Avainsana-arkisto: Suomen sisällissota

Helena Westermarck: Vägvisare

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Helena Westermarck tunnetaan paremmin taidemaalarina, mutta hän oli myös kirjailija. Hänen tuotantoaan ei ole suomennettu, joten se lienee jokseenkin tuntematonta suomenkieliselle ja ehkä myös ruotsinkieliselle yleisölle. Oli lähes pakko tarttua aiheeseen, koska törmäsin vastikään Westermarckia nimenomaan kirjallisuuden näkökulmasta esittelevään teokseen. Edellisessä postauksessa esittelemässäni Anne Helttusen ja Annamari Sauren naiskirjailijoista kertovassa teoksessa Kynällä raivattu reitti mainitaan yhtenä Westermarckin teoksista Vägvisare (1922), josta ntamo on julkaissut näköispainoksen 2017. Kun vielä Kirjasampo tiesi kertoa, että teos sijoittuu Uudenmaan saaristoon ja sisällissodan aikaan, se nousi ilman muuta lukulistalleni.

Kuvassa Helena Westermarck lukemassa.
Helena Westermarck (1857–1938). Kuva: Atelier Nyblin, 1904 (Finna.fi).

Vägvisare kuvaa syrjäisellä saarella asuvan perheen vaiheita ennen sisällissotaa ja sen aikana. Kuusi vuotta Amerikassa kotiapulaisena työskennellyt Elin Karlsson palaa kotiin. Edla-äiti on kaivannut tytärtään ja iloitsee tämän paluusta samoin kuin kymmenen vuotta nuorempi sisar Karin. Isää kutsutaan usein kotisaareen viittaavalla nimellä Bergöaren, ja hänen kerrotaan olevan komea, olemukseltaan vaikuttava mies, joka hallitsee itsevaltiaana saarellaan: ” I den värld, där Bergöaren levde, var han oinskränkt härskare.” (172) Siinä missä Elin kuvataan isänsä kaltaiseksi niin ulkonäöltään kuin luonteeltaan, on Karin ruumiiltaan heikko lukutoukka, mutta silti isän lempilapsi. Karin näkee välillä ennenäkyjä, jotka ovat osoittautuneet paikkansapitäviksi. Vanhin veli Gunnar on jo naimisissa ja asuu muualla.

Elin nauttii kotona olosta ja askareista, mutta ennen pitkään toinen toisensa kaltaisina toistuvat päivät alkavat ahdistaa, ja etenkin pitkä talvi eristyksissä muusta maailmasta saa hänet kaipaamaan takaisin Amerikkaan. Elin myös kyllästyy siihen, että kaikki katsovat asiakseen kehottaa häntä pysymään kotona.

Symaskinen surrar….. Dagarna skrida fram, den ena fullkomligt lik den andra. Elin börjar finna dem allt längre och enformigare. Liksom förr, då hon kom hem från skolan, där hon glidit bort från den hemlighetsfulla värld, i vilken modern kände sig hemmastad, ha åren i Amerika gjort henne främmande för livet i det gamla hemmet — där ingenting händer, där allt står stilla. (53)

Vuoden 1917 levottomuuksia, sosialismin vahvistumista ja agitaattorien puheita ja kirjoituksia kuvataan aiheesta käytyjen keskustelujen kautta. Kirkonkylällä pidetyssä juhlassa kunnallisneuvos, kihlakunnantuomari ja muut silmäätekevät ruotivat opettajana toimivan Axel Widingin pitämää puhetta. Teoksessa naiset edustavat järkeä, ja yksi tällainen viisas naishahmo on rouva Bengtson, Widingin täti, joka väittelee sisarenpoikansa kanssa tämän kirjoituksista, vaikka on itsekin toiminut tasa-arvoisemman yhteiskunnan puolesta. Karlsson tuntee Widingin sortokauden ajalta, jolloin he salakuljettivat kiellettyjä lehtiä ja kirjoituksia, mutta hän ei ole lukenut Widingin artikkeleita ja on käsittänyt tämän poliittisen suunnan väärin. Niinpä kun Widing tulee pyytämään saariston parhaiten tuntevaa Karlssonia tiennäyttäjäksi joukolle miehiä, tämä lupautuu empimättä mukaan. Karlsson kuuntelee vain puolella korvalla Widingin vuodatusta, sillä hän tuntee saavansa mahdollisuuden toteuttaa nuoruuden haaveensa päästessään ajamaan vihaamansa venäläiset maasta. Tavallisesti niin mukautuvainen Edla vastustaa lähtöä, mikä suututtaa Karlssonin. Lähtiessään hän kuitenkin kääntyy nyökkäämään hyvästit tupaan jääville mitään ymmärtämättömille naisille.

Han vart så vred vid denna oväntade motsägelse att han gick mot dörren utan ett ord till avsked. Men på tröskeln vände han sig likväl om och nickade ett hastigt farväl inåt stugan. Det var för honom ett högtidligt ögonblick, då han drog ut till livets stora äventyr — och de därinne voro ju ändå bara svaga kvinnor, som ingenting begrepo. (181)

Hetken kuluttua hiljaisuuden rikkoo Karinin hillitön huuto.

Westermarck oli naisasianainen ja kannatti yhteiskunnallisia uudistuksia, mutta sisällissodan syttyminen oli hänelle järkytys ja sai hänet monen älymystöön kuuluvan tavoin tuomitsemaan punaiset. Romaanissa Vägvisare, joka muuten jäi hänen viimeiseksi kaunokirjalliseksi työkseen, Westermarck katsoo asioita valkoisten näkökulmasta. Westermarckin kirjallista tuotantoa tarkastelleen Arne Toftegaard Pedersenin (2016) mukaan romaani on nimeään myöten ironinen. Ironia kohdistuu nimenomaan miehiin, joita voisi anakronistisesti kutsua miesselittäjiksi. Teoksen huumori nousee keskusteluista, joissa naisten ja miesten erilaiset näkökannat törmäävät.

Vägvisare oli ensimmäinen romaani, jonka luin Westermarckilta. Pidin kirjasta enemmän kuin osasin odottaa (mikä tietysti kertoo enemmän minusta kuin kirjailijasta!). Teos on sujuvasti kirjoitettu ja suhteellisen helppolukuista kieltä. Henkilöhahmot ovat onnistuneita ja ajankuva kiinnostava, mutta valitettavasti Westermarck on jälleen yksi niitä suomenruotsalaisia kirjailijoita, jota ei ole suomennettu. Teos on luettavissa Doria.fi-palvelussa.

Helena Westermarck: Vägvisare. Söderströms & C:o 1922, (ntamo 2017). 221 s.

Naisten ääni -sivuston esittely Helena Westermarckista

Kirjailija ja teokset Kirjasammossa

Arne Toftegaard Pedersen: Helena Westermarck: intellektets idoga arbetare, 2016

Tutkimuksia, artikkeleita, tietokirjoja, kuvia ym. Helena Westermarckiin liittyen Finna.fi:ssä

Laura Mauro: Otavaisen olkapäillä

Julkaistu Kirjoittaja: 2 kommenttia

Kauhukertomus, joka sijoittuu Suomen sisällissotaan kuulostaa mielikuvitukselliselta ja mahdottomalta toteuttaa, mutta Laura Mauro vetää pisteet kotiin. Otavaisen olkapäillä on upeasti kirjoitettu ja kerrottu tarina naispunakaartilaisista. Nimestään huolimatta Mauro on brittiläinen kirjailija, joka on voittanut novelleillaan useita kertoja British Fantasy Award -palkinnon. Folkloresta kiinnostunut Mauro on perehtynyt suomalaiseen mytologiaan ja Kalevalaan, ja se näkyy kauttaaltaan teoksessa.

Laura Mauron Otavaisen olkapäillä kansikuva.

Pienoisromaani (117 sivua, 18 x 18 cm) alkaa kuin kauhukertomus ainakin: ”Yössä vanhan hautuumaan läpi kulkee humalaisia miehiä pistimineen, he ulisevat kuin peikot – –.” Siiri, Ester, Elina, Mirva ja muut naiset ovat ahtautuneet pieneen, kylmään pappilaan ja yrittävät nukkua. Tarinan keskiössä on Siiri, torpparin tytär, joka liittyi kaartiin, koska punaiset lupasivat parempaa tulevaisuutta, ja palkka kaartissa oli parempi kuin piikana tai tehtaassa. Motiiveja naisten liittymiselle oli muitakin: ”Jokaista vakaasti vallankumoukseen uskovaa naista kohden löytyy kaksi, jotka leikkasivat tukkansa ja vetivät miesten housut jalkaan seikkailun tähden” (41). Naiset, tai paremminkin tytöt, ovat luonteeltaan erilaisia: suustaan kova Ester pilkkaa ja ärsyttää muita, Mirvalla on auktoriteettia, vaikka hän on vain kahdeksantoista, herkkä Elina on kuin ”lämmintä kultaa valossa” ja suurin osa myyttisistä tarinoista, kuten liekkiöistä ja karhun synnystä, kuullaan hänen kertominaan. Siirin ja Elinan välillä on hentoa ihastusta, jota he tuskin itse edes tajuavat.

Heti alussa viitataan molempien puolien laittomuuksiin: valkoiset hyökkäsivät sairaalaan Harmoisissa ja punaiset teloittivat antautuneita valkoisia (Suinulan) Markkulassa. Nuorten valkoisten poikien turha kuolema ei jätä Siiriä rauhaan:

Hänkin on leikkinyt rohkeaa niin pitkään, että lähestulkoon uskoo sen itsekin. Markkula repi naamion pois. Sai hänet ymmärtämän, kuinka valheellista kaikki oli; tämä kivääri, tämä univormu, tämä oikeamielinen viha, jota hän kantaa sisällään. Se kaikki tuntui varsin todelliselta, ennen kuin Maxim-konekiväärit alkoivat tulittaa, ja silloin se suli kuin kevätjää ja kaikki, mitä jäi jäljelle, oli tyttö liian suuressa venäläisiltä kierrätetyssä univormussa, kivääri rintaansa vasten puristettuna. (95–96)

Ensimmäinen vihje outoudesta on hautausmaalla seisovan tutun miehen, Oskun, liikkumaton olemus ja tietoisuutta vailla olevat silmät. Seuraavana päivänä Osku käy joukkueenjohtajan kimppuun ja häntä pitelemään tarvitaan kolme miestä. Naiset komennetaan palaamaan Tampereelle, kun miehet marssivat taisteluun Kuruun. Siiri, Ester ja Mirva päättävät uhmata käskyä. Raju lumipyry pakottaa heidät hakemaan suojaa metsästä. Mirva on näkevinään jonkun liikkuvan metsässä ja lähtee ottamaan selvää asiasta eikä palaa enää. Siiri ja Ester törmäävät Annikkiin kolmetoistavuotiaaseen, valkoiseen tyttöön, ja tämä kohtaaminen muuttaa suunnitelmat jälleen kerran.

On maaliskuu ja karhut nukkuvat vielä talviuntaan, mutta silti yksi jos toinen näkee metsässä karhuja ja tuntee niiden löyhkän, ”veren ja mädän ja kuolleen lihan” hajun (104). Karhu on läsnä monissa tarinoissa, kuten myös teoksen nimessä, onhan karhu syntynyt Otavaisen olkapäillä. Otava eli Iso karhu löytyy myös teoksen kauniista, Noora Jantusen suunnittelemasta kannesta.

Runollisen kaunis kieli taittuu hetkittäin groteskiksi maalailuksi sodan jäljistä tai ruokottomaksi kiroiluksi. Kielikuvat ovat ilmeikkäitä: Maxim-konekiväärin ääni on kuin ”keuhkotautista nakutusta”, hautuumaan ”murenevat hautakivet kuin murjottuja hampaita” ja valkoisten poikien pelko ”terävää löyhkää”. Suomentaja Lauri Lattu, joka kertoo ratkaisuistaan teoksen alussa, onnistuu erinomaisesti; itse kiinnitin huomiota esimerkiksi sanaan ’hautuumaa’, joka istuu täydellisesti teoksen tunnelmaan.

Takakansi-podcastissa Mauro luonnehtii tyyliään sanoilla quiet horror, joka kuvaa hyvin romaania, jossa kauhuelementit hiipivät valoina ja varjoina metsän kätköissä. En tunne riittävän hyvin kauhun tai fantasian lajeja, mutta mieleeni tuli uuskumma, ja määritelmän mukaan lajityyppien rajoja hämärtävään genreen kuuluisi ”kauhuvaikutteita, erityisesti groteskia kuvastoa”. Oli genre mikä hyvänsä – ja mikä pakko on lokeroida ollenkaan – tätä teosta voi suositella muillekin kuin vain kauhun ystäville.

Jälkisanoissa tekijä kertoo olevansa paljosta velkaa teokselle The Finnish Civil War 1918: History, Memory, Legacy (2014). Tämä Tuomas Teporan ja Aapo Roseliuksen toimittama teos onkin parhaita kokoavia esityksiä Suomen sisällissodasta ja on ilmestynyt myös suomeksi 2018 nimellä Rikki revitty maa. Suomen sisällissodan kokemukset ja perintö.

Laura Mauro: Otavaisen olkapäillä (On the Shoulders of Otava), suom. Lauri Lattu. Haamu, 2024. 117 s.

Kirsin kirjanurkka

Kirjapöllön huhuiluja

Takakansi-podcast (58 min, englanniksi), Marko Suomi haastattelee Laura Mauroa

Ylen artikkelissa ”Ihmissusia, saatananpalvontaa ja väkivaltaista splatteria: Suomalaisen kauhun historia kertoo marginaalisesta tyylilajista, jota kuitenkin ovat viljelleet yllättävät tahot” Jussi Mankkisen esittely Juri Nummelinin teoksesta Kuoleman usvaa ja pimeyttä, joka käsittelee kauhukirjallisuuden historiaa.

Tuomas Hoppu: Tien päänä Lahti

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Tuomas Hopun sisällissotatrilogia on edennyt viimeiseen osaansa. Tien päänä Lahti kuvaa punaisten hidasta vetäytymistä kohti kaakkoa ja itää – osan päämääränä oli Neuvosto-Venäjä. Valkoisten ohella vastassa ovat Loviisassa ja Hangossa maihin nousseet saksalaiset. Hoppu jatkaa tutulla linjalla värittäen tapahtumia osallisten kertomuksilla, joita hän on poiminut arkistolähteistä, muistelmista ja lehdistä.

Tuomas Hopun teoksen Tien päänä Lahti kansikuva.

Poltetun maan taktiikka

Tapahtumia seurataan huhtikuusta toukokuun alkuun. Tampereen menetys oli valtava isku punaisille, ja punapäällikkö Eino Rahja suunnittelikin vangittujen punaisten pelastamista kaupungista. ”Tavallisille rivikaartilaisille Tampereen kukistumisesta ei kerrottu” (13), kirjoittaa Hoppu ja arvelee syynä olleen taistelumoraalin ylläpitämisen. Taisteluja käytiin muun muassa Vesilahdessa ja Lempäälässä ennen Hämeenlinnaa ja Tuuloksen Syrjäntaan kylässä ennen Lahtea. Seudun asukkaille punaisten vetäytyminen oli koettelemus, sillä käyttöön otettiin poltetun maan taktiikka ja esimerkiksi Vesilahdessa poltettiin 650 rakennusta. Väkivalta lisääntyi, vaikka ylempi johto yritti jopa kuolemanrangaistusten uhalla kieltää ryöstelyn ja murhat. Kielloista ei välitetty kummallakaan puolella. Satakunnan rintaman ylipäällikkö Hannes Uksila oli ”pahoin järkyttynyt joukkojensa moraalin ja taistelutahdon heikkenemisestä” (96). Punaisten lähdettyä alkoivat valkoisten rankaisutoimet: 15–20 teloitettiin paikan päällä ja noin viisitoista myöhemmin toukokuussa Toijalassa.

Kohtaamisia saksalaisten kanssa

Saksalaiset nousivat huhtikuun alkupuolella maihin Loviisassa ja Hangossa, mikä tarkoitti sitä, että nyt punaisia ahdisteltiin myös etelästä. Tilanne alkoi olla epätoivoinen, mutta taistelu olisi voinut kääntyä punaisille nimenomaan Lahdessa: ”Yhteensä näillä rintamilla oli paikalliset kaartit mukaan lukien 8000–9000 vallankumoussoturia. Se oli monta kertaa enemmän kuin Lahdessa oli saksalaisjoukkoja.” (105) Panssarijunista ja miesylivoimasta huolimatta Lahden takaisinvaltausyritys kuivui kokoon, ja saksalaisilla jäi ”aikaa juopotteluun ja varasteluun. Punaisten vankien teloituksiakin sattui.” Kokemukset kohtaamisista saksalaisten kanssa vaihtelivat; osa menetti vangitsemisen aikana vähäisenkin omaisuutensa, osa sai saksalaiselta välksäriltä hoitoa. Yhden suuren voiton punaiset saivat Syrjäntaan taistelussa huhtikuun lopulla. Hoppu kertoo Syrjänniemeen vetäytyneiden saksalaisten pakokauhusta: osa syöksyi takanaan olevaan Suolijärveen, osa joutui punaisten ampumiksi.

Saksalaisten lopetettua tulituksensa saattoivat punaiset kuuden tunnin ajan vapaasti kulkea Syrjäntaan tienhaaran läpi. Saksalaiset seurasivat tapahtumia sormi liipaisimella, mutta eivät enää puuttuneet tapahtumien kulkuun. Siihen heillä ei yksinkertaisesti enää ollut voimia ja ammuksetkin olivat vähissä. (194–195)

Pakolaiskolonnan jälkijoukosta osa jää saksalaisten käsiin näiden saatua lisävahvistusta. Joukossa on 25–30 Alvettulan taisteluihin osallistunutta naiskaartilaista, jotka saksalaiset luovuttavat valkoisille. Heidät teloitetaan Hauholla toukokuun 1. päivä. Hoppu on pohtinut syitä naiskaartilaisten teloittamiseen tarkemmin Sisällissodan naiskaartit (2017) teoksessaan: oliko syynä vain se, että heidät tavattiin ase kädessä vai että he huhujen mukaan olisivat kiduttaneet valkoisia vankejaan? Anneli Kanto kirjoittaa aiheesta romaaneissaan Veriruusut (2008) ja Lahtarit (2017). Hän arvelee naisten joutuneen raiskatuiksi ja valkoisten peitelleen jälkiään teloittamalla nämä. Monen muun sisällissotaan liittyvän tapahtuman tavoin tämä jäänee vaille lopullista selitystä.

Kuin germaanien kansainvaellus

Vähitellen pakoyritys nähdään turhaksi ja punaiset luopuvat taistelusta. Punaisia oli tien päällä valtavat määrät, sillä kaartilaisten ohella matkaan olivat lähteneet vaimot ja lapset ja omaisuutta sen verran kuin pystyttiin kuljettamaan. Saksalaisosasto ottaa vastaan pitkän antautuneiden kolonnan, ja näin näkyä on kuvannut saksalainen Paul Fischman:

Niin lienemme marssineet 15 km:n matkan keskeytymättömien ihmisjoukkojen läpi, lukemattomien ajoneuvojen ohi; suunnattomat määrät oli myöskin hevosia ja polkupyöriä. Sotajoukon keskuudessa oli naisia ja lapsia, kokonainen kansa oli siinä koossa useimmissa tapauksessa varustettuna omaisuuksineen, joka oli rattailla. Tämäntapaisen näyn lienevät germaaniheimot kansainvaellusten aikana tarjonneet. (216)

Vähän myöhemmin saksalaiset törmäävät vielä vaikuttavampaan näkyyn: Fellmanin pellolle on koottu noin kymmenentuhatta vankia. Täältä vangit marssitettiin parin sadan hengen ryhmissä Lahteen. Fischmanin kertomuksen mukaan joidenkin ryhmien kärjessä kulki punaisten soittokunta tahdittaen marssia soitollaan. Jälkikirjoituksessa Hoppu luettelee sodan hirvittäviä lukuja. Useat itärajan yli päässeet kaartilaispäälliköt saivat loppunsa Stalinin vainoissa.

Tuomas Hopun sisällissotatrilogia Vilppulasta Tampereen porteille (2022), Kaupunkisotaa ja pako Tampereelta (2023) ja Tien päänä Lahti (2024) keskittyy Hämeen seudun tapahtumiin, mutta koska niihin sisältyvät niin Tampereesta käydyt taistelut kuin sodan loppuvaiheet Lahdessa, kasvaa teossarja näkökulmaansa laajemmaksi esitykseksi sodasta. Tämä yleisen ja yksityisen yhdistäminen näkyy myös siinä, että laajoja linjoja katsotaan usein rivimiesten ja muiden osallisten näkökulmasta.

Tuomas Hoppu: Tien päänä Lahti. Vastapaino, 2024. 248 s.

Paul Fischmanin kertomus Lahden taisteluista on julkaistu Lahti-lehdessä 1.5.1928 ja sen voi lukea Kansalliskirjaston digi-palvelussa. Tuona päivänä vietettiin Lahden vapautumisen kymmenvuotisjuhlaa, ja lehdessä onkin runsaasti muisteluksia tapahtumista.

Arvioni aiemmista osista: Vilppulasta Tampereen porteille ja Kaupunkisotaa ja pako Tampereelta

Monica Borg-Sunabacka: Hanna 1918

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Hanna 1918 kertoo jo nimessään tapahtumien ajankohdan eli eletään sisällissodan aikaa. Monica Borg-Sunabacka on toiminut Pietarsaaren kirjastossa kirjastonhoitajana. Idean kirjoittaa sisällissodasta lapsille hän sai ohjatessaan lasten lukuprojekteja.

Monica Borg-Sunabackan Hanna 1918 -romaanien kansikuvat.
Monica Borg-Sunabackan Hanna 1918 ilmestyi ruotsiksi 2019 ja suomeksi 2022. Teos kuvaa sisällissodan tapahtumia Pietarsaaressa. Kuvittaja on Supermarsu-kirjoistakin tuttu Terese Bast.

Tapahtumia kuvataan kymmenvuotiaan Hannan näkökulmasta. Kotona ovat pikkuveljet Oskar ja Ruben sekä muutaman vuoden nuorempi Lea. Hanna kaipaa isäänsä, sillä tämä on ollut poissa jo pari kuukautta – äidin mukaan hän on etsimässä töitä muualta. Hanna asuu Skatassa niin kuin monet muutkin työläisperheet. Naapurissa asuu Signe ja tämän aina vaikeuksissa oleva kaksosveli Kalle ja muutaman korttelin päässä Rut, jota Hanna kuvaa näin:

Rut oli vähän omituinen. Hän ei juuri koskaan halunnut leikkiä vaan vetäytyi mieluummin satujen ja kertomusten maailmaan. Hän luki ja viihtyi kirjojen parissa yhtä hyvin kuin leikeissä tai oikeastaan paremminkin. – – Rut asui vanhempineen parin korttelin päässä Hannasta yhdessä pikkutalossa Amerikankadulla. Rutin äiti oli tupakkatehtaalla töissä. Hanna ei tarkkaan tiennyt, mitä hänen isänsä teki. Kerrottiin, että enimmäkseen Rutin isä makasi kamarissa ja yski. (13)

Rut var lite speciell. Hon ville inte alltid leka, i stället drog hon sig till böckernas värld av sagor och berättelser. Där verkade hon trivas lika bra, eller kanske till och med bättre. – – På Amerikagatan, två kvarter från Hanna, bodde Rut med sina föräldrar i ett av de små husen. Hennes mamma arbetade i tobaksfabriken. Vad hennes pappa gjorde visste inte Hanna riktigt, men hon hade hört sägas att han ofta låg hemma i kammaren och hostade. (13)

Rut on tuttu hahmo Anna Bondestamin romaanista Kyftan (1946, Kuilu 1967, suom. Elvi Sinervo), ja jälkisanoissa tämä kytkös tuodaankin esiin. Bondestamin teos kuvaa koskettavasti kevättä 1918 lapsen näkökulmasta. Kymmenvuotias Rut valvoo öisin, koska pelkää valkoisten hakevan isänsä. Teos on omaelämäkerrallinen mutta samalla yleisinhimillinen kuvaus lapsen hädästä ja kauhusta sodassa. Lue teosta käsittelevä artikkelini. Rutin lailla myös Hannaa kauhistuttavat kadulla kivääri selässä marssivat, valkoista nauhaa käsivarressaan kantavat sotilaat. ”Ehkä oli hyvä, ettei isä ollut kotona. – – Toivottavasti hän ymmärtää pysyä kaukana kaikista valkoisista ja punaisista”, Hanna ajattelee. (54)

Tapahtumia seurataan tammikuusta elokuuhun 1918. Teoksessa kerrotaan myös maaliskuun alussa tapahtuneista surmista: seitsemän miestä teloitettiin tupakkatehtaan seinää vasten. Tapahtuma järkytti paikallisia, sillä syytökset teloitettuja kohtaan olivat epämääräisiä ja ruumiit jätettiin lojumaan pelotteeksi kaikkien nähtäväksi. Anna Bondestam kuvaa tapahtumia romaanissaan Klyftan, mutta hän on kirjoittanut aiheesta myös tietokirjassa Jakobstad, vintern 1918 – Pietarsaaren talvi 1918 (1990).

Sodankin keskellä lapset käyvät koulua, leikkivät paperinukeilla ja laskevat mäkeä. Sota ei kuitenkaan pysy vain taustalla, sillä Rutin tavoin Hanna näkee painajaisia ja Kalle ystävineen tekee vastarintaa jäisillä lumipalloilla. Yhden konkreettisen rauhallisen paikan ja suvantohetken tarinaan tarjoaa kirjasto, jonne Rut vie Hannan tutustumaan.

Lapsille suunnattuja sisällissodasta kertovia kuva- tai kertomakirjoja on todella vähän; Monica Borg-Sunabackan Hanna 1918 täyttää osaltaan aukkoa. Teos ilmestyi ruotsiksi 2019 ja suomeksi 2022. Teoksen lopussa on aukeama, jossa mainitaan muutamia sodan tärkeimpiä tapahtumia. Riittävän suuri fontti ja Terese Bastin kuvitus tekevät teoksesta helposti lähestyttävän. Tekijöiden yhteistyö jatkuu 2023 julkaistussa Agneta 1944, jossa yksitoistavuotias Agneta on lähetetty kaupungista turvaan sukulaisten luo Kruunupyyhyn. Kirjat sopivat 9–13-vuotiaille.

Monica Borg-Sunabacka: Hanna 1918. Kuvitus: Terese Bast. Egen utgivning. 2019. 116 s.

Monica Borg-Sunabacka: Hanna 1918. Suom. Riitta Palovuori. Kuvitus: Terese Bast. 2022. 112 s. (suomenkielistä kirjaa saa paikallisesta kirjakaukapasta Jakobstads Bokhandel – Pietarsaaren Kirjakauppa Oy)

Lue tekijöiden haastattelu Pietarsaaren Sanomista (29.11.2022)

Terese Bast on Pietarsaaresta kotoisin oleva kuvittaja, joka on tuttu esimerkiksi Supermarsu-kirjoista. Lisää hänen töistään.

Lisää aiheesta:

Artikkelissani Pietarsaaren surmat 2.3.1918 tapahtumista ja niiden kuvauksista kaunokirjallisuudessa: Bondestamin ohella aiheeseen ovat tarttuneet nuun muassa Leo Ågren, Kaarlo Haapanen, Kjell Westö ja Lars Sund.

Muita blogissa arvioimiani lapsille ja nuorille suunnattuja vuoden 1918 tapahtumista kertovia teoksia:

Pro lastenkirjallisuus ry:n sivuilla on lueteltu kuvakirjoja, romaaneja ja tietokirjoja liittyen sotiin (Sota, pakolaiset, evakot) ja rauhaan (Rauha, kaipuu, ystävyys).

Sigrid Backman: Ålandsjungfrun

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

”Hän oli tullut kylään kevättalvella mukanaan ompelukone, kissa ja kukkiva myrtti.”* Näin alkaa Sigrid Backmanin romaani, jonka päähenkilö Ålandsjungfrun / Oolannin neito eli Klara Vester saapuu Itä-Uudellamaalla sijaitsevaan Pigbackan kylään Ahvenanmaan luodoilta. Hän on ompelija, jonka luona pian niin piiat kuin emännät käyvät teettämässä vaatteita.

Kirjailija Sigrid Backmanin kuva.
Sigrid Backman (1.12.1880–26.5.1938)

Ålandsjungfrun on sisällissotaromaani yli sadan vuoden takaa. Finna.fi-hakupalvelun mukaan ensimmäistä painosta vuodelta 1919 on seitsemässä ja vuoden 1961 yhteisnidettä (toisena romaani Bostadsbolaget Sjuan i Lergränden, 1926) neljässätoista yleisessä kirjastossa – kaikki tietysti varastokappaleita. Kirjasta kaivattaisiin uutta painosta ja tietysti suomennosta, sillä Backmanin kymmenestä romaanista ei ainuttakaan ole suomennettu. Miksi sitten lukea saati kääntää vanhaa romaania?

Sigrid Backmanin kolmen teoksen kansikuvat.
Keskellä romaanin Ålandsjungfrun vuoden 1919 painoksen kansikuva. Vasemmalla 1961 julkaistu yhteisnide, jossa Ålandsjungfrun ja Bostadsbolaget Sjuan i Lergränden (1926). Oikealla 1974 julkaistu yhteisnide, jossa alkuaan 1922 ilmestynyt sisällissotaromaani Familjen Brinks öden ja osin omaelämäkerrallinen De fåvitska trollen (1932).

Sisällissodan jälkeisinä vuosina kirjallista kenttää hallitsivat tietysti voittajat eli valkoiset. Ålandsjungfrun on yksi ensimmäisistä teoksista, joissa hävinneisiin suhtauduttiin ymmärryksellä. Itse asiassa Backmanin hahmot ovat niin sympaattisia, että osa kriitikoista teilasi heidät epäuskottavina. Eiväthän he ole lainkaan sellaisia roistoja ja murhaajia kuin punaiset oikeasti olivat! Epäilen, oliko kyseisillä kriitikoilla omakohtaisia kokemuksia näistä murhamiehistä, mutta sanomalehdissä heistä toki kirjoitettiin. Sodan aikana lehdissä viljeltiin puolin ja toisin uhkakuvia vihollisista; huhut muuttuivat tosiasioiksi ja todellisia rikoksia liioiteltiin. F. E. Sillanpään Hurskas kurjuus ilmestyi helmikuussa 1919 ja Runar Schildtin Hemkomsten och andra noveller (suom. Kotiinpaluu ja muita novelleja, 1922) lähes samanaikaisesti Backmanin teoksen kanssa loppuvuodesta. Näitä teoksia pidetään ensimmäisinä, joissa edes yritettiin ymmärtää kapinan syitä ja syyllisiä. Hurskaan kurjuuden Juha Toivola ja Schildtin novellin ”Aapo” päähenkilö ovat kuitenkin molemmat yksinkertaisia ja jossain määrin vastenmielisiä tyyppejä. Backmanin luomat hahmot poikkeavat edellisistä huomattavasti.

Klara tutustuu pian kylän nuoriin, jotka ovat innolla mukana työväenyhdistyksessä. Klara ei kuitenkaan halua jäsenkirjaa, hänelle riittää työnsä ja kaunis luonto – hän siis jää jossain määrin sivustakatsojaksi. Ollaksen rengit David ja Fridolf ihastuvat kumpikin Klaraan. David on vannoutunut sosialisti, joka uskoo taistelun johtavan ennemmin tai myöhemmin oikeudenmukaisempaan maailmaan. Fridolf on hiukan lapsellinen, sotaa pelkäävä nuorukainen. Hän jääkin jalkaansa osuneen ”onnekkaan kirveeniskun” seurauksena kotikylään ja toikkaroi nimismiehen vahvat nenälasit päässään värväämässä lisää väkeä rintamalle. Työväenyhdistyksen sihteeri Helga on Davidin tavoin omistautunut uudelle aatteelle ja liittyy mukaan taisteluun. Herkullisin hahmo on Ollaksen emäntä, joka renkejään ymmärtävän, humaanin miehensä kanssa muodostaa ristiriitaisen parin. Emäntä ehtii haukkua niin rengit kuin miehensä käydessään sovittamassa vaatteita Klaran luona.

Hän [David] puhuu lampaista ja vuohista ja kapitalistreista ja – odotahan nyt – mitä sanaa he käyttävätkään itsestään: pro- pruprulletäärit, niin se taitaa olla. Niin hienolta sen pitää kuulostaa. (35–36)

Emännällä on vaikeuksia vieraiden sanojen kanssa, mikä lisää hänen hahmonsa koomisuutta: marseljeesi on märsiljeesi, sosialisti on sossijalisti ja proletääristä löytyy useita väännöksiä.

Miten näiden kilttien ja sympaattisten punaisten käy, jääköön kertomatta. Kriitikoista osa piti teosta Backmanin parhaana, osa heikoimpana, ja monille hävinneiden kuvaaminen myönteisessä valossa oli liikaa. Backman jatkoi kuitenkin sisällissodan käsittelemistä teoksessaan Familjen Brinks öden (1922) eli ”Brinkin perheen kohtalot”. Teoksessa on esipuhe, josta ei puutu ironiaa. Backman irtisanoutuu puoluepolitiikasta – hän ei katso pystyvänsä mihinkään niin suurisuuntaiseen – mutta kertoo olevansa kiinnostunut yhteiskunnan vähäosaisista: ”olen vain kuunnellut, miten tuhannet heistä ovat reagoineet ajan ja aatteiden oikkuihin.” Backman asui Helsingin Punavuoressa paljolti samankaltaisissa oloissa kuin kuvaamansa Brinkin perhe eli ympärillään ruotsin- ja suomenkielisiä työläisiä ja alempaa keskiluokkaa, joista osa kannatti punaisia, osa valkoisia.

*Suomennokset teoksesta kirjoittajan. Ålandsjungfrunista on tietääkseni käännetty vain viimeiset sivut Suomen sana -teossarjaan, kääntäjä Kristiina Kivivuori.

Ålandsjungfrun voi lukea Dorian sivuilta (Kansalliskirjaston ylläpitämä julkaisuarkisto)

Sigrid Backman Kirjasammossa

Hedvig Raskin esittely Backmanista BLF:n sivuilla

Mervi Kaarninen ja Pirjo Markkola ovat käsitelleet Backmanin sisällissotaromaaneja artikkelissaan ”Perhe muuttuu sisällissodan näyttämöksi”, joka on julkaistu teoksessa Toistemme viholliset? Kirjallisuus kohtaa sisällissodan (Vastapaino, 2018)

Backmanin kaikki romaanit on julkaistu Dorian sivuilla, katso tästä ja tästä

Jari Kupila: Kun mitalitoivot ampuivat toisiaan. Urheilun sisällissota 1918

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Suomen sisällissodassa riittää tutkittavaa, vaikka joidenkin mielestä siitä on kirjoitettu jo liikaa. Jari Kupilan teos Kun mitalitoivot ampuivat toisiaan. Urheilun sisällissota 1918 (2023) osoittaa, että uusia näkökulmia on yhä löydettävissä. Kupila tarkastelee vuoden 1918 tapahtumia niin urheiluliittojen kuin -seurojen tasolla mutta nostaa esiin myös useita tunnettuja ja jo unohdettujakin yksilösuorittajia.

Jari Kupilan teoksen Kun mitalitoivot ampuivat toisiaan kansikuva.

Kupila on urheilujournalisti, tietokirjailija ja Liikunta & Tiede -lehden päätoimittaja. Hänen lennokas ja koukuttava kirjoitustyylinsä näkyy jo esipuheessa, jossa tekijä kertoo, miten kiinnostus urheilijoiden sisällissotaan heräsi kesken väitöskirjatyön ja pakotti penkomaan asiaa lisää:

Yksittäisiä urheilijoita, seura- ja liittovaikuttajia sekä urheilun sananiekkoja vipelsi eri puolilla sisällissotivaa Suomea aseet kourassa. Punaisia ja valkoisia, soturin kiihko silmissään, uhmakkaina ja pelokkaina, tappamassa ja tapettavina, vankeina ja vangitsijoina. (8)

Suomessa ei ollut sodittu pitkään aikaan eikä maalla ollut armeijaa, saati upseeritason miehiä. Niinpä kun kaarteja perustettiin, näyttelivät urheilijat suurta roolia molemmilla puolilla, koska heillä oli sekä fyysisiä että henkisiä valmiuksia tehtävään. Saksassa koulutetut jääkärit hajotettiin kouluttamaan valkoisten joukkoja eri puolille maata, minkä lisäksi apua johtotehtäviin saatiin Ruotsista, punaiset puolestaan saivat tukea maassa vielä olevilta venäläisiltä.

Urheiluseuroista teoksessa nousee esiin Helsingin Jyryn painijoista, voimistelijoista ja yleisurheilijoista muodostettu eliittiryhmä, joka taisteli punaisten puolella. Komppaniaa, jossa oli ”kaksimetrisiä, ryhdikkäitä urheilijamiehiä” yritettiin säästellä, sillä se antoi pelkällä olemassaolollaan voimaa muille. Kärsimätön joukkue vaihtoi varovaisen johtajansa toimeliaampaan ja lähti Karjalan rintamalle. Taistelussa kävi kuitenkin huonosti:

Rohkeasti edennyt eliittijoukko paineli eteenpäin karjalaista metsäkukkulan rinnettä, mutta hyökkäykseen osallistuneista muista yksiköistä ei ollut vahvistamaan ja tukemaan etenemistä. Niinpä jyryläiset jäivät avoimessa maastossa puolustajien tulimyrskyyn, vailla kunnollista suojaa ja tukea. (20)

Tekijän mukaan urheilulajeista juuri paini kärsi eniten. Tätä havainnollistetaan Robert Oksan tarinalla, joka kuulostaa lähes uskomattomalta. Oksa toimi ensin miliisissä, mutta liittyi huhtikuun alussa taisteluun Karjaalla, josta päätyi Tammisaaren vankileirille. Hän onnistui karkaamaan ja pääsi Göteborgiin, jonka laivatelakan urheiluporukasta hänet keksittiin Tukholman painikisoihin. Oksa voitti kaikki ottelunsa, mikä tietysti johti paljastumiseen ja vaatimuksiin palauttaa painija Suomeen rangaistavaksi, sillä hänen epäiltiin – oletettavasti väärin perustein – syyllistyneen murhaan. Ruotsi ei kuitenkaan luovuttanut Oksaa, jonka ura jatkui valmentajana ensin Ruotsissa, sitten Virossa ja lopulta myös Suomessa, tosin vain hetkellisesti, sillä Oksa palasi Ruotsiin. Oksa liittyy myös sodan muistomerkkiin, sillä Wäinö Aaltonen käytti häntä mallinaan veistoksessaan. Työ tuli toiseksi ja päätyi Savonlinnaan, tosin ”punakarkurin” kasvot piti vaihtaa toisiin; pään mallina sai kunnian toimia runoilija Aaro Hellaakoski.

Teoksessa on runsaasti edellisen kaltaisia kertomuksia urheilijoista, joukkueista ja tietenkin kattojärjestöistä, joita sodan jälkeen oli kaksi, sillä SVUL päätti syksyn 1918 kokouksessaan erottaa kaikki seurat, joiden jäsenistä yli puolet oli taistellut punaisten puolella. TUL perustettiin pari kuukautta myöhemmin tammikuussa 1919 – kahtiajako pysyi aina 1990-luvulle saakka. Taistelussa kuolleiden, teloitettujen ja vankileireillä menehtyneiden urheilijoiden määrää on mahdotonta selvittää tarkasti, mutta Kupilan arvioiden mukaan heitä oli 6000: valkoisia tuhat ja punaisia 5000, joista 2000 kuoli vankileireillä. Teoksen lopussa on yhdeksäntoistasivuinen nimiluettelo, jonka tekijä toivoo toimivan lähtökohtana mahdollisille lisätutkimuksille. Pitkä nimilista on pysäyttävä, kuten myös teoksen loppuluku, jossa Kupila tekee koontia kahtiajaon seurauksista. Kiinnosti urheilu tai ei, suosittelen tutustumaan teokseen, sillä se kertoo, miten pitkälle sodan jäljet näkyivät: ”Vuoden 1918 asetelma lukkiutui tiukaksi ja pitkäaikaiseksi rajaksi. Muu Suomi pystyi purkamaan asetelmaa hiljalleen, mutta urheilu jäi jumiin.”

Jari Kupila: Kun mitalitoivot ampuivat toisiaan. Urheilun sisällissota 1918. Minerva, 2023. 378 s.

Teoksesta muualla:

Yle Areena: Urheiluhullut-podcast 23.10.2023

Uudensuomen Vapaavuoro-blogi, kirj. Jorma Melleri

Antti Rämänen: Rikottu rajamaa

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Antti Rämäsen Rikottu rajamaa kuvaa Karjalankannaksen Suomenlahden puoleisten alueiden tapahtumia 1900-luvun alkuvuosikymmeninä, erityisesti sisällissodan aikana. Paikkakunnista tutuimpia lienevät Edith Södergranin asuinpaikka Raivola ja huviloistaan tunnettu Terijoki.

Antti Rämäsen teoksen Rikottu rajamaa kansikuva.

Huvila-asutus tarjosi toimeentulon

Karjalankannaksen erityispiirteitä olivat pienet tilakoot, sillä maaomaisuus oli tapana jakaa tasan perillisten – tietysti vain miespuolisten – kesken. Tilattomia oli näin ollen vähän. Suuria kartanoita ei myöskään ollut, sillä omistajat olivat paenneet 1700-luvun alun sotien ja vainojen jälkeen länteen. Pienet tilat eivät riittäneet antamaan elantoa, ja niinpä moni joutui hakemaan lisätienestiä muualta. Huvila-asutus tarjosi monenlaisia työmahdollisuuksia kaupankäynnistä ajurin hommiin ja puutarhan hoidosta siivoukseen. Huvila-asutus on ollut yllättävän laajaa: enimmillään kesäasukkaita oli Kannaksella yli 100000, huviloita reilu 10000, joista yli puolet Kivennavalla ja Terijoella. Taloudellinen hyöty oli merkittävä, mutta haittapuolena oli esimerkiksi karjan laidunalueiden menetys. Lisäksi kulttuurien lähenemisen sijaan Venäjän lehdistössä alettiin esittää kritiikkiä Suomen erityisasemaa kohtaan:

Alempiarvoisiksi koetut tullimiehet tonkivat maalle saapuvien matkatavaroita ja saattoivat viedä heidän viinipullonsa. Venäjän kielellä ei pärjännyt virastoissa. Rupla ja venäläiset postimerkit eivät kelvanneet, vaan oli käytettävä Suomen vastaavia. Lääkäreillä ei ollut oikeuttaa harjoittaa kesäisin ammattiaan Suomen puolella. Myös kiinteistöomaisuuden hankkiminen niille, jotka saivat ostaa sitä mielin määrin Venäjältä, tuntui Suomessa nöyryyttävän vaikealta. Kaikesta tuli helposti tunne, että venäläiset olivat hallitsemallaan maaperällä sittenkin vain muukalaisia. (33)

Valituksista seurasi yhdenmukaistamistoimia, kuten postilaitoksen siirtäminen Venäjän alaisuuteen ja ruplan käyttöön ottaminen esimerkiksi rautateillä, postissa ja tullissa.

Nälkää ja järjestyskaarteja

Sisällissodan puhkeamista edeltävä vuosi oli levoton. Vallankumoukset Venäjällä saivat aikaan sekasortoa, joka heijastui monin tavoin raja-alueelle ja koko Suomen suuriruhtinaskuntaan. Patteri- ja vallitustöiden sekä sotatarviketilausten päättyminen kasvattivat työttömyyttä. Viljan tuonti pysähtyi, minkä lisäksi kesän huono sato heikensi elintarviketilannetta. Alueella perustettiin niin työläiskaarteja kuin suojeluskuntia, mutta yllättävää kyllä, kummallakaan puolella ei ollut kiirettä aseistautua ja joillakin paikkakunnilla ryhmät tekivät jopa yhteistyötä. Marraskuun lakon aikaiset väkivaltaisuudet romuttivat sivistyneistön mielikuvan kansasta, joka kehittymisen sijaan oli ”heittäytynyt täysillä mukaan venäläissotilaiden vapaudentunteeseen, svobodaan, josta oli tullut aikansa Suomessa jo kirosana. Puhuttiin ’ryssäläisestä tartunnasta’ ja ’ryssän hajusta’, joka leijaili kaikkialla etelän asutuskeskuksissa.” (149)

Teoksen ensimmäiset sataviisikymmentä sivua antavat taustan sotatapahtumille. Sisällissodan katsotaan yleensä alkaneen 27.–28.1., mutta Karjalassa yhteenottoja oli jo edeltäneellä viikolla ja Sortavalassa riisuttiin venäläisiä joukko-osastoja aseista 23.–24. tammikuuta eli ennen Pohjanmaalla tapahtuneita aseistariisuntoja. Alkuun venäläisiä sotilaita palautettiin kotimaahansa, mutta pelko heidän paluustaan ja liittymisestä punaisten riveihin johti internointileirien perustamiseen.

Kostonhimoa mutta myös järjestelmällistä tappamista

Rintamalinja kulki koko sodan ajan Kannaksen halki. Kannaksen eteläpuolisten kuntien tapahtumat käydään teoksessa tarkkaan läpi; ensin punaisten ja tappion jälkeen voittajien toimet. Kuten tekijä pariinkin otteeseen toteaa, punaiset joutuivat maksamaan teoistaan korkoineen:

Valkoinen armeija aloitti välittömästi puhdistuksen, joka viiden viikkonsa aikana ylitti järjestelmällisyydessään kaikki alueella siihen asti nähdyt hirmuteot. (243)

Vallattuja alueita puhdistettiin kovalla kädellä. Käskyä lopettaa teloitukset uhmattiin suoraan viivyttämällä sen välittämistä eteenpäin ja valehtelemalla pakoyrityksistä. Vankeja myös siirrettiin paikkakunnalta toiselle surmattaviksi, ja näin häivytettiin samalla komentoketjun jälkiä. Inhimillisyyden ja myötätunnon osoitukset olivat harvassa. Yksi tällainen löytyy kuitenkin varatuomari Hannes Paarman vaimolleen 10. kesäkuuta 1918 lähettämästä kirjeestä, jossa hän kauhistelee vankien kuntoa: ”nälkiintyneitä, surkean likaisia, usein taudeissaan horjuvia. – – Ja kaiken huippu: hallituksen kieltämät vankein murhat jatkuvat – –. Tekisi mieli sanoa, että nyt on tämä narripeli minun puolestani lopussa, lähden pois.” (344–345) Paarma kuitenkin jäi siinä toivossa, että voisi auttaa edes osaa vangeista.

Lukiessa tuli monta kertaa palattua sivun 18 karttaan – tässä olisi voinut hyödyntää teoksen sisäkansia, jotta kartasta olisi saanut lukijaystävällisemmän. Toimijoita on paljon, ja toisinaan runsas henkilöiden määrä tuntui uuvuttavalta. Toisaalta yksittäisten henkilöiden kohtalot ja tekijän kertomat anekdootit herättävät tapahtumat eloon. Teos olisi ehdottomasta kaivannut henkilöluetteloa, sillä joidenkin henkilöiden toimia seurataan koko ajanjaksolta. Tällaisia ovat muun muassa julmuudestaan tunnettu punapäällikkö Heikki Kaljunen ja työväenliikkeen piirissä aloittanut kirjailija Mikko Uotinen, joka sittemmin kiivaili Terijoen poliisipäällikkönä valkoisten puolella. Pyysin kirjasta arvostelukappaleen Atenalta, ja harmittelin sitten lukiessa, että en ottanut e-kirjaa, jossa hakujen tekeminen henkilö- ja paikannimillä on helppoa. Lähteinään Rämänen on käyttänyt muun muassa Karjala-tietokantaa ja Kansallisarkistosta löytyneitä Uudenkirkon ja Kanneljärven suojeluskuntien papereita, joiden joukossa oli muun muassa vankiluetteloita ja tutkintapöytäkirjoja. Kirjallisuusluettelo on laaja, ja loppuviitteitä on lähes neljäkymmentä sivua. Vaikka viitteitä on paljon, olisin silti toivonut, että usean kappaleen viitteitä ei olisi niputettu samaan, koska se hankaloittaa oikean lähteen löytämistä. Esimerkiksi luvussa valkoisten voitosta Raudussa kerrotaan, että Georg Elfvengrenin johtaman rykmentin taistelukertomuksen mukaan punaiset olisivat käyttäneet naisia ja lapsia ihmiskilpinä yrittäessään ulosmurtautumista saartorenkaasta (ks. sivut 196–197). Missä viitteessä mainituista noin kymmenestä lähteestä tämä on kerrottu? Mutta nämä ovat pieniä moitteita, kun ottaa huomioon työn laajuuden ja sen tarkkuuden, jolla tekijä on perehtynyt aiheeseen.

Antti Rämänen on käsitellyt aihetta myös Ylelle tekemässään kolmiosaisessa radiosarjassa Rauhaton raja, joka on yhä kuunneltavissa Areenassa.

Antti Rämänen: Rikottu rajamaa. Atena 2023. 427 s.

Teoksesta muualla:

Demokraatti, kirj. Ville Jalovaara

Ilta-Sanomat, kirj. Seppo Varjus

Seura, kirj. Riikka Forsström

Anneli Kanto: Punaorvot

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Anneli Kanto palaa uusimmassa teoksessaan Punaorvot sisällissotaan ja erityisesti sen seurauksiin työläisperheille. Aiemmissa sisällissotaromaaneissaan Kanto on kuvannut naiskaartilaisia (Veriruusut, 2008) ja valkoisten sotataivalta (Lahtarit, 2017). Punaorvot on alkuaan kirjoitettu näytelmäksi, mutta koronaepidemia rajoitti esityksiä Helsingin kaupunginteatterissa keväällä 2020.

Anneli Kannon romaanin Punaorvot kansikuva.

Kalliossa asuvasta työläisperheestä sotaan lähtevät isä Arvo ja neljätoistavuotias Aarre. Raskaana oleva Helmi jää kotiin yksitoistavuotiaan Lahjan ja kuusivuotiaan Ilonan kanssa. Kanto käyttää Lahtareista tuttua tapaa vaihtaa näkökulmaa henkilöstä toiseen. Osa seitsemästäkymmenestäseitsemästä lyhyestä luvusta on otsikoitu henkilön mukaan, ja ääneen pääsevät perheen lasten ohella muun muassa Ester Hällström, vuodesta 1920 Ståhlberg, sekä pohjalaisisäntä.

Suurin osa teoksesta kuvaa sodan jälkeistä aikaa vuoden 1920 kesään saakka. Vain Aarre palaa kotiin sodasta, hänkin hakattuna ja vankileirin surkean ruoan heikentämänä. Isän kuolema on äidille järkytys, eikä hän tunnu osaavan arvostaa poikansa kotiinpaluuta. Aarre saa töitä satamasta lastin kirjurina, mutta se ei riitä toimeentuloksi koko perheelle. Eräänä päivänä joulukuussa ovella on kaksi porvarisrouvaa, jotka ovat tulleet ottamaan Ilonan huostaan. Koska perhe on hakenut köyhäinapua, ovat he holhouksenalaisia ja näin lapset voidaan ottaa pakolla huostaan. Huostaanottojen taustalla oli paitsi huoli perheiden pärjäämisestä myös ajatus punaisten kotien turmiollisesta vaikutuksesta lapsiin. Ilona ei lähde hyvällä: ”Käpälät irti, saatanan lahtari!” (72) Niinpä Lahja päättää lähteä mukaan. Toisen naisen tokaisu ”kai tuon isommankin joku kuudellasadalla markalla huolii” herättää Lahjankin huutamaan, että antaisivat rahan äidille, mutta se ei enää auta.

Aarren ja äidin välit huononevat sen jälkeen, kun tytöt viedään. Työt vähenevät talveksi, ja Aarrea alkaa kiinnostaa niin kommunistien toiminta kuin pirtun salakuljetus. Vankileiri pilasi Aarren terveyden ja jätti jälkeensä katkeruuden, jota lisää syyllisyys isän kuolemasta, sillä tämä oli antanut leivänmurikkansa Aarrelle. Kanto piirtää Aarressa kuvan nuoresta miehestä, melkein vielä lapsesta, jolle köyhyys ja sodan jälkeinen kova aika ei juuri tarjoa mahdollisuuksia.

”Vastaanottajat eivät olleet onnellisia eivätkä orvot kiitollisia”

Tytöt viedään junalla Kauhavan asemalle, jossa ”urheat pohjalaiset – – ovat ensimmäisinä sodan haavoja lääkitsemässä”, kuten Ester Ståhlberg asian ilmaisee. Lasten ja kasvatusvanhempien kohtaaminen ei liene todellisuudessakaan ollut täysin kitkatonta, eikä se ole sitä ainakaan teoksen maailmassa. Ilona ja Lahja erotetaan asemalla, jotta ”turmeleva vaikutus ei jatku”. Tämä saa tytöt tappelemaan vastaan ja Ilonan luettelemaan kaikki osaamansa kirosanat. Lahja joutuu pettyneelle isännälle, joka on tullut hakemaan itselleen renkiä eikä laihaa tyttöä. Ilona puolestaan sijoitetaan Kurikkaan kahden sisaruksen hoiviin. On kuin Kanto olisi halunnut tyttöjen kohtaloissa kuvata punaorpojen kohtaloiden äärilaidat: Lahja laitetaan lypsämään lehmiä, lapioimaan sontaa, kuuraamaan lattioita, ja jos hän ei jotain osaa, häntä lyödään.

Hänet oli heitetty nurinniskaiseen maailmaan. Yksinäisyys, turvattomuus ja kauhu sekoittuivat toisiinsa paksuina värijuovina, kiemurtelivat toistensa sisään, menettivät alkuperäisen värinsä ja muuttuivat paskanruskeiksi. (118)

Ilona puolestaan pääsee kotiin, jossa on lämpöä ja rakkautta, joka sulattaa kiukkuisen tytön. Pian menneisyydestä on jäljellä vain ”kissin” nimi Aarrelahja, eikä senkään alkuperää Siviäksi uudelleen ristitty Ilona enää muista. Stadin slangikin vaihtuu vähitellen eteläpohjalaiseen murteeseen:

– Kai sä meirän hoirat hautahan kun meistä tuloo vanahoja ja raihnahia?
Siviä haukkasi pullaa ja vilkaisi kumpaakin.
– Katton teirän perähän nottettä aiva prunnihin putua. Jos putuatte niin istutan pelakuun hauralle, hän lupasi.
Iida tirskahti ja Siviä pisti paremmaksi.
– Mä tyyrään sitte teitä kun ootta kerran huolehtinu musta. (201)

Isäntä puhuu vielä leveämpää murretta, ja muutamia sanoja, kuten ”rössööksis”, sai etsiä netin sanalistoista. Perheen poika Heikki kuoli sodan aikana, eikä emäntä anna sitä anteeksi. Kaiken lisäksi Lahja tuo Isännän mieleen ikäviä muistoja punakaartilaisnaisten teloittamisesta.

Siinä se on mun silimieni eressä joka päivä, koko vapaussota ja ne samanikääseet flikat, jokka me pistimmä kylmäksi. Siihen ne laitettihin rivihin ja saviprunnihin purotettihin. Pyssyjen kanssa ne oli liikkeellä, notta vihollisia ne oli, vaikka flikkoja olivakkin. Häjyä teki silti, sitte jälkiinpäin. Siinä kohden ei tehnyt. Se oli käsky ja se täytettiin. (134)

Teos ei yllä Kannon aiempien sisällissotakuvausten tasolle, mutta kirjailijan mestarillinen taito käyttää kielen eri variaatioita ja tästä syntyvä huumori sekä ennen kaikkea tärkeä aihe tekevät Punaorvoista ehdottomasti lukemisen arvoisen. Näkökulmatekniikka antaa kuvan niin eri tekijöiden motiiveista kuin huostaanotettujen kokemuksista. Kirjallisuusluettelossa Kanto mainitsee käyttäneensä Ester Ståhlbergin osuuksissa paikoin suoria sitaatteja tämän teksteistä. Olisin toivonut, että sitaatit olisi erotettu kursiivilla, kuten oli esimerkiksi Lahtareissa, jossa se toimi mielestäni hyvin. Ester Ståhlberg ottaa orpojen asian omakseen, mutta joutuu idealistisen ja ehkä vähän omahyväisen alun – ”Voi miten minä olen kiitollinen, että pystyn näitä onnettomia raukkoja auttamaan” – jälkeen tunnustamaan, että virheitä tehtiin, eivätkä kaikki vastaanottajat halunneet vilpittömästi lasten parasta.

Teoksen lopussa kerrotaan sisällissodan jättäneen jälkeensä arviolta 25000 orpoa tai puoliorpoa, joiden isä oli joko kuollut tai vankileirillä. Kannon mukaan huostaanotettujen lasten määrä on ollut paljon suurempi kuin aiemmin on arvioitu.

Anneli Kanto: Punaorvot. Lind & Co, 2023. 276 s.

Anneli Kanto kirjoittaa sivuillaan punaorvoista näytelmän valmistumisen aikoihin.

Teoksesta myös:

Tuijatan blogissa ja Ilkka-Pohjalaisessa (kirj. Anne Puumala)

Annika Åman: Lumpänglar

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Härmi-Alma – niin työtoverit alkavat Alahärmän Hanhilan kylästä tullutta Alma Laaksoa kutsua. Alman veljet ovat jo muuttaneet omilleen, kun hän viimein kaksikymmentäneljävuotiaana jättää isänsä ja seuraa lehti-ilmoitusta Oravaisten tekstiilitehtaalle. Alman vakaa aikomus on tienata riittävästi rahaa Amerikan matkaa varten, mutta toisin käy. Käsikirjoittaja ja ohjaaja Annika Åmanin näytelmää Lumpänglar ja sen jatko-osaa Lumpänglars väg esitettiin Oravaisten teatterissa kesäkausilla 2013–2014 ja 2017–2018. Esitykset ovat olleet suosittuja, sillä katsojia on ollut lähes 20000. Suositut näytelmät tulevat nyt suuremman yleisön saataville, sillä Lumpänglar ilmestyi romaanina 2022 ja jatko-osasta on myös tulossa kirja. Siinä tarina etenee aina vuoteen 1945 saakka (ks. Vaasa-lehti 15.3.2023).

Annika Åmanin romaanin Lumpänglar kansikuva.

”Väälkomin ti Masunin – – två spadatag från hälviti”

Sarinelundissa asuvat naiset ottavat suomenkielisen Alman toverillisella huulenheitolla vastaan. Työyhteisö on monikielinen, ja aina joku on valmis tulkkaamaan. Jos ei muu auta, niin otetaan elekieli avuksi, kuten seuraavassa kohtauksessa, jossa yksi naisista keinuttaa mattoa kuin vauvaa sylissään, ja toteaa Almalle, että odotahan vain, kohta istut sinäkin täällä lapsi kummallakin tissillä.

”Vadan kommer hon då? Har vi långväga finfrämmand?” – –
Den sjungande melodin i språket var helt främmande och orden gick inte att urskilja, hur hon än försökte. Alma såg på än den ena, än den andra gapskrattande munnen. – –
”Vänt to bara, Härmi-Alma”, sa den storbystade kvinnan och höll mattan som ett knytte som hon vaggade och närde vid sin barm. ”Snart sitär to å jär me ejn ong vi vaardeira tissin!” (45–46)

Minä olen tullut tekemään töitä enkä lapsia, vastaa Alma leveimmällä murteellaan suomeksi. Teoksessa tämäkin kerrotaan ruotsiksi, ja muutenkin suomenkielisestä päähenkilöstä huolimatta suomen kieltä ei ole muutamaa sanaa enempää, samoin murretta on käytetty yllättävän vähän. Tämä on tietysti valinta, jonka eteen jokainen monikielistä yhteisöä kuvaava joutuu, ja Åman on päättänyt ehkä suurempaa lukijakuntaa ajatellen pysytellä yleiskielessä.

Sisällissodan haavoja ja pirtun salakuljetusta

Teos jakautuu kahteen osaan, joista ensimmäinen kuvaa vuotta 1926 ja toinen vuosia 1929–1932. Alma saa paikan kutomosta, jossa pian pystyy hoitamaan kahta konetta samanaikaisesti. Melu on valtava, ilmassa leijuu vaatepölyä ja on varottava, ettei jää vaatteista kiinni koneeseen. Työoloissa olisi parantamisen varaa, mutta työväenyhdistyksen toiminta herättää epäilyksiä sisällissodan voittaneessa puolessa, ja sen toimintaa hankaloitetaan vähän väliä. Parikymppinen Gunnar Birling, joka tuli tehtaalle jo kahdeksanvuotiaana, on innolla mukana toiminnassa ja hänestä tulee yhdistyksen uusi johtaja. Gunnarin vanhemmat on teloitettu sodan aikana, koska he olivat varoittaneet Vähäkyrön venäläisiä tulevasta aseistariisunnasta. Gunnar yrittää ottaa selville, ketkä olivat teloitusten takana. Alman ja Gunnarin välille syntyy rakkaussuhde, mutta sitä häiritsee Gunnarin kiivas luonne ja Alman haaveet Amerikkaan lähdöstä. Kun Gunnar lavastetaan syylliseksi pirtun salakuljetukseen, hän pakenee, eikä Alma enää kuule hänestä.

Toisen osan alku heittää lukijan kolme vuotta eteenpäin vuoteen 1929. Anna on muuttanut tehdasaluetta jakavan joen toiselle puolelle Ruotsista tulleen kutomomestari Nestor Walleniuksen luo. Almalla on kaksi lasta, kolmivuotias Saga ja vuoden ikäinen Edvin. Teoksen kahden osan välissä on sivunmittainen luettelo ammateista, jotka ilmeisesti kaikki ovat olleet tarpeellisia ison tekstiilitehtaan pyörittämisessä. Viimeinen rivi on paljon puhuva: ”Tjänstemannafru, mor, herrskapshora.” (194) Häät on aiottu viettää Ruotsissa, kunhan Walleniuksen äiti paranee tuberkuloosista, mutta esteitä tulee toinen toisensa jälkeen. Alkuun huomaavainen mies näyttää itsestään myös toisen, ailahtelevan ja kärsimättömän puolen. Alma haluaisi palata takaisin töihin, joko kutomosaliin tai konttorille, jossa hän työskenteli viimeiseksi, mutta Wallenius ei päästä aiemmista lupauksistaan huolimatta. Alma suree etäisyyttä, joka on noussut hänen ja entisten ystävien välille.

Taitavaa henkilökuvausta

Enempää juonesta ei kannata kertoa, mutta sanottakoon, että teos tarjosi useampia yllätyksiä. Åman kuvaa lämmöllä naisia, jotka raatavat tehtaalla ja yrittävät samalla huolehtia lapsistaan. Naisten yhteisö on tiivis, ja niin ilot kuin surut jaetaan, esimerkiksi miehensä menettäneen Jepo-Finan Maja-vauvaa hoidetaan yhdessä, jotta äiti saa levätä. Henkilökuvaus on taitavaa: Raamatun sanaan tukeutuva Jepo-Fina, räväkkä Kajs ja Skäri-Hilma, joka aikoinaan otti huolehtiakseen Gunnarista, kasvavat kokonaisiksi, aidoiksi henkilöiksi. Samoin Alman ja Walleniuksen monella tapaa kompleksinen suhde vakuuttaa – juuri noin voisivat keskustelut mennä ja suhde kehittyä, kun molemmilla on salattavaa. Teoksen loppu (josta niin haluaisin nostaa sitaatin mutta kun ei voi ilman paljastuksia!) on jollain tapaa lohdullinen: Alma haaveineen, valintoineen ja virheineen on juuri niin moniulotteinen ja inhimillinen kuin ihminen olla voi.

Teos tuo etsimättä mieleen toisen teatterijohtajan ja kirjailijan Pohjanmaalta, nimittäin Ann-Luise Bertellin, jonka teokset sijoittuvat samalle seudulle, ks. Oma maa 2021 (alkuteos Heiman 2020) ja Ikävän jälkeen (2022, alkuteos Vänd om min längtan 2016). Tehdastyötä kuvaa niin ikään Susanna Alakoski, jonka Pumpulienkeli (2021, alkuteos Bomullsängeln 2019) kertoo työstä Vaasan puuvillatehtaalla. Mielestäni Åman onnistuu paremmin sekä henkilökuvauksessa että historiallisen taustan sitomisessa tarinaan. Toivottavasti Lumpänglar suomennetaan, sillä se varmasti löytäisi lukijoita myös suomenkielisten joukosta.

Annika Åman: Lumpänglar. Schildts & Söderströms, 2022. 339 s.

Teoksesta muualla:

Åbo Underrättelser, kirj. Freja Rudels

Svenska Yle, kirj. Marit Lindqvist, 4.10.2022

Janne Wass asettaa Ny Tidin arviossa teoksen muiden pohjalaisten historiallisten (työläis)romaanien joukkoon: ”Det är ändå mindre heiman och Dollar-Hanna, och mer Anna Bondestam över Åmans bok, som kanske mer än någon av föregångarna är en uttalad arbetarroman.”

Kiiltomato / Lysmasken, kirj. Robin Valtiala 13.1.2023

Lumpänglar-näytelmän traileri on katsottavissa Oravaisten teatterin Youtube-sivulla

Svenska Ylen artikkelissa ”Röda kvinnor höjer sina röster” (27.07.2017, kirj. Ylva Perera) on kuvia Lumpänglars väg -näytelmästä.

Mai Tolonen: Meiltä on aina lähdetty

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Mai Tolosen Meiltä on aina lähdetty (2023) kuvaa yhden perheen matkan ruotsinkieliseltä Pohjanmaalta Viipuriin 1840-luvulta 1920-luvulle. Bertha katselee valokuvia pojanpoikansa Väinön kanssa ja muistelee elämänsä vaiheita. Kehyskertomus on typografisesti erotettu varsinaisesta tarinasta, ja lisäksi näitä osia koristaa avain, joka liittyy kiinteästi Berthan elämään.

Mai Tolosen historiallisen romaanin Meiltä on aina lähdetty kannessa on Maria Wiikin maalaus "Maailmalle".
Mai Tolosen historiallisen romaanin Meiltä on aina lähdetty kannessa on Maria Wiikin maalaus ”Maailmalle” vuodelta 1891.

Isä kuolee punatautiin Berthan ollessa vielä lapsi, ja suvulla sataviisikymmentävuotta ollut talo joudutaan myymään. Bertha pääsee piiaksi taloon, jossa hän koti-ikävässään kutoo harmaiden ja ruskeiden kuteiden joukkoon oman sinisen hamekankaansa, sillä äidin matoissa oli aina ollut ”jälkiä vanhasta ilosta ja juhlasta, ei pelkkää arkea” (37). Avioliitto levottoman Johanin kanssa vie Berthan ensin emännäksi torppaan ja sitten nälkää pakoon Karjalaan. Mukaan ei saada paljoa, ja Berthan suruksi faasmorin kapiokirstukin on jätettävä.

”Älä hullujas meinaa, äyskäisi Johan vihaisesti. ”Hyvä kun itse mahdumme. Se jää tänne.”
Bertha purskahti itkuun. Hänen kirstunsa, johon hän oli säilönyt itselleen tärkeät asiat. Pelkkä kirstun sisältä pelmahtava tuoksu toi muistoja lapsuudesta, isästä ja veljistä ja markkinavarsasta. (74)

Ensin jäädään Parikkalaan, vaikka päämäärä onkin Viipuri. Matka on ankea: kerjäläisiä, hiljaa laahustavia, voimattomia ihmisiä, kuolleita tien varsilla. Kun kärryt juuttuvat taas kerran saveen, pyytää tien penkalle lastensa kanssa uupunut äiti päästä kyytiin. Johan kieltäytyy ottamasta heitä mukaan ja lyö naista käsille, kun tämä yrittää nosta lapsia kärryille. ”Berthan sydän murtui kerjäläislasten lohduttoman itkun häipyessä kuulumattomiin. Heidän kauhistuneet ilmeensä eivät jättäisi Berthaa rauhaan” (77–78). Kymmeniä vuosia myöhemmin valkoisten vallattua Viipurin löytää Bertha pihaltaan naapurissa asuneen punavangin vaimon ja kolme lasta.

Kerjäläislapset viisikymmentä vuotta sitten eivät ehkä selvinneet. Joko kuolivat kevätmutaiselle tielle tai nääntyivät huutokaupattuina ynseän tuvan olkivellikupin ääreen. He olivat Johanin kanssa jättäneet ne lapset kuolemaan tien poskeen ja pelastaneet omansa elämälle. Se itku ei koskaan lakkaisi kuulumasta hänen korvissaan. (246)

Tällä kertaa Berthalla on mahdollisuus auttaa: hän ottaa perheen luokseen asumaan. Kirjailija nivoo taiten kertomuksen osat yhteen: jokin aihe tai esine – avain, ompelukone – putkahtaa esiin myöhemmin osana jotain suurempaa tapahtumaa.

Bertha on 39-vuotias seitsemän lapsen äiti, kun lavantauti vie Johanin. Tähän asti Betha oli ”lepattanut” Johanin mukana talosta ja paikasta toiseen, mutta nyt hänen täytyi ”itse opetella päättämään, haluamaan, pärjäämään. Pehmeyden rippeet karisivat. Hänelle kasvoi kuori.” (106–107) Elämä on kaikkea muuta kuin helppoa, ja kuolema vie myös osan Berthan omista lapsista. Berthasta tuntuukin, että ”Kuolema väisteli häntä, mutta muistutukseksi kyvystään iskeä, löysi aina hänelle rakkaat ihmiset” (256).

Sisällissodan aikana poika Emil yrittää houkutella Berthaa muuttamaan Viipurista Elisenvaaraan, mutta Bertha kieltäytyy lähtemästä kotoaan. Bertha miettii, minkä puolen pojat olisivat valinneet ja kuinka heidän olisi käynyt; kuuluiko ”vihan jyske ja melske” mullan alle tai valtameren taakse? Berthan ruotsinvoittoinen puhe herättää epäilyksiä punaisessa miliisissä, mikä tulee esiin esimerkiksi kotietsintöjen yhteydessä: ”Asuiko täällä Kolikkoinmäellä ruotsinkielisiä? Eikös ne olleet kaikki porvareita ja riistäjiä?” (230) Kun miliisit pysäyttävät Berthan kadulla, tämä tiuskaisee: ”Låt mig gå. Ni har ingen anledning att blockera.” (235) Tästä hyvästä hänet viedään tutkintavankilaan. Lopulta ”valkoisten kätyriksi” epäilty ”eukko” passitetaan kotiin.

Alkuun kehystarinat, joissa Väinö kyselee isoäitinsä tavaroista ja saa tämän muistelemaan menneitä, tuntuivat kömpelöiltä ja turhilta, mutta vähitellen niillekin lämpeni ja lopussa osuudet toimivat jo paremmin. Muuten teoksesta ei löydykään moitittavaa. Mai Tolonen kirjoittaa sujuvaa ja rikasta kieltä, ja antaa Berthan ruotsinkielisen taustan pilkahdella tekstistä. Jälkisanat ja lähdeluettelo kertovat kirjailijan taustatyöstä, joka myös näkyy Berthan vaiheissa läpi nälkävuosien ja itsenäisyyttään kipuilevan maan. Berthan tytär Sofia, joka lähtee Amerikkaan, on yksi Tolosen siirtolaisuutta kuvaavan esikoisteoksen Kupai nau – nähdään pian (2018) päähenkilö. Tämä teos nousi saman tien lukulistalleni. Toivottavasti kirjailija jatkaa historiallisten aiheiden parissa.

Mai Tolonen: Meiltä on aina lähdetty. Warelia 2023. 334 s.

Teoksesta Länsiväylä-lehdessä (kirj. Anneli Tuominen-Halomo) ja Agricolan sivuilla (kirj. Paavo Oinonen). Ks. myös arviot Kirjamuuri– ja Kirjat kertovat -blogeista.

Esikoisteoksesta Kupai nau – nähdään pian (2018) kirjailijan haastattelun muodossa Helsingin Sanomissa, kirj. Marja Salmela.

« Vanhemmat artikkelit Uudemmat artikkelit »