Avainsana-arkisto: punaiset (Suomen sisällissota)

Jari Järvelä: Raiteet

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Jari Järvelä teki sen taas: kirjoitti upean historiallisen romaanin tärkeästä aiheesta. Raiteet on runsas sivumäärältään (479 sivua) mutta ennen kaikkea sisällöltään. Teoksessa on kolmea aikatasoa, joiden kaikkien nimet viittaavat rautatiehen: Luurata (1868), Valtimot ja laskimot (1918), Sivuraide (1944). Toinen yhdistävä tekijä on kaksitoistavuotias Amanda, joka kaksi vuotta vanhemman veljensä Ilmarin kanssa pääsee hätäaputöihin Riihimäki–Pietari-ratatyömaalle. Toisessa osassa seurataan Amandan pojantyttären Kuutamon vaiheita sisällissodassa maaliskuun alusta toukokuun alkuun. Kolmas osa kertoo Kuutamon pojasta Voitosta, joka vartio ”Suomen kansan elämänlankaa” eli radanpätkää jossain Aunuksenkannaksella.

Jari Järvelän romaanin Raiteet kansikuvassa on mustalla pohjalla höyryveturi, raiteita ja taskukello.

Nälkäradan luiset rintakehät

Vanhempien ja kolmen nuoremman sisaruksen kuoltua Amandalla ja Ilmarilla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin lähteä kotoa. Matkalla he kohtaavat perheensä menettäneen, puolisokean Augustin, jota he ensin luulevat kummitukseksi. Nälästä horjuva kolmikko löytää ratatyömaalle viime hetkellä; laihaa velliä annetaan aluksi vain vähän, sillä moni nälkiintynyt on menehtynyt syötyään liikaa. Nälkään tai lapionvarteen kuolleita haudataan niin metsiin kuin radan alle saven ja soran sekaan: ”Kiskoja kannattelisivat rakentajien luiset rintakehät.”

Ensin sisarukset siirtävät pitkävartisella, leveällä kihvelillä maata kottikärryihin. Amanda löytää ”leipälajinsa seitsemäntenä päivänä, silloin kun Jumala lepäsi joskus aikojen alussa, kun taas me emme näin maailmanlopun aikoina” (36). Irti hakattu, ylimääräinen maa-aines kuskataan niin kutsutun leikkauksen rinnettä alas kottikärryillä siksakkia lankkuja pitkin. Yhden kärrymiehen saatua tarpeekseen, tarttuu Amanda kärryihin: ”Ensimmäisessä tiukassa käännöksessä kärryt kaatuivat ja sisko niiden mukana, lapiomiehet röhähtivät nauruun (37).

Kolmannessa käännöksessä kärryt kaatuivat uudestaan ja sisko lensi nurin. Hän nousi pystyyn naama verisenä, nenä oli kolahtanut johonkin. Sanaakaan sanomatta hän väänsi tyhjät kärryt pystyyn ja alkoi lapioida lastia takaisin. Nyt kukaan työporukasta ei enää röhähdellyt, kaikki seurasivat herpaantumatta miten sisko lähti taas kerran liikkeelle, selvisi yhdestä käännöksestä, vielä toisesta. Kolmannessa kärryt menivät kumoon, ja sisko lastasi ne entistä mustelmaisempana vielä kerran uudestaan.
Ylhäällä oli nyt hiirenhiljaista. [– –]
Seuraavana aamuna kaivuupaikalle oli ilmestynyt yhdet muita kottikärryjä pienemmät kärryt. Niiden toiseen kahvaan oli kaiverrettu Amandan nimi. Siitä aamusta siskoni oli kärrymies. (38)

Kun työnjohtaja seuraavana päivänä ihmettelee, että ”mikä helvetin kääpiö tuolla huseeraa”, käskevät miehet kuorossa tämän pitää turpansa kiinni. Tämä tarina on hyvä esimerkki Järvelän usein humoristisesta tyylistä. Amanda todellakin ”antaa valoa”, kuten August toteaa.

Myöhemmin kolmikko on räjäyttämässä kalliota ensin ruudilla ja sitten nitroglyseriinillä – taito, jonka Paracelsus- niminen mies on oppinut Amerikassa. Ja panosten sytyttäminenhän on ”seiffiä workia” kun ei hätäile. Koeräjäytys nitroglyseriinillä tehdään harjunrinteeseen insinööri Appelbergin päätöksellä – Amandan vastaväitteet kuitataan lapsen tietämättömyydeksi. Seuraa yksi teoksen monista groteskeista kohtauksista, sillä harjuun on haudattu työmaalla kuolleita. Räjähdyksen jälkeen insinööri kerää sekopäisenä maassa lojuvia ruumiinkappaleita kuin ”koittaisi koota vainajan uudestaan elämään”.

Laskettuaan raajat varovaisesti alas hän istui maahan luomansa uuden, uljaan ihmisen viereen. Sillä oli yksi jalka ja kolme vasenta kättä. Pää puuttui. (124)

Punasoluja Suomi-neidon verisuonissa

Amandan ja Ilmarin oloja ratatyömaalla seurataan pari vuotta, minkä jälkeen siirrytään vuoden 1918 maaliskuun alkuun. Kuutamo, Amandan pojantytär, käyttelee Maxim-kuularuiskua punaisten panssarijunassa, jossa työskentelee myös sanitääri Tekla. Kuutamon Voitto-pojasta huolehtii mummi, koska Amerikkaan lähteneen isän on ”helvetin huono suuntavaisto” vienyt Sysmään. Amanda piirtää Voitolle Suomen kartan, jossa rautatiet kulkevat valtimoina ja laskimoina, ja hän itse on ”Suomi-neidon sanitääri”, joka pitää verisuonet kunnossa. Sodankäynti on sekavaa, ja välillä tulitetaan omia, mutta syyllisiä ovat tietysti lahtarit. Panssarijunan päällikkö Lehtinen kirjaa omat möhlintänsä sotapäiväkirjaan voittoisina taisteluina.

Amanda on säilyttänyt suorasukaisen, äkeän tyylinsä – henkilöhahmona Kuutamo ei valitettavasti yllä hänen tasolleen. Ratatyömaahan ja Kymijoen ylittävään Korian siltaan palataan pariinkin otteeseen. Sillan rakentaminen oli valtava ponnistus; Amandan mielestä niin uusi kuin vanha silta ovat kirotut ja ”joenpohja täynnä vainajia”. Kun tulee puhe yli-inhimillisiä voimia omaavista sankareista, toteaa mummi Kuutamolle, että tämäkin lienee vain ”tavallinen pikku muurahainen kuten me kaikki”:

Muurahaista muistellaan sankarina vasta sitten kun se on tapettu, Sitten sille pystytetään yhteinen muistopysti tuhannen muun kuolleen murkun kanssa. Eikä kellään niistä ole nimiä. Pystiin kaiverretaan: Tuntemattomalle muurahaiselle. Eteen sytytetään muistokynttilä kerran vuodessa. Jos muistetaan. (208)

Toinen osa päättyy kohtaukseen, jossa Kuutamo ja Tekla yrittävät kävellä panssarijunan vaunun alta kolmenkymmenen askeleen matkan suojaan valkoisia sotilaita parveilevan ratapihan läpi. Kuutamon laskemat askeleet lomittuvat ympärillä olevan kaaoksen ja Jääkärimarssin säkeiden kanssa.

Elämän- ja kuolemanlanka

Kolmannen osan kiinnostavimmaksi hahmoksi kasvaa Voiton avukseen saama, ”ihmisenpuolikas” Hesekiel, jolla on takanaan värikäs työhistoria ja kymmenen vuotta mielisairaalassa. Hesekiel alkaa kunnostaa vanhaa venäläistä höyryveturia ja tekee Voiton määräämiä töitä, jos sattuu huvittamaan. Syrjäisellä asemalla touhuaa siis kaksi armeijan epäkelvoksi havaitsemaa miestä, sillä Voitto on saanut osuman sekä jalkaansa että hermoihinsa. Hesekiel käy välillä ottamassa sähköshokkeja morsetuslaitteen johdon avulla vaientaakseen äänet päänsä sisältä. Mutta tulee kerta, jolloin Hesekiel ei pääse äänistä eroon, ja miehiä odottaa sivuraiteella järkyttävä näky. Järvelä käyttää taitavasti groteskia korostamaan tarinaa: nälkäradan kuvauksessa groteski on räjäytettyine ja lahoavine ruumiineen vielä rabelaismaista naurua kuolemalle. Toisessa osassa, jossa pelloilla viljan sijaan lojuu ruumiita ja ihmisiä heitellään Korian sillalta alas, ollaan jo astetta vakavampia. Kolmannessa osassa groteski on paikoin järkyttävää ja mustaa, kuten kohtauksessa, jossa hirvittävä näky ”lyyhistää” Hesekielin ja Voiton polvilleen. ”Taivas itkee” ja niin tekisi myös lukijan mieli itkeä. Voitto kysyy kuten niin monet: ”Miksi? Miksi? – – Miksi en ajatellut omin aivoin? Miksi vaikenin?” Hivenen toivoa teoksen loppuun tuo suurisilmäinen tyttövauva, joka saa nimekseen Alku, vaikka isomummi ”jupisee taustalla yhä maailmanlopusta”.

Järvelä on sitonut nämä eri vuosiin ajoittuvat luvut taitavasti yhteen. Teos alkaa toimittaja Mathias Mattsonin sanoilla, kun tämä ylistää ratahanketta, jota varten senaattorit ovat tulleet mäen harjalle kilistelemään lasejaan. Mattson, oikealta nimeltään Matti Matinpoika, jota kutsuttiin Taskumatiksi erotukseksi samannimisistä veljistään, kirjoittaa lehtijutun ohella Monte-Criston kreivin tyylistä seikkailuromaania nimeltä Kiskojen Kreivi, jonka unohtumattomana sankarina seikkailee hänen itsensä kaltainen mies. Hänen kultakellonsa, johon on kaiverrettu kirjaimet MM, siirtyy Amandan omistukseen ja lopulta Voitolle – Amandalle kirjaimet tarkoittivat Maailman Murenemista ja Kuutamolle Maailmanmestaria. Kesken jäänyt käsikirjoituskin säilyy, koska Ilmar haluaa iltaisin kuulla Amandan lukevan sitä hänelle. Myöhemmin Voitto kirjoittaa käsikirjoitukselle jatkoa, ja Mattsonkin saa palata Matti Matinpojaksi, joka on Voiton mielestä uskottavampi nimi ratajätkälle. Toistuvia motiiveja ovat myös Amandan, Kuutamon ja Voiton taipumus nähdä näkyjä ja rataan liittyvät, muistoja lapsuudesta kantavat piirustukset.

Groteskit kuvaukset milloin naurattavat milloin itkettävät mutta pitkäveteiseksi tämä radanrakennuksesta, höyryvetureista, panssarijunista, sotilaskuljetuksista ja paljosta muusta rautateihin liittyvästä kertova teos ei missään vaiheessa muutu. Samalla Järvelä tulee kirjoittaneeksi Suomen historiaa valtakeskuksista syrjässä olevia kunnioittaen.

Jari Järvelä: Raiteet. Tammi, 2025. 479 s.

Järvelä on käsitellyt sisällissotaa aiemmin Finlandia-ehdokkaanakin olleessa romaanissaan Kosken kahta puolta, josta kirjoitin myös arvion.

Helsingin Sanomat, kirj. Antti Majander

Kulttuuritoimitus, kirj. Jukka Ahtela

Satakunnan Kansa, kirj. Jari Olavi Hiltunen

Sisko Latvus: Rudolfin näköinen poika

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Törmäsin Sisko Latvuksen nuortenromaaniin Rudolfin näköinen poika (2025) selatessani Kotimaiset kirjablogit -sivustolta uusia blogipostauksia. Tarina alkaa, kun Jasper vie rippikuvansa mummilleen, joka havaitsee yhdennäköisyyttä Jasperin ja yli sata vuotta kuolleen isoisänsä Rudolfin kanssa. Jasper hätkähtää kuullessaan, että Rudolf oli ammuttu vain 20-vuotiaana. Tämä ”murhamysteeri” johtaa Jasperin sisällissodan sekasortoisiin tapahtumiin. Rudolfin tarina perustuu kirjailijan äidin isän elämään.

Sisko Latvuksen nuortenromaanin Rudolfin näköinen poika kannessa on yhdistetty valokuvan palasia ja piirrosta nuoresta pojasta.

Aivan ensimmäisenä Jasper etsii Rudolfin tiedot Sotasurmat 1914–1922 -sivustolta: ”Kuolinpäivä 25.5. [- -] Surmamotiivi punakaartilainen”. Sukututkimuksesta kiinnostuneen Minna-tädin keräämä aineisto ja kirjastosta lainatut kirjat auttavat Jasperia selvittämään niin sodan taustoja kuin Rudolfin kohtaloa. Keskustelussa vanhempien kanssa paljastuu, että suvut ovat olleet sodassa eri puolilla:

Minun vaarini isä oli veljiensä kanssa valkoisten joukossa. Silloin kun Mannerheim ratsasti Helsinkiin, he olivat marssimassa siellä voitonparaatissa valkoiset nauhat käsivarsissaan.
– Ai milloin ne marssi stadiin? minä halusin tarkentaa.
– No millos se nyt oli. Toukokuussa 1918 varmaan, kun sota oli päättynyt. [- -]
– Aika törkeetä, minä huomautin. – Miten silloin voitiin vielä tappaa ihmisiä, kun sota oli kerran jo ohi?
– Loistava kysymys, isä sanoi. – Sitähän tässä on ihmetelty jo sata vuotta. (20–21)

Latvus kuvaa uskottavasti, miten hämmentävältä sisällissodan aikaiset tapahtumat voivat tuntua 2020-luvun näkökulmasta. Rudolfistakin paljastuu seikkoja, jotka saavat Jasperin toivomaan, ettei olisi koskaan alkanut tutkia asiaa. Mutta Rudolf ei jätä Jasperia rauhaan vaan tulee jopa tämän uniin. Jasper lukee kuulustelupöytäkirjoja ja tajuaa kuulevansa niissä Rudolfin äänen – Jasperin on vain kuviteltava kysymykset ja käännettävä selostus puheeksi, mikä tietysti tekee samalla tekstistä lukijaystävällisemmän.

Teoksen toisessa tarinalinjassa seurataan Jasperin ja hänen ystäviensä bändiharrastusta. Jasper on rippileirillä tutustunut Einoon ja Juuliin, joiden kanssa jatketaan leirillä alkanutta soittamista ja haaveillaan oman bändin perustamisesta. Juulin kanssa Jasper voi myös puhua Rudolfista ja tämän teoista. Ensimmäisenä biisinä opetellaan soittamaan irlantilaisen The Cranberries -yhtyeen Zombie, jonka sanoma on yhä ajankohtainen tänään:

Kun luin Zombien sanoja, se alkoi näyttää Rudolfin sodalta. Jos vaihtoi vuosiluvun 1916 tilalle 1918, sama sodan hirviö uhkasi vieläkin. Since nineteen eighteen, in your head, in your head they’re still fightin’… Aina vain jossakin päin maailmaa ammuttiin ja itkettiin ja ihmisiä kuoli ihan turhaan. (24)

Sisko Latvus on kirjoittanut yli 20 nuortenkirjaa, joista Siperiaan karkotetuista inkeriläislapsista kertova Kaukana omalta maalta (2011) oli Finlandia Junior -ehdokas ja inkeriläisistä paluumuuttajista kertova Kaksi sateenkaarta (2015) Topelius-palkintoehdokas. Latvus on työskennellyt lähetystyöntekijänä Ranskassa ja Venäjällä. Romaanissa Rudolfin näköinen poika usko on läsnä luontevalla tavalla riparilaulussa ja siinä, miten Jasper muistaa kertomuksen ristille naulitusta rikollisesta, joka kääntyy Jeesuksen puoleen sanoen ”Muista minua”. Suvussa kulkevan tarinan mukaan Rudolfin ystävä Juho oli huutanut tien varrella seisseelle tutulle miehelle ”Muistakaa meitä”, kun heitä oli kuljetettu teloitettaviksi (86–87). Muistamisen merkitys toistuu myös Jasperin sanoittamassa Rudolfista kertovassa laulussa, jonka bändi pääsee esittämään itsenäisyyspäivän konsertissa.

Teoksen lopun kiitoksissa nimetään kolme lähdeteosta, joista Antti Rämäsen Rikottu rajamaa oli omassa hyllyssäni (ks. arvioni teoksesta); Rudolf mainitaan kuin mainitaankin kirjassa useita kertoja. Ensimmäiset kiitokset on kuitenkin omistettu tekijän isovanhemmille Annalle ja Rudolfille sanoin ”kiitos elämästä”. Päällimmäiseksi teoksesta jääkin ajatus jokaisen elämän merkityksellisyydestä.

Kirjoitin riparivihkoon: Ammuttu Raivolassa 25.5.1918.
Menin katselemaan ikkunasta ja minua itketti. Pikkulapset juoksentelivat pihalla pallon perässä. He olivat elossa. Varpuset pyrähtelivät koivussa, jonka kellastuneet lehdet olivat putoamassa. Keväällä silmuista kasvaisivat uudet vihreät lehdet. Minä hengitin. Elämäni oli vasta alussa. Jos Rudolfille ei olisi syntynyt Viipurissa tytärtä ja tälle kuutta lasta, joista yksi oli mummini, minua ei olisi olemassa. Hänen elämänsä jatkui minussa.
Ei hän turhaan elänyt. Melkoinen jätkä. (88)

Sisko Latvus: Rudolfin näköinen poika. WSOY, 2025. 112 s. (Kustantajan sivulta voi lukea tekstinäytteen teoksesta.)

Lue lisää teoksen taustoista Sisko Latvuksen blogista

Kirjailijan haastattelu Helsingin Sanomissa, kirj. Laura Kytölä

Arvio Päivi Heikkilä-Halttusen Lastenkirjahylly-blogissa

Marjo Ahlsten: Naiskaarti 1918

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Marjo Ahlsten jatkaa sisällissodan surmien selvittämistä uusimmassa Valkeakosken naiskaartia käsittelevässä tietokirjassaan. Aiemmat teokset Hennalan naismurhat 1918 (2018) ja Teloitusjonossa. Hennalan miesvankien kohtalot 1918–1919 (2019) on julkaistu Marjo Liukkosen nimellä (arvioni Hennalan naismurhista 20.4.2018). Naiskaartilaisten kohtaloiden rinnalla Ahlsten kuljettaa omaa tarinaansa parantumatonta syöpää sairastavana. Erikoinen ratkaisu toimii mielestäni yllättävän hyvin. Tieto tulehduksellisesta, laajalle levinneestä syövästä, jossa keskimääräinen elinajanodotus on kolme vuotta, antaa kimmokkeen käyttää jäljellä oleva aika ”erään tärkeän palan etsimiseen suomalaiseen naishistoriaan” (9).

Marjo Ahlstenin teoksen Naiskaarti 1918 kansikuva.

Nuoret naiset aseissa

Naiskomppanian palkkaluettelojen avulla Ahlsten pystyy nimeämään naiskaartiin kuuluneet viisikymmentäviisi naista. Naiskaartilaiset olivat pääsääntöisesti naimattomia nuoria naisia, niin myös Valkeakoskella, jossa kolme neljästä oli alle kahdenkymmenen. ”Enemmistö naiskaartiin liittyvistä naisista on ollut AB Walkiakosken työntekijöitä, jotka ovat tottuneet saamaan omaa rahaa ja luottamaan joukkovoimaan lakkojen yhteydessä” (26), kirjoittaa Ahlsten. Näistä naisista 29 toimi paperinlajittelijoina. Kun sodan alkaminen pysäytti paperitehtaan toiminnan, monet liittyivät punakaartiin, josta sai palkan lisäksi ateriat ja vaatteet. Lupauksista huolimatta naiset harvoin saivat 15 markkaa päivässä kuten miehet. Valkeakosken naiskomppanian erikoisuus oli konekivääriosasto eli ”kuularuiskulikat”; nuorin näistä kuudesta naisesta oli Hilja Lassila, joka täytti kuusitoista vasta helmikuussa 1918.

Mitä Hauholla tapahtui vappuaamuna 1918?

Teoksen lopussa on luettelo, jossa on komppanian kaikki jäsenet ja heidän syntymä- ja kuolinaikansa – vain kolmentoista kohdalla on merkintä ”Jäi henkiin 1918”. Osa naisista kuoli taisteluissa, osa vankileirillä nälkään tai tauteihin ja osa teloitettiin. Kahdenkymmenenviiden naisen kohdalla, myös edellä mainitun Hilja Lassilan, on kuolinaika ja -paikka sarakkeessa merkintä ”1.5.1918 Hauho”. Valkeakosken naiskomppania oli osallistunut 28.–29. huhtikuuta Syrjäntaan taisteluun, josta poikkeuksellisen teki se, että punaiset torjuivat saksalaiset. Näin punaisten joukot ja heitä seuraavat pakolaiset pääsivät jatkamaan marssiaan kohti Lahtea. Onni kuitenkin kääntyi. Saksalaiset hyökkäävät uudestaan ja nyt vangeiksi jäävät myös naiskaartilaiset.

Tuntia myöhemmin saksalaiset lähtevät kohti Hämeenlinnaa ja luovuttavat vankinsa suomalaiselle Södermanin pataljoonalle. – – Saksalaiset vievät kuitenkin miehet, haavoittuneet ja sairaanhoitajat mukanaan Hämeenlinnaan, missä heidät jätetään leirille. (130)

Miksi naisia ei viedä Hämeenlinnaan vaan luovutetaan kesken matkan valkoisille? Ahlsten näkee surmien pohjimmaisena syynä naisvihan ja naisten alisteisen aseman yhteiskunnassa. Toukokuun 1. päivän vastaisen yön naiset viettävät ladossa. Aamulla heidät kuljetetaan Siikaistenkorven suolle, jonne heidät teloitetaan ja haudataan. Ahlsten ei pidä todennäköisenä, että naiset raiskattiin ennen teloitusta, vaikka Vilho Siivola kertoo asiasta muistelmaromaanissaan Myllykylästä maailmalle (1975). Teloitetuista naisista tunnetuin kuvaus lienee Anneli Kannon romaanissa Veriruusut (2008). Kanto on pitänyt raiskauksia todennäköisenä syynä teloituksille. Ahlsten puolestaan perustelee näkemystään sillä, että naisten kanssa vangittuna ollut Hugo Kaloranta (Karlsson) kertoo, ettei ”kukaan osannut aavistaa” (138), mitä aamulla tapahtuisi. Jos naiset olisi raiskattu, olisivat he aavistaneet kohtalonsa ja kertoneet Kalorannalle.

Hauholla surmataan kaksikymmentäviisi Valkeakosken naiskaartin jäsentä ja kaksi huoltojoukkoihin kuuluvaa naista. Ahlsten viittaa kyseisessä luvussa Eräsen 1974 julkaistuun tutkimukseen, jota ei kuitenkaan löydy lähdeluettelosta. Kyseessä on Mikko Eräsen teos Punaisen esiliinan tarinat: työväenliikkeen rivijäsenet kertovat, jonka yksi luku on nimeltään ”Valkeakosken naiskomppanian viime vaiheita”. Punaisista naisista ja naiskaarteista on kirjoitettu niin tutkimuksia, tietokirjoja kuin romaaneja. Valkeakosken naiskaartista erikseen ei ole paljon materiaalia. Ahlsten mainitsee yhtenä tärkeänä lähteenä Virpi Anttosen pro-gradu-tutkielman Valkeakosken naiskaarti Suomen sisällissodassa 1918 (2009). Tutkielmaa ei ole painettu, mutta se on kaikkien luettavissa Tampereen yliopiston julkaisuarkiston kautta, minkä olisi voinut tuoda lähteissä esiin – julkaisulla on tätä kirjoittaessa hurjat yli 6000 latausta.

Teoksesta olisi voinut poimia muitakin esimerkkejä naisten kohtaloista rintamalla ja ”luurankotehtaalla” eli Hennalan vankileirillä. Naiskaarti 1918 on tärkeä lisä naisten kokemuksia sisällissodassa koskevaan tutkimukseen. Toivottavasti Marjo Ahlstenin toive neljännestä kirjasta toteutuu.

Marjo Ahlsten: Naiskaarti 1918. Into, 2024. 199 s. + kuvaliite 8 s.

Kiinnostavatko punaisten naisten kohtalot? Tässä Joki-verkkokirjastoon tehty lista, jossa niin fiktiota kuin faktaa punaisista naisista. Jos et ole lukenut yhtään sisällissotaromaania, niin lue ainakin nämä: Anneli Kannon Veriruusut (2008) ja Heidi Könkään Sandra (2017).

Teoksesta myös:

Kulttuuriykkönen, Yle Areena 20.6.2024. Keskustelijoina Marjo Ahlsten ja sarjakuvaneuvos ja Kansan Arkiston tutkija Reetta Laitinen. Toimittajana Pauliina Grym.

Kirsin kirjanurkka

Kirjailijan haastattelu Omalähiö-lehdessä 2.8.2024, kirj. Petri Görman

Varpu Anttosen tutkielma Valkeakosken naiskaarti Suomen sisällissodassa 1918

Anna Sirola: Vakaumuksensa puolesta. Vuoden 1918 punaisten muistomerkit

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Anna Sirolalta on ilmestynyt neljäs sisällissodan muistomerkkejä käsittelevä teos. Kaksi ensimmäistä teosta kuvasivat valkoisten ja kolmas saksalaisten Suomessa olevia muistomerkkejä. Nyt ovat vuorossa punaisten muistomerkit. Suurin osa yli neljäsataasivuisesta teoksesta kertoo yksittäisten paikkakuntien muisto- ja hautamerkeistä kuvin ja tekstein. Teoksessa esitellään noin 350 muistomerkkiä, minkä lisäksi on nostettu erikseen esiin 2000-luvulla pystytetyt yhteiset muistomerkit.

Anna Sirolan teoksen Vakaumuksensa puolesta kannessa punaisten muistomerkki Tampereen Kalevankankaalta.

Teoksen alussa luodaan yleiskatsaus aiheeseen ja kerrotaan tutkimukseen liittyvistä ongelmista, kuten ajoitustietojen löytämisestä – varmimmaksi lähteeksi osoittautuivat sanomalehtien uutiset muistomerkkien paljastamisesta. Valkoisten ja punaisten mahdollisuudet muistaa vainajiaan poikkesivat huomattavasti toisistaan. Siinä missä voittajat pystyttivät muistomerkkejä heti sodan päätyttyä ja järjestivät yleisiä muistotilaisuuksia, oli hävinneiltä julkinen muistaminen kielletty. Toisen maailmansodan jälkeen vaihtunut poliittinen suuntaus näkyy selvästi paljastustilaisuuksien järjestämisessä: kun 1920-luvulla oli kuusi tilaisuutta ja 1930-luvulla yksi, oli niitä 1940-luvulla peräti satakaksitoista (niistä 223 muistomerkistä, joiden paljastuspäivän tekijä on pystynyt selvittämään). Muistomerkin pystyttämisestä ei aina edes haluttu kertoa julkisesti, jotta merkki säilyisi eikä joutuisi ilkivallan kohteeksi; esimerkiksi Varkaudessa kolmemetrinen graniittinen muistomerkki varastettiin ja upotettiin järveen. Muistamista hankaloitettiin myös virallisin keinoin, esimerkiksi seurakunta saattoi vedota omiin ohjeistuksiinsa. Niin ikään lapuanliikkeen aikana punaisten hautoja ja muistomerkkejä häväistiin.

Materiaalina oli aluksi puu tai luonnonkivi ja myöhemmin graniitti: yli kaksisataa muistomerkkiä on tehty – aatteen mukaisesti – punaisesta graniitista. Hautamuistomerkeissä on harvoin nimiä tai haudattujen lukumäärää, koska kyse oli usein joukkohaudoista. Paikkakuntakohtaisissa tiedoissa on kerrottu paikkakunnalla kirjolla olleiden ja siellä kuolleiden punaisten lukumäärä. Muistomerkistä kerrotaan mahdollisuuksien mukaan, kenen toimesta hanke on laitettu alulle, patsaan suunnittelija ja tekijä. Muistomerkin sijainti on annettu sekä osoitteena että koordinaatteina. Yksi vanhimmista säilyneistä muistomerkeistä sijaitsee Turun hautausmaalla. Joukkohaudalle vappuna 1921 saapunut työväki näki ihmeekseen paikalla kiven, jota siellä ei ollut aiemmin ollut. Hankkeesta vastanneet Turun Järjestönuoret olivat kuljettaneet muistomerkin salaa yöllä paikalleen. Sirola lainaa Suomen Sosialidemokraatin Sasu Punasta, joka sai tempusta aiheen pakinaansa: ”Pienet pojan ja tytön naskalit, järjestönuoret, ovat yön synkässä hiljaisuudessa hilanneet kolmatta metriä korkean, punaisesta graniitista tehdyn hautapatsaan punakaartilaisten veljeshaudalle.” (323) Tämäkään muistomerkki ei saanut olla täysin rauhassa, sillä poliisi poistatti kolme neljästä tekstilaatasta ja huipulle kiinnitetyn peltisen punalipun.

Kaksi esimerkkiä muistomerkeistä Anna Sirolan teoksesta Vakaumuksensa puolesta.
Turun hautausmaalla on yksi vanhimmista säilyneistä muistomerkeistä (osa sivusta 322). Vieressä yksi uusimmista, sisällissodan satavuotismuistovuonna 2018 Vihtiin pystytetty Sovinnon ja toivon muistomerkki (osa sivusta 368).

Sirola on tehnyt valtavan työn kootessaan tiedot muistomerkeistä valokuvineen. Lukijan tehtävää helpottaa lopussa oleva paikkakuntahakemisto sivunumeroineen. Teksti on tarkoin viitoitettu (viitteitä on noin kaksikymmentä sivua), tosin jonkin verran viitteinä on käytetty pelkkää verkkosivun osoitetta sivuston nimen tai tekijän sijaan. Näyttävä teos kertoo sisällissodan muistokulttuurista yhdestä rajatusta näkökulmasta. Teos toimii selailtavana kuvateoksena mutta myös tietokirjana ja matkaoppaana sisällissodan muistamisesta kiinnostuneille.

Anna Sirola: Vakaumuksensa puolesta. Vuoden 1918 punaisten muistomerkit. Väyläkirjat, 2024. 415 s.

Laura Mauro: Otavaisen olkapäillä

Julkaistu Kirjoittaja: 2 kommenttia

Kauhukertomus, joka sijoittuu Suomen sisällissotaan kuulostaa mielikuvitukselliselta ja mahdottomalta toteuttaa, mutta Laura Mauro vetää pisteet kotiin. Otavaisen olkapäillä on upeasti kirjoitettu ja kerrottu tarina naispunakaartilaisista. Nimestään huolimatta Mauro on brittiläinen kirjailija, joka on voittanut novelleillaan useita kertoja British Fantasy Award -palkinnon. Folkloresta kiinnostunut Mauro on perehtynyt suomalaiseen mytologiaan ja Kalevalaan, ja se näkyy kauttaaltaan teoksessa.

Laura Mauron Otavaisen olkapäillä kansikuva.

Pienoisromaani (117 sivua, 18 x 18 cm) alkaa kuin kauhukertomus ainakin: ”Yössä vanhan hautuumaan läpi kulkee humalaisia miehiä pistimineen, he ulisevat kuin peikot – –.” Siiri, Ester, Elina, Mirva ja muut naiset ovat ahtautuneet pieneen, kylmään pappilaan ja yrittävät nukkua. Tarinan keskiössä on Siiri, torpparin tytär, joka liittyi kaartiin, koska punaiset lupasivat parempaa tulevaisuutta, ja palkka kaartissa oli parempi kuin piikana tai tehtaassa. Motiiveja naisten liittymiselle oli muitakin: ”Jokaista vakaasti vallankumoukseen uskovaa naista kohden löytyy kaksi, jotka leikkasivat tukkansa ja vetivät miesten housut jalkaan seikkailun tähden” (41). Naiset, tai paremminkin tytöt, ovat luonteeltaan erilaisia: suustaan kova Ester pilkkaa ja ärsyttää muita, Mirvalla on auktoriteettia, vaikka hän on vain kahdeksantoista, herkkä Elina on kuin ”lämmintä kultaa valossa” ja suurin osa myyttisistä tarinoista, kuten liekkiöistä ja karhun synnystä, kuullaan hänen kertominaan. Siirin ja Elinan välillä on hentoa ihastusta, jota he tuskin itse edes tajuavat.

Heti alussa viitataan molempien puolien laittomuuksiin: valkoiset hyökkäsivät sairaalaan Harmoisissa ja punaiset teloittivat antautuneita valkoisia (Suinulan) Markkulassa. Nuorten valkoisten poikien turha kuolema ei jätä Siiriä rauhaan:

Hänkin on leikkinyt rohkeaa niin pitkään, että lähestulkoon uskoo sen itsekin. Markkula repi naamion pois. Sai hänet ymmärtämän, kuinka valheellista kaikki oli; tämä kivääri, tämä univormu, tämä oikeamielinen viha, jota hän kantaa sisällään. Se kaikki tuntui varsin todelliselta, ennen kuin Maxim-konekiväärit alkoivat tulittaa, ja silloin se suli kuin kevätjää ja kaikki, mitä jäi jäljelle, oli tyttö liian suuressa venäläisiltä kierrätetyssä univormussa, kivääri rintaansa vasten puristettuna. (95–96)

Ensimmäinen vihje outoudesta on hautausmaalla seisovan tutun miehen, Oskun, liikkumaton olemus ja tietoisuutta vailla olevat silmät. Seuraavana päivänä Osku käy joukkueenjohtajan kimppuun ja häntä pitelemään tarvitaan kolme miestä. Naiset komennetaan palaamaan Tampereelle, kun miehet marssivat taisteluun Kuruun. Siiri, Ester ja Mirva päättävät uhmata käskyä. Raju lumipyry pakottaa heidät hakemaan suojaa metsästä. Mirva on näkevinään jonkun liikkuvan metsässä ja lähtee ottamaan selvää asiasta eikä palaa enää. Siiri ja Ester törmäävät Annikkiin kolmetoistavuotiaaseen, valkoiseen tyttöön, ja tämä kohtaaminen muuttaa suunnitelmat jälleen kerran.

On maaliskuu ja karhut nukkuvat vielä talviuntaan, mutta silti yksi jos toinen näkee metsässä karhuja ja tuntee niiden löyhkän, ”veren ja mädän ja kuolleen lihan” hajun (104). Karhu on läsnä monissa tarinoissa, kuten myös teoksen nimessä, onhan karhu syntynyt Otavaisen olkapäillä. Otava eli Iso karhu löytyy myös teoksen kauniista, Noora Jantusen suunnittelemasta kannesta.

Runollisen kaunis kieli taittuu hetkittäin groteskiksi maalailuksi sodan jäljistä tai ruokottomaksi kiroiluksi. Kielikuvat ovat ilmeikkäitä: Maxim-konekiväärin ääni on kuin ”keuhkotautista nakutusta”, hautuumaan ”murenevat hautakivet kuin murjottuja hampaita” ja valkoisten poikien pelko ”terävää löyhkää”. Suomentaja Lauri Lattu, joka kertoo ratkaisuistaan teoksen alussa, onnistuu erinomaisesti; itse kiinnitin huomiota esimerkiksi sanaan ’hautuumaa’, joka istuu täydellisesti teoksen tunnelmaan.

Takakansi-podcastissa Mauro luonnehtii tyyliään sanoilla quiet horror, joka kuvaa hyvin romaania, jossa kauhuelementit hiipivät valoina ja varjoina metsän kätköissä. En tunne riittävän hyvin kauhun tai fantasian lajeja, mutta mieleeni tuli uuskumma, ja määritelmän mukaan lajityyppien rajoja hämärtävään genreen kuuluisi ”kauhuvaikutteita, erityisesti groteskia kuvastoa”. Oli genre mikä hyvänsä – ja mikä pakko on lokeroida ollenkaan – tätä teosta voi suositella muillekin kuin vain kauhun ystäville.

Jälkisanoissa tekijä kertoo olevansa paljosta velkaa teokselle The Finnish Civil War 1918: History, Memory, Legacy (2014). Tämä Tuomas Teporan ja Aapo Roseliuksen toimittama teos onkin parhaita kokoavia esityksiä Suomen sisällissodasta ja on ilmestynyt myös suomeksi 2018 nimellä Rikki revitty maa. Suomen sisällissodan kokemukset ja perintö.

Laura Mauro: Otavaisen olkapäillä (On the Shoulders of Otava), suom. Lauri Lattu. Haamu, 2024. 117 s.

Kirsin kirjanurkka

Kirjapöllön huhuiluja

Takakansi-podcast (58 min, englanniksi), Marko Suomi haastattelee Laura Mauroa

Ylen artikkelissa ”Ihmissusia, saatananpalvontaa ja väkivaltaista splatteria: Suomalaisen kauhun historia kertoo marginaalisesta tyylilajista, jota kuitenkin ovat viljelleet yllättävät tahot” Jussi Mankkisen esittely Juri Nummelinin teoksesta Kuoleman usvaa ja pimeyttä, joka käsittelee kauhukirjallisuuden historiaa.

Tuomas Hoppu: Tien päänä Lahti

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Tuomas Hopun sisällissotatrilogia on edennyt viimeiseen osaansa. Tien päänä Lahti kuvaa punaisten hidasta vetäytymistä kohti kaakkoa ja itää – osan päämääränä oli Neuvosto-Venäjä. Valkoisten ohella vastassa ovat Loviisassa ja Hangossa maihin nousseet saksalaiset. Hoppu jatkaa tutulla linjalla värittäen tapahtumia osallisten kertomuksilla, joita hän on poiminut arkistolähteistä, muistelmista ja lehdistä.

Tuomas Hopun teoksen Tien päänä Lahti kansikuva.

Poltetun maan taktiikka

Tapahtumia seurataan huhtikuusta toukokuun alkuun. Tampereen menetys oli valtava isku punaisille, ja punapäällikkö Eino Rahja suunnittelikin vangittujen punaisten pelastamista kaupungista. ”Tavallisille rivikaartilaisille Tampereen kukistumisesta ei kerrottu” (13), kirjoittaa Hoppu ja arvelee syynä olleen taistelumoraalin ylläpitämisen. Taisteluja käytiin muun muassa Vesilahdessa ja Lempäälässä ennen Hämeenlinnaa ja Tuuloksen Syrjäntaan kylässä ennen Lahtea. Seudun asukkaille punaisten vetäytyminen oli koettelemus, sillä käyttöön otettiin poltetun maan taktiikka ja esimerkiksi Vesilahdessa poltettiin 650 rakennusta. Väkivalta lisääntyi, vaikka ylempi johto yritti jopa kuolemanrangaistusten uhalla kieltää ryöstelyn ja murhat. Kielloista ei välitetty kummallakaan puolella. Satakunnan rintaman ylipäällikkö Hannes Uksila oli ”pahoin järkyttynyt joukkojensa moraalin ja taistelutahdon heikkenemisestä” (96). Punaisten lähdettyä alkoivat valkoisten rankaisutoimet: 15–20 teloitettiin paikan päällä ja noin viisitoista myöhemmin toukokuussa Toijalassa.

Kohtaamisia saksalaisten kanssa

Saksalaiset nousivat huhtikuun alkupuolella maihin Loviisassa ja Hangossa, mikä tarkoitti sitä, että nyt punaisia ahdisteltiin myös etelästä. Tilanne alkoi olla epätoivoinen, mutta taistelu olisi voinut kääntyä punaisille nimenomaan Lahdessa: ”Yhteensä näillä rintamilla oli paikalliset kaartit mukaan lukien 8000–9000 vallankumoussoturia. Se oli monta kertaa enemmän kuin Lahdessa oli saksalaisjoukkoja.” (105) Panssarijunista ja miesylivoimasta huolimatta Lahden takaisinvaltausyritys kuivui kokoon, ja saksalaisilla jäi ”aikaa juopotteluun ja varasteluun. Punaisten vankien teloituksiakin sattui.” Kokemukset kohtaamisista saksalaisten kanssa vaihtelivat; osa menetti vangitsemisen aikana vähäisenkin omaisuutensa, osa sai saksalaiselta välksäriltä hoitoa. Yhden suuren voiton punaiset saivat Syrjäntaan taistelussa huhtikuun lopulla. Hoppu kertoo Syrjänniemeen vetäytyneiden saksalaisten pakokauhusta: osa syöksyi takanaan olevaan Suolijärveen, osa joutui punaisten ampumiksi.

Saksalaisten lopetettua tulituksensa saattoivat punaiset kuuden tunnin ajan vapaasti kulkea Syrjäntaan tienhaaran läpi. Saksalaiset seurasivat tapahtumia sormi liipaisimella, mutta eivät enää puuttuneet tapahtumien kulkuun. Siihen heillä ei yksinkertaisesti enää ollut voimia ja ammuksetkin olivat vähissä. (194–195)

Pakolaiskolonnan jälkijoukosta osa jää saksalaisten käsiin näiden saatua lisävahvistusta. Joukossa on 25–30 Alvettulan taisteluihin osallistunutta naiskaartilaista, jotka saksalaiset luovuttavat valkoisille. Heidät teloitetaan Hauholla toukokuun 1. päivä. Hoppu on pohtinut syitä naiskaartilaisten teloittamiseen tarkemmin Sisällissodan naiskaartit (2017) teoksessaan: oliko syynä vain se, että heidät tavattiin ase kädessä vai että he huhujen mukaan olisivat kiduttaneet valkoisia vankejaan? Anneli Kanto kirjoittaa aiheesta romaaneissaan Veriruusut (2008) ja Lahtarit (2017). Hän arvelee naisten joutuneen raiskatuiksi ja valkoisten peitelleen jälkiään teloittamalla nämä. Monen muun sisällissotaan liittyvän tapahtuman tavoin tämä jäänee vaille lopullista selitystä.

Kuin germaanien kansainvaellus

Vähitellen pakoyritys nähdään turhaksi ja punaiset luopuvat taistelusta. Punaisia oli tien päällä valtavat määrät, sillä kaartilaisten ohella matkaan olivat lähteneet vaimot ja lapset ja omaisuutta sen verran kuin pystyttiin kuljettamaan. Saksalaisosasto ottaa vastaan pitkän antautuneiden kolonnan, ja näin näkyä on kuvannut saksalainen Paul Fischman:

Niin lienemme marssineet 15 km:n matkan keskeytymättömien ihmisjoukkojen läpi, lukemattomien ajoneuvojen ohi; suunnattomat määrät oli myöskin hevosia ja polkupyöriä. Sotajoukon keskuudessa oli naisia ja lapsia, kokonainen kansa oli siinä koossa useimmissa tapauksessa varustettuna omaisuuksineen, joka oli rattailla. Tämäntapaisen näyn lienevät germaaniheimot kansainvaellusten aikana tarjonneet. (216)

Vähän myöhemmin saksalaiset törmäävät vielä vaikuttavampaan näkyyn: Fellmanin pellolle on koottu noin kymmenentuhatta vankia. Täältä vangit marssitettiin parin sadan hengen ryhmissä Lahteen. Fischmanin kertomuksen mukaan joidenkin ryhmien kärjessä kulki punaisten soittokunta tahdittaen marssia soitollaan. Jälkikirjoituksessa Hoppu luettelee sodan hirvittäviä lukuja. Useat itärajan yli päässeet kaartilaispäälliköt saivat loppunsa Stalinin vainoissa.

Tuomas Hopun sisällissotatrilogia Vilppulasta Tampereen porteille (2022), Kaupunkisotaa ja pako Tampereelta (2023) ja Tien päänä Lahti (2024) keskittyy Hämeen seudun tapahtumiin, mutta koska niihin sisältyvät niin Tampereesta käydyt taistelut kuin sodan loppuvaiheet Lahdessa, kasvaa teossarja näkökulmaansa laajemmaksi esitykseksi sodasta. Tämä yleisen ja yksityisen yhdistäminen näkyy myös siinä, että laajoja linjoja katsotaan usein rivimiesten ja muiden osallisten näkökulmasta.

Tuomas Hoppu: Tien päänä Lahti. Vastapaino, 2024. 248 s.

Paul Fischmanin kertomus Lahden taisteluista on julkaistu Lahti-lehdessä 1.5.1928 ja sen voi lukea Kansalliskirjaston digi-palvelussa. Tuona päivänä vietettiin Lahden vapautumisen kymmenvuotisjuhlaa, ja lehdessä onkin runsaasti muisteluksia tapahtumista.

Arvioni aiemmista osista: Vilppulasta Tampereen porteille ja Kaupunkisotaa ja pako Tampereelta

Monica Borg-Sunabacka: Hanna 1918

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Hanna 1918 kertoo jo nimessään tapahtumien ajankohdan eli eletään sisällissodan aikaa. Monica Borg-Sunabacka on toiminut Pietarsaaren kirjastossa kirjastonhoitajana. Idean kirjoittaa sisällissodasta lapsille hän sai ohjatessaan lasten lukuprojekteja.

Monica Borg-Sunabackan Hanna 1918 -romaanien kansikuvat.
Monica Borg-Sunabackan Hanna 1918 ilmestyi ruotsiksi 2019 ja suomeksi 2022. Teos kuvaa sisällissodan tapahtumia Pietarsaaressa. Kuvittaja on Supermarsu-kirjoistakin tuttu Terese Bast.

Tapahtumia kuvataan kymmenvuotiaan Hannan näkökulmasta. Kotona ovat pikkuveljet Oskar ja Ruben sekä muutaman vuoden nuorempi Lea. Hanna kaipaa isäänsä, sillä tämä on ollut poissa jo pari kuukautta – äidin mukaan hän on etsimässä töitä muualta. Hanna asuu Skatassa niin kuin monet muutkin työläisperheet. Naapurissa asuu Signe ja tämän aina vaikeuksissa oleva kaksosveli Kalle ja muutaman korttelin päässä Rut, jota Hanna kuvaa näin:

Rut oli vähän omituinen. Hän ei juuri koskaan halunnut leikkiä vaan vetäytyi mieluummin satujen ja kertomusten maailmaan. Hän luki ja viihtyi kirjojen parissa yhtä hyvin kuin leikeissä tai oikeastaan paremminkin. – – Rut asui vanhempineen parin korttelin päässä Hannasta yhdessä pikkutalossa Amerikankadulla. Rutin äiti oli tupakkatehtaalla töissä. Hanna ei tarkkaan tiennyt, mitä hänen isänsä teki. Kerrottiin, että enimmäkseen Rutin isä makasi kamarissa ja yski. (13)

Rut var lite speciell. Hon ville inte alltid leka, i stället drog hon sig till böckernas värld av sagor och berättelser. Där verkade hon trivas lika bra, eller kanske till och med bättre. – – På Amerikagatan, två kvarter från Hanna, bodde Rut med sina föräldrar i ett av de små husen. Hennes mamma arbetade i tobaksfabriken. Vad hennes pappa gjorde visste inte Hanna riktigt, men hon hade hört sägas att han ofta låg hemma i kammaren och hostade. (13)

Rut on tuttu hahmo Anna Bondestamin romaanista Kyftan (1946, Kuilu 1967, suom. Elvi Sinervo), ja jälkisanoissa tämä kytkös tuodaankin esiin. Bondestamin teos kuvaa koskettavasti kevättä 1918 lapsen näkökulmasta. Kymmenvuotias Rut valvoo öisin, koska pelkää valkoisten hakevan isänsä. Teos on omaelämäkerrallinen mutta samalla yleisinhimillinen kuvaus lapsen hädästä ja kauhusta sodassa. Lue teosta käsittelevä artikkelini. Rutin lailla myös Hannaa kauhistuttavat kadulla kivääri selässä marssivat, valkoista nauhaa käsivarressaan kantavat sotilaat. ”Ehkä oli hyvä, ettei isä ollut kotona. – – Toivottavasti hän ymmärtää pysyä kaukana kaikista valkoisista ja punaisista”, Hanna ajattelee. (54)

Tapahtumia seurataan tammikuusta elokuuhun 1918. Teoksessa kerrotaan myös maaliskuun alussa tapahtuneista surmista: seitsemän miestä teloitettiin tupakkatehtaan seinää vasten. Tapahtuma järkytti paikallisia, sillä syytökset teloitettuja kohtaan olivat epämääräisiä ja ruumiit jätettiin lojumaan pelotteeksi kaikkien nähtäväksi. Anna Bondestam kuvaa tapahtumia romaanissaan Klyftan, mutta hän on kirjoittanut aiheesta myös tietokirjassa Jakobstad, vintern 1918 – Pietarsaaren talvi 1918 (1990).

Sodankin keskellä lapset käyvät koulua, leikkivät paperinukeilla ja laskevat mäkeä. Sota ei kuitenkaan pysy vain taustalla, sillä Rutin tavoin Hanna näkee painajaisia ja Kalle ystävineen tekee vastarintaa jäisillä lumipalloilla. Yhden konkreettisen rauhallisen paikan ja suvantohetken tarinaan tarjoaa kirjasto, jonne Rut vie Hannan tutustumaan.

Lapsille suunnattuja sisällissodasta kertovia kuva- tai kertomakirjoja on todella vähän; Monica Borg-Sunabackan Hanna 1918 täyttää osaltaan aukkoa. Teos ilmestyi ruotsiksi 2019 ja suomeksi 2022. Teoksen lopussa on aukeama, jossa mainitaan muutamia sodan tärkeimpiä tapahtumia. Riittävän suuri fontti ja Terese Bastin kuvitus tekevät teoksesta helposti lähestyttävän. Tekijöiden yhteistyö jatkuu 2023 julkaistussa Agneta 1944, jossa yksitoistavuotias Agneta on lähetetty kaupungista turvaan sukulaisten luo Kruunupyyhyn. Kirjat sopivat 9–13-vuotiaille.

Monica Borg-Sunabacka: Hanna 1918. Kuvitus: Terese Bast. Egen utgivning. 2019. 116 s.

Monica Borg-Sunabacka: Hanna 1918. Suom. Riitta Palovuori. Kuvitus: Terese Bast. 2022. 112 s. (suomenkielistä kirjaa saa paikallisesta kirjakaukapasta Jakobstads Bokhandel – Pietarsaaren Kirjakauppa Oy)

Lue tekijöiden haastattelu Pietarsaaren Sanomista (29.11.2022)

Terese Bast on Pietarsaaresta kotoisin oleva kuvittaja, joka on tuttu esimerkiksi Supermarsu-kirjoista. Lisää hänen töistään.

Lisää aiheesta:

Artikkelissani Pietarsaaren surmat 2.3.1918 tapahtumista ja niiden kuvauksista kaunokirjallisuudessa: Bondestamin ohella aiheeseen ovat tarttuneet nuun muassa Leo Ågren, Kaarlo Haapanen, Kjell Westö ja Lars Sund.

Muita blogissa arvioimiani lapsille ja nuorille suunnattuja vuoden 1918 tapahtumista kertovia teoksia:

Pro lastenkirjallisuus ry:n sivuilla on lueteltu kuvakirjoja, romaaneja ja tietokirjoja liittyen sotiin (Sota, pakolaiset, evakot) ja rauhaan (Rauha, kaipuu, ystävyys).

Sigrid Backman: Ålandsjungfrun

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

”Hän oli tullut kylään kevättalvella mukanaan ompelukone, kissa ja kukkiva myrtti.”* Näin alkaa Sigrid Backmanin romaani, jonka päähenkilö Ålandsjungfrun / Oolannin neito eli Klara Vester saapuu Itä-Uudellamaalla sijaitsevaan Pigbackan kylään Ahvenanmaan luodoilta. Hän on ompelija, jonka luona pian niin piiat kuin emännät käyvät teettämässä vaatteita.

Kirjailija Sigrid Backmanin kuva.
Sigrid Backman (1.12.1880–26.5.1938)

Ålandsjungfrun on sisällissotaromaani yli sadan vuoden takaa. Finna.fi-hakupalvelun mukaan ensimmäistä painosta vuodelta 1919 on seitsemässä ja vuoden 1961 yhteisnidettä (toisena romaani Bostadsbolaget Sjuan i Lergränden, 1926) neljässätoista yleisessä kirjastossa – kaikki tietysti varastokappaleita. Kirjasta kaivattaisiin uutta painosta ja tietysti suomennosta, sillä Backmanin kymmenestä romaanista ei ainuttakaan ole suomennettu. Miksi sitten lukea saati kääntää vanhaa romaania?

Sigrid Backmanin kolmen teoksen kansikuvat.
Keskellä romaanin Ålandsjungfrun vuoden 1919 painoksen kansikuva. Vasemmalla 1961 julkaistu yhteisnide, jossa Ålandsjungfrun ja Bostadsbolaget Sjuan i Lergränden (1926). Oikealla 1974 julkaistu yhteisnide, jossa alkuaan 1922 ilmestynyt sisällissotaromaani Familjen Brinks öden ja osin omaelämäkerrallinen De fåvitska trollen (1932).

Sisällissodan jälkeisinä vuosina kirjallista kenttää hallitsivat tietysti voittajat eli valkoiset. Ålandsjungfrun on yksi ensimmäisistä teoksista, joissa hävinneisiin suhtauduttiin ymmärryksellä. Itse asiassa Backmanin hahmot ovat niin sympaattisia, että osa kriitikoista teilasi heidät epäuskottavina. Eiväthän he ole lainkaan sellaisia roistoja ja murhaajia kuin punaiset oikeasti olivat! Epäilen, oliko kyseisillä kriitikoilla omakohtaisia kokemuksia näistä murhamiehistä, mutta sanomalehdissä heistä toki kirjoitettiin. Sodan aikana lehdissä viljeltiin puolin ja toisin uhkakuvia vihollisista; huhut muuttuivat tosiasioiksi ja todellisia rikoksia liioiteltiin. F. E. Sillanpään Hurskas kurjuus ilmestyi helmikuussa 1919 ja Runar Schildtin Hemkomsten och andra noveller (suom. Kotiinpaluu ja muita novelleja, 1922) lähes samanaikaisesti Backmanin teoksen kanssa loppuvuodesta. Näitä teoksia pidetään ensimmäisinä, joissa edes yritettiin ymmärtää kapinan syitä ja syyllisiä. Hurskaan kurjuuden Juha Toivola ja Schildtin novellin ”Aapo” päähenkilö ovat kuitenkin molemmat yksinkertaisia ja jossain määrin vastenmielisiä tyyppejä. Backmanin luomat hahmot poikkeavat edellisistä huomattavasti.

Klara tutustuu pian kylän nuoriin, jotka ovat innolla mukana työväenyhdistyksessä. Klara ei kuitenkaan halua jäsenkirjaa, hänelle riittää työnsä ja kaunis luonto – hän siis jää jossain määrin sivustakatsojaksi. Ollaksen rengit David ja Fridolf ihastuvat kumpikin Klaraan. David on vannoutunut sosialisti, joka uskoo taistelun johtavan ennemmin tai myöhemmin oikeudenmukaisempaan maailmaan. Fridolf on hiukan lapsellinen, sotaa pelkäävä nuorukainen. Hän jääkin jalkaansa osuneen ”onnekkaan kirveeniskun” seurauksena kotikylään ja toikkaroi nimismiehen vahvat nenälasit päässään värväämässä lisää väkeä rintamalle. Työväenyhdistyksen sihteeri Helga on Davidin tavoin omistautunut uudelle aatteelle ja liittyy mukaan taisteluun. Herkullisin hahmo on Ollaksen emäntä, joka renkejään ymmärtävän, humaanin miehensä kanssa muodostaa ristiriitaisen parin. Emäntä ehtii haukkua niin rengit kuin miehensä käydessään sovittamassa vaatteita Klaran luona.

Hän [David] puhuu lampaista ja vuohista ja kapitalistreista ja – odotahan nyt – mitä sanaa he käyttävätkään itsestään: pro- pruprulletäärit, niin se taitaa olla. Niin hienolta sen pitää kuulostaa. (35–36)

Emännällä on vaikeuksia vieraiden sanojen kanssa, mikä lisää hänen hahmonsa koomisuutta: marseljeesi on märsiljeesi, sosialisti on sossijalisti ja proletääristä löytyy useita väännöksiä.

Miten näiden kilttien ja sympaattisten punaisten käy, jääköön kertomatta. Kriitikoista osa piti teosta Backmanin parhaana, osa heikoimpana, ja monille hävinneiden kuvaaminen myönteisessä valossa oli liikaa. Backman jatkoi kuitenkin sisällissodan käsittelemistä teoksessaan Familjen Brinks öden (1922) eli ”Brinkin perheen kohtalot”. Teoksessa on esipuhe, josta ei puutu ironiaa. Backman irtisanoutuu puoluepolitiikasta – hän ei katso pystyvänsä mihinkään niin suurisuuntaiseen – mutta kertoo olevansa kiinnostunut yhteiskunnan vähäosaisista: ”olen vain kuunnellut, miten tuhannet heistä ovat reagoineet ajan ja aatteiden oikkuihin.” Backman asui Helsingin Punavuoressa paljolti samankaltaisissa oloissa kuin kuvaamansa Brinkin perhe eli ympärillään ruotsin- ja suomenkielisiä työläisiä ja alempaa keskiluokkaa, joista osa kannatti punaisia, osa valkoisia.

*Suomennokset teoksesta kirjoittajan. Ålandsjungfrunista on tietääkseni käännetty vain viimeiset sivut Suomen sana -teossarjaan, kääntäjä Kristiina Kivivuori.

Ålandsjungfrun voi lukea Dorian sivuilta (Kansalliskirjaston ylläpitämä julkaisuarkisto)

Sigrid Backman Kirjasammossa

Hedvig Raskin esittely Backmanista BLF:n sivuilla

Mervi Kaarninen ja Pirjo Markkola ovat käsitelleet Backmanin sisällissotaromaaneja artikkelissaan ”Perhe muuttuu sisällissodan näyttämöksi”, joka on julkaistu teoksessa Toistemme viholliset? Kirjallisuus kohtaa sisällissodan (Vastapaino, 2018)

Backmanin kaikki romaanit on julkaistu Dorian sivuilla, katso tästä ja tästä

Jari Kupila: Kun mitalitoivot ampuivat toisiaan. Urheilun sisällissota 1918

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Suomen sisällissodassa riittää tutkittavaa, vaikka joidenkin mielestä siitä on kirjoitettu jo liikaa. Jari Kupilan teos Kun mitalitoivot ampuivat toisiaan. Urheilun sisällissota 1918 (2023) osoittaa, että uusia näkökulmia on yhä löydettävissä. Kupila tarkastelee vuoden 1918 tapahtumia niin urheiluliittojen kuin -seurojen tasolla mutta nostaa esiin myös useita tunnettuja ja jo unohdettujakin yksilösuorittajia.

Jari Kupilan teoksen Kun mitalitoivot ampuivat toisiaan kansikuva.

Kupila on urheilujournalisti, tietokirjailija ja Liikunta & Tiede -lehden päätoimittaja. Hänen lennokas ja koukuttava kirjoitustyylinsä näkyy jo esipuheessa, jossa tekijä kertoo, miten kiinnostus urheilijoiden sisällissotaan heräsi kesken väitöskirjatyön ja pakotti penkomaan asiaa lisää:

Yksittäisiä urheilijoita, seura- ja liittovaikuttajia sekä urheilun sananiekkoja vipelsi eri puolilla sisällissotivaa Suomea aseet kourassa. Punaisia ja valkoisia, soturin kiihko silmissään, uhmakkaina ja pelokkaina, tappamassa ja tapettavina, vankeina ja vangitsijoina. (8)

Suomessa ei ollut sodittu pitkään aikaan eikä maalla ollut armeijaa, saati upseeritason miehiä. Niinpä kun kaarteja perustettiin, näyttelivät urheilijat suurta roolia molemmilla puolilla, koska heillä oli sekä fyysisiä että henkisiä valmiuksia tehtävään. Saksassa koulutetut jääkärit hajotettiin kouluttamaan valkoisten joukkoja eri puolille maata, minkä lisäksi apua johtotehtäviin saatiin Ruotsista, punaiset puolestaan saivat tukea maassa vielä olevilta venäläisiltä.

Urheiluseuroista teoksessa nousee esiin Helsingin Jyryn painijoista, voimistelijoista ja yleisurheilijoista muodostettu eliittiryhmä, joka taisteli punaisten puolella. Komppaniaa, jossa oli ”kaksimetrisiä, ryhdikkäitä urheilijamiehiä” yritettiin säästellä, sillä se antoi pelkällä olemassaolollaan voimaa muille. Kärsimätön joukkue vaihtoi varovaisen johtajansa toimeliaampaan ja lähti Karjalan rintamalle. Taistelussa kävi kuitenkin huonosti:

Rohkeasti edennyt eliittijoukko paineli eteenpäin karjalaista metsäkukkulan rinnettä, mutta hyökkäykseen osallistuneista muista yksiköistä ei ollut vahvistamaan ja tukemaan etenemistä. Niinpä jyryläiset jäivät avoimessa maastossa puolustajien tulimyrskyyn, vailla kunnollista suojaa ja tukea. (20)

Tekijän mukaan urheilulajeista juuri paini kärsi eniten. Tätä havainnollistetaan Robert Oksan tarinalla, joka kuulostaa lähes uskomattomalta. Oksa toimi ensin miliisissä, mutta liittyi huhtikuun alussa taisteluun Karjaalla, josta päätyi Tammisaaren vankileirille. Hän onnistui karkaamaan ja pääsi Göteborgiin, jonka laivatelakan urheiluporukasta hänet keksittiin Tukholman painikisoihin. Oksa voitti kaikki ottelunsa, mikä tietysti johti paljastumiseen ja vaatimuksiin palauttaa painija Suomeen rangaistavaksi, sillä hänen epäiltiin – oletettavasti väärin perustein – syyllistyneen murhaan. Ruotsi ei kuitenkaan luovuttanut Oksaa, jonka ura jatkui valmentajana ensin Ruotsissa, sitten Virossa ja lopulta myös Suomessa, tosin vain hetkellisesti, sillä Oksa palasi Ruotsiin. Oksa liittyy myös sodan muistomerkkiin, sillä Wäinö Aaltonen käytti häntä mallinaan veistoksessaan. Työ tuli toiseksi ja päätyi Savonlinnaan, tosin ”punakarkurin” kasvot piti vaihtaa toisiin; pään mallina sai kunnian toimia runoilija Aaro Hellaakoski.

Teoksessa on runsaasti edellisen kaltaisia kertomuksia urheilijoista, joukkueista ja tietenkin kattojärjestöistä, joita sodan jälkeen oli kaksi, sillä SVUL päätti syksyn 1918 kokouksessaan erottaa kaikki seurat, joiden jäsenistä yli puolet oli taistellut punaisten puolella. TUL perustettiin pari kuukautta myöhemmin tammikuussa 1919 – kahtiajako pysyi aina 1990-luvulle saakka. Taistelussa kuolleiden, teloitettujen ja vankileireillä menehtyneiden urheilijoiden määrää on mahdotonta selvittää tarkasti, mutta Kupilan arvioiden mukaan heitä oli 6000: valkoisia tuhat ja punaisia 5000, joista 2000 kuoli vankileireillä. Teoksen lopussa on yhdeksäntoistasivuinen nimiluettelo, jonka tekijä toivoo toimivan lähtökohtana mahdollisille lisätutkimuksille. Pitkä nimilista on pysäyttävä, kuten myös teoksen loppuluku, jossa Kupila tekee koontia kahtiajaon seurauksista. Kiinnosti urheilu tai ei, suosittelen tutustumaan teokseen, sillä se kertoo, miten pitkälle sodan jäljet näkyivät: ”Vuoden 1918 asetelma lukkiutui tiukaksi ja pitkäaikaiseksi rajaksi. Muu Suomi pystyi purkamaan asetelmaa hiljalleen, mutta urheilu jäi jumiin.”

Jari Kupila: Kun mitalitoivot ampuivat toisiaan. Urheilun sisällissota 1918. Minerva, 2023. 378 s.

Teoksesta muualla:

Yle Areena: Urheiluhullut-podcast 23.10.2023

Uudensuomen Vapaavuoro-blogi, kirj. Jorma Melleri

Antti Rämänen: Rikottu rajamaa

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Antti Rämäsen Rikottu rajamaa kuvaa Karjalankannaksen Suomenlahden puoleisten alueiden tapahtumia 1900-luvun alkuvuosikymmeninä, erityisesti sisällissodan aikana. Paikkakunnista tutuimpia lienevät Edith Södergranin asuinpaikka Raivola ja huviloistaan tunnettu Terijoki.

Antti Rämäsen teoksen Rikottu rajamaa kansikuva.

Huvila-asutus tarjosi toimeentulon

Karjalankannaksen erityispiirteitä olivat pienet tilakoot, sillä maaomaisuus oli tapana jakaa tasan perillisten – tietysti vain miespuolisten – kesken. Tilattomia oli näin ollen vähän. Suuria kartanoita ei myöskään ollut, sillä omistajat olivat paenneet 1700-luvun alun sotien ja vainojen jälkeen länteen. Pienet tilat eivät riittäneet antamaan elantoa, ja niinpä moni joutui hakemaan lisätienestiä muualta. Huvila-asutus tarjosi monenlaisia työmahdollisuuksia kaupankäynnistä ajurin hommiin ja puutarhan hoidosta siivoukseen. Huvila-asutus on ollut yllättävän laajaa: enimmillään kesäasukkaita oli Kannaksella yli 100000, huviloita reilu 10000, joista yli puolet Kivennavalla ja Terijoella. Taloudellinen hyöty oli merkittävä, mutta haittapuolena oli esimerkiksi karjan laidunalueiden menetys. Lisäksi kulttuurien lähenemisen sijaan Venäjän lehdistössä alettiin esittää kritiikkiä Suomen erityisasemaa kohtaan:

Alempiarvoisiksi koetut tullimiehet tonkivat maalle saapuvien matkatavaroita ja saattoivat viedä heidän viinipullonsa. Venäjän kielellä ei pärjännyt virastoissa. Rupla ja venäläiset postimerkit eivät kelvanneet, vaan oli käytettävä Suomen vastaavia. Lääkäreillä ei ollut oikeuttaa harjoittaa kesäisin ammattiaan Suomen puolella. Myös kiinteistöomaisuuden hankkiminen niille, jotka saivat ostaa sitä mielin määrin Venäjältä, tuntui Suomessa nöyryyttävän vaikealta. Kaikesta tuli helposti tunne, että venäläiset olivat hallitsemallaan maaperällä sittenkin vain muukalaisia. (33)

Valituksista seurasi yhdenmukaistamistoimia, kuten postilaitoksen siirtäminen Venäjän alaisuuteen ja ruplan käyttöön ottaminen esimerkiksi rautateillä, postissa ja tullissa.

Nälkää ja järjestyskaarteja

Sisällissodan puhkeamista edeltävä vuosi oli levoton. Vallankumoukset Venäjällä saivat aikaan sekasortoa, joka heijastui monin tavoin raja-alueelle ja koko Suomen suuriruhtinaskuntaan. Patteri- ja vallitustöiden sekä sotatarviketilausten päättyminen kasvattivat työttömyyttä. Viljan tuonti pysähtyi, minkä lisäksi kesän huono sato heikensi elintarviketilannetta. Alueella perustettiin niin työläiskaarteja kuin suojeluskuntia, mutta yllättävää kyllä, kummallakaan puolella ei ollut kiirettä aseistautua ja joillakin paikkakunnilla ryhmät tekivät jopa yhteistyötä. Marraskuun lakon aikaiset väkivaltaisuudet romuttivat sivistyneistön mielikuvan kansasta, joka kehittymisen sijaan oli ”heittäytynyt täysillä mukaan venäläissotilaiden vapaudentunteeseen, svobodaan, josta oli tullut aikansa Suomessa jo kirosana. Puhuttiin ’ryssäläisestä tartunnasta’ ja ’ryssän hajusta’, joka leijaili kaikkialla etelän asutuskeskuksissa.” (149)

Teoksen ensimmäiset sataviisikymmentä sivua antavat taustan sotatapahtumille. Sisällissodan katsotaan yleensä alkaneen 27.–28.1., mutta Karjalassa yhteenottoja oli jo edeltäneellä viikolla ja Sortavalassa riisuttiin venäläisiä joukko-osastoja aseista 23.–24. tammikuuta eli ennen Pohjanmaalla tapahtuneita aseistariisuntoja. Alkuun venäläisiä sotilaita palautettiin kotimaahansa, mutta pelko heidän paluustaan ja liittymisestä punaisten riveihin johti internointileirien perustamiseen.

Kostonhimoa mutta myös järjestelmällistä tappamista

Rintamalinja kulki koko sodan ajan Kannaksen halki. Kannaksen eteläpuolisten kuntien tapahtumat käydään teoksessa tarkkaan läpi; ensin punaisten ja tappion jälkeen voittajien toimet. Kuten tekijä pariinkin otteeseen toteaa, punaiset joutuivat maksamaan teoistaan korkoineen:

Valkoinen armeija aloitti välittömästi puhdistuksen, joka viiden viikkonsa aikana ylitti järjestelmällisyydessään kaikki alueella siihen asti nähdyt hirmuteot. (243)

Vallattuja alueita puhdistettiin kovalla kädellä. Käskyä lopettaa teloitukset uhmattiin suoraan viivyttämällä sen välittämistä eteenpäin ja valehtelemalla pakoyrityksistä. Vankeja myös siirrettiin paikkakunnalta toiselle surmattaviksi, ja näin häivytettiin samalla komentoketjun jälkiä. Inhimillisyyden ja myötätunnon osoitukset olivat harvassa. Yksi tällainen löytyy kuitenkin varatuomari Hannes Paarman vaimolleen 10. kesäkuuta 1918 lähettämästä kirjeestä, jossa hän kauhistelee vankien kuntoa: ”nälkiintyneitä, surkean likaisia, usein taudeissaan horjuvia. – – Ja kaiken huippu: hallituksen kieltämät vankein murhat jatkuvat – –. Tekisi mieli sanoa, että nyt on tämä narripeli minun puolestani lopussa, lähden pois.” (344–345) Paarma kuitenkin jäi siinä toivossa, että voisi auttaa edes osaa vangeista.

Lukiessa tuli monta kertaa palattua sivun 18 karttaan – tässä olisi voinut hyödyntää teoksen sisäkansia, jotta kartasta olisi saanut lukijaystävällisemmän. Toimijoita on paljon, ja toisinaan runsas henkilöiden määrä tuntui uuvuttavalta. Toisaalta yksittäisten henkilöiden kohtalot ja tekijän kertomat anekdootit herättävät tapahtumat eloon. Teos olisi ehdottomasta kaivannut henkilöluetteloa, sillä joidenkin henkilöiden toimia seurataan koko ajanjaksolta. Tällaisia ovat muun muassa julmuudestaan tunnettu punapäällikkö Heikki Kaljunen ja työväenliikkeen piirissä aloittanut kirjailija Mikko Uotinen, joka sittemmin kiivaili Terijoen poliisipäällikkönä valkoisten puolella. Pyysin kirjasta arvostelukappaleen Atenalta, ja harmittelin sitten lukiessa, että en ottanut e-kirjaa, jossa hakujen tekeminen henkilö- ja paikannimillä on helppoa. Lähteinään Rämänen on käyttänyt muun muassa Karjala-tietokantaa ja Kansallisarkistosta löytyneitä Uudenkirkon ja Kanneljärven suojeluskuntien papereita, joiden joukossa oli muun muassa vankiluetteloita ja tutkintapöytäkirjoja. Kirjallisuusluettelo on laaja, ja loppuviitteitä on lähes neljäkymmentä sivua. Vaikka viitteitä on paljon, olisin silti toivonut, että usean kappaleen viitteitä ei olisi niputettu samaan, koska se hankaloittaa oikean lähteen löytämistä. Esimerkiksi luvussa valkoisten voitosta Raudussa kerrotaan, että Georg Elfvengrenin johtaman rykmentin taistelukertomuksen mukaan punaiset olisivat käyttäneet naisia ja lapsia ihmiskilpinä yrittäessään ulosmurtautumista saartorenkaasta (ks. sivut 196–197). Missä viitteessä mainituista noin kymmenestä lähteestä tämä on kerrottu? Mutta nämä ovat pieniä moitteita, kun ottaa huomioon työn laajuuden ja sen tarkkuuden, jolla tekijä on perehtynyt aiheeseen.

Antti Rämänen on käsitellyt aihetta myös Ylelle tekemässään kolmiosaisessa radiosarjassa Rauhaton raja, joka on yhä kuunneltavissa Areenassa.

Antti Rämänen: Rikottu rajamaa. Atena 2023. 427 s.

Teoksesta muualla:

Demokraatti, kirj. Ville Jalovaara

Ilta-Sanomat, kirj. Seppo Varjus

Seura, kirj. Riikka Forsström

« Vanhemmat artikkelit