Yoko Ogawa: Professori ja taloudenhoitaja

Julkaistu 2 maaliskuun, 2017 Kirjoittaja: Kirjallisuutta ja tutkimusta

Yoko Okawa: Professori ja taloudenhoitaja

Lukuteoriaa ja ystävyyttä

Yoko Ogawa: Professori ja taloudenhoitaja. Suom. Antti Valkama. Tammi, 2016. 286 s.

Japanilainen Yoko Ogawa on suosittu kirjailija, jolta on ilmestynyt yli neljäkymmentä teosta. Professori ja taloudenhoitaja on hänen tunnetuin ja käännetyin romaaninsa. Se on ilmestynyt alkuaan 2003 ja siitä on tehty myös elokuva. Pääosassa teoksessa on kymmenvuotiaan pojan yksinhuoltaja äiti, joka elättää perheensä taloudenhoitajana.

Teoksessa nimettömäksi jäävä nainen saa kotipalveluvälityksen kautta asiakkaakseen professorin, jonka asiakaskortissa on yhdeksän sinistä tähtileimaa – jo yksi merkki kertoo hankalasta asiakkaasta. Työhaastattelussa selviää, että professori on loukkaantunut liikenneonnettomuudessa seitsemäntoista vuotta aiemmin, minkä jälkeen hänelle ei ole enää karttunut uusia muistoja.

Professori on 64-vuotias lukuteoriaan erikoistunut entinen yliopisto-opettaja. Kaikkialle hänen vaatteisiinsa on kiinnitetty muistilappuja, joista yksi on muita vanhempi. ”Se oli tahrainen ja kulmista vääntynyt, ja sitä pitelevä puristin oli ruosteessa: Minun muistini ei kestä kuin 80 minuuttia.” Muistiongelmasta johtuen professori tervehtii taloudenhoitajaansa joka aamu kuin näkisi tämän ensimmäistä kertaa ja kysyy kaikki mahdolliset numerotiedot kengän koosta puhelinnumeroon. Alkulukuja rakastavan professorin käsittelyssä tuiki tavalliset numerot muuttuvat kiehtoviksi, ja hänen innostuksensa tarttuu niin taloudenhoitajaan kuin lukijaankin. Kun professori kuulee, että uudella taloudenhoitajalla on poika, joka joutuu olemaan yksin kotona koulun jälkeen, hän ajaa naisen ulos ja käskee tuoda pojan mukana töihin. Pieni poika saakin lämpimän vastaanoton. Koska pojan päälaki on aivan tasainen ja muistuttaa ”avarasydämistä” neliöjuuren merkkiä, antaa professori pojalle nimen Juuri.

Tekstin lomassa on jonkin verran matemaattisia ongelmia ja paljon asiaa professorin suosikkilajista baseballista – laji saapui Japaniin jo 1800-luvun lopulla. Professori ja taloudenhoitaja on viehättävä ja lämminhenkinen tarina, joka samalla antaa kurkistaa meille vieraaseen kulttuuriin.

(Arvio julkaistu myös Vieskan Viikossa 10.2.2017)

Aris Fioretos: Mary

Julkaistu 2 maaliskuun, 2017 Kirjoittaja: Kirjallisuutta ja tutkimusta

Granaattiomenan siemen

Aris Fioretos: Mary. Suom. Liisa Ryömä. Teos, 2016. 337 s.

Aris Fioretoksen romaanin Mary tapahtumat sijoittuvat 1970-luvun alun Kreikkaan, sotilasjuntan viimeiseen vallassaolovuoteen. Itse tekstissä maata ei nimetä, ja kirjailija onkin kertonut halunneensa osoittaa, että samat kauheudet voisivat tapahtua missä tahansa. Teos on pelottavan ajankohtainen, kun ajatellaan vaikkapa Turkin epäonnistunutta vallankumousta ja sitä seuranneita puhdistuksia. Juntan vastaiset mielenosoitukset yliopistolla ovat jatkuneet jo useita päiviä, ja sotilaat piirittävät rakennuksia. Maria, tai Mary kuten hänen poikaystävänsä Dimos häntä kutsuu, on juuri saanut tietää olevansa raskaana.

Mary pidätetään ennen kuin hän ehtii kertoa raskaudestaan Dimosille, joka on Vapaiden opiskelijoiden johtohahmoja. Vankilassa Marya painostetaan paljastamaan tietonsa. Arkiset, tutut sanat saavat uuden merkityksen. Teekutsut tarkoittavat kuulustelua pahoinpitelyineen, kutsuilla tarjoiltavat leivokset raiskausta. ”Miten sanat sairastuvat? Onko se kuin tulehdus? Tietääkö niitä käyttävä ihminen että voi saada tartunnan? Ja missä myrkky on kätkössä?”, Mary miettii.

Mary passitetaan muiden naisten kanssa saarelle, jossa he ensi töikseen joutuvat siivoamaan parakit. On talvi, eikä rottien valtaamalla karulla saarella lakkaa koskaan tuulemasta. Mary ei paljasta kuulusteluissa edes nimeään, hän haluaa suojella Dimosia ja lasta joka kasvaa vankeusaikana hänen sisällään ruusunmarjasta aprikoosinsiemeneksi ja lopulta granaattiomenaksi. Mary onnistuu salaamaan raskautensa pitkälle, mutta lopulta se paljastuu kuulustelijoille, ja hänelle esitetään uhkavaatimus, josta ei ole ulospääsyä. ”Joka kerta kun yritän keksiä ratkaisua, tunnen olevani käärme joka syö omaa häntäänsä.” Ratkaisu, johon hän vaihtoehtojen puutteessa päätyy, mykistää lukijan.

Aris Fioretos on Ruotsissa syntynyt kirjallisuudentutkija, kääntäjä ja kirjailija. Mary oli August-palkintoehdokas ja se sai Ruotsin radion romaanipalkinnon. Yhtä aikaa ahdistava ja kaunis teos jää lukijan mieleen pitkäksi aikaa.

(Arvio julkaistu myös: Kymppisanomat 22.12.2016)

Leena Parkkinen: Säädyllinen ainesosa

Julkaistu 2 maaliskuun, 2017 Kirjoittaja: Kirjallisuutta ja tutkimusta

Ruokaa, rakkautta ja salaisuuksia

Leena Parkkinen: Säädyllinen ainesosa. Teos, 2016. 335 s.

Säädyllinen ainesosa on Leena Parkkisen kolmas aikuisille suunnattu romaani. Viime vuosisadan alkuun sijoittuva siamilaisista kaksosista kertova esikoisromaani Sinun jälkeesi, Max (2009) sai Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon. Vuonna 2013 ilmestynyt Galtbystä länteen sai sekin kiittävät arviot, niinpä lukijalla on melkoiset ennakko-odotukset. Teoksen nimi tuo etsimättä mieleen Helvi Hämäläisen 1941 ilmestyneen skandaalin aiheuttaneen avainromaanin Säädyllinen murhenäytelmä. Molemmissa teoksissa säädyllisen julkisivun taakse kätkeytyy salaisuuksia.

Romaanin rakenne on kiehtova. Ensimmäisessä luvussa ”Hummeria kasvihuonemansikoiden kera” emännöitsijä Reetta Murros järjestää Porvoossa kesällä 1941 kustantamo Rosalundin juhlat, joiden kunniavieras on kaksiosaisen poliittisen teoksen julkaissut saksalainen Herr Junger. Illallisen aikana nimekäs seurue, johon kuuluu muun muassa kansainvälisesti arvostettu ”järkälemäisiä historiallisia romaaneja” kirjoittava kirjailija, runoilee menukortille ”Herr Jungerin” teosta ylistävän viestin allekirjoituksineen. Tästä kortista tulee Saksan hävittyä sodan kiusallinen todistuskappale, jonka löytämiseen teoksen vakoojatarina kiertyy. Seuraavassa luvussa ”Munaleivät” kerrotaan, kuinka tarinan päähenkilö Saara muuttaa miehensä Juhanin ja pienen Elias-pojan kanssa kerrostaloon Töölönlahden rannalle. Eletään vuotta 1956, Juhani työskentelee apteekissa ja Saara leikkii kotirouvaa. Samassa rapussa asuu kiehtova Elisabeth, jonka kautta Saara saa uudelleen otteen elämästään. ”Myöhemmin Saara ajatteli, että se oli ääni. Lisin pehmeät ylävokaalit, nousut ja laskut, hyrinä lauseen lopussa, kuin hän olisi purskahtamaisillaan nauruun seuraavassa hetkessä.” Molempien naisten menneisyys kuvataan takaumina, joissa paljastuu, miksi Saara turruttaa itsensä rauhoittavilla pillereillä, miksi hän on suostunut avioliittoon isänsä halveksiman miehen kanssa ja kuka on Izzy, jolle Elisabeth kirjoittaa pitkiä kirjeitä.

Teoksessa esiintyvillä ruokaohjeilla on oma salainen merkityksensä, joka selviää viimeisillä sivuilla. Selitys ei olisi ollut edes tarpeen, sillä niin herkullisesti ruoka kietoutuu tapahtumiin ja ihmissuhteisiin. Leena Parkkinen on jälleen kerran kirjoittanut erinomaisen romaanin, joka kestää useamman lukukerran.

Audrey Magee: Sopimus

Julkaistu 2 maaliskuun, 2017 Kirjoittaja: Kirjallisuutta ja tutkimusta

Me olemme ansainneet sen

Audrey Magee: Sopimus. Suom. Heli Naski. Atena, 2015. 332 s.

Toinen maailmansota ja erityisesti kansallissosialistisen Saksan vaiheet jaksavat kiehtoa yhä vielä kaksituhattaluvulla. Viime aikoina kiinnostuksen kohteeksi ovat nousseet tavallisten saksalaisten kokemukset. Teoksissa on käsitelty muun muassa naisten roolia natsien murhakoneistossa ja Lebensborn-ohjelmaa, jossa valloitetuilta alueilta viedyt, arjalaisiksi luokitellut lapset saivat uuden, saksalaisen identiteetin. Audrey Magee tarkastelee romaanissaan Sopimus tapahtumia kahden nuoren näkökulmasta. Avioliiton alku tosin ei ole kovin romanttinen, Peter on itärintamalla ja Katharina Berliinissä kun heidät vihitään. Sopimuksesta hyötyvät molemmat: Peter saa loman ja Katharina pääsee eroon määräilevistä vanhemmistaan ja saa leskeneläkkeen, jos Peter sattuu kaatumaan. Ensi tapaaminen ei ole lupaava, sillä täitä kuhiseva ja löyhkäävä Peter kuvottaa nuorta morsianta, mutta silti nuoret rakastuvat.

Peter kunnostautuu jo lomansa aikana, kun hän perheen tuttavan mukana tyhjentää asuntoja juutalaisista. Katharina muuttaa vanhempineen hienoon asuntoon, jonne ei tarvitse ottaa mukaan kuin kattilat. ”Heille sallitaan vain yksi matkalaukku. Se, mitä asuntoon jää, on meille.” Sillä ei ole merkitystä, minne entiset asukkaat on viety. Teoksessa toistuu ajatus siitä, että etuudet ovat ansaittuja, oli sitten kyse uudesta asunnosta, lastenvaunuista tai levosta ja ruoasta jossain Venäjällä. Ja kylistä löytyy aina lopulta ruokaa, kun ampuu riittävän monta asukasta muiden nähden. Katharina kirjoittaa Peterille, kuinka ylpeä hän on miehestään ja kuinka lehdet kirjoittavat Stalingradin pikaisesta valtaamisesta. Peter on venäläisten piirittämässä kaupungissa, jossa miehet yrittävät uskotella itselleen ja toisilleen Führerin järjestävän apua, vaikka toverit kuolevat ympäriltä nälkään, kylmyyteen, tauteihin tai oman käden kautta.

Lukukokemuksena Audrey Mageen Sopimus on ristiriitainen. Teoksessa vaihtelevat dialogi ja kertovat osuudet. Alun töksähtelevä ja toisteinen, lyhyistä lauseista koostuva vuoropuhelu sai melkein hylkäämään kirjan. Kertovat osat kannattelevat teosta. Paikoin inhorealistiset kuvaukset Peterin kokemuksista itärintamalla ja Katharinan vähittäinen muuttuminen itsekkäästä, mukavuudenhaluisesta naisesta vastuulliseksi pienen lapsen äidiksi tekivät vaikutuksen. Ajatus ansaitsemisesta saa ironisen käänteen teoksen lopussa, kun Katharina toteaa venäläisten Berliinissä tekemistä julmuuksista järkyttyneelle Peterille: ”Me teimme sen ensin.”

Rick Yancey: 5. aalto ja Ääretön meri

Julkaistu 2 maaliskuun, 2017 Kirjoittaja: Kirjallisuutta ja tutkimusta

Ihminen vai muukalainen?

Rick Yancey: 5. aalto ja Ääretön meri. Suom. Ulla Selkälä. Wsoy, 431, 290 s.

Rick Yanceyn tieteisjännäri Viides aalto alkaa koukuttavasti. Vuonna 1995 tapahtuu huomaamaton valtaus, jossa syntymättömän lapsen sisään asettuu vieras olento.

Sivun mittaisen prologin jälkeen alkaa varsinainen tarina, jossa vanhempansa menettänyt kuusitoistavuotias Cassie elää muukalaisten jo osittain tuhoamassa maailmassa. Elektromagneettinen impulssi vei sähkön, toinen vaihe nostatti tsunamin, joka tuhosi rannikoiden suuret kaupungit, verirutto tappoi miljoonia ihmisiä, minkä jälkeen niin kutsutut vaimentajat eliminoivat harvoja eloonjääneitä.

”Miksi nähdä näin paljon vaivaa, kun niiden tarvitsi vain heittää tänne valtavan iso kivi?” on teoksissa toistuva kysymys. Mihin muukalaiset siis pyrkivät toimillaan? Keneen voi luottaa, jos muukalaiset ovat asettautuneet osaan ihmiskunnasta? Kerta toisensa jälkeen kirjailija kääntää asetelmat päälaelleen, ja lopulta lukija epäilee kaikkea ja kaikkia. Tapahtumia valotetaan eriluonteisten ja -ikäisten henkilöiden näkökulmasta, ja päähenkilöä mielenkiintoisemmiksi kertojiksi nousevatkin Zombie, Haka eli Marika ja Cassien pikkuveli Sammy. Haka kieltäytyy surmaamasta pientä tyttöä ja vastaa samalla ikuiseen kysymykseen ihmisen arvosta ja siitä onko yhden henki uhrattavissa, jotta useat pelastuisivat: ”Sen läksyn ne meille opettivat. Millä on merkitystä ja millä ei. Sen totuuden kaikkien valheiden keskellä.”

Nuorille suunnatut dystopiat ovat valloittaneet myyntilistat ja monet niistä ovat päätyneet valkokankaalle. Tämän tyyppisissä teoksissa häiritsee jonkin verran se, että lapset koulutetaan taistelemaan ja tappamaan. Suzanne Collinsin Nälkäpeli-sarjassa nuorimmat taistelijat olivat kaksitoistavuotiaita, Viides aalto -sarjassa he ovat seitsemän, ja sitäkin nuoremmille on suunniteltu sydäntä kylmäävä tehtävä. Kaikesta kuvatusta kärsimyksestä huolimatta jää tunne kestävyyden ja kovuuden ihannoimisesta. Lisäksi Yancey on turhaan lisännyt tarinaan romanttisia elementtejä; tarkoitus lienee ollut houkutella teokselle mahdollisimman laaja lukijakunta. Niin jännittäviä tapahtumien käänteet kuitenkin ovat, että trilogian toukokuussa ilmestyvä kolmas osakin on luettava. Ensimmäisestä osasta on tehty elokuva, jonka Suomen ensi-ilta oli 1.4.2016.

Suvi Ahola: Ystäviä ja kirjoja

Julkaistu 1 maaliskuun, 2017 Kirjoittaja: Kirjallisuutta ja tutkimusta

Mitä jos perustaisit lukupiirin?

Suvi Ahola: Ystäviä ja kirjoja. Avain 2015, 214.

Kirjallisuuspiirien suosio on vain kasvanut 2000-luvulla, vaikka elämämme on yhä teknistyneempää ja tietokoneiden ja älypuhelimien määrittelemää. Toimittaja Suvi Ahola, joka on kirjoittanut kirjallisuuskritiikkejä muun muassa Helsingin Sanomiin ja toimii itsekin lukupiirin ohjaajana, on tutkinut yhteisöllistä lukemista väitöskirjassaan, johon hänen edellinen teoksensa Lukupiirien aika perustui. Uudessa teoksessa Ystäviä ja kirjoja pääosassa on kirjallisuus lukupiirien historian ja tyyppien sijaan.

”Kaiken takana on inhimillinen kiinnostus tarinoihin”, toteaa Ahola ja näkee lukupiirien juuret luolaihmisten nuotion loimussa kertomissa tarinoissa. Lukupiirit ovat osaltaan jatkamassa agraariyhteiskunnalle ominaista mutta teollistumisen myötä vähentynyttä yhteisöllisyyttä. Lukupiirejä on pelkästään Suomessa satoja, tarkkaa lukumäärää on mahdotonta tietää. Osa on yksityisten ihmisten osa yhteisöjen perustamia, pääosassa ovat kuitenkin aina kirjat ja lukeminen. Kirjablogien tavoin lukupiirit pidentävät kirjan käyttöikää, sillä luettavaksi valikoituu usein vanhempaa kirjallisuutta, jota on helppo hankkia kirjastojen kautta.

Teoksen luvut on nimetty kymmeneksi illaksi, kokoontuvathan lukupiirit pääasiassa iltaisin. Usein kokoontumisissa juodaan teetä ja kahvia ja tarjotaan pikkupurtavaa, niinpä jokaisessa luvussa on esiteltyjen lukupiirien hyväksi havaitsemia ruokaohjeita Leena Lehtolaisen lohipastasta englantilaisiin kurkkuvoileipiin. Parasta teoksessa ovat kuitenkin kirjaesittelyt. Suurin osa yli neljästäkymmenestä esittelystä käsittelee romaaneja, jotka on jaoteltu teemoittain: klassikoita, tieteiskirjallisuutta, historiaa, mutta myös ruokaan liittyviä teoksia ja lajityypin rajoja rikkovia dekkareita.

Johdantoluvussa on kymmenen kohdan ohje oman lukupiirin perustamiseen. Aiheesta olisi voinut kertoa enemmänkin, mutta toisaalta vinkkejä saa myös teosesittelyjen lomaan sijoitetuista tarinoista, joissa kymmenen erityyppistä lukupiiriä kertoo syntyhistoriastaan ja toimintatavoistaan. Tarinat yhdessä luetuista kirjoista ja keskusteluista houkuttelevat toivottavasti mahdollisimman monen kokeilemaan yhdessä lukemista joko itse perustetussa lukupiirissä tai yhteisöjen tarjoamaan piiriin liittymällä.

SS-miesten jäljillä

Julkaistu 1 maaliskuun, 2017 Kirjoittaja: Kirjallisuutta ja tutkimusta

Ville Kaarnakari: Hakaaristin leimaama. Suomalaisen SS-soturin tarina. Tammi, 2014. 408 s.
Pekka Jaatinen: SS-mies Valo. Johnny Kniga, 2015. 289 s.

SS-vapaaehtoisiksi lähteneitä ei arvostettu sodan jälkeen poliittisen suunnan vaihduttua, eikä heidän kokemuksiaan ole juuri kuvattu Niilo Lauttamuksen ja Jaakko Korjuksen teoksia lukuun ottamatta. Kiinnostus toisen maailmansodan tapahtumia kohtaan on kuitenkin vain kasvanut 2000-luvulla, ja myös SS-miehistä on ilmestynyt uusia teoksia. Ville Kaarnakarin romaanin Hakaristin leimaama. Suomalaisen SS-soturin tarina (2014) päähenkilö on talvisodan käynyt Klaus Runolinna, joka lähtee ensimmäisten joukossa Saksaan keväällä 1941. Lapin sota -romaaneistaan tunnetun Pekka Jaatisen SS-mies Valo (2015) kertoo puolestaan kuusitoistavuotiaasta Valo Hanhialasta, joka valehtelee ikänsä ja pääsee syksyllä 1944 koulutukseen Norjaan ja sitä kautta Saksan itärintamalle, jossa puna-armeija on jo vyörymässä kohti Berliiniä.

Kaarnakarin romaanissa yhdeksän entistä SS-miestä eri puolilta Eurooppaa kokoontuu aseveljensä muistotilaisuuteen heinäkuussa 1961. Miehet muistelevat tapahtumia Saksan itärintamalla, ja nämä kertomukset muodostavat teoksen toisen aikatason. Lembergin pikkukaupungissa Runolinna tovereineen joutuu näkemään niin vihollisten kuin siviilien julmaa kohtelua pystymättä puuttumaan asioihin. Myöhemmin miehet leimataan murhaajiksi. Runolinnan vieraaksi saapunut kenraali Felix Steiner, joka todellisuudessakin oli Wiking-divisioonan komentaja, kertoo, että heidän jälkeensä kaupunkiin oli saapunut Einsatzkommandon joukot, jotka olivat murhanneet yli kuusisataa henkilöä. Teoksen rakenne, jossa asioita tarkastellaan myöhemmästä ajankohdasta käsin, mahdollistaisi erilaisten näkökulmien esittämisen, mutta Kaarnakarin romaanissa miehet ovat sangen yksimielisiä tapahtumien kulusta, ja kritiikki kohdistuu lähinnä SS-miesten sodan jälkeiseen kohteluun. Toisin kuin monissa muissa maissa, Suomessa SS-vapaaehtoisia ei tuomittu vankilaan, mutta esimerkiksi sotainvalidit jäivät ilman korvauksia ja olivat riippuvaisia aseveljiensä ja sukulaistensa avusta. Runolinna onkin katkera siitä, että Suomen valtio hyväksyi SS-pataljoonan perustamisen mutta hylkäsi miehet sodan jälkeen.

Siinä missä Kaarnakarin romaani tuntuu haluavan palauttaa kunnian niille suomalaisille, jotka tunsivat palvelevansa isänmaataan parhaiten kouluttautumalla SS-miehiksi, Jaatisen SS-mies Valo kertoo hyvin raadollisen tarinan ihanteiden sokaisemasta nuorukaisesta. Valon isä on Suur-Suomi-intoilija, joka antaa pojalleen luvan lähteä Saksaan, kun Suomi tekee aselevon. Hitlerin puheet ja valistusupseerin luennot ”bolševikeista ja juutalaisista, ihmiskunnan vitsauksesta, ali-ihmisistä ja SS-miesten ikuisesta ketjusta” ruokkivat Valon jo kotonaan saamaa kipinää. Valon idealismi ja kokemattomuus törmäävät jatkuvasti sodan turruttamien miesten realismiin ja kyynisyyteen. Valo tapaa arjalaiskaunotar Floran, jonka kanssa hän suunnittelee elävänsä Hitlerin tuhatvuotisessa valtakunnassa. Naiivit unelmat saavat julman lopun. Konekiväärikomppanian taistelu ylivoimaista vihollista vastaan on tuhoon tuomittua. Yksityiskohtaiset kuvaukset turvonneista ja hajonneista ruumiista ja kidutuksista korostavat teoksen sodanvastaista sanomaa.

Molempien teosten päähenkilöt kulkevat todellisten SS-miesten jäljissä. Niilo Lappalainen on omiin kokemuksiinsa pohjaten kuvannut intomielisten helsinkiläisnuorten kokemuksia Saksassa sodan loppuvaiheessa. Tunnetuimmat muistelmat lienevät Sakari Lappi-Seppälän heti sodan jälkeen julkaistu, yhä vielä keskustelua herättävä Haudat Dnjeprin varrella ja Unto Parvilahden 1958 ilmestynyt Terekille ja takaisin. Nämä teokset ovat vaikuttaneet niin aihetta käsitteleviin tutkimuksiin kuin tässäkin esiteltyihin teoksiin.

Heikki Paakkanen: Saksa-Suomi im Bunde

Julkaistu 1 maaliskuun, 2017 Kirjoittaja: Kirjallisuutta ja tutkimusta

Sissijermu, Natsi-Saksa ja koskenlaskijateoria

Heikki Paakkanen: Saksa-Suomi im Bunde; sotahistorialliset kommentit Markku Jokisipilä. Zum Teufel, 2014. 56 s.

Sarjakuva-Finlandialla (2011) ja Puupäähatulla (2013) palkittu Heikki Paakkanen ruotii uusimmassa teoksessaan Suomen ja Saksan suhteita toisen maailmansodan aikana. Saksa-Suomi im Bunde on Sissi ja siviilipalvelushenkilö -sarjan kuudes osa. Aiemmissa albumeissa parivaljakko on tutustunut muun muassa Ruotsiin, Ranskaan ja Venäjään; satiirisesti nykyilmiöitä käsittelevä Marssiopas Venäjälle on muiden teosten tavoin käännetty kohdemaan kielelle.

Siviilipalvelusmies löytää museon vintiltä ammuksesta tehdyn lampun, josta ilmestyy Talvisodan henki eli tarinan sissi. Epäsuhta parivaljakko on eri mieltä lähes kaikesta. Alkulehdille sijoitetussa kuvassa sivari etsii sanakirjasta sanaa Vergangenheitsbewältigung, ja omalla tavallaan tämä tarina liittyy viime vuosien lisääntyneeseen pyrkimykseen kohdata menneisyyden vaikeat ja häpeälliset asiat.

Parantajantaidoillaan mainetta niittänyt sissijermu lähetetään kenttälääkintäkonsultiksi Saksan pääesikuntaan, ja hän päätyy lopulta Hitlerin henkilääkäriksi. Seuraa joukko omalaatuisia hoitomuotoja vatsahuuhteluista höyrysaunaan. Erään hoidon aikana sissi tulee maininneeksi Mannerheimin lähestyvät syntymäpäivät, jolloin Hitler saa ajatuksen lähteä vierailulle Suomeen. Sivujen alaruuduissa sivari kommentoi kärkevästi sissin tarinointia: ”Vierailun taustoista on oikeata tietoa, olet patologinen valehtelija!” tai ”10 miljoonaa viatonta ihmistä olisi säästynyt jos olisit survonut äijän täyteen syanidia Zyklon B:tä, mitä vain jo silloin…!”

Poliittisen historian tutkija Markku Jokisipilän tietoruudut taustoittavat sissin kertomuksia sisältäen niin yleistä tietoa kuin kiinnostavia yksityiskohtia. Esimerkiksi saksan ylijohto ei suinkaan koostunut ”sairaista imbesilleistä sadisteista”, sillä Nürnbergin oikeudenkäynnin yhteydessä teetetyt psykologiset testit kertoivat useiden olleen huippuälykkäitä, mikä taas saa sivarin pohtimaan, voisiko hänkin ”paineen alla ja kieroutuneen velvollisuustajun ajamana suistua eläimelliseksi hirviöksi”. Piirrokset ja tietoiskut muodostavatkin yhdessä onnistuneen kokonaisuuden.

Tarinassa riittää kerroksia ja Paakkasen ruuduissa yksityiskohtia, albumi kestääkin hyvin useamman lukukerran. Loppusivuilla vinoillaan vielä niin ajopuu- kuin koskiveneteorioille: läksiäislahjaksi Hitler saa koskenlaskijajuustopaketin, jonka ”etiketin allegoris-embleemisessä vaakuna-aihiossa ilmenee Suomen pyrkimys ja kyky ulkoisia voimia ja vaikutteita hyödyntäen selvitä ajan virrassa…” Tähän voi vain todeta sivarin sanoin: ”Huimaavaa!”

Aino-Maria Savolainen & Katja Jalkanen: Linnasta humisevalle harjulle: 50 parasta kirjaa

Julkaistu 12 helmikuun, 2017 Kirjoittaja: Kirjallisuutta ja tutkimusta

Lukuvinkkejä aloittelijoille ja mestareille

Aino-Maria Savolainen & Katja Jalkanen: Linnasta humisevalle harjulle: 50 parasta kirjaa. Avain, 2014. 260 s.

Maailman parhaat teokset on listattu lukuisia kertoja, ja kuten Aino-Maria Savolainen ja Katja Jalkanen toteavat esipuheessaan, listausten mielekkyys on helppo kyseenalaistaa. Linnasta humisevalle harjulle -teoksen kirjat on valittu Kaikkien aikojen paras kirja -äänestyksessä syksyllä 2013.
Kaikki kirjallisuuden ystävät saivat ehdottaa listalle jotain kaunokirjallista teosta, ja Amman lukuhetki -blogiin tulikin yli 500 ehdotusta, joista lähes 150 sai ääniä.

Kirjaesittelyt aloittaa Märta Tikkasen Vuosisadan rakkaustarina (1978): ”Pidä ruususi / raivaa sen sijaan / ruokapöytä / pidä ruususi / valehtele sen sijaan / hiukan vähemmän.” Ote houkutteli välittömästi tarttumaan uudelleen kauan sitten luettuun runoteokseen. Jokaisen esittelyn lopussa kerrotaan, kenelle teosta suositellaan ja lisätietoa kaipaavien iloksi on mainittu muutama lähde. Suosituksia ei ole tarkoitettu liian vakavasti otettaviksi, esimerkiksi Tove Janssonin muumikirjaa Taikatalvi suositellaan niin talvi-ihmisille kuin ei-talvi-ihmisille ja J. R. R. Tolkienin Taru sormusten herraa ”fantasiasta viehättyville, hyvää ja pahaa pohtiville, usean aamiaisen ystäville”.

Joiltakin kirjailijoilta, kuten juuri Tolkienilta ja Janssonilta ja esimerkiksi Astrid Lindgreniltä, listalle on yltänyt useampi teos. Ilahduttavinta kuitenkin oli, että mukana on useita kaksituhattaluvulla ilmestyneitä teoksia. Kymmenen parhaan joukossa ovat odotetusti Finlandia-voittajat Kjell Westö ja Sofi Oksanen, mutta lukijat olivat äänestäneet viidenkymmenen joukkoon myös yllätyksiä, kuten Emmi Itärannan lähitulevaisuuteen sijoittuva, vesivarojen ehtymisestä kertova Teemestarin kirja (2012) tai Yann Martellin elokuvaversionakin tuttu Piin elämä (2001), joka kuvaa nuoren pojan selviytymistä pelastuslautalla tiikeri seuranaan mutta pohtii myös laajemmin elämän merkitystä.

Teoksen takakannessa varoitetaan juonipaljastuksista, mutta esitellyt kirjat ovat sellaisia, että vaikka tapahtumista tietäisikin takakansitekstiä enemmän, se ei häiritse lukuelämystä. Linnasta humisevalle harjulle toimii erinomaisena oppaana suosikkikirjojen maailmaan mutta antaa oivallisia lukuvinkkejä myös kirjallisuutta enemmän harrastaville. Niin ja sitten koko kisan voittaja: arvaatteko, mikä teos oli saanut eniten ääniä?

Sándor Zsigmond Papp: Mitättömät elämät

Julkaistu 12 helmikuun, 2017 Kirjoittaja: Kirjallisuutta ja tutkimusta

Loikkareita, urkkijoita ja muita alistettuja

Sándor Zsigmond Papp: Mitättömät elämät. Suom. Juhani Huotari. Siltala, 2012. 431 s.

Fiktio vaikuttaa käsityksiimme houkuttelemalla lukijan eläytymään toisessa ajassa ja paikassa elävien henkiöiden kohtaloihin, tuntemaan myötätuntoa heitä kohtaan ja pohtimaan asioita heidän näkökulmastaan. Sándor Zsigmond Papp, nykyisin Unkarissa asuva romanianunkarilainen toimittaja, vie teoksessaan Mitättömät elämät lukijan Transilvaniaan aikaan ennen ja jälkeen Ceausescun kukistumisen. Romanialaisten ja unkarilaisten rinnakkaiselon näyttämönä toimii Pyrintökatu 37:n ”ruskeanharmaaksi kulahtanut kulmatalo”, jonka asukkaat riitelevät sujuvasti molemmilla kielillä.

Ensinnä pääroolissa ovat kolmannen kerroksen kulmahuoneistoon asettuvat Rudolf ja Márta. Kirjoittajan blokista kärsivä Rudolf yrittää löytää kateissa olevan inspiraation: ”Mikä olisi ratkaiseva avauslause? Olisiko tapahtumilla selkeä kaari vai olisivatko faktat kuin hanhet jonossa?” Työn alla ei ole kuitenkaan romaani vaan muita asukkaita käsittelevä viikkoraportti salaisen poliisin Securitaten Nicu Zmeuralle, joka murtaa miehen kuin miehen katkomalla tämän sormet yksi kerrallaan. Takaumina paljastetaan, että Rudolfin poika Balázs on loikkausyrityksen yhteydessä ammuttu, todisteeksi isälle näytetään pojan verinen farkkutakki ja hänet painostetaan ilmiantajaksi.

Toisessa osassa tarina etenee Mihai Gondrun, joka hänkin on Securitaten palkkalistoilla, ja hänen poikansa Rolandin kuvaamana. Gondru harmittelee loikkareiden tapaa lähettää terveisiä radiossa: ”Ja onpa joku antanut lausuntoja telkkarissakin. Kaikelle maailmalle. Kuinka perkeleessä sitten kukaan enää uskoisi, että elämä on niin auvoista tässä monipuolisesti kehittyneessä bunkkerissa.” Kertomus vapautuksen päivän paraatista on absurdi: osa ryhmistä jää tulematta ja Roland luokkatovereineen joutuu vaihtamaan asuja ja marssimaan kierroksen uudestaan. Väsymys ja tympääntyminen saavat Rolandin julkisesti uhmaamaan isäänsä. Rolandin rangaistus selviää kolmannessa osassa, jossa kuvataan vuoden 1989 vallankumouksen tapahtumia ja vapauden ajan ensimmäisiä vuosia. Nyt huoneistossa asuu Eszter, joka oli koulun terveydenhoitaja ja Rolandin ihastus, ja hänen salanimen taakse kätkeytyvä mutta tutun oloinen uusi miesystävä.

Romaanin rakenne on taidokas: kulmahuoneiston asukkaat vaihtuvat, mutta heidän tarinansa limittyvät toisiinsa ja vasta kolmannessa osassa Eszterin muistoina paljastuu, mitä loikkausta yrittäneille nuorille tapahtui. Balázsin tarina kulkeekin punaisena lankana läpi teoksen. Pappin huikea, satiirinen kertomus haastaa lukijan kokemaan kommunismin ahdistavat vuodet, diktaattoriparin kukistumisen – ”oli varottava säälimästä noita kahta huitovaa surkeaa vanhusta” – ja uuden ajan hämmennyksen. Mitättömät elämät ei kuvaa täydellisiä ihmisiä vaan ihmisiä, jotka yrittävät selvitä lähes epäinhimillisissä olosuhteissa.

« Vanhemmat artikkelit Uudemmat artikkelit »