Kirjallisuutta ja tutkimusta

Sisällissodan jälkeen, ja osittain jo sen aikana, monet mukana olleet halusivat kertoa kokemuksistaan. Lehdissä julkaistujen kertomusten lisäksi ilmestyi useita muistelmateoksia, ja sanomattakin on selvää, että valtaosa kirjoittajista oli miehiä. Muutamia naisia oli kuitenkin joukossa: aiemmin esittelin Dagmar Ruin Ramsayn kaksiosaisen Till gröna bataljonen (1919), jossa hän kuvaa vaiheitaan sairaanhoitajana valkoisten joukon mukana. Tällä kertaa vuorossa on Elin Svedlinin muistelmateos Fyra flickor vid fronten (1919), joka kuvaa neljän nuoren vaasalaisnaisen toimintaa kanttiininpitäjinä valkoisten huoltojoukoissa. Tyyliltään nämä teokset eroavat kuin yö ja päivä.

Svedlinin teos alkaa helmikuun alusta ja päättyy toukokuun puoliväliin eli Mannerheimin voitonparaatiin Helsingissä 16.5. Tytöt olivat mukana Vilppulasta Tampereelle ja aina Viipuriin saakka. Kanttiini pystytettiin monenlaisiin tiloihin kansakouluista mökkeihin. Ennen kuin voitiin ajatella ruoan laittoa, oli haettava puita, jotta saadaan tilat lämpimiksi, haettava vettä ja siivottava paikat ja järjestettävä niin keittiö kuin ruokailutila valmiiksi. Toisinaan he joutuivat hankkimaan itse myös ruokatarvikkeet. Ruokalista oli ymmärrettävistä syistä vaatimaton: aamulla tarjottiin teetä ja puuroa tai voileipiä, lounaalle ja päivälliseksi keitettiin ”hernekeittoa, kaalikeittoa, kalakeittoa, velliä tai puuroa”. Kahvia ja teetä keitettiin jopa keskellä yötä hyökkäykseen lähteville tai taisteluista tuleville pojille.

Kanttiininpitäjät kuuluivat huoltojoukkoihin ja heidät sijoitettiin rintaman taakse. Niinpä teoksessa kuvataan taisteluja vain etäältä: tytöt kuulevat tykkien jylinän, kuularuiskujen papatuksen ja näkevät rakettien räjähtävän horisontissa. Matkalla paikkakunnalta toiselle he näkevät taistelujen aiheuttamat tuhot: puusto on pirstoutunut, palaneista rakennuksista on jäljellä vain mustat savupiiput, pelloilla ja ratavalleilla makaa ruumiita. Punaiset, joita he kohtaavat, ovat joko kuolleita tai vankeja. Lylyn asemalla he näkevät punaisia siivoamassa asemapäälliköksi jätetyn pastorin komennossa. Osittain olimme valmiit meitä kohdanneeseen näkyyn, kirjoittaa Svedlin, mutta ”smutsen och osnyggheten, också helt ytligt betraktade, trotsar varje beskrivning” (44). Vapaussotakirjallisuudessa punaisiin liitetään usein likaisuus ja saastaisuus; tässä näyn kerrotaan uhmaavan kuvausta. Messukylään tuotujen vankien joukossa on myös naissotilas:

Till folkskolan hade man under morgonens lopp kommit med fångar, bl. a. en kvinnlig soldat klädd i manskläder, hjälm och stövlar. Vi hade obehag av att se henne. Men när vi samtidigt hörde det angränsande bullret av pågående strid i Tammerfors, kände vi oss knappast vara i stånd till att tycka synd, ifall hon blev skjuten. (78)

Miesten vaatteisiin pukeutuneen naissotilaan katsominen on epämiellyttävää. Kun vielä Tampereelta kantautuu taistelujen melu, on Svedlinin mielestä mahdotonta tuntea sääliä, vaikka hänet ammuttaisiin. Viipurissa tytöt kuulevat tarinoita punaisten vallan ajalta: lääninvankilassa tehdyistä murhista, ryöstelystä ja pakko-otoista rintamalle ja linnoitustyöhön. Sen sijaan Svedlin ei hiisku sanaakaan valleilla surmatuista yli kahdestasadasta venäläisestä tai venäläisenä pidetystä eikä muistakaan valkoisten terroriteoista.

Tytöt ovat nuoria opiskelijoita, kuten monet niistä sotilaista, joista he huolehtivat. He ovat ”meidän poikiamme” (våra gossar, våra pojkar): tuttuja poikia kutsutaan lempinimillä kuten ”Privatlöjtnanten”, ”Timpi”, ”Sidensvansen”, ”Hulda”, ”Kapitongen”, ja osalle annetaan kuvaavia nimiä kuten ”Den lilla gråa” ja ”En mörk i staben”. Tätä tapaa moitittiin parissa arviossa, sillä ulkopuolisille nimet eivät kerro mitään. Tyttöjen järjestämistä tiloista tuli pojille eräänlainen turvasatama, jossa juteltiin enimmäkseen muista asioista kuin taisteluista, pilailtiin ja naurettiin: ”’Det allra heligaste’ blev munterhetens hemvist” (25). Tietysti myös valkoisia kaatuu, eikä osa tutuista pojista palaa taisteluista. Yksi järkyttävimmistä tapahtumista on, kun vahdissa kuolee kaksi omien luoteihin. Svedlin kuvaa koskettavasti vaasalaispojat tunteneen upseerin surua.

Teos on helppolukuinen ja viihdyttävä, sillä Svedlin kirjoittaa sujuvasti ja kertoo runsaasti hauskoja anekdootteja. Milloin Lasse (yksi tytöistä) saa kattilallisen hapanta maitoa päälleen, milloin puuro leviää lattialle, minkä seurauksena yksi jos toinen sisään tulevista pyllähtää nurin: ” Den dagen fick vi våra liv betydligt förlängda!” (57) Joidenkin upseerien ylimielinen käytös ja tolkuttomat vaatimukset lampaankotleteista ja pihveistä kuitataan useimmiten naurulla. Tampereella tytöt tutustuvat ruotsalaiseen majuri Martin Ekströmiin, joka on pyytänyt heidät huoltojoukkoihinsa. Ekström oli pidetty upseeri ja osoittautuu maineensa veroiseksi. Hän antaa kanttiininpitäjien päättää ruoka-ajat, ja Viipurissa tytöt määräävät jo niin varmoin äänenpainoin, että Ekström joutuu selittämään tilojen omistajalle, ettei hänen auta kuin totella: ”Se, flickorna är vana att bestämma om allt så’nt här, det är deras specialitet och jag har bara att lyda.” (129)

Tytöt eivät koskaan valita, he ovat iloisia ja reippaita, innokkaita tekemään työnsä ja aina valmiita lähtemään joukkojen mukana eteenpäin. Kuinka todenmukaisesti Svedlin kuvaa tapahtumia, on aivan eri juttu. Luulisi huumorintajun ainakin toisinaan pettäneen kovissa olosuhteissa. Mitä tulee taisteluihin, kirjoittajalla on lähinnä toisen käden tietoa tai hän valottaa vain yhtä puolta, kuten kertoessaan kuinka jääkäriluutnantti Melinin joukoista ei kaatunut yhtäkään miestä Näsilinnan valloituksessa (97). Näin kertoo myös Heikki Ylikangas Tie Tampereelle -teoksessaan (1993, 394–421). Tosin Melin joukkoineen joutui vetäytymään vielä saman päivän aikana Näsijärven jäälle ja silloin 192 miehestä oli jäljellä enää 112.

Onko Svedlinin teoksella siis muuta kuin kuriositeettiarvoa? On toki. Teos valottaa kevään 1918 tapahtumia yhdestä, joskin kapeasta näkökulmasta. Naisten kirjoittamat muistelmat ja romaanit sisällissodasta ovat olleet marginaalissa aina 2000-luvulle saakka. Svedlinin kuvaamat nuoret ovat ehkä ensimmäistä kertaa päässeet irti kodin ja vanhempien kontrollista, ja heidän elämänilonsa loistaa myös sodan keskellä.

Will (Wilhelm) Burmanin Kampdagar i Tavastland ilmestyi samana vuonna, ja muutamat kriitikot arvioivat Svedlinin ja Burmanin teokset yhdessä. Molemmissa teoksissa on Burmanin piirroksia, ja kaiken lisäksi Burman (1919, 29) viittaa vaasalaistyttöihin arvellen heidän jäävän historiaan, sillä niin suurta vääryyttä keittotaidolle tehtiin:

I officersköket regera fyra studentskor från Vasa med namn som säkerligen skola bliva historiska ju mer tiden lider. Där begås grova synder mot allt vad kokkonst heter.

Puuro oli milloin kovaa, milloin vetelää, mutta tyttöjen hyväntuulisuus korvasi ruoanlaittotaidoissa olleet puutteet.

Men det som felades i matlagningsväg ersattes i rikaste mått av de fyra flickornas härliga,
soliga humör – och våra hästmagar.

Svedlinin tyyliä kiitettiin arvioissa, samoin kuin hänen psykologista silmäänsä sotilaiden kuvauksessa. Fyra flickor vid fronten voisi kiinnostaa myös nykylukijoita, ja teoksen toivoisi olevan paremmin saatavilla, mutta tällä hetkellä tekijänoikeudet ovat vielä voimassa, joten se ei ole vapaasti netissä luettavissa.

Elin Svedlin: Fyra flickor vid fronten. Helsingfors Holger Schildts förlagsaktiebolag, 1919. 137 s.

Teoksen saatavuustiedot Finna.fi-sivulla

Arvio Svenska Tidningen 02.07.1919, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot

Arvio Wiborgs Nyheter, 17.06.1919, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot

Tietoa Wilhelm Burmanista Minä olin siellä. Elämää sodan aikana / Jag var där. Livet under kriget -sivustolla. Sivulla myös akvarelleja Burmanin Röda och Vita -sarjasta.

Burmanin teos Kampdagar i Tavastland on vapaasti ladattavissa Helsingin yliopiston julkaisuarkistosta