Suvi Ahola: Ystäviä ja kirjoja

Julkaistu Kirjoittaja:
Suvi Ahola, Ystäviä ja kirjoja

Mitä jos perustaisit lukupiirin?

Suvi Ahola: Ystäviä ja kirjoja. Avain 2015, 214.

Suvi Ahola, Ystäviä ja kirjojaKirjallisuuspiirien suosio on vain kasvanut 2000-luvulla, vaikka elämämme on yhä teknistyneempää ja tietokoneiden ja älypuhelimien määrittelemää. Toimittaja Suvi Ahola, joka on kirjoittanut kirjallisuuskritiikkejä muun muassa Helsingin Sanomiin ja toimii itsekin lukupiirin ohjaajana, on tutkinut yhteisöllistä lukemista väitöskirjassaan, johon hänen edellinen teoksensa Lukupiirien aika perustui. Uudessa teoksessa Ystäviä ja kirjoja pääosassa on kirjallisuus lukupiirien historian ja tyyppien sijaan.

”Kaiken takana on inhimillinen kiinnostus tarinoihin”, toteaa Ahola ja näkee lukupiirien juuret luolaihmisten nuotion loimussa kertomissa tarinoissa. Lukupiirit ovat osaltaan jatkamassa agraariyhteiskunnalle ominaista mutta teollistumisen myötä vähentynyttä yhteisöllisyyttä. Lukupiirejä on pelkästään Suomessa satoja, tarkkaa lukumäärää on mahdotonta tietää. Osa on yksityisten ihmisten osa yhteisöjen perustamia, pääosassa ovat kuitenkin aina kirjat ja lukeminen. Kirjablogien tavoin lukupiirit pidentävät kirjan käyttöikää, sillä luettavaksi valikoituu usein vanhempaa kirjallisuutta, jota on helppo hankkia kirjastojen kautta.

Teoksen luvut on nimetty kymmeneksi illaksi, kokoontuvathan lukupiirit pääasiassa iltaisin. Usein kokoontumisissa juodaan teetä ja kahvia ja tarjotaan pikkupurtavaa, niinpä jokaisessa luvussa on esiteltyjen lukupiirien hyväksi havaitsemia ruokaohjeita Leena Lehtolaisen lohipastasta englantilaisiin kurkkuvoileipiin. Parasta teoksessa ovat kuitenkin kirjaesittelyt. Suurin osa yli neljästäkymmenestä esittelystä käsittelee romaaneja, jotka on jaoteltu teemoittain: klassikoita, tieteiskirjallisuutta, historiaa, mutta myös ruokaan liittyviä teoksia ja lajityypin rajoja rikkovia dekkareita.

Johdantoluvussa on kymmenen kohdan ohje oman lukupiirin perustamiseen. Aiheesta olisi voinut kertoa enemmänkin, mutta toisaalta vinkkejä saa myös teosesittelyjen lomaan sijoitetuista tarinoista, joissa kymmenen erityyppistä lukupiiriä kertoo syntyhistoriastaan ja toimintatavoistaan. Tarinat yhdessä luetuista kirjoista ja keskusteluista houkuttelevat toivottavasti mahdollisimman monen kokeilemaan yhdessä lukemista joko itse perustetussa lukupiirissä tai yhteisöjen tarjoamaan piiriin liittymällä.

SS-miesten jäljillä

Julkaistu Kirjoittaja:
Pekka Jaatinen: SS-mies Valo

Ville Kaarnakari: Hakaristin leimaamaVille Kaarnakari: Hakaaristin leimaama. Suomalaisen SS-soturin tarina. Tammi, 2014. 408 s.
Pekka Jaatinen: SS-mies Valo. Johnny Kniga, 2015. 289 s.

SS-vapaaehtoisiksi lähteneitä ei arvostettu sodan jälkeen poliittisen suunnan vaihduttua, eikä heidän kokemuksiaan ole juuri kuvattu Niilo Lauttamuksen ja Jaakko Korjuksen teoksia lukuun ottamatta. Kiinnostus toisen maailmansodan tapahtumia kohtaan on kuitenkin vain kasvanut 2000-luvulla, ja myös SS-miehistä on ilmestynyt uusia teoksia. Ville Kaarnakarin romaanin Hakaristin leimaama. Suomalaisen SS-soturin tarina (2014) päähenkilö on talvisodan käynyt Klaus Runolinna, joka lähtee ensimmäisten joukossa Saksaan keväällä 1941. Lapin sota -romaaneistaan tunnetun Pekka Jaatisen SS-mies Valo (2015) kertoo puolestaan kuusitoistavuotiaasta Valo Hanhialasta, joka valehtelee ikänsä ja pääsee syksyllä 1944 koulutukseen Norjaan ja sitä kautta Saksan itärintamalle, jossa puna-armeija on jo vyörymässä kohti Berliiniä.

Kaarnakarin romaanissa yhdeksän entistä SS-miestä eri puolilta Eurooppaa kokoontuu aseveljensä muistotilaisuuteen heinäkuussa 1961. Miehet muistelevat tapahtumia Saksan itärintamalla, ja nämä kertomukset muodostavat teoksen toisen aikatason. Lembergin pikkukaupungissa Runolinna tovereineen joutuu näkemään niin vihollisten kuin siviilien julmaa kohtelua pystymättä puuttumaan asioihin. Myöhemmin miehet leimataan murhaajiksi. Runolinnan vieraaksi saapunut kenraali Felix Steiner, joka todellisuudessakin oli Wiking-divisioonan komentaja, kertoo, että heidän jälkeensä kaupunkiin oli saapunut Einsatzkommandon joukot, jotka olivat murhanneet yli kuusisataa henkilöä. Teoksen rakenne, jossa asioita tarkastellaan myöhemmästä ajankohdasta käsin, mahdollistaisi erilaisten näkökulmien esittämisen, mutta Kaarnakarin romaanissa miehet ovat sangen yksimielisiä tapahtumien kulusta, ja kritiikki kohdistuu lähinnä SS-miesten sodan jälkeiseen kohteluun. Toisin kuin monissa muissa maissa, Suomessa SS-vapaaehtoisia ei tuomittu vankilaan, mutta esimerkiksi sotainvalidit jäivät ilman korvauksia ja olivat riippuvaisia aseveljiensä ja sukulaistensa avusta. Runolinna onkin katkera siitä, että Suomen valtio hyväksyi SS-pataljoonan perustamisen mutta hylkäsi miehet sodan jälkeen.

Pekka Jaatinen: SS-mies ValoSiinä missä Kaarnakarin romaani tuntuu haluavan palauttaa kunnian niille suomalaisille, jotka tunsivat palvelevansa isänmaataan parhaiten kouluttautumalla SS-miehiksi, Jaatisen SS-mies Valo kertoo hyvin raadollisen tarinan ihanteiden sokaisemasta nuorukaisesta. Valon isä on Suur-Suomi-intoilija, joka antaa pojalleen luvan lähteä Saksaan, kun Suomi tekee aselevon. Hitlerin puheet ja valistusupseerin luennot ”bolševikeista ja juutalaisista, ihmiskunnan vitsauksesta, ali-ihmisistä ja SS-miesten ikuisesta ketjusta” ruokkivat Valon jo kotonaan saamaa kipinää. Valon idealismi ja kokemattomuus törmäävät jatkuvasti sodan turruttamien miesten realismiin ja kyynisyyteen. Valo tapaa arjalaiskaunotar Floran, jonka kanssa hän suunnittelee elävänsä Hitlerin tuhatvuotisessa valtakunnassa. Naiivit unelmat saavat julman lopun. Konekiväärikomppanian taistelu ylivoimaista vihollista vastaan on tuhoon tuomittua. Yksityiskohtaiset kuvaukset turvonneista ja hajonneista ruumiista ja kidutuksista korostavat teoksen sodanvastaista sanomaa.

Molempien teosten päähenkilöt kulkevat todellisten SS-miesten jäljissä. Niilo Lappalainen on omiin kokemuksiinsa pohjaten kuvannut intomielisten helsinkiläisnuorten kokemuksia Saksassa sodan loppuvaiheessa. Tunnetuimmat muistelmat lienevät Sakari Lappi-Seppälän heti sodan jälkeen julkaistu, yhä vielä keskustelua herättävä Haudat Dnjeprin varrella ja Unto Parvilahden 1958 ilmestynyt Terekille ja takaisin. Nämä teokset ovat vaikuttaneet niin aihetta käsitteleviin tutkimuksiin kuin tässäkin esiteltyihin teoksiin.

Heikki Paakkanen: Saksa-Suomi im Bunde

Julkaistu Kirjoittaja:

Sissijermu, Natsi-Saksa ja koskenlaskijateoria

Heikki Paakkanen: Saksa-Suomi im BundeHeikki Paakkanen: Saksa-Suomi im Bunde; sotahistorialliset kommentit Markku Jokisipilä. Zum Teufel, 2014. 56 s.

Sarjakuva-Finlandialla (2011) ja Puupäähatulla (2013) palkittu Heikki Paakkanen ruotii uusimmassa teoksessaan Suomen ja Saksan suhteita toisen maailmansodan aikana. Saksa-Suomi im Bunde on Sissi ja siviilipalvelushenkilö -sarjan kuudes osa. Aiemmissa albumeissa parivaljakko on tutustunut muun muassa Ruotsiin, Ranskaan ja Venäjään; satiirisesti nykyilmiöitä käsittelevä Marssiopas Venäjälle on muiden teosten tavoin käännetty kohdemaan kielelle.

Siviilipalvelusmies löytää museon vintiltä ammuksesta tehdyn lampun, josta ilmestyy Talvisodan henki eli tarinan sissi. Epäsuhta parivaljakko on eri mieltä lähes kaikesta. Alkulehdille sijoitetussa kuvassa sivari etsii sanakirjasta sanaa Vergangenheitsbewältigung, ja omalla tavallaan tämä tarina liittyy viime vuosien lisääntyneeseen pyrkimykseen kohdata menneisyyden vaikeat ja häpeälliset asiat.

Parantajantaidoillaan mainetta niittänyt sissijermu lähetetään kenttälääkintäkonsultiksi Saksan pääesikuntaan, ja hän päätyy lopulta Hitlerin henkilääkäriksi. Seuraa joukko omalaatuisia hoitomuotoja vatsahuuhteluista höyrysaunaan. Erään hoidon aikana sissi tulee maininneeksi Mannerheimin lähestyvät syntymäpäivät, jolloin Hitler saa ajatuksen lähteä vierailulle Suomeen. Sivujen alaruuduissa sivari kommentoi kärkevästi sissin tarinointia: ”Vierailun taustoista on oikeata tietoa, olet patologinen valehtelija!” tai ”10 miljoonaa viatonta ihmistä olisi säästynyt jos olisit survonut äijän täyteen syanidia Zyklon B:tä, mitä vain jo silloin…!”

Poliittisen historian tutkija Markku Jokisipilän tietoruudut taustoittavat sissin kertomuksia sisältäen niin yleistä tietoa kuin kiinnostavia yksityiskohtia. Esimerkiksi saksan ylijohto ei suinkaan koostunut ”sairaista imbesilleistä sadisteista”, sillä Nürnbergin oikeudenkäynnin yhteydessä teetetyt psykologiset testit kertoivat useiden olleen huippuälykkäitä, mikä taas saa sivarin pohtimaan, voisiko hänkin ”paineen alla ja kieroutuneen velvollisuustajun ajamana suistua eläimelliseksi hirviöksi”. Piirrokset ja tietoiskut muodostavatkin yhdessä onnistuneen kokonaisuuden.

Tarinassa riittää kerroksia ja Paakkasen ruuduissa yksityiskohtia, albumi kestääkin hyvin useamman lukukerran. Loppusivuilla vinoillaan vielä niin ajopuu- kuin koskiveneteorioille: läksiäislahjaksi Hitler saa koskenlaskijajuustopaketin, jonka ”etiketin allegoris-embleemisessä vaakuna-aihiossa ilmenee Suomen pyrkimys ja kyky ulkoisia voimia ja vaikutteita hyödyntäen selvitä ajan virrassa…” Tähän voi vain todeta sivarin sanoin: ”Huimaavaa!”

Aino-Maria Savolainen & Katja Jalkanen: Linnasta humisevalle harjulle: 50 parasta kirjaa

Julkaistu Kirjoittaja:
Linnasta humisevalle harjulle. 50 parasta kirjaa

Lukuvinkkejä aloittelijoille ja mestareille

Linnasta humisevalle harjulle. 50 parasta kirjaaAino-Maria Savolainen & Katja Jalkanen: Linnasta humisevalle harjulle: 50 parasta kirjaa. Avain, 2014. 260 s.

Maailman parhaat teokset on listattu lukuisia kertoja, ja kuten Aino-Maria Savolainen ja Katja Jalkanen toteavat esipuheessaan, listausten mielekkyys on helppo kyseenalaistaa. Linnasta humisevalle harjulle -teoksen kirjat on valittu Kaikkien aikojen paras kirja -äänestyksessä syksyllä 2013.
Kaikki kirjallisuuden ystävät saivat ehdottaa listalle jotain kaunokirjallista teosta, ja Amman lukuhetki -blogiin tulikin yli 500 ehdotusta, joista lähes 150 sai ääniä.

Kirjaesittelyt aloittaa Märta Tikkasen Vuosisadan rakkaustarina (1978): ”Pidä ruususi / raivaa sen sijaan / ruokapöytä / pidä ruususi / valehtele sen sijaan / hiukan vähemmän.” Ote houkutteli välittömästi tarttumaan uudelleen kauan sitten luettuun runoteokseen. Jokaisen esittelyn lopussa kerrotaan, kenelle teosta suositellaan ja lisätietoa kaipaavien iloksi on mainittu muutama lähde. Suosituksia ei ole tarkoitettu liian vakavasti otettaviksi, esimerkiksi Tove Janssonin muumikirjaa Taikatalvi suositellaan niin talvi-ihmisille kuin ei-talvi-ihmisille ja J. R. R. Tolkienin Taru sormusten herraa ”fantasiasta viehättyville, hyvää ja pahaa pohtiville, usean aamiaisen ystäville”.

Joiltakin kirjailijoilta, kuten juuri Tolkienilta ja Janssonilta ja esimerkiksi Astrid Lindgreniltä, listalle on yltänyt useampi teos. Ilahduttavinta kuitenkin oli, että mukana on useita kaksituhattaluvulla ilmestyneitä teoksia. Kymmenen parhaan joukossa ovat odotetusti Finlandia-voittajat Kjell Westö ja Sofi Oksanen, mutta lukijat olivat äänestäneet viidenkymmenen joukkoon myös yllätyksiä, kuten Emmi Itärannan lähitulevaisuuteen sijoittuva, vesivarojen ehtymisestä kertova Teemestarin kirja (2012) tai Yann Martellin elokuvaversionakin tuttu Piin elämä (2001), joka kuvaa nuoren pojan selviytymistä pelastuslautalla tiikeri seuranaan mutta pohtii myös laajemmin elämän merkitystä.

Teoksen takakannessa varoitetaan juonipaljastuksista, mutta esitellyt kirjat ovat sellaisia, että vaikka tapahtumista tietäisikin takakansitekstiä enemmän, se ei häiritse lukuelämystä. Linnasta humisevalle harjulle toimii erinomaisena oppaana suosikkikirjojen maailmaan mutta antaa oivallisia lukuvinkkejä myös kirjallisuutta enemmän harrastaville. Niin ja sitten koko kisan voittaja: arvaatteko, mikä teos oli saanut eniten ääniä?

Sándor Zsigmond Papp: Mitättömät elämät

Julkaistu Kirjoittaja:
Papp: Mitättömät elämät

Loikkareita, urkkijoita ja muita alistettuja

Papp: Mitättömät elämätSándor Zsigmond Papp: Mitättömät elämät. Suom. Juhani Huotari. Siltala, 2012. 431 s.

Fiktio vaikuttaa käsityksiimme houkuttelemalla lukijan eläytymään toisessa ajassa ja paikassa elävien henkiöiden kohtaloihin, tuntemaan myötätuntoa heitä kohtaan ja pohtimaan asioita heidän näkökulmastaan. Sándor Zsigmond Papp, nykyisin Unkarissa asuva romanianunkarilainen toimittaja, vie teoksessaan Mitättömät elämät lukijan Transilvaniaan aikaan ennen ja jälkeen Ceausescun kukistumisen. Romanialaisten ja unkarilaisten rinnakkaiselon näyttämönä toimii Pyrintökatu 37:n ”ruskeanharmaaksi kulahtanut kulmatalo”, jonka asukkaat riitelevät sujuvasti molemmilla kielillä.

Ensinnä pääroolissa ovat kolmannen kerroksen kulmahuoneistoon asettuvat Rudolf ja Márta. Kirjoittajan blokista kärsivä Rudolf yrittää löytää kateissa olevan inspiraation: ”Mikä olisi ratkaiseva avauslause? Olisiko tapahtumilla selkeä kaari vai olisivatko faktat kuin hanhet jonossa?” Työn alla ei ole kuitenkaan romaani vaan muita asukkaita käsittelevä viikkoraportti salaisen poliisin Securitaten Nicu Zmeuralle, joka murtaa miehen kuin miehen katkomalla tämän sormet yksi kerrallaan. Takaumina paljastetaan, että Rudolfin poika Balázs on loikkausyrityksen yhteydessä ammuttu, todisteeksi isälle näytetään pojan verinen farkkutakki ja hänet painostetaan ilmiantajaksi.

Toisessa osassa tarina etenee Mihai Gondrun, joka hänkin on Securitaten palkkalistoilla, ja hänen poikansa Rolandin kuvaamana. Gondru harmittelee loikkareiden tapaa lähettää terveisiä radiossa: ”Ja onpa joku antanut lausuntoja telkkarissakin. Kaikelle maailmalle. Kuinka perkeleessä sitten kukaan enää uskoisi, että elämä on niin auvoista tässä monipuolisesti kehittyneessä bunkkerissa.” Kertomus vapautuksen päivän paraatista on absurdi: osa ryhmistä jää tulematta ja Roland luokkatovereineen joutuu vaihtamaan asuja ja marssimaan kierroksen uudestaan. Väsymys ja tympääntyminen saavat Rolandin julkisesti uhmaamaan isäänsä. Rolandin rangaistus selviää kolmannessa osassa, jossa kuvataan vuoden 1989 vallankumouksen tapahtumia ja vapauden ajan ensimmäisiä vuosia. Nyt huoneistossa asuu Eszter, joka oli koulun terveydenhoitaja ja Rolandin ihastus, ja hänen salanimen taakse kätkeytyvä mutta tutun oloinen uusi miesystävä.

Romaanin rakenne on taidokas: kulmahuoneiston asukkaat vaihtuvat, mutta heidän tarinansa limittyvät toisiinsa ja vasta kolmannessa osassa Eszterin muistoina paljastuu, mitä loikkausta yrittäneille nuorille tapahtui. Balázsin tarina kulkeekin punaisena lankana läpi teoksen. Pappin huikea, satiirinen kertomus haastaa lukijan kokemaan kommunismin ahdistavat vuodet, diktaattoriparin kukistumisen – ”oli varottava säälimästä noita kahta huitovaa surkeaa vanhusta” – ja uuden ajan hämmennyksen. Mitättömät elämät ei kuvaa täydellisiä ihmisiä vaan ihmisiä, jotka yrittävät selvitä lähes epäinhimillisissä olosuhteissa.

Fred Vargas: Normandialainen tapaus

Julkaistu Kirjoittaja:

Rikoskirjallisuuden hurmaavin komisario

Fred Vargas: Normandialainen tapaus. Suom. Marja Luoma. Gummerus, 2013. 428 s.

Fred Vargas: Normandialainen tapaus”Maalaistollo, vuoristolainen, pilvien lapioija, tietämätön moukka”, luonnehtii yksi Fred Vargasin uusimman romaanin henkilö komisario Adamsbergia. Mutta tätä kiinnijäänyttä murhaajaa ei kannata uskoa, sillä kyseessä on rikoskirjallisuuden hurmaavin komisario. Normandialainen tapaus on Adamsberg-sarjan kuudes romaani ja kahdeksas suomennettu teos moninkertaisesti palkitulta Vargasilta. Romaanissa ratkotaan kahta tapausta yhtä aikaa. Yritysmaailman mahtimies poltetaan autoonsa, mutta komisariosta jäljet osoittavat liian ilmeisesti nuoreen Momoon ja niinpä hän järjestää tämän paon ja piilottaa omaan asuntoonsa, jotta saa aikaa löytää oikean syyllisen. Pääosa tarinasta sijoittuu pieneen normandialaiseen kylään, jossa on vuosisatoja kerrottu tarinaa Raivoisasta armeijasta, aaveratsastajista, jotka sieppaavat pahantekijät mukaansa. Nuori nainen on nähnyt neljä henkilöä aaveiden mukana, ja kun heistä ensimmäinen, julmana salametsästäjänä tunnettu Herbier kuolee, kiinnostuu Adamsberg tapauksesta. Näiden kahden rikoksen selvittämisen lomassa komisario alaisineen yrittää hoitaa julmasti kohdellun pulun takaisin elävien kirjoihin.

Ruumiita ehtii tulla vielä useita, ennen kuin komisario saa paljastettua murhien taustalla olevan motiivin. Vargasin dekkareissa tärkeintä ei ole syyllisen selvittäminen, vaikka juonenkäänteitä riittää ja kirjailija pitää lukijan taitavasti tarinan lumoissa. Persoonallinen, jopa omalaatuinen henkilögalleria, mitä kummallisimpia aiheita käsittelevät keskustelut ja Adamsbergin mietiskelevän hidas, epäoleellisuuksiin näennäisesti takertuva tyyli ovat jälleen teoksen vahvuuksia. Myös kotirintamalla tapahtuu, sillä Adamsberg tutustuu elämäänsä ilmestyneeseen aikuiseen poikaansa Zerkiin, jolla on oma tehtävänsä juttujen ratkaisemisessa. Vargasin teoksia ei ole käännetty aikajärjestyksessä ja ainakin yksi Adamsberg-romaani on suomentamatta. Toivottavasti Jean-Hugues Angladen tähdittämä tv-sarjakin tulee Suomeen komisarion ihailijoiden iloksi.

(Arvio julkaistu myös Vieskalaisessa)

Paula Havaste: Kolme käskyä

Julkaistu Kirjoittaja:

 

Kasvua ja jälleenrakennusta

Paula Havaste: Kolme käskyä. Gummerus, 2013. 374 s.

Paula Havaste: Kolme käskyäPaula Havaste jatkaa romaaneista Kaksi rakkautta ja Yhden toivon tie tuttujen sisarusten Annan ja Oilin tarinaa. Edellinen romaani kuvasi Lapin sotaa ja Oilin kohtaloa; tapahtumista on nyt kulunut yli kymmenen vuotta. Kolme käskyä romaanin pääosassa on Annan tytär Raija, kansantieteen opiskelija, joka pääsee tutkimusryhmän mukana kesätöihin Rovaniemelle luetteloimaan tulevan kotiseutumuseon tavaroita. Äiti on joutunut jäämään töistä kotiin auttamaan huonoille teille haksahtanutta nuorempaa sisarta Liinua opinnoissa, eivätkä isän ja äidin välitkään tunnu olevan kunnossa, joten Raija iloitsee tulevasta kesästä kaukana kotiongelmista.

Havasteen teos on kasvutarina. Tutkimusryhmän muut jäsenet nimittävät Raijaa pikkusiskoksi ja suhtautuvat häneen suojelevasti. Horoskooppeja lukevasta ja taikauskoisesta tytöstä kasvaa kuitenkin nuori nainen, joka uskaltaa sanoa ”ei ja minä tahdon”. Mutta sitä ennen hän on tavannut romanimies Rainerin, menettänyt tämän, joutunut vastakkain tätinsä Oilin salaisuuksien kanssa ja saanut selville ottoveljensä Armaan taustan. Heidän tarinansa ovat tuttuja edellisistä teoksista, joten lukija tietää enemmän kuin päähenkilö, mikä hiukan latistaa teoksen jännitettä. Raijan tutustuminen Afrikasta palanneeseen Sirkka-Liisaan ja tämän tarinat Ambomaalta tuntuvat myös irrallisilta.

Raijan ja Rainerin ystävystymisen kautta teos kritisoi ennakkoluuloja mutta tuo myös esiin kulttuurierot. Perinnetapojen esittely, niin romanien kuin valtaväestön, on kiintoisaa, ja hauskuutta teokseen tuovat sananparret, joita väitöskirjaa suunnittelevalla Penalla on joka tilanteeseen. Teoksen parasta antia ovat kuitenkin sodasta selvinneen Rovaniemen ja kokemuksistaan hitaasti toipuvien ihmisten kuvaus. Raijan isän tavoin lukuisat miehet näkevät öisin painajaisia, toiset juovat, jotkut ovat väkivaltaisia, ”ja yhtä lukemattomat olivat vaimot ja tyttäret, jotka eivät koskaan sanoneet siitä sanaakaan”. Ehkä kirjailija palaa vielä Annan ja Oilin tarinaan ja kuvaa lähemmin jälleenrakennuksen vuosia.

(Arvio julkaistu myös: Vieskalainen 2.5.2013)

Jenny Kangasvuo: Sudenveri

Julkaistu Kirjoittaja:

Yksilö ja lauman jäsen

Jenny Kangasvuo: Sudenveri. Teos, 2012. 288 s.

Jenny Kangasvuo: SudenveriOululaisen Jenny Kangasvuon esikoisteosta voisi nimittää sukuromaaniksi, sillä se kuvaa erään suvun vaiheita useamman sukupolven ajalta. Poikkeukselliseksi tarinan tekee se, että jotkut suvun jäsenistä vaeltavat osan elämäänsä susina. Toisinaan laumaan syntyy epämuodostuneita pentuja, jotka eivät hallitse muutosta tai jäävät välimuotoon. Tällainen on nuori Rasmus, joka ilmestyy yllättäen Vargan ovelle.

Aikatasoja on useita ja henkilöitä paljon, mutta kolmen kertojan käyttäminen tuo eri näkökulmien lisäksi ryhtiä teokseen. Martta on laumanjohtaja, matriarkka, joka kertoo lapsuudestaan sota-ajan jälkeisinä vuosina, avioliitostaan ja lapsistaan. Lauman jäseniä on vainottu ja tapettu, ja Martta pelkää Rasmuksen poikkeavan ulkonäön herättävän huomiota ja vaarantavan lauman olemassaolon. Varga eli Hanna on taiteilija, joka yrittää unohtaa menneisyytensä: sutena eläessään hän synnyttää epämuotoisen pennun, jonka Martta lopettaa. Marraskuu eli Siiri on Vargan rakastettu, joka vaistoaa tämän salaavan jotain ja kärsii siitä.

Sudenveri käsittelee monisyisesti identiteettiä, itsensä hyväksymistä ja yksilön suhdetta yhteisöön. Ihmisten käyttäytymistä verrataan susien käyttäytymiseen eikä suinkaan ihmisten eduksi. Susilaumassa hierarkia on selkeä, ja alempiarvoiset hyväksytään joukkoon, kunhan ovat osoittaneet alistuvansa vahvemmilleen. Hannaa koulussa kiusaava Outi sen sijaan on sitä julmempi, mitä enemmän Hanna yrittää miellyttää häntä. Romaanissa on kuitenkin toiveikkuutta. Rasmuksen ilmestyminen pakottaa henkilöt tekemään ratkaisuja, ja Rasmus itse paljastuu vahvaksi persoonaksi, joka pystyy hyväksymään erilaisuutensa: ”Ei minulla ole välimuotohahmoa! Tämä on minun oikea hahmoni. Minä olen minä.”

Arvioissa Kangasvuon teosta on verrattu Aino Kallaksen Sudenmorsiameen ja Johanna Sinisalon Ennen päivänlaskua ei voi -romaaniin, eikä syyttä. Sudenveri on perinteitä kunnioittava mutta omaääninen kokonaisuus – ja syksyn hienoimpia lukukokemuksia.

(Arvio julkaistu myös: Vieskalainen 20.12.2012)

Tatiana de Rosnay: Avain

Julkaistu Kirjoittaja:

Muista. Älä unohda

Tatiana de Rosnay: Avain. Suom. Irmeli Ruuska. WSOY / Bazar, 2008. 319 s.

Tatiana de Rosnay: Nimeni on SarahKannessa on punasävyinen kuva narua hyppäävästä tytöstä. Sama kuva toistuu läpikuultavana, mustavalkoisena suurennoksena taustanaan jo hiukan ränsistynyt kerrostalo. Mielleyhtymä Schindlerin listan punatakkiseen tyttöön ei vie aivan harhaan, koska myös Tatiana de Rosnayn romaanin Avain aiheena on toinen maailmansota ja juutalaisvainot. Teos kuvaa tapahtumia kahdella aikatasolla. Heinäkuussa 1942 Pariisissa tapahtuneessa operaatiossa pidätettiin tuhansittain juutalaisia ja heidät suljettiin pyöräilystadionille viideksi päiväksi hirvittäviin oloihin lähes ilman ruokaa ja juomaa. Poliisien jyskytykseen ovella herännyt kymmenenvuotias Sarah ehtii jo tuntea helpotusta kuullessaan miesten puhuvan virheetöntä ranskaa: ”Ei hätää, tyttö ajatteli. Jos ne kerran ovat ranskalaisia eivätkä saksalaisia emme ole vaarassa.” Sarah lukitsee pikkuveljensä seinään piilotettuun komeroon: ”Tulen päästämään sinut sieltä. Lupaan sen.” Tämän lupauksen Sarah yrittää epätoivoisesti pitää.

Toukokuussa 2002 amerikkalainen toimittaja Julia Jarmond saa tehtäväkseen kirjoittaa Vél d’Hivin stadionin tapahtumista. Useat haastateltavat suhtautuvat Julian miehen Bertrandin tavoin: ”Ei kukaan enää välitä. Ei kukaan enää muista.” Bertrandia ei häiritse sekään, että perheen isoäidin omistama asunto, johon he ovat muuttamassa, on aikoinaan vapautunut ratsiassa pidätetyltä perheeltä: ”He eivät varmaan tienneet”. Osa juonenkäänteistä on arvattavissa heti tästä alkuasetelmasta. Lisäksi ristiriita kahden aikatason välillä on häiritsevän suuri: Julian elämänvaiheet tuntuvat turhan pinnallisilta Sarahin kokemuksiin verrattuna. Avain on kuitenkin sujuvasti kirjoitettu ja koskettava romaani, joka käsittelee vähemmän tunnettua Ranskan miehityksen aikaista tapahtumaa. Kirjailija lainaa pääministeri Jean-Pierre Raffarinin tapahtuman kuusikymmentävuotispäivän muistojuhlassa pitämästä puheesta katkelmia: ”Vél d’Hiv, Drancy ja kaikki kokoomaleirit – – olivat ranskalaisten organisoimia, johtamia ja vartioimia. Holokaustin ensimmäinen näytös esitettiin täällä, ja Ranskan valtio oli siinä mukana.”

Avain on julkaistu yli kolmessakymmenessä maassa. Teoksen pohjalta tehdyssä elokuvassa Sarah’s key Juliaa esittää Kristin Scott Thomas. De Rosnaylta on julkaistu myös Viimeinen kesä ja syyskuussa ilmestyy uusi romaani Mokka.

Huom. Teoksen uusintapainokset on julkaissut Bazar nimellä Nimeni on Sarah.

(Arvio julkaistu myös: Vieskalainen 30.8.2012)

Sergei Lukjanenko: Yöpartio

Julkaistu Kirjoittaja:

Tie valoon kestää ikuisesti

Sergei Lukjanenko: YöpartioSergei Lukjanenko: Yöpartio. Suom. Arto Konttinen. Into, 2012. 414 s.

Venäläisen Sergei Lukjanenkon Yöpartio aloittaa viisiosaisen, palkitun fantasiasarjan, josta on tehty jo kaksi elokuvaa. Maailmassa on tavallisten ihmisten joukossa Muihin kuuluvia velhoja ja vampyyreja, jotka ovat jakautuneet Pimeyden ja Valon kannattajiin. Ryhmien välillä on aselepo, ja sopimuksen noudattamista valvovat Pimeyden perustama Päiväpartio ja Valon Yöpartio, johon minä-kertoja, ohjelmoija ja kolmostason velho, Anton Gorodetski kuuluu. Teoksen kolme, taidokkaasti yhteen nivoutuvaa osaa alkavat kukin tapahtumiin johdattavalla esinäytöksellä: nuori Jegor joutuu vampyyrien hyökkäyksen kohteeksi, Maksim surmaa Pahan palvelijaksi epäilemänsä naisen ja velhon kuriirilta yritetään ryöstää hänen kuljettamansa salaperäinen esine.

Yksi partioiden tehtävä on havaita ihmisten joukosta Muihin kuuluvat ja värvätä heidät omalle puolelleen. Anton selittää Valon ja Pimeyden eroa suuren kirouksen vallasta vapautetulle Svetlanalle: ”Jos ajattelet ensisijaisesti itseäsi ja omaa etuasi, tiesi kulkee Pimeydessä. Jos taas ajattelet muita, tiesi kulkee Valoa kohti.” Svetlanan kysymykseen matkan pituudesta, Anton vastaa sen kestävän ikuisesti: ”Et koskaan lakkaa kysymästä itseltäsi, kuinka oikea jokainen ottamasi askel on.” Maailman jakautuminen hyviin ja pahoihin ei todellakaan tee Lukjanenkon romaanista mustavalkoista. Tasapainoa kahden voiman välillä pidetään yllä monimutkaisilla valtapeleillä, joissa molemmat puolet ovat valmiita uhraamaan vähäpätöisempiä pelinappuloita. Erityisesti romaanin kolmatta osaa sävyttävät pohdinnat siitä, kuinka hyvät teot ovat toisinaan pahan kaltaisia ja millaisia uhrauksia ihanneyhteiskunnan toteuttaminen vaatii. Anton kyseenalaistaa Valon palvelijoiden ”puhtaan valkoiset” periaatteet; inhimillisenä, virheitä tekevänä sankarina häneen on helppo samaistua.

Yöpartiota voi suositella myös kauhu- ja fantasiakirjallisuutta vieroksuville, vaikka reaalitodellisuudesta siirrytäänkin välillä varjomaailmaan, hämärän eri tasoille. Teoksessa jopa irvaillaan lajityyppiin liitetyillä kliseillä: valkosipulin maagisia ominaisuuksia koskevan huhun epäillään olevan peräisin itseltään Bram Stokerilta ja hämärää verrataan tekotaiteelliseen mustavalkoelokuvaan.

(Arvio julkaistu myös: Vieskalainen 24.5.2012)

« Vanhemmat artikkelit Uudemmat artikkelit »