Lukuaikapalvelu vai E-kirjasto?

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Työskentelen yleisessä kirjastossa ja työhöni informaatikkona kuuluu myös kirjaston palvelujen esittely. E-aineistojen esittelyssä yksi tärkeä palvelu on e-kirjat. Omalla kirjastokimpallani on ollut jo pitkään käytössä Ellibs, ja on edelleen, sillä Joki-kirjastot liittyvät kuntien yhteiseen E-kirjasto-palveluun vuodenvaihteessa 2024–2025. Kun olen esitellyt Ellibsin ääni- ja e-kirjoja ja kehunut, kuinka helppokäyttöisiä ne ovat, on omatuntoni soimannut, koska itse olen niiden sijaan käyttänyt lukuaikapalvelua. Yksi syy on tietysti valikoima, joka Ellibissä ja myös nykyisessä E-kirjastossa on suppeampi kuin kaupallisissa palveluissa.

CD-levyistä MP3:iin ja lukuaikapalveluihin

Aloitin äänikirjojen kuuntelun työmatkoilla. Ensin kuljetin mukanani CD-soitinta, johon vaihdoin aina levyn (ihan totta!), sitten MP3-soitinta (huomattavasti kevyempi!). Jossain vaiheessa aloin kokeilla lukuaikapalveluja. Ensin Elisa Kirjaa, josta tuli ostettua sekä äänikirjoja että e-kirjoja (Elisa Kirja yhdistyi kesällä 2024 Bookbeatiin). Sen jälkeen tulivat kuukausimaksulliset palvelut, joita testasin tarkoituksella: Nextory, Storytel ja viimeiseksi Bookbeat, johon jämähdin, vaikka edellisissäkään ei ollut mitään vikaa. Kaikissa näissä palveluissa on valtava määrä aineistoa ja vieläpä useilla eri kielillä.

Lukuaikapalvelujen sovelluksissa on ajastin (joka toki löytyy myös esimerkiksi Ellibsin palvelusta), josta voi valita haluamansa ajan, jonka jälkeen äänikirja sammuu – kätevää, jos haluaa nukahtaa kirjan kuuntelemiseen, kuten minä (ja tutkimusten mukaan moni muukin, ks. YLE:n juttu aiheesta). Eri asia on, kuinka hyvin kirja tulee kuunneltua tällä tavalla. Jos kirja on hyvä tai itselle syystä tai toisesta merkityksellinen, olen usein kuunnellut sen useampaan kertaan. Jos tarkoitus on kirjoittaa teoksesta esimerkiksi blogipostaus tai muu teksti, niin olen hankkinut myös fyysisen kappaleen joko kirjastosta tai ostamalla e-kirjan. Lukuaikapalvelun valikoimaa selatessani on tullut toisinaan sama tunne, kuin isoissa tavarataloissa tai kirpputoreilla: tarjontaa on niin valtavasti, että uuvun jo sisään astuessani, minkä vuoksi välttelen molempia.

Pitäisikö lukuaikapalveluista luopua?

Sen lisäksi, että tunnen kirjastolaisena huonoa omaatuntoa lukuaikapalvelun käytöstä, on toinenkin syy, miksi olen päättänyt luopua ainakin toistaiseksi kaupallisista palveluista. Kirjailijoiden toimeentulosta kirja-alan muutoksessa on puhuttu jo vuosia, ja viime viikkoina aihe on noussut jälleen esiin. Kirjailijan äänikirjasta saama korvaus on noin viidesosa painetusta kirjasta saatuun (joka sekään ei päätä huimaa). Kirjailijoiden avoimen kirjeen, jossa he vetoavat suomalaisen kirjallisuuden puolesta, on tällä hetkellä allekirjoittanut 1144 kirjailijaa. Se että yksittäiset asiakkaat luopuvat suoratoistopalvelusta, ei varmasti hetkauta yhtäkään Suomen äänikirjamarkkinat vallannutta toimijaa.

Palveluissa ei sinänsä ole mitään väärää, ja ne ovat varmasti houkutelleet kirjallisuuden pariin monia, jotka eivät aiemmin ole piitanneet lukemisesta. Toiminnan pitää olla kuitenkin reilua – mitättömiä palkkioita ei voi puolustella sillä, että kuuntelijoiden määrä on kasvanut. Ja vaikka suosituimmat kirjat toisivatkin lisätienestiä tekijöilleen, niin löytyy varmasti tuhansia, joiden kuuntelumäärät ja näin myös tekijöille maksettu palkkio jää olemattomiksi. Suosiokaan ei takaa hyviä tuloja. Kun luin Heli Laaksosen Kirjailija-lehdessä julkaistua kolumnia ”Olemme kumppaneita, emme piikoja!”, jossa hän kertoo esimerkkejä kirjojensa kuuntelijamääristä ja palkkioista, en voinut olla pohtimatta sitä, kuinka valtavia kuuntelijalukujen pitäisi olla, jotta kirjailija saisi nykyisillä palkkioilla edes kohtuullisen ansion.

Maksuton E-kirjasto

Siispä takaisin kirjaston palvelujen käyttäjäksi – ja nämä palvelut ovat ilmaisia, mitä itsekin aina korostan asiakkaille. Lisäksi sillä reilulla kahdellasadalla eurolla, jonka olen vuodessa maksanut lukuaikapalvelulle, saan ostettua monta kirjaa itselleni tai vaikkapa lahjaksi. Uskon myös, että jatkossa valitsen kuuntelemani kirjat tarkemmin ja keskityn niihin paremmin. Käy tutustumassa kuntien yhteiseen E-kirjastoon!

Kuvassa oikealla kuvakaappaus E-kirjaston aloitusnäytöstä. Alimmaisena linkki, josta palveluun pääsee tutustumaan kirjautumatta eli vaikka kuntasi ei olisi vielä liittynyt E-kirjasto-palveluun, voit tutustua siihen lataamalla sovelluksen puhelimellesi.

Palvelu toimii toistaiseksi vain puhelimella ja tabletilla; selaimella käytettävä versio on tulossa myöhemmin.

Kuvakaappaus E-kirjasto-sovelluksen aloitusnäytöstä.

Tähän loppuun vielä lainaus Ville Hämäläisen Kiiltomadossa 13.1.2023 ilmestyneestä jutusta ”Äänikirjan helppous tuottaa vaikeuksia”, jossa hän käsittelee äänikirjoja ja suoratoistopalveluita monesta eri näkökulmasta kirjastoja unohtamatta:

Vaikka jokainen äänikirjan kuuntelija ei ostaisi kirjaa, ehkäpä riittävän houkutteleva kirja lainattaisiin kirjastosta? Kirjastolainasta tekijä saa sentään vakiokorvauksen, joka ei ole kustantamoiden liikesalaisuuksien takana.
Kyse ei ole vain kirjailijasta, vaan myös lukijasta. Äänikirjapalveluita kiitellään saavutettavuuden lisäämisestä, mutta kirjastot toimivat myös ilman luottokorttia ja kuukausimaksua.

Olen edellä nostanut esiin vain muutamia puolia lukuaikapalveluita ja kirjailijoiden asemaa koskevasta keskustelusta. Seuraavista linkeistä löytyy lisää tietoa ja näkökulmia aiheeseen:

Kirjailijoiden avoin kirje suomalaisen kirjallisuuden puolesta (julkaistu 1.10.2024)

Bookbeatin toimitusjohtaja Niclas Sandin viittaa vastineessaan kuuntelukertojen kasvaviin määriin. Helsingin Sanomat (3.10.2024)

WSOY:n toimitusjohtaja Timo Julkunen toteaa myös vastineessaan, että lukuaikapalvelut ovat lisänneet kirjallisuuden myyntiä ja sitä kautta kirjailijoiden tuloja. Helsingin Sanomat (4.10.2024)

Ylen Kulttuuricoctail: Miten äänikirjamurros muuttaa kirjamarkkinaa? (6.3.2024) Keskustelemassa Kirjailijaliitosta Ville Hytönen, Storytelistä Tuuva Harjanne ja WSOY:sta Timo Julkunen. Lue myös Sisko Savonlahden haastattelu Helsingin Sanomista. Artikkelissa edellä mainittujen Storytelin ja WSOY:n edustajien lisäksi Siltala-kustantamon Touko Siltalan kommentit aiheesta. Hän toteaa muun muassa, että ”[ä]änikirjojen tuoma murros jättää osan taiteellisesti painavaa ja kirjallisuutta eteenpäin vievää ilmaisua vaille soveliasta jakelukanavaa”.

Kulttuuricoctailiin sisältynyt Aleksis Salusjärven videokolumni on kuunneltavissa myös erikseen: Pitäisikö äänikirjojen kuuntelusta tuntea huonoa omaatuntoa?

Petter Sandelin: Osuma

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Petter Sandelinin jatkosotaan sijoittuva pienoisromaani Osuma (2024) avautuu moneen suuntaan eikä tyhjene yhdellä lukukerralla. Eletään asemasotavaihetta, kun sotamies Tallgren saapuu uutena vänrikki Andersénin johtamaan ryhmään. Miehet hyväksyvät hänet kursailematta joukkoonsa. Tallgrenin huomio kiinnittyy kamiinan luona istuvaan Ståhliin, joka hymyillen esittelee itsensä. Vähitellen heidän välilleen kasvaa kiintymys, joka syvenee rakkaussuhteeksi. Osuma on romaani paitsi kielletystä rakkaudesta myös muistamisen merkityksestä.

Petter Sandelinin teoksen Skott (Osuma) kansikuvat.

Asemasodan pysähtyneisyys tuodaan usein esiin kuvaamalla puhdetöitä ja muita toimia, joilla aika saatiin kulumaan. Osumassa miehet järjestävät juoksukilpailun, pelaavat korttia ja ryyppäävät. Holm vuolee puusta niin säädyllisiä kuin säädyttömiä hahmoja. Silti joku on aina tähystysvuorossa, sillä vihollinen on vain sadan metrin päässä. Hyvin yhteen hitsautuneen ryhmän rauhan rikkoo luutnantti Wolff, joka kiillotettuine saappaineen saa edustaa saksalaismielisyyttä. Wolff yllättää Tallgrenin ja Ståhlin suutelemassa, mistä seuraa uhkailua ja käsky siirtää Ståhl viidenteen komppaniaan, jota miehet pitävät kuolemantuomiona. Ståhl on ryhmässä pidetty jäsen, sillä hän on rohkeudellaan pelastanut muiden hengen. Kuten Freja Rudels arviossaan toteaa (ÅU 11.10.2024), Sandelin yhdistää Ståhlin hahmossa ihannesotilaan ja homoseksuaalisuuden: edellisestä tuli sotajuttujen ja -kirjallisuuden yleinen piirre, jälkimmäisestä vaiettiin.

Inhimillistetty luonto

Monissa sotaromaaneissa asetetaan luonnon kauneus ja rauha vastakkain sodan tuhojen, julmuuden ja melun kanssa. Sandelinin romaanissa luonnonkuvaus saa poikkeuksellisen suuren roolin. Teos sekä alkaa että päättyy kuvaukseen puusta, joka alussa on vasta siemen kosteassa ja pimeässä maassa ja lopussa ”harmaahapsinen ja vanha” (128) mänty, joka tietää aikansa päättyvän pian. Yhtäältä todetaan, että ”[l]uonto ei välitä sodasta”, ja että [t]ekee kipeää ajatella miten kaikki se kaunis voi olla olemassa niin lähellä sotaa. Niin lähellä järjestelmällistä tappamista.” (89) Toisaalta lehtensä pudottanneen koivun ”[o]ksat riippuvat kuin amputoitujen raajojen tyngät.” (92) Koivun kirkuminen pakkasen repiessä lehtiä tai kuusen ”pitkittynyt kuolinhuuto” (103) lumen painon alla tuntuvat viittaavan myös sodan ihmisille ja luonnolle aiheuttamiin kärsimyksiin. Inhimillistäminen ulottuu myös muistamiseen:

Det är något jag måste minnas innan jag kan fortsätta växa. Det är något som inte har att göra med skogen, mossa och regn. Jag sträcker mig efter minnet.

Minun täytyy muistaa jotain ennen kuin voin jatkaa kasvamista. Se jokin ei liity metsään, sammaleeseen eikä sateeseen. Kurkotan kohti muistoa. (11)

Minä-kertojana toimivat niin muistojaan kohti kurkottava mänty kuin sotamies Tallgren (nimi viittaa männynoksaan). Ovatko he yksi ja sama vai edustaako mänty kollektiivista muistia? Toistuvia aihelmia ovat myös punatulkku (’domherre’), joka tuntuisi toimivan perinteisenä enteenä kuolemasta mutta myös rakkauden symbolina, ja saappaat, joita Ståhl kuivattelee kamiinan edessä, kun Tallgren ensimmäistä kertaa astuu korsuun, ja jotka Tallgren perääntymisen alkaessa asettelee huolella korsun oven viereen ja joiden ympärille mänty kietoo juurensa.

Monimerkityksinen kieli

Sandelin leikittelee sanojen eri merkityksillä. Jo teoksen nimi Skott tarkoittaa paitsi laukausta myös versoa.

Jag är ett frö, ett skott, ett träd, en man, en soldat, någon som älskar.

Olen siemen, verso, puu, mies, sotilas, joku joka rakastaa. (34)

Modig-nimisen (’rohkea, urhoollinen) naapurikorsun miehen kuolema tarkka-ampujan luodista saa miehet riitelemään: Munter väittää tämän olleen tyhmänrohkea, kun taas Trast ja Lode kehuvat mallisotilaaksi. Teoksen alussa on ote J. L. Runebergin Vänrikkien ensimmäisestä runosta ”Vänrikki Stool” (tai Stål kuten nimi kuuluu Juhani Lindholmin suomennoksessa vuodelta 2017). Siteeratussa kohdassa viitataan Stoolin kertomiin tarinoihin, jonka jälkeen tulevat sitten runot Pilven veikosta, Sven Dufvasta ja muista sankareista. Vänrikkeihin viittaa Ståhlin lisäksi nimet Munter ja Lode. Eikä Runebergista pääse eroon vielä teoksen lopussakaan, sillä ainakin minulle Ståhlin sisaren nuiva suhtautuminen ja veljen tahallinen unohtaminen tuovat mieleen ”Torpan tytön”, jossa sulhastaan sodasta odottava neito haluaa kuolla ymmärtäessään tämän paenneen taisteluita. Sandelinin romaanissa syy ei kuitenkaan ole pelkuruus vaan seksuaalinen suuntautuminen. Jos Vänrikit tuntuvat kurkistelevan rivien välistä, niin kaukana ei ole toinenkaan sotakirjallisuuden jättiläinen: miehiään ymmärtävä ja turhaa pokkurointia kaihtava vänrikki Andersén on toisinto Väinö Linnan Tuntemattoman Koskelasta.

Pietarsaaressa syntynyt Petter Sandelin asuu nykyään Vaasassa. Häneltä on aiemmin ilmestynyt runokokoelma Istället för grindcore (2013). Esikoisromaanissaan Sandelin käyttää taitavasti hyväkseen aiempaa sotakirjallisuutta, mutta hänen teoksensa on täysin omaääninen, runollisen kaunis kuvaus rakkaudesta, jonka näyttämönä sattuu olemaan sota. Haastatteluissa kirjailija on viitannut Kati Mustolan ja Sandra Hagmanin tutkimuksiin* sodanaikaisesta homoseksuaalisuudesta. Sandelin ei toki ole ensimmäinen, joka kuvaa homoseksuaalisuutta sijoittaen tapahtumat sota-aikaan; samaa aihetta käsitteli esimerkiksi Sami Hilvon Viinakortti (2010).** Molemmissa teoksissa tulee esiin sota-ajan sallivuus verrattuna sodanjälkeiseen aikaan, jolloin asenteet jälleen tiukentuivat. Paikoin proosarunoa lähenevän Osuman on suomentanut upeasti Katriina Huttunen.

Jag ska minnas hur vår kärlek var ljuset mitt i mörkret.

Aion muistaa miten rakkautemme oli valo pimeyden keskellä. (114)

Petter Sandelin: Osuma (alkuteos Skott). Suomentanut Katriina Huttunen. S&S / Schildts & Söderströms, 2024. 130 s.

* Ks. Kati Mustolan artikkeli teoksessa Ihminen sodassa. Suomalaisten kokemuksia talvi- ja jatkosodassa (2006) ja Sandra Hagmanin teos Seitsemän kummaa veljestä: Kertomuksia suomalaisen homoseksuaalisuuden historiasta (2016).

** Teoksessani Sodan muisti. Talvi-, jatkosota ja Lapin sota 2000-luvun historiallisessa romaanissa (2016) käsittelen luvussa neljä homoseksuaalisuutta kuvaavia sotaromaaneja, Hilvon teoksen lisäksi analysoin tarkemmin Gerry Birgit Ilvesheimon Lykantropian (2009) ja Paula Havasteen Kaksi rakkautta (2010). Yksi ehkä koskettavimmista kertomuksista löytyy Sirpa Kähkösen romaanista Neidonkenkä (2009).

Teoksesta muualla:

Svenska Yle, kirj. Malin Öhman

Åbo Underrättelser, kirj. Freja Rudels (maksumuurin takana, luettavissa ePressin kautta kirjastoissa)

Ilkka-Pohjalainen, kirj. Anne Puumala (maksumuurin takana, luettavissa ePressin kautta kirjastoissa)

Syster [Dagmar Ruin Ramsay]: Till Gröna-bataljonen

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Sigrid Backmanin sisällissotaromaanit antoivat kimmokkeen tutustua myös muihin varhaisiin sodasta kirjoittaneisiin naiskirjailijoihin, joista olen viimeksi esitellyt Helena Westermarckin romaanin Vägvisare (1922). Sisällissodasta kirjoitettiin heti sodan jälkeen – ja osittain jo sen aikana – paljon sellaista, jolla ei ole kaunokirjallista arvoa ja joka vastapuolen panettelussaan sortui ylilyönteihin. Backmanin Ålandsjungfrun (1919) ja Familjen Brinks öden (1922) ovat ainoat, jotka katsovat tapahtumia punaisten näkökulmasta kuvaten kohteitaan lämmöllä ja ymmärtäen. Tällä kertaa esittelyssä on Dagmar Ruinin (myöhemmin Ruin Ramsay) nimimerkillä Syster kirjoittamat muistelmateokset Till Gröna-bataljonen I (1919) ja Till Gröna-bataljonen II: över isarna (1919). Teokset poikkeavat niin tyyliltään kuin sisällöltään Backmanin romaaneista, mutta niillä voi nähdä tiettyä kuriositeettiarvoa.

Dagmar Ruin: Till Gröna-bataljonen kansikuva.
Kuva: Kirjasampo

Dagmar Ruin (1894–1977) oli sairaanhoitaja, joka osallistui niin ensimmäiseen maailmansotaan, sisällissotaan kuin Viron vapaussotaan. Kokemuksistaan hän kertoi runsaassa omaelämäkerrallisessa tuotannossaan. Kaksiosaisessa teoksessaan Till Gröna-bataljonen Ruin kertoo matkastaan niin kutsutun Vihreän pataljoonan mukana. Väinö Petreliuksen johtamassa pataljoonassa oli noin 400–500 miestä Uudenmaan alueelta. Helmikuun alussa miehet marssivat Porvoon ulkosaaristossa sijaitsevalle Pellingin saarelle, josta he uskoivat pääsevänsä nousemaan laivaan, joka veisi heidät Vaasaan. Odotettua pelastusta ei kuitenkaan tullut, ja joukot saivat punakaartilaiset vastaansa. Vihollisilla oli ylivoima, mutta valkoisten joukoilla paremmat asemat, sillä he pystyivät ampumaan avoimen jään yli pyrkiviä punaisia saarten suojasta. Osa miehistä lähti Petreliuksen johdolla murtautumaan ohi punaisten saarron, ja onnistuikin siinä. Suuri osa jäi saaristoon, ja pakeni meren jäädyttyä Viroon, josta matka jatkui Danzigiin ja saksalaisten mukana Hankoon.*

Ruin kuvaa kaikki nämä vaiheet teoksissaan sekä lyhyesti sodan lopun. Ruinin ansioita sairaanhoitajana rintamalla ei voi kiistää, mutta niiden pukemisessa kirjalliseen muotoon hän epäonnistuu. Kaikkea kerrottua sävyttää valkoisten ihannointi, ja osa luvuista onkin henkilömuotokuvia mukana olleista sotilaista. Runebergin sankareihin viitataan usein ja niin Vänrikeistä kuin marssilauluista lainataan otteita. Yksi luku on ylistystä ”Valkoiselle kenraalille” (II, 99–101). Kirkasotsaiset nuorukaiset ovat valmiit uhraamaan elämänsä taistelussa maansa puolesta. Seuraavassa otteessa, jossa Ruin puhuu juuri näistä nuorista miehistä, ahdistus heidän elämänsä puolesta vaihtuu ”vanhasta sankarilaulusta” eli Runebergin ”Porilaisten marssista” poimittujen säkeiden myötä varmuudeksi heidän kuolemattomuudestaan.

Dö?…
Skola de dö, dessa unga varma liv? Förgås? Bli till intet, dessa ynglingar, så fulla av livets ädlaste tankar?
Det kan ej, får ej vara så!
Och något likt ångest kommer över en. Ångest för dessa ynglingars liv.
Dö? Skola de dö?….
Men då ljuder stilla uti ens själ – varifrån kom den i den minuten? – förlösande, all ångest avkastande, strofen ur den gamla hjältesången:
”dö för vårt land
är leva för vår ära”
Och då vet man det – fast, orubbligt – att de äro odödliga! (I, 166)

Ruinin tyyli on maalailevaa, ja paikoin hän pyrkii runolliseen ilmaisuun, mikä osin selittää runsaan toiston. Lyhyet, paikoin elliptiset lauseet ja runsas ajatusviivan sekä huuto- ja kysymysmerkkien käyttö tekevät tekstistä töksähtelevää. Vasabladetiin (29.08.1919) arvion kirjoittanut Karl Bruhn oli jopa vaivautunut laskemaan turhat välimerkit ja toistot. Bruhn näkee yhtenä syynä kirjoittajan sukupuolen: lämmin ja suuri sydän on tarpeen taistelukentillä, kun auttaa ja lohduttaa haavoittuneita, mutta liika tunteellisuus ja pateettisuus rikkovat taiteellisen muodon. Tyyliin tottuu ainakin jossain määrin, kirjoittaa Bruhn ja arvelee kirjan saavan lukuisia lukijattaria.

Dagmar Ruinin kuva vuodelta 1917.
Kuva: Museovirasto (Finna.fi)

On tunnustettava, että tyyli koitteli kärsivällisyyttä siinä määrin, että toinen osa tuli lukemisen sijaan silmäiltyä läpi. Till Gröna bataljonen on kuitenkin yksi esimerkki ajankohdan kirjailijoiden suhtautumisesta sotaan: omia ylistettiin ja vastustajia pidettiin murhaavina petoina. Ensimmäisen teoksen lopulla Ruin pohtii, säästääkö punakaarti edes puolustuskyvyttömiä haavoittuneita. Sitten hän muistaa kerrotun, miten punaiset ovat tutkineet sairaaloita ja kiduttaneet ja murhanneet sairaat ja haavoittuneet: ”Och då vet man, att där ej är någon misskund att vänta.” (I, 236) Niin lehdistö kuin osin kirjallisuus toisti kauhukertomuksia punaisten tekemistä julmuuksista, joista suuri osa oli kuitenkin liioittelua ja suoranaisia valheita, kuten Ulla-Maija Peltonen on Punakapinan muistot -tutkimuksessaan (1996) todennut. Sotamuistelmina näillä teoksilla lienee arvoa ainakin osallistuneiden jälkipolville.

Dagmar Ruin on yksi viidestä naisesta, joista Anna Lindholm kirjoittaa teoksessaan Ines 1918 (2018, alkuteos Projekt Ines. Fem kvinnor i inbördeskriget 1918, 2015), mitä en muistanut ensin ollenkaan. Jos naisten toiminta ja kohtalot sisällissodassa kiinnostavat, suosittelen tutustumaan Lindholmin teokseen.

*Tiedot Wikipedian artikkeleista ”Pellingin retki” ja ”Väinö Petrelius” sekä Uppslagsverket Finlandin artikkelista ”Frikårer”

Syster [Dagmar Ruin Ramsay]: Till Gröna-bataljonen I, II. Söderström 1919. 243, 304 s.

Dagmar Ruin Boksampo-sivustolla

Kirjailija Wikipediassa

Emilia Hart: Taipumattomat

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Emilia Hartin Taipumattomat osui sattumalta kuunneltavaksi loppukesästä. Teos yllätti myönteisesti, sillä ensinnäkin kirjailija kuljettaa niin varmaotteisesti kolmen eri vuosisadoilla elävän naisen tarinaa rinnakkain, ettei romaania ole uskoa esikoiseksi. Toiseksi teoksen eetos, naisten voimaantuminen ja emansipaatio, vetoaa varmasti jo itsessään ainakin naislukijoihin. Kolmanneksi kasvien, hyönteisten ja lintujen kuvaus on sidottu tarinaan, sillä niin Althalla, Violetilla kuin Katella on vahva yhteys luontoon, mitä he oppivat hyödyntämään monin tavoin.

Emilia Hartin romaanin Taipumattomat kansikuva.

On vuosi 1619 ja Altha on ollut kymmenen vuorokautta tyrmässä ilman ruokaa. Häntä syytetään lapsuudenystävänsä Gracen puolison surmaamisesta noituudella. Ystävysten välit olivat rikkoutuneet vuosia aiemmin, kun Althan äiti Jennet ei ollut kyennyt parantamaan Gracen äitiä. Violetin tarina alkaa vuodesta 1942. Violet elää veljensä ja isänsä kanssa Crows Beckin kylässä kartanossa, jonka ulkopuolelle isä ei häntä päästä. Miksi Graham-veli saa opiskella luonnontieteitä, mutta Violetille on palkattu kotiopettaja? Entä miksi Violetin kysymyksiin äidistä vastataan välttelevästi? Salaa kuultu keskustelu paljastaa Violetille, että hän muistuttaa äitiään paitsi ulkonäöltään myös luonteeltaan, sillä äidissäkin oli ollut ”toismaailmallista” (24–25). Kate asuu miehensä Simonin kanssa kauniissa kerrostaloasunnossa Lontoossa. Kun äärimmäisen kontrolloiva ja väkivaltainen Simon kertoo haluavansa lapsen, ei Katella enää ole vaihtoehtoja.

”Et sinä tuosta nuoremmaksi muutu”, Simon oli sanonut ja hymähtänyt ivallisesti perään: ”Eikä sinulla ole mitään parempaakaan tekemistä.”
Simonin sanat olivat hyytäneet Katen selkäpiitä. Oli asia erikseen, että hän joutui kestämään tätä – kestämään Simonia, kasvoilleen lentävää sylkeä, Simonin käden poltetta ihollaan, loputtomia raakoja öitä.
Mutta että lapsi?
Sitä Kate ei voisi ottaa omalletunnolleen – siihen hän ei suostuisi. (34)

Kate onnistuu pakenemaan isotädiltään eli Violetilta perimäänsä Weyward Cottageen Pohjois-Englantiin. Isä on kuollut liikenneonnettomuudessa Katen ollessa yhdeksän. Kate syyttää tapahtuneesta itseään, sillä hän oli kääntynyt takaisin suojatiellä nähtyään variksen. Tämän seurauksena Kate kieltää kiinnostuksensa luontoon, mutta isotädin talossa yhteys palaa, ja myös Kate löytää oman maagisen voimansa. Altha ja Violet joutuvat kamppailemaan aikansa naisia alistavia käytänteitä vastaan, ja kaikki kolme törmäävät miesten julmuuteen. Vapauden tuo lopulta kunnioitus luontoa kohtaan ja kyky pyytää siltä apua. Mutta voimia voi käyttää myös vahingon tuottamiseen, ja sekä Altha että Violet tekevät virheitä, joita saavat katua syvästi.

Romaanissa usein esiintyvä nimi Weyward on myös romaanin alkukielinen nimi. Teos alkaa Shakespearen Macbethista poimitulla sitaatilla, jossa puhutaan velhosiskoista – englanniksi ”The Weyward Sisters”. Alaviitteessä kerrotaan, että sana weyward (taipumaton, kesytön) korvattiin myöhemmissä versioissa sanalla weird (outo). Tässä osin historiallisessa romaanissa viehätti myös maaginen realismi, josta lopuksi vielä näyte:

Jokin hipaisee hänen jalkaansa, ja hän näkee hämähäkkien kipittävän mustana aaltona lattian poikki. Ikkunasta virtaa sisään lisää lintuja. Ja hyönteisiä: sinihohtoisina sujahtelevia neidonkorentoja, perhosia, joiden siivissä on oranssit silmät. Pikkuruisia, hentoisia päivänkorentoja. Mehiläisiä hurjana, surisevana, kultaisena parvena.
Kate tuntee olallaan jotakin terävää, kynnet pureutuvat hänen lihaansa. Hän nostaa katseensa ja näkee valkojuovaiset sinimustat sulat. Varis. Sama varis, joka on tarkkaillut häntä siitä asti, kun hän saapui. Katen silmät täyttyvät kyynelistä, sillä nyt hän tietää, ettei ole talossa yksin. Altha on siellä hänen kanssaan lattian poikki tanssivissa hämähäkeissä. Violet on siellä päivänkorennoissa, joiden kimalteleva parvi aaltoilee ja kiemurtelee kuin valtava hopeinen käärme. Kaikki muutkin Weywardin naiset aivan ensimmäisestä alkaen ovat siellä. (371–372)

Emilia Hart: Taipumattomat (alkuteos Weyward), suom. Viia Viitanen. WSOY, 2024. 405 s. Äänikirjassa lukijana Karoliina Kudjoi.

Wsoy:n sivuilla on lukunäyte teoksen alusta. Lukujen alkua koristavat kullekin naiselle ominainen laji: Althan lukuja varis, Violetin päivänkorento ja Katen mehiläinen.

Teoksesta myös blogeissa Nostetaan teksti pöydälle ja Kirjakasta

Katalin Miklóssy: Demokratian rappio. Unkarin tiellä tulevaisuuteen?

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Katalin Miklóssy on tuttu kasvo monista ajankohtaisohjelmista, joissa hän on kommentoinut asiantuntijana maailmanpolitiikkaa. Teoksessaan Demokratian rappio. Unkarin tiellä tulevaisuuteen? (2024) hän tarkastelee Unkarin kehitystä Fidesz-puolueen ja sen johtajan Viktor Orbánin kaudella. Kaksisataasivuinen teos on paikoin kylmäävää luettavaa siitä, miten vallan keskittämisessä onnistuttiin, vaikka maasta tuli Euroopan Unionin jäsen vuonna 2004.

Katalin Miklóssyn teoksen Demokratian rappio kansikuva.

Opiskelijoiden liberaalipuolueesta kansalliskonservatiiviseksi

Vuonna 1988 perustettu Fidesz oli alkuun opiskelijoiden liberaalipuolue, joka halusi haastaa kommunistien vallan – vain viisi vuotta myöhemmin puolueesta oli tullut kansalliskonservatiivinen. Fideszin ensimmäistä kautta hallituspuolueena seurasi kahdet tappiolliset vaalit, mutta 2010 puolue nousi jälleen valtaan. Nyt valtakauden jatkuminen varmistettiin rajoittamalla lainsäädännöllä ja median haltuunotolla opposition mahdollisuuksia vaikuttaa: parlamenttikeskustelujen televisiointi lopetettiin, opposition edustajat eivät saa esiintyä julkisrahoitteisessa mediassa eivätkä Orbán ja muut fideszläiset osallistu enää vaalikeskusteluihin. Media on 80 prosenttisesti Fideszin hallussa, joten ei ihme, että median vapautta mittaavassa tilastossa Unkari on vasta sijalla 72. Puolueen mediaimperiumiin säröjä lyö enää internetissä toimiva uutissivusto Telex. Kuvaavaa tilanteelle on, että kylmän sodan aikainen, Yhdysvaltain kongressin rahoittama radiokanava Radio Free Europe on aloittanut uudelleen toimintansa 2020.

Unkarin terveydenhoito on kriisissä ja kansa voi huonosti: 38 % miehistä kuolee ennen eläkkeelle pääsyä ja alkoholismitilastoissa Unkari on ottanut kärkipaikan ohittaen jopa Venäjän. Fidesz jakaa mieluummin kunniamitaleita lääkäreille kuin korottaa palkkoja. Miklóssy kuvaa terveydenhoidon tilaa omista kokemuksistaan. Kun hänen äitinsä joutui sairaalaan 2017, kävivät sukulaiset syöttämässä häntä, ja sairaalaan piti viedä vessapaperia, pyyhkeitä ja saippuaa, mikä oli ”unkarilaisittain ’normaalia’” (54). Sen sijaan normaalia ei enää ollut se, että omaisia pyydettiin viemään sänkyvaatteet kotiin pestäviksi. Isän sairastuessa vuonna 2021 mukana piti olla myös omat lääkkeet. Jos tilanne on Budapestin sairaaloissa tämä, millainen se on muualla maassa? Miklóssy neuvookin matkailijoita joko käyttämään yksityistä terveydenhoitoa tai hankkiutumaan Itävallan puolelle.

Kansallisen identiteetin rakentaminen

Koulutusjärjestelmä on niin ikään valjastettu tukemaan puolueen päämääriä. Koulukirjojen sisältöä ja opettajien luokkatyöskentelyä kontrolloidaan, minkä lisäksi kouluja on siirretty toisen konservatiivisen tahon eli kirkkojen alaisuuteen. Fideszin arvomaailma näkyy erityisesti historian ja kirjallisuuden oppiaineissa.

Nämähän ovat kansallisen identiteetin rakentamisen kannalta avainaloja, joten ne ovat otollisia kohteita ideologiselle indoktrinaatiolle. Menneisyyden valtiollisesti ohjatut tukinnat tavoittelevat kansakunnan muistin yhtenäistämistä ja yhdenmukaistamista siitä, mistä hetkistä tulee olla ylpeitä, ketkä ovat sankareita ja ketkä vihollisia. (40–41)

Kaksi muistitutkimuksen kannalta merkittävää instituutiota, Unkarin kansalliskirjasto ja Kansallisgalleria, saivat siirtyä Budan kuninkaanlinnasta, koska hallitus halusi rakennuksen käyttöönsä. Suomalais-ugrilaisuudestakin on tehty irtiotto: vaikka kieli olisikin tarttunut jossain vaiheessa, unkarilaiset olivat perimältään ”turkinsukuista kansaa, hunnien jälkeläisiä” (119). Välit Suomeen ovat muutenkin viilentyneet oikeusvaltiokiistan vuoksi. Orbán ja Fidesz-puolue toimivat kuten kaikki autoritaariset johtajat eli pyrkivät luomaan kuvan yhtenäisestä historiasta.

Muistin hegemonian tavoittelu saavuttaa määränpäänsä, kun enemmistö uudesta sukupolvesta on sisäistänyt uuden ajattelutavan ja jossa toisentyyppisiin menneisyystulkintoihin suhtaudutaan epätosina tai epärelevantteina. Siinä vaiheessa kansainvälisillä vaikutteilla on enää vain rajatut mahdollisuudet. (122)

Viimeisessä luvussa Miklóssy tarjoaa viisi mahdollista tulevaisuuden skenaariota, joista yksikään ei ole kovin valoisa. Vaikka Orbán ja Fidesz menettäisivät valta-asemansa, tulee demokratian palauttaminen olemaan vaikeaa: Voidaanko kaikki puolueen valtaa keskittäneet lakimuutokset korjata? Miten palauttaa median vapaus ilman epädemokraattisia keinoja? Demokratian rappio on tärkeä muistutus siitä, että demokratian säilyminen ei ole itsestäänselvyys.

Katalin Miklóssy: Demokratian rappio. Unkarin tiellä tulevaisuuteen. Tammi 2024. 239 s.

Arvio Helsingin Sanomissa, kirj. Mari Manninen

Arvio Suomen Kuvalehdessä, kirj. Oskari Onninen

Arvio Demokraatti.fi:n sivuilla, kirj. Ville Jalovaara

Marjo Ahlsten: Naiskaarti 1918

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Marjo Ahlsten jatkaa sisällissodan surmien selvittämistä uusimmassa Valkeakosken naiskaartia käsittelevässä tietokirjassaan. Aiemmat teokset Hennalan naismurhat 1918 (2018) ja Teloitusjonossa. Hennalan miesvankien kohtalot 1918–1919 (2019) on julkaistu Marjo Liukkosen nimellä (arvioni Hennalan naismurhista 20.4.2018). Naiskaartilaisten kohtaloiden rinnalla Ahlsten kuljettaa omaa tarinaansa parantumatonta syöpää sairastavana. Erikoinen ratkaisu toimii mielestäni yllättävän hyvin. Tieto tulehduksellisesta, laajalle levinneestä syövästä, jossa keskimääräinen elinajanodotus on kolme vuotta, antaa kimmokkeen käyttää jäljellä oleva aika ”erään tärkeän palan etsimiseen suomalaiseen naishistoriaan” (9).

Marjo Ahlstenin teoksen Naiskaarti 1918 kansikuva.

Nuoret naiset aseissa

Naiskomppanian palkkaluettelojen avulla Ahlsten pystyy nimeämään naiskaartiin kuuluneet viisikymmentäviisi naista. Naiskaartilaiset olivat pääsääntöisesti naimattomia nuoria naisia, niin myös Valkeakoskella, jossa kolme neljästä oli alle kahdenkymmenen. ”Enemmistö naiskaartiin liittyvistä naisista on ollut AB Walkiakosken työntekijöitä, jotka ovat tottuneet saamaan omaa rahaa ja luottamaan joukkovoimaan lakkojen yhteydessä” (26), kirjoittaa Ahlsten. Näistä naisista 29 toimi paperinlajittelijoina. Kun sodan alkaminen pysäytti paperitehtaan toiminnan, monet liittyivät punakaartiin, josta sai palkan lisäksi ateriat ja vaatteet. Lupauksista huolimatta naiset harvoin saivat 15 markkaa päivässä kuten miehet. Valkeakosken naiskomppanian erikoisuus oli konekivääriosasto eli ”kuularuiskulikat”; nuorin näistä kuudesta naisesta oli Hilja Lassila, joka täytti kuusitoista vasta helmikuussa 1918.

Mitä Hauholla tapahtui vappuaamuna 1918?

Teoksen lopussa on luettelo, jossa on komppanian kaikki jäsenet ja heidän syntymä- ja kuolinaikansa – vain kolmentoista kohdalla on merkintä ”Jäi henkiin 1918”. Osa naisista kuoli taisteluissa, osa vankileirillä nälkään tai tauteihin ja osa teloitettiin. Kahdenkymmenenviiden naisen kohdalla, myös edellä mainitun Hilja Lassilan, on kuolinaika ja -paikka sarakkeessa merkintä ”1.5.1918 Hauho”. Valkeakosken naiskomppania oli osallistunut 28.–29. huhtikuuta Syrjäntaan taisteluun, josta poikkeuksellisen teki se, että punaiset torjuivat saksalaiset. Näin punaisten joukot ja heitä seuraavat pakolaiset pääsivät jatkamaan marssiaan kohti Lahtea. Onni kuitenkin kääntyi. Saksalaiset hyökkäävät uudestaan ja nyt vangeiksi jäävät myös naiskaartilaiset.

Tuntia myöhemmin saksalaiset lähtevät kohti Hämeenlinnaa ja luovuttavat vankinsa suomalaiselle Södermanin pataljoonalle. – – Saksalaiset vievät kuitenkin miehet, haavoittuneet ja sairaanhoitajat mukanaan Hämeenlinnaan, missä heidät jätetään leirille. (130)

Miksi naisia ei viedä Hämeenlinnaan vaan luovutetaan kesken matkan valkoisille? Ahlsten näkee surmien pohjimmaisena syynä naisvihan ja naisten alisteisen aseman yhteiskunnassa. Toukokuun 1. päivän vastaisen yön naiset viettävät ladossa. Aamulla heidät kuljetetaan Siikaistenkorven suolle, jonne heidät teloitetaan ja haudataan. Ahlsten ei pidä todennäköisenä, että naiset raiskattiin ennen teloitusta, vaikka Vilho Siivola kertoo asiasta muistelmaromaanissaan Myllykylästä maailmalle (1975). Teloitetuista naisista tunnetuin kuvaus lienee Anneli Kannon romaanissa Veriruusut (2008). Kanto on pitänyt raiskauksia todennäköisenä syynä teloituksille. Ahlsten puolestaan perustelee näkemystään sillä, että naisten kanssa vangittuna ollut Hugo Kaloranta (Karlsson) kertoo, ettei ”kukaan osannut aavistaa” (138), mitä aamulla tapahtuisi. Jos naiset olisi raiskattu, olisivat he aavistaneet kohtalonsa ja kertoneet Kalorannalle.

Hauholla surmataan kaksikymmentäviisi Valkeakosken naiskaartin jäsentä ja kaksi huoltojoukkoihin kuuluvaa naista. Ahlsten viittaa kyseisessä luvussa Eräsen 1974 julkaistuun tutkimukseen, jota ei kuitenkaan löydy lähdeluettelosta. Kyseessä on Mikko Eräsen teos Punaisen esiliinan tarinat: työväenliikkeen rivijäsenet kertovat, jonka yksi luku on nimeltään ”Valkeakosken naiskomppanian viime vaiheita”. Punaisista naisista ja naiskaarteista on kirjoitettu niin tutkimuksia, tietokirjoja kuin romaaneja. Valkeakosken naiskaartista erikseen ei ole paljon materiaalia. Ahlsten mainitsee yhtenä tärkeänä lähteenä Virpi Anttosen pro-gradu-tutkielman Valkeakosken naiskaarti Suomen sisällissodassa 1918 (2009). Tutkielmaa ei ole painettu, mutta se on kaikkien luettavissa Tampereen yliopiston julkaisuarkiston kautta, minkä olisi voinut tuoda lähteissä esiin – julkaisulla on tätä kirjoittaessa hurjat yli 6000 latausta.

Teoksesta olisi voinut poimia muitakin esimerkkejä naisten kohtaloista rintamalla ja ”luurankotehtaalla” eli Hennalan vankileirillä. Naiskaarti 1918 on tärkeä lisä naisten kokemuksia sisällissodassa koskevaan tutkimukseen. Toivottavasti Marjo Ahlstenin toive neljännestä kirjasta toteutuu.

Marjo Ahlsten: Naiskaarti 1918. Into, 2024. 199 s. + kuvaliite 8 s.

Kiinnostavatko punaisten naisten kohtalot? Tässä Joki-verkkokirjastoon tehty lista, jossa niin fiktiota kuin faktaa punaisista naisista. Jos et ole lukenut yhtään sisällissotaromaania, niin lue ainakin nämä: Anneli Kannon Veriruusut (2008) ja Heidi Könkään Sandra (2017).

Teoksesta myös:

Kulttuuriykkönen, Yle Areena 20.6.2024. Keskustelijoina Marjo Ahlsten ja sarjakuvaneuvos ja Kansan Arkiston tutkija Reetta Laitinen. Toimittajana Pauliina Grym.

Kirsin kirjanurkka

Kirjailijan haastattelu Omalähiö-lehdessä 2.8.2024, kirj. Petri Görman

Varpu Anttosen tutkielma Valkeakosken naiskaarti Suomen sisällissodassa 1918

Anna Sirola: Vakaumuksensa puolesta. Vuoden 1918 punaisten muistomerkit

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Anna Sirolalta on ilmestynyt neljäs sisällissodan muistomerkkejä käsittelevä teos. Kaksi ensimmäistä teosta kuvasivat valkoisten ja kolmas saksalaisten Suomessa olevia muistomerkkejä. Nyt ovat vuorossa punaisten muistomerkit. Suurin osa yli neljäsataasivuisesta teoksesta kertoo yksittäisten paikkakuntien muisto- ja hautamerkeistä kuvin ja tekstein. Teoksessa esitellään noin 350 muistomerkkiä, minkä lisäksi on nostettu erikseen esiin 2000-luvulla pystytetyt yhteiset muistomerkit.

Anna Sirolan teoksen Vakaumuksensa puolesta kannessa punaisten muistomerkki Tampereen Kalevankankaalta.

Teoksen alussa luodaan yleiskatsaus aiheeseen ja kerrotaan tutkimukseen liittyvistä ongelmista, kuten ajoitustietojen löytämisestä – varmimmaksi lähteeksi osoittautuivat sanomalehtien uutiset muistomerkkien paljastamisesta. Valkoisten ja punaisten mahdollisuudet muistaa vainajiaan poikkesivat huomattavasti toisistaan. Siinä missä voittajat pystyttivät muistomerkkejä heti sodan päätyttyä ja järjestivät yleisiä muistotilaisuuksia, oli hävinneiltä julkinen muistaminen kielletty. Toisen maailmansodan jälkeen vaihtunut poliittinen suuntaus näkyy selvästi paljastustilaisuuksien järjestämisessä: kun 1920-luvulla oli kuusi tilaisuutta ja 1930-luvulla yksi, oli niitä 1940-luvulla peräti satakaksitoista (niistä 223 muistomerkistä, joiden paljastuspäivän tekijä on pystynyt selvittämään). Muistomerkin pystyttämisestä ei aina edes haluttu kertoa julkisesti, jotta merkki säilyisi eikä joutuisi ilkivallan kohteeksi; esimerkiksi Varkaudessa kolmemetrinen graniittinen muistomerkki varastettiin ja upotettiin järveen. Muistamista hankaloitettiin myös virallisin keinoin, esimerkiksi seurakunta saattoi vedota omiin ohjeistuksiinsa. Niin ikään lapuanliikkeen aikana punaisten hautoja ja muistomerkkejä häväistiin.

Materiaalina oli aluksi puu tai luonnonkivi ja myöhemmin graniitti: yli kaksisataa muistomerkkiä on tehty – aatteen mukaisesti – punaisesta graniitista. Hautamuistomerkeissä on harvoin nimiä tai haudattujen lukumäärää, koska kyse oli usein joukkohaudoista. Paikkakuntakohtaisissa tiedoissa on kerrottu paikkakunnalla kirjolla olleiden ja siellä kuolleiden punaisten lukumäärä. Muistomerkistä kerrotaan mahdollisuuksien mukaan, kenen toimesta hanke on laitettu alulle, patsaan suunnittelija ja tekijä. Muistomerkin sijainti on annettu sekä osoitteena että koordinaatteina. Yksi vanhimmista säilyneistä muistomerkeistä sijaitsee Turun hautausmaalla. Joukkohaudalle vappuna 1921 saapunut työväki näki ihmeekseen paikalla kiven, jota siellä ei ollut aiemmin ollut. Hankkeesta vastanneet Turun Järjestönuoret olivat kuljettaneet muistomerkin salaa yöllä paikalleen. Sirola lainaa Suomen Sosialidemokraatin Sasu Punasta, joka sai tempusta aiheen pakinaansa: ”Pienet pojan ja tytön naskalit, järjestönuoret, ovat yön synkässä hiljaisuudessa hilanneet kolmatta metriä korkean, punaisesta graniitista tehdyn hautapatsaan punakaartilaisten veljeshaudalle.” (323) Tämäkään muistomerkki ei saanut olla täysin rauhassa, sillä poliisi poistatti kolme neljästä tekstilaatasta ja huipulle kiinnitetyn peltisen punalipun.

Kaksi esimerkkiä muistomerkeistä Anna Sirolan teoksesta Vakaumuksensa puolesta.
Turun hautausmaalla on yksi vanhimmista säilyneistä muistomerkeistä (osa sivusta 322). Vieressä yksi uusimmista, sisällissodan satavuotismuistovuonna 2018 Vihtiin pystytetty Sovinnon ja toivon muistomerkki (osa sivusta 368).

Sirola on tehnyt valtavan työn kootessaan tiedot muistomerkeistä valokuvineen. Lukijan tehtävää helpottaa lopussa oleva paikkakuntahakemisto sivunumeroineen. Teksti on tarkoin viitoitettu (viitteitä on noin kaksikymmentä sivua), tosin jonkin verran viitteinä on käytetty pelkkää verkkosivun osoitetta sivuston nimen tai tekijän sijaan. Näyttävä teos kertoo sisällissodan muistokulttuurista yhdestä rajatusta näkökulmasta. Teos toimii selailtavana kuvateoksena mutta myös tietokirjana ja matkaoppaana sisällissodan muistamisesta kiinnostuneille.

Anna Sirola: Vakaumuksensa puolesta. Vuoden 1918 punaisten muistomerkit. Väyläkirjat, 2024. 415 s.

Helena Westermarck: Vägvisare

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Helena Westermarck tunnetaan paremmin taidemaalarina, mutta hän oli myös kirjailija. Hänen tuotantoaan ei ole suomennettu, joten se lienee jokseenkin tuntematonta suomenkieliselle ja ehkä myös ruotsinkieliselle yleisölle. Oli lähes pakko tarttua aiheeseen, koska törmäsin vastikään Westermarckia nimenomaan kirjallisuuden näkökulmasta esittelevään teokseen. Edellisessä postauksessa esittelemässäni Anne Helttusen ja Annamari Sauren naiskirjailijoista kertovassa teoksessa Kynällä raivattu reitti mainitaan yhtenä Westermarckin teoksista Vägvisare (1922), josta ntamo on julkaissut näköispainoksen 2017. Kun vielä Kirjasampo tiesi kertoa, että teos sijoittuu Uudenmaan saaristoon ja sisällissodan aikaan, se nousi ilman muuta lukulistalleni.

Kuvassa Helena Westermarck lukemassa.
Helena Westermarck (1857–1938). Kuva: Atelier Nyblin, 1904 (Finna.fi).

Vägvisare kuvaa syrjäisellä saarella asuvan perheen vaiheita ennen sisällissotaa ja sen aikana. Kuusi vuotta Amerikassa kotiapulaisena työskennellyt Elin Karlsson palaa kotiin. Edla-äiti on kaivannut tytärtään ja iloitsee tämän paluusta samoin kuin kymmenen vuotta nuorempi sisar Karin. Isää kutsutaan usein kotisaareen viittaavalla nimellä Bergöaren, ja hänen kerrotaan olevan komea, olemukseltaan vaikuttava mies, joka hallitsee itsevaltiaana saarellaan: ” I den värld, där Bergöaren levde, var han oinskränkt härskare.” (172) Siinä missä Elin kuvataan isänsä kaltaiseksi niin ulkonäöltään kuin luonteeltaan, on Karin ruumiiltaan heikko lukutoukka, mutta silti isän lempilapsi. Karin näkee välillä ennenäkyjä, jotka ovat osoittautuneet paikkansapitäviksi. Vanhin veli Gunnar on jo naimisissa ja asuu muualla.

Elin nauttii kotona olosta ja askareista, mutta ennen pitkään toinen toisensa kaltaisina toistuvat päivät alkavat ahdistaa, ja etenkin pitkä talvi eristyksissä muusta maailmasta saa hänet kaipaamaan takaisin Amerikkaan. Elin myös kyllästyy siihen, että kaikki katsovat asiakseen kehottaa häntä pysymään kotona.

Symaskinen surrar….. Dagarna skrida fram, den ena fullkomligt lik den andra. Elin börjar finna dem allt längre och enformigare. Liksom förr, då hon kom hem från skolan, där hon glidit bort från den hemlighetsfulla värld, i vilken modern kände sig hemmastad, ha åren i Amerika gjort henne främmande för livet i det gamla hemmet — där ingenting händer, där allt står stilla. (53)

Vuoden 1917 levottomuuksia, sosialismin vahvistumista ja agitaattorien puheita ja kirjoituksia kuvataan aiheesta käytyjen keskustelujen kautta. Kirkonkylällä pidetyssä juhlassa kunnallisneuvos, kihlakunnantuomari ja muut silmäätekevät ruotivat opettajana toimivan Axel Widingin pitämää puhetta. Teoksessa naiset edustavat järkeä, ja yksi tällainen viisas naishahmo on rouva Bengtson, Widingin täti, joka väittelee sisarenpoikansa kanssa tämän kirjoituksista, vaikka on itsekin toiminut tasa-arvoisemman yhteiskunnan puolesta. Karlsson tuntee Widingin sortokauden ajalta, jolloin he salakuljettivat kiellettyjä lehtiä ja kirjoituksia, mutta hän ei ole lukenut Widingin artikkeleita ja on käsittänyt tämän poliittisen suunnan väärin. Niinpä kun Widing tulee pyytämään saariston parhaiten tuntevaa Karlssonia tiennäyttäjäksi joukolle miehiä, tämä lupautuu empimättä mukaan. Karlsson kuuntelee vain puolella korvalla Widingin vuodatusta, sillä hän tuntee saavansa mahdollisuuden toteuttaa nuoruuden haaveensa päästessään ajamaan vihaamansa venäläiset maasta. Tavallisesti niin mukautuvainen Edla vastustaa lähtöä, mikä suututtaa Karlssonin. Lähtiessään hän kuitenkin kääntyy nyökkäämään hyvästit tupaan jääville mitään ymmärtämättömille naisille.

Han vart så vred vid denna oväntade motsägelse att han gick mot dörren utan ett ord till avsked. Men på tröskeln vände han sig likväl om och nickade ett hastigt farväl inåt stugan. Det var för honom ett högtidligt ögonblick, då han drog ut till livets stora äventyr — och de därinne voro ju ändå bara svaga kvinnor, som ingenting begrepo. (181)

Hetken kuluttua hiljaisuuden rikkoo Karinin hillitön huuto.

Westermarck oli naisasianainen ja kannatti yhteiskunnallisia uudistuksia, mutta sisällissodan syttyminen oli hänelle järkytys ja sai hänet monen älymystöön kuuluvan tavoin tuomitsemaan punaiset. Romaanissa Vägvisare, joka muuten jäi hänen viimeiseksi kaunokirjalliseksi työkseen, Westermarck katsoo asioita valkoisten näkökulmasta. Westermarckin kirjallista tuotantoa tarkastelleen Arne Toftegaard Pedersenin (2016) mukaan romaani on nimeään myöten ironinen. Ironia kohdistuu nimenomaan miehiin, joita voisi anakronistisesti kutsua miesselittäjiksi. Teoksen huumori nousee keskusteluista, joissa naisten ja miesten erilaiset näkökannat törmäävät.

Vägvisare oli ensimmäinen romaani, jonka luin Westermarckilta. Pidin kirjasta enemmän kuin osasin odottaa (mikä tietysti kertoo enemmän minusta kuin kirjailijasta!). Teos on sujuvasti kirjoitettu ja suhteellisen helppolukuista kieltä. Henkilöhahmot ovat onnistuneita ja ajankuva kiinnostava, mutta valitettavasti Westermarck on jälleen yksi niitä suomenruotsalaisia kirjailijoita, jota ei ole suomennettu. Teos on luettavissa Doria.fi-palvelussa.

Helena Westermarck: Vägvisare. Söderströms & C:o 1922, (ntamo 2017). 221 s.

Naisten ääni -sivuston esittely Helena Westermarckista

Kirjailija ja teokset Kirjasammossa

Arne Toftegaard Pedersen: Helena Westermarck: intellektets idoga arbetare, 2016

Tutkimuksia, artikkeleita, tietokirjoja, kuvia ym. Helena Westermarckiin liittyen Finna.fi:ssä

Anne Helttunen & Annamari Saure: Kynällä raivattu reitti. Suomalaisia kirjailijanaisia

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Naisten historiaa on viime vuosina nostettu esiin useissa tietokirjoissa. Anne Helttusen ja Annamari Sauren Kynällä raivattu reitti (2024) esittelee 35 naiskirjailijaa 1600-luvulta viime vuosisadan puoliväliin. Mukana on tuttujen nimien (esimerkiksi Fredrika Runeberg, Saima Harmaja) ohella useita vähemmän tunnettuja kirjailijoita. Yhteistä on se, että he kaikki kirjoittivat kaunokirjallisuutta: runoja, novelleja ja romaaneja. Johdantoon on koottu vähän tilastotietoa valitusta joukosta: seitsemällätoista naisella oli muitakin opintoja kuin alkeiskoulu, yhdellätoista oli opettajatausta, yhdeksäntoista oli naimissa ja naimattomista ainakin kaksi eli parisuhteessa naisen kanssa.

Kansikuva Anne Helttusen & Annamari Sauren teoksesta Kynällä raivattu reitti.

Tekstien pituus vaihtelee kymmenen sivun molemmin puolin. Jokaisen esittelyn jälkeen on teosluettelo ja Lähteillä-osio, jossa tekijät avaavat, millaisten lähteiden kautta he ovat sukeltaneet kirjailijan elämään ja teoksiin. Erityisen kiitoksen ansaitsee se, että lukijaa innostetaan tutustamaan itse teoksiin kertomalla niiden saatavuudesta, sillä varsinkaan vanhempia kirjoja on turha etsiä kirjaston hyllystä. Onneksi monet löytyvät digitoituina Kansalliskirjaston julkaisuarkisto Doriasta, josta kirjan voi ladata vaikka omalle koneelle (ks. myös Projekti Lönnrot ja Projekti Gutenberg).

Usein esiin nousee tekijöiden henkilökohtainen suhde kirjailijan tuotantoon: isosiskon hyllystä löytyneet Rebekka Räsäsen nuortenkirjat, samastuminen Saima Harmajan runoihin ja innostus päiväkirjan kirjoittamiseen tai Tulenkantajien sytyttävä vaikutus. Tarkemmat lukukohtaiset lähteet ovat teoksen lopussa samoin kuin henkilöhakemisto. Tekstin joukossa on useita tietolaatikoita, jotka syventävät ajankohtaan liittyviä aiheita. Fredrika Wilhelmina Carstensin yhteydessä kerrotaan köynnösvertauksesta, joka esiintyy paitsi Carstensin kirjeromaanissa Murgrönan (1840, suom. Muratti 2007) myös muissa 1800-luvun romaaneissa. Naisen ajateltiin turvaavan mieheen kuin hauras muratti, joka kietoutuu suojaa hakien vahvan tammen ympärille. Alli Nissisen yhteydessä kerrotaan Marttaliitosta, jonka perustajäsen hän oli. Elsa Heporauta oli monessa mukana, ja hänen yhteydessään kerrotaankin ensimmäisistä tieteiskirjallisuutta kirjoittaneista naisista, kansanopistoista ja Kalevala korusta.

Kuvakoosteessa 1900-luvun alkupuolen kirjailijoita.
Viikonloppuna 5.–7.7.2024 vietettiin jälleen Wanhan voiman päiviä; tapahtuma vetää Oulaisiin joka kesä tuhansittain ulkopaikkakuntalaisia (kävijämäärä liikkuu 15 000–20 000 välillä). Alueelle siirretyn Käpylän koulun yläkerrassa on koulumuseo, josta löytyi tämä kuvakooste. Näistä kymmenestä naiskirjailijasta kuusi on esitelty Kynällä raivattu reitti -teoksessa.

Teoksesta löytyy siis paljon hyvää, mutta sivumäärä (esittelyjen osuus on noin 450 sivua) on väistämättä pakottanut karsimaan sisältöä. Maila Talvion esittelyssä havahduin ihmettelemään, miksi kirjailijan tiiviit yhteydet kansallissosialistiseen Saksaan kuitataan vain maininnalla 1930-luvulla tehdyistä luentomatkoista (samaan kiinnitti huomiota Suvi Ahola arviossaan Helsingin Sanomissa 18.3.2024). Ovatko tekijät halunneet esittää kirjailijat mahdollisimman myönteisessä valossa? Kieltämättä havainto sai miettimään, mitä muuta on jätetty ”rivien välistä” luettavaksi. Teosta on moitittu myös siitä, että sekä kustantaja että tekijät puhuvat tutkimuksesta, vaikka kyse on aiempiin tutkimuksiin perustuvasta tietokirjasta (keskustelusta lisää Kritiikin uutisissa). Joissakin arvioissa on myös pidetty turhana Minna Canthin ja muiden tunnettujen kirjailijoiden mukaan ottamista. Itse näen heidät eräänlaisina solmukohtina, jotka auttavat asemoimaan oudommat nimet kirjallisuuden kartalle. Mainittakoon esimerkkinä, että ennen ja jälkeen Canthin esitellyt Theodolinda Hahnsson ja Hanna Ongelin saavat enemmän tilaa kuin Canth. Toki henkilögalleria olisi voinut olla täysin erilainen, mutta kyse on tekijöiden subjektiivisista valinnoista. Tämä heille sallittakoon, vaikka onkin myönnettävä, että petyin suuresti, kun Sigrid Backman ei ollut esiteltyjen joukossa. Backman kirjoitti sisällissotaromaaneissaan Ålandsjungfrun (1919) ja Familjen Brinks öden (1922) ymmärtävästi ja myötätuntoisesti hävinneistä punaisista nousten näin F. E. Sillanpään ja Runar Schildtin rinnalle. Lisäksi häntä on kiitetty itsenäisistä naishahmoista.

Kaiken kaikkiaan teos on hyvä kokonaisuus, joka esittelee monia kiinnostavia kirjailijakohtaloita ja houkuttelee tutustumaan syvemmin heidän elämänvaiheisiinsa ja tuotantoonsa. Lainasin kirjan kirjastosta, mutta koska löysin teoksesta muutamia uusia nimiä sisällissodasta kirjoittaneiden listaani ja koko liudan lähteitä, tämä kirja tulee hankittua itselle joko e-kirjana tai fyysisenä kappaleena.

Anne Helttunen & Annamari Saure: Kynällä raivattu reitti. Suomalaisia kirjailijanaisia. SKS kirjat, 2024. 491 s.

Teoksesta myös:

Kiiltomadon sivuilla (kirj. Marissa Mehr) ja Tuijata. Kulttuuripohdintoja-blogissa

Suvi Aholan arvio Helsingin Sanomissa

Silvia Hosseinin arvio Suomen Kuvalehdessä

Keskustelua teoksesta Kritiikin uutisissa maaliskuussa 2024 (osallistujina Kati Launis ja Jasmine Westerlund sekä teoksen tekijät)

Glendy Vanderah: Missä metsä kohtaa tähdet / Valoa lehtien lomasta

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Kesäisin monet vaihtavat työhön ja opiskeluun liittyvät kirjat kevyempään lukemiseen. Viime viikolla vietettiinkin jälleen perinteistä dekkariviikkoa blogeissa; koonnin vinkatuista dekkareista löydät Kirsin kirjanurkasta. Tässä kuitenkin vinkki Glendy Vanderahin kahdesta teoksesta, joita voi hyvällä syyllä kutsua lukuromaaneiksi. Teokset sopivat loistavasti kesälukemiseksi, jos etsit koukuttavaa tarinaa, johon uppoutua. Kuuntelin molemmat äänikirjoina (lukijana erinomainen Sanna Majuri). Epäilen olisinko tarttunut kirjoihin muuten ollenkaan, sillä sen verran paksuja molemmat ovat (561 ja 391 sivua), tosin ainakin romaanissa Valoa lehtien lomassa, jonka lainasin kirjastosta tätä juttua varten, teksti on aseteltu lähestyttävän ilmavasti.

Glendy Vanderahin kahden romaanin kansikuvat.

Missä metsä kohtaa tähdet (2023)

Kenties tyttö oli vaihdokas. Hän oli miltei näkymätön, hänen kalpeat kasvonsa, hupparinsa ja housunsa sulautuivat hänen takanaan olevaan hämärään metsään. Hän oli paljasjaloin. Hän seisoi liikkumatta, toinen käsivarsi hikkoripuun rungon ympärillä, eikä hän hievahtanutkaan, kun auto pääsi ratisevan soratien loppuun ja pysähtyi muutaman metrin päähän.

Väitöskirjatutkimusta indigokardinaalien pesinnästä tekevä Joanna on vuokrannut mökin Illinoisin maaseudulta. Jon pihalle ilmestyy tyttö, joka kertoo tulevansa Tuulimyllygalaksista, joka sijaitsee Ison karhun tähdistössä – nimekseenkin hän kertoo Ursa. Tyttö on mustelmilla, ja Jo ottaa yhteyttä poliisiin, mutta tyttö katoaa metsään. Lopulta Jo päätyy huolehtimaan Ursasta samalla kun yrittää naapurissa asuvan Gaben kanssa ottaa selville, mistä tyttö on karannut. Pihalle eksyvä koiranpentu, jota kukaan ei kaipaa, saa tytöltä nimekseen Ursa minor eli Pikku karhu. Koira saa tarinassa myöhemmin suuren roolin. Vaikka Jon ja Gaben rakastuminen oli ennalta-arvattava, oli romaanissa aivan riittävästi yllätyksiä.

Valoa lehtien lomasta (2024)

Ellis on kaksostensa Jasperin ja Riverin sekä Viola-vauvan kanssa ulkoilemassa, mutta hänen ajatuksensa ovat miehensä Jonahin petoksessa. Kaaos auton takapenkillä saa Ellisin unohtamaan hetkeksi Violan silmistään, ja tämä katoaa. Syyllisyys saa Ellisin elämän suistumaan raiteiltaan; hän alkaa käyttää huumeita ja jättää perheensä. Jonkinlainen mielenrauha löytyy lopulta pitkällä vaelluksella, jossa seurana kulkevat säkeet Walt Whitmanin runosta ”Laulu avoimesta tiestä”. Ellisin tarinan kanssa vuorottelevat Korpin tyttärestä eli Ravenista kertovat luvut. Raven asuu syrjäisessä talossa maan henkiä palvovan äitinsä kanssa. Välillä äiti katoaa henkien maailmaan, ja Ravenin on huolehdittava itsestään ja joskus myös äidistään.

Raven pohti aina mitä äiti näki silloin, kun tämän silmät tuijottivat. Se liittyi jotenkin maan henkiin. Raven pelkäsi, että jonain päivänä henget veisivät äidin liian kauas niiden maailmaan. Ne haluaisivat äitiä yhä enemmän, kun äiti tutustuisi niihin paremmin.
Raven vietti päivän pitämällä äidin ihmisten maailmassa. Hän jutteli äidille, toi tälle vettä ja ruokaa, vei tämän käymään vessassa. (158)

Ei liene suuri juonenpaljastus, että Raven on Ellisin kadonnut tytär. Äiti yrittää pitää Ravenin erossa muista lapsista, mutta kun Raven tutustuu naapurissa asuvaan Jackiin ja tämän ystäviin, alkaa hän vaatia pääsyä kouluun, mikä avaa Ravenille uuden maailman.

Rikkinäisiä henkilöhahmoja

Teokset ovat koukuttavia ihmissuhdedraamoja. Yhteistä on esimerkiksi epätäydelliset henkilöhahmot: Jo on toipumassa rintasyövästä, Gabe kärsii masennuksesta ja Ellis huumeriippuvuudesta – myös Jonahilla on oma salaisuutensa, vaikka hän alussa vaikuttaakin vastenmieliseltä tyypiltä. Tarinoiden puolivälissä henkilöt joutuvat vaaraan ja kohtaukset ovat kuin parhaastakin trilleristä. Glendy Vanderah on lintuihin erikoistunut biologi, ja luonto onkin suuressa roolissa molemmissa teoksissa; tekijän asiantuntemus näkyy muun muassa romaanin Missä metsä kohtaa tähdet kuvauksissa lintujen pesinnästä.

Kiinnostavia henkilöhahmoja, hiukan jännitystä, hieman huumoria ja vetävä tarina – mitä muuta kesäkirjalta voi toivoa?

Glendy Vanderah: Missä metsä kohtaa tähdet. Suom. Virpi Kuusela. Saga Egmont, 2023. 391 s.

Glendy Vanderah: Valoa lehtien lomasta. Suom. Virpi Kuusela. Saga Egmont, 2024. 561 s.

Teokset Saga Egmontin sivuilla.

Glendy Vanderahin sivut.

Arvio Missä metsä kohtaa tähdet -teoksesta Seinäjoen kirjaston blogissa ja Anun ihmeelliset matkat -blogissa.

« Vanhemmat artikkelit Uudemmat artikkelit »