Jessi Jokelainen: Epigenesis
Jessi Jokelaisen sarjakuvateoksen kansi hätkähdyttää: etualan hääkuvassa miehen pääkallomaisissa kasvoissa on tummat silmäaukot ja naisen silmistä kasvaa kukkia. Tausta on punasävyinen, ja lentokone, sotilas ja savupatsas vievät ajatukset sota-aikaan. Jokelainen kuvaa Epigenesis-teoksessaan, miten talvi- ja jatkosota ovat vaikuttaneet ja yhä vaikuttavat hänen suvussaan alkaen ”Paavolan” papasta ja mummusta eli isoisovanhemmista. Teoksen alussa on tekijän sukupuu, ja seuraavissa luvuissa kerrotaan jokaisesta sukupolvesta.
”Sota ei lymyä vain tavoissa elää toistemme kanssa, se tunkeutuu myös soluihin. Ympäristön stressitekijät, muun muassa koetut traumat, muuttavat ihmisen geenien toimintaa.
Epigenesis [– –] on solujen erilaistumista ympäristön vaikutuksesta.” (139)
Ylisukupolvisesta traumasta ja jälkimuistista on puhuttu jo pitkään, mutta yhä useammin törmää epigenetiikkaan eli siihen, miten traumaattiset kokemukset voivat jättää jäljen perimäämme ja tulla esiin fyysisinä tai psyykkisinä oireina jälkipolvilla. ”Isä oli kuulemma ennen sotaa erilainen, viis vuotta rintamalla muutti sitä” (77), kirjoittaa Jokelainen pappansa näkökulmasta kerrotussa luvussa. Monet sodasta palaavat kärsivät painajaisista, ahdistuksesta ja mielenterveysongelmista. Niiden lääkitseminen alkoholilla lisäsi puolestaan väkivaltaa tai sen uhkaa.
Mustavalkoiset piirrokset ovat ilmeikkäitä, kuvien koko ja asettelu vaihtelee, samoin tekstin tyyli ja fontti. Muutamissa kuvissa Jokelainen toisintaa sellaisia maalaustaiteen klassikoita kuin Pablo Picasson ”Guernicaa”, Hugo Simbergin ”Kuoleman puutarhaa” (jossa luurangot ovat saaneet kypärät ja aseet) ja Francisco de Goyan maalausta ”Saturnus syö poikansa”, jotka kertovat sodan aiheuttamasta tuhosta ja ahdistuksesta. Viimeksi mainitun tulkitsen tässä kuvaavan sotaa tuhovoimana, joka syö myös omat lapsensa eli sodan alullepanijat.
Epigenesis on informatiivinen teos, jossa Jokelaisen sukuhistoria ja henkilökohtaiset kokemukset laajenevat kilpavarusteluun ajautuneen maailman ja nykyhallinnon itsekkään politiikan kritiikiksi ja sitä kautta vakuuttavaksi ihmisyyden ja rauhan puolustukseksi. Jokelainen kirjoittaa: ”Usein mietin, että tällä määrällä kokemusasiantuntijuutta meillä kuuluisi olla kansakuntana paljon enemmän myötätuntoa konfliktialueilta saapuvia kohtaan ja täten myös poliittisia rakenteita mielenmaiseman tueksi.” (143) Sisällissodasta ja toisesta maailmansodasta itsenäisenä selviytyneellä maalla luulisi todellakin riittävän myötätuntoa sodan jaloista pakenevia kohtaan.
Teos tihenee loppua kohden: alussa kuvat painottuvat tekstiä enemmän, kun taas seitsemännessä luvussa ”Perintö” teksti hallitsee tarkkoine lähdeviitteineen. Samalla Epigenesis onnistuu koskettamaan lukijaa tunnetasolla. Luin teosta osin omien muistojeni läpi, sillä isäni osallistui kaikkiin kolmeen sotaan (siis myös Lapin sotaan). Hän palasi mukanaan hiljaisuus ja painajaiset, joihin muistan hänen silloin tällöin heränneen vielä vanhoilla päivillään.
Jessi Jokelaisen edellinen teos Femokratia (2024) käsitteli politiikkaa naisten näkökulmasta ja sai ylistäviä arvioita. Nyt Jokelainen onnistuu vielä paremmin tarkastelemalla nykypolitiikkaa menneiden sukupolvien kokemusten läpi.
Jessi Jokelainen: Epigenesis. Into 2026. 176 s. (Kiitän Into-kustannusta arvostelukappaleesta.)
Arvio Helsingin Sanomissa, kirj. Sara Harju
Arvio Maaseudun Tulevaisuudessa, kirj. Henna Lääveri
Epigenetiikasta Ylen sivuilla
