberg nimeää muutamia lähteitä, kuten Nyströmin muistiinpanot Krimin sodasta ja sukunsa hallussa olevan Olgan ja Robert Rostedtin kirjekokoelman, jonka Ulla Olin on työstänyt tutkielmaksi Olga ja Robert Rostedt, två folkhögskoleöden (1991).

Ulla-Lena Lundberg: Liekinkantajat (alkuteos: Lyser och lågar). Suom. Leena Vallisaari. Teos & Förlaget, 2022. 394 s.

Arvio Helsingin Sanomissa (kirj. Arla Kanerva). Lue myös laaja Antti Majanderin laaja artikkeli kirjailijasta ja teoksen taustoista.

Arvio Svenska Ylen sivuilla (kirj. Marit Lindqvist)

Arvio Hufvudstadsbladetin sivuilla (kirj. Pia Ingström)

Arvio Kirjareppu-blogissa

Annette Bjergfeldt: Palermotien taivaallinen laulu

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Tanskalaisen Annette Bjergfeldtin Palermotien taivaallinen laulu on uskomaton runsaudensarvi, joka saa lukijan pään pyörälle. Tarinassa seurataan tanskalais-ruotsalais-venäläisen suvun vaiheita ja liikutaan eri puolilla Eurooppaa, tavataan sirkustaiteilijoita, lauletaan oopperoissa ja hurmaannutaan väreistä. Teoksessa ylevä ja groteski yhdistyvät kokonaisuudeksi, jota voi kutsua elämäksi.

Tanskalaisen yrityksen perijä Hannibal Severin Møller rakastuu Venäjällä Sirkus Sowalskajassa esiintyvään pieneen, mustasilmäiseen Varinkaan, jonka taikuri sahaa ilta toisensa jälkeen kahtia. Varinka on menettänyt rakastettunsa Vadimin, kun tämä epäonnistuneen trampoliinihypyn seurauksena katoaa virtahevon kitaan. Varinka saapuu Kööpenhaminaan mukanaan sarkakangassäkki ja venäjänkielinen Anna Karenina, jota kertoo äitinsä lukeneen hänelle. Hannibal on riemuissaan: ”Aivan mahtavaa! Vaimoni rakastaa venäläistä kirjallisuutta. Hän tulee vielä yllättämään minut.” (35) Yllättää Varinka todella osaa, sillä hän kiroilee jatkuvasti ja on kiinnostuneempi vinttikoirakilpailuista ja vedonlyönnistä kuin musiikista tai kirjallisuudesta.

Varinkan ja Hannibalin ainoa tytär Eva menee naimisiin ruotsalaisen kyyhkystenkasvattajan kanssa. Eva ja Jan Gustav saavat kolme tytärtä. Kaksoset Esther ja Olga syntyvät uudenvuodenyönä: ”Olga syntyi nupit kaakossa eikä häntä sen koommin saatu hiljaiseksi” (52). Olga löytää isoisänsä gramofonin ja päättää oppia laulamaan levyltä kuulemansa napolilaisen diivan tavoin. Esther puolestaan näkee kaiken väreissä ja etsii tunnustusta taidemaalarina. Isosisko Filippa on syntynyt vammaisena, mutta se ei estä häntä perehtymästä tieteisiin. Kun Esther kertoo ensimmäisestä seksikokemuksestaan, Filippa valistaa häntä ja muita kuulijoita – joukossa naapurin Johan, tämän kehitysvammainen Vibeke-sisar ja kaikkea mahdollista ”farkuttava” vinttikoira Igor – sneaky fucker -teesistä, joka elää Darwinin vahvimman eloonjäämisteorian rinnalla: alfauroksen kerätessä haaremia beetauros onnistuu levittämään kehnompia perintötekijöitään osalle naaraista.

Katson Igoria, joka kieriskelee selällään ja päästää mojovan pierun. Sitten katseeni siirtyy vinoselkäiseen Filippaan ja Vibekeen, jonka silmät ovat kuin taivaankappaleet. – – Ilman sneaky fuckeria ketään meille tärkeää ei olisi kelpuutettu lajimme edustajiksi. (139)

Tarinan kaikkitietävänä kertojana esiintyy Esther, joka tosin joutuu myöntämään, ettei hänen tiedoissaan ole kehumista. Tämän hän tunnustaa, kun Eva kertoo Varinkan äidin joutumisesta tsaarin vankityrmään, josta tämä ei enää palannut. Kun saksalaiset toisen maailmansodan aikana ulottavat vainonsa Tanskan juutalaisiin, kieltäytyy Varinka pakenemasta. Perhe valehtelee etsimään tulleille saksalaisille hänen olevan kaukainen sukulainen, joka on karannut sirkuksen mukana. Tapaus saa isoisän ja Varinkan jälleen lähentymään.

Olga ja Esther tavoittelevat taiteellisia unelmiaan, rakastuvat, tulevat jätetyiksi, parantelevat särkyneitä sydämiään, kunnes ovat valmiita rakastumaan uudelleen. Kun Olgalle selviää aviomiehen uskottomuus, hän maustaa keiton Varinkan salaisella kielonkukkaliemellä, joka takaa sen, että ”ne paskiaiset saavat istua koko yön vessassa pää pöntössä” (286). Raamatun Korkeasta veisusta, joka kielellään hurmasi teini-ikäiset tytöt, puuttuu Olgan mielestä yksi säkeistö:

Se, jossa kerrotaan miten voimakasta rakkaus on silloin, kun toinen on rumimmillaan ja vihaisimmillaan! Ei mitään liljoista ja kyyhkyläisistä vaan siitä, millaista on rakastaa kuin VIRTAHEPO! (288)

Mikään muu eläin kuin teoksen kannessakin esiintyvä virtahepo tuskin havainnollistaisi yhtä hyvin tarinan rosoisuutta, lämpöä ja kauneutta – puhumattakaan yllätyksellisyydestä, olihan virtahepo alkuaan vahinko, sillä Varinkan isä oli tilannut norsun.

Bjergfeldt on kirjailija ja laulaja-lauluntekijä, joka työpajoissaan opettaa muun muassa kehitysvammaisia lapsia. Riemastuttavan kielellisen ilottelun keskellä Bjergfeldt välittää sanomaa jokaisen yksilön ihmisarvon kunnioittamisesta ja elämän hyväksymisestä sen kaikessa monimuotoisuudessaan.

Annette Bjergfeldt: Palermotien taivaallinen laulu. Suom. Outi Menna. Into, 2022. 367 s.

Teoksesta ja kirjailijasta Into-kustannuksen sivuilla.

Annette Bjergfeldtin sivut.

Soili Pohjalainen: Valuvika

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Mitalin kaksi puolta

Soili Pohjalainen: Valuvika. Atena, 2019. 176 s.

Eri sukupolvien törmäämisestä on kirjoitettu kirjoja ja tehty elokuvia. Soili Pohjalainen onnistuu kuitenkin sekä naurattamaan että koskettamaan romaanillaan Valuvika, joka kuvaa freelancerina toimivan Marian ja hänen isoisänsä kohtaamista. Maria jää tyhjän päälle, kun hänen kirjoittamansa juttusarja lopetetaan, ja suhde vauvaa kaipaavaan aviomieheen Jarkkoon on kriisissä. Niinpä Maria erään riidan päätteeksi karauttaa autolla Pohjois-Karjalaan katsomaan isoisäänsä Arttua, josta on kuulunut huolestuttavia uutisia.

Soili Pohjalainen: Valuvika

Ulko-ovi ei ole lukossa. Vastaani tunkee tympeä ja kylmä eteisen haju. – – Tummunutta sormipaneelia ja harmaa lattia niin kuin pitikin olla. Isoja miesten saappaita ja paskainen räsymatto. Nurkassa on rikkinäinen linnunkaurasäkki. Lattialla kauranjyvien seassa on hiirenkakkaa. – – Pinttyneen kylmän ja tupakan, tunkan ja hien lisäksi täällä haisee vanha viina. (32–33)

Arttu on huonossa kunnossa, mutta ambulanssia ei saa kutsua, sillä Artun mukaan syynä huonoon oloon on kattilallinen läskisoosia eikä puolen litran pullo koskenkorvaa. Maria siivoaa ja kuljettaa Arttua asioilla. Ajaminen vanhalla tärisevällä Mitsubishi Carismalla vie Marian lapsuuden kesiin, jotka hän vietti Artun ja Anna-mummon luona. Pienen tytön silmissä ukin lättyjen ilmavoltit – vaikka yksi jääkin kattoon kiinni – tekivät hänestä Timo Taikurin veroisen.

Jarkko ilmestyy myös mökille, ja on heti sinut Artun kanssa puhuen tämän kanssa miesten juttuja: ”Ajokeli. Tien routiminen. Moottorisahan ketjun vaihto. Lämmön talteenotto. Koolaus. Villat. Jakajanhihna.” (89) Sopuisa tapaaminen päättyy pian riitaan. Mariaa pelottaa ja ahdistaa äidiksi tuleminen, Jarkko yrittää myötäillä mutta sekin saa Marian pillastumaan. Sanaharkka huipentuu heidän lämmittäessään saunaa – Artun ohjeiden mukaan – märillä kuusenhaloilla, kuivat koivuklapit kun piti säästää pakkasille. ”Sä oot ihan niin ku toi Arttu. Mikä teitä vaivaa? Jarkko kysyy ja lähtee ennen kuin ehdin vastata. – Valuvika saatana, sanon kiukaanpesälle.” (127) Tarkkanäköinen Arttu tiivistää heidän suhteensa omalla tavallaan: ”Manakementti on vähän lapanen, ja sie et ossaa päättää asioista.” (144)

Hauska, raikas, räväkkä – tätä kaikkea on Valuvika. Pohjalainen on kuitenkin kirjoittanut henkilöhahmonsa eläviksi ja tunteviksi ihmisiksi, jollaisiin voi kuvitella törmäävänsä missä tahansa. Artun lukuisat tarinat edesmenneestä ystävästään Martista paljastavat hänen yksinäisyytensä yhtä selvästi kuin rapistunut kotitalo. Ei ”ole semmosta mitalia, jolla ei olis toista puolta” (169), tiesi Anna-mummokin.

Valuvika on saanut paljon huomiota blogeissa. Teoksesta on muun muassa seuraavilla sivuilla: Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Anun ihmeelliset matkat ja Kirjaluotsi.

Katso myös Ylen Aamun kirja, jossa Pohjalainen esittelee teostaan.

Anni Kytömäki: Kivitasku

Julkaistu Kirjoittaja:

Kuin vuoksi ja luode

Anni Kytömäki: Kivitasku. Gummerus, 2017. 645 s.

Anni Kytömäki: KivitaskuAnni Kytömäen esikoisteos Kultarinta sai Finlandia-ehdokkuuden ilmestymisvuotenaan 2014. Teos oli huikea lukuelämys, mutta uusi romaani Kivitasku lähes ylittää sen. On vuosi 1959. Juuri koulunsa päättänyt Helena haaveilee lähtevänsä Seikkailijan mukaan tutkimaan Pääsiäissaaren kivipatsaiden arvoitusta. Helena uupuu kuitenkin yhtä nopeasti kuin innostuu. Lääkärille hän toteaa olevansa kuin ”kuin vuoksi ja luode. Nousuvesi ja laskuvesi, joita kuu ohjaa. Sellainen minä haluankin olla.” Muille tämä ei kuitenkaan sovi.

Helenan lapset, Pike ja Veka, saavat vasta aikuisina tietää, että äidille on tehty lobotomia. Veka on äitinsä tavoin haaveilija ja unelmissaan hauras. Edessä olisi jälleen yksi hoitojakso sairaalassa, mutta sen sijaan Veka pakenee Louhurantaan, jossa isoäiti Kerttu asui. ”Olemme samanlaisia, talo ja minä, alimmat hirtemme pehmenevät ja horjumme tuuleniskuista”, Veka miettii katsellessan perheen jo vähän ränsistynyttä huvilaa.

Vuonna 1849 pakkotyöhön lähetetty venäläinen kirjailija Sergei työskentelee Louhurannan lähellä kivilouhimolla, jonka seinämästä ”tuijottavat sadat mustat silmät”. Kyse on harvinaisesta pallokivestä, josta Konstantin Lobanov rakentaa palatsia kuolleen tyttärensä ja vaimonsa muistoksi Pietarissa. Kivien kuljetuksessa tapahtuu onnettomuus, jossa yksi vanki kuolee ja Sergei loukkaa jalkansa. Läheisen kylän runonlaulaja, parantaja Maaria ja tämän pieni tytär Katinka hoitavat Sergeitä, joka kertoo olevansa Albert Stepanov. Kuolleen toverinsa nimen ottamalla hän arvelee saavansa lyhemmän tuomion.

Aikatasot ja henkilöt niveltyvät pala palalta toisiinsa. Tarinoiden kohtaamisessa on tärkeässä roolissa kaksi kuvaa. Toinen on valokuva, jossa on kaksi vanhempaa miestä, yksi nuori mies ja pikkutyttö sekä kyrillisin kirjaimin kirjoitettua tekstiä. Joka kerta kun kuva mainitaan, lukija saa vähän lisää tietoa, ja teoksen lopussa kerrotaan kuvaustilanteesta. Toinen on maalausta esittävä postikortti, jonka isoäiti Kerttu asetti aina ikkunalle niin, että kuvassa oleva taakkoja kantava tyttö näki ulos kohti Soutajainvuorta. Selitys tytön raskaille kantamuksille on pakahduttavan kaunis.

Anni Kytömäki on yksi tämän hetken etevimmistä prosaisteista. Kivitasku on upea lukuromaani ja oivallinen lahjakirja lähestyviä juhlapyhiä ajatellen. Henkilöhahmojen kohtalot ja taiten rakennettu juoni pitävät mielenkiinnon vireillä, silti kirjaa voi lukea hitaasti nauttien kauniista kielestä ja yksityiskohdista, jotka vähitellen löytävät paikkansa kuin ne yli seitsemäntuhatta pientä kiveä Lobanovin palatsin lattian spiraalissa.

Marita Hietasaari

(Arvio julkaistu myös Vieskan Viikossa 15.12.2017)