Avainsana-arkisto: Suomen sisällissota

Helena Pilke: Sanomalehtien sisällissota

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

”Mikä oli sanomalehtien rooli siinä, että maa luisui sisällissotaan?” Tähän kysymykseen Helena Pilke etsii vastausta teoksessaan Sanomalehtien sisällissota. Pilke tarkastelee laajasti sanomalehtiä vasemmisto–oikeistoakselilta; yhteensä lehtiä on 37, jos molempien osapuolten Tiedonantolehdet lasketaan mukaan. Pilke käy läpi lehtiä maaliskuusta 1917 toukokuuhun 1918. Vuoden 1917 tapahtumat – tsaarin kukistuminen Venäjällä, elintarvikepula ja monet lakot, joista rajuimpana marraskuun yleislakko – ja niihin reagointi ovat tietysti olennaisia, kun tutkitaan sotaan johtaneita syitä. Sotakevään tapahtumat ja niistä uutisointi ovat kiinnostavia, vaikka tuolloin molemmilla puolilla oli lehtien ilmestymisessä katkoksia riippuen siitä, kuka mitäkin aluetta hallitsi.

Teoksesta oli poikkeuksellisen haastava kirjoittaa arviota, ja siksi päätinkin toimia vähän eri tavalla. Seuraavien kysymysten avulla pystyn toivoakseni tuomaan esiin niin teoksen ansiot kuin myös ne puolet, jotka häiritsivät itseäni.

Helena Pilke: Sanomalehtien sisällissota

Mitä aiheita lehdistö käsitteli maaliskuusta 1917 toukokuuhun 1918?

Vaatimus kahdeksan tunnin työajasta herätti puolin ja toisin kiivasta sananvaihtoa, koska painostusta yritettiin saada aikaan lakoilla, joista maatalous kärsi. Tuusulalaisen Järvenpään kartanon omistaja uhkasi jopa myydä lehmät teuraaksi lakon vuoksi. Kirjapainoalan lakko, elintarvikepula, niin sanotut voimellakat Turussa ja tietysti marraskuun yleislakko väkivaltaisuuksineen nousivat otsikoihin. Mainittakoon, että kahdeksan tunnin työaika vahvistettiin vasta yleislakon jälkeen marraskuun lopulla.

Lokakuun 1917 vaaleista on jonkin verran asiaa, mutta sitä, miten valtalakia ja eduskunnan hajottamista käsiteltiin lehdistössä, olisi voinut tuoda enemmän esiin. Valtalain vahvistamatta jättämistä on kuitenkin pidetty yhtenä syynä sotaan ajautumiselle.

Miten lehdet kommentoivat vastapuolen järjestyskaarteja?

Kaartien perustamista ja kommentointia käsitellään teoksessa laajasti. Kaarteja perustivat niin porvarit kuin työväestö (kaarteja oli toki ollut jo suurlakon aikana 1905), ja kun molemmilla puolilla huolestuttiin vastustajan aikeista, oli nimittely sen mukaista. Työväen lehdet käyttivät lahtarikaarti-nimitystä jo keväällä 1917, astetta vahvempaa kieltä olivat verikaarti ja verihurtat: ”Karttakaa työläiset, verihurttain pimeitä puuhia!” (117) päättää vaasalainen Vapaa Sana juttunsa Kaskisten suojeluskunnan perustamisesta. Toisaalta oikeistolehdet heittivät nimityksen takaisin ja syyttivät työväenkaarteja lahtareiksi.

Ainoana maltillisena kommenttina Pilke nostaa Savon Työmiehen päätoimittajan Taavi Tainion kirjoituksen ”Vaarojen keskellä”, jossa tämä peräänkuuluttaa yhtenäisyyttä. Mutta kuten Pilke toteaa, rauhanrakentajien ”sanat kaikuivat kuuroille korville” marraskuun 1917 tulehtuneessa ilmapiirissä. Itse sodan aikana propaganda kiihtyi ja vastustajan demonisointi johti liioiteltuihin ja valheellisiin juttuihin vastustajan tekemistä kidutuksista ja murhista.

Miksi tarkasteltavaksi valittu ajanjakso päättyy Mannerheimin voitonparaatiin?

Tarkastelun päättäminen Mannerheimin 16.5.1918 pitämään voitonparaatiin Helsingissä on sikäli perusteltua, että ”[h]uhti-toukokuussa 1918 valkoiset lopettivat voittajan oikeudella työväenlehtiä” (316). Esimerkiksi sosiaalidemokraattinen Työmies, joka oli levikiltään Suomen suurin lehti, ilmestyi viimeisen kerran 12.4. Sen seuraajaksi perustetusta Suomen sosialidemokraatista ilmestyi vain yksi numero toukokuussa, minkä jälkeen lehti jatkoi ilmestymistä vasta syyskuun 12. päivä.

Vaikka teos on laaja jo tällaisenaan (371 sivua), olisin toivonut jonkinlaista katsausta kesän ja syksyn 1918 lehtiin ja kommentteja vankileirikatastrofista ja armahduksia koskevasta keskustelusta. Näin mukaan olisi saatu esimerkiksi Hjalmar Linderin kuuluisa ”Nog med blodbad” -kirjoitus (”Jo riittää verilöyly”), joka julkaistiin Hufvudstadsbladetissa niinkin varhain kuin 28.5. Tätä vankien huonoa kohtelua ja joukkoteloituksia soimaavaa kirjoitusta kommentoitiin ahkerasti ja se julkaistiin suomennettuna useissa suomenkielisissä lehdissä.

Mitkä ovat johtopäätökset?

”Muuttuivatko sanat teoiksi?” kysyy Pilke päätösluvussa. Vastaus on, että sanomalehdistön vaikutus oli ”ainakin merkittävä”.

”Vastaavanlaista väheksyntää ja mustamaalausta, parjausta ja herjausta tuskin löytyy milloinkaan muulloin ilmestyneistä suomalaisista sanomalehdistä.” (327)

Ylilyönteihin sorruttiin nimenomaan molemmissa leireissä. Syyllisiä eivät olleet vain työväenlehdet, jotka olivat ”agitaattoreiksi kutsuttujen puhujien työn jatkajia”, kuten Pilke toteaa Touko Perkon teokseen Kaksi vapaussotaa (2022) viitaten, vaan ”nykymittapuulla lähes käsittämättömän räväkkä kielenkäyttö osattiin myös porvarillisissa lehdissä [– –].” (324)

Mitkä ovat tutkimuksen ansiot?

Pilke on tehnyt valtavan työn, mistä kertovat runsaat sitaatit ja lähes 40-sivuinen viiteosio. Tutkimuksen yksi ehdottomista ansioista on lukuisat sitaatit, joissa toimittajien ja pakinoitsijoiden värikäs kielenkäyttö pääsee esille. Teoksen käyttöä lähde- ja hakuteoksena helpottavat sisällysluetteloon merkityt alaluvut ja tarkka viitoitus. Näiden lisäksi henkilöluettelo olisi ollut hyvä lisä. Teoksen lopussa olevasta taulukosta on helppo tarkistaa lehtien keskeiset tiedot, kuten puoluekanta, päätoimittaja, levikki ja ilmestymistiheys.

Mikä teoksessa häiritsi?

Pilke kysyy päätösluvussa, jälleen Perkon tutkimukseen viitaten, että ”mitä [työväenliike] vielä olisi voinut vaatia”, kun sen tavoitteet oli jo saavutettu tai ”ne olisi voitu saavuttaa ilman verenvuodatusta”. Tällaista johtopäätöstä ei voi tehdä edeltävän lehdistötutkimuksen perusteella eli kyse on tekijän omasta näkökannasta, mihin hänellä on tietysti oikeus. Teoksen lähdeluettelossa on mainittu Risto Alapuron vuonna 2017 suomennettu Valtio ja vallankumous Suomessa, joka alkuaan ilmestyi englanninkielisenä 1988. Nimenomaan Alapuro mainitsee valtalain yhtenä sisällissodan taustatekijänä. ”Eräässä mielessä valtalain käsittely johti porvarilliseen vallankaappaukseen”, kirjoittaa Alapuro ja katsoo, että ”kamppailussaan vallasta sekä sosialistit että porvarilliset ryhmät käyttivät hyväkseen valtion heikkouksia”.

Olen sisällissodan esityksiin kirjallisuudessa perehtynyt kirjallisuudentutkija, ja ehkä juuri siksi kiinnitin huomiota siihen, että tekijä johdannossa mainitsee 2000-luvulla ilmestyneistä ”hyvistä teoksista” ensimmäisenä Esko Salmisen tietokirjan Päättymätön sota 1918 (2007). Teos herätti kiivasta keskustelua väittämällä, että nykytutkimus ja -kirjallisuus myötäilevät sisällissodan häviäjiä. Salminen mainitsee nimeltä useita kirjailijoita ja tutkijoita; osansa saa tietysti myös Väinö Linna. Keskustelua käytiin muun muassa Helsingin Sanomissa (17.10.2007) jossa mainitut kirjailijat ja tutkijat saivat vastata syytöksiin. Niin ikään Perko sortuu samankaltaisiin moitteisiin omassa teoksessaan.

Helena Pilke: Sanomalehtien sisällissota. Vastapaino, 2025. 371 s.

Pilkkeen tarkastelemat lehdet ovat vapaasti luettavissa Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot -sivulla

Teosta on arvioitu seuraavissa medioissa:

Helsingin Sanomat, kirj. Unto Hämäläinen

Kansan Uutiset, kirj. Veli-Pekka Leppänen

Kulttuuritoimitus, kirj. Kimmo Ylönen

Jari Järvelä: Raiteet

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Jari Järvelä teki sen taas: kirjoitti upean historiallisen romaanin tärkeästä aiheesta. Raiteet on runsas sivumäärältään (479 sivua) mutta ennen kaikkea sisällöltään. Teoksessa on kolmea aikatasoa, joiden kaikkien nimet viittaavat rautatiehen: Luurata (1868), Valtimot ja laskimot (1918), Sivuraide (1944). Toinen yhdistävä tekijä on kaksitoistavuotias Amanda, joka kaksi vuotta vanhemman veljensä Ilmarin kanssa pääsee hätäaputöihin Riihimäki–Pietari-ratatyömaalle. Toisessa osassa seurataan Amandan pojantyttären Kuutamon vaiheita sisällissodassa maaliskuun alusta toukokuun alkuun. Kolmas osa kertoo Kuutamon pojasta Voitosta, joka vartio ”Suomen kansan elämänlankaa” eli radanpätkää jossain Aunuksenkannaksella.

Jari Järvelän romaanin Raiteet kansikuvassa on mustalla pohjalla höyryveturi, raiteita ja taskukello.

Nälkäradan luiset rintakehät

Vanhempien ja kolmen nuoremman sisaruksen kuoltua Amandalla ja Ilmarilla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin lähteä kotoa. Matkalla he kohtaavat perheensä menettäneen, puolisokean Augustin, jota he ensin luulevat kummitukseksi. Nälästä horjuva kolmikko löytää ratatyömaalle viime hetkellä; laihaa velliä annetaan aluksi vain vähän, sillä moni nälkiintynyt on menehtynyt syötyään liikaa. Nälkään tai lapionvarteen kuolleita haudataan niin metsiin kuin radan alle saven ja soran sekaan: ”Kiskoja kannattelisivat rakentajien luiset rintakehät.”

Ensin sisarukset siirtävät pitkävartisella, leveällä kihvelillä maata kottikärryihin. Amanda löytää ”leipälajinsa seitsemäntenä päivänä, silloin kun Jumala lepäsi joskus aikojen alussa, kun taas me emme näin maailmanlopun aikoina” (36). Irti hakattu, ylimääräinen maa-aines kuskataan niin kutsutun leikkauksen rinnettä alas kottikärryillä siksakkia lankkuja pitkin. Yhden kärrymiehen saatua tarpeekseen, tarttuu Amanda kärryihin: ”Ensimmäisessä tiukassa käännöksessä kärryt kaatuivat ja sisko niiden mukana, lapiomiehet röhähtivät nauruun (37).

Kolmannessa käännöksessä kärryt kaatuivat uudestaan ja sisko lensi nurin. Hän nousi pystyyn naama verisenä, nenä oli kolahtanut johonkin. Sanaakaan sanomatta hän väänsi tyhjät kärryt pystyyn ja alkoi lapioida lastia takaisin. Nyt kukaan työporukasta ei enää röhähdellyt, kaikki seurasivat herpaantumatta miten sisko lähti taas kerran liikkeelle, selvisi yhdestä käännöksestä, vielä toisesta. Kolmannessa kärryt menivät kumoon, ja sisko lastasi ne entistä mustelmaisempana vielä kerran uudestaan.
Ylhäällä oli nyt hiirenhiljaista. [– –]
Seuraavana aamuna kaivuupaikalle oli ilmestynyt yhdet muita kottikärryjä pienemmät kärryt. Niiden toiseen kahvaan oli kaiverrettu Amandan nimi. Siitä aamusta siskoni oli kärrymies. (38)

Kun työnjohtaja seuraavana päivänä ihmettelee, että ”mikä helvetin kääpiö tuolla huseeraa”, käskevät miehet kuorossa tämän pitää turpansa kiinni. Tämä tarina on hyvä esimerkki Järvelän usein humoristisesta tyylistä. Amanda todellakin ”antaa valoa”, kuten August toteaa.

Myöhemmin kolmikko on räjäyttämässä kalliota ensin ruudilla ja sitten nitroglyseriinillä – taito, jonka Paracelsus- niminen mies on oppinut Amerikassa. Ja panosten sytyttäminenhän on ”seiffiä workia” kun ei hätäile. Koeräjäytys nitroglyseriinillä tehdään harjunrinteeseen insinööri Appelbergin päätöksellä – Amandan vastaväitteet kuitataan lapsen tietämättömyydeksi. Seuraa yksi teoksen monista groteskeista kohtauksista, sillä harjuun on haudattu työmaalla kuolleita. Räjähdyksen jälkeen insinööri kerää sekopäisenä maassa lojuvia ruumiinkappaleita kuin ”koittaisi koota vainajan uudestaan elämään”.

Laskettuaan raajat varovaisesti alas hän istui maahan luomansa uuden, uljaan ihmisen viereen. Sillä oli yksi jalka ja kolme vasenta kättä. Pää puuttui. (124)

Punasoluja Suomi-neidon verisuonissa

Amandan ja Ilmarin oloja ratatyömaalla seurataan pari vuotta, minkä jälkeen siirrytään vuoden 1918 maaliskuun alkuun. Kuutamo, Amandan pojantytär, käyttelee Maxim-kuularuiskua punaisten panssarijunassa, jossa työskentelee myös sanitääri Tekla. Kuutamon Voitto-pojasta huolehtii mummi, koska Amerikkaan lähteneen isän on ”helvetin huono suuntavaisto” vienyt Sysmään. Amanda piirtää Voitolle Suomen kartan, jossa rautatiet kulkevat valtimoina ja laskimoina, ja hän itse on ”Suomi-neidon sanitääri”, joka pitää verisuonet kunnossa. Sodankäynti on sekavaa, ja välillä tulitetaan omia, mutta syyllisiä ovat tietysti lahtarit. Panssarijunan päällikkö Lehtinen kirjaa omat möhlintänsä sotapäiväkirjaan voittoisina taisteluina.

Amanda on säilyttänyt suorasukaisen, äkeän tyylinsä – henkilöhahmona Kuutamo ei valitettavasti yllä hänen tasolleen. Ratatyömaahan ja Kymijoen ylittävään Korian siltaan palataan pariinkin otteeseen. Sillan rakentaminen oli valtava ponnistus; Amandan mielestä niin uusi kuin vanha silta ovat kirotut ja ”joenpohja täynnä vainajia”. Kun tulee puhe yli-inhimillisiä voimia omaavista sankareista, toteaa mummi Kuutamolle, että tämäkin lienee vain ”tavallinen pikku muurahainen kuten me kaikki”:

Muurahaista muistellaan sankarina vasta sitten kun se on tapettu, Sitten sille pystytetään yhteinen muistopysti tuhannen muun kuolleen murkun kanssa. Eikä kellään niistä ole nimiä. Pystiin kaiverretaan: Tuntemattomalle muurahaiselle. Eteen sytytetään muistokynttilä kerran vuodessa. Jos muistetaan. (208)

Toinen osa päättyy kohtaukseen, jossa Kuutamo ja Tekla yrittävät kävellä panssarijunan vaunun alta kolmenkymmenen askeleen matkan suojaan valkoisia sotilaita parveilevan ratapihan läpi. Kuutamon laskemat askeleet lomittuvat ympärillä olevan kaaoksen ja Jääkärimarssin säkeiden kanssa.

Elämän- ja kuolemanlanka

Kolmannen osan kiinnostavimmaksi hahmoksi kasvaa Voiton avukseen saama, ”ihmisenpuolikas” Hesekiel, jolla on takanaan värikäs työhistoria ja kymmenen vuotta mielisairaalassa. Hesekiel alkaa kunnostaa vanhaa venäläistä höyryveturia ja tekee Voiton määräämiä töitä, jos sattuu huvittamaan. Syrjäisellä asemalla touhuaa siis kaksi armeijan epäkelvoksi havaitsemaa miestä, sillä Voitto on saanut osuman sekä jalkaansa että hermoihinsa. Hesekiel käy välillä ottamassa sähköshokkeja morsetuslaitteen johdon avulla vaientaakseen äänet päänsä sisältä. Mutta tulee kerta, jolloin Hesekiel ei pääse äänistä eroon, ja miehiä odottaa sivuraiteella järkyttävä näky. Järvelä käyttää taitavasti groteskia korostamaan tarinaa: nälkäradan kuvauksessa groteski on räjäytettyine ja lahoavine ruumiineen vielä rabelaismaista naurua kuolemalle. Toisessa osassa, jossa pelloilla viljan sijaan lojuu ruumiita ja ihmisiä heitellään Korian sillalta alas, ollaan jo astetta vakavampia. Kolmannessa osassa groteski on paikoin järkyttävää ja mustaa, kuten kohtauksessa, jossa hirvittävä näky ”lyyhistää” Hesekielin ja Voiton polvilleen. ”Taivas itkee” ja niin tekisi myös lukijan mieli itkeä. Voitto kysyy kuten niin monet: ”Miksi? Miksi? – – Miksi en ajatellut omin aivoin? Miksi vaikenin?” Hivenen toivoa teoksen loppuun tuo suurisilmäinen tyttövauva, joka saa nimekseen Alku, vaikka isomummi ”jupisee taustalla yhä maailmanlopusta”.

Järvelä on sitonut nämä eri vuosiin ajoittuvat luvut taitavasti yhteen. Teos alkaa toimittaja Mathias Mattsonin sanoilla, kun tämä ylistää ratahanketta, jota varten senaattorit ovat tulleet mäen harjalle kilistelemään lasejaan. Mattson, oikealta nimeltään Matti Matinpoika, jota kutsuttiin Taskumatiksi erotukseksi samannimisistä veljistään, kirjoittaa lehtijutun ohella Monte-Criston kreivin tyylistä seikkailuromaania nimeltä Kiskojen Kreivi, jonka unohtumattomana sankarina seikkailee hänen itsensä kaltainen mies. Hänen kultakellonsa, johon on kaiverrettu kirjaimet MM, siirtyy Amandan omistukseen ja lopulta Voitolle – Amandalle kirjaimet tarkoittivat Maailman Murenemista ja Kuutamolle Maailmanmestaria. Kesken jäänyt käsikirjoituskin säilyy, koska Ilmar haluaa iltaisin kuulla Amandan lukevan sitä hänelle. Myöhemmin Voitto kirjoittaa käsikirjoitukselle jatkoa, ja Mattsonkin saa palata Matti Matinpojaksi, joka on Voiton mielestä uskottavampi nimi ratajätkälle. Toistuvia motiiveja ovat myös Amandan, Kuutamon ja Voiton taipumus nähdä näkyjä ja rataan liittyvät, muistoja lapsuudesta kantavat piirustukset.

Groteskit kuvaukset milloin naurattavat milloin itkettävät mutta pitkäveteiseksi tämä radanrakennuksesta, höyryvetureista, panssarijunista, sotilaskuljetuksista ja paljosta muusta rautateihin liittyvästä kertova teos ei missään vaiheessa muutu. Samalla Järvelä tulee kirjoittaneeksi Suomen historiaa valtakeskuksista syrjässä olevia kunnioittaen.

Jari Järvelä: Raiteet. Tammi, 2025. 479 s.

Järvelä on käsitellyt sisällissotaa aiemmin Finlandia-ehdokkaanakin olleessa romaanissaan Kosken kahta puolta, josta kirjoitin myös arvion.

Helsingin Sanomat, kirj. Antti Majander

Kulttuuritoimitus, kirj. Jukka Ahtela

Satakunnan Kansa, kirj. Jari Olavi Hiltunen

Sisko Latvus: Rudolfin näköinen poika

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Törmäsin Sisko Latvuksen nuortenromaaniin Rudolfin näköinen poika (2025) selatessani Kotimaiset kirjablogit -sivustolta uusia blogipostauksia. Tarina alkaa, kun Jasper vie rippikuvansa mummilleen, joka havaitsee yhdennäköisyyttä Jasperin ja yli sata vuotta kuolleen isoisänsä Rudolfin kanssa. Jasper hätkähtää kuullessaan, että Rudolf oli ammuttu vain 20-vuotiaana. Tämä ”murhamysteeri” johtaa Jasperin sisällissodan sekasortoisiin tapahtumiin. Rudolfin tarina perustuu kirjailijan äidin isän elämään.

Sisko Latvuksen nuortenromaanin Rudolfin näköinen poika kannessa on yhdistetty valokuvan palasia ja piirrosta nuoresta pojasta.

Aivan ensimmäisenä Jasper etsii Rudolfin tiedot Sotasurmat 1914–1922 -sivustolta: ”Kuolinpäivä 25.5. [- -] Surmamotiivi punakaartilainen”. Sukututkimuksesta kiinnostuneen Minna-tädin keräämä aineisto ja kirjastosta lainatut kirjat auttavat Jasperia selvittämään niin sodan taustoja kuin Rudolfin kohtaloa. Keskustelussa vanhempien kanssa paljastuu, että suvut ovat olleet sodassa eri puolilla:

Minun vaarini isä oli veljiensä kanssa valkoisten joukossa. Silloin kun Mannerheim ratsasti Helsinkiin, he olivat marssimassa siellä voitonparaatissa valkoiset nauhat käsivarsissaan.
– Ai milloin ne marssi stadiin? minä halusin tarkentaa.
– No millos se nyt oli. Toukokuussa 1918 varmaan, kun sota oli päättynyt. [- -]
– Aika törkeetä, minä huomautin. – Miten silloin voitiin vielä tappaa ihmisiä, kun sota oli kerran jo ohi?
– Loistava kysymys, isä sanoi. – Sitähän tässä on ihmetelty jo sata vuotta. (20–21)

Latvus kuvaa uskottavasti, miten hämmentävältä sisällissodan aikaiset tapahtumat voivat tuntua 2020-luvun näkökulmasta. Rudolfistakin paljastuu seikkoja, jotka saavat Jasperin toivomaan, ettei olisi koskaan alkanut tutkia asiaa. Mutta Rudolf ei jätä Jasperia rauhaan vaan tulee jopa tämän uniin. Jasper lukee kuulustelupöytäkirjoja ja tajuaa kuulevansa niissä Rudolfin äänen – Jasperin on vain kuviteltava kysymykset ja käännettävä selostus puheeksi, mikä tietysti tekee samalla tekstistä lukijaystävällisemmän.

Teoksen toisessa tarinalinjassa seurataan Jasperin ja hänen ystäviensä bändiharrastusta. Jasper on rippileirillä tutustunut Einoon ja Juuliin, joiden kanssa jatketaan leirillä alkanutta soittamista ja haaveillaan oman bändin perustamisesta. Juulin kanssa Jasper voi myös puhua Rudolfista ja tämän teoista. Ensimmäisenä biisinä opetellaan soittamaan irlantilaisen The Cranberries -yhtyeen Zombie, jonka sanoma on yhä ajankohtainen tänään:

Kun luin Zombien sanoja, se alkoi näyttää Rudolfin sodalta. Jos vaihtoi vuosiluvun 1916 tilalle 1918, sama sodan hirviö uhkasi vieläkin. Since nineteen eighteen, in your head, in your head they’re still fightin’… Aina vain jossakin päin maailmaa ammuttiin ja itkettiin ja ihmisiä kuoli ihan turhaan. (24)

Sisko Latvus on kirjoittanut yli 20 nuortenkirjaa, joista Siperiaan karkotetuista inkeriläislapsista kertova Kaukana omalta maalta (2011) oli Finlandia Junior -ehdokas ja inkeriläisistä paluumuuttajista kertova Kaksi sateenkaarta (2015) Topelius-palkintoehdokas. Latvus on työskennellyt lähetystyöntekijänä Ranskassa ja Venäjällä. Romaanissa Rudolfin näköinen poika usko on läsnä luontevalla tavalla riparilaulussa ja siinä, miten Jasper muistaa kertomuksen ristille naulitusta rikollisesta, joka kääntyy Jeesuksen puoleen sanoen ”Muista minua”. Suvussa kulkevan tarinan mukaan Rudolfin ystävä Juho oli huutanut tien varrella seisseelle tutulle miehelle ”Muistakaa meitä”, kun heitä oli kuljetettu teloitettaviksi (86–87). Muistamisen merkitys toistuu myös Jasperin sanoittamassa Rudolfista kertovassa laulussa, jonka bändi pääsee esittämään itsenäisyyspäivän konsertissa.

Teoksen lopun kiitoksissa nimetään kolme lähdeteosta, joista Antti Rämäsen Rikottu rajamaa oli omassa hyllyssäni (ks. arvioni teoksesta); Rudolf mainitaan kuin mainitaankin kirjassa useita kertoja. Ensimmäiset kiitokset on kuitenkin omistettu tekijän isovanhemmille Annalle ja Rudolfille sanoin ”kiitos elämästä”. Päällimmäiseksi teoksesta jääkin ajatus jokaisen elämän merkityksellisyydestä.

Kirjoitin riparivihkoon: Ammuttu Raivolassa 25.5.1918.
Menin katselemaan ikkunasta ja minua itketti. Pikkulapset juoksentelivat pihalla pallon perässä. He olivat elossa. Varpuset pyrähtelivät koivussa, jonka kellastuneet lehdet olivat putoamassa. Keväällä silmuista kasvaisivat uudet vihreät lehdet. Minä hengitin. Elämäni oli vasta alussa. Jos Rudolfille ei olisi syntynyt Viipurissa tytärtä ja tälle kuutta lasta, joista yksi oli mummini, minua ei olisi olemassa. Hänen elämänsä jatkui minussa.
Ei hän turhaan elänyt. Melkoinen jätkä. (88)

Sisko Latvus: Rudolfin näköinen poika. WSOY, 2025. 112 s. (Kustantajan sivulta voi lukea tekstinäytteen teoksesta.)

Lue lisää teoksen taustoista Sisko Latvuksen blogista

Kirjailijan haastattelu Helsingin Sanomissa, kirj. Laura Kytölä

Arvio Päivi Heikkilä-Halttusen Lastenkirjahylly-blogissa

Bertel Kihlman: Pilgrimsfärden (’Pyhiinvaellusmatka’)

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Bertel Kihlman on yksi monista unohdetuista kirjailijoistamme. Suomenkielisille lukijoille hän on kutakuinkin tuntematon, sillä hänen teoksiaan ei ole suomennettu. Esittelin Kihlmania ja hänen tuotantoaan edellisessä postauksessa ja pohdin myös sitä, miten sattumanvaraista voi tällaisen kirjallisuushistorian marginaaliin joutuneen kirjailijan löytäminen olla. Nyt esittelyvuorossa on hänen esikoisteoksensa, novellikokoelma Pilgrimsfärden (1932).

Kokoelmassa on neljä novellia, joista käsittelen tarkemmin niminovellin ”Pilgrimsfärden”. Yhteistä novelleille on psykologisesti tarkkanäköiset ja usein ironisessa valossa kuvatut henkilöhahmot. Novelli ”Fru Österberg” ansaitsee erityismaininnan, sillä siinä Kihlman piirtää ironisen sijaan traagisen kuvan naisesta, joka on menettänyt lapsensa. ”Hullu eukko”, ajattelevat nuoret lehdenjakajapojat naisesta, joka laihana ja ohuissa vaatteissa, pää taipuneena kohti vasenta olkapäätä menee puolijuoksua sanomalehtipinkka sylissään ja mumisee itsekseen. Kertojana on mies, joka on tuntenut rouva Österbergin silloin, kun kaikki oli vielä hyvin. Kaikki muuttui, kun hänen silmäteränsä Lasse juoksi koiran perässä tielle ja joutui auton töytäisemäksi. Äiti lähtee poika sylissään juoksemaan kohti sairaalaa: ”Han kom i tid för att se henne lunka in, liten och fördriven, huvudet lutat ned mot vänstra axeln, där det döda barnets lilla ljusa och blodiga huvud vilade.” (74)

”Pilgrimsfärden” on kokoelman pisin novelli ja kattaa yli puolet teoksesta. Päähenkilö on Nils Gardenius, varakkaan suvun vesa, joka ei tunne porvarillista elämää omakseen. Toisin kuin veljensä Torsten, kansantaloustieteen dosentti, Nils oli kokeillut onneaan muun muassa puutarha-alalla, kunnes senaattori-isä hankki hänelle paikan pankista. Novellin alussa Nils tapaa sattumalta Torstenin kadulla, ja lukijan annetaan nähdä Nils veljensä silmin: ”Kaikki hänen toivottomat rakkausjuttunsa. Voi hyvä luoja! Ja jääkäriseikkailu. Lockstedtin leiri. Nissen nolo sotilasura.” (110) Nils oli karannut sanaakaan sanomatta, ja kun hänet sitten lähetettiin leiriltä takaisin kotiin (vai onnistuiko hän huijaamaan itsensä pois, Torsten ei ole varma), ei isä voinut edes olla ylpeä pojastaan. ”Sydän ei kestänyt, Nisse itse sanoi; hermot, sanoivat toiset silmää iskien.” (111) Nils jää Tukholmaan töihin aktivistien toimistoon, tapaa Elsan ja menee naimisiin.

Nils ja Elsa asuvat lapsineen Nilsin komeassa kotitalossa, jossa lähes kaikki on perittyä edellisiltä sukupolvilta. Nils tuntee sekä ylpeyttä että häpeää, sillä koti ei vastaa hänen asemaansa:

Han var ju en fattig kontorist, helt enkelt; han borde egentligen ha bott i ett litet tölökyffe på två rum, kokvrå, varmt vatten och vägglöss. Men någon glädje skall man väl ha av att man är en framstående mans sonson, brukade han skämta. (124)

Hänhän oli vain köyhä konttoristi. Hänen olisi oikeastaan pitänyt asua Töölössä pienessä murjussa, jossa on kaksi huonetta, keittokomero, lämmin vesi ja luteita. Mutta täytyyhän jotain iloa olla siitä, että on huomattavan miehen pojanpoika, hänellä oli tapana pilailla.

Vastapainoksi porvarilliselle elämälleen Nils maalaa tauluja, joita hän tosin ei uskalla juuri koskaan näyttää muille. Nils tunnistaa luonteensa heikkouden, alttiutensa taipua muiden tahtoon ja antaa liian helposti periksi, mikä tulee esiin itseironiana. Pidin Kihlmanin tavasta käyttää ironiaa henkilökuvauksessa, sillä vaikka hän paljastaa hahmojensa heikkoudet, hän osoittaa samalla lämmintä ymmärrystä heitä kohtaan.

Novelli koostuu osittain kirjeistä, joita Nils lähettää vaimolleen Itä-Eurooppaan suunnatulta matkaltaan. Yhdessä kirjeessään Nils pohtii luonnettaan ja sitä, miten jokaisen tulisi löytää elämäntehtävänsä; hän on kuitenkin ollut pelkuri. Nils tunnustaa olleensa nuorena sosialisti. ”Sitten tuli maailmansota, Suuri Aika joka vaati Miehiä. Todellisuus, jossa ei ollut tilaa pienille idealisteille, ei filosofeille eikä värientöhrijöille.” Ja yhtäkkiä Nils häpeää sosialismiaan ja naurettavia rauhanajatuksiaan. Niinpä hän päättää hävittää vanhan minänsä, mutta siitäkin hän saa omantunnontuskia.

Ainoana rohkeana tekonaan sodassa Nils pitää sitä, että hän päästi vankeja karkuun. Hän oli säälinyt heitä, koska he olivat usein kunnon ihmisiä.

Resten hade hamnat i Ekenäs fångläger, och blivit offer för svälten och sjukdomarna, så han hade aldrig ångrat sitt brott att rädda åtminstone en del. (174)

Loput olivat päätyneet Tammisaaren vankileirille ja joutuneet nälän ja sairauksien uhreiksi, niinpä hän ei ollut koskaan katunut rikostaan pelastaa ainakin osa heistä.

Kiinnostavaa on, että Kihlman on kertonut Pirkko Alhoniemelle (1989, 23), että tapaus pohjautuu hänen omiin kokemuksiinsa. Luonteelleen ominaisesti Nils kiusaantuu lukiessaan kirjettään, vaikka tietää kirjoittaneensa sen ilman taka-ajatuksia. Vai tietääkö sittenkään? Onko kaikki sittenkin vain tyhjiä, valheellisia sanoja?

”Pilgrimsfärden” on herkullinen kuvaus epävarmasta, kaikkien tuulten vietävissä olevasta miehestä, joka tiedostaa omat heikkoutensa ja tuntee välillä halua kuristaa itsensä: ”[K]kovat sormet naurettavan pitkän ja ohuen kaulan ympärillä, kohoileva aataminomena ruuvipenkissä, krrräää.” (189) Entä miten Nilsin pyhiinvaellusmatka päättyy? Hyvin, sillä kotiin vaimon ja lasten luo palaa mies, joka hyväksyy elämänsä kaikkine puutteineen.

Bertel Kihlman: Pilgrimsfärden. Söderström & C:o, 1932. 226 s.

Bertel Kihlman – kirjailija, kääntäjä ja kriitikko

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Bertel Kihlman (1898–1977) on monille nykylukijoille tuntematon kielitaustasta riippumatta, sen sijaan hänen poikansa Christer Kihlmanin tuotanto tunnetaan paremmin, sillä lähes kaikki hänen teoksensa on suomennettu. Bertel Kihlman oli kirjailija, kriitikko ja kääntäjä, joka käänsi ruotsiksi muun muassa Veijo Meren, Pentti Haanpään ja Paavo Rintalan teoksia. Hänen oma tuotantonsa jäi suppeaksi käsittäen yhden novellikokoelman, kaksi romaania sekä runoa ja proosaa yhdistelevän Klockan slår tiden går (1963) ja hänen isoisänsä vaiheita käsittelevän Alfred Kihlman och Högbergsgatan 19 (1975). Proosateoksissaan Idyll under åskmoln (1936, ’Idylli rajuilman alla’) ja I väntan på krevaden (1966, ’Räjähdystä odotellessa’) hän tarkastelee vuoden 1917 levotonta ilmapiiriä; teosten nimet enteilevät tulevaa myrskyä, joka rikkoo varakkaan, merenrantahuvilassa kesää viettävän perheen idyllin.*

Tämän postauksen oli tarkoitus käsitellä Kihlmanin novellikokoelmaa Pilgrimsfärden (1932, ’Pyhiinvaellusmatka’), mutta koska innostuin kirjoittamaan unohdettujen kirjailijoiden löytämisestä, esittely jää seuraavaan kertaan.

Bertel Kihlman, kuva otettu 1918-1919.
Bertel Kihlman kuvattuna 1918–1919. Kuva: Espoon kaupunginmuseo. Haettu osoitteesta Finna.fi, jossa kerrotaan Kihlmanin kuuluneen Pellingin retkeen osallistuneeseen ryhmään.

Bertel Kihlmania ei mainita Kai Laitisen Suomen kirjallisuudenhistoriassa (1997) eikä edes uudemmassa, kolmiosaisessa Suomen kirjallisuushistoriassa (1999). Ruotsinkielinen Finlands svenska litteraturhistoria I-II (2000) mainitsee hänet Nya Argus -lehden pitkäaikaisena päätoimittajana ja Veijo Meren Manillaköyden kääntäjänä, mutta ei kerro sanallakaan hänen omista teoksistaan. Thomas Warburton (1984) kertoo kirjallisuushistoriassaan arvostavasti Kihlmanin teoksista, mutta vain yhdessä kappaleessa. Jollen olisi mielenkiinnosta viime vuosisadan alkupuolen kirjallisuutta kohtaan löytänyt – erittäin osuvasti nimettyä – artikkelikokoelmaa Kirjoja kätköistä: näkökulmia 1920- ja 1930-luvun unohtuneeseen kirjallisuuteen (1986), en tietäisi mitään Kihlmanista. Pirkko Alhoniemi analysoi artikkelissaan Kihlmanilta tarkemmin mainitun novellikokoelman ja romaanin Idyll under åskmoln. Kolme vuotta myöhemmin Alhoniemeltä ilmestyi tutkimus Isät, pojat, perinnöt (1989), jossa hän käsittelee niin Bertel kuin Christer Kihlmanin tuotantoa. Muuten Kihlmanin tutkimus on rajoittunut käännöstieteessä tehtyihin opinnäytteisiin.

Olen suomenruotsalaisia sisällissotaromaaneja tutkiessa törmännyt moneen kirjailijaan, joiden teoksia ei ole suomennettu ja jotka ovat painuneet enemmän tai vähemmän unohduksiin. Onneksi esimerkiksi Sigrid Backmanin romaaneja (muitakin kuin vain sisällissotaromaaneja Ålandsjungfrun ja Familjen Brinks öden), kuin myös Leo Ågrenin teoksia on viime vuosina tutkittu ja nostettu esiin. Bertel Kihlmanin näkymättömyys sai jälleen kerran pohtimaan, kuinka monet kirjailijat jäävät ansaitsemattomasti pimentoon, jos heitä ei mainita edes kirjallisuushistorioissa, ja kuinka heidän löytymisensä voi olla sattumasta kiinni. Kirjasampo-sivusto on oikea aarreaitta, jonka avulla olen löytänyt useita sisällissota-aiheisia teoksia, mutta esimerkiksi Kihlmanin Pilgrimsfärdenissä ei ole asiasanoja (kahdessa muussa hänen teoksessaan on), eikä sisällissota ole varsinaisesti teoksen aihe, vaikka siihen niminovellissa viitataankin.

Kirjallisuushistorian tutkimus on ollut nousussa viime vuodet, mistä todistaa Kirjallisuudentutkimuksen aikakauslehti Avaimen uusin numero 1/2025. Uusi teknologia ja uudet metodit nostavat varmasti esiin monia katveeseen jääneitä kirjailijoita. Hyvänä esimerkkinä tästä on Anna Biströmin queer-luenta Olga Torckellin novellista ”Fröken Strandberg” (kokoelmassa Kvinnor och andra berättelser, 1897). Torckellin teosten löytymisessä auttoivat Suomen kirjailijat 1809–1916 (1993) ja se että teos oli digitoitu ruotsalaiselle Litteraturbanken-sivustolle. Mainittakoon, että Saga Egmont on alkanut julkaista uudelleen e-kirjoina teoksia, joissa tekijänoikeudet eivät enää ole voimassa – valikoimasta löytyy myös joitain sisällissotaromaaneja, kuten Alma Söderhjälmin Unga träd (1925) ja Ilma Virtalan (oik. Irmeli Näätänen) teoksia.

Kihlmanin teoksia ei ole suomennettu. Alhoniemi (1986, 17) arvelee, että tähän vaikutti 1930-luvun ”aitosuomalaisesti sävyttynyt ilmapiiri”. Suomen- ja ruotsinkieliset kulttuurirahastot voisivat yhdistää voimansa ja rahoittaa projektin, jossa nostettaisiin esiin näitä marginaaliin jääneitä kirjailijoita ja heidän teoksiaan ja tuotaisiin ne uudelleen lukijoiden saataville niin ruotsiksi kuin suomeksi.

* Teosten nimien suomennokset ovat Alhoniemen artikkelista.

Bertel Kihlman Kirjasammossa

ja Wikipediassa

Johanna Lecklin: Kadonneet kuvat, kätketyt kertomukset (näyttely ja esseekokoelma)

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Kuvataiteilija ja tutkija Johanna Lecklin on töissään pohtinut esittämisen ja muistamisen etiikkaa. Kadonneet kuvat, kätketyt kertomukset -näyttely Helsingin Taidehallissa ja siihen liittyvä samanniminen esseekokoelma käsittelevät Suomen sisällissotaa ja sen jälkiä tapahtumapaikoilla, arkistoissa ja ihmisten muistissa. Näyttely koostuu eri tekniikoin toteutetuista teoksista: Taidehallin eri huoneissa on valokuvia, liikkuvaa kuvaa, ääntä, tekstiiliteoksia ja peli-installaatio. Kirjallisen aineiston (tutkimukset, tieto- ja kaunokirjallisuus yms.) ohella Lecklin on käyttänyt lähteenään arkistomateriaalia, muun muassa haastatteluja, joissa naiset kertovat kokemuksistaan sodassa. Vuosikymmeniä tapahtumien jälkeen tehdyt haastattelut saivat miettimään ”muistin, muistamisen ja ajallisesti kaukaisista muistoista kertomisen” kysymyksiä (6). Lecklin on kertonut kiinnostuneensa erityisesti naisten ja lasten kohtaloista, mikä näkyy monissa nyt esillä olevissa töissä. Lecklinin näyttely Taidehallissa oli esillä 4. toukokuuta 2025 saakka.

Johanna Lecklinin Kadonneet kuvat, kätketyt kertomukset -esseeteoksen kannessa on vihreää taustaa vasten mustavalkoinen kuva nuoresta punakaartilaisnaisesta.

Yhdessä huoneessa on ”Muistomerkki”-niminen punavalkoinen tekstiilityö, joka koostuu ruseteista. Vastakkaisella seinällä on harmaista ruseteista koostuva työ. Seinillä on nuorten tekemiä kuvia, jotka pohjautuvat Helsingin tyttölyseolaisten sodan jälkeen maalaamiin akvarelleihin. Tekstiilitöissä on yli 36000 rusettia eli yhtä monta kuin sodassa oli uhreja – harmaat rusetit edustavat puolueettomia ja niitä, joiden puolta ei ole saatu selville. Vaikuttava punavalkoinen työ täyttää suuren osan huonetta. Punainen väri hallitsee, mikä havainnollistaa epäsuhtaa sodan uhreissa: punaisia kuoli huomattavasti enemmän ja heistäkin suurin osa vankileireillä sodan jälkeen.

Johanna Lecklinin tekstiiliteos Muistomerkki, jossa punaisia ja valkoisia rusetteja.
Johanna Lecklinin Muistomerkki-tekstiilityö, jossa harmaita rusetteja.

Toiseen huoneeseen on tehty toisinto lautapelistä ”Punaisten ja Valkoisten taistelu Suomessa 1918”. Peli esiintyy myös kaksikanavaisessa liikkuvan kuvan installaatiossa Ei ainoastaan intohimosta (2018), jossa kaksi tyttöä pelaa sitä. Vuonna 1918 julkaistun lautapelin säännöt kertovat ajan asenteista. Peli on julkaistu Kansalliskirjaston Doria-julkaisuarkistossa.

Johanna Lecklinin näyttelystä kuva, jossa huoneen lattialla toisinto sisällissodan aikaisesta lautapelistä. Kuvassa kartta, jonka päällä punaisia ja valkoisia nappuloita ja noppa.
Tilataideteos, joka toisintaa sisällissodan aikaista lautapeliä.

Myöhemmin tytöt ovat muiden lasten kanssa leikkimässä lumisotaa; yhdessä kohtauksessa joukkueet vaihtavat punaiset ja valkoiset hihanauhansa. Ulla Savolainen kirjoittaa esseessään ”Intohimosta, kärsimyksestä ja sodan todistamisen etiikasta” leikin ja pelin merkityksestä muistamisessa, siitä miten niiden avulla ”on mahdollista pyrkiä ymmärtämään ja kuvittelemaan eri toimijoiden näkökulmia sekä niitä monimutkaisia olosuhteita, jotka ruokkivat sotaa” (67). Hän jatkaa:

Ymmärtäminen ei tarkoita rikosten hyväksymistä, vähättelyä tai puolustelua, vaan niiden moninaisten taustojen, motiivien ja reunaehtojen hahmottamista, jotka paremmin selittävät sitä, miksi sodat ovat mahdollisia.

Tutkijan osuuksissa korostuvat naisten kohtalot. Alla olevassa kuvassa tutkijaa esittävä nainen kertoo, millaisissa rooleissa naiset pääasiassa sisällissodassa toimivat: he hoitivat sairaita, keittivät ruokaa ja leipoivat leipää. Usein punakaartiin liittyneet naiset kuitenkin demonisoitiin ja heitä pidettiin moraalittomina.

Johanna Lecklinin elokuvasta otetussa kuvakaappauksessa tutkija istuu pöydän ääressä ja kertoo punaisten naisten tehtävistä.
Kuva dokumenttielokuvasta Ei ainoastaan intohimosta (2018).

Sisällissotaa käsittelevien teosten työstäminen toi Lecklinin mieleen vuosituhannen vaihteessa Sotasurmat-tietokannasta löydetyn nimen: Kuka oli Matilda Lecklin? Ensin hänen kerrottiin toimineen punapäällikkönä ja kuolleen teloitettuna laukauksella vatsaan – molemmat tiedot oikaistaan myöhemmin ja hänen kerrotaan menehtyneen harhalaukauksesta (37). Osittain dramatisoitu dokumenttielokuva Taivas on punainen ja valkoinen (2025) kertoo Lecklinin tutkimuksista Matildan kohtalon selvittämiseksi.

Kertojaääneni kuvailee etsintöjäni. Elokuvani, joka yhdistelee arkistokuvaa ja kuviteltua kertomusta, toimii väylänä menneestä kertomiseen. Elokuvantekijänä päätän, mitkä kuvat valitsen ja mitkä jäävät käyttämättä. (41)

Johanna Lecklinin elokuvasta otetussa kuvakaappauksessa kaksi valkoista sotilasta uhkailee äitiä ja tytärtä näiden kodissa.
Kuva dokumenttielokuvasta Taivas on punainen ja valkoinen (2025). Kaksi valkoista sotilasta on tullut etsimään aseita ja punaisia. Vähän aikaisemmin äiti on löytänyt aseen ja käskenyt tytön piilottaa sen liiteriin.

Esseessään ”Muistamisesta ja kertomisesta” Lecklin käy keskustelua niin runoilija ja journalisti Maria Stepanovan kuin toisen kohtaamisesta kirjoittaneen filosofi Emmanuel Lévinasin kanssa. Hän ei löydä arkistoista kuvaa Matildasta, mutta päättää sen sijaan näyttää elokuvassaan muiden punakaartilaisnaisten kuvia:

Uudessa elokuvassani pohdin, kuinka voin esittää toisen kirjoittamalla. Ei ainoastaan allegoriana tai taideteoksena vaan lihaa ja verta olevana henkilönä, joka on elänyt todellisen elämän. Kuinka kaivella toisen historiaa, toistaa raakoja tarinoita? Olenko vain tarinavaras? Parantelenko kertomuksia elokuviani varten? Luonko vaihtoehtoisen, mieleni mukaisen maailman, jossa nyt jo kuolleet olisivat voineet elää? (38)

Lecklinin näyttely yhdistelee eri taiteenlajeja ja kerrontakeinoja. Kokonaisuus tuntui aluksi vaikealta hahmottaa, mutta lopulta monitaiteisuus alkoi tuntua juuri oikealta tavalta tarkastella sisällissodan kaltaista moniselitteistä ja vaikeasti ymmärrettävää aihetta. Nyt toivon, että olisi ollut mahdollista ajoittaa vierailu niin, että olisin voinut osallistua opastetulle kierrokselle. Suosittelen näyttelyn rinnalle saman nimistä runsaasti kuvitettua esseeteosta. Monikielinen teos sopii hyvin myös lahjaksi.

Johanna Lecklin: Kadonneet kuvat, kätketyt kertomukset = Försvunna bilder, dolda berättelser = Lost Images, Hidden Stories. Toimittanut / Redigerad av / Edited by. Johanna Lecklin. Parvs, 2025. [Kirjoittajat: Johanna Lecklin, Sini Mononen, Ulla Savolainen, Juha-Heikki Tihinen]

Näyttelystä Taidehallin sivuilla

Näyttelystä ja taiteilijasta Svenska Ylen sivuilla, kirj. Eva Pursiainen, Janne Lindroos

Matkailulehti (parastasuomessa.fi), kirj. Vappu Ikonen

Elin Svedlin: Fyra flickor vid fronten

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Sisällissodan jälkeen, ja osittain jo sen aikana, monet mukana olleet halusivat kertoa kokemuksistaan. Lehdissä julkaistujen kertomusten lisäksi ilmestyi useita muistelmateoksia, ja sanomattakin on selvää, että valtaosa kirjoittajista oli miehiä. Muutamia naisia oli kuitenkin joukossa: aiemmin esittelin Dagmar Ruin Ramsayn kaksiosaisen Till gröna bataljonen (1919), jossa hän kuvaa vaiheitaan sairaanhoitajana valkoisten joukon mukana. Tällä kertaa vuorossa on Elin Svedlinin muistelmateos Fyra flickor vid fronten (1919), joka kuvaa neljän nuoren vaasalaisnaisen toimintaa kanttiininpitäjinä valkoisten huoltojoukoissa. Tyyliltään nämä teokset eroavat kuin yö ja päivä.

Kuvitusta Elin Svedlinin teoksessa Fyra flickor vid fronten.
Kuva sivulta 105: På väg österut. Matkalla itään kohti Viipuria.

Svedlinin teos alkaa helmikuun alusta ja päättyy toukokuun puoliväliin eli Mannerheimin voitonparaatiin Helsingissä 16.5. Tytöt olivat mukana Vilppulasta Tampereelle ja aina Viipuriin saakka. Kanttiini pystytettiin monenlaisiin tiloihin kansakouluista mökkeihin. Ennen kuin voitiin ajatella ruoan laittoa, oli haettava puita, jotta saadaan tilat lämpimiksi, haettava vettä ja siivottava paikat ja järjestettävä niin keittiö kuin ruokailutila valmiiksi. Toisinaan he joutuivat hankkimaan itse myös ruokatarvikkeet. Ruokalista oli ymmärrettävistä syistä vaatimaton: aamulla tarjottiin teetä ja puuroa tai voileipiä, lounaalle ja päivälliseksi keitettiin ”hernekeittoa, kaalikeittoa, kalakeittoa, velliä tai puuroa”. Kahvia ja teetä keitettiin jopa keskellä yötä hyökkäykseen lähteville tai taisteluista tuleville pojille.

Kanttiininpitäjät kuuluivat huoltojoukkoihin ja heidät sijoitettiin rintaman taakse. Niinpä teoksessa kuvataan taisteluja vain etäältä: tytöt kuulevat tykkien jylinän, kuularuiskujen papatuksen ja näkevät rakettien räjähtävän horisontissa. Matkalla paikkakunnalta toiselle he näkevät taistelujen aiheuttamat tuhot: puusto on pirstoutunut, palaneista rakennuksista on jäljellä vain mustat savupiiput, pelloilla ja ratavalleilla makaa ruumiita. Punaiset, joita he kohtaavat, ovat joko kuolleita tai vankeja. Lylyn asemalla he näkevät punaisia siivoamassa asemapäälliköksi jätetyn pastorin komennossa. Osittain olimme valmiit meitä kohdanneeseen näkyyn, kirjoittaa Svedlin, mutta ”smutsen och osnyggheten, också helt ytligt betraktade, trotsar varje beskrivning” (44). Vapaussotakirjallisuudessa punaisiin liitetään usein likaisuus ja saastaisuus; tässä näyn kerrotaan uhmaavan kuvausta. Messukylään tuotujen vankien joukossa on myös naissotilas:

Till folkskolan hade man under morgonens lopp kommit med fångar, bl. a. en kvinnlig soldat klädd i manskläder, hjälm och stövlar. Vi hade obehag av att se henne. Men när vi samtidigt hörde det angränsande bullret av pågående strid i Tammerfors, kände vi oss knappast vara i stånd till att tycka synd, ifall hon blev skjuten. (78)

Miesten vaatteisiin pukeutuneen naissotilaan katsominen on epämiellyttävää. Kun vielä Tampereelta kantautuu taistelujen melu, on Svedlinin mielestä mahdotonta tuntea sääliä, vaikka hänet ammuttaisiin. Viipurissa tytöt kuulevat tarinoita punaisten vallan ajalta: lääninvankilassa tehdyistä murhista, ryöstelystä ja pakko-otoista rintamalle ja linnoitustyöhön. Sen sijaan Svedlin ei hiisku sanaakaan valleilla surmatuista yli kahdestasadasta venäläisestä tai venäläisenä pidetystä eikä muistakaan valkoisten terroriteoista.

Tytöt ovat nuoria opiskelijoita, kuten monet niistä sotilaista, joista he huolehtivat. He ovat ”meidän poikiamme” (våra gossar, våra pojkar): tuttuja poikia kutsutaan lempinimillä kuten ”Privatlöjtnanten”, ”Timpi”, ”Sidensvansen”, ”Hulda”, ”Kapitongen”, ja osalle annetaan kuvaavia nimiä kuten ”Den lilla gråa” ja ”En mörk i staben”. Tätä tapaa moitittiin parissa arviossa, sillä ulkopuolisille nimet eivät kerro mitään. Tyttöjen järjestämistä tiloista tuli pojille eräänlainen turvasatama, jossa juteltiin enimmäkseen muista asioista kuin taisteluista, pilailtiin ja naurettiin: ”’Det allra heligaste’ blev munterhetens hemvist” (25). Tietysti myös valkoisia kaatuu, eikä osa tutuista pojista palaa taisteluista. Yksi järkyttävimmistä tapahtumista on, kun vahdissa kuolee kaksi omien luoteihin. Svedlin kuvaa koskettavasti vaasalaispojat tunteneen upseerin surua.

Teoksessa on useita Will Burmanin piirroksia. Lasse, yksi tytöistä, uhkaa lähteä kotiin Vaasaan, koska on huolissaan työpaikastaan, mutta hänet puhutaan ympäri. Oikeassa reunassa itkevä mies lienee Burman itse.

Teos on helppolukuinen ja viihdyttävä, sillä Svedlin kirjoittaa sujuvasti ja kertoo runsaasti hauskoja anekdootteja. Milloin Lasse (yksi tytöistä) saa kattilallisen hapanta maitoa päälleen, milloin puuro leviää lattialle, minkä seurauksena yksi jos toinen sisään tulevista pyllähtää nurin: ” Den dagen fick vi våra liv betydligt förlängda!” (57) Joidenkin upseerien ylimielinen käytös ja tolkuttomat vaatimukset lampaankotleteista ja pihveistä kuitataan useimmiten naurulla. Tampereella tytöt tutustuvat ruotsalaiseen majuri Martin Ekströmiin, joka on pyytänyt heidät huoltojoukkoihinsa. Ekström oli pidetty upseeri ja osoittautuu maineensa veroiseksi. Hän antaa kanttiininpitäjien päättää ruoka-ajat, ja Viipurissa tytöt määräävät jo niin varmoin äänenpainoin, että Ekström joutuu selittämään tilojen omistajalle, ettei hänen auta kuin totella: ”Se, flickorna är vana att bestämma om allt så’nt här, det är deras specialitet och jag har bara att lyda.” (129)

Tytöt eivät koskaan valita, he ovat iloisia ja reippaita, innokkaita tekemään työnsä ja aina valmiita lähtemään joukkojen mukana eteenpäin. Kuinka todenmukaisesti Svedlin kuvaa tapahtumia, on aivan eri juttu. Luulisi huumorintajun ainakin toisinaan pettäneen kovissa olosuhteissa. Mitä tulee taisteluihin, kirjoittajalla on lähinnä toisen käden tietoa tai hän valottaa vain yhtä puolta, kuten kertoessaan kuinka jääkäriluutnantti Melinin joukoista ei kaatunut yhtäkään miestä Näsilinnan valloituksessa (97). Näin kertoo myös Heikki Ylikangas Tie Tampereelle -teoksessaan (1993, 394–421). Tosin Melin joukkoineen joutui vetäytymään vielä saman päivän aikana Näsijärven jäälle ja silloin 192 miehestä oli jäljellä enää 112.

Onko Svedlinin teoksella siis muuta kuin kuriositeettiarvoa? On toki. Teos valottaa kevään 1918 tapahtumia yhdestä, joskin kapeasta näkökulmasta. Naisten kirjoittamat muistelmat ja romaanit sisällissodasta ovat olleet marginaalissa aina 2000-luvulle saakka. Svedlinin kuvaamat nuoret ovat ehkä ensimmäistä kertaa päässeet irti kodin ja vanhempien kontrollista, ja heidän elämänilonsa loistaa myös sodan keskellä.

Will (Wilhelm) Burmanin Kampdagar i Tavastland ilmestyi samana vuonna, ja muutamat kriitikot arvioivat Svedlinin ja Burmanin teokset yhdessä. Molemmissa teoksissa on Burmanin piirroksia, ja kaiken lisäksi Burman (1919, 29) viittaa vaasalaistyttöihin arvellen heidän jäävän historiaan, sillä niin suurta vääryyttä keittotaidolle tehtiin:

I officersköket regera fyra studentskor från Vasa med namn som säkerligen skola bliva historiska ju mer tiden lider. Där begås grova synder mot allt vad kokkonst heter.

Puuro oli milloin kovaa, milloin vetelää, mutta tyttöjen hyväntuulisuus korvasi ruoanlaittotaidoissa olleet puutteet.

Men det som felades i matlagningsväg ersattes i rikaste mått av de fyra flickornas härliga,
soliga humör – och våra hästmagar.

Svedlinin tyyliä kiitettiin arvioissa, samoin kuin hänen psykologista silmäänsä sotilaiden kuvauksessa. Fyra flickor vid fronten voisi kiinnostaa myös nykylukijoita, ja teoksen toivoisi olevan paremmin saatavilla, mutta tällä hetkellä tekijänoikeudet ovat vielä voimassa, joten se ei ole vapaasti netissä luettavissa.

Elin Svedlin: Fyra flickor vid fronten. Helsingfors Holger Schildts förlagsaktiebolag, 1919. 137 s.

Teoksen saatavuustiedot Finna.fi-sivulla

Arvio Svenska Tidningen 02.07.1919, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot

Arvio Wiborgs Nyheter, 17.06.1919, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot

Tietoa Wilhelm Burmanista Minä olin siellä. Elämää sodan aikana / Jag var där. Livet under kriget -sivustolla. Sivulla myös akvarelleja Burmanin Röda och Vita -sarjasta.

Burmanin teos Kampdagar i Tavastland on vapaasti ladattavissa Helsingin yliopiston julkaisuarkistosta

Syster [Dagmar Ruin Ramsay]: Till Gröna-bataljonen

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Sigrid Backmanin sisällissotaromaanit antoivat kimmokkeen tutustua myös muihin varhaisiin sodasta kirjoittaneisiin naiskirjailijoihin, joista olen viimeksi esitellyt Helena Westermarckin romaanin Vägvisare (1922). Sisällissodasta kirjoitettiin heti sodan jälkeen – ja osittain jo sen aikana – paljon sellaista, jolla ei ole kaunokirjallista arvoa ja joka vastapuolen panettelussaan sortui ylilyönteihin. Backmanin Ålandsjungfrun (1919) ja Familjen Brinks öden (1922) ovat ainoat, jotka katsovat tapahtumia punaisten näkökulmasta kuvaten kohteitaan lämmöllä ja ymmärtäen. Tällä kertaa esittelyssä on Dagmar Ruinin (myöhemmin Ruin Ramsay) nimimerkillä Syster kirjoittamat muistelmateokset Till Gröna-bataljonen I (1919) ja Till Gröna-bataljonen II: över isarna (1919). Teokset poikkeavat niin tyyliltään kuin sisällöltään Backmanin romaaneista, mutta niillä voi nähdä tiettyä kuriositeettiarvoa.

Dagmar Ruin: Till Gröna-bataljonen kansikuva.
Kuva: Kirjasampo

Dagmar Ruin (1894–1977) oli sairaanhoitaja, joka osallistui niin ensimmäiseen maailmansotaan, sisällissotaan kuin Viron vapaussotaan. Kokemuksistaan hän kertoi runsaassa omaelämäkerrallisessa tuotannossaan. Kaksiosaisessa teoksessaan Till Gröna-bataljonen Ruin kertoo matkastaan niin kutsutun Vihreän pataljoonan mukana. Väinö Petreliuksen johtamassa pataljoonassa oli noin 400–500 miestä Uudenmaan alueelta. Helmikuun alussa miehet marssivat Porvoon ulkosaaristossa sijaitsevalle Pellingin saarelle, josta he uskoivat pääsevänsä nousemaan laivaan, joka veisi heidät Vaasaan. Odotettua pelastusta ei kuitenkaan tullut, ja joukot saivat punakaartilaiset vastaansa. Vihollisilla oli ylivoima, mutta valkoisten joukoilla paremmat asemat, sillä he pystyivät ampumaan avoimen jään yli pyrkiviä punaisia saarten suojasta. Osa miehistä lähti Petreliuksen johdolla murtautumaan ohi punaisten saarron, ja onnistuikin siinä. Suuri osa jäi saaristoon, ja pakeni meren jäädyttyä Viroon, josta matka jatkui Danzigiin ja saksalaisten mukana Hankoon.*

Ruin kuvaa kaikki nämä vaiheet teoksissaan sekä lyhyesti sodan lopun. Ruinin ansioita sairaanhoitajana rintamalla ei voi kiistää, mutta niiden pukemisessa kirjalliseen muotoon hän epäonnistuu. Kaikkea kerrottua sävyttää valkoisten ihannointi, ja osa luvuista onkin henkilömuotokuvia mukana olleista sotilaista. Runebergin sankareihin viitataan usein ja niin Vänrikeistä kuin marssilauluista lainataan otteita. Yksi luku on ylistystä ”Valkoiselle kenraalille” (II, 99–101). Kirkasotsaiset nuorukaiset ovat valmiit uhraamaan elämänsä taistelussa maansa puolesta. Seuraavassa otteessa, jossa Ruin puhuu juuri näistä nuorista miehistä, ahdistus heidän elämänsä puolesta vaihtuu ”vanhasta sankarilaulusta” eli Runebergin ”Porilaisten marssista” poimittujen säkeiden myötä varmuudeksi heidän kuolemattomuudestaan.

Dö?…
Skola de dö, dessa unga varma liv? Förgås? Bli till intet, dessa ynglingar, så fulla av livets ädlaste tankar?
Det kan ej, får ej vara så!
Och något likt ångest kommer över en. Ångest för dessa ynglingars liv.
Dö? Skola de dö?….
Men då ljuder stilla uti ens själ – varifrån kom den i den minuten? – förlösande, all ångest avkastande, strofen ur den gamla hjältesången:
”dö för vårt land
är leva för vår ära”
Och då vet man det – fast, orubbligt – att de äro odödliga! (I, 166)

Ruinin tyyli on maalailevaa, ja paikoin hän pyrkii runolliseen ilmaisuun, mikä osin selittää runsaan toiston. Lyhyet, paikoin elliptiset lauseet ja runsas ajatusviivan sekä huuto- ja kysymysmerkkien käyttö tekevät tekstistä töksähtelevää. Vasabladetiin (29.08.1919) arvion kirjoittanut Karl Bruhn oli jopa vaivautunut laskemaan turhat välimerkit ja toistot. Bruhn näkee yhtenä syynä kirjoittajan sukupuolen: lämmin ja suuri sydän on tarpeen taistelukentillä, kun auttaa ja lohduttaa haavoittuneita, mutta liika tunteellisuus ja pateettisuus rikkovat taiteellisen muodon. Tyyliin tottuu ainakin jossain määrin, kirjoittaa Bruhn ja arvelee kirjan saavan lukuisia lukijattaria.

Dagmar Ruinin kuva vuodelta 1917.
Kuva: Museovirasto (Finna.fi)

On tunnustettava, että tyyli koitteli kärsivällisyyttä siinä määrin, että toinen osa tuli lukemisen sijaan silmäiltyä läpi. Till Gröna bataljonen on kuitenkin yksi esimerkki ajankohdan kirjailijoiden suhtautumisesta sotaan: omia ylistettiin ja vastustajia pidettiin murhaavina petoina. Ensimmäisen teoksen lopulla Ruin pohtii, säästääkö punakaarti edes puolustuskyvyttömiä haavoittuneita. Sitten hän muistaa kerrotun, miten punaiset ovat tutkineet sairaaloita ja kiduttaneet ja murhanneet sairaat ja haavoittuneet: ”Och då vet man, att där ej är någon misskund att vänta.” (I, 236) Niin lehdistö kuin osin kirjallisuus toisti kauhukertomuksia punaisten tekemistä julmuuksista, joista suuri osa oli kuitenkin liioittelua ja suoranaisia valheita, kuten Ulla-Maija Peltonen on Punakapinan muistot -tutkimuksessaan (1996) todennut. Sotamuistelmina näillä teoksilla lienee arvoa ainakin osallistuneiden jälkipolville.

Dagmar Ruin on yksi viidestä naisesta, joista Anna Lindholm kirjoittaa teoksessaan Ines 1918 (2018, alkuteos Projekt Ines. Fem kvinnor i inbördeskriget 1918, 2015), mitä en muistanut ensin ollenkaan. Jos naisten toiminta ja kohtalot sisällissodassa kiinnostavat, suosittelen tutustumaan Lindholmin teokseen.

*Tiedot Wikipedian artikkeleista ”Pellingin retki” ja ”Väinö Petrelius” sekä Uppslagsverket Finlandin artikkelista ”Frikårer”

Syster [Dagmar Ruin Ramsay]: Till Gröna-bataljonen I, II. Söderström 1919. 243, 304 s.

Dagmar Ruin Boksampo-sivustolla

Kirjailija Wikipediassa

Marjo Ahlsten: Naiskaarti 1918

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Marjo Ahlsten jatkaa sisällissodan surmien selvittämistä uusimmassa Valkeakosken naiskaartia käsittelevässä tietokirjassaan. Aiemmat teokset Hennalan naismurhat 1918 (2018) ja Teloitusjonossa. Hennalan miesvankien kohtalot 1918–1919 (2019) on julkaistu Marjo Liukkosen nimellä (arvioni Hennalan naismurhista 20.4.2018). Naiskaartilaisten kohtaloiden rinnalla Ahlsten kuljettaa omaa tarinaansa parantumatonta syöpää sairastavana. Erikoinen ratkaisu toimii mielestäni yllättävän hyvin. Tieto tulehduksellisesta, laajalle levinneestä syövästä, jossa keskimääräinen elinajanodotus on kolme vuotta, antaa kimmokkeen käyttää jäljellä oleva aika ”erään tärkeän palan etsimiseen suomalaiseen naishistoriaan” (9).

Marjo Ahlstenin teoksen Naiskaarti 1918 kansikuva.

Nuoret naiset aseissa

Naiskomppanian palkkaluettelojen avulla Ahlsten pystyy nimeämään naiskaartiin kuuluneet viisikymmentäviisi naista. Naiskaartilaiset olivat pääsääntöisesti naimattomia nuoria naisia, niin myös Valkeakoskella, jossa kolme neljästä oli alle kahdenkymmenen. ”Enemmistö naiskaartiin liittyvistä naisista on ollut AB Walkiakosken työntekijöitä, jotka ovat tottuneet saamaan omaa rahaa ja luottamaan joukkovoimaan lakkojen yhteydessä” (26), kirjoittaa Ahlsten. Näistä naisista 29 toimi paperinlajittelijoina. Kun sodan alkaminen pysäytti paperitehtaan toiminnan, monet liittyivät punakaartiin, josta sai palkan lisäksi ateriat ja vaatteet. Lupauksista huolimatta naiset harvoin saivat 15 markkaa päivässä kuten miehet. Valkeakosken naiskomppanian erikoisuus oli konekivääriosasto eli ”kuularuiskulikat”; nuorin näistä kuudesta naisesta oli Hilja Lassila, joka täytti kuusitoista vasta helmikuussa 1918.

Mitä Hauholla tapahtui vappuaamuna 1918?

Teoksen lopussa on luettelo, jossa on komppanian kaikki jäsenet ja heidän syntymä- ja kuolinaikansa – vain kolmentoista kohdalla on merkintä ”Jäi henkiin 1918”. Osa naisista kuoli taisteluissa, osa vankileirillä nälkään tai tauteihin ja osa teloitettiin. Kahdenkymmenenviiden naisen kohdalla, myös edellä mainitun Hilja Lassilan, on kuolinaika ja -paikka sarakkeessa merkintä ”1.5.1918 Hauho”. Valkeakosken naiskomppania oli osallistunut 28.–29. huhtikuuta Syrjäntaan taisteluun, josta poikkeuksellisen teki se, että punaiset torjuivat saksalaiset. Näin punaisten joukot ja heitä seuraavat pakolaiset pääsivät jatkamaan marssiaan kohti Lahtea. Onni kuitenkin kääntyi. Saksalaiset hyökkäävät uudestaan ja nyt vangeiksi jäävät myös naiskaartilaiset.

Tuntia myöhemmin saksalaiset lähtevät kohti Hämeenlinnaa ja luovuttavat vankinsa suomalaiselle Södermanin pataljoonalle. – – Saksalaiset vievät kuitenkin miehet, haavoittuneet ja sairaanhoitajat mukanaan Hämeenlinnaan, missä heidät jätetään leirille. (130)

Miksi naisia ei viedä Hämeenlinnaan vaan luovutetaan kesken matkan valkoisille? Ahlsten näkee surmien pohjimmaisena syynä naisvihan ja naisten alisteisen aseman yhteiskunnassa. Toukokuun 1. päivän vastaisen yön naiset viettävät ladossa. Aamulla heidät kuljetetaan Siikaistenkorven suolle, jonne heidät teloitetaan ja haudataan. Ahlsten ei pidä todennäköisenä, että naiset raiskattiin ennen teloitusta, vaikka Vilho Siivola kertoo asiasta muistelmaromaanissaan Myllykylästä maailmalle (1975). Teloitetuista naisista tunnetuin kuvaus lienee Anneli Kannon romaanissa Veriruusut (2008). Kanto on pitänyt raiskauksia todennäköisenä syynä teloituksille. Ahlsten puolestaan perustelee näkemystään sillä, että naisten kanssa vangittuna ollut Hugo Kaloranta (Karlsson) kertoo, ettei ”kukaan osannut aavistaa” (138), mitä aamulla tapahtuisi. Jos naiset olisi raiskattu, olisivat he aavistaneet kohtalonsa ja kertoneet Kalorannalle.

Hauholla surmataan kaksikymmentäviisi Valkeakosken naiskaartin jäsentä ja kaksi huoltojoukkoihin kuuluvaa naista. Ahlsten viittaa kyseisessä luvussa Eräsen 1974 julkaistuun tutkimukseen, jota ei kuitenkaan löydy lähdeluettelosta. Kyseessä on Mikko Eräsen teos Punaisen esiliinan tarinat: työväenliikkeen rivijäsenet kertovat, jonka yksi luku on nimeltään ”Valkeakosken naiskomppanian viime vaiheita”. Punaisista naisista ja naiskaarteista on kirjoitettu niin tutkimuksia, tietokirjoja kuin romaaneja. Valkeakosken naiskaartista erikseen ei ole paljon materiaalia. Ahlsten mainitsee yhtenä tärkeänä lähteenä Virpi Anttosen pro-gradu-tutkielman Valkeakosken naiskaarti Suomen sisällissodassa 1918 (2009). Tutkielmaa ei ole painettu, mutta se on kaikkien luettavissa Tampereen yliopiston julkaisuarkiston kautta, minkä olisi voinut tuoda lähteissä esiin – julkaisulla on tätä kirjoittaessa hurjat yli 6000 latausta.

Teoksesta olisi voinut poimia muitakin esimerkkejä naisten kohtaloista rintamalla ja ”luurankotehtaalla” eli Hennalan vankileirillä. Naiskaarti 1918 on tärkeä lisä naisten kokemuksia sisällissodassa koskevaan tutkimukseen. Toivottavasti Marjo Ahlstenin toive neljännestä kirjasta toteutuu.

Marjo Ahlsten: Naiskaarti 1918. Into, 2024. 199 s. + kuvaliite 8 s.

Kiinnostavatko punaisten naisten kohtalot? Tässä Joki-verkkokirjastoon tehty lista, jossa niin fiktiota kuin faktaa punaisista naisista. Jos et ole lukenut yhtään sisällissotaromaania, niin lue ainakin nämä: Anneli Kannon Veriruusut (2008) ja Heidi Könkään Sandra (2017).

Teoksesta myös:

Kulttuuriykkönen, Yle Areena 20.6.2024. Keskustelijoina Marjo Ahlsten ja sarjakuvaneuvos ja Kansan Arkiston tutkija Reetta Laitinen. Toimittajana Pauliina Grym.

Kirsin kirjanurkka

Kirjailijan haastattelu Omalähiö-lehdessä 2.8.2024, kirj. Petri Görman

Varpu Anttosen tutkielma Valkeakosken naiskaarti Suomen sisällissodassa 1918

Anna Sirola: Vakaumuksensa puolesta. Vuoden 1918 punaisten muistomerkit

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Anna Sirolalta on ilmestynyt neljäs sisällissodan muistomerkkejä käsittelevä teos. Kaksi ensimmäistä teosta kuvasivat valkoisten ja kolmas saksalaisten Suomessa olevia muistomerkkejä. Nyt ovat vuorossa punaisten muistomerkit. Suurin osa yli neljäsataasivuisesta teoksesta kertoo yksittäisten paikkakuntien muisto- ja hautamerkeistä kuvin ja tekstein. Teoksessa esitellään noin 350 muistomerkkiä, minkä lisäksi on nostettu erikseen esiin 2000-luvulla pystytetyt yhteiset muistomerkit.

Anna Sirolan teoksen Vakaumuksensa puolesta kannessa punaisten muistomerkki Tampereen Kalevankankaalta.

Teoksen alussa luodaan yleiskatsaus aiheeseen ja kerrotaan tutkimukseen liittyvistä ongelmista, kuten ajoitustietojen löytämisestä – varmimmaksi lähteeksi osoittautuivat sanomalehtien uutiset muistomerkkien paljastamisesta. Valkoisten ja punaisten mahdollisuudet muistaa vainajiaan poikkesivat huomattavasti toisistaan. Siinä missä voittajat pystyttivät muistomerkkejä heti sodan päätyttyä ja järjestivät yleisiä muistotilaisuuksia, oli hävinneiltä julkinen muistaminen kielletty. Toisen maailmansodan jälkeen vaihtunut poliittinen suuntaus näkyy selvästi paljastustilaisuuksien järjestämisessä: kun 1920-luvulla oli kuusi tilaisuutta ja 1930-luvulla yksi, oli niitä 1940-luvulla peräti satakaksitoista (niistä 223 muistomerkistä, joiden paljastuspäivän tekijä on pystynyt selvittämään). Muistomerkin pystyttämisestä ei aina edes haluttu kertoa julkisesti, jotta merkki säilyisi eikä joutuisi ilkivallan kohteeksi; esimerkiksi Varkaudessa kolmemetrinen graniittinen muistomerkki varastettiin ja upotettiin järveen. Muistamista hankaloitettiin myös virallisin keinoin, esimerkiksi seurakunta saattoi vedota omiin ohjeistuksiinsa. Niin ikään lapuanliikkeen aikana punaisten hautoja ja muistomerkkejä häväistiin.

Materiaalina oli aluksi puu tai luonnonkivi ja myöhemmin graniitti: yli kaksisataa muistomerkkiä on tehty – aatteen mukaisesti – punaisesta graniitista. Hautamuistomerkeissä on harvoin nimiä tai haudattujen lukumäärää, koska kyse oli usein joukkohaudoista. Paikkakuntakohtaisissa tiedoissa on kerrottu paikkakunnalla kirjolla olleiden ja siellä kuolleiden punaisten lukumäärä. Muistomerkistä kerrotaan mahdollisuuksien mukaan, kenen toimesta hanke on laitettu alulle, patsaan suunnittelija ja tekijä. Muistomerkin sijainti on annettu sekä osoitteena että koordinaatteina. Yksi vanhimmista säilyneistä muistomerkeistä sijaitsee Turun hautausmaalla. Joukkohaudalle vappuna 1921 saapunut työväki näki ihmeekseen paikalla kiven, jota siellä ei ollut aiemmin ollut. Hankkeesta vastanneet Turun Järjestönuoret olivat kuljettaneet muistomerkin salaa yöllä paikalleen. Sirola lainaa Suomen Sosialidemokraatin Sasu Punasta, joka sai tempusta aiheen pakinaansa: ”Pienet pojan ja tytön naskalit, järjestönuoret, ovat yön synkässä hiljaisuudessa hilanneet kolmatta metriä korkean, punaisesta graniitista tehdyn hautapatsaan punakaartilaisten veljeshaudalle.” (323) Tämäkään muistomerkki ei saanut olla täysin rauhassa, sillä poliisi poistatti kolme neljästä tekstilaatasta ja huipulle kiinnitetyn peltisen punalipun.

Kaksi esimerkkiä muistomerkeistä Anna Sirolan teoksesta Vakaumuksensa puolesta.
Turun hautausmaalla on yksi vanhimmista säilyneistä muistomerkeistä (osa sivusta 322). Vieressä yksi uusimmista, sisällissodan satavuotismuistovuonna 2018 Vihtiin pystytetty Sovinnon ja toivon muistomerkki (osa sivusta 368).

Sirola on tehnyt valtavan työn kootessaan tiedot muistomerkeistä valokuvineen. Lukijan tehtävää helpottaa lopussa oleva paikkakuntahakemisto sivunumeroineen. Teksti on tarkoin viitoitettu (viitteitä on noin kaksikymmentä sivua), tosin jonkin verran viitteinä on käytetty pelkkää verkkosivun osoitetta sivuston nimen tai tekijän sijaan. Näyttävä teos kertoo sisällissodan muistokulttuurista yhdestä rajatusta näkökulmasta. Teos toimii selailtavana kuvateoksena mutta myös tietokirjana ja matkaoppaana sisällissodan muistamisesta kiinnostuneille.

Anna Sirola: Vakaumuksensa puolesta. Vuoden 1918 punaisten muistomerkit. Väyläkirjat, 2024. 415 s.

« Vanhemmat artikkelit