Avainsana-arkisto: Aku Louhimies

Rauta-anturasta Lapin sotaan

Aku Louhimiehen ohjaama Lapin sota -elokuva on ollut katsojamenestys ja saanut runsaasti huomiota mediassa – arviot ovat vaihdelleet kahdesta neljään tähteen. Antti Tuurin romaani Rauta-antura (2012) jätti minuun pysyvän muistijäljen ja vaikutti siis suuresti omaan katselukokemukseeni (neljä tähteä!). Seuraavassa joitain huomioita niin kirjasta kuin elokuvasta (sisältää juonipaljastuksia).

Kuvassa rinnakkain Antti Tuurin romaanin Rauta-Antura kansi ja sen pohjalta tehdyn Lapin sota -elokuvan juliste.
Aku Louhimiehen ohjaama Lapin sota -elokuva seuraa uskollisesti Antti Tuurin Rauta-anturan tapahtumia. Kuvat haettu Otavan mediapankista ja Elonetista.

Elokuvan käsikirjoitus seuraa uskollisesti Tuurin romaania niin henkilöhahmojen kuin tapahtumien osalta; Tuuri onkin toiminut Louhimiehen rinnalla toisena käsikirjoittajana. Olen kirjoittanut Rauta-anturasta historiallisia sotaromaaneja käsittelevässä Sodan muisti -tietokirjassani (Avain, 2016), ja käytän seuraavassa kyseistä tekstiä muistini tukena. Niin kirja kuin elokuva alkavat taisteluista Kannaksella, josta yhdeksäntoistavuotias Heikki Ojala yhdessä ikätoverinsa Paulin ja tämän vanhemman veljen Arvo Ketolan kanssa kuljetetaan pohjoiseen taistelemaan saksalaisia vastaan. Molemmissa teoksissa kerronta keskittyy ensin Tornion maihinnousuun ja tapahtumiin siellä, sitten miesten matkaan kohti pohjoista heidän etsiessään heille määrättyä rykmenttiä ja lopuksi ”erikoistehtävään” kuljettaa saksalaisten hylkäämät naiset Muoniosta Ouluun. Toisin sanoen Tuuri ei juuri kuvaa taisteluita, ja tämä ”syrjästäkatsojan” näkökulma tulee esiin myös elokuvassa. Otsikko Lapin sota sai ehkä jotkut katsojat odottamaan laajaa spektaakkelia, jossa Rovaniemi palaa näyttävästi. Markku Soikkeli kirjoittaa Sota kaunokirjallisuudessa -teoksessaan (2026) siitä, miten sotaromaanit usein keskittyvät vain taisteluihin, jolloin sota näyttää ”todellisuutta jännittävämmältä ja sotaisammalta” (21). Tähän ei Tuuri romaanissaan sorru, ja Juhani Sipilä (Parnasso 6–7/2012) vertasikin arviossaan kerronnan ”ajelehtimista tilanteesta toiseen” Heinrich Böllin sotakuvauksiin.

Lapin sota -elokuva oli säilyttänyt myös Tuurin romaanin humaanin asenteen, joka näkyy niin suhtautumisessa saksalaisiin haavoittuneisiin kuin saksalaisille työskennelleisiin naisiin, jotka joutuivat syntipukeiksi sekä sodan aikana että sen jälkeen. Tornion maihinnousun jälkeen suomalaiset sotilaat löytävät saksalaisten Pikku-Berliiniin jättämät viinavarastot ja seuraukset ovat sen mukaiset: Heikki joukkueineen joutuu vahtimaan kaupungilla riehuvia humalaisia miehiä. Haluan nostaa esiin erityisesti rautatieaseman tapahtumat, sillä Tuuri kirjoitti uusiksi eversti Wolf H. Halstin (Lapin sodassa, 1972) – valitettavan vaikutusvaltaisen ja laajalle levinneen – kertomuksen siitä, miten ”umpihumalaiset varuskuntahuorat” auliisti antautuivat suomalaisille veren ja oksennuksen peittämällä lattialla. Todennäköisempi on Tuurin tulkinta, jonka mukaan naiset joutuivat humalaisten sotilaiden raiskaamiksi. Molemmissa teoksissa Heikki tovereineen yrittää estää sotilaita. He myös auttavat pataljoonan pappia kantamaan saksalaiset haavoittuneet junaan, joka vie nämä Ruotsin puolelle, vaikka heidät pitäisi luovuttaa venäläisille. Sotilaspastori, jota näyttelee Peter Franzén, toteaa kuljetuksen kyseenalaistavalle vääpelille, että saksalainenkin sotilas muuttuu haavoituttuaan ”kärsiväksi ihmiseksi, lähimmäiseksi, jota oli autettava” (Tuuri 2012, 64, 76). Tämä inhimillisyys, toisen näkeminen kärsivänä ihmisenä, kulkee punaisena lankana läpi teoksen ja nostaisin sen myös elokuvan tärkeimmäksi teemaksi.

Muoniossa miehet määrätään viemään kaksitoista naista Ouluun, jossa tutkittaisiin, ovatko he syyllistyneet rikokseen. Tragikoomisen matkan kuvaus saa laajasti tilaa niin Rauta-anturassa kuin elokuvassa. Matkaa Ouluun tehdään milloin kaatuneiden joukossa kuorma-auton lavalla, milloin jalkapatikassa. Jotkut miehistä samoin kuin läpikulkupaikkojen asukkaat kohtelevat naisia halveksivasti eikä raiskauksiltakaan vältyttäisi, jollei mukana matkustaisi pappi, jonka vaimo on yksi kuljetettavista naisista. Sotilaspastorin, hänen vaimonsa ja tämän saksalaisen rakastajan majuri Duisbergin (roolissa Babylon Berlin -sarjasta tuttu Volker Bruch) kolmiodraama kääntyy sekin syvästi inhimilliseksi tarinaksi uskosta ja anteeksiannosta.

Elokuvan roolitus on onnistunut. Luukas Niskanen tekee upean roolin nuorena Heikkinä, joka tarkkailee tapahtumia usein sivusta mutta toimii silloin kun siihen on tarvetta. Pyry Kähkönen Sukevan vankilasta vapautuneena Arvo Ketolana on mainio. Sodan muisti -teoksessani kirjoitan näin: ”Arvo on joukkueen jermu, joka hauskuuttaa muita hurjilla tarinoillaan. Häntä eivät irvistelevä saapas ja märät jalat häiritse, onhan hän ”Sukevalla joutunut marssimaan joka päivä kymmenen kilometriä metsätyömaalle ja takaisin paljain jaloin lumihangessa, ja kantanut usein vielä selässään Raoul Palmgrenia ja Arvo Turtiaista” (Tuuri 2012, 43).

On marraskuu, kun miehet lopulta pääsevät kotiin. Heikki lämmittää saunan ja menee sen jälkeen koskeen huuhtelemaan.

Kosken vesi oli kylmää niin kuin rauta, mutta seisoin ison kiven alapuolella; vesi syöksyi kiven yli ja peitti minut ryöpyillään. Kosken pauhussa ja ryöppyävän veden sisällä ajattelin, että koski veisi minusta kaiken sen, mitä olin joutunut kokemaan viimeisen puolen vuoden aikana, mutta on siitä jotakin muistiin jäänyt. (Tuuri 2012, 336.)

Antti Tuuri: Rauta-antura. Otava 2012. 336 s.
Lapin sota. Ohjaus: Aku Louhimies. Käsikirjoitus Antti Tuuri ja Aku Louhimies. 158 min. Ensi-ilta 23.10.2026.

Lapin sota -elokuvan traileri

Iltalehden artikkeliin (kirj. Camilla Karttunen 23.10.2026) on poimittu otteita muiden medioiden arvioista

Arvio Episodissa, kirj. Jussi Huhtala