Tunnelmia Oulun Kirjamessuilta
Oulun Kirjamessut järjestettiin viime viikonloppuna, jolle osui myös Aleksis Kiven päivä – ajankohta oli siis mitä mainioin. Messujen avajaiset olivat jo perjantaina, mutta itse olin kuuntelemassa esityksiä lauantaina ja sunnuntaina. Teemana oli Pohjoinen, mikä näkyi monipuolisesti ohjelmassa ja messuosastoilla. Suurin osa esityksistä oli Oulun Lyseolla, mutta lauantaina myös vieressä olevan Lääninhallituksen juhlasalissa sekä Kulttuuritalo Valveella. Täytyy heti todeta, että olin Oulun messuilla ensimmäistä kertaa mutta aion ehdottomasti käydä ensi vuonnakin.
Esityksiä oli samanaikaisesti neljällä lavalla, joten olin tehnyt tarkan etukäteissuunnitelman. Yleisöä oli paljon, ja välillä käytävillä ja portaikoissa oli tungosta. Jonkin verran kuulin moitteita siitä, että kaikki esityksiä ei päässyt kuuntelemaan – mutta eikö tämä ole ongelma Turun ja Helsingin messuillakin? Botnia-palkintoehdokkaiden julkistaminen jäi niin minulta kuin monelta muulta näkemättä (ks. ehdokkaat ja teosten esittely Mun Oulu -sivustolta). Helsingin massiivisiksi paisuneiden messujen rinnalla on tarvetta myös Oulun kirjamessujen tyyliselle pienimuotoisemmalle, myönteisessä mielessä ”ihmisenkokoisille” kirjatapahtumalle. Se että esitykset olivat luokkahuoneissa ja saleissa rajasi tosiaan kuuntelijoiden määrää, mutta antoi toisaalta eri tavalla rauhaa keskittyä esityksiin ilman ympärillä vellovaa jatkuvaa hälinää.
Aloitin lauantaiaamun kuuntelemalla Liisa Louhelan haastattelun, jossa hän kertoi teoksestaan Mies joka kantoi aurinkoa sylissään. Teos kuvaa tunnetun aseistakieltäytyjä Arndt Pekurisen valintoja aikana, jota sävyttivät jatkuvat konfliktit ja militarisoituminen – valitettavan ajankohtainen teos siis. Samassa tilassa oli seuraavana vuorossa Elli Valtonen, jonka edellisestä teoksesta Tainnutuskehto olin kyllä kuullut mutta jättänyt tietoisesti lukematta. Toisinkoinen Vieraslaji on dystooppinen romaani, jossa ilmastonmuutos ja pandemiat ovat tuhonneet maailmaa eikä lihantuotantoa enää ole. Ei, ennen kuin Kreetalta löytyy uusi eläinlaji. Mutta onko oikein hyödyntää tätä sfinksimäistä lajia ruoaksi? Valtonen on toiminut valvontaeläinlääkärinä, joten hän tietää millaista eläinten kohtelu on tehomaataloudessa – silloinkin kun eläimiä kohdellaan lain määräämiä rajoituksia noudattaen. Esitys jäi mieleeni erityisesti siksi, että Valtonen toi avoimesti esiin sen tuskan, jota hän on kokenut työssään. Kun haastattelija luki muutamia kirkkaiksi hiottuja lauseita teoksesta, yleisö antoi spontaanit aplodit. Tämä on yksi niistä kirjoista, jotka tarttuivat mukaan messuilta, joten ehkä kirjoitan teoksesta vielä lisää myöhemmin. Rosebudissa vietetystä julkaisujuhlasta on tallenne nähtävissä YouTubessa.
Kahdessa esityksessä pääsivät suomentajat päärooliin. Anna Isola kertoi Raymond Carverin suomentamisesta ja Kaijamari Sivill ja Tuomo Pirttimaa keskustelivat murteesta kaunokirjallisuudessa. Monet haluavat nykyään lukea teokset alkukielellä, mutta Isola näkee käännöksen rikastavan myös kohdekieltä. Suomentamisen taustalla on aina tekstin tarkka lukeminen ja tulkinta tässä ajassa. Isola kuvasi Carverin tyyliä termillä ”dirty minimalism”, joka pelkistysten ja poiskarsimisen sijaan korostaa epätäydellisyyttä – Carverin hahmot ovatkin usein syrjäytyneitä. Carverin novellien on täytynyt tehdä aikoinaan vaikutus, koska muistan lukeneeni niitä jossain kaukaisella 1980-luvulla. Isolan tuoreet suomennokset Voisitko olla hiljaa? (2025) ja juuri ilmestynyt Katedraali houkuttelevat varmasti palaamaan novellien äärelle.
Englanninkielistä kirjallisuutta laajasti suomentanut Kaijamari Sivill kertoi Cormac McCarthyn puhekielen ja murteen värittämästä kielestä, jonka kääntämisessä hän on käyttänyt itselleen tuttua pohjoisen murretta. Tuomo Pirttimaa puolestaan hyödyntää uusimmassa romaanissaan Lyijykausi – pääosassa tunnettu eräkirjailija ja salametsästäjä Unto Ek – peräpohjalaista ”lyhyttä ja tylyä” murretta. McCarthyn Raja-trilogian tavoin Pirttimaa kuvaa Lyijykaudessa rajaseutua, ja puheessa näkyy henkilöiden tapa katsella maailmaa; keskustelun kuluessa todettiin osuvasti, että ”kieli on sielunmaisema”. Sivill ja Pirttimaa lukivat otteita toistensa teoksista, ja keskustelua olisi mielellään seurannut pitempäänkin.
Sodan esityksistä kirjallisuudessa kiinnostuneena olin tietysti kuuntelemassa, kun Elina Hirvonen haastatteli Randa Al-Dawoudia tämän Gazan naiset -teoksesta, ja Sota meissä -keskustelua, jossa Hanna-Leena Määttä ja Outi Autti kertoivat laajasta, sodan kokemushistoriaa Lapissa käsittelevästä tutkimuksesta. Molempia keskusteluja oli kuuntelemassa runsas yleisö. Al-Dawoudi kuvaa naisten ja lasten arkea Gazan kaistaleella alkaen vuodesta 1948 aina viime vuosien kansanmurhaan saakka. Tarina satuhetkestä, jota säestivät pommitusten räjähdykset, kertoi koskettavasti halusta luoda edes jollain tapaa tuttu ja turvallinen tila lapsille.
Evakoista puhuttaessa ajatukset menevät usein Karjalan siirtoväkeen ja Lapin evakuointi unohtuu. Aselevon jälkeen syksyllä 1944 Lapista evakuoitiin Pohjanmaalle, lähinnä Ylivieskaan ja Alavieskaan, noin 40000 ja Ruotsiin lähes 60000 henkeä. Joissakin tuoreissa teoksissa, kuten Rosa Liksomin Väylässä, on nostettu esiin nuoret tytöt, jotka kävelivät matkan kuljettaen samalla karjaa – Ruotsiin kuljetettujen lehmien määrä oli lähes 20000 yksilöä. Keskustelussa tuotiin esiin, miten Lapin sota on jäänyt monestakin syystä marginaaliin (maantieteelliset syyt, varovaisuus suhteessa Venäjään, häpeä yhteistyöstä saksalaisten kanssa). Sota meissä (2026) täydentää sotahistoriaa kuvaamalla tapahtumia nimenomaan kokemushistorian kautta. Teos on luettavissa myös verkossa SKS:n tiedekirjat sivulla, ja siihen kannattaa tutustua akateemista tutkimusta kaihtavienkin, sillä mukana on muistelmatekstejä kuin myös katsauksia esimerkiksi lapinlehmään, neuvostopartisaaneihin ja Ruotsissa tehtyihin nöyryyttäviksi koettuihin terveystarkastuksiin.
Tietokirjaraati oli mainio katsaus viiteen tuoreeseen teokseen, ja raatilaisten mielipiteet värikkäitä. Voittajaksi nousi ylivoimaisesti hailuotolaisesta käsityöperinteestä kertova Anne-Maria Haapalan ja Auli Sipolan Suomalainen perinneneule: tikkuröijyn tarina ja neuleohjeita. Mitä pohjoinen tekee kirjailijalle -keskustelu, johon osallistuivat Jenni Räinä, Katja Kettu ja Liisa Louhela, kuvasi hauskojen anekdoottien kautta, miten pohjoisesta tuleva (ja / tai siellä asuva) kirjailija saa kokea yhä olevansa toisarvoisessa asemassa.
Paljon muutakin ehdin kuunnella, kuten Maria Burrow’ta, joka kertoi Rosholm-dekkareistaan – ja vähän Uudesta-Seelannistakin – Kati Hiekkapellon haastattelemana, ja Heikki Kännöä, joka kuvasi uusimman romaaninsa Silmät syntyvaiheita. Kännöstä oli juuri sunnuntaina Ylen sivuilla mainio juttu, jossa kirjailija suree sivistyksen katoamista. Häpeäkseni joudun tunnustamaan, että en ole lukenut ainoatakaan teosta häneltä, mutta ehkä aloitan tästä uusimmasta, jonka mainittiin olevan pelkkä vihkonen (vain 481 sivua) verrattuna aiempiin.
Yksi kirjamessujen iloja on tietysti päästä selailemaan näytteilleasettajien pöytiä. Päätökseni olla ostamatta kirjoja ei täysin pitänyt, sillä palasin kotiin neljä kirjaa rikkaampana.
Kalevan pääkirjoituksessa pohditaan, missä messut pidetään ensi vuonna, koska niin lääninhallituksen talo kuin Valve ovat remontissa.
