Kategoria-arkisto: Kirja-arviot

Soili Pohjalainen: Valuvika

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Mitalin kaksi puolta

Soili Pohjalainen: Valuvika. Atena, 2019. 176 s.

Eri sukupolvien törmäämisestä on kirjoitettu kirjoja ja tehty elokuvia. Soili Pohjalainen onnistuu kuitenkin sekä naurattamaan että koskettamaan romaanillaan Valuvika, joka kuvaa freelancerina toimivan Marian ja hänen isoisänsä kohtaamista. Maria jää tyhjän päälle, kun hänen kirjoittamansa juttusarja lopetetaan, ja suhde vauvaa kaipaavaan aviomieheen Jarkkoon on kriisissä. Niinpä Maria erään riidan päätteeksi karauttaa autolla Pohjois-Karjalaan katsomaan isoisäänsä Arttua, josta on kuulunut huolestuttavia uutisia.

Soili Pohjalainen: Valuvika

Ulko-ovi ei ole lukossa. Vastaani tunkee tympeä ja kylmä eteisen haju. – – Tummunutta sormipaneelia ja harmaa lattia niin kuin pitikin olla. Isoja miesten saappaita ja paskainen räsymatto. Nurkassa on rikkinäinen linnunkaurasäkki. Lattialla kauranjyvien seassa on hiirenkakkaa. – – Pinttyneen kylmän ja tupakan, tunkan ja hien lisäksi täällä haisee vanha viina. (32–33)

Arttu on huonossa kunnossa, mutta ambulanssia ei saa kutsua, sillä Artun mukaan syynä huonoon oloon on kattilallinen läskisoosia eikä puolen litran pullo koskenkorvaa. Maria siivoaa ja kuljettaa Arttua asioilla. Ajaminen vanhalla tärisevällä Mitsubishi Carismalla vie Marian lapsuuden kesiin, jotka hän vietti Artun ja Anna-mummon luona. Pienen tytön silmissä ukin lättyjen ilmavoltit – vaikka yksi jääkin kattoon kiinni – tekivät hänestä Timo Taikurin veroisen.

Jarkko ilmestyy myös mökille, ja on heti sinut Artun kanssa puhuen tämän kanssa miesten juttuja: ”Ajokeli. Tien routiminen. Moottorisahan ketjun vaihto. Lämmön talteenotto. Koolaus. Villat. Jakajanhihna.” (89) Sopuisa tapaaminen päättyy pian riitaan. Mariaa pelottaa ja ahdistaa äidiksi tuleminen, Jarkko yrittää myötäillä mutta sekin saa Marian pillastumaan. Sanaharkka huipentuu heidän lämmittäessään saunaa – Artun ohjeiden mukaan – märillä kuusenhaloilla, kuivat koivuklapit kun piti säästää pakkasille. ”Sä oot ihan niin ku toi Arttu. Mikä teitä vaivaa? Jarkko kysyy ja lähtee ennen kuin ehdin vastata. – Valuvika saatana, sanon kiukaanpesälle.” (127) Tarkkanäköinen Arttu tiivistää heidän suhteensa omalla tavallaan: ”Manakementti on vähän lapanen, ja sie et ossaa päättää asioista.” (144)

Hauska, raikas, räväkkä – tätä kaikkea on Valuvika. Pohjalainen on kuitenkin kirjoittanut henkilöhahmonsa eläviksi ja tunteviksi ihmisiksi, jollaisiin voi kuvitella törmäävänsä missä tahansa. Artun lukuisat tarinat edesmenneestä ystävästään Martista paljastavat hänen yksinäisyytensä yhtä selvästi kuin rapistunut kotitalo. Ei ”ole semmosta mitalia, jolla ei olis toista puolta” (169), tiesi Anna-mummokin.

Valuvika on saanut paljon huomiota blogeissa. Teoksesta on muun muassa seuraavilla sivuilla: Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Anun ihmeelliset matkat ja Kirjaluotsi.

Katso myös Ylen Aamun kirja, jossa Pohjalainen esittelee teostaan.

Fred Vargas: Muistoksi käynnistäsi

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Omaperäistä jännitystä Ranskasta

Fred Vargas: Muistoksi käynnistäsi. Suom. Marja Luoma. Gummerus, 2019. 272 s.

Fred Vargasilta on aiemmin suomennettu komisario Adamsbergin tutkimuksista kertovaa sarjaa sekä romaanit Pystyyn, kuolleet! (2002) ja Ei takkaa, ei tupaa (2003). Nyt suomennettu Muistoksi käynnistäsi sijoittuu näiden teosten väliin. Pääosassa teoksissa on kolme eri aikakausiin perehtynyttä historiantutkijaa, Mathias, Marc ja Lucien, joita etunimiensä vuoksi kutsutaan kolmeksi evankelistaksi. Muistoksi käynnistäsi -romaanissa he jäävät Marcia lukuun ottamatta sivurooleihin, sillä tutkimuksia johtaa ministeriöstä potkut saanut Louis Kehlweiler, joka tarkkailee lempirupikonnansa Bufon ja lukuisien avustajiensa kanssa epäilyttäviä henkilöitä eri puolilla Pariisia.

Fred Vargas: Muistoksi käynnistäsi

Eräänä päivänä Louis huomaa puistonpenkin vieressä koirankikkareessa ihmisen luun kappaleen. Tästä alkaa hyvin vargasmaisesti polveileva juonivyyhti, joka vie Louisin ja Marcin pieneen Port-Nicolasin kylään Bretagneen. Ensinnä on kuitenkin selvitettävä, miten kappale isovarvasta on voinut tulla koiran syömäksi, kuka omistaa koiran ja kuka ylipäätään on kuollut. Murhaajaehdokkaita on lopulta useita: onko murhaaja pittbullin omistaja, tämän vaimo vai kenties Louisin entisen rakastetun uusi miesystävä? Kunnanjohtaja Chevalier ja hänen valtaistuintaan havitteleva Blanchet ovat hekin epäilyttäviä tyyppejä. Kursiivilla olevissa luvuissa lukija pääsee kurkistamaan murhaajan ylimielisiin ajatuksiin. Tutkimusten edetessä paljastuu, että murhaaja on iskenyt aikaisemminkin, mutta kuolemia on pidetty luonnollisina. Tarinaan liittyy myös kylän laidalla oleva romuraudasta koottu valtava rakkine, joka kampea väännettäessä antaa kävijälle muistoksi mietelauseen. Louisin isä oli saksalainen sotilas, ja teoksessa sivutaan myös sota-aikaa ja vastarintaliikettä – murhatutkimuksen ohessa napataan kiinni natseja avustanut ilmiantaja.

Muistoksi käynnistäsi koukuttaa, vaikka kuten niin usein Vargasin romaaneissa, pääosan varastavat juonen sijaan toinen toistaan herkullisemmat hahmot ja hykerryttävän hauska dialogi. Nykytrillerit ovat yhä kieroutuneempia ja sadistisempia, mutta tätä teosta voi suositella kaikille lempeän jännityksen ystäville. Tunnelma, omalaatuiset henkilöhahmot ja viisto huumori nostavat Vargasin romaanit kirkkaasti tavallisten dekkareiden yläpuolelle.

(Arvio julkaistu Vieskan Viikossa 7.8.2019)

Vuonna 2013 kirjoitin otsikolla ”Rikoskirjallisuuden hurmaavin komisario” arvion Vargasin Adamsberg-romaanista Normandialainen tapaus. Muistoksi käynnistäsi ei mielestäni ollut aivan parasta Vargasia, mutta sellaisenaankin se päihittää useimmat nykydekkarit.

Teoksesta myös Kirja vieköön! ja Tuijata.Kulttuuripohdintoja -blogeissa

Raija Oranen: Maan aamu

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Raija Orasen Maan aamu (1995) tarkastelee sisällissodan tapahtumia valkoisten näkökulmasta, kuten aiemmin esittelemäni Pirjo Tuomisen Tulen väri punainen (2017). Pääosa kerronnasta tosin keskittyy sotaan johtaneisiin tapahtumiin: lakot, Venäjän vallankumouksen seuraukset upseerimurhineen ja kaartien perustaminen tulevat kuvatuksi samalla kuin Hästsjögårdin kartanon ylellinen elämä värikkäine henkilöhahmoineen. Sotavuoden tapahtumiin päästään vasta yli kuusisataasivuisen romaanin lopulla.

Raija Oranen: Maan aamu

Neliosaisen sarjan aloittavassa Maan aamussa Oranen kirjoittaa valkoisia tukevista siviileistä ja jääkärikoulutukseen hakeutuvista nuorista miehistä, jotka palaavat Suomeen taistelemaan hallituksen joukoissa. Tapahtumien keskiössä ovat kartanon isäntä Gustav Malm, hänen neljä tytärtään, kasvattipoika Henrik, jota Gustav epäilee omaksi pojakseen ja haluaa kouluttaa insinööriksi, sekä tämän veli Erik – sodassa veljekset taistelevat eri puolilla. Naishahmoista eniten tilaa saavat miehensä Gustavin syrjähyppyjä sietävä Elisabeth, tytär Ada, joka näkyjensä kautta välittää tietoja Henrikistä tämän ollessa jääkärikoulutuksessa Saksassa, ja palvelijana toimiva Ida, josta tulee loppuun asti taisteleva punakaartilainen.

Orasen kerrontakeinoina ovat muun muassa toisto ja luettelot. Valkoisilla osoitetaan olevan laajojen kansankerrosten tuki luettelemalla ensin jääkärikoulutukseen lähteneiden ja myöhemmin valkoiseen armeijaan kuuluvien ammatteja. Mukana on ylioppilaiden, maistereiden ja isäntien lisäksi renkejä, kalastajia ja muita työmiehiä. Vakavasta aiheesta huolimatta teoksessa on paljon huumoria, uhkaavatkin tilanteet taitetaan välillä koomisiksi, ja esimerkiksi Henrikin sotatoimien kuvaus Viipurissa on kuin parhaasta seikkailuromaanista. Täytyy myöntää, että tapahtumien käänteet ja etenkin Gustavin sanailu taloutensa naisten kanssa saivat välillä nauramaan ääneen.

Valkoisia tukeneita naisia ei kuvata, mitä nyt Elisabet salakuljettaa tyttärensä nuotteihin piilotetun sanoman Helsinkiin. Entä millaisen kuvan teos antaa punaisista naisista? Kartanossa sisäkkönä palveleva Ida saa edustaa yksin heitä. Ida kuvataan hiukan yksinkertaiseksi, joskin innokkaaksi sosialismin ja ”ropel… por…” – – proletariaatin diktatuurin kannattajaksi. Hän ”harjoittaa agiteerausta” keittiössä toistellen sulhaseltaan Erikiltä kuulemiaan lauseita (482), huokailee kuulleessaan sanan imperialismi (327) ja kuuntelee ”silmät ympyriäisinä” insinööri Lindénin selostusta magnetismia mittaavasta laitteesta (473) – todellisuudessa mies on Saksasta palannut jääkäri Esko Lehto ja laite radiovastaanotin, jolla pidetään yhteyttä valkoisten joukkoihin. Tyypitellyt henkilöhahmot ovat ominaisia viihdekirjallisuudelle, mutta tässä tapauksessa Idan hahmo hiukan yksinkertaisena punaisena naisena vahvistaa teoksen valkoista näkökulmaa.

Oranen kertoo tavoitteenaan olleen ”romanttinen, jännittävä ja hauska” romaani, jossa yhden perheen ja kartanonväen kautta kuvataan vuosisadan alun mullistavia tapahtumia. ”Jääkäriliike, kaksikymppisten poikien lähtö vihollisen leiriin vapautusarmeijaa muodostamaan ja paluu tilanteeseen, jossa oltiinkin sisällissodassa, on aika nostaa poliittiselta tasolta inhimilliselle”, toteaa Oranen vastineessaan Helsingin Sanomien Suvi Aholan kirpeään kritiikkiin, jossa tämä moitti teosta latteaksi ja naiiviksi kuvaukseksi sisällissodasta ja katsoi sen sopivan paremmin tv-sarjaksi. (Aholan ja Orasen keskustelu, ks. HS 26.10.1995 ja 28.10.1995).

Laajempi analyysi teoksesta pdf-tiedostossa Raija Oranen: Maan aamu

Maan aamusta ovat kirjoittaneet myös Kirsi-Maria blogissaan Illuusioita. Askelia alppipolulla ja Morre blogissaan Morren maailma.

Sally Green: Savuvarkaat / Robin Hobb: Narrin vaellus

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Fantastista kesälukemista!

Sally Green: Savuvarkaat. Suom. Sari Kumpulainen. Gummerus, 2019. 524 s. / Robin Hobb: Narrin vaellus. Suom. Ilkka Rekiaro. Otava, 2019. 784 s.

Kesä on tunnetusti dekkareiden kulta-aikaa, mutta lomalukemiseksi sopivat yhtä lailla seikkailuromaanit. Puoliksi paha -trilogiastaan tunnetun Sally Greenin Savuvarkaat aloittaa uuden sarjan, jossa pääosassa on yhden henkilön sijaan viisi nuorta, joiden kohtalot lomittuvat. Robin Hobbin Narrin vaellus on toinen osa Narri ja näkijä -trilogiaa, joka jatkaa Näkijän taru ja Lordi Kultainen -sarjoista tuttujen Fitzin ja Narrin tarinaa.

  • Sally Green: Savuvarkaat
  • Robin Hobb: Narrin vaellus

Jos Hobbin uuden trilogian esittelisi kertomuksena siitä, miten isä yrittää ymmärtää erilaista, muiden hyljeksimää lastaan ja suojella tätä vaaroilta, teossarja saisi laajemmin lukijoita, kuin paljastamalla, että kyse on fantasiaromaanista. Uudessa romaanissa Fitz jäljittää tyttärensä sieppaajia. Hobb on yksi arvostetuimmista fantasiakirjailijoista Valtaistuinpeli-romaaneistaan tunnetun George R. R. Martinin ohella, ja monet kirjailijat, kuten jo mainittu Sally Green, ovat hänelle velkaa.

Greenin Savuvarkailla ja Hobbin Narrin vaelluksella on monia yhteisiä piirteitä. Kuten monet tämän lajityypin edustajat, ne sijoittuvat keskiaikaa muistuttavaan, huolella rakennettuun maailmaan, jota värittävät juonittelut ja valtataistelut. Päähenkilöt eivät ole supersankareita vaan hyvinkin inhimillisiä kaikkine virheineen, ja siksi myös samaistuttavia. Greenin viisikkoon tosin kuuluu niin kaunis prinsessa kuin rohkea soturi. Särmää ja huumoria tarinaan tuovat muut kolme: Edyon, joka ei pysty hillitsemään taipumustaan varasteluun ja joutuu sen vuoksi vaikeuksiin, suorapuheinen Tash, joka sanailee paholaisia metsästävän isäntänsä Gravellin kanssa sekä March, joka edustaa lähes sukupuuttoon hävitettyä abaski-kansaa ja joka joutuu arvioimaan toimintansa motiiveja ja suhtautumistaan Edyoniin useita kertoja uudelleen. Hobbin FitzUljas Näkijä kasvaa teossarjan myötä varjoissa toimivasta salamurhaajan oppipojasta hallitsijasuvun jäseneksi. Aiemmista romaaneista tuttu Yönsilmä-susikin häivähtää tarinassa fanien iloksi.

Teoksissa pohditaan myös vakavampia teemoja kuten erilaisuuden hyväksyminen, lisäksi Savuvarkaissa nousee esiin naisen alistettu asema ja Hobbilla eläinten oikeudet. Greenin ja Hobbin teoksissa riittää lukemista pitkäksi aikaa ja niitä voi suositella niin nuorille aikuisille kuin vanhemmillekin seikkailu- ja fantasiaromaanien ystäville. Molemmissa teossarjoissa esiintyy fantasiaan liitettyjä elementtejä, mutta niin maltillisesti, että niiden ei pitäisi karkottaa yhtäkään laatukirjallisuuden ystävää.

(Arvio julkaistu Vieskan Viikossa 11.7.2019)

Elisabet Aho: Sisar

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti
Elisabet Aho: Sisar: historiallinen romaani vuosilta 1918–1924

Elisabet Ahon teoksen Sisar: historiallinen romaani vuosilta 1918–1924 (2011) tapahtumat sijoittuvat pääasiassa kevään 1918 Helsinkiin. Pääosassa ovat kaupungin köyhät naiset ja lapset, mutta näkökulma on lähinnä puolueeton, sillä tapahtumia tarkastellaan pitkälti Diakonissalaitoksella työskentelevien sisarten ja heidän työnsä kautta. Sisarten tunnistettava puku suojaa heitä punakaartilaisiltakin: ”talvitakin ja mustan huuvan, myssyn päällä lepattavan tumman liinan alta joka ikinen tunnisti diakonissan” (12). Ahon kuvaus yhteisöstä ja sisarten työstä perustuu muun muassa Eeva Hurskaisen teokseen Sisar Linan tyttäret ja Pauli Vaalaksen teokseen Diakonissa Hia Björkenheimin elämä. Sisar Lina ja Sophia ”Hia” Björkenheim esiintyvät myös teoksessa.

Päähenkilö Ellen tulee Diakonissalaitokselle loukkaantuneena ja muistinsa menettäneenä. Ellen saa jäädä laitokselle ja hänestä tulee sisaroppilas. Toivuttuaan hän pääsee liikkumaan kaupungilla ja tekemään kotikäyntejä. Ellen on itsekin kotoisin isosta perheestä, jossa toimeentulo oli niukkaa, mutta hän ei ole kärsinyt sellaisesta köyhyydestä, johon nyt törmää:

Köyhyys oli suunnatonta, sillä oli ominaishajunsa, jota Ellen ei ollut ennen tuntenut. Voimattomuuden, väsymyksen ja turtumuksen haju, joka kiiri vastaan eteisissä, häilyi vetoisissa huoneissa, hajonneissa vaatteissa, vanhoissa koinsyömissä petivaatteissa, kosteissa seinissä, savuttavissa helloissa ja piipunhormeissa. Naiset elivät yksin lastensa keskellä, leskinä, miehet tuomittuina, kadonneina tai kuolleina. (126)

Ellenin muistinmenetys tekee hänestä ulkopuolisen, eräänlaisen väliinputoajan, mikä korostaa teoksen neutraalia asennetta. Teoksen puolivälissä Ellen loukkaantuu uudelleen, mikä palauttaa hänen muistiinsa tapahtumat ennen Diakonissalaitokselle joutumista: saapumisen Helsinkiin, Selma-ystävän ja työn puhelinvälittäjänä. Pitkässä takaumassa kuvataan syksyn 1917 tapahtumia sekä oloja punaisten valtaamassa kaupungissa. Selmassa Aho piirtää kuvan naisesta, josta omien kovien kokemusten myötä kasvaa kiihkeä sosialisti ja vallankumouksen kannattaja. Ellen ei liity punakaartiin eikä hän kykene innostumaan aatteesta Selman tavoin mutta auttaa silti ystäväänsä välittämällä tälle puhelinlaitoksella kuulemiaan viestejä.

Sisar Hian veli Gustaf ”Gösta” Björkenheim, joka oli Kymi-yhtiön toimitusjohtaja, murhataan sodan loppuvaiheessa. Hia ei voi ymmärtää, miksi yksi sisarista haluaa lähteä auttamaan Tammisaaren vankileirille. ”Kuinka sinä voit hoitaa heitä?”, Hia kysyy. ”He ovat ihmisiä, lähimmäisiämme”, vastaa Helmi. Vankileirioloja ei kuvata, mutta Helmi palaa komennukseltaan laihtuneena ja uupuneena. Hän tuo myös uutisia Hialle: leirillä oli ollut tehtaan työntekijöitä, jotka olivat kertoneet Kouvolasta tulleen vieraan komppanian olleen vastuussa murhasta. Björkenheim oli pidetty, uudistusmielinen johtaja, jonka murha järkytti niin valkoisia kuin punaisia. Tapahtumia ja murhan syitä ovat pohtineen muun muassa Mirja Turunen teoksessaan Veripellot (2005) ja Seppo Aalto Tieto-Finlandialla palkitussa Kapina tehtailla: Kuusankoski 1918 (2018).

Ahon romaani viehätti epätavallisella näkökulmallaan tapahtumiin. Diakonissalaitoksen sisaret joutuivat varmasti Hia Björkenheimin tavoin painimaan suhtautumisessaan sodan osapuoliin, mutta siitä huolimatta autettiin kaikkia hädässä olevia. Köyhien naisten ja erityisesti lasten kohtalot koskettivat: vanhemmat olivat joko kuolleet taisteluissa tai suljettu vankileirille, ja lapset joutuivat selviytymään yksin. Teoksessa seurataan useampien lasten kohtaloita. Lapset ilmestyvät aamuisin Diakonissalaitokselle jonottamaan keittoa, jota sisaret keittivät uusista raparpereista ja nokkosista. Yksi heistä on Niilo, ”punikin poika” Pasilasta, joka Ellenin lailla jää Diakonissalaitokselle. ”Punahuoran pennuksi” haukutun Niilon äiti on kuollut vankileirillä.

Teoksesta laajemmin pdf-tiedostossa Elisabet Aho: Sisar: historiallinen romaani vuosilta 1918–1924. Tämä ja muut sisällissotaromaaneja käsittelevät tekstit löytyvät alasivulta 1918.

Teoksesta myös Amman lukuhetkessä ja Kirsin kirjanurkassa.
Lue myös Maarit Cederbergin arvio Agrigolan sivuilta.

Ellenin tarina jatkuu 2017 ilmestyneessä romaanissa Talvi ilman aikaa, jossa eletään talvisodan aikaa. Lue teoksesta lisää Amman lukuhetkestä.

Diakonissalaitoksen ja sisarten elämä on kuvannut Jyrki Paaskoski teoksessaan Ihmisen arvo: Helsingin diakonissalaitos 150 vuotta (2017). Helsingin Diakonissalaitoksen sivuilta löytyy muutamia artikkeleita laitoksen historiasta.

Ani Kellomäki: Tiedostavan siemailun taito

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Alkoholin valta arjessamme

Ani Kellomäki: Tiedostavan siemailun taito. Atena, 2019. 238 s.

Toimittaja-käsikirjoittaja Ani Kellomäen teos Tiedostavan siemailun taito alkaa – ei suinkaan johdannolla – vaan aperitiivilla. Päälukuja on kaksi: ensimmäinen kierros ja toinen kierros. Kellomäki kertoo idean kirjaan syntyneen, kun alkoholiongelmaisten lasten kokemuksia koskevan haastattelun päätteeksi hänelle ojennettiin kiitokseksi viinipullo. Ajattelematon ele sai hänet pohtimaan, miten alkoholi on päässyt niin suureen rooliin arjessamme.

Ani Kellomäki: Tiedostavan siemailun taito

Tutkimustulosten lisäksi teoksessa on tekijän omia kokemuksia, haastatteluja, vinkkejä alkoholinkäytön seuraamiseen ja omien juomatapojen muuttamiseen sekä poimintoja eri medioista. Esimerkiksi tv-sarjoissa on nykyään enemmän sääntö kuin poikkeus, että työpäivän jälkeen mennään baariin, tai kotiin tultaessa otetaan ensimmäiseksi lasi viiniä. Sisustus- ja puutarhalehtien kuvituksessa välkehtivät viinipullot ja samppanjalasit. Miten siis tehdä itsenäisiä valintoja, kun alkoholiviestejä tulvii kaikkialta?

Kellomäki kyseenalaistaa hauskasti monet mainoslauseet ja käytänteet, joista on tullut itsestäänselvyyksiä. Lehtien palstoilla arvioidaan nykyisin usein viinejä, mutta vaihtamalla alkoholin tilalle esimerkiksi täytekakun, saa tuoreen näkökulman: ”Hinta-laatusuhteeltaan paras peruskakku jättää kosteudessa toivomisen varaa, mutta tekee tehtävänsä pirteästi.” Entä kuinka moni ajatteleekaan rankan työviikon jälkeen ansaitsevansa rentoutumisen lasin äärellä? Kenelle perustelemme lasillistamme, kysyy Kellomäki, ja millainen teko riittää alkoholin ansaitsemiseksi?

Alkoholiin liitetään usein mielikuva onnellisuudesta, vapaudesta ja ystävyydestä, siis hyvästä elämästä. Tästä kertoo muun muassa se, että niin monet viestivät juhlista tai mukavasta hetkestä lähettämällä sosiaalisessa mediassa kuvan juomista eikä ihmisistä. Tutkimuksissa on saatu viitteitä siitä, että somessa jaetut juomakuvat herättävät osassa vastaanottajia halun juoda.

Ennen alkoholia nautittiin lähinnä juhlissa ja nimenomaan yhdessä. Kellomäki haluaakin palauttaa alkoholin takaisin juhlahetkiin. Tiedostavan siemailun taito on raikkaasti ja hauskasti kirjoitettu teos vakavasta aiheesta.

(Arvio julkaistu Vieskan Viikossa 2.5.2019)

Kellomäki teoksestaan Yle:n sivuilla ja Keskipohjanmaassa.

Teoksesta myös Kirjakaapin kummitus -blogissa.

Enni Mustonen: Mäntykosken Anna

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Enni Mustosen Mäntykosken Anna (1987) valottaa tv-sarjasta Vihreän kullan maa (esitetty 1987–88) tutun Evoloiden suvun menneisyyttä. Sarjan muut osat ovat Johannes ja Helena (1988) ja Mäntyniemen miniä (1988). Teoksen alussa Anna lähetetään Hanna-tätinsä luo Porvooseen, jotta hän unohtaisi ihastuksensa Hannekseen, sahalle pestattuun konemieheen, joka on myös työväenyhdistyksen puheenjohtaja. Jo matkalla Anna tapaa veljensä Eliaksen ystävän John Elfvingin, joka saa hänet pian unohtamaan Hanneksen, mutta heidät erottaa isän epäluulo ja sisällissodan puhkeaminen.

Enni Mustonen: Mäntykosken Anna
Enni Mustonen: Mäntykosken Anna. Kansi skannattu kirjastomme puhkiluetusta kappaleesta.

Itseäni romaanissa kiinnosti nimenomaan vuoden 1918 tapahtumien kuvaus. Mustonen on käsitellyt sisällissotaa useiden romaanisarjojensa yksittäisissä osissa: Koskivuori-sarjan aloittavassa Verenpisara ikkunalla (1998), Järjen ja tunteen tarinoita -sarjan neljännessä osassa Sidotut (2007) ja Syrjästäkatsojan tarinoita -sarjan neljännessä osassa Ruokarouva (2016). Kahdessa viimeksi mainitussa kuvataan enimmäkseen sotaa edeltävää aikaa ja itse sotaa ainoastaan teosten viimeisissä luvuissa. Näitä teoksia olen käsitellyt laajemmin tekstissä Sisällissota Enni Mustosen romaaneissa.

Äidin sairastuminen estää Annaa lähtemästä Johnin mukaan, ja ero tuntuu lopulliselta. Anna joutuu ottamaan vastuun tilasta. Elintarvikkeiden kallistuessa hän alkaa jakaa sahalaisille leipäviljaa tilan aitoista ja sodan aikana maitoa ja muita ruokatarvikkeita mahdollisuuksien mukaan. Lahdenperä edustaa siis työläisistään hyvää huolta pitävää tilaa. Vastakohdan muodostaa Myllymäen kartano, jonka pojasta Erikistä isä alkuun haaveilee puolisoa tyttärelleen. Erikin luonteesta annetaan heti teoksen alussa viitteitä, kun hän ahdistelee juovuksissa Annaa. Erik liittyy valkoisiin ja hänestä tulee teoksessa valkoisen terrorin edustaja: hän muun muassa ampuu taistelujen päätyttyä loukkaantuneita punaisia. Yksi vanhemmista miehistä kiittää Annaa, joka uskaltaa vastustaa Erikiä, ja sanoo: ”Rumaa tämä on meistäkin. – – Piti kerätä kuollehia eikä tehrä niitä enempää. – – Oikein pisti vihakseni kun se niitä ammuskeli, mutta kun se kuuluu olevan joku täkäläänen viskaali, ei tohrittu panna vastahan.” (160) Sarkatakki ja miehen puheenparsi kertovat hänen olevan Pohjanmaalta. Tällä tavalla tehdään eroa kunniallisten valkoisten ja murhiin syyllistyneiden välille. Ylilyönnit osoitetaan yksittäisten valkoisten tekemiksi – selitys, jota pitkään vaalittiin voittajien puolella ja josta esimerkiksi Aapo Roselius on kirjoittanut teoksessaan Teloittajien jäljillä. Valkoisten väkivalta Suomen sisällissodassa (2006).

Samankaltainen asetelma löytyy punaisten puolelta. Punaiset ovat tulleet hakemaan ruokatarvikkeita tilalta. ”Ne tappaa ne kaikki! – – Joka sorkan!”, kuuluu hätääntynyt viesti. Kun Anna ehtii pihalle, osa lehmistä on jo tapettu. Pihalla ratsastaa mies edestakaisin mustalla hevosella. Pirjo Tuominen kuvaa kolmekymmentä vuotta myöhemmin ilmestyneessä romaanissaan Tulen väri punainen (2017) samanlaista kohtausta. Siinä kartanon lasten Pahaksi ratsuksi nimittämä mies joukkoineen teurastaa surutta lehmät ja pienkarjan ilman että kukaan pystyy estämään (Tuomisen romaanista lisää tekstissä Pirjo Tuominen: Tulen väri punainen). Annakin lamaantuu ensin, mutta hän tokenee pian ja iskee palkintolehmää ulos navetasta taluttavaa miestä seipäällä otsaan. Anna puolustaa oikeuttaan pitää karjansa sillä, että ”lehmien maidolla oli pidetty hengissä toistasataa ihmistä, lapsia ja vanhuksia ja naisia, jokunen mieskin, joita ei edes punakaartiin huolittu.” Pian hänen takanaan ovat muutkin naiset, jotka ”[k]uoppaisin poskin, hiukset hapsottaen” hyökkäsivät miesten kimppuun ja ”räksyttivät kuin koirat omaansa puolustaessaan” (154). Yksi naisista haukkuu punaiset samanlaisiksi lahtareiksi kuin valkoiset:

Jumalauta! Siinä minulla kansan tahto! – – Ensin viedään miehet ja pojat, tapatetaan kaikki ja sitten viedään viimeinenkin ruoka lasten suusta! Painukaa helvettiin kaikki sotaherrat! Samoja lahtareita te olette kaikki!

Miehet antavat periksi, mutta johtaja vie Annan punaisten päämajaan, jossa hänet ohjataan päällikkönä toimivan Hanneksen puheille, joka pelastaa Annan. Rehtejä punaisiakin teoksesta siis löytyy. Mustosen muissa sisällissotaromaaneissa osoitetaan niin ikään molemmilla puolilla olevan niin kunnollisia kuin äärimmäisiin tekoihin valmiita olevia yksilöitä.

Mustosen myöhemmissä teoksissa tapahtumia kerrotaan usein kahden eri yhteiskuntaluokasta tulevan naisen näkökulmasta. Hyvä esimerkki tästä on Verenpisara ikkunalla, jossa karjakkona ja sisäkkönä työskentelevän Vapun kautta tuodaan esille punaisten aatemaailmaa. Koska Mäntykosken Annassa päähenkilönä on varallisuutensakin vuoksi valkoisten puolelle asettuvan perheen tytär, on näkökulmakin valkoinen. Anna tosin osoittaa monesti ymmärrystä tai ainakin sääliä punaisia kohtaan, ja uhkaksi koetaan myös Myllymäen Erikin edustama valkoisten puoli. Anna toimii monessa tilanteessa yllättävän – voisi sanoa jopa epäuskottavan – rohkeasti vastustaessaan niin punaisten kuin valkoisten omavaltaisesti käyttäytyviä sotilaita oman henkensä kaupalla. Ehkä kirjailija on halunnut näin tehdä päähenkilöstä helpommin samaistuttavan. Joka tapauksessa sanoma tuntuu olevan sama kuin Mustosen muissakin romaaneissa: naisten toimijuuden korostaminen, kodin piirin merkitys ja sodan järjettömyys.

Tietoa teoksesta Kirjasammon sivuilla, jossa luettavissa myös aikalaisarvio.

Jeannette Walls: Lasilinna

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Vapautta ilman vastuuta?

Jeannette Walls: Lasilinna. Suom. Raija Rintamäki. Bazar, 2014. 361 s. / Lasilinna (DVD), 2018

Usein kirja johdattaa katsomaan sen pohjalta tehdyn elokuvan, mutta Lasilinna oli sen verran vaikuttava katselukokemus, että sai tarttumaan yhdysvaltalaisen toimittajan Jeannette Wallsin samannimiseen palkittuun muistelmateokseen, jossa tämä kertoo epätavallisen perheensä tarinan. Teos, samoin kuin elokuva, joka noudattaa hyvinkin uskollisesti kirjan tapahtumia, alkaa New Yorkista. Kun Jeannette näkee ruuhkaan pysähtyneen taksin ikkunasta äitinsä kaivelevan roskiksia, hän piiloutuu. Jeannette ei ole kertonut taustastaan kenellekään. Häpeä kodittomina elävistä vanhemmista saa hänet inhoamaan itseään. Äiti puolestaan on huolissaan tyttärestään: ”Olet myynyt itsesi. – – Ihan turhaanko minä yritin sinulle arvoja opettaa?”


Jeannette Walls: Lasilinna
Jeannette Walls: Lasilinna

Teosta on vaikea arvioida ottamatta kantaa perheen elämäntyyliin, josta etenkin lapset joutuvat kärsimään. Vanhemmat haluavat elää yhteiskunnan säännöistä piittaamatta ilman sosiaaliavustuksia. Tämä tarkoittaa sitä, että vaikka he rakastavat lapsiaan, nämä joutuvat kulkemaan likaisissa ja resuisissa vaatteissa, palelemaan ja näkemään nälkää. Toisaalta isä ja äiti opettavat lapsille lukemisen ja laskemisen lisäksi kaikkea mahdollista binaariluvuista morsettamiseen. Jeannetten varhaisin muisto on kolmivuotiaana nakkeja keittäessä saadut palovammat. Äidin mielestä lapsista ei pidä huolehtia liikaa, niinpä ”varhaiskypsä” Jeannette kykeni hänen mielestään laittamaan ruokaa itselleen, jotta äiti sai keskittyä maalaamaan tauluja. Äidillä on opettajan koulutus, mutta hän käy töissä vain pakosta. Asetelma on nurinkurinen, sillä lapset joutuvat toimittamaan sairaaksi tekeytyvän äidin töihin.

Isä Rex Walls, karismaattinen tarinankertoja, jota elokuvassa esittää yhtä lailla karismaattinen Woody Harrelson, ei viihdy kauaa työpaikoissaan – uhkapeli ja juopottelu houkuttelevat enemmän. Velkojia lähdetään karkuun niin usein, että lapset muistavat paremmin autojen sisätilat kuin kaupunkien nimet tai talot, joissa asuivat. Sähköopista ja energialähteistä kiinnostunut isä suunnittelee rakentavansa Lasilinnan. Kun perhe muuttaa isän kotipaikkakunnalle Welchiin, lapset kaivavat taloröttelön takapihalle syvän kuopan perustuksia varten. Vähitellen kaivanto täyttyy roskapusseilla, koska heillä ei ole varaa jätemaksuihin. Lasilinnasta tuleekin vertauskuva isän suureellisille lupauksille ja haaveille, jotka murskaantuvat kerta toisensa jälkeen.

Dialogia runsaasti sisältävä teos on todella ”kuin paraskin romaani”, kuten takakannessa todetaan. Elokuvan naispääosissa loistavat Naomi Watts äitinä ja Room-elokuvasta Oscarin napannut Brie Larson Jeannettena. Lasilinna on valloittava tarina niin kirjana kuin elokuvana!

(Arvio julkaistu Vieskan Viikossa 21.3.2019)

Kirjasta myös esimerkiksi Kannesta kanteen ja Järjellä ja tunteella -blogeissa. Riitta Vaismaan kirjoittama pidempi arvio teoksesta Maailmankirjat.net-sivulla

Jeannette Wallsin haastattelu CBS Newsin sivuilla, mukana myös video, jossa hän kertoo lapsuudestaan.

Kirja on ollut suosittu erilaisissa lukupiireissä. Kirjastomme lukupiirissä teos jakoi mielipiteitä, mutta monet antoivat arvosanaksi yhdeksän.


Elmer Diktonius: Janne Kuutio

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Elmer Diktoniuksen Janne Kuutio (1946), joka ilmestyi ruotsiksi jo 1932, saa joka kerta aikaan yhtä hämmentyneen olon. Päähenkilö Janne Kuutio on vastenmielinen hahmo, mutta Diktoniuksen omaleimaista kerrontatapaa ei voi muuta kuin ihailla.

Diktonius tunnetaan paremmin runoilijana ja Janne Kuutio on yksi hänen harvoista proosateoksistaan. Teos herätti ilmestyessään huomiota tyylillään ja rakenteellaan. Tekijä puhuttelee (tai pikemminkin komentelee) hahmoaan, arvioi tämän olemusta ja kohtaloa ja kommentoi muutenkin tarinaansa kuin paraskin postmodernisti puolensataa vuotta myöhemmin. Ei ihme, että teos sai ristiriitaisen vastaanoton.

Janne Kuutio ehtii elämänsä aikana kääntää takkinsa moneen kertaan: hän liittyy punakaartiin, toimii kieltolain aikana pirtutrokarina, on mukana lapuanliikkeessä, istuu välillä vankilassa ja lopulta kuolee lakonrikkurina pudottuaan lastiluukusta. Erään muilutusreissun yhteydessä tämä entinen punakaartilainen kehuskelee olleensa valkoisten puolella upseeri, ”tommonen luutnantti tai väntrikki”.

Hahmona Janne Kuutio tuntuisi jatkaneen elämää Lars Sundin Siklax-trilogian Gustavissa ja Ulla-Lena Lundbergin Leonardissa. Gustavin elämänkohtalossa on samankaltaista sattumanvaraisuutta: hän ajautuu suojeluskunnan ja lapuanliikkeen kautta herätysliikkeeseen ja lopulta mielisairaalaan. Huomattavasti lempeämmän kuvan ”väliinputoajasta” luo Ulla-Lena Lundberg romaanissaan Suureen maailmaan (1991): sosialismiin Amerikassa tutustunut laivanvarustajasuvun vesa Leonard yrittää sinnikkäästi, joskin huonolla menestyksellä, käydä samanaikaisesti niin punaisesta kuin valkoisesta (hellyttävästä Leonardista enemmän Lundbergin romaania käsittelevässä tekstissä alasivulla 1918).

Janne Kuutio ei käsittele vain sisällissotaa vaan kertoo Jannen elämäntarinan hänen kuolemaansa saakka. Tekstissä ”Punakaartilaisesta muiluttajaksi – Elmer Diktonius: Janne Kuutio. Puupiirros sanoin” nostan esiin muutamia sisällissotaan liittyviä kohtauksia.

Teoksesta ovat kirjoittaneet myös Tuomas Tekstiluolassa, Reader, why did I marry him? ja Matkalla tuntemattomaan.

Janne Kuutio / Janne Kubik -teosparin kieltä on tutkittu monissa töissä, ks. esim. Heidi Grönstradin artikkeli ”Sota kielten sekamelskana” teoksessa Toistemme viholliset? Kirjallisuus kohtaa sisällissodan (2018) ja Kristina Malmion artikkeli ”Arma lasseliten med kluven tunga: Elmer Diktonius och den tvåspråkiga identitet” teoksessa Både och, sekä että. Om flerspråkighet = monikielisyydestä (2011).

Jarl Hemmer – sisällissodan tulkki

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Jarl Hemmer: Onni Kokko (1920, suom. Onni Kalpa, 1921)
Jarl Hemmer: En man och hans samvete (1931, suom. Mies ja hänen omatuntonsa)

Tutustuin Jarl Hemmerin romaaneihin ensimmäisen kerran 2000-luvun alussa kirjallisuuden opintojen yhteydessä. Niin Onni Kalpa kuin Mies ja hänen omatuntonsa tekivät suuren vaikutuksen. Teoksia on tullut silmäiltyä senkin jälkeen ja viime vuonna luin molemmat jälleen kerran. Pelko siitä, että Hemmerin romaanit eivät enää koskettaisi yhtä syvästi, oli turha.

Onni Kalpa kertoo nuoren 14-vuotiaan pojan sotatiestä valkoisen armeijan mukana. Onni syyttää isänsä kuolemasta venäläistä sotilasta ja lähtee pohjoiseen liittyäkseen suojeluskuntajoukkoihin ja taistellakseen venäläisiä vastaan. Hemmerin kuvaus tästä ”sotilaspojasta” on pysäyttävä, ja hän tuo toistuvasti esiin, että Onni on vielä lapsi, joka kaipaa huolenpitoa.

Onni Kokon tarinaan viittaa myös Anneli Kanto romaanissaan Lahtarit (2017). Hän asettaa rinnakkain Onnin stadin slangilla kertoman tarinan kokemuksistaan ja Ilmari Kiannon Suomen Kuvalehdessä keväällä 1918 julkaistun tekstin – edellinen on fiktiota, jälkimmäinen faktaa. Onni on haavoittunut Tampereen Messukylän taistelussa ja on nyt sairaalassa. ”Klabbit ei just nyt futaa ja nuppi on paketissa” (176), toteaa poika, mutta on innokkaasti lähdössä takaisin sotimaan. Kianto muistelee pojan puhuneen ”kaunista kirjakieltä”, jossa ”d:t oikein helähtelivät” (181). Kontrasti näiden kahden tekstin välillä on häkellyttävä.

Suomenruotsalainen Jarl Hemmer syntyi 1893 Vaasassa. Hän teki itsemurhan joulukuussa 1944. Hän oli arvostettu runoilija, mutta jälkipolvi muistaa hänet erityisesti teoksesta Mies ja hänen omatuntonsa, josta Toivo Särkkä ohjasi elokuvan 1918. Romaanin päähenkilöä pappi Samuel Brota esitti Åke Lindman. Teos sijoittuu osittain vankileirille ja tarkastelee syyllisyyden ja sovituksen teemoja tavalla, joka koskettaa vielä kaksituhattaluvulla. Bro hairahtuu kerta toisensa jälkeen etsiessään merkitystä elämälleen. Bro löytää sen vasta Suomenlinnan vankileiriltä, jonne hän lähtee ystävänsä Hastigin pyynnöstä. Hemmerin kuvaus vankileirin raadollisista oloista lienee ensimmäisiä. Elmer Diktoniuksen Janne Kubik (suom. Janne Kuutio, 1946), jossa myös kuvataan vankileirin karua todellisuutta, ilmestyi seuraavana vuonna). Mitä Kristus tekisi tässä ajassa, on kysymys, josta tulee Bron ohjenuora. Kristus menisi ”kurjimpien pariin” (237), ja niinpä Bro soluttautuu leirin lääkärin avulla vankien joukkoon.

Jarl Hemmerin sisällissotaromaanit Onni Kokko ja Mies ja hänen omatuntonsa

Molemmista romaaneista on otettu uusintapainokset viime vuosina – Hemmerin teokset, jos mitkä, ovat sen ansainneet. Olisin kuitenkin toivonut, että teokset olisi suomennettu uudelleen tai että suomennokset olisi tarkistettu. Suomennokset eivät ole huonoja, mutta kieli muuttuu ja ehkä uudistus olisi tuonut lisää lukijoita teoksille, jotka vuosikymmenien jälkeenkin onnistuvat kertomaan jotain olennaista ihmisyydestä sodan keskellä.

Sankaripoika Onni Kokko -artikkelissa käsittelen Hemmerin teosta sekä muita Onni Kokosta kirjoitettuja tarinoita. Teosta on vaikea analysoida riittävän etäältä, vai pitäisikö sanoa läheltä, sillä tapahtumia ja henkilöitä tulee arvotettua kaksituhattaluvun näkökulmasta. Muisto sisällissodan sankaripojasta elää yhä, 2000-luvun alussa hänestä kirjoitti muun muassa Jussi Niinistö eri yhteyksissä.

Tekstissä Valonsäteitä vankileirihelvetistä – Jarl Hemmer: Mies ja hänen omatuntonsa lisää pappi Samuel Bron tiestä sekä tulkinnoista, joita teoksen loppu on saanut.

Hemmerin romaanin Onni Kokosta voi lukea suomeksi Project Gutenbergin ja ruotsiksi Project Runebergin sivuilta .

Tässä vielä linkki muutamaan uudehkoon opinnäytetyöhön, joissa on käsitelty Hemmerin teoksia.


« Vanhemmat artikkelit Uudemmat artikkelit »