Sasha Vasilyuk: Sankarien sukua
Historiallisten romaanien yksi hienoimpia piirteitä on se vaivaton tapa, jolla lukija pääsee sukeltamaan menneisyyteen ja itselleen ennestään tuntemattomaan maailmaan. Kuten Anna Soudakovan Valko-Venäjälle sijoittuvassa romaanissa Haikara levittää siipensä (ks. arvioni teoksesta), myös Sasha Vasilyukin teoksessa Sankarien sukua liikutaan monella aikatasolla ja eri puolilla Eurooppaa. Ukrainanjuutalainen Jefim Šulman taistelee puna-armeijan riveissä Baltiassa mutta joutuu saksalaisten vangiksi. Ensimmäinen luku, joka sijoittuu Donetskiin ja vuoteen 2007, kertoo Jefimin kuoleman jälkeen löydetystä KGB:lle osoitetusta tunnustuksesta. Mitä Jefim on tunnustanut ja miten on mahdollista, että juutalainen neuvostosotilas säilyi hengissä Saksassa? Vasilyuk kertoo vuoroin Jefimin vaiheista ja vuoroin tapahtumista seuraavilla vuosikymmenillä: Ninan ja Jefimin tapaamisesta ja elämästä Ukrainan neuvostotasavallassa ja vuodesta 1991 itsenäisessä Ukrainassa.
Vastahakoinen sotasankari
Isä ja äiti eivät perustaneet Puolueesta. Jos Vitan olisi pitänyt laatia yhteenveto perheen säännöistä, se olisi kuulunut: Älä tapa, älä varasta, älä ole kommunisti. Äläkä toista isän puheita julkisesti. (146)
Jefim ei eläessään juuri puhunut sodasta, ja tytär Vita on syystä huolissaan, kun isä on saatu painostettua kouluun puhumaan Suuresta isänmaallisesta sodasta ja siitä, miten hän oli päässyt puna-armeijan mukana Berliiniin asti. ”[N]äytös voi alkaa”, Jefim toteaa ilkikurisesti hymyillen Vitalle, ja valehtelee sujuvasti luokan edessä. Tosiasiassa Jefim oli vankina lähes koko sodan ajan: ensin keskitysleirillä, sitten itätyöläisenä, ostarbeiterina, eri paikoissa. Vaikka hän tunnustaa vangitsemisensa vastavakoilun upseerille keväällä 1945, kun puna-armeija ehtii Berliinin länsipuolelle, jää totuus lopulta piiloon:
Itse asiassa Jefim ei ollut koskaan tavannut ketään, joka olisi tunnustanut olleensa sotavanki tai ostarbeiter. Koko Neuvostoliitto teeskenteli, ettei heitä ollut olemassa. Ja silti heitä oli ollut miljoonittain, joten heitä täytyi olla kaikkialla. He vain vaikenivat samalla tavalla kuin hän itse. Jälkipolvet eivät kaivanneet heidän totuuttaan. (220)
Valheesta tulee taakka, eikä Jefim tiedä, miten siitä pääsisi eroon. Paljastumisen pelko tekee elämän ajoittain raskaaksi; vapaasti Jefim voi puhua vain Nikonoville, jonka tapasi keskitysleirillä ja joka sodan päätyttyä lähetettiin lukuisten muiden tavoin Siperiaan – vangiksi jääminen kun katsottiin maanpetokseksi. Nikonovin näkemys Neuvostoliitosta on jo alkuaan paljon raadollisempi kuin Jefimin. Hänen mielestään sotilaita tarvitaan vain ampumaan ja ottamaan vastaan luoteja: ”Kun tämä sota on ohi, se esitetään Neuvostoliiton suurimpana sankaritekona ja uhrauksena kautta aikojen, ja niistä, jotka eivät mahdu siihen kertomukseen, tulee hankalia tapauksia. Ja sinä tiedät kyllä, mitä hankalille tapauksille meidän maassamme tehdään…” (247)
Muistamisen merkityksellisyys
Jefimin tavoin myös Nina salaa asioita, mutta myöhemmin hän kertoo pojantyttärelleen niin juutalaisten joukkotuhosta Babi Jarissa kuin holodomorista eli valtion 1932 aiheuttamasta nälänhädästä, jonka seurauksena kuoli miljoonia ukrainalaisia. Mutta tuolloin vielä Nina ei kerro, että vartijat yrittivät estää maalaisia pääsemästä kaupunkiin eikä äidin kotiin tuomasta epäilyttävästä lihanpalasta, joka lopulta haudataan puutarhaan, koska ei haluta syyllistyä kannibalismiin. Kun Jefim kuolee ja perhe löytää hänen tunnustuksensa KGB:lle, Nina alkaa sanella muistojaan puhtaaksikirjoitettavaksi:
Kuka kolmenkymmenen vuoden kuluttua enää muistaisi, millainen Neuvostoliitto oli ollut? Nälänhädän hirvittävyyden, sodan kauhut, ilon tärkeästä tieteellisestä työstä, vainoharhaisen hallinnon typeryyden, helpotuksen ja pettymyksen, kun maa, jota he olivat koko ikänsä rakentaneet, hajosi sekasortoon, vapauteen ja ahneuteen. (338)
Ninan ja Jefimin tarinoiden kautta avautuu myös se, miten totalitaarisen hallinnon alla ihminen saattoi ”olla ylpeä ja pelätä yhtä aikaa” (300).
Sasha Vasilyuk on toimittaja, jonka juuret ovat Ukrainassa ja Venäjällä. Hän muutti kolmetoistavuotiaana Yhdysvaltoihin, ja teos onkin alkuaan julkaistu englanniksi. Jefim Šulmanin tarina perustuu kirjailijan isoisän kokemuksiin; omaiset löysivät isoisän kuoleman jälkeen hänen KGB:lle osoittaman kaksisivuisen tunnustuksen. Jefimin tarina on lähes uskomaton. Tekijä kiittääkin jälkisanoissa erityisesti kahta historioitsijaa, Aron Shneyeria ja Pavel Poliania, jotka ovat tutkineet ja haastatelleet henkiin jääneitä juutalaisia sotavankeja. Vasilyuk ei kerro vain sodanaikaisista juutalaisvainoista, sillä juutalaisviha jatkui myös sodan jälkeen.
Sasha Vasilyuk: Sankarien sukua (Your Presence Is Mandatory). Suom. Jaakko Kankaanpää. WSOY, 2025. 347 s.
Arvio Kulttuuritoimituksen sivuilla, kirj. Leena Reikko
Kannessa on punasävyinen kuva narua hyppäävästä tytöstä. Sama kuva toistuu läpikuultavana, mustavalkoisena suurennoksena taustanaan jo hiukan ränsistynyt kerrostalo. Mielleyhtymä Schindlerin listan punatakkiseen tyttöön ei vie aivan harhaan, koska myös Tatiana de Rosnayn romaanin Avain aiheena on toinen maailmansota ja juutalaisvainot. Teos kuvaa tapahtumia kahdella aikatasolla. Heinäkuussa 1942 Pariisissa tapahtuneessa operaatiossa pidätettiin tuhansittain juutalaisia ja heidät suljettiin pyöräilystadionille viideksi päiväksi hirvittäviin oloihin lähes ilman ruokaa ja juomaa. Poliisien jyskytykseen ovella herännyt kymmenenvuotias Sarah ehtii jo tuntea helpotusta kuullessaan miesten puhuvan virheetöntä ranskaa: ”Ei hätää, tyttö ajatteli. Jos ne kerran ovat ranskalaisia eivätkä saksalaisia emme ole vaarassa.” Sarah lukitsee pikkuveljensä seinään piilotettuun komeroon: ”Tulen päästämään sinut sieltä. Lupaan sen.” Tämän lupauksen Sarah yrittää epätoivoisesti pitää.
Camilla Läckberg: Merenneito. Suom. Outi Menna. 
Kirjallisuutta ja tutkimusta 