Avainsana-arkisto: Suomen sisällissota

Eino Koivistoinen: Siivetön enkeli

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Unohdettu helmi II – Eino Koivistoisen Siivetön enkeli

Eino Koivistoinen: Siivetön enkeliSisällissodasta on kirjoitettu paljon, mutta lapsikuvauksia ei montaa löydy. Anna Bondestamin jo vuonna 1946 ilmestynyt vuoden 1918 tapahtumia Pietarsaaressa kuvaava Klyftan (suom. Kuilu, 1967) lienee yksi ensimmäisistä. Teos hakee yhä vertaistaan, sillä niin uskottavasti Bondestam kuvaa kymmenvuotiaan Rutin pelkoa ja ahdistusta (ks. teoksen esittely tässä blogissa).

Siivetön enkeli on meriromaaneistaan tunnetun Eino Koivistoisen vuonna 1962 julkaistu teos sisällissodan loppuvaiheista. Teos sijoittuu Viipuriin ja kuvaa lähinnä lasten näkökulmasta kaupunkilaisten kohtaloita ennen ja jälkeen valkoisten tulon. Peltolan perheen isä liittyy kaupungin puolustajiin korjatakseen sen, että vanhin poika Viljo taistelee valkoisten joukoissa. Nuorimmaisen Aapon ja naapurien lasten sotaleikit johtavat toisinaan traagisiin seurauksiin.

Aapoa painaa salaisuus, jonka hän kuitenkin paljastaa ystävilleen: Viljo on haavoittunut ja piilottelee kotona. Tieto ei kauaa pysy salassa. Liisa kertoo sen äidilleen, kun tämä yrittää selvittää, miksi lapset olivat laittaneet ansan aseesta ja tappaneet vahingossa naapurin Topi-pojan. Lapset olivat pelästyneet ulkona ammuskelevaa naissotilasta, ”reikäpoikaa”, ja asettaneet haulikon laukeamaan ovea avattaessa. Liisan äiti, omahyväinen rouva Holopainen, ei halua juoruta, mutta kertoo asian Topin äidille, kiukkuiselle ”Dahlqvistin eukolle”, tietäen, että tämän kautta asia menee punaisten korviin. Jo samana iltana punakaartilaiset hakevat Viljon kuulusteltavaksi. Viljon kohtalo paljastuu, kun äiti tulee itkien kotiin ja kysyy Aapolta, olisiko hänellä ikävä veljeään, jos tämä ei tulisi enää takaisin.

Kertomus Topin kuolemaan johtavista tapahtumista sisältää Koivistoisen teoksen toistuvat teemat: lasten pelko taistelujen keskellä, vaaralliset leikit ja ymmärtämättömyys sekä aikuisten opportunismi ja petturuus. Tapahtuma saa vielä tragikoomisen käänteen, kun Aapo ja Aki kuulustelevat äidilleen kielinyttä Liisaa halkovajassa. Liisa on sidottu ja hänelle on laitettu suukapula. Hänen esiliinansa taskusta löytynyt paperinpala ei kelpaa jäsenkirjaksi.

”Väärennetty”, sanoi Aapo tutkittuaan lappua. ”Tähän on piirretty pupujussi.”
Väärennetty punakaartin jäsenkirja”, lisäsi Aki ankarasti. ”Onko sinulla kätkettyjä aseita?
Liisa pyöritti tarmokkaasti päätään.
”Se valehtelee”, sanoi Aki. ”Ne valehtelevat aina.”
– –
”Nappi otsaan tai jäsenkirja naulalla päähän.”
”Ammutaan se tykillä.”
”Tykillä?” ihmetteli Aki. ”Missä sinulla semmonen on?
”Tehdään kiväärinpatruunasta.” (32–34)

Liisalle on käydä huonosti, vaikka hän yrittääkin lahjoa pojat karamelleilla. Suuremmalta vahingolta vältytään vain, koska äiti huutaa Liisaa syömään ja keskeyttää poikien toimet.

Teoksen aikuiset ovat jossain määrin tyypiteltyjä hahmoja. Ainoastaan Peltolat ovat moraalisia toimijoita, jotka pysyvät mielipiteidensä ja arvojensa takana. Suutari Satela, kauppias Miettinen ja tämän rouva sekä Peltoloiden taloon puoliväkisin asumaan tunkeutuva vanha pariskunta vaihtavat toimintatapaa, puolta ja mielipidettä olosuhteiden mukaan. Etenkin Satela, joka muuttuu punikista hetkessä valkoisten tukijaksi, on lähes karrikoitu esitys takinkääntäjästä. ”Milloin hän on tehnyt kääntymyksen? – – Tapahtuiko se siellä kellarissa?” kysyy rouva Peltola, kun Satela tulee etsimään aseita. Naapuruston väki on ollut valkoisten tullessa piilossa kauppiaan kellarissa, ja kun heidät löydetään, vain rouva Peltolan sanat pelastavat Satelan teloitukselta. ”Vai on Satela myynyt nahkansa ja saanut sarkaa tilalle. Ja tommosen korean nauhan käsivarteen. Onkos se piletti omasta hengestä, häh?” irvailee Dahlqvistin eukko. (96–97) Teosta värittävät kauttaaltaan edellisen kaltainen ironia ja kielellinen huumori. Satelan hahmokin saa inhimillisiä piirteitä, kun tämä pyrkii takaisin yhteisön jäseneksi pelastamalla puoltokirjeillään vangittuja punaisia – tosin maksua vastaan.

Valkoiset jättävät jälkeensä ruumiita, jotka osoittavat ”tietä, jota voittajat olivat kulkeneet”. (90) Aapo ja Aki löytävät tutun räätälin ja tämän seitsemäntoistavuotiaan pojan kuolleina. Pojan kurkku on viilletty auki ja sieltä pilkottaa punakaartin jäsenkirja. Kohtaus kierrättää vastapuolesta kerrottuja kauhutarinoita. Huhut kertoivat, että valkoiset pakottivat punaiset syömään jäsenkirjansa tai naulasivat sen uhrin rintaan tai otsaan kiinni – tähän viitattiin edellä kohtauksessa, jossa Aapo ja Aki langettivat Liisalle tuomiota petturuudesta. Työväen muistelukerrontaa teoksissaan Punakapinan muistot (1996) ja Muistin paikat (2003) tutkineen Ulla-Maija Peltosen mukaan suurin osa kauhutarinoista oli folklorea. Propagandistisilla tarinoilla mustamaalattiin vastapuolta ja oikeutettiin omia tekoja.

Teoksen lopussa kotiin palannut isä veistää punagraniitista patsasta punaisten joukkohaudalle. Patsaassa on nainen lapsi sylissään ja hänen jalkojensa juuressa kuoleva nuori mies. Aapo näkee hahmoissa äidin ja Viljon. Lapsi esittää toivoa, kertoo isä, ja ”uskoa parempaan tulevaisuuteen” (149). Aapo ihmettelee, miksi isä ei ole veistänyt hahmoille siipiä, sillä äiti oli kertonut kuolleiden muuttuvan enkeleiksi. ”’Siivetön enkeli’, mutisi hän miettivästi jälleen. ’Jaksaakohan se nousta maasta ilman siipiä?’” (153) Lapsen naisen sylissä voi nähdä viittaavan Irja-tyttöön, joka valkoisten saavuttua harhailee kauhuissaan kadulla ja jonka rouva Peltola ottaa hoitoonsa. Kuten Toini Havu aikalaisarviossaan toteaa, tyttö esittää lyhyen roolinsa ajan ”syyttömän ja avuttoman sodanuhrin osaa”. Koivistoisen kuvaamien sodan uhriksi eri tavoin joutuneiden lasten joukossa hänen kohtalonsa on traagisin.

Teoksesta myös Kirjasammon sivuilla.
Toini Havun arvio teoksesta löytyy Valvojasta 1963, s. 85-86

Jari Järvelä: Kosken kahta puolta

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Ei liian myöhäistä sovinnolle

Jari Jari Järvelä: Kosken kahta puoltaJärvelä: Kosken kahta puolta. Tammi, 2018. 200 s.

Seitsemänvuotias poika ja mummien luona vietetyt kesäpäivät 1970-luvulla. Näistä aineksista voisi kirjoittaa nostalgisen lapsuustarinan. Jari Järvelän teos kasvaa kuitenkin sen yli kertomukseksi veljessodasta – ja sovinnosta, jolle viimein koittaa aika.

Jari lukee japanilaisesta kamikazelentäjästä, lainaa sarjakuvalehtiä Voitto-serkultaan ja yrittää opetella uimaan. Muistojen joukkoon lomittuvat pojan osin salaa kuuntelemat tarinat sisällissodan ajalta, jolloin mummit olivat vain muutaman vuoden häntä vanhempia. Aino-mummi asuu Nälkälänmäellä talossa, jossa ei ole mukavuuksia. Aino hakkaa itse liiteriin tuodut halot pienemmiksi ja kantaa veden sisälle. Sofia-mummi asuu keskustassa ison, pikkutarkasti hoidetun puutarhan ympäröimässä talossa. Sofia lukee Feminaa ja myrkyttää orapihlaja-aidasta kirvoja Jääkärien massia laulaen. Mummit asuvat Tyrväällä, nykyisessä Sastamalassa, jonka koski jakaa kahtia. He seisovat sillan eri päissä ilmeenkään värähtämättä, kun Jari vaihtaa mummilaa. Tilanne on seurausta kohtaamisesta tanssilavalla aikana, jolloin ”ei saanut rakastua sillan yli vääränväriseen”. Isä saattaa äidin ensin puoliväliin siltaa ja lopulta ”isäsi tuli sitten kokonaan sillan yli”.

Aino ja Sofia kokevat kumpikin tahoillaan sodan kauhut. Jari kyselee asioista Vilholta, nuorelta pojalta, jota on ammuttu vatsaan ja joka vaatii Jaria palauttamaan hänestä puuttuvan osan, maakellarin seinästä kaivetun luodin. Vilho on järjen ääni, joka oikaisee vastapuolesta kerrotut kauhutarinat, kuten romaanissa siteeratun Tyrvään seutu Suomen vapaussodassa -teoksen kertomuksen riehumisesta kirkossa tai puheet parsiin poltetuista lehmistä. Eivät he olleet viillelleet Raamattua vaan rukoilleet se kädessä ”että tulis parempi maailma”.

Tarina Pyötsiän talosta toistuu eri näkökulmista ja osoittaa, miten vastapuolesta kerrotut kauhutarinat värjäsivät muistitietoa tapahtumista. Punaiset hakevat Ainon isän kotoa, mutta tämä karkaa rintamalta, ”nyt sen halusi tappaa sekä punaiset että valkoiset”. Perhe suuntaa Pyötsiän talolle, mutta valkoiset ovat jo ehtineet sinne. Yksi sotilaista pyytää Ainon äitiä lypsämään lehmät.

– Kohta utareet jumalauta räjähtää.
Lehmät huusi navetassa yhtä lujaa kuin ratapihan veturit. Lehmien ammunta kävi valkoisen sotilaan hermoille, se väänteli käsiään. Kiväärien ammunnan se kesti. (43)

Navetasta tulee ”kaikkien luodinratojen risteyskohta”. Osa luodeista osuu lehmiin, pihalla on punaisia ja valkoisia lammikkoja kuin karttana siitä, miten ”eri puolten sotilaat eteni pitkin metsiä ja yritti kiertää ja saartaa ja tappaa toisensa”.

Aino perheineen joutuu palaamaan kotiin. Eräänä aamuna äiti lähettää Ainon hakemaan Pyötsiän talolta ”lahtareiden” lypsypalkaksi lupaamaa maitoa. Ainon kertomusta sävyttävät sodan aikana ja sen jälkeen kerrotut kauhutarinat vihollisen harjoittamista julmuuksista. Perhe istuu kuolleena ruokapöydän äärellä, heidän kielensä on naulattu pöytään kiinni, navetta on palanut ja lehmät seisovat mustina parsissaan.

Mustat lehmät tuijotti Ainoa mustilla silmäkuopillaan. Mustat hännät heilui, ne koetti karkottaa kärpäsparvia. Mustat mahat märehti, mustat kielet lipoi. Mustista utareista valui mustaa maitoa. (84)

Toisto ja allitteraatio korostavat Ainon mieleen piirtynyttä kauheaa näkyä. Kauhusta kertoo myös kuvitelma siitä, kuinka lehmät lähtevät laukkaamaan Ainon perään ja perhe kutsuu häntä mölisten syömään kanssaan. Fantastisiakin piirteitä sisältävä tarina kuvaa, miten sota kaikkine julmine tapahtumineen ylittää lapsen ymmärryksen ja miten syvän trauman se jättää jälkeensä.

Kolmannen kerran Pyötsiän talon tapahtumiin viitataan, kun Jari kysyy asiaa Vilholta ja kertoo mitä on kuullut mummiltaan: ”Sofia sanoi että te poltitte Pyötsiän talon lehmät. Ja tapoitte perheen.” Vilho kiistää teon: ”Mulla on ollut nälkä koko elämäni. – – Miksi mä polttaisin ruokaa poroksi?”

Molemmissa suvuissa tapahtuu asioita, joita ei myöhemmin haluta muistella: Sofia joutuu tahtomattaan teloitustuomioiden välikappaleeksi, kun hän tunnistaa kotitarkastuksiin osallistuneet miehet. Ainon isä Anselmi pelastaa perheensä ilmiantamalla liiteriin piiloutuneet miehet.

Jarin näkökulmasta humoristisesti kerrottujen lapsuusmuistojen ja isoäitien sotakokemusten välinen ristiriita on hämmentävä mutta kasvaa teoksen voimavaraksi. Järvelä on kertonut Kosken kahta puolta olevan hänen henkilökohtaisin romaaninsa. Teoksen alussa Jari löytää hetekanputkeen piilotettuja runoja. Runoista on otteita lukujen lomassa ja yksi runo päätyy Jarin mummeilleen lähettämään ylioppilasjuhlien kutsukorttiin. Loppu on toiveikas ja sovinnollinen: ”Mummit ovat kahdeksankymppisiä ja istuvat ensimmäistä kertaa rinnakkain. Sekin on alku.”

Marita Hietasaari

(Arvio julkaistu lyhyempänä versiona Vieskan viikossa 2.11.2018)

PS. Hehkutin teosta eilen aamupäivällä Tuokiotuvan kirjavinkkaustuokiossa ja toivoin, että kirja olisi yksi Finlandia-ehdokkaista. Toive toteutui – onnittelut kirjailijalle ja kiitos upeasta, lämpimästä ja koskettavasta teoksesta!

Marjo Liukkonen: Hennalan naismurhat 1918

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Kevät sata vuotta sitten Hennalassa: nälkää, raiskauksia ja teloituksia

Marjo Liukkonen: Hennalan naismurhat 1918Marjo Liukkonen: Hennalan naismurhat 1918. Vastapaino, 2018. 351 s.

Arvovaltaisen Ylen sivuilla julkaistu sensaatiohakuisesti otsikoitu artikkeli, jossa kerrottiin irti leikatuista päistä yms., sai tarttumaan hiukan epäillen Marjo Liukkosen tutkimukseen Hennalan naismurhat 1918. Tässä tapauksessa moitteet saa onneksi kohdistaa artikkelin kirjoittajaan, ei tutkimuksen tekijään, vaikka teoksessa tuodaankin esiin vankileirin raadollisuus. Liukkonen kuvaa vankileirin arkea, työntekijöitä, sotilaita ja vankeja laajaan lähdeaineistoon tukeutuen; lehti- ja kirjalähteiden lisäksi mukana on runsaasti arkistomateriaalia. Vankien kirjoittamat kirjeet ja muistelukset muodostavat tutkimuksen rungon, näiden lisäksi leirin oloja valottavat vartijoiden, sotilaiden ja päällystön jälkeensä jättämät dokumentit. Akateemisissa piireissä suhtauduttiin aiemmin nuivasti muistitietotutkimukseen mutta nykyään se on paljon käytetty ja tunnustettu tutkimusmetodi. Liukkosella muistitieto on sekä lähde että metodi, jota ilman hänen tutkimuksensa ”olisi ollut pääasiassa vallassa olleiden miesten kirjoittamien dokumenttien käsittelyä”. Teoksen kiinnostavinta antia ovatkin lukuisat otteet arkistomateriaalista.

Teoksen alkuosa on väitöstutkimukselle tyypillistä teorioiden ja käsitteiden esittelyä. Tuloksista kiinnostuneelle lukijalle annetaankin neuvo hypätä suoraan lukuun kolme, mutta jos esimerkiksi haluaa tietoa muista aihetta sivuavista tutkimuksista kannattaa tutustua myös alkulukuihin. Aiempiin tutkimuksiin suhtaudutaan toisinaan turhan kärkevästi, eivätkä esittelyt aina anna täysin oikeaa kuvaa teoksista. Tuomas Hopun kerrotaan todenneen teoksessaan Sisällissodan naiskaartit (2017), ettei ”ainutkaan ’varteen otettava historiantutkija’” ole viitannut leireillä tapahtuneen raiskauksia. Kyseisessä kohdassa Hoppu toteaa seksuaalisesta väkivallasta myös, että olisi ”sinisilmäistä väittää, ettei sitä olisi esiintynyt”. Hanna Arendtin keskitysleiriteorian käyttö on perusteltua, mutta muutamissa kohdin viittaukset natsi-Saksaan ontuvat, esimerkiksi termi ”lopullinen ratkaisu” on liian voimakas, vaikka Hennalassa olisikin pyritty surmaamaan kaikki naissotilaat, kuten kirjoittaja esittää.

Housuihin pukeutunut ja aseeseen tarttunut nainen oli uhka porvariston määrittelemälle yhteiskunnalliselle naiseudelle, jossa seksuaalisuus oli valjastettu ainoastaan lasten tuottamiseen. Kuulustelupöytäkirjoista käy ilmi, että naisvankien sukupuolielämä käsiteltiin oikeudenkäynneissä tarkkaan – vastaavaa ei tapahtunut miesten kohdalla. Raiskaus oli yksi keino palauttaa vaarallinen punainen nainen tälle kuuluvaan alistettuun asemaan. Pelko ja häpeä saivat naiset vaikenemaan raiskauksista, ja muisteluksissa kertojana onkin usein mies.

Toukokuun alussa Hennalan leirillä oli 2282 naista eli noin puolet koko maan naisvangeista. Arviot teloitettujen määrästä vaihtelevat, mutta Liukkosen tutkimuksen mukaan toukokuussa 1918 surmattiin ainakin 216 naista; heidän henkilötietonsa löytyvät teoksen lopusta. Pääasiassa he olivat tehdastyöläisiä, naimattomia nuoria naisia, joiden keski-ikä oli kaksikymmentä vuotta – nuorimmat olivat vain 14-vuotiaita. Teloitukset kohdistuivat niihin, jotka olivat taistelleet ase kädessä. Teoksessa on esitelty ne naiskaartit, joiden jäseniä ammuttiin Hennalassa. Tässä kohdin, kuten paikoin muuallakin, on luettelomaisuutta, mutta toisaalta listat teloitetuista ovat hyytävää luettavaa, esimerkiksi Turun naiskomppanian noin 250 sotilaasta leirille joutui seitsemänkymmentäviisi, joista kuusikymmentäkahdeksan teloitettiin.

Yllättävä tieto oli, että teloittajien joukossa oli niin sanottuja oravakomppanialaisia eli alaikäisiä poikia, joita tehtävään saattoi houkuttaa siitä maksettu palkka. Liukkosen tutkimus antaa uutta tietoa myös lasten kohtaloista. Aiemman tiedon mukaan pakolaisäidit lapsineen päästettiin pois ennen kuin vangit siirrettiin Fellmanin pellolta leiriille, mutta siirron jälkeen tehtyjen pidätyskorttien mukaan alle 15-vuotiaita lapsia olisi ollut toukokuussa lähes kolmesataa. Liukkosen tutkimuksen mukaan lapsia sekä syntyi että kuoli leirillä.

Marjo Liukkosen Hennalan naismurhat 1918 tarkentaa aiempaa tutkimusta, antaa uutta tietoa ja osoittaa, että vaikka sisällissodasta ja sen jälkiselvittelyistä on kirjoitettu runsaasti, tutkimusta yhä tarvitaan. Kustantajalle antaisin moitteita liian pienestä fontista, joka turhaan karsii osan lukijoista.

(Arvio julkaistu lyhyempänä versiona Vieskan viikossa 20.4.2018)

Anna Bondestam: Kuilu

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Unohdettu helmi – Anna Bondestamin Kuilu

Anna Bondestam: KuiluKymmenvuotias Rut makaa peiton alla, pysyttelee valveilla ja rukoilee. ”Ne voisivat tulla milloin tahansa, jyskyttää ovelle ja tunkeutua sisään. Niillä oli kaikilla valkoinen nauha käsivarressa ja kivääri olkapäällä ja aivan liikkumattomat kasvot.” (5) Rutin pelko valkoista nauhaa kantavia sotilaita kohtaan paljastaa heti ensimmäisellä sivulla, että tapahtumia tarkastellaan punaisten näkökulmasta. Anna Bondestamin omaelämäkerrallinen romaani Kuilu (1967, Klyftan 1946) kertoo Pietarsaaren sotakeväästä 1918. Rutille tapahtumat näyttäytyvät käsittämättöminä: hän kuulee vanhempiensa hiljaiset keskustelut, vaistoaa salailun ja pelon ilmapiirin ja näkee painajaisia.

Seitsemän miehen teloitus Tupakkatehtaan seinää vasten maaliskuun alussa järkyttää kaupunkilaisia. Tekijät eivät edes yritä peitellä jälkiään, sillä ruumiit siirretään työväentalon portaille ja jätetään siihen kaikkien nähtäville. Kauheinta Rutista on ihmisten välinpitämättömyys, että hekin – isä, äiti ja hän – ”olivat jo jollakin tavalla tuomittuja” (33). Jos jotain kamalaa tapahtuisi, ”jos isä ’katoaisi’”, ihmiset ajattelisivat hänen syyllistyneen johonkin.

Niin kuin he sanoivat niistä seitsemästä, jotka tapettiin kadulla: ”Kyllä ne varmaan olivat jotakin kamalaa tehneet, koska ne ammuttiin.” Kukaan ei kysynyt mitä, eikä se mitään merkinnytkään, koska kerran kaikki jollakin salaperäisellä tavalla tiesivät ja pitivät itsestään selvänä, että nuo seitsemän olivat ansainneet kuoleman. (34)

Teoksen otsikon on nähty viittaavan paitsi yhteiskunnalliseen kiistaan valkoisten ja punaisten välillä kuiluun arkitodellisuuden ja Rutin mielikuvitusmaailman välillä. Sota avaa kuilun myös lasten keskuuteen. Rut tuntee olevansa keskellä vihollisleiriä niin korttelinsa muiden lasten joukossa kuin koulussa. Hän ei voi puolustautua vetoamalla isäänsä, koska ymmärtää, että leimaisi tämän punikiksi muiden silmissä, ja valkoisten mielestä ”kaikki punikit pitäisi ampua”. Suurin toivein aloitettu oppikoulu muuttuu Rutin mielikuvituksen keskiaikaisesta ritarilinnasta nykyaikaiseksi vankityrmäksi, kun sodan jakolinjat repivät lasten maailman samalla tavalla kuin aikuistenkin. Rut yrittää pysytellä mahdollisimman huomaamattomana.

Välistä hän halusi niin hartaasti olla yksi muiden joukossa, että hän yksinkertaisesti horjahti. Ja silloin hän kuunteli raukkamaisesti sivusta, kun muut puhuivat valkoisten sankariteoista ja punaisten roistojen julmuuksista. Kuunteli ja vaikeni, viheliäisenä mutta kiinnostuneena. Teeskenteli ja liehakoi, tunsi itsensä kurjaksi ja oli valmis purskahtamaan itkuun. Oli pieni tragikoominen narri ja tiesi sen jollakin tavoin itsekin. Perästä päin hän häpesi ja kulki jankuttaen itsekseen: ”Valehtelevat, valehtelevat, valehtelevat.” (36–37)

Halu kuulua joukkoon ja itsensä ja perheensä kieltämisen aiheuttamat omantunnontuskat ovat yleisinhimillisiä tunteita. Rut ei ole vain sodan traumasta kärsivä lapsi. Kuten jo monet aikalaisarvioijat toivat esiin, Bondestam on luonut psykologisesti tarkan kuvan varhaiskypsästä, herkästä tytöstä, jolla on rikas mielikuvitusmaailma. Synkät tapahtumat nujertavat Rutin vähitellen. Rut saa turvallisuudentunteen hetkellisesti takaisin kesämökillä, mutta tunne katoaa pian. Muiden lasten kysymykset isän olinpaikasta, isän epäonnistunut pakoyritys lahden yli, mökin vintillä piileskelevä mies ja etsivä Blomin pelottelu lisäävät Rutin ahdistusta.

Teoksen loppu on pysäyttävä. Vangittuna ollut isä on palannut kotiin, ja kaiken pitäisi olla hyvin, mutta Rut näkee yhä painajaisia. ”Mitä varten piti elää? – – Miten ihmeessä hän jaksaisi?” Aikuisen kertojaminän ääni kuuluu lapsen näkökulman lävitse ja rinnalla monin paikoin. Viimeisissä lauseissa ääni on selkeästi aikuisen kertojan.

Kuten kaikilla kärsivillä on Rutillakin tietysti pieni taipumus luulla, että hänellä yksin on näin vaikeaa. Että hänen kärsimyksensä on ainutlaatuista maailmassa. Hän ei tiedä että se on kovin tavallista nälän ja puutteen ja onnettomuuksien aikana, että hänen laillaan kärsivät tuhannet muut lapset. Ja kohta miljoonat. Heillä on ollut huono onni, miljoonilla lapsilla. He sattuivat syntymään vuosisadalla, jota silloin kun se alkoi sanottiin lasten vuosisadaksi, mutta josta tulikin pelon vuosisata. (123–124)

Teos päättyy näihin sanoihin, loppu ei suo siis vapautusta, ei Rutille eikä lukijalle. Pessimismin taustalla näkyvät paitsi kirjailijan muistot sisällissodan ajalta myös juuri päättynyt maailmansota.

Työläisperheen kokemuksia sisällissodassa kuvaava teos oli suomenruotsalaisessa kirjallisuudessa verrattain harvinainen ilmestymisaikanaan 1946 ja vielä pitkään sen jälkeen. Teoksen psykologinen lapsikuvaus sai runsaasti kiitosta – poliittisen aspektin arvioijat ohittivat lähes täysin. Pia Heikkilä (2013) kertoo kirjoittamassaan Anna Bondestamin elämäkerrassa, että teoksen vastaanotto oli pettymys kirjailijalle, joka oli pelännyt vastareaktiota mutta samalla toivonut voivansa ravistella suomenruotsalaisia piirejä. Suosiostaan huolimatta Bondestam tunsi kirjailijana olevansa ulkopuolinen.

Anna Bondestam: KlyftanRuotsiksi teoksesta on otettu useita painoksia, viimeksi vuonna 1997. Suomeksi teos ilmestyi vasta 1967 Elvi Sinervon kääntämänä, ja nykyään sitä ei tahdo löytää edes kirjastoista  – toivottavasti myös suomeksi saadaan pian uusi painos. Omaelämäkerrallisuudestaan huolimatta teos nousee ajan ja paikan rajoitusten yläpuolelle ja kuvaa sodan lapseen jättämää traumaa yleispätevästi ja yleisinhimillisesti, kuten lastenkirjailija Gudrun Mörne romaanin ruotsinkielisen painoksen alkusanoissa toteaa. Valitettavasti Bondestamin teos on yhä 2010-luvulla yhtä ajankohtainen kuin ilmestyessään.

Uudemmat artikkelit »