Tänä keväänä on tullut luettua monta upeaa sarjakuvateosta. Näihin kuuluu ehdottomasti myös oululaisen Emilia Laatikaisen Ei ois susta uskonu – tosin ”löysin” teoksen vasta, kun se palkittiin Sarjakuva-Finlandialla. Voittajan valitsi kuudenkymmenenkolmen sarjakuvateoksen joukosta kirjailija, toimittaja Roman Schatz. Laatikainen kuvaa sarjakuvan keinoin alkoholiriippuvuuttaan ja siitä selviytymistään. Schatz luonnehtiikin teosta rohkeaksi ja riipaisevaksi ja pitää erityisenä ansiona sen tarjoamaa vertaistukea muille päihdeongelmien kanssa taisteleville (ks. HS 22.3.2024). Schatzin arvioon on helppo yhtyä, ja teos onkin omistettu ”Jokaiselle vielä kärsivälle addiktille”.
”Käyn hakee vielä yhen ja lähen sit kotiin.” ”En aio juoda huomenna.” Nämä ja kymmenet muut lupaukset päättyvät usein kahdenkymmen oluen tai useamman viinipullon juomiseen. Välillä Emilia sanoo voivansa halutessaan lopettaa juomisen, välillä ettei hän pysty olemaan juomatta. Päätökset olla juomatta kaatuvat kerta toisensa jälkeen.
Sivu 61. Päätökset tehdä jotain muuta kivaa juomisen sijaan eivät pidä.
Niin tyttöystävä kuin vanhemmat yrittävät saada Emilialle pitkäkestoisempaa apua, eikä vain toistuvia käyntejä katkolla. Lopulta alkaa pari kuukautta kestävä kuntoutusjakso, joka on kuvattu yksityiskohtaisen tarkasti. Vaihtelevat tunteet – ahdistus, levottomuus, turhautuminen, syyllisyys ja häpeä – saavat Emilian kysymään, ”[m]itä mä teen kaikille mun tunteille?” Yksi ryhmäistunnoissa purettava tehtävä on oman elämäntarinan kirjoittaminen niin, että se tuo esiin päihteidenkäytön. Tämä tarina kerrotaan myös lukijalle ikään kuin kuntoutusjakson sisäkertomuksena. Emilia harrastaa yleisurheilua, mutta joutuu kiusatuksi. Nilkan murtuminen lopettaa urheiluharrastuksen, kun Emilia on seitsemäntoista, ja silloin hän myös juo ensimmäistä kertaa: ”Kokeilin pikkuhiljaa juoda enemmän. Romantisoin juomista, addiktioita, taiteilijaelämää ja syömishäiriöitä blogissa.” (91) Alkoholismista kärsivät aina myös läheiset, mikä paljastuu Emilialle viimeistään läheiskohtaamisessa: vanhemmat ovat tunteneet pelkoa ja huolta mutta myös häpeää, ja sisarukset ovat jääneet omine ongelmineen Emilian varjoon.
Kansia lukuun ottamatta teos on mustavalkoinen, mikä korostaa vakavaa aihetta. Piirrosjälki on selkeää, teksti- ja kuvakoko vaihtelevat suuresti; esimerkiksi osa kuntoutuksessa vietetyistä päivistä eri aiheineen ja pohdintoineen on tiivistetty yhteen ruutuun, joka on täynnä piirroksia ja tekstiä. Teoksen nimi Ei ois susta uskonu viittaa niihin vähätteleviin ja epäuskoisiin kommentteihin, joita Emilia sai tilanteestaan.
Sivut 84 ja 146. Vasemmalla keskellä kuvaus 12. päivästä kuntoutuksessa. Oikealla Emilia purkaa puhelimessa turhautumistaan siitä, että joidenkin mielestä hänen olemuksensa ei kerro alkoholismista.
Emilian tunteet ja pohdinnat alkoholista ja riippuvuudesta, siitä miten kuntoutuksen jälkeen ”addiktio kuiskailee” ottamaan pari kaljaa antavat tarttumapintaa kaikille, jotka kamppailevat omien riippuvuuksiensa kanssa. Tekijä toteaakin lopussa: ”Minä en voi enkä halua neuvoa ketään. Ainoa keino, jolla voin yrittää auttaa muita, on jakaa oma kokemukseni. Näin minä selvisin.” (174) Tämän sarjakuvateoksen toivoisi löytyvän jokaisesta koulusta ja jokaisesta kirjastosta.
Emilia Laatikainen on sarjakuvataiteilija ja kuvataiteen opettaja. Katso ihastuttavat ja rohkaisevat lintuaiheiset piirrokset taiteilijan sivuilta.
Emilia Laatikainen: Ei ois susta uskonu. Suuri Kurpitsa, 2023, 2. painos 2024. 176 s.
Nainen, elämä, vapaus -sarjakuvateoksen taustalla on iranilaisen Masha Aminin kuolema. Syyskuussa 2022 siveyspoliisi pidätti Aminin, koska hänen huivinsa ei peittänyt riittävän hyvin hiuksia. Hakkaamisen seurauksena Amini vajosi koomaan ja kuoli kolme päivää myöhemmin. Aminin kohtalo nostatti eri puolilla maata mielenosoituksia, joissa huudettiin kuolemaa diktaattorille. Protesteissa naiset uhmasivat pukeutumissääntöjä riisumalla huivinsa.
Nainen, elämä, vapaus -teos on seitsemäntoista piirtäjän ja kolmen Iran-asiantuntijan yhteistyötä. Tuloksena on 24 eri tyyleillä piirrettyä ja esitettyä kertomusta Iranin historiasta ja nykypäivästä. Antologian toimittanut Marjane Satrapi, joka on tunnettu omaelämäkerrallisista sarjakuvateoksistaan Persepolis, joista hän on ohjannut myös palkitun animaatioelokuvan, on mukana muutamilla piirroksilla ja teksteillä – myös vaikuttava kansi, jossa naisten hiukset kohoavat leimuten ylös, on hänen käsialaansa.
Teoksen ensimmäinen osa ”Tapahtumat” kertoo viime vuosien vallankumousliikkeestä, toinen osa ”Historiaa” 1900-luvun vallankumouksista ja kolmas osa ”Hirmuhallinto… ja kansa, joka panee hanttiin” lukuisista naisilta kielletyistä asioista (kuten yksin asuminen, lenkkeily, skootterilla ajaminen…). Yli neljäkymmentä vuotta maata pelon vallassa pitäneestä vallankumouskaartista kertova aukeaman mittainen luku ”Pelätyt ja vihatut” on Satrapin piirtämä.
Kaikki iranilaiset tuntevat vallankumouskaartin, ja useimmat pelkäävät ja vihaavat kaartilaisia. Kaartin historia on pitkä ja tuskallinen. Sitä ei ole helppo kertoa muutamalla sivulla, varsinkin kun kaartin väkivaltaisuus on niin yletöntä, että ajatus sen piirtämisestä saa sormeni kramppaamaan. Mutta on mahdotonta puhua ”Nainen, elämä, vapaus” -kansannoususta mainitsematta vallankumouskaartia. (136)
Väkivaltainen, korruptoitunut ja fanaattinen kaarti vastaa suoraan ajatollah Khameneille ja sen lonkerot ulottuvat kaikkialle. Satrapin mukaan ilman kaartia nykyhallinto ei kestäisi kuukauttakaan.
Teos vaikuttaa monella tasolla: se vetoaa tunteisiin kuvatessaan niitä alistavia käytänteitä ja väkivaltaisuuksia, joita naisiin kohdistetaan. Se antaa valtavan määrän tietoa Iranista, iranilaisista ja korruptoituneen nykyhallinnon julmista tavoista pysytellä vallassa. Runsas, paljon tekstiä ja henkilökuvia sisältävä teos ei kertalukemisella tyhjene. Piirrostyyli ja kerrontapa vaihtuu joka luvussa; hyvä esimerkki on Khamenein ja muiden johtajien eri tavoin karrikoidut hahmot.
Vasemmalla kerrotaan Khamenein hajota ja hallitse -politiikasta (s. 97 luvusta ”Teitä tarkkaillaan”, tekijöinä Mana Neyestani ja Farid Vahid). Keskellä kuva luvusta ”Kuka Irania johtaa?” – Khamenein pitäisi olla Jumalan edustaja maan päällä, mutta kuva kertoo Jumalan jäävän toiseksi (s. 123, tekijät Touka Neyestani ja Jean-Pierre Perrin). Oikealla kuvitusta lukuun ”Kielletty alue”. Sahar Khodayari meni vastoin sääntöjä katsomaan miesten jalkapallo-ottelua ja hänet vangittiin. Ollessaan vapaana takuita vastaan hän teki polttoitsemurhan, joka järkytti urheilijoita ympäri maailmaa – myös Fifa yritti mutista vastalauseensa (s. 219, tekijät Coco ja Jean-Pierre Perrin).
Nainen, elämä, vapaus – liikkeen tunnuslaulun Baraye on tehnyt iranilainen Servin Hajipur (myös Shervin Hajipour). Hän sai Grammy-palkinnon ”parhaasta yhteiskunnallista muutosta edistävästä laulusta”. Barayessa (”Puolesta” tai ”Vuoksi”) lauletaan eri asioiden, kuten esimerkiksi tanssimisoikeuden, katulasten haaveiden ja hymyilevien kasvojen puolesta.
Kauniista laulusta löytyy useita eri versioita YouTubesta – kaikki yhtä koskettavia. Iranilaisen taiteilijan Shabnam Adibanin kuvittamassa versiossa kulkee englanninkielinen käännös alareunassa. Laulusta kertovassa luvussa on Adibanin kuvitus, jossa jokaisesta kuvasta syntyy seuraava.
Vallankumouksen tunnussävel -luku kertoo iranilaisen Servin Hajipurin säveltämän ja sanoittaman ja Grammy-palkitun laulun Baraye synnystä. Kuvat ovat Shabnam Adibanin kuvittamasta videosta.
Kauhukertomus, joka sijoittuu Suomen sisällissotaan kuulostaa mielikuvitukselliselta ja mahdottomalta toteuttaa, mutta Laura Mauro vetää pisteet kotiin. Otavaisen olkapäillä on upeasti kirjoitettu ja kerrottu tarina naispunakaartilaisista. Nimestään huolimatta Mauro on brittiläinen kirjailija, joka on voittanut novelleillaan useita kertoja British Fantasy Award -palkinnon. Folkloresta kiinnostunut Mauro on perehtynyt suomalaiseen mytologiaan ja Kalevalaan, ja se näkyy kauttaaltaan teoksessa.
Pienoisromaani (117 sivua, 18 x 18 cm) alkaa kuin kauhukertomus ainakin: ”Yössä vanhan hautuumaan läpi kulkee humalaisia miehiä pistimineen, he ulisevat kuin peikot – –.” Siiri, Ester, Elina, Mirva ja muut naiset ovat ahtautuneet pieneen, kylmään pappilaan ja yrittävät nukkua. Tarinan keskiössä on Siiri, torpparin tytär, joka liittyi kaartiin, koska punaiset lupasivat parempaa tulevaisuutta, ja palkka kaartissa oli parempi kuin piikana tai tehtaassa. Motiiveja naisten liittymiselle oli muitakin: ”Jokaista vakaasti vallankumoukseen uskovaa naista kohden löytyy kaksi, jotka leikkasivat tukkansa ja vetivät miesten housut jalkaan seikkailun tähden” (41). Naiset, tai paremminkin tytöt, ovat luonteeltaan erilaisia: suustaan kova Ester pilkkaa ja ärsyttää muita, Mirvalla on auktoriteettia, vaikka hän on vain kahdeksantoista, herkkä Elina on kuin ”lämmintä kultaa valossa” ja suurin osa myyttisistä tarinoista, kuten liekkiöistä ja karhun synnystä, kuullaan hänen kertominaan. Siirin ja Elinan välillä on hentoa ihastusta, jota he tuskin itse edes tajuavat.
Heti alussa viitataan molempien puolien laittomuuksiin: valkoiset hyökkäsivät sairaalaan Harmoisissa ja punaiset teloittivat antautuneita valkoisia (Suinulan) Markkulassa. Nuorten valkoisten poikien turha kuolema ei jätä Siiriä rauhaan:
Hänkin on leikkinyt rohkeaa niin pitkään, että lähestulkoon uskoo sen itsekin. Markkula repi naamion pois. Sai hänet ymmärtämän, kuinka valheellista kaikki oli; tämä kivääri, tämä univormu, tämä oikeamielinen viha, jota hän kantaa sisällään. Se kaikki tuntui varsin todelliselta, ennen kuin Maxim-konekiväärit alkoivat tulittaa, ja silloin se suli kuin kevätjää ja kaikki, mitä jäi jäljelle, oli tyttö liian suuressa venäläisiltä kierrätetyssä univormussa, kivääri rintaansa vasten puristettuna. (95–96)
Ensimmäinen vihje outoudesta on hautausmaalla seisovan tutun miehen, Oskun, liikkumaton olemus ja tietoisuutta vailla olevat silmät. Seuraavana päivänä Osku käy joukkueenjohtajan kimppuun ja häntä pitelemään tarvitaan kolme miestä. Naiset komennetaan palaamaan Tampereelle, kun miehet marssivat taisteluun Kuruun. Siiri, Ester ja Mirva päättävät uhmata käskyä. Raju lumipyry pakottaa heidät hakemaan suojaa metsästä. Mirva on näkevinään jonkun liikkuvan metsässä ja lähtee ottamaan selvää asiasta eikä palaa enää. Siiri ja Ester törmäävät Annikkiin kolmetoistavuotiaaseen, valkoiseen tyttöön, ja tämä kohtaaminen muuttaa suunnitelmat jälleen kerran.
On maaliskuu ja karhut nukkuvat vielä talviuntaan, mutta silti yksi jos toinen näkee metsässä karhuja ja tuntee niiden löyhkän, ”veren ja mädän ja kuolleen lihan” hajun (104). Karhu on läsnä monissa tarinoissa, kuten myös teoksen nimessä, onhan karhu syntynyt Otavaisen olkapäillä. Otava eli Iso karhu löytyy myös teoksen kauniista, Noora Jantusen suunnittelemasta kannesta.
Runollisen kaunis kieli taittuu hetkittäin groteskiksi maalailuksi sodan jäljistä tai ruokottomaksi kiroiluksi. Kielikuvat ovat ilmeikkäitä: Maxim-konekiväärin ääni on kuin ”keuhkotautista nakutusta”, hautuumaan ”murenevat hautakivet kuin murjottuja hampaita” ja valkoisten poikien pelko ”terävää löyhkää”. Suomentaja Lauri Lattu, joka kertoo ratkaisuistaan teoksen alussa, onnistuu erinomaisesti; itse kiinnitin huomiota esimerkiksi sanaan ’hautuumaa’, joka istuu täydellisesti teoksen tunnelmaan.
Takakansi-podcastissa Mauro luonnehtii tyyliään sanoilla quiet horror, joka kuvaa hyvin romaania, jossa kauhuelementit hiipivät valoina ja varjoina metsän kätköissä. En tunne riittävän hyvin kauhun tai fantasian lajeja, mutta mieleeni tuli uuskumma, ja määritelmän mukaan lajityyppien rajoja hämärtävään genreen kuuluisi ”kauhuvaikutteita, erityisesti groteskia kuvastoa”. Oli genre mikä hyvänsä – ja mikä pakko on lokeroida ollenkaan – tätä teosta voi suositella muillekin kuin vain kauhun ystäville.
Jälkisanoissa tekijä kertoo olevansa paljosta velkaa teokselle The Finnish Civil War 1918: History, Memory, Legacy (2014). Tämä Tuomas Teporan ja Aapo Roseliuksen toimittama teos onkin parhaita kokoavia esityksiä Suomen sisällissodasta ja on ilmestynyt myös suomeksi 2018 nimellä Rikki revitty maa. Suomen sisällissodan kokemukset ja perintö.
Laura Mauro: Otavaisen olkapäillä (On the Shoulders of Otava), suom. Lauri Lattu. Haamu, 2024. 117 s.
Takakansi-podcast (58 min, englanniksi), Marko Suomi haastattelee Laura Mauroa
Ylen artikkelissa ”Ihmissusia, saatananpalvontaa ja väkivaltaista splatteria: Suomalaisen kauhun historia kertoo marginaalisesta tyylilajista, jota kuitenkin ovat viljelleet yllättävät tahot” Jussi Mankkisen esittely Juri Nummelinin teoksesta Kuoleman usvaa ja pimeyttä, joka käsittelee kauhukirjallisuuden historiaa.
”Oliko kaikki alkanut niistä kolmesta sekunnista? Vai oliko hän vain keksinyt koko jutun? Että kaikki olisi muuttunut. Että eniten maailmassa hän halusi nyt kietoa kätensä Dagmarin vyötärölle ja antaa sen jäädä siihen.”
Kolme sekuntia viittaa halaukseen, jolla sattumalta tavanneet Elise ja Dagmar hyvästelevät toisensa. Tästä alkaa yli viisikymppisten naisten suhde, joka heidän omien sanojensa mukaan on ”kulttuuritätien Brokeback Mountain”. Kumpikin on tahoillaan naimisissa: Dagmar Jennyn ja Elise Henrikin kanssa. Seitsemänsadan kilometrin välimatka ei estä tapaamista, jonka jälkeen Elisestä tuntuu, että hänen on kerrottava Henrikille. Ei huutoa, ei raivoa, mutta kaikki muuttuu, vaikka Elise ei halua erota ja vakuuttaa Henrikille, että hän ei rakasta tätä ”yhtään vähempää kuin ennen! Yhtään grammaa!” Dagmar puolestaan ei voi jättää vaimoaan ja kahta lastaan.
Elise ja Dagmar tapaavat harvoin ja kommunikoivat tapaamisten välillä messengerillä ja lisäämällä kappaleita yhteiselle soittolistalle. Välillä erotaan mutta kaipaus käy liian suureksi ja pakottaa ottamaan jälleen yhteyttä. Elise on hämmentynyt tunteidensa voimasta. Hän toteaakin pojalleen, että nuorempana hän näki vanhempien ihmisten seurustelun vähän huvittavana, mutta nyt hän on saanut huomata ”kaiken olevan aivan yhtä dramaattista”.
Kaunis, koskettava mutta ei lohduton tarina – ehkä näin voisin kuvailla lukukokemustani. Furmarkin tapa käyttää värejä ihastutti samoin kuin hämmästyttävä variaatio erikokoisia ja muotoisia ruutuja.
Anneli Furmarkin sarjakuvaromaani Tule kanssani kulman taa ihastuttaa väreillään ja kuvien ja tekstien muunnelmillaan. Kuvat sivuilta 100, 169 ja 188.
Anneli Furmark on julkaissut kymmenen teosta ja saanut lukuisia palkintoja. Tule kanssani kulman taa on ensimmäinen pitkä sarjakuvaromaani, joka häneltä on suomennettu. Suomennoksesta ja tekstityksestä vastaa kääntäjä ja sarjakuvapiirtäjä Hannele Richert.
Anneli Furmark: Tule kanssani kulman taa (Gå med mig till hörnet). Suom. Hannele Richert. ZumTeufel, 2023. 227 s.
Ulrika Hanssonin uusin romaani sijoittuu vuoteen 1915 ruotsinkieliselle Pohjanmaalle Teerijärvelle. Päähenkilö on teoksen nimessäkin mainittu neljätoistavuotias Edna Svartsjö, joka työskentelee aputyttönä meijerissä ja haaveilee vielä joskus etenevänsä meijerskaksi kuten Marta. Ednan äiti on kuollut, ja koska isä Rafael ei ole pystynyt maksamaan vuokraa talosta, he asuvat armosta entisen kotinsa saunarakennuksessa. Isä kuvataan hiukan saamattomaksi mieheksi, johon muut suhtautuvat alentuvasti, mikä saa Ednan tuntemaan olonsa epämukavaksi. Edna sen sijaan on riuska ja eteenpäin pyrkivä, mutta kylän mahtimieheltä Anders Nybackalta otettu laina saattaa hänet vaikeuksiin.
Ulrika Hanssonin romaanin Det är inte synd om Edna Svartsjö kansikuvassa Teerijärveä 1900-luvun alussa.
Edna pyydystää lintuja ja jäniksiä, joita myymällä saa vähän lisätienestiä. Retkillään Edna törmää tyhjillään olevaan mökkiin ja tekee siitä päättäväisesti kodin itselleen ja Rafaelille. Nuorena naisena Edna on jatkuvasti alttiina hyväksikäytölle, mutta kaikesta huolimatta hänellä on jonkinlainen turvaverkko. Parhaan ystävänsä, vuotta vanhemman Antonin perheen luona Edna tuntee olevansa melkein kuin kotonaan. Meijerissä Martasta tulee hänelle eräänlainen äitihahmo ja esikuva. Siinä missä Anton haaveilee kerran vielä olevansa miljonääri Amerikassa, jonne niin hänen äitinsä kuin moni muu on lähtenyt, haluaa Edna työskennellä meijerissä ja asua omassa mökissä niin kuin Marta. Meijerityö kuitenkin keskeytyy, kun Ednan on velkojen vuoksi mentävä piiaksi Nybackaan. Vastaanotto on kolea. Andersin vaimo Rose päästää Ednan sisälle mutisten samalla, miten tytöt ovat kerta kerralta nuorempia:
På höften har hon en liten pojke, rödgråten och trumpen. ”Jag skulle börja i dag, var det sagt.” Rose säger inget, ser bara trött på Edna och stiger åt sidan för att släppa in henne. Edna känner hennes blickar på sig, uppifrån och ner. ”Hur gammal är du då?” ”Fjorton.” Hon fnyser lätt, säger något som låter som ”de blir bara yngre”, men Edna är inte säker om hon hört rätt. (155)
Andersin luonteeseen viitataan jo teoksen alussa, kun tämä houkuttelee viinaa lupaamalla tunnetun juopon sukeltamaan turbiininpyörien läpi, ja mies on hukkua. Lisäksi talon entinen piika Astrid on kadonnut, ja kyläläiset arvuuttelevat hänen kohtaloaan. Vaikka lukija arvaa, mitä on tulossa, se ei vähennä lukunautintoa – ja kuten Edna itse toteaa, hän ei kaipaa sääliä: ”Det är inte synd om mig.” Hanssonin hahmot ovat moniulotteisia ja jälleen kerran psykologisen tarkkanäköisesti kuvattuja. Teos on fiktiivinen, mutta jälkisanoissa kirjailija kertoo isoäitinsä elämän toimineen inspiraation lähteenä. Paikallinen murre ja Amerikasta palanneisiin tarttunut englanti värittävät juuri sopivasti dialogia, jota teoksessa on paljon. Antonin ja Ednan sattumalta kuulemassa keskustelussa, jossa kaksi miestä puhuvan Andersista, näkyy kielen variaatio:
”Jag vet bara att han fick komma hem i ilfart. Han lär ska ha varit efterlyst over there, men jag vet inte för vad. Inte ett penni på fickan hade han när han kom hem. Och koppor mellan benen.” De skrattar. ”Så kan i gaa. Hä for åt fanders mä Anders.” (135)
Ulrika Hanssonin aiemmat romaanit Jaktlaget (2020) ja Fannys väg sijoittuvat niin ikään Pohjanmaalle mutta kuvaavat nykyaikaa. Kirjailijan sukellus historiaan on mitä onnistunein, ja Ann-Luise Bertellin, Annika Åmanin ja Lars Sundin rinnalla on hyvin tilaa Hanssonin kaltaiselle tarinankertojalle. Arviossani Runeberg-palkintoehdokkaanakin olleesta romaanista Jaktlaget ihmettelin, miksi teosta ei ole suomennettu. Ehkä tämä historiallinen romaani Edna Svartsjösta herättää viimein jonkun kustantamon tai suomentajan huomion. Teos on saatavissa myös äänikirjana, jonka lukee Ylva Ekblad.
Tuomas Hopun sisällissotatrilogia on edennyt viimeiseen osaansa. Tien päänä Lahti kuvaa punaisten hidasta vetäytymistä kohti kaakkoa ja itää – osan päämääränä oli Neuvosto-Venäjä. Valkoisten ohella vastassa ovat Loviisassa ja Hangossa maihin nousseet saksalaiset. Hoppu jatkaa tutulla linjalla värittäen tapahtumia osallisten kertomuksilla, joita hän on poiminut arkistolähteistä, muistelmista ja lehdistä.
Poltetun maan taktiikka
Tapahtumia seurataan huhtikuusta toukokuun alkuun. Tampereen menetys oli valtava isku punaisille, ja punapäällikkö Eino Rahja suunnittelikin vangittujen punaisten pelastamista kaupungista. ”Tavallisille rivikaartilaisille Tampereen kukistumisesta ei kerrottu” (13), kirjoittaa Hoppu ja arvelee syynä olleen taistelumoraalin ylläpitämisen. Taisteluja käytiin muun muassa Vesilahdessa ja Lempäälässä ennen Hämeenlinnaa ja Tuuloksen Syrjäntaan kylässä ennen Lahtea. Seudun asukkaille punaisten vetäytyminen oli koettelemus, sillä käyttöön otettiin poltetun maan taktiikka ja esimerkiksi Vesilahdessa poltettiin 650 rakennusta. Väkivalta lisääntyi, vaikka ylempi johto yritti jopa kuolemanrangaistusten uhalla kieltää ryöstelyn ja murhat. Kielloista ei välitetty kummallakaan puolella. Satakunnan rintaman ylipäällikkö Hannes Uksila oli ”pahoin järkyttynyt joukkojensa moraalin ja taistelutahdon heikkenemisestä” (96). Punaisten lähdettyä alkoivat valkoisten rankaisutoimet: 15–20 teloitettiin paikan päällä ja noin viisitoista myöhemmin toukokuussa Toijalassa.
Kohtaamisia saksalaisten kanssa
Saksalaiset nousivat huhtikuun alkupuolella maihin Loviisassa ja Hangossa, mikä tarkoitti sitä, että nyt punaisia ahdisteltiin myös etelästä. Tilanne alkoi olla epätoivoinen, mutta taistelu olisi voinut kääntyä punaisille nimenomaan Lahdessa: ”Yhteensä näillä rintamilla oli paikalliset kaartit mukaan lukien 8000–9000 vallankumoussoturia. Se oli monta kertaa enemmän kuin Lahdessa oli saksalaisjoukkoja.” (105) Panssarijunista ja miesylivoimasta huolimatta Lahden takaisinvaltausyritys kuivui kokoon, ja saksalaisilla jäi ”aikaa juopotteluun ja varasteluun. Punaisten vankien teloituksiakin sattui.” Kokemukset kohtaamisista saksalaisten kanssa vaihtelivat; osa menetti vangitsemisen aikana vähäisenkin omaisuutensa, osa sai saksalaiselta välksäriltä hoitoa. Yhden suuren voiton punaiset saivat Syrjäntaan taistelussa huhtikuun lopulla. Hoppu kertoo Syrjänniemeen vetäytyneiden saksalaisten pakokauhusta: osa syöksyi takanaan olevaan Suolijärveen, osa joutui punaisten ampumiksi.
Saksalaisten lopetettua tulituksensa saattoivat punaiset kuuden tunnin ajan vapaasti kulkea Syrjäntaan tienhaaran läpi. Saksalaiset seurasivat tapahtumia sormi liipaisimella, mutta eivät enää puuttuneet tapahtumien kulkuun. Siihen heillä ei yksinkertaisesti enää ollut voimia ja ammuksetkin olivat vähissä. (194–195)
Pakolaiskolonnan jälkijoukosta osa jää saksalaisten käsiin näiden saatua lisävahvistusta. Joukossa on 25–30 Alvettulan taisteluihin osallistunutta naiskaartilaista, jotka saksalaiset luovuttavat valkoisille. Heidät teloitetaan Hauholla toukokuun 1. päivä. Hoppu on pohtinut syitä naiskaartilaisten teloittamiseen tarkemmin Sisällissodan naiskaartit (2017) teoksessaan: oliko syynä vain se, että heidät tavattiin ase kädessä vai että he huhujen mukaan olisivat kiduttaneet valkoisia vankejaan? Anneli Kanto kirjoittaa aiheesta romaaneissaan Veriruusut (2008) ja Lahtarit (2017). Hän arvelee naisten joutuneen raiskatuiksi ja valkoisten peitelleen jälkiään teloittamalla nämä. Monen muun sisällissotaan liittyvän tapahtuman tavoin tämä jäänee vaille lopullista selitystä.
Kuin germaanien kansainvaellus
Vähitellen pakoyritys nähdään turhaksi ja punaiset luopuvat taistelusta. Punaisia oli tien päällä valtavat määrät, sillä kaartilaisten ohella matkaan olivat lähteneet vaimot ja lapset ja omaisuutta sen verran kuin pystyttiin kuljettamaan. Saksalaisosasto ottaa vastaan pitkän antautuneiden kolonnan, ja näin näkyä on kuvannut saksalainen Paul Fischman:
Niin lienemme marssineet 15 km:n matkan keskeytymättömien ihmisjoukkojen läpi, lukemattomien ajoneuvojen ohi; suunnattomat määrät oli myöskin hevosia ja polkupyöriä. Sotajoukon keskuudessa oli naisia ja lapsia, kokonainen kansa oli siinä koossa useimmissa tapauksessa varustettuna omaisuuksineen, joka oli rattailla. Tämäntapaisen näyn lienevät germaaniheimot kansainvaellusten aikana tarjonneet. (216)
Vähän myöhemmin saksalaiset törmäävät vielä vaikuttavampaan näkyyn: Fellmanin pellolle on koottu noin kymmenentuhatta vankia. Täältä vangit marssitettiin parin sadan hengen ryhmissä Lahteen. Fischmanin kertomuksen mukaan joidenkin ryhmien kärjessä kulki punaisten soittokunta tahdittaen marssia soitollaan. Jälkikirjoituksessa Hoppu luettelee sodan hirvittäviä lukuja. Useat itärajan yli päässeet kaartilaispäälliköt saivat loppunsa Stalinin vainoissa.
Tuomas Hopun sisällissotatrilogia Vilppulasta Tampereen porteille (2022), Kaupunkisotaa ja pako Tampereelta (2023) ja Tien päänä Lahti (2024) keskittyy Hämeen seudun tapahtumiin, mutta koska niihin sisältyvät niin Tampereesta käydyt taistelut kuin sodan loppuvaiheet Lahdessa, kasvaa teossarja näkökulmaansa laajemmaksi esitykseksi sodasta. Tämä yleisen ja yksityisen yhdistäminen näkyy myös siinä, että laajoja linjoja katsotaan usein rivimiesten ja muiden osallisten näkökulmasta.
Tuomas Hoppu: Tien päänä Lahti. Vastapaino, 2024. 248 s.
Paul Fischmanin kertomus Lahden taisteluista on julkaistu Lahti-lehdessä 1.5.1928 ja sen voi lukea Kansalliskirjaston digi-palvelussa. Tuona päivänä vietettiin Lahden vapautumisen kymmenvuotisjuhlaa, ja lehdessä onkin runsaasti muisteluksia tapahtumista.
Hanna 1918 kertoo jo nimessään tapahtumien ajankohdan eli eletään sisällissodan aikaa. Monica Borg-Sunabacka on toiminut Pietarsaaren kirjastossa kirjastonhoitajana. Idean kirjoittaa sisällissodasta lapsille hän sai ohjatessaan lasten lukuprojekteja.
Monica Borg-Sunabackan Hanna 1918 ilmestyi ruotsiksi 2019 ja suomeksi 2022. Teos kuvaa sisällissodan tapahtumia Pietarsaaressa. Kuvittaja on Supermarsu-kirjoistakin tuttu Terese Bast.
Tapahtumia kuvataan kymmenvuotiaan Hannan näkökulmasta. Kotona ovat pikkuveljet Oskar ja Ruben sekä muutaman vuoden nuorempi Lea. Hanna kaipaa isäänsä, sillä tämä on ollut poissa jo pari kuukautta – äidin mukaan hän on etsimässä töitä muualta. Hanna asuu Skatassa niin kuin monet muutkin työläisperheet. Naapurissa asuu Signe ja tämän aina vaikeuksissa oleva kaksosveli Kalle ja muutaman korttelin päässä Rut, jota Hanna kuvaa näin:
Rut oli vähän omituinen. Hän ei juuri koskaan halunnut leikkiä vaan vetäytyi mieluummin satujen ja kertomusten maailmaan. Hän luki ja viihtyi kirjojen parissa yhtä hyvin kuin leikeissä tai oikeastaan paremminkin. – – Rut asui vanhempineen parin korttelin päässä Hannasta yhdessä pikkutalossa Amerikankadulla. Rutin äiti oli tupakkatehtaalla töissä. Hanna ei tarkkaan tiennyt, mitä hänen isänsä teki. Kerrottiin, että enimmäkseen Rutin isä makasi kamarissa ja yski. (13)
Rut var lite speciell. Hon ville inte alltid leka, i stället drog hon sig till böckernas värld av sagor och berättelser. Där verkade hon trivas lika bra, eller kanske till och med bättre. – – På Amerikagatan, två kvarter från Hanna, bodde Rut med sina föräldrar i ett av de små husen. Hennes mamma arbetade i tobaksfabriken. Vad hennes pappa gjorde visste inte Hanna riktigt, men hon hade hört sägas att han ofta låg hemma i kammaren och hostade. (13)
Rut on tuttu hahmo Anna Bondestamin romaanista Kyftan (1946, Kuilu 1967, suom. Elvi Sinervo), ja jälkisanoissa tämä kytkös tuodaankin esiin. Bondestamin teos kuvaa koskettavasti kevättä 1918 lapsen näkökulmasta. Kymmenvuotias Rut valvoo öisin, koska pelkää valkoisten hakevan isänsä. Teos on omaelämäkerrallinen mutta samalla yleisinhimillinen kuvaus lapsen hädästä ja kauhusta sodassa. Lue teosta käsittelevä artikkelini. Rutin lailla myös Hannaa kauhistuttavat kadulla kivääri selässä marssivat, valkoista nauhaa käsivarressaan kantavat sotilaat. ”Ehkä oli hyvä, ettei isä ollut kotona. – – Toivottavasti hän ymmärtää pysyä kaukana kaikista valkoisista ja punaisista”, Hanna ajattelee. (54)
Tapahtumia seurataan tammikuusta elokuuhun 1918. Teoksessa kerrotaan myös maaliskuun alussa tapahtuneista surmista: seitsemän miestä teloitettiin tupakkatehtaan seinää vasten. Tapahtuma järkytti paikallisia, sillä syytökset teloitettuja kohtaan olivat epämääräisiä ja ruumiit jätettiin lojumaan pelotteeksi kaikkien nähtäväksi. Anna Bondestam kuvaa tapahtumia romaanissaan Klyftan, mutta hän on kirjoittanut aiheesta myös tietokirjassa Jakobstad, vintern 1918 – Pietarsaaren talvi 1918 (1990).
Sodankin keskellä lapset käyvät koulua, leikkivät paperinukeilla ja laskevat mäkeä. Sota ei kuitenkaan pysy vain taustalla, sillä Rutin tavoin Hanna näkee painajaisia ja Kalle ystävineen tekee vastarintaa jäisillä lumipalloilla. Yhden konkreettisen rauhallisen paikan ja suvantohetken tarinaan tarjoaa kirjasto, jonne Rut vie Hannan tutustumaan.
Lapsille suunnattuja sisällissodasta kertovia kuva- tai kertomakirjoja on todella vähän; Monica Borg-Sunabackan Hanna 1918 täyttää osaltaan aukkoa. Teos ilmestyi ruotsiksi 2019 ja suomeksi 2022. Teoksen lopussa on aukeama, jossa mainitaan muutamia sodan tärkeimpiä tapahtumia. Riittävän suuri fontti ja Terese Bastin kuvitus tekevät teoksesta helposti lähestyttävän. Tekijöiden yhteistyö jatkuu 2023 julkaistussa Agneta 1944, jossa yksitoistavuotias Agneta on lähetetty kaupungista turvaan sukulaisten luo Kruunupyyhyn. Kirjat sopivat 9–13-vuotiaille.
Monica Borg-Sunabacka: Hanna 1918. Kuvitus: Terese Bast. Egen utgivning. 2019. 116 s.
Monica Borg-Sunabacka: Hanna 1918. Suom. Riitta Palovuori. Kuvitus: Terese Bast. 2022. 112 s. (suomenkielistä kirjaa saa paikallisesta kirjakaukapasta Jakobstads Bokhandel – Pietarsaaren Kirjakauppa Oy)
Terese Bast on Pietarsaaresta kotoisin oleva kuvittaja, joka on tuttu esimerkiksi Supermarsu-kirjoista. Lisää hänen töistään.
Lisää aiheesta:
Artikkelissani Pietarsaaren surmat 2.3.1918 tapahtumista ja niiden kuvauksista kaunokirjallisuudessa: Bondestamin ohella aiheeseen ovat tarttuneet nuun muassa Leo Ågren, Kaarlo Haapanen, Kjell Westö ja Lars Sund.
Muita blogissa arvioimiani lapsille ja nuorille suunnattuja vuoden 1918 tapahtumista kertovia teoksia:
Pro lastenkirjallisuus ry:n sivuilla on lueteltu kuvakirjoja, romaaneja ja tietokirjoja liittyen sotiin (Sota, pakolaiset, evakot) ja rauhaan (Rauha, kaipuu, ystävyys).
Kirjallisuuden suurkuluttajana ja tutkijana tulee väistämättä eteen teoksia, jotka kuvittelee lukeneensa mutta jotka tarkemmin tarkasteltuna paljastuvat sellaisiksi, joista on lukenut – toisinaan paljonkin – mutta joihin ei ole itse tutustunut. Art Spiegelmanin Maus. Selviytyjän tarina osui kirjastossa työskennellessä useita kertoja käsiin vanhoina, loppuun luettuina niteinä. Kaksiosainen (I Isäni tuskainen tarina, II Ja täällä vaikeudet alkoivat) teos on julkaistu yksissä kansissa 2003 ja uudelleen 2023 tarkistettuna laitoksena.
Maus on klassikko, joka oli menestys heti ensimmäisen osan ilmestyttyä 1986. Teos sai hyvät arvostelut ja se käännettiin ainakin viidelletoista kielelle. Spiegelman kertoo tämän kuvaten itsensä työpöydän ääressä hiirinaamio kasvoillaan. Alaosan puolensivun suuruisessa ruudussa Spiegelmanin työpöytä on alastomien, luurankomaisten ruumiiden ympäröimä – jokainen, joka on nähnyt kuvia keskitysleireiltä tunnistaa ruumiskasan. Mausissa kaikki hahmot ovat eläimiä: juutalaiset ovat hiiriä, saksalaiset kissoja, puolalaiset sikoja, amerikkalaiset koiria, ranskalaiset sammakoita jne. Eläinhahmot eivät vähennä teoksen vaikuttavuutta, siitä hyvä esimerkki on alla olevassa kuvassa.
Art Spiegelman: Maus, sivu 201. Kohtauksessa teoksen toisesta osasta Spiegelman kirjoittaa itsensä tarinaan aikaan, kun isä on jo kuollut ja ensimmäinen osa julkaistu ja menestynyt. Masentunut Spiegelman käy psykiatrilla, jonka kanssa puhuu isän mahdollisesti tuntemasta selviytyjän syyllisyydestä ja siitä, miten holokaustista on kirjoitettu paljon: ”Kuitenkaan uhrit, kuolleet, eivät voi kertoa OMAA puoltaan tarinasta, joten olisi ehkä parempi, jos tarinoita ei enää kerrottaisi.”
Spiegelman kertoo isänsä Vladekin selviytymisestä Puolassa ja Auschwitzissa toisen maailmansodan aikana. Tarina alkaa jo vuodesta 1935 kuvaten, miten juutalaisten mahdollisuudet ja elinalue vähitellen kaventuvat. Spiegelmanin haastattelusessiot isän kanssa on nekin kuvattu; teosta onkin kiitetty tavasta yhdistää kaksi sukupolvea: sodan kokeneet ja sodan jälkeen syntyneet. Vladek kuvataan hankalaksi, vaativaksi, kaikessa säästäväksi mieheksi, joka kohtelee uutta vaimoaan Malaa tylysti ja on kaiken lisäksi rasisti. Spiegelmanin äiti, Vladekin ensimmäinen vaimo Anja, teki itsemurhan 1968. Isä kaipaa pojan käyntejä, mutta usein vierailut päättyvät riitelyyn. Vladekin vähemmän miellyttävä persoona aiheuttaa ongelmia Spiegelmanille, koska isä on ”kuin rasistinen pilakuva saidasta vanhasta juutalaisesta” (133). ”Mutta isä – tämä on hyvää aineistoa, tekee kaiken todellisemmaksi – inhimillisemmäksi” (25), Spiegelman sanoo isälleen, joka ei haluaisi, että hänen seurusteluaan toisen naisen kanssa ennen avioliittoa kuvataan teoksessa. Se että Vladekin ikävätkin luonteenpiirteet tuodaan esiin, tekevät hänestä aidomman ja todellisemman kuin, jos hänet olisi kuvattu suurena ihmisenä ilman vikoja.
Vladek on nopea oppimaan, ja hän toimii leirillä niin peltiseppänä kuin suutarina, vaikka ei hallitse kumpaakaan ammattia. Hän säästää saamistaan ruoka-annoksista osan, jolla voi käydä kauppaa tavaroista ja palveluksista. Kun liittoutuneiden joukot lähestyvät, tarvitaan peltiseppiä purkamaan kaasukammiot, sillä ne halutaan kuljettaa Saksaan: ”Sinne he voisivat viedä myös kaikki juutalaiset ja tappaa heidät rauhassa.” Vladek lisää vielä, ettei hän kerro huhuja: ”Minä olin silminnäkijä.” (229) Peltiseppänä Vladek joutuu purkamaan putkia ja tuulettimia kaasukammioista. Tämä on kuvattu yhdellä aukeamalla, jossa on pohjapiirros ja tarkkoja piirroskuvia huoneista. Mies, jonka kanssa Vladek purkaa laitteita, oli työskennellyt siellä ja kertoo niin yksityiskohtaisesti tapahtumista, että Vladek huutaa Riittää!, mutta toveri jatkaa kiellosta piittaamatta.
Sota päättyy, ja Vladek pääsee monien vaiheiden jälkeen vapaaksi. Teoksen loppusivuilla on häkellyttävä valokuva, jossa Vladek on leiriunivormu päällä – valokuvaamossa oli ollut puhdas, uusi univormu ”matkamuistovalokuvien ottamista varten” (294). Art Spiegelmanin Pulitzer-palkittu Maus on yksi vaikuttavimmista holokaustikuvauksista, jonka toivoisi kuuluvan kaikkien pakolliseksi lukemistoksi.
Eihän tässä näin pitänyt käydä! Lukulistani kasvoi varmaan kymmenellä nimekkeellä tätä teosta lukiessa. Tietokirjallisuuden lajit ja rajat -teoksessa, jonka ovat toimittaneet Ida Henritius, Olli Löytty ja Anne Mäntynen, viisitoista kirjoittajaa esittelee tietokirjallisuuden lajeja, pohtii niiden suhdetta muihin genreihin ja käsittelee toinen toistaan mielenkiintoisempia esimerkkiteoksia, joista ilahduttavan monet ovat viime vuosilta. Itse koin lukiessani samaa, mitä toivon kirjaston asiakkaiden kokevan, kun ”avaamme kokoelmia” esimerkiksi kirjavinkkauksissa eli uuden löytämisen iloa. Teos on Suomen tietokirjailijat ry:n 40-vuotisjuhlakirja.
Johdannon alussa on tietokirjallisuuden ytimekäs määritelmä, joka paljastuu kylläkin ChatGPT:n vastaukseksi tehtävään ”Määrittele tietokirjallisuuden rajat”, ja kuten toimittajat huomauttavat, tekoälyn tuottamaan tekstiin vaikuttaa se, millaisia tekstiaineistoja sillä on käytettävissä. Vaikka monien teosten ”tietokirjallisuudellisuus” on selvä asia, joissain lajeissa rajat hämärtyvät, tällaisia ovat esimerkiksi esseet ja narratiivinen tietokirja. Seuraavassa joitain poimintoja artikkeleista (teoksen sisällysluettelo löytyy Gaudeamuksen sivuilta.
Oma kirjastotyöhön perustuva käsitykseni on, että Suomessa julkaistaan laadukasta tietokirjallisuutta ja sitä lainataan paljon. Suosituin ryhmä on elämäkerrat, jotka valtaavat joka vuosi lainatuimpien listan kärkisijat,* ja nämä ovat saaneet myös kunnian aloittaa esittelyt. Ensimmäisenä on Ida Henritiuksen artikkeli elämäkerroista, jonka jälkeen Päivi Kosonen jatkaa aiheesta tarkastelemalla omaelämäkertaa, muistelmia ja autofiktiota tietokirjallisuuden rajatapauksina. Kun edellinen on toimittajan tulkintaa henkilön elämästä, rakentuvat jälkimmäiset lajityypit ”faktan ja fiktion, muistelemisen ja kuvittelemisen pohjalta” (47). Hankalin tapaus on autofiktio, jossa Tieteen termipankin määritelmän mukaan ”kirjailija, kertoja ja päähenkilö ovat samannimisiä”. Kyse on lajihybridistä, jonka kirjallisuudentutkija Gérard Genette määritteli ”kaksipäiseksi hirviöksi”.
Autofiktio saattaa tarjota tekijälle ainutlaatuisen win–win-tilanteen, jossa on mahdollista yhtä aikaa kirjoittaa omakohtaisesti (”se olen minä”) ja aina tarvittaessa paeta fiktion helmoihin (”se en ole minä”). (54)
Esimerkkinä Kosonen mainitsee Hanna Brotheruksen Ainoa kotini (2021), jossa alussa viitataan omaelämäkerrallisuuteen mutta takakannessa fiktiivisyyteen nimeämällä teos romaaniksi. Lopputulema on se, että Kosonen katsoo mahdottomaksi luokitella autofiktiota tietokirjallisuudeksi.
Jari Aron ja Kirsti Lempiäisen artikkeli yhteiskuntatieteellisestä tietokirjallisuudesta on pisin, lähes kolmekymmentä sivua, kun muut ovat noin 10–20 sivua. Hiukan puuduttavan luokittelutapojen esittelyn jälkeen teksti alkaa vetää, ja yyhteiskuntatieteellisen alan monimuotoisuutta avaavat eri vuosikymmeniltä poimitut teokset. Mukana on Pekka Kuusen 60-luvun sosiaalipolitiikka (1961), joka on alan ”tunnetuimpia ja eniten luettuja teoksia”. Kuusi päätyi näkemykseen, jonka mukaan sosiaalimenoja tulisi pienentämisen sijaan lisätä, minkä kautta päästäisiin suurempaan taloudelliseen kasvuun. Teosta lähemmin tuntematta Kuusen ajatus kuulostaa hyvältä nykyhallituksen toimenpiteisiin verrattuna. Kaksituhattaluvulta esitellään Leena Eräsaaren Julkinen tila ja valtion yhtiöittäminen (2002), joka käsittelee valtionhallinnon uudelleenorganisoimista esimerkkinä Rakennushallituksen muuttaminen kahdeksi organisaatioksi. Tässä uudistuksessa jäivät hoivatyötä tekevät naiset täysin jalkoihin. Lisäksi yliopiston ja kirjaston kiinteistöistä alettiin periä markkinahintaisia vuokria, mikä johti esimerkiksi siihen, että (Eräsaaren Helsingin Sanomiin kirjoittamaa pääkirjoitusta lainaten) ”[k]aupunki maksaa omista kirjastotiloistaan itselleen vuokraa, laskee vuokran kirjastotoimen menoksi, mikä heikentää kirjastojen kannattavuutta”. Aro ja Lempiäinen kommentoivat uudistusta seuraavasti:
Yhteiskuntatutkimuksen kannalta kiinnostavaa on, miten suuren osan taloudellinen ajattelu saa tutkimuksen kohteena olevassa uudistuksessa ja miten vähän arvoa siinä pannaan ihmisten hyvinvoinnille ja sosiaaliselle ulottuvuudelle. (95)
Eräsaaren tutkimus on julkista sosiologiaa, ja esimerkki ”kriittisestä, feministisestä yhteiskuntatutkimuksesta”, jonka taustalla on ajatus vaikuttamisesta poliittiseen päätöksentekoon.
Sarjakuvien ystävänä ilahduin erityisesti Oskari Rantalan artikkelista ”Sarjakuvat tietokirjallisuutena”. Sarjakuvat ovat tuttuja niillekin, jotka niitä eivät lue, sillä kerrontatapaa käytetään tiedon välittämiseen esimerkiksi huonekalujen koontiohjeissa. Rantala pitää nonfiktiosarjakuvaa yläkäsitteenä, joka kattaa eri tietokirjallisuuden lajeja. Muita usein käytettyjä nimityksiä ovat dokumentaarinen sarjakuva (tekijä dokumentoi omakohtaisesti kokemaansa) ja sarjakuvaromaani / graafinen romaani. Yksi aikuisille suunnatun sarjakuvan klassikoista on Art Spiegelmanin Maus (1986, 1991), keskitysleirikuvaus, jossa saksalaiset on kuvattu kissoina ja juutalaiset hiirinä. Nonfiktiiviseen sarjakuvaan mahtuu melkoinen kirjo lajeja, esimerkiksi
omaelämäkerrallisia teoksia ja kasvukertomuksia, kuten Riad Sattoufin Tulevaisuuden arabi -sarja)
feministisiä sarjakuvia, kuten Riina Tanskasen mainio Tympeät tytöt, 2021, joka sai tiedonjulkistamisen valtionpalkinnon
matka- ja reportaasisarjakuvia, kuten Joe Saccon Palestiina (1996, suom. 2004)
tietokirjojen sarjakuva-adaptaatioita, kuten Yuval Noah Hararin Sapiens – Ihmisen lyhyt historia (2011, suom. 2016)
Hyvä esimerkki on myös muistitietoon perustuva, usean taiteilijan kuvittama Sisaret 1918 (2018), joka koostuu sisällissodan kokemien naisten kertomuksista. Artikkeli päättyy Rantalan esimerkinomaisiin tulkintoihin, joissa hän keskittyy nimenomaan sarjakuvan ominaispiirteisiin eli kuvaan ja visuaalisuuteen.
[Nykyään julkaistaan kiitettävän paljon aikuisille suunnattuja sarjakuvateoksia, joista upea esimerkki on Joanna Rubin Drangerin holokaustin vaikutuksia hänen oman sukunsa kautta kuvaava Ihågkom oss till liv (2022), joka sain Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon. Toivottavasti tämä teos suomennetaan. Voit lukea arvioni täältä.]
Mikko Lehtosen tietokirjallisuuden ja kaunokirjallisuuden rajoja pohtiva artikkeli olisi voinut olla heti johdannon jälkeen, toisaalta sen sijainti johdatuksena seuraaviin narratiivisia tietokirjoja, matkakirjoja, esseitä ja historiateoksia käsitteleviin teksteihin on myös ymmärrettävä. Lehtonen pohtii niin tieto- ja kaunokirjallisuuden kuin kirjallisuuden käsitteitä ja nimityksiä eri kielissä. ”Liehuttaako tietokirjallisuus sivistyksen, totuuden ja kauneuden uljaita lippuja näinä viihteellistymisen aikoina?” Lehtonen kysyy ja vastaa antamalla vuodelta 2021 kymmenen myydyimmän tietokirjan listan, jonka kärjessä komeilee kaksi Vitsipitsa-kirjaa. Tähän ilmiöön olen törmännyt itsekin vuosittain, kun olen ottanut kirjastomme lainatuimpien listoja.
Ilona Lindh aloittaa artikkelinsa ”Kertovat ja opastavat matkakirjat” sitaatilla Silvia Hosseinin teoksesta Tie, totuus ja kuolema (2021) – sitaatissa Hosseini lyttää kuluneen ”elämä on matka” -metaforan tavalla, joka sai heti tekemään varauksen kirjaan. Matkakirjoja luetaan monista eri syistä, osa kaipaa (nojatuolimatkaltaan) eskapismia ja rentoutumista, osa hankkii tietoa tulevaa matkaa varten. Lindh tekee kiinnostavaa analyysia Matti Rämön teoksesta Polkupyörällä Intiassa – Lehmiä, jumalia ja maantiepölyä (2010). Monessa artikkelissa juuri nämä analyysit esimerkkiteoksista ovat silmiä avaavia ja antavat lisäsyvyyttä lukemiseen muillekin kuin vain tutkijoille.
Ville-Juhani Sutinen teki historiaa, kun hänen esseekokoelmansa Vaivan arvoista – esseitä poikkeuskirjallisuudesta (2022) sai tietokirjallisuuden Finlandia-palkinnon. Ida Lowndes ja Olli Löytty käyvät artikkelissaan läpi esseen historiaa ja lajin tyypillisiä piirteitä, kuten moniäänisyyttä, johon liittyy dialogisen tilan käsite eli tekstiin rakentuva ”kirjoittajan, lukijan ja esimerkiksi referoitujen osapuolten” välinen vuorovaikutus. Tätä tilaa voidaan rajoittaa ja laajentaa erilaisin keinoin, joita kirjoittajat analysoivat kolmen esimerkkiteoksen avulla, jotka ovat
Minna Maijalan ”Mielen rajat” -essee teoksesta Punaiset kengät (2019)
Suvi Auvisen Kaltainen valmiste (2021) ja
Riikka Kaihovaaran Villi ihminen ja muita luontokappaleita (2019).
Teoksen päättää Anu Lahtisen artikkeli, jossa hän tarkastelee tieteen, taiteen ja median jännitteistä suhdetta. Niin tieto- kuin kaunokirjallisuus (esimerkiksi historialliset romaanit) pohjautuu usein tutkimuksiin, ja kysymys onkin, miten tuoda esiin ne teokset, joista kirjoittaja on tietonsa ammentanut. Lahtinen tarkastelee tietoteoksista viime vuosina käytyä keskustelua täydentäen pohdintojaan tekemänsä kyselyn vastauksilla.
Teos on tarkasti viitoitettu, ja lukijan pääsyä lisätietoon helpottaa se, että jokaisen artikkelin viitteet ja kirjallisuus ovat yhdessä, eikä teoksen lopussa yhteisessä kirjallisuusluettelossa, kuten artikkelikokoelmissa usein on. Tietokirjallisuuden lajien ja tutkimuskentän kartoittajana teos varmasti toimii tutkimuksen perusoppikirjana ja antaa lähtökohtia lisätutkimukselle, kuten tekijät toivovat (Helsingin yliopistossa on ollut tietokirjallisuuden professuuri vuodesta 2015), mutta teoksella on annettavaa kaikille tietokirjoja lukeville ja lajista kiinnostuneille.
*Vuoden 2023 lainatuimmat tietokirjat Ylivieskan kirjastossa olivat Elina Hirvosen Katri Helena: laulaja, Jenni Haukion Sinun tähtesi täällä: vuodet presidentin puolisona ja Juha Hernesniemen Aivokirurgin muistelmat.
Tietokirjallisuuden lajit ja rajat, toim. Ida Henritius, Olli Löytty & Anne Mäntynen. Gaudeamus 2023. 295 s.
”Hän oli tullut kylään kevättalvella mukanaan ompelukone, kissa ja kukkiva myrtti.”* Näin alkaa Sigrid Backmanin romaani, jonka päähenkilö Ålandsjungfrun / Oolannin neito eli Klara Vester saapuu Itä-Uudellamaalla sijaitsevaan Pigbackan kylään Ahvenanmaan luodoilta. Hän on ompelija, jonka luona pian niin piiat kuin emännät käyvät teettämässä vaatteita.
Sigrid Backman (1.12.1880–26.5.1938)
Ålandsjungfrun on sisällissotaromaani yli sadan vuoden takaa. Finna.fi-hakupalvelun mukaan ensimmäistä painosta vuodelta 1919 on seitsemässä ja vuoden 1961 yhteisnidettä (toisena romaani Bostadsbolaget Sjuan i Lergränden, 1926) neljässätoista yleisessä kirjastossa – kaikki tietysti varastokappaleita. Kirjasta kaivattaisiin uutta painosta ja tietysti suomennosta, sillä Backmanin kymmenestä romaanista ei ainuttakaan ole suomennettu. Miksi sitten lukea saati kääntää vanhaa romaania?
Keskellä romaanin Ålandsjungfrun vuoden 1919 painoksen kansikuva. Vasemmalla 1961 julkaistu yhteisnide, jossa Ålandsjungfrun ja Bostadsbolaget Sjuan i Lergränden (1926). Oikealla 1974 julkaistu yhteisnide, jossa alkuaan 1922 ilmestynyt sisällissotaromaani Familjen Brinks öden ja osin omaelämäkerrallinen De fåvitska trollen (1932).
Sisällissodan jälkeisinä vuosina kirjallista kenttää hallitsivat tietysti voittajat eli valkoiset. Ålandsjungfrun on yksi ensimmäisistä teoksista, joissa hävinneisiin suhtauduttiin ymmärryksellä. Itse asiassa Backmanin hahmot ovat niin sympaattisia, että osa kriitikoista teilasi heidät epäuskottavina. Eiväthän he ole lainkaan sellaisia roistoja ja murhaajia kuin punaiset oikeasti olivat! Epäilen, oliko kyseisillä kriitikoilla omakohtaisia kokemuksia näistä murhamiehistä, mutta sanomalehdissä heistä toki kirjoitettiin. Sodan aikana lehdissä viljeltiin puolin ja toisin uhkakuvia vihollisista; huhut muuttuivat tosiasioiksi ja todellisia rikoksia liioiteltiin. F. E. Sillanpään Hurskas kurjuus ilmestyi helmikuussa 1919 ja Runar Schildtin Hemkomsten och andra noveller (suom. Kotiinpaluu ja muita novelleja, 1922) lähes samanaikaisesti Backmanin teoksen kanssa loppuvuodesta. Näitä teoksia pidetään ensimmäisinä, joissa edes yritettiin ymmärtää kapinan syitä ja syyllisiä. Hurskaan kurjuuden Juha Toivola ja Schildtin novellin ”Aapo” päähenkilö ovat kuitenkin molemmat yksinkertaisia ja jossain määrin vastenmielisiä tyyppejä. Backmanin luomat hahmot poikkeavat edellisistä huomattavasti.
Klara tutustuu pian kylän nuoriin, jotka ovat innolla mukana työväenyhdistyksessä. Klara ei kuitenkaan halua jäsenkirjaa, hänelle riittää työnsä ja kaunis luonto – hän siis jää jossain määrin sivustakatsojaksi. Ollaksen rengit David ja Fridolf ihastuvat kumpikin Klaraan. David on vannoutunut sosialisti, joka uskoo taistelun johtavan ennemmin tai myöhemmin oikeudenmukaisempaan maailmaan. Fridolf on hiukan lapsellinen, sotaa pelkäävä nuorukainen. Hän jääkin jalkaansa osuneen ”onnekkaan kirveeniskun” seurauksena kotikylään ja toikkaroi nimismiehen vahvat nenälasit päässään värväämässä lisää väkeä rintamalle. Työväenyhdistyksen sihteeri Helga on Davidin tavoin omistautunut uudelle aatteelle ja liittyy mukaan taisteluun. Herkullisin hahmo on Ollaksen emäntä, joka renkejään ymmärtävän, humaanin miehensä kanssa muodostaa ristiriitaisen parin. Emäntä ehtii haukkua niin rengit kuin miehensä käydessään sovittamassa vaatteita Klaran luona.
Hän [David] puhuu lampaista ja vuohista ja kapitalistreista ja – odotahan nyt – mitä sanaa he käyttävätkään itsestään: pro- pruprulletäärit, niin se taitaa olla. Niin hienolta sen pitää kuulostaa. (35–36)
Emännällä on vaikeuksia vieraiden sanojen kanssa, mikä lisää hänen hahmonsa koomisuutta: marseljeesi on märsiljeesi, sosialisti on sossijalisti ja proletääristä löytyy useita väännöksiä.
Miten näiden kilttien ja sympaattisten punaisten käy, jääköön kertomatta. Kriitikoista osa piti teosta Backmanin parhaana, osa heikoimpana, ja monille hävinneiden kuvaaminen myönteisessä valossa oli liikaa. Backman jatkoi kuitenkin sisällissodan käsittelemistä teoksessaan Familjen Brinks öden (1922) eli ”Brinkin perheen kohtalot”. Teoksessa on esipuhe, josta ei puutu ironiaa. Backman irtisanoutuu puoluepolitiikasta – hän ei katso pystyvänsä mihinkään niin suurisuuntaiseen – mutta kertoo olevansa kiinnostunut yhteiskunnan vähäosaisista: ”olen vain kuunnellut, miten tuhannet heistä ovat reagoineet ajan ja aatteiden oikkuihin.” Backman asui Helsingin Punavuoressa paljolti samankaltaisissa oloissa kuin kuvaamansa Brinkin perhe eli ympärillään ruotsin- ja suomenkielisiä työläisiä ja alempaa keskiluokkaa, joista osa kannatti punaisia, osa valkoisia.
*Suomennokset teoksesta kirjoittajan. Ålandsjungfrunista on tietääkseni käännetty vain viimeiset sivut Suomen sana -teossarjaan, kääntäjä Kristiina Kivivuori.
Ålandsjungfrun voi lukea Dorian sivuilta (Kansalliskirjaston ylläpitämä julkaisuarkisto)
Mervi Kaarninen ja Pirjo Markkola ovat käsitelleet Backmanin sisällissotaromaaneja artikkelissaan ”Perhe muuttuu sisällissodan näyttämöksi”, joka on julkaistu teoksessa Toistemme viholliset? Kirjallisuus kohtaa sisällissodan (Vastapaino, 2018)
Backmanin kaikki romaanit on julkaistu Dorian sivuilla, katso tästä ja tästä
Kirjallisuutta ja tutkimusta 